maanantai 4. lokakuuta 2021

Jari Järvelä, Aino A. (muutoin niin hyvä kirja, mutta...)




Luin kirjan, joka on hyvin kirjoitettu, paljon pohjatyötä vaatinut, hauska ja kiinnostava, mutta olen pettynyt kirjailijan valitsemaan lähtökohtaan. 
Tiesin, että Jari Järvelä on kirjoittanut tuoreen romaaninsa Aino A. arkkitehti Aino Aallosta fiktiivisesti hänen näkökulmastaan kirjoitetuksi muistelmaksi, mutta en tiennyt, että se on niin epätosi ja niin vihamielinen Aino Aallon miestä, arkkitehti Alvar Aaltoa kohtaan.

Alkuluvussa ollaan Ainon haudalla ja Aino puhuu tuonpuoleisesta käsin. Sen jälkeen tarkkailijana on kaikkitietävä kertoja ja kerronta on hän-muotoista.

Kukkia minun haudalleni? Olette varmaan erehtyneet paikasta.
Minä olen vain se pullukka nainen, joka oli Suuren Arkkitehti Alvar Aallon ensimmäinen vaimo ja häikäistyi tämän jatkuvasta säteilystä niin, että sai syövän ja kuoli.

Hätkähdän Ainon pilkallisuutta ja mietin, miksi hän on yhdessä Alvarin kanssa, jos inhoaa tätä niin paljon. 
Alvar on Ainon silmissä rääpäle, itsekritiikitön ihailusta elävä narsisti ja haihattelija. Hän loistaa seuraelämässä törppöydestään ja tahdittomuuksistaan huolimatta. Hän aloittaa asioita saattamatta niitä loppuun, sählää, riehuu ja rikkoo, kun tietää, että "Aino-mami" korjaa ja huolehtii. 

Alvarilla ei ole hyvää makua eikä huonoa makua, häneltä puuttuu makuaisti.
Aino on Alvarin makuaisti. Ja silloin kun Aino ei jostain syystä ole maistelemassa, tulos on tällainen. Iglu.

(Kyseessä on Paimion parantolan ruumiskellari. )

Kirjassa kerrotaan, että kaikki yhdessä suunniteltu meni Alvarin nimiin. Tämä ei taida olla täysin totta. Eikä tarvitsekaan - fiktiossa.
Järvelä panee Ainon sanomaan näin: "Kaikki minkä minä suunnittelin, oli yhden nukutun yön jälkeen hänen suunnittelemaansa."

Samaan aikaan Järvelän kirjan kanssa on ilmestynyt Aallon pariskunnan tyttärenpojan Heikki Aalto-Alasen isovanhemmistaan kirjoittama kirja Rakastan sinussa ihmistä. Kirja tekee selväksi sen, ettei Aino Aalto ollut koskaan miehensä varjossa vaan tasa-arvoinen työtoveri.
Kouvolan Sanomien jutussa 'Yhteinen työ, yhteinen rakkaus' (4.10) toimittaja Sari Toivakka haastattelee Aalto-Alasta, joka sanoo, ettei Alvarin lahjakkuus ollut Ainosta riippuvaista ja että Aino sai elämässään kaiken minkä halusi. 
"Nyt ilmassa on uhrien etsintää, mikä varmasti on tarpeenkin, mutta Aino ei missään tapauksessa ollut mikään uhri, jonka lahjakkuutta olisi käytetty hyväksi. Päinvastoin Alvar halusi aina tuoda Ainon esiin ja esimerkiksi käyttää molempien nimiä suunnittelutöiden signeerauksissa."

Aalto-Alasella on kirjassaan paljon myös aiemmin julkaisemattomia Ainon ja Alvarin kirjeitä, joista välittyvä rakkaus on suurta. Hän mainitsee erityisesti, miten Alvarin kielen kauneus yllättää lukijan.
Järvelä taas kirjoittaa, että Ainon tekisi mieli oksentaa Alvarin rakkaudentunnustusten päälle. Hänen kirjassaan on kohtaus, jossa Aino heittelee Alvarin Yhdysvalloista lähettämiä kirjeitä takkaan eikä jaksaisi edes lukea kaikkea, koska häntä tympii niissä toistuva "rakas pikku Aino". 

Papukaija puhuu, toistelee sanoja joiden merkitystä ei täysin ymmärrä.
Tai sitten ymmärtää. Tuo pikku-sana merkitsee Ainolle Alvarin jatkuvia kehotuksia, että Ainon pitäisi olla pienempi.
 

