lauantai 18. tammikuuta 2014

Sauli Niinistö, Hiljaisten historia (2007)


Tämä kirja sisältää esipuheen lisäksi 16 esseemäistä novellia. Myös esipuhe on esseetyyliä.

     Valtaosa ihmisistä ei ole näkyviä menestyjiä; useimmat tapahtumat ovat tavallista arkipäivää.                                               
     Mutta  jokaisen ihmisen takana on tarina, jokaisella tapahtumalla jokin merkitys ainakin jollekin.
     Sellaisista tämä kirja kertoo. Niiltäkin osin kuin päänäyttämönä on tsunami tai presidentinvaalit, olen yrittänyt etsiä pikemminkin pieniä inhimillisiä havaintoja kuin suuria selityksiä.


Novellien aiheet vaihtelevat kenialaisen juoksijan suuresta ratkaisusta pelastusarmeijan vanhan työntekijän vaatimattomaan elämään ja amerikkalaisen vaihto-oppilaan, Timin, uskomattomiin petoksiin isäntäperheessä.

Ameriikan poika, jossa Tim rötöstelee on yksi suosikkinovellini. Novellissa on huumoria ja myötätuntoa. Luikuri palautetaan kotiinsa, mutta hän ei häviä kirjoittajan elämästä. Parin vuoden päästä tulee kirje Idahosta, jossa korkea-arvoisaa suomalaista suosittelijaa, oikeusministeriä, pyydetään ottamaan selvää, missä hänen suosittelemansa, epätarkkoja asiakirjoja collegelle toimittanut opiskelijanalku mahtaa piileksiä. Suomalainen Dad oli kyllä huomannut nipun käyntikorttejaan kadonneen muun tavaran ohessa, nyt selvisi tarkoituskin.
Ei se Tim paha ollut, ei hän tarkoituksella muita loukannut. Hänellä ei vain ollut mitään käsitystä oikean ja väärän erosta. Eikä hänelle sitä käsitystä taida koskaan tullakaan. Huonompi asia Amerikassa, nollatoleranssin maassa, missä päätyy vähästä vankilaan. Minne liekin Tim kadonnut?

Toinen suosikkinovellini on Surun siluetit, jossa Khao Lakissa tapaninpäivänä 2004 tsunamissa mukana ollut suomalainen poliitikko, Niinistö itse, osallistuu kahden vuoden päästä muistotilaisuuteen ja käy läpi kokemaansa. Novelli on rakennettu taitavasti muutaman henkilön kautta. Kertoja seuraa aamiaispöytien tapahtumia. Taustoiltaan ja lomatoiveiltaan erilaiset ihmiset viettävät leppoisaa aamua, joka on pian muuttuva. Nuori ruotsalaisäiti, Maria, on ilmoittanut kaksi pikkupoikaansa elefantti-uimakerhoon. Äiti suunnittelee jäävänsä uimapaikan lähelle kaiken varalta poikien huomaamatta. Hän aikoo samalla ottaa viimeiset kuvat koosteeseen, jonka lähettää kotiväelle. 
Pian vaarin puhelimeen ilmaantuu kaunis kuvakooste. Maria hymyili ajatukselleen, varmasti kuvia näytettäisiin naapureillekin.
Tämä kohta sai minussa aikaan tunnekuohun. Olenhan ollut itsekin aurinkolomalla kahden pienen pojan kanssa. Titanic-elokuva, jossa myös tiedetään alusta lähtien, mitä tulee tapahtumaan, kosketti minua vähemmän kuin tämä vahva novelli. Myöhemmin tapaamme saman aamiaispöydän ruotsalaisäidin autossa, jolla pelastuneita kuljetetaan sairaalaan. Hän ei kuule eikä näe, mutta toistaa uudelleen ja uudelleen:"Miksi päästin heidät?" Kysyessään hän ojentaa kätensä kuin pitääkseen kiinni heistä, joita ei pystynyt pitelemään. Niinistö poimii novellissaan esiin muutaman seuraamansa henkilön tarinan. Kaikista niistä nousee esiin yhteinen tekijä: sattuma. Miksemme lähteneet käymään kylällä? Miksi nukuimme sinä aamuna liian pitkään? Miksemme viettäneet joulua kotona? Novellin lopussa päivitetään katastrofipäivänä kuvattujen henkilöiden elämä. Joku hävisi kokonaan, joku teki ison lahjoituksen paikalliseen kouluun. Maria on perustanut miehensä kanssa säätiön, joka kantaa heidän menettämiensä poikien nimeä ja joka auttaa tsunamin uhreiksi joutuneita ruotsalaislapsia. 

