sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Jari Tervo, Esikoinen (2013)



Tervon uusi romaani on mestariteos. Se kertoo erään kirjailijalapsuuden. Lapsi ei tietenkään tiennyt, että hänestä tulee kirjailija, hän vain eli elämäänsä. Hän halusi rocktähdeksi kuten muutkin toisellakymmenellä olevat pojat 70-luvulla,  ja perhe näki hänessä lukumiehen,  kenties tulevan presidentin. Mutta monikin asia viittaa tulevaan ammattiin. Poika kerää erikoisia sanoja ja uppoaa sukulaisten tarinoihin, jopa liikaa.
   "Tapoin Aune-tädin riistämällä siltä pillerit, joita se tarvitsi nujertamaan sen, mikä suvussamme kulkee. Halusin niin kovasti kuulla hänen tarinansa.
    Minun pitää oppia pitämään enemmän ihmisistä kuin tarinoista, jotka niille sattuu."

Esikoisessa on aineksia Tervon lapsuudesta, mutta tarina irtoaa todesta vähän väliä, koska poika - kuten myös aikuinen kirjailija Tervo - rakastaa fiktiota enemmän kuin faktaa. Lukija rakastaa tässä kirjassa sekä faktalta tuntuvia osia että niitä, jotka mitä todennäköisimmin ovat fiktiota tai osittain fiktiota. Kirja ei ole elämäkerta vaan henkilökohtainen romaani.

Esikoinen on päiväkirjanmuotoinen ja käsittää vuoden 1972 uudenvuodenpäivästä jouluaattoon. Päiväkirjan kirjoittaja on vuoden aikana 13 vuotta täyttävä poika, joka seuraa oman perheen ja yhteisönsä asioita näkevin silmin. Ydinperheen lisäksi ympärillä pyörii värikkäitä sukulaisia ja naapureita. Poika elää suvun vahvojen naisten vaikutuspiirissä, kuljettaa mehumaijaa huushollista toiseen ja tulee joka paikassa hemmotelluksi pullalla ja hiekkahentusilla. Isomummi Esmen luona hän äänittää c-kaseteille mummin nuoruuden seikkailua vuonna 1916 Espoossa, jossa tämä rakastuu palavasti tsaarin maaorjaan hunghuusipoika Liuhun. Hullun Aune-tädin luo poikaa vetää tädin kertoma muisto, jossa tämä itse on syytettynä 1600-luvun noitavainoissa. Äidin salaisuudet paljastuvat pojalle kakkureseptien taa kirjoitetusta salaisesta päiväkirjasta. Erittäin hieno kohtaus on tilanne kirjan loppupuolella, jossa - vasta siellä - poika tulee nimetyksi Jariksi. Hän on silloin osa Aunen tarinaa, mestausta rävähtämättömin silmin seuraava poika, joka painaa mieleensä kaiken. "Siinä seisoit sie, Jari", Aune-täti sanoi. Kirjan lopussa niin Esmen kuin Aunenkin tarinat päivittyvät ja siirtyvät upeasti reaaliaikaan. Lukijalle tulee yllättynyt ja haikea olo.

Ajankuva on nautittava: asutaan ahtaasti, Hai-saappaat ja pitkä tukka ovat muotia, Stiga-kiekkopeliä pelataan, televisio on erittäin tärkeä asia ja matkoilla yövytään Sopu-teltassa. Yrjö Jyrinkoski vierailee kouluilla lausumassa runoja. Jyrinkoski alkoi äkkiä pauhata. Kovasti hävettiin sen puolesta.
Juuri sellaista se oli! Itse kirjoitin ylioppilaaksi 1969. Koulunkäynti oli Satakunnassa hyvin samanlaista kuin Tervolla Rovaniemellä. Jyrinkoski vieraili myös omassa koulussani. Mahtipontista lausuntaa  kuunnellessa oli todellakin myötähäpeäinen olo ja hankaluuksia pidättää yhteishihitystä. 

Eräs tärkeä teema Tervon romaanissa on pojan kasvaminen seksuaalisuuteen. Hän ei ymmärrä, miksei asioista saisi puhua niin kuin ne ovat. Huudeltuaan ihastukselleen suoria ehdotuksia hän joutuu seksin tukiopetukseen, jossa hänelle opetetaan, että tytöille seksi on yksinomaan tunnejuttu. Poika on kuitenkin jo ehtinyt saada paljon mehukkaampaa ensitietoa isomummulta ja Aune-tädiltä.

Lapsuuden kuvaus on herkkää. Pienen veljen sairaus luo surun koko perheen ylle. Tervo kuvaa isän hiljaisuuden ja äidin neuvottelut jumalan kanssa, johon ei usko. Lapset ovat käytännöllisiä. Unto Abraham koehaudataan leikissä, mistä lapset joutuvat pyytämään häneltä anteeksi, vaikka idea on itse hautaan peitellyn. 

Sekä naisten tarinoiden hurjia kuolemia että oikeaa kuolemaa kohdatessaan tuleva kirjailija, uskonnottomaksi kasvatettu poika, kiinnostuu buddhalaisuudesta, koska siinä luvataan uudelleensyntymä. Buddhaan tutustumisen Tervo on ratkaissut tuomalla Mami-mummin ja tämän miehen, Erkki-sedän, naapuriksi ja Erkin ystäväksi ceylonilaisen patologin Atapatun, joka jakaa mielellään tietoa uskonnostaan. Atapatun kohtalon Tervo on lainannut parikymmentä vuotta myöhemmästä oikeasta rikostapahtumasta Rovaniemellä.
 
