perjantai 29. kesäkuuta 2018

Sodankylää, ystävyyttä, retkipolkuja - ja lukemista tietenkin aina


Luoston maisemissa

Tänä kesänä pääsin lopultakin Sodankylän elokuvajuhlille. Tämän tapahtuman kanssa menevät osittain päällekkäin Iitin musiikkijuhlat ja Kuopio tanssii ja soi. Jos aloittaisi Iitistä ja jatkaisi Sodankylän kautta Kuopioon, niin ehtisi jotain kaikista. Samalla tavalla päällekkäin menevät heinäkuussa Pori Jazz ja Kuhmon kamarimusiikkifestivaali. Eikö jotakin voisi siirtää elokuulle, esim. tanssi ja jazz sopisivat hienosti elokuun pimeisiin, lämpimiin iltoihin? Siis, jos ovat lämpimiä, säistähän ei Suomessa koskaan tiedä. 

Naputtelen tätä aamulla mökin terassilla. Isokoskeloemo rääkyy kaislikossa, huolehtii pienistään. Metsälinnut sirkuttavat. Mustarastas konsertoi. Tällä säällä on kiva olla mökillä.  

Laiturilla alkaa jo olla houkuttelevan lämmin. Lähden kohta sinne päin rantatuoliin mukanani Joakim Zanderin jännitysromaani Lähiö. Mieheni Unto oli siirtänyt sen työhuoneensa hyllystä kirpparitavaroihini ("kuolinsiivoustakin" tehty oikein urakalla), mutta päätinkin lukea sen ensin. Kirjaa suositellaan takakannessa kiinnostavana yhteiskuntakriittisenä trillerinä ja se on jatko-osa kansainvälisesti menestyneelle Uimarille

Ennen Lähiötä luin Ritva Hellstenin oman äidin elämään perustuvan romaanin Lea. Huikea teos! En oikein syttynyt kirjailijan esikoiseen Orvot, mutta tämä on toista. Tämä on timantti! 
Mies lukee parhaillaan Leaa, mitä nyt mökkitouhuiltaan ehtii. Hän on hääräilijä, äsken pesaisi ikkunat. Kirjoitan Leasta myöhemmin, niin että pyydän siihen myös Unton mielipiteen. 



Sodankylästä jäi mieleen ohjaaja Dominik Grafin aamuhaastattelu, jossa hän kertoi lapsuudestaan, miten hänestä tuli ohjaaja, elokuvistaan ja yhteistyöstään luottonäyttelijöidensä  kanssa. 

Graf oli näyttelijävanhempien ainoa lapsi, joka oleili varhaislapsuudessaan  itsekseen vanhempiensa mukana teatterilla, oli joskus nukahtanutkin kesken yksinäisten leikkiensä jonnekin katsomon penkkien väliin. Hän kävi koulunsa sisäoppilaitoksessa ja kiitti koulua siitä, että se antoi hänelle eväät ohjaajan työhön. Sisäoppilaitoksessa hän oppi olemaan yhdessä toisten kanssa aamusta iltaan, vastaamaan kun kysytään ja ystävystymään. 
Graf sanoi, että ohjaajan ja näyttelijän suhde edellyttää molemminpuolista luottamusta ja siihen sisältyy aina jonkinlainen eroottinen lataus. Hän sanoi myös, että naisten ja miesten ohjaamisessa ei ole hänelle mitään eroa. 

Olin iloinen, että viimeaikainen häirintäkohina ei näkynyt eikä kuulunut Sodankylässä mitenkään. Sai olla rauhassa repiviltä mielenilmauksilta ja kuunnella älykästä, inspiroivaa keskustelua. 

Rupesin taas miettimään kiistoja lasten kasvatuksesta, kotihoito vanhempien (yleensä äidin) kanssa vai päiväkoti, se kestoaihe. Lapset kaipaavat toistensa seuraa ja oppivat toimimaan yhdessä, kun heille tarjotaan siihen mahdollisuus. Lapsen on mielestäni saatava kokea useita ihmissuhteita, joista hän rakentaa oman perheensä, biologisen sekä sosiaalisen. 