Alvar hoiti professuuria Cambridgessä, mitä Aino (siis fiktion Aino) väheksyy ja pitää Alvarin itserakkauden huipentumana, Messias opetuslastensa keskellä. 
Asian voisi kuvitella olevan myös aivan toisin. Myös se, että Alvar innostuu uusista suuntauksista voisi olla ihailun aihe, uusiutumiskyvyn eikä poukkoilevan mielenlaadun osoitus. 
Minusta on ikävä lukea yhdessä töitä tekevästä pariskunnasta, jossa toinen salaa halveksii toista näin paljon. 

Tiedän, ettei ole syytä vertailla fiktiota ja tietokirjaa.
Fiktio on fiktiota, ja nyt on ollut esillä myös uusi fiktiotyyppi, biofiktio, jollainen Järvelänkin kirja näyttää olevan. Lähdetään liikkeelle todellisista ihmisistä, mutta käsitellään heitä kuin romaanihenkilöitä. Osa asioista pitää paikkansa, osa ei. Joku hahmo voidaan kuvata aivan erilaiseksi kuin hän on ollut todellisuudessa.
En pidä tästä genrestä. 
Elämäkerrallinen romaani ei ole mikään uusi asia. Mikä ero on elämäkerrallisella romaanilla ja biofiktiolla? Sekö, että siinä missä elämäkerrallisessa romaanissa täytetään aukkoja, niin biofiktiossa lähdetään tietoisesti muuntamaan faktoja? 

Autofiktiossa kerrotaan omasta elämästä sitä vapaasti muunnellen ja tapahtumia lisäillen. Onhan siinäkin tietysti mukana myös muita henkilöitä, mikä on joskus osoittautunut ongelmalliseksi. Biofiktiossa muunnellaan toisten oikeasti eläneiden ihmisten elämää. 
Olen huomannut, että joissain arvosteluissa on Järvelän fiktiona kirjoittama otettu todesta ja iloittu siitä, että taas yksi miesnero keikahti ja löytyi nainen hänen takaansa. Eräskin lehtiartikkeli on otsikoitu 'Aallon jakkara keikahti'.

Entä jos Aino Aalto sai työstään kaiken sen tyydytyksen mitä halusikin? Hänhän oli vahva nainen, joka saneli avioliiton ehdot eikä koskaan halunnut olla kotiäiti ja muusa. Entä jos hän on oikeasti kirjoittanut tyytyväistä tekstiä päiväkirjaansa, jos sellainen on olemassa, ei sellaista osin katkeraa ja ivallista, mitä Järvelä on Ainon Käpyvihkoon hahmotellut. Eikö silloin uhriksi leimaaminen ole Aino Aallon hyväksikäyttämistä ja vähentämistä eikä Ainolle äänen antamista, kuten Järvelä Jälkisanoissa selittää tehneensä?  

Pidin Järvelän romaanista Klik, jossa tuntematon valokuvaajanainen puikkelehtii kuuluisien valokuvaajien joukossa kuin elokuvan Forrest Gump historian tapahtumissa, lähtee jopa sotatantereelle ja näppää ne kuvat, joita Robert Capa ei uskaltautunut ottamaan keskelle Normandian maihinnousua. Tässä asetelmassa on fantasiaa ja leikkiä, ei provosointia ketään vastaan kuten kirjassa Aino A. 


12 kommenttia:

  1. Sinäpä tämän sanoiksi puit. Olen kuunnellut Aino A:n, mutta en tiedä mitä ajatella - kuten kommentoin Tuijankin postaukseen. Minulla on hyllyssä tuo Aalto-Alasen kirja, mutta en ole ehtinyt sitä lukea. Klik oli kovasti minunkin mieleeni, mutta biofiktiossa on ongelmansa. En taida voida postata tästä vähään aikaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä innostun kirjoittamaan, jos ihastun tai joku lukemassani hiertää. Nyt minua oudoksuttaa biofiktiivinen lähestymistapa ja tässä kirjassa erityisesti kohtuuttomalta tuntuva lahjakkaan henkilön mollaaminen.