Kolmas hieno novelli on nimeltään Maailman parasta maalaria etsimässä. Siinä Niinistö pohtii, mikä taide jää elämään ja mikä ei. Hän jakaa taiteilijat kolmeen ryhmään: enemmistö häviää unohduksiin, joku harva häviää omassa ajassaan, mutta löydetään uudelleen, ja vielä harvemmat eivät häviä koskaan. Sitten hän esittää kysymyksen: entä jos kaikkein kaunein teos onkin löytämättä jossain pölyisellä ullakolla tai taidetta ymmärtämättömien seinällä, siihen unohtuneena.
  
     Ja sitten yhtäkkiä tajutaan, että tuossa se on! Vika on ollut vain tähänastisten katsojien silmissä, eivät ole tajunneet. Tässä meillä on maailman paras maalari ja hänen paras maalauksensa!

Voisiko saman pohdiskelun liittää kirjojen arviointiin? Piileksiikö jonkun edesmenneen tai aikalaisemme pöytälaatikossa - muistitikulla - maailman hienoin kirjallinen teos!

Kun sain tämän kirjan käsiini, ajattelin, että tämä on taas näitä vaalikirjoja. Hämmästyin. Niinistö kirjoittaa hyvin. Hänen tyylinsä on pohdiskelevaa, selkeää, ironista ja surumielistä. Hänen teemojaan ovat elämän hetkellisyys ja ainutlaatuisuus, myötätunto ja tappio. Nyt haluan lukea myös hänen aiemman teoksensa Viiden vuoden yksinäisyys (2005).

Löysin Hiljaisten historian kirpputorilta, jossa tätä presidenttimme kirjoittamaa kirjaa oli parikymmentä kappaletta pinossa, 5 euroa kappale, uusia kirjoja. Rupesi hihityttämään, kun ajattelin vastaavaa tilannetta jossakin diktatuurissa tuolla Aasian suunnalla. Jos joku veisi Suuren Johtajan, Loistavan Ajattelijan kirjoituksia, vaikka muistilapun, pölyiseen kirppiksen nurkkaan, niin johan mahtaisi päitä katketa!

8 kommenttia:

  1. Olen lukenut tämän, sain lahjaksi presidentin vaalien jälkeen, minusta oli hyvä kirja, sain myös toisen Niinistön kirjan ja se ei yltänyt niin korkealle tasolle, mutta sisälsi omaa elämää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin olen ymmärtänytkin, että se ensimmäinen kirja on enemmän omaelämäkerrallinen. Pitää lukea ja katsoa, miten tyyli on kehittynyt.

      Poista
  2. Sait kirjan kuulostamaan hyvältä. Tsunami-kokemukset ovat hirvittäviä, ja on kummaa sattumaa, että Niinistö oli paikalla ja pelastui. Inhimillisiä ajatuksia hänellä ainakin tuntuu olevan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Myötätuntoisuus on tämän kirjan usean novellin sävynä. Joissakin on nautittavaa ironiaa, kuten eliittimetsästystä kritisoivassa novellissa "Tuhannenkahdensadan fasaanin tikkataulu". Nimi jo kertoo kirjoittajan asenteen.

      Poista
  3. Olen vierastanut poliitikkojen kirjoja, mutta ehkä tämä ei niin kamala olekaan. :) Ehkä pitäisi koettaa avartaa omaa mieltä tämänkin alueen suhteen, eikä olla niin ennakkoluuloinen vaan kirjan tekijän ammatin suhteen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkään en jaksa lukea kirjoja, jotka on kirjoitettu selittämään omaa poliittista toimintaa. Monesti vaalien alla kyhätään äkkiä kokoon jotakin ehdokkaan puheista yms. Ne tuntuvat jotenkin epäkirjoilta, esim. Uosukaisen Liehuva liekinvarsi, vaikka siinä se kohuttu ja liioitellun painon saanut vesisänkyjuttu olikin. Niinistö ei kirjoittanut tätä kirjaa minkään vaalin alla. Hiljaisten historia on kunnianhimoinen, kaunokirjallinen teos. Kannattaa lukea.

      Poista
  4. Suuri yllätys minulle, että poliitikko voi kirjoittaa kuvaamisesi tapaisen kirjan! Kiitos sinulle, Marjatta, että välitit tämän tiedon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullekin oli hämmästys, että Niinistö kirjoittaa niin hyvin ja kaunokirjallisesti. Kannattaa näemmä kokeilla rohkeasti uusia uria lukemisessakin.

      Poista

Väinö Linna, Tuntematon sotilas (Kirjablogit ja 101 kirjaa, vuosi 1954)

Kuva: Tuntematon sotilas, Elokuvapainos, 1956 Väinö Linnan suomalaisista sotilaista kertova romaani  Tuntematon sotilas , 1954, on it...