Sodankylän festivaaleilla elokuvia näytetään neljässä paikassa, elokuvateatteri Lapinsuussa,  perinteinen iso teatteri, jossa on todella hyvä akustiikka, Kitisenrannan koululla, jonka juhlasaliin on rakennettu nousevat istuimet ja kahdessa sirkusteltassa. Me emme Unton kanssa oikein nauti enää selkänojattomista istuimista, joten hylkäsimme telttaesitykset. Muutoinkin pääsimme vasta vähän festareiden makuun. 




Elokuva Dry Season (2006) jäi erityisesti mieleen hienosti käsitellyn kostoteemansa vuoksi. 
Ohjaaja Mahamat-Saleh Haroun on tshadilaisranskalainen ohjaaja, joka muutti Ranskaan vuonna 1982, mutta ei ole katkaissut yhteyksiä synnyinmaahansa, vaan toimi jopa viime vuoden kulttuuriministerinä Tshadissa.
Hänen elokuvansa ovat afrikkalaisia elokuvia. Ne ovat kaikki saaneet merkittäviä palkintoja, mutta niitä on näytetty Euroopassa hyvin vähän, kuten afrikkalaisia elokuvia yleensäkin. 
Haroun jäi haastateltavaksi elokuvan jälkeen. Hän sanoi, että iso teema vaatii yksinkertaisen tyylin. Hän luottaa siihen, että  katsojan mielessä tapahtuu paljon elokuvaa katsoessa.  





Toinen puoli Sodankylän reissuamme oli ystäviemme tapaaminen. Meillä oli varmaan Sodankylän mahtavin ylläpito grilli-iltoineen ja keskusteluineen. Kuka sanoo, ettei aikuisena, vielä vanhanakin,  voi ystävystyä! Lasten naimisiinmeno tai muu parisuhde esimerkiksi tuo mahdollisuuden uusiin ihmissuhteisiin. 

Dominik Graf on oikeassa, on tärkeää olla yhdessä muiden kanssa, välillä.

Mukavaa tässä mökkiterassillakin on lintujen kanssa. 

Mies lähti hakemaan Lappeenrannasta varaamaansa sohvapöytää. Minä siirryn lukemaan Lähiötä ja jatkan huomenna tätä turinaa.


... jatkuu, perjantai 29.6.

Huomenta! Tänään on toisenlainen sää. Sateinen. Jatkan kertomusta Lapin matkastamme. 

Retkeilimme yhtenä päivänä Luoston jylhissä maisemissa ja vietimme viimeisen päivän Rovaniemellä. 






Rovaniemellä vierailimme museo ja tiedekeskus Arktikumissa. Arktikumissa on laadukas ja laaja pohjoisen luonnon, kulttuurin ja historian esittely pysyvine ja muuttuvine näyttelyineen. 

Olin vaikuttunut Harmaan pöllön metsä -lyhytelokuvasta ja selällään maaten katsottavista revontulista,  ja niin oli moni muukin kansainvälisistä aah ja ooh -ääntelyistä päätellen. On hienoa, että museoihin on tullut tällaista elävää materiaalia, joka saa myös lapset viihtymään. 







Vannetaiteilija harjoittelemassa Arktikumin alakerrassa






Saamelaisten perinneasut ovat huikean kauniita. 
Arktikumista lähtiessä koin saaneeni sekä paljon tietoa että esteettistä nautintoa. 
Paljon ajateltavaa. 


P.S. Joakim Zanderin kirja osoittautui huonoksi. Joutaa kirpparille. Jos olisin 12-vuotias olisin varmaan haltioitunut, mutta paljon luettuaan ja nähtyään menettää viattomuutensa. Harkitusti myyväksi rakennettu trilleri kaikkine mausteineen, liian harkittu, liian rakennettu.  

perjantai 22. kesäkuuta 2018

Novellihaasteen koonti



Kuten kuvan tekstiosasta näkyy, niin tämä Nipvet-blogin Juhan ideoima ja isännöimä novellihaaste on jo novellihaasteena toinen (ensimmäisen järjesti Omppu Martin), ja aikaa postauksiin on ollut peräti vuosi.

Kirjoitin seuraavista kokoelmista ja tarkastelin niiden yhtä tai usempaa novellia kiittäen sitä, haasteen termillä ilmaistuna peukuttaen, jostain tietystä piirteestä. Pääset lukemaan tuumailujani novellin nimeä klikkaamalla. 