      Arkkitehtitoimistoissa ideoiden kehittely ja itse työkin on yhteistyötä. Joskus on vaikea sanoa, kenen joku idea on, kun sillä on palloteltu ja alkuideaa viety eteenpäin.
      Aaltojen työpari oli sopinut, että yhteisen suunnittelun ohessa Alvar hoitaa PR-työn, koska se sopii hänen luonteelleen paremmin.
      Nyt sitten biofiktiossa kerrotaan, että Aino olisi kärsinyt siitä, että ei ollut yhtä paljon sosiaalisessa elämässä kuin miehensä. Se saattoi olla hänelle helpotus. Voi olla myös niin, ettei se suhteiden luominen Alvarillekaan aina herkkua ollut.
      Olisin toivonut, että Järvelä olisi luonut kirjaansa vähemmän mustavalkoisen asetelman, mikä olisi häivyttänyt liian voimakasta 'Ainon ääni' -julistusta ja tehnyt pariskunnan elämästä uskottavamman ja kiinnostavamman. Järvelän kielihän on aina rikasta, ilkikurista ja hauskaa.

      En ole lukenut vielä Aalto-Alasen kirjaa, suunnitelmissa on, mutta olen ollut kiinnostunut Aallon arkkitehtuurista pitkään. Noormarkun Villa Mairea on lähellä lapsuudenkotiani ja nykyisen kodin lähellä Inkeroisissa on kokonainen Aallon suunnittelema Tehtaanmäen asuinalue ja koulu. Kouvola on toiminut tänä vuonna Alvar Aalto -kaupunkien yhteistyöverkoston puheenjohtajakaupunkina ja meillä oli elokuussa tapahtumaviikko 'Kouvola ~ Yhtä Aaltoa', jonka puitteissa olen seurannut sivusta Kameraseuran kuvausprojektia. Aaltoilevuus Aaltojen rakennuksissa on kaunista, samoin valo ja se, että sisä- ja ulkotilat liittyvät toisiinsa harkitusti. Järvelä kertoo näistä suuntauksista kyllä kiinnostavasti.

      Poista
  2. Kiitos kirjan esittelystä. Nyt tiedän, etten lue kirjaa, sillä en halua lukea tuollaisesta näkökulmasta tehtyä fiktiivistä kirjaa, jonka hahmona on aidosti elänyt ihminen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lue vain, Mai! Voi olla, että sinä et lue tätä kirjaa samoin kuin minä.
      Minä olen aivan kyllästynyt siihen, että naiset nähdään uhreina nyt ja ennen, tai sitten ylimielisinä paremmin osaajina, suomalaiset vahvat naiset. Aino Aaltokin on ennen kuvattu uraihmisenä, ja kyllä siitä, että työ vie aikaa lapsilta tuntevat syyllisyyttä miehet siinä missä naisetkin.

      Poista
  3. Olipa mielenkiintoinen näkökulma biofiktioon! Tätä Aino A:ta en ole lukenut, mutta olen yleensä pitänyt tämän lajin kirjoista. Avasit varsin vakuuttavasti silmäni lajin mahdollisille ongelmille. Näitä on vaikea, oikeastaan mahdotonta, lukea pelkästään romaaneina. Minulla on tainnut käydä hyvä tuuri, kun olen törmännyt enimmäkseen kirjoihin, joissa historiallisiin henkilöihin on suhtauduttu kunnioittavasti, ja jos on kritisoitu, siihen on ollut melkein aina todennettavat perusteet. (Tosin nyt kun muistelen, Richard Flanaganin Wanting-romaanissa tutkimusmatkailija John Franklinistä tehtiin pikkutytön raiskaaja ilman mitään historiallista perustetta ihan vain romaanin tarpeisiin.)

    Kirjailijalla on tietenkin oikeus omaan tulkintaansa. Haaste on meillä lukijoilla. Ainakaan emme saisi lukea biofiktiota ongelmattomasti totuutena, kuten ilmeisesti mainitsemissasi arvosteluissa on tehty.

    Kiitos että järkytit ennakkokäsityksiäni!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sekä auto- että biofiktiossa on ongelmansa.

      Kyllähän elämäkertakirjoja kirjoitetaan elävistä ihmisistäkin fiktion omaisesti, niin että henkilö ei ole itse mukana kirjan teossa. Ehkä varmempi on kirjoittaa edesmenneistä, niin ei tule sanomista tai pitäytyä fiktiivisissä henkilöissä.
      Mitä vikaa perinteisessä fiktiossa sitten on? Eikö siinä ole enemmän mahdollisuuksia kertoa asioista kuin näissä osittain tosipohjaisissa teoksissa?
      Ihmiset ovat ehkä oppineet janoamaan toden tuntuisia juttuja oikeista ihmisistä somekanavien ja tosi-tv:n vaikutuksesta.

      Mieleeni tulee hyvä biofiktio 70-luvulta, Veikko Huovisen veijarimainen 'Veitikka, A. Hitlerin elämä ja teot'. Sitä ei oikein ymmärretty 70-luvun alussa, nyt ymmärrettäisiin.

      Poista
  4. Tervehdys,

    minusta on kyllä mielenkiintoista kuinka näkemystäni pidetään tässä keskustelussa täysin keksittynä, vaikka esim. mainitussa Heikki Aalto-Alasen tietokirjassakin kiinnitetään useaan otteeseen huomiota siihen miten tahallisesti Aino Aallon nimi jätettiin aikanaan pois tai suorastaan poistettiin parin yhdessä tekemistä töistä.

    Epätosi ja vihamielinen en ikinä myönnä näkemykseni enkä Ainon näkemyksen kirjassa olevan. Suomuksia silmiltä pudottavan kylläkin. Ja enemmänkin olen saanut kommentteja siitä, että Ainon tapa kertoa on koskettava, traaginen, humoristinen ja herkkä. Mutta jokainen lukee romaania subjektiivisesti, omien näkemystensä ja ennakkokäsitystensä läpi. Lähinnä minua hämmentää, kuinka paljon täällä keskustelussa tuntuu järkyttävän se, että vuosikymmeniä vaiettu Aino Aalto saa kerrankin oman äänen, kun Alvar on seisonut kukkulan kuninkaana joka ikisessä teoksessa tähän asti. Tasa-arvoisesta arkkitehtiparista on vaikea puhua, sillä samoihin aikoihin yhdysvalloissa Ray ja Charles Eames signeerasivat kaikki työnsä molemmille, tasa-arvoisesti. Ja valtaosa Ainon töistä meni ihan todistetusti Alvarin nimiin. (Eikä Aino varmaankaan siitä hurrannut ja taputtanut käsiään.)

    Ehkä kirja kannattaa jokaisen täällä kommentoijan lukea ennen kuin kertoo siitä oman mielipiteensä. Lukematta näkemystä on vaikea muodostaa. Ja jokaisen käsitys on ikiomansa. Mutta jos on sitä mieltä, että Alvar suhtautui yhdessä tehtyjen töiden nimeämisessä tasaveroisesti Ainoon, niin sitten on kyllä jo ihan eri mieltä myös mainitun Heikki Aalto-Alasen näkemyksen kanssa.

    Lukemisen iloa, löytöretkiä. Ja toivottavasti eteenne sattuu jatkossakin kirjoja, jotka vavisuttavat ennakkokäsityksiänne, eivätkä vain myötäile niitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervehdys!

      Mutta eikö ongelma ole siinä, että me emme tiedä, halusiko Aino jonkun muunlaisen äänen kuin se mitä hän käytti? Jospa hän ei edes välittänyt nimensä esillä olemisesta vaan oli kiinnostunut itse työstä.
      Eihän ole olemassa sellaisia kirjeitä, päiväkirjamerkintöjä tms jossa hän olisi valittanut osaansa? Hän sai sekä perheen että uran ja sai toteuttaa itseään monipuolisesti.
      Mietin kirjaasi lukiessa, miten raskasta olisi olla avioliitossa, jossa halveksii kumppaniaan ja olisiko Ainon kaltainen tomera ja aikaansaapa henkilö viitsinyt elää sellaisessa liitossa.

      En ole vielä lukenut Aalto-Alasen kirjaa. Olisiko hän sitten kuullut jotain kukkulan kuningas-juttuja isoisästään, koska hän Kouvolan Sanomien haastattelussa tosiaan sanoi näin: "Nyt ilmassa on uhrien etsintää, mikä varmasti on tarpeenkin, mutta Aino ei missään tapauksessa ollut mikään uhri, jonka lahjakkuutta olisi käytetty hyväksi. Päinvastoin Alvar halusi aina tuoda Ainon esiin ja esimerkiksi käyttää molempien nimiä suunnittelutöiden signeerauksissa."

      Jokainen lukija lukee eri kirjan vaikka lukee saman kirjan. Ei siinä jonkun yksittäisen bloggarin mielipide paljon paina, ainakaan minulla.
      Hyvä, että olet saanut myös hyvää palautetta, eikä tämä minunkaan kokonaan huono ole.
      On kiinnostavaa seurata millaisia arvosteluja kirja saa.

      Kirjoittamisen iloa sinulle edelleen!
      Esitän toivomuksen, että seuraava kirjasi olisi puhdas fiktio.

      Poista
  5. Robert Capa <3 , käytiin hänen näyttelyssään viime syksynä juuri ennen lockdownia, wow mitä kuvia. Aino Aaltoa ajattelin juuri eilen ,kun kävin kölniläisessä liikkeessä ja siellä oli tarjouksessa Aino Aallon suunnittelemia laseja ja niitä nimitettiin Aalto-laseiksi ja itsekseni ajattelin, että se nimitys johtaa vähän harhaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Allu, olen nähnyt Robert Capan kuvia Balatonfüredissä Unkarissa. Se oli pienehkö näyttely, mutta kertoi kyllä, miten taitava kuvaaja hän oli.

      Harmi, ettei ollut koko nimeä. Olen huomannut, että noita yhä suosittuja laseja kutsutaan usein myös pelkästään Aino-laseiksi. Iittalan myymälöissä käytetään kyllä koko nimeä Aino Aalto -lasit, Aino Aalto -lautaset jne.
      Huonekaluja Aallot ilmeisesti nimesivät milloin molempien nimillä milloin erikseen. Ja tuo maljakko mikä minulla on kuvassa tunnetaan Aalto-maljakkona tai Savoy-maljakkona ja sen suunnitteluun ovat osallistuneet molemmat joskin alkuidea on ollut ilmeisesti Alvarin. Haluaisin tämän maljakon korkeana ja kirkasvärisenä ja siihen pitkiä ruusuja.

      Ehkä Aaltojen suunnittelutyö oli samanlaista kuin minun ja mieheni kielten kokeiden laadinta aikanaan. Joskus oli vaikea erottaa, kumpi oli keksinyt mitäkin, mutta päivänavaukset olivat minun ikioma spesialiteettini. (Heh, jos omat pojat huomaavat tämän niin saavat taas nauraa... ne äidin moraaliopit).

      Kompromissina keskusteluun, onko Aino jätetty syrjään vai ei, sanon vielä, että Aino kuoli niin nuorena. Jos hän olisi elänyt ja suunnitellut lisää, mitä olisimme vielä nähneetkään!
      Virpi Suutarin Aalto-dokumentissa näemme, miten Alvar ensin musertui Ainon kuoltua, mutta jatkoi sitten samalla muotokielellä kuin ennenkin, yhdessä kehitetyllä.

      Poista
  6. Ajatuksesi käyvät yksi yhteen omieni kanssa. Olen kuunnellut kirjaa, joka on kyllä kiinnostava ja hauskan rempseä, mutta juuri tuo Ainoon istutettu katkeruus häiritsee. En totta puhuen tuntenut kirjan taustaa lainkaan ja ihmettelin mielessäni, miksi Järvelä kirjoittaa kuin pahin telaketjufeministi. Siis fiktiosta, biofiktiosta onkin kyse! Nyt osaankin suhtautua teokseen hieman armollusemmin, pitää sitä enemmän romaanina kuin elämäkertana ihmettelemättä sen enempää. Mutta ei tällainen tyyli ole reilua, ei Ainoa eikä Alvaria kohtaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aallon pariskunnalta on löytynyt paljon rakkauskirjeitä, mutta Järvelä on ohittanut sen puolen.
      Minusta tuo tulkinta, että hellittelysanat "pikku Aino" tekisivät Ainon vihaiseksi ja saisivat hänet murehtimaan painoaan eivät tunnu psykologisesti oikeilta. Myös Kekkosen pariskunnan kirjeissä on lepertelyä, josta voisi vääntää vinoja päätelmiä. Rakastuneiden kieli on heidän omaansa ja liittyy herkkiin hetkiin.
      Järvisen kirjaan olisi tullut enemmän draamaakin, jos fiktiivinen Aino olisi ensin rakastanut ja sitten vihannut, mutta hän inhosi ja väheksyi Alvaria alusta asti.

      Poista

Kolmanteen ja neljänteen polveen...

Kuvassa vasemmalla maamies isäni, kausipalkollinen Anni, ryhdikäs Mamma ja lempeä Pappa, minä Papan edessä 3-vuotiaana ja viimeisenä oikeall...