Viikon 18 krapu (pilli, mies huutaa) ja hieman tulevasta matkasta

Joshkon tarina

Saapasjalkainen puhaltaa pilliin ja huutaa. Se räyhää! Se laskee, onko meitä sama määrä kuin aamulla. Pidän Naftalia pystyssä, niin etteivät ne huomaa, ettei se jaksa seistä. Sen pää nuokkuu, ja silmät on välillä kiinni.  

Yöllä parakkiin syöksyy mies. Se menee piiloon ruumiskasan taa. Se nukkuu melkein heti. Huomaan sen taskussa jotain kiiltävää. Lusikka! 

Kovaäänisistä kuuluu puhetta, joka ei kuulosta räyhäämiseltä. Amerikkalaisia? Niiden tulosta on ollut puhetta. Ne kuuluttaa jotain. En ymmärrä sitä.
Joku on hakenu peltipurkilla vettä. Tiputan sitä lusikalla Naftalin suuhun. Sen huulet on ihan kuivuneet ja kuumat. 
Mies herää. Se kattoo meitä ja hymyilee. Puristan lusikkaa.

----------------
Tämä on mukaelma Fred Wanderin romaanin Seitsemäs kaivo loppukohtauksesta. Vaihdoin kertojaksi Joshkon, joka yrittää pitää pikkuveljensä keskitysleirillä elossa. Kirjailija, joka oli pakonsa lopuksi päätynyt lasten leiriin näki tuossa kohtauksessa elämän veden ja hymyili, koska ymmärsi, että hän ja lapset olivat jääneet eloon. Lapsille muutos tilanteessa, vapauttajien tulo, ei kerro mitään tulevaisuudesta, koska heidän maailmaansa on niin kauan kuulunut vain leiri ja sen arvaamattomuus.   

-----------------

Lisää sadan sanan kirjoituksia (krapuja) näistä kolmesta sanasta kokoaa tällä viikolla Cara. 

-----------------

Olen lähdössä pikku matkalle Vilnaan. 
Matkani pääkohteisiin kuuluu tutustuminen Vilnan juutalaisten historiaan. Kaupunki oli aikoinaan Balttian juutalaisille keskeinen paikka. Ennen toista maailmansotaa peräti 30 prosenttia kaupungin väestöstä oli juutalaisia. Heistä tapettiin kuolemanleireillä 90 prosenttia, sadasta synagogasta on jälkellä yksi. 
Toinen asia, mikä minua Vilnassa eityisesti kiinnostaa on Užupisin kaupunginosa, joka julistautui vuonna 1997 aprillipäivänä "vapaavaltioksi" omine 41 teesin perustuslakeineen, kansallislauluineen ja suurlähettiläineen. Perustuslaki on kirjoitettu muuriin noin kahdellakymmenellä kielellä, myös suomeksi. Sen ensimmäinen teesi kuuluu: Jokaisella on oikeus elää Vilnia-joen lähellä, ja joella on oikeus virrata jokaisen lähellä, vapaana omassa uomassaan. Viides teesi sanoo, että jokaisella on oikeus olla ainutlaatuinen ja kahdeksastoista lupaa, että jokaisella on oikeus olla hiljaa. 
Lisää juutalaisghetosta, Užupiasta (korjaus matkan aikana: Užupisistä, tuo väärä muoto tuli tietenkin utopiasta ja siitä, että olen nähnyt jossain teksteissä taipuneen muodon Užupia) ja muusta - toivottavasti jostain mitä en osannut kuvitellakaan - seuraavassa postauksessani. 
Sääennuste on mitä huonoin, sateenvarjot on pakattu mukaan.  
Liettuan kieli (lietuvių kalba) kiinnostaa minua. Sen on todettu säilyneen kaikkein lähimpänä muinaista indoeurooppalaista alkukieltä. Kirjaimissa käytetään paljon erikoismerkkejä; vokaaleilla on koukullisia muotoja, joita en ole nähnyt muissa kielissä. Olen opetellut muutamia sanoja ja lauseita: Suomi = Suomija, En ymmärrä = Aš nesuprantu ja Missä vessa = Kur tualetas? Kiitos ja Anteeksi on myös hyvä hallita: Ačiū ja Atsiprašau.