Jari Järvelä, Bambi ja muita novelleja, 9 novellia. 
Peukutin novellia Bambi sen sävyn vuoksi.

Annie Proulx, Close Range, Wyoming Stories, 11 novellia. 
Peukutin novellia Brokeback Mountain sen teemasta. 

Toinen Tuntematon, 22 novellia 22 kirjailijalta. 
Petri Tammisen novelli Teidän surkeutenne vuoksi sai minulta näkökulma-peukutuksen.
Sirpa Kähkösen novelli Kesän 1939 poutapilvet sai peukutuksen paikan kuvauksestaan. 
Tommi Kinnusen novellia Nuku Nurmelle hyvälle peukutin hahmon kuvauksesta. 

Tunnustus-aiheisessa aikakauskirja Grantassa oli monenlaisia kirjoituksia. En ole postauksessani erotellut novelleja, mutta kun postattujen novellien määrää kerätään, niin olkoon vaikka 5. 
Kirjoitin Bernard Quirinyn hauskasta novellista San Juliánin piispa ja nostin peukkua sen juonen käsittelylle. 

Lopuksi saadakseni peukutussarjaani puuttuvan konflikti-peukutuksen luin vielä Salme Sauren toimittaman novellikokoelman 12 novellia, jonka novellit ovat kahdeltatoista kirjailijalta. 
Peukutin näistä novelleista Arja Tiaisen novellia Talvinen tarina.

Yhteensä siis 59 novellia ja seitsemän eri peukutusta. Jee, saan tittelin Peukuttaja! 

Olen lukenut paljon muitakin novelleja vuoden aikana, mutta ne eivät ole näkyneet blogissani. Olen lukenut uudestaan hyviä vanhoja novelleja, mm. Timo K. Mukalta ja Rosa Liksomilta kaikki novellit. Luin myös SusuPetalin novellikirjat, joiden sävystä lumouduin, mutta en tullut kirjoittaneeksi niistäkään. Miranda Julyn Uimakoulun luin äskettäin, samoin Lucia Berlinin novelliteoksen A manual for Cleaning Women. 
Minulla blogi ei ole lukupäiväkirja. Luen paljon, ja joskus myös kirjoitan lukemastani.

Juhannus on meillä herttainen ... melko tuulinen. 
Toivottelen kaikille blogissa kävijöilleni onnellista ja viihtyisää juhannusviikonloppua! 


24.6.
P.S. Juha kokoaa viikon ajan tähän novellijuttuun osallistuneiden omia koonteja blogiinsa tänne  ja laatii niistä sen jälkeen koosteen. Aikamoinen homma! Kiitos Juha!
Jos olet kiinnostunut novelleista, tuolta löytyy taatusti lukuvinkkejä.

6.7. Ai niin, melkein unohtui. Se kooste tilastoineen löytyy tästä. 

keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Etsivä hakee


Kuva. Ume

Katselin millä hakusanoilla blogiini on viime aikoina tultu käymään kirjailijoiden ja kirjojen nimien lisäksi. 


heikki oli pikku intiaani laulunsanat

aiti poika tytto sex

juoksin kuin susi turkka


iso povi


kitara sinä valitsit minut


kammottavuus


keskinivel 


myöhemmin


hänenlaisensa 


irrallisesti 

Tämä lähtee nyt Sodankylään ystäviä tapaamaan ja elokuvia katselemaan. Irrallisesti aivan, hänenlaisensa. Mukanaan matkalukemisena Merete Mazzarellan romaani  Alma - Edelläkävijän tarina. Onnellisena kun sai särkevän hampaansa hoidetuksi; kaksi turhaa käyntiä yleisellä puolen päivystyksessä, ja sitten yksityiselle, jossa ongelma hoidettiin ja pääsee kivuttomana matkaan. 
Ei tykkää tästä tilanteesta terveydenhoidossa yhtään. 

Mukavaa loppuviikkoa, take care everybody!






Lisäys 15.6.
Uusia hakusanoja: irstailija, hempeämielinen ja käsitteellisyys. Saiskohan näistä sopivassa järjestyksessä runon?
Terveiset Sodankylän filmijuhlista. Hyvä meininki!

lauantai 9. kesäkuuta 2018

Sauli Niinistön virallisesta muotokuvasta - eeei...




No, nyt se on nähty. 