Kirjan kieli on kaunista. Alkulause aivan soi: "Kiinalaispojan palmikko tuntui humman häntäjouhelta."
Tervon dialogi on luontevan kuuloista. Hän käyttää murretta sitä liioittelematta ja hemmottelee lukijaa joillakin aivan itse keksimillään sanoilla.
Rakenne on hallittu loppuun saakka. Pieni loppulause Silloin hän hymyili on juuri oikea lopettamaan tämän kirjan.

Päällimmäisin tunnelma luettuani Esikoisen on lämmin, kodikas, hivenen surullinen.  Nytkö se loppui? Sain olla mukana jossakin, joka on sekä yksityistä, tiettyyn aikaan ja paikkaan sijoittuvaa, että hyvin yleispätevää.


12 kommenttia:

  1. Kuulosta niin hyvältä. Pitkästä aikaa oikein polttelee päästä lukemaan Tervon kirjaa. Kiitos innoituksesta!

    VastaaPoista
  2. En voi lakata ylistämästä tätä kirjaa. Kävin juuri lisäämässä yhden kappaleen. Nyt kyllä Tervo ansaitsee Finlandia-palkinnon!
    Olen monesti harmitellut Tervon aiemmsissa kirjoissa liiallista huulenheittoa ja loppua kohti mutkistuvia juonisykeröitä(esim Layla).Tässä kirjassa näitä minun virheiksi kokemiani asioita ei ole. Jos joku Tervon aiempi kirja on riehakas, niin tämä on täydellisen kaunis.

    VastaaPoista
  3. Minäkin kiitän taas innostuksesta. Jo ekan lauseen jälkeen päätin että hankin Esikoisen. Ja jatkoteksti vain vahvisti päätöstä!

    VastaaPoista
  4. Kannattaa hankkia! Tämä on kirja, joka ei kulu yhdellä lukemalla.

    VastaaPoista
  5. Hulvaton, mestarillinen sanaseppo, herkkä, puhutteleva, kaunis ja kaikkea muuta vain voi keksiä. Itselläni oli paljon ennakkoluuloja ja olin hyvin asenteellinen aloittaessani lukemaan kirjaa, koitin löytää negatiivisia asioita ja etsimällä etsin asioita, joista en pidä. Niitäpä ei vain löytynyt ja hurmaannuin täysin tekstiin, ajankuvaan ja tuttuihin paikkoihin. Parasta Tervoa, voi lukea moneen kertaan ja löytää aina uutta.

    VastaaPoista
  6. Totta! Parasta Tervoa, tyynempää, vähemmän nokkelaa ja siksi parempaa.
    Minulle tuli vahvasti mieleen Tervon 70-luvun rovaniemeläistä lapsikuvausta lukiessani Olli Jalosen satakuntalaista lapsuutta 60-luvulla kuvaava Poikakirja. Otin Jalosen kirjan pöydälle odottamaan jo, kun olin lukenut hänen vaimonsa Riitta Jalosen erinomaisen Kuka sinut omistaa. Tällaista tämä lukijan elämä on:kirjat johtavat toisiin.

    VastaaPoista
  7. Olen lukenut Jari Tervolta vain yhden kirjan (Poliisin pojan, joka piti lukea lukion äikänkurssiin) enkä pitänyt siitä, mutta tämän Esikoisen haluan lukea. Pidän omaelämäkerrallisista romaaneista ja taitavista ajan- ja lapsuudenkuvauksista sekä kaikesta aiheen "miten minusta tuli kirjailija" ympäriltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoin pidän minä. On niin mielenkiintoista nähdä, millaisena ihminen näkee itsensä. Nykyään kirjoitetaankin mielenkiintoisia elämäkertoja, kun ei olla niin kiinni faktoissa, vaan kerrotaan tunnelmia ja hetkiä.

      Poista
  8. Mielenkiintoinen arvio! Minä vielä sulattelen kirjaa ja en ole varma, pidinkö lukemastani vai en. Aune-tädin tarinat menivät välillä yli hilseen, mutta Esme-mummo taas oli ihan paras. Ja se pikkuveljen leikkihautaus kyllä puistattaa vieläkin. Ihania fragmentteja menneisyydestä kirja oli kyllä pullollaan!

    VastaaPoista
  9. Juu, Aune-tädin kaltaista "omanlaistaan" ei varmaan ole missään. Olishan se kiva, jos skitsofreenikot tarinoisivat noin luovasti. Esme-mummo on ihanan roisi!

    VastaaPoista
  10. Hei! Kiva tutustuta blogiisi! Kirjoittelin itsekin juuri tästä, hieno kirja vaikka henkilökohtaisesti ei noussut ihan täysin suosikiksi.

    VastaaPoista
  11. Kävin lukemassa sinun postauksesi. Hyviä huomioita! Aion käydä ajan kanssa lueskelemassa sinulta varhaisempia kirjoituksia.

    VastaaPoista

Matkakirjeitä Espanjan aurinkorannikolta 2: taidetta, fanittamista ja muuta

¡Hola amigos! Tällä kertaa tarinaa positiivisista elämyksistä.  Yksi ihana elämys on meri, joka on ollut niin lämmin, että jopa minä olen ...