Luin kaksi kirjaa ja mietin hämmästellen natseja, vanhoja ja varsinkin uusia

Fred Wander syntyi Itävallassa Wienissä vuonna 1917. Hän kulki nuoruudessaan Euroopan eri maissa ja hänet luovutettiin riippumattomasta ( ! ) Sveitsistä 21-vuotiaana Saksan alistamaan Ranskaan kahleissa, koska oli juutalainen. Ranskassa hän joutui kokoomaleiriin, josta alkoi hänen matkansa keskitysleireille. Hän ehti kokea monen leirin kauhut ennen sodan loppumista. Sodan jälkeen Wander työskenteli journalistina ja valokuvaajana. 
Der Siebente Brunnen julkaistiin DDR:ssä vuonna 1971 ja uudelleen Itävallassa 2005, jolloin se herätti kriitikkojen huomion ja käännettiin useille kielille. Suomeksi kirja ilmestyi vuonna 2009 nimellä Seitsemäs kaivo. Tasokas suomennos on Raija Nylanderin.

Kannen liepeessä on sitaatti The Guardianin arvostelusta:
"Kaikista lukemistani natsileirien eloonjäämiskuvauksista harva pääsee edes lähelle Wanderin teosta mitä tulee kirjalliseen laatuun ja todistajalausunnon sivistyneisyyteen. Teoksen kuulas, selkeä kerronta luo poikkeuksellisen yhteyden ja läheisyyden lukijaan. Seitsemäs kaivo ei ole elämäkerta vaan taideteos."

Wander antaa kirjassaan erilaisten Hitler-Euroopan juutalaisten kertoa tarinoita elämästään. Lukija saa hänen tekstissään kokea läpileikkauksen Euroopan juutalaisväestöstä, joka joskus oli olemassa, mutta ei koskaan enää samanlaisena.
Päällimmäinen tunne kirjan kertojalla "saapasjalkaisten" pahuutta seuratessaan on ihmetys. Hän ei kuvaa pahimpia hirmutöitä eikä niiden tekijöitä tarkasti, tärkeämpää on vangittujen kuvaaminen.  Miksi tuo tenori on tuotu laulamaan tänne kylmään parakkiin? Miksi nuo kirjallisuudentutkijat väittelevät tuolla nurkassa eikä jossain Euroopan yliopistoista?  
Wanderin romaania lukiessa tunnen välillä olevani samalla tavalla mukana kuin olin katsoessani László Nemesin elokuvaa Son of Saul.
Yksi kokonainen luku kirjassa on omistettu leivälle. Nälkää näkeville yhteisesti jaetun leivän tarkka jako kaikille on elintärkeä toimenpide. Ravinto viivyttää kaiken aikaa vieressä väijyvää kuolemaa.

Viimeisessä luvussa ollaan Buchenwaldissa, jossa vankeja kootaan tilanteeseen nähden naurettavan suunnitellussa järjestyksessä ryhmä kerrallaan teloituksiin. Vapauttajat ovat jo tulossa, ja teloittajilla on kiire. Kertoja onnistuu piiloutumaan kerta toisensa jälkeen taka-alalle ja pakenee lopulta kentän perällä sijaitsevaan lasten parakkiin, jossa hän kohtaa  kuolleiden joukossa noin sataviisikymmentä elävää, pientä villi-ihmistä.
Kun aioin astua sisään parakkiin, joukko lapsia hyökkäsi kimppuuni. Mitä sinä täällä teet, ala kalppia! oli heidän viestinsä. Minä en ymmärtänyt juuri mitään, he puhuivat, huusivat barbaarisella sekoituksella venäjää, puolaa, jiddiä ja saksaa. Mitä näille lapsille oli tapahtunut? Minä pelkäsin, tunsin samanlaista paniikinomaista pelkoa kuin silloin Ranskassa, kun villit koirat hyökkäsivät maantiellä kimppuuni. Käännyin epätoivoisena ympäri ja näin saapasjalkaisten ajavan toisten parakkien luona vankeja nimenhuutopaikalle pistoolit ojossa. Päättäväisenä tunkeuduin takaisin lastenparakkiin.
Kertoja on sairastunut sairasparakkiin pyrkiessään pilkkutautiin ja seurailee nyt kuumehoureisena lasten elämää heistä muutamaan tutustuen. Amerikkalaisten panssarivaunut ovat saapuneet, mutta sitä on vaikea uskoa ja ymmärtää. Lapsille ainoa todellisuus on leiri. Kertoja vaipuu uneen ja huomaa herätessään Joshko-nimisen pojan tiputtavan häneltä varastamallaan tinalusikalla vettä sairaan pikkuveljensä Naftalin suuhun. Näin elämä voittaa. 