Kerroin aiemmin (täällä), että sain julkistamistilaisuuden lehtikuvista ja jutusta sellaisen epämiellyttävän ensivaikutelman, että tämä teos ei ole kuva presidentti Sauli Niinistöstä vaan sadan tekijän kuva itsestään. Niinistö näyttää jäävän tuonne tilkkutäkin alle, ja mistä ihmeestä nuo kuvat kertovat. 

Kävin eilen Ateneumissa katsomassa taulua. Se on todellisuudessa pahempi kuin kuvissa.

Kun ajatellaaan, että tehdään muotokuva henkilöstä, niin minusta ensimmäinen ja tärkein, itsestäänselvä vaatimus kuvalle on, että se kertoo kohteestaan. Nykyään on niin paljon  valokuvia, että muotokuvan tai patsaan ei todellakaan tarvitse olla valokuvamainen toteutus henkilöstä, mutta sen pitää kertoa hänestä. Mielestäni. 



Mitä nämä kangastilkut, puunpalat, tekstiilipinnat, kivet, pikkutytöt, söpöt bambit, ledvalo, folionpalan näköinen klöntti ohimolla ja toinen oksennuksen näköinen olkapäällä kertovat? 
Liittyvätkö nämä jotakin kautta Niinistön elämään, uraan, persoonaan  tai harrastuksiin? Epäilen, että ei. 
Kuvan alla pöydällä oli numeroitu kartta, jossa sata nelikulmiota ja lista niiden tekijöistä. Saisi olla myös tekijöiden selitys omasta palastaan.  







Osa neliöistä työntyy ulos teoksesta, kuten esim. tuo vuohen näköinen eläin presidentin korvan kohdalla, sen yllä olevat kivet ja folion näköinen materiaali, samoin valkoinen möykky. 
Kuva on paljon räikeämpi kuin minun puhelimella ottamissani kuvissa. Nenäpala esimerkiksi on voimakkaan viininpunainen. 
Pahoittelen kuvieni tasoa. Menkää katsomaan!

Seinällä on teksti, jossa kerrotaan, että tämän yhteistaideteoksen taiteilijat ovat nuoremman sukupolven kuvanveistäjiä, graafikkoja, kuva-, valokuva-, video- ja performanssitaiteilijoita ja että jokainen on saanut vapaat kädet oman osuutensa työstämiseen.   
"Muotokuva heijastaa nykytaiteen monimuotoisuutta, samalla kun teoksen mosaiikkimainen rakenne vie ajatukset digitaaliseen pikselitekniikkaan". 
Jaahas, viekö? 

Seurasin toisia kuvaa katsomaan tulleita. Huomasin hämmästeleviä ilmeitä ja keskustelua poskipalasta, joka on toisen henkilön valokuvasta. 
Itse en kyllä haluaisi omaan muotokuvaani toisen poskea, varsinkaan, jos kävisi ilmi, että sen palan tarkoitus on moittia minua. Tekijähän kertoi isosti Helsingin Sanomien haastattelussa haluavansa tällä turvapaikanhakijan posken osalla (punertava pala) näpäyttää presidenttiä siitä, ettei tämä ole tuominnut tarpeeksi rasismia. Tämä on niin tätä aikaa, huokaus. Olisinko joskus elänyt samankaltaisen vaiheen...Mistä ihmeestä tämä ulkomailla asuva taiteilija Päivi Koskinen tietää meidän presidenttimme kannanotot! Ja mistä tällainen röyhkeys. Hesarin haastattelussa hän toteaa: "Sadiq Bahroozin tarina on vähintään yhtä kiinnostava kuin presidentin oma tarina." Niin varmaan onkin, mutta tämä teos on presidentti Sauli Niinistön muotokuva, ei Bahroozin. 
Eikö muotokuvan tarkoitus ole kunnioittaa kohdettaan?

Kävin välillä katsomassa upeaa italialaisen taiteen näyttelyä Fantastico! ja palasin sitten vielä takaisin Sauli Niinistön ns. muotokuvan äärelle. 
Nyt olin jo saanut rohkeutta kysellä toisilta mielipiteitä. 
- Klovnimainen.
- Sitä sun tätä, pelleilyä.
- Tämä ei ole presidentin muotokuva.
- Vähintään tekijöiden oman hännän nostoa, mutta jopa pilkkaava.
- Ei sovi viralliseksi muotokuvaksi.
- Kokoaja ei ole ollut tehtävänsä tasalla. 
- Aikansa kuva, ei presidentin.
- Hassu. 

Toivoin, että joku olisi kehunut kuvaa ja olisin kuullut perusteluja. 
Mieheni nauroi taka-alalla, kun minä leikin toimittajaa. Sanoi, että oli niin kova pulina, että vartija kävi jo tarkistamassa, mistä on kyse. 
Ihastelin italialaisista töistä mm. alla olevaa  muotokuvaa.  


Ubaldo Oppi, Pojan kasvot, 1928

Tässä on poika ja hänen maisemansa. Jos mosaiikkia halutaan, niin tuolla taustassa voisi olla paloja pojan elämästä. Olen nähnyt näin toteutetun perhekuvan, maalauksen perheestä ja heidän elämästään Se oli kiinnostava ja kertova. 

Makuasioita...

torstai 7. kesäkuuta 2018

Ritva Hellsten, Orvot




Ritva Hellstenin kirja Orvot (2014) on omaelämäkerrallinen pienoisromaani. Heti kirjan alussa on harvinaisen selkeä autofiktion määritelmä. 

Tämä teos on fiktiivinen, mutta sen henkilöiden yhteydet todellisiin henkilöihin, eläviin tai kuolleisiin, eivät ole sattumanvaraisia. Tämä koskee myös siinä kuvattua sisarusparia, joka on yhdistettävissä tekijään ja tämän sisareen, kirjailija Raija Siekkiseen (1953 - 2004). 

Joskus ennen oli hyvin tavallista juuri päinvastainen teksti, kirjan alussa, tai usein myös vasta lopussa, mainittiin, että mikään ei ole yhdistettävissä mihinkään, myös sellaisissa romaaneissa, joissa yhteys todellisiin henkilöihin oli hyvin selvä, kuten Helvi Hämäläisen romaanissa Säädyllinen murhenäytelmä.  

Äidinkielenopettaja, kääntäjä Ritva Hellsten on siis kirjailija Raija Siekkisen isosisko. 
Ritva on kirjoittanut kaksi pienoisromaania, Orvot ja Lea (2018) joka kertoo äidin tarinan. 
Orvot on muistelmakirja  perheestä ja sisaruudesta. Kirja alkaa tilanteesta, jossa Ritva pitelee kädessään paperinippua, selvitystä sisaren kuolemasta tulipalossa. Tästä saa alkunsa muistelu siskon kanssa ja erikseen koetuista asioista.

Hän oli se, jonka kanssa elin lapsuuteni ja nuoruuteni. Jos jokin on lapsuudessa itsestään selvää, se on pikkusisko. Hän on melkein kuin osa itseä, ruumiinjäsen. Hän oli se jonka kanssa jaoin lastenhuoneen, leikit, riidat, pelot. Isän ja äidin. Se jonka kanssa minut lähetettiin pihalle leikkimään muistutuksen säestämänä: pidä huoli pikkusiskosta. Se jonka kanssa myöhempinä vuosina muutuimme toisillemme tuntemattomiksi, kunnes lopussa kohtasimme, vähäksi aikaa. 

Näin se monesti menee. Eri teitä kulkeneet sisarukset löytävät hetkeksi yhteistä pitempään eläneen vanhemman kuoltua, vanhaa kotia ja sen tavaroita selvitellessään.

Luen tietysti suurella mielenkiinnolla, koska kyse on hyvän novellikirjailijan lapsuudesta ja myös myöhemmästä elämästä läheltä, sisarusnäkökulmasta, tarkasteltuna. Kirjassa on muutama ote Raijan kirjeistä, joita ei ehkä ole muualla julkaistu. 

Ritva löytää teini-iässä paikkansa uskonnollisesta yhteisöstä, jossa toiset sanelevat säännöt. Raija valitsee kapinallisen osan. 
Perheessä on kalsea tunnelma. Vanhemmat eivät hyväksy kummankaan tyttären valintoja. Isä juo ja äiti tiuskii ja paiskoo peloissaan tytärtensä puolesta. Sama tiuskija on kirjoittanut hyveellisesti  kouluaineessaan  perheen kaikkien jäsenten vastuusta kodin hengen ylläpitämisessä."Jokaisen henkilökohtainen velvollisuus on omalta osaltaan rakentaa ehyttä, onnellista kotia ja siten välillisesti yhtenäistä kansaa."

Tämä muistelmateos ei oikein pääse vauhtiin. Siinä on kiinnostavia lukuja, mutta ei kaarta eikä voimakasta tunnetta. 
Vertaan Anja Snellmanin kirjaan Pääoma, jota lukiessa itkin Anun syyllisyydentunteita Maru-siskoa kohtaan. 
Hellsten kyllä toteaa, että huolenpito pikkusiskosta oli hänen lapsuutensa tärkein tehtävä ja että sisarkateus kaihersi heidän suhdettaan, mutta nämä ongelmat eivät muodostu vahvoiksi kuviksi. Tuntuu, että minua lukijana ei oteta mukaan. 

Aikuisena Raija-sisko on ärsyttävän luotaantyöntävä. Hän on valinnut lapsettomuuden eikä ole yhtään kiinnostunut siskonsa perheestä. Ritvan vuosia kestänyt uskonnolliseen elämään sitoutuminen on varmaan myös työntänyt heitä erilleen. 
Molemmat siskot ovat niin ahdistuneita, että heistä ei ole toistensa kuuntelijoiksi ja tukijoiksi. 

Hän kuvasi perhe-elämän, kaikki perheet, typerinä, äidit pahoina, lapset uhreina, ja minä luin hänen sanansa ja uskoin ne ja allekirjoitin tuomioni.

Eräs kirjan kiinnostavia sisältöjä on Ritvan uskonnollisuus. Hän käy seurakuntanuorissa, joissa opetetaan unohtamaan oma tahto ja omat unelmat kunnianhimon ja itsekkään elämänhalun merkkeinä ja luottamaan vain siihen, että Jumalan tahto tapahtuu?

Vaarallista ja sitä paitsi naurettavaa on myös, jos nainen luulee ymmärtävänsä jotain paremmin kuin mies.

Erityisen kiihdyttävää ja romanttista oli se mitä opetettiin miehen ja naisen suhteesta. Jumala antaa miehelle tehtävän ja johdattaa hänen luokseen naisen, joka parhaiten sopii tukemaan häntä siinä. Mies saa sisäisen ilmoituksen siitä kenen kanssa hänen on avioiduttava. Jos nainen sanoo saaneensa tällaisen ilmoituksen, se on sielunvihollisen eksytystä.  

Apua! Ihan samoja asenteita kuin Margaret Atwoodin 1985 julkaistussa dystopiassa The Handmaid's Tale, josta on hiljattain tehty tv-sarja.
Huokaus!
Näin Ritva uskonnollisen vaiheensa ja elämänvalheensa muistaa.
Onko kyse jostain lahkosta, sitä ei kerrota.  Joka tapauksessa Ritva oli jossain lähetystyössä, jossa eräs mieskollega kertoi saaneensa ilmoituksen, että Ritva on hänelle sopiva.  Mitä siinä sitten muuta kuin naimisiin. Avioliitto ei sujunut, ja Ritva ymmärsi erota, kun hoksasi, että hänen on pelastettava itsensä eikä maailmaa.

Mietin, miten mielenkiintoista olisi kuulla Raijan tulkinta sisaruussuhteesta. Tunsiko hän pikkusiskona alemmuutta, kuten Ritva arvelee. Miksi Raija halusi pitää isän kuolinhetkellä itsellään eikä kutsunut isosiskoa ajoissa paikalle?

Me luulemme tietävämme toisen käsityksen itsestämme, mutta se voikin olla jotain aivan muuta. Yleensä se on luulemaamme lempeämpi. Eiköhän ihminen ole itse itsensä pahin kriitikko.  

    - MUKAVAA, ETTÄ kävit, hän sanoo saattaessaan minut ulko-ovelle. - Ja mukavaa että olet muuttanut tänne takaisin. Me olemme ainoat jäljellä olevat, me tarvitsemme toisiamme.
    Ainoat jäljellä olevat; ja jostain tulevat sanat: rammaksi lyödyt. 



Vapaa kuin taivaan lintu

Meidän pihan juhannusruusu on riehaantunut Onko taivaan lintu vapaa? Se näyttää meidän silmiimme vapaalta suihkiessaan taivaalla, mutt...