Kirjan alussa on ote vuonna 1609 kuolleen rabbi Löwin jiddinkielisestä runosta Die Sieben Brunnenkranze.

Seitsemäs kaivo - vilpittömyyden vesi,
kaikesta saasteesta vapaa,
suojassa lialta ja sameudelta, täydellisen läpikuultava;
valmiina tulevien sukupolvien
kohota pimeydestä
kirkkain silmin, kahleettomin sydämin.


Tulevien sukupolvien kohota pimeydestä...?

Heti Wanderin holokaustiromaanin perään luin kirjailija Khaled Hosseinin ja kuvittaja Dan Williamsin kirjan Meren rukous (2018). Kuvittajan akvarellit kertovat tässä kirjassa yhtä paljon kuin Hosseinin proosarunon muotoon rakentama teksti. 
Syyrialainen isä juttelee sylissään nukkuvalle pojalleen kuun valaisemalla meren rannalla. He odottavat laivaa, jonka on tarkoitus kuljettaa heidät pakolaisiksi Eurooppaan. Kotikaupunki Homsi on raunioina ja äiti jossain surmansa saaneena. 
Puhutteleva kirja, jonka tekijänpalkkion Hosseini on luovuttanut YK:n pakolaisjärjestölle ja Khaled Hosseini Foundationille pakolaisten hyväksi tehtävään työhön.

Äitisi on tänään kanssamme, Marwan,
tällä kylmällä rannalla jota kuu valaisee, 
täällä missä vauvat itkevät
ja naiset puhuvat huolistaan
kielillä, joita me emme ymmärrä.
Afgaanit, somalit, irakilaiset, 
eritrealaiset, syyrialaiset, 
kaikki me odotamme kärsimättöminä
että aurinko nousisi, 
kaikki me pelkäämme sitä.
Kaikki me etsimme kotia. 

Isä toivoo, että hänen poikansa muistaisi hyvät ajat, luontoretket ja kaupungin, jossa moskeija ja kirkko kohosivat rinnatusten, mutta hän oli silloin liian pieni muistaakseen. Sen sijaan hän muistaa pommit, nälänhädän ja hautajaiset.
Hän on oppinut, että pommin jättämään kuoppaan kertyy vettä, jossa voi pulikoida ja että tumma veri ei ole niin huolestuttavaa kuin kirkkaanpunainen. Hän on oppinut myös, että äiti, sisko tai luokkakaveri saattaa löytyä romahtaneiden rakennusten alta. 

Wanderin teosta lukiessa pysähdyin monta kertaa miettimään, miten käsittämätöntä natsien aika olikaan. Ihmettelin ja ihmettelen kuten Wander eläessään kaiken sen keskellä ja vuosikymmeniä myöhemmin traumaansa tekstiksi jalostaessaan. 

Hosseinin kirja taas sai minut ihmettelemään uusnatseja. Nämä kirjat alkoivat keskustella päässäni.
Buchenwaldin lapset... ja Homsin lapset, joita ei haluta häiritsemään.
Olen kuullut sanottavan, että me tulimme kutsumatta. 
Että emme ole tervetulleita. 
Että meidän pitäisi viedä epäonnemme pois täältä.

Miten natsisimi on edes mahdollista nykypäivän hyvinvoivassa Euroopassa? Onko historia unohtunut? Mitä ne oikein haluavat?
Kun uusnatsien viha usein kohdistuu lukuisten muiden kohteiden ohella turvattomiin pakolaisiin, joiden kanssa heillä ei ole koskaan ollut edes mitään tekemistä, alkaa hämmentynyt epäusko horjuttaa turvallisuudentunnettani.

Minusta EU:n pitäisi tehdä kunnollinen suunnitelma natsismin kitkemiseksi. Enää ei näemmä riitä, että kouluissa käydään läpi holokaustia ja tutustutaan keskitysleirimuseoihin siellä missä sellaisia on.

Ja juuri näitä asioita illalla ajateltuani luen aamun Helsingin Sanomista, että pienen itävaltalaiskaupungin Braunaun apulaiskaupunginjohtaja on laatinut maahanmuuttovastaisen puolueensa paikallislehteen syvästi rasistisen pilkkarunon pakolaisista ja erotettu tekonsa vuoksi virastaan. Runo muistuttaa kovasti natsiajan juutalaisia vastaan laadittuja riimittelyjä ja on nimeltään Kaupunkirotta. Sen maalitauluna ovat sekä maahanmuuttajat että heihin ystävällisesti suhtautuvat ihmiset. 
Hyvä, että teko on tuomittu. Teko tuomittiin, koska mies oli näyttävässä virassa ja kaupunki on Hitlerin syntymäkaupunkina muutoinkin yrittänyt päästä eroon Hitler-leimastaan.  
Apulaiskaupunginjohtaja on sanonut halunneensa provosoida, ei tullut ajatelleeksi rottiin liittyvää historiallista painolastia (eipä tietenkään!) ja hän kirjoitti mielestään hienon runon. 
Onhan näitä nähty. Ne jotka haluavat loukata kutsuvat tyylittömiä rienaamisiaan sarkasmiksi ja parodioiksi, joita kaikki eivät ymmärrä. 
Sanokaa minun sanoneen, että jo nyt erinäisillä sosiaalisen median kanavilla paahdetaan sananvapaudesta. Että voi voi, kun Herr Schilcher sai turhaan sapiskaa viattomasta leikinlaskusta. 

P.S. Jiddin kieli on muuten ihan oikein kirjoitettu näin ilman lopun hattuässää.

    Piti ihan tarkistaa Kielikellosta, kun sitaatissa on käytetty muotoa jiddi. 

Omat aiheet ja funtsimiset

Pieni kalastajavene, kuva: Ume

Harvinainen raukeus levisi jäseniin. Onni on ehkä jännittämättömyyden tila, minä ajattelin, mutta samassa hylkäsin sen ajatuksen. Päätelmä oli liian negatiivinen päteäkseen muuta kuin yksityistapauksiin, kuten esimerkiksi tähän hetkeen, jonka se tosin kattoi täydellisesti. Mutta tällöinkin oli edellytyksenä että sitä ympäröivä suhteiden verkosto oli omilla ehdoillaan kutakuinkin tasapainossa, ja että oli ollut aikaisempi tilanne, johon nähden tämä oli muutos parempaan. 

Yllä on ote Eeva Kilven romaanista Tamara vuodelta 1972.

Ja Sinisessä muistikirjassa 2018 Kilpi kirjoittaa muistinpanojaan vuodelta 2003, kolmenkymmenen vuoden kuluttua Tamarasta. Tuttua asiaa!

16.2.2003 KLO 13
Elämä on jännitystila. Onni on unelma siitä että se jännitys edes ajoittain hellittäisi.

14.4 2003 KLO 22.20
Onnea tuntee silloin kun pitkä sydämentykytys lakkaa ja olo helpottuu.

Eeva Kilven aiheita pohtiessani aloin miettiä myös muiden kirjailijoiden toistuvia aiheita. Kyllähän se on niin, että kirjailijat usein pohtivat samaa ydinasiaa läpi koko tuotantonsa. Jopa me bloggarit (ainakin monet meistä) teemme niin. 
Me selvittelemme omaa mieliteemaamme yhä uudelleen, olkoon kirjoituksen aihe sitten kirjan esittely tai arvostelu, matkakertomus tai omia ajatuksia elämän menosta. Joillakin painotus on alusta asti päätetty asia, yhteiskunta, vähemmistöt, luonnon puolustaminen, maailman hämmästely, epäkohdista kirjoittaminen, naisnäkökulma, eksistentialismi jne, mutta vaikka emme olisi päättäneet mitään, me päädymme vaistomaisesti tietynlaisiin aiheisiin ja käsittelytapoihin ja vasta paljon kirjoitettuamme huomaamme olevamme yhä uudelleen samojen ajatusrakennelmien kimpussa. 

Mikä on sinun ikipohdintasi?

Minun ydinlauseikseni näyttäisivät muotoutuneen seuraavat:
1. Ihminen on säröinen olento ja sellaisena kiinnostava.
2. Myötätuntoisuus on elintärkeää.
3. On ilo saada elää. 
Pelkistettyinä juuri näin, voisi niistä kirjoittaa mutkikkaamminkin, mutta näin on hyvä: säröisyys, myötätunto ja elämänilo. 
Jos kirjoitan kriittisesti jostakin asiasta, ilmiöstä tai henkilöstä, niin usein pohjana on vastenmielisyyteni epäoikeudenmukaisuutta ja toisten alaspainamista kohtaan. 

Katsoin toistamiseen aivan ihanan dokumenttielokuvan Dagny - jos jään istumaan, kuolen. Dokumentti kertoo ruotsalaisesta 106-vuotiaasta Dagny Karlssonista. Elokuvan ohjaaja on Finn Power -taiteilijaniminen mies Ahvenanmaalta. Itse asiassa elokuva on kuvaus elokuvan teosta ja Finnin ja Dagnyn ystävyydestä. Loppuosassa dokumenttia ihmiset eri puolilta maailmaa kiittävät somessa Dagnyä innoituksesta ja positiivisen mallin antamisesta. Viimeksi mieleen jää Dagnyn lause: "Elämä on niin iloista kuin miksi sen tekee." 
Dagny-dokkari on elämänmyönteisyydessään sukua elokuvalle Anna hyvän kiertää, joka myös on toiminut inspiraationa monelle. Molemmat ovat oikein sopivia pääsiäiselokuvia. 
  

Viikon 16 krapu (herätys, johtaja, kioski)

František Kupka, Itsepintainen valkoinen viiva, 1913-1923

Töissä grillikioskilla 70-luvulla

Lasken grilliruualta löyhkääviä kolikoita, kun omistaja Kirsti soittaa. 
- Miten meni? Haen rahat iltapäivällä. Sopiiko?

Kirsti istuu kämppäni tuolissa, minä sängyn laidalla.  
- Hyvä grillimyyjä oot. Asiakkaatki on kehuneet. Kai sinä taksilla tulit?
- Eei... en minä...
- Haloo - herätys - sanoitko sinä just, että oot kävellyt tänne öisin Kirkkopuiston läpi rahat muovikassissa kilisten? 
- Joo, paitsi että olen juossu. Ja rahat on kilissy repussa.
Kirsti hohottaa ja vakavoituu sitten. 
- Otat seuraavalla kerralla taksin, ja rahat kassasta. Siinähän on taksiasema ihan vieressä.  
- Kyllä Johtaja! 

Seuraavana perjantai-iltana käärin taas hotdogeja asiakkaille. Ja yöllä juoksen ketterästi  Punavuoreen. 
Mitä nyt minulle voisi tapahtua? Kiltille makkaramyyjälle! Helsingissä! 

-------------------------

Tämä on taas näitä krapuja, kolme annettua sanaa, 100 sanaa otsikon kanssa. 
Tositarina omilta opiskeluajoiltani, jolloin tein mitä erilaisimpia töitä. 
Me nuoret koimme olomme täysin turvalliseksi silloin, niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Lähdimme yksin vieraisiin maihin ja matkustimme peukalokyydillä. 
Minäkin olin jo vaihtanut yliopistoa Suomessa, seikkaillut Lontoossa lähes rahattomana ja viettänyt vuoden USA:ssa. Suomi tuntui pieneltä ja hieman harmaalta, tapahtumaköyhältä maalta. Siitä nuo loppulauseet. 
Täältä ja täältä löytyy kooste tämän viikon kirjoituksista. 

Kuvasin Kupkan maalauksen Ateneumissa, jossa on parhaillaan hänen laaja näyttelynsä. 

Loppuun vielä tämän pääsiäisen kaunein kortti. Mukavia lomapäiviä ja aurinkoa kaikille! 

Eeva Kilpi, Tamara

Pelkkä kirjankansikuva tuntui nyt tylsältä, koska kirjaston Tamarasta oli muovipäällyksen tieltä poistettu paperikannet ja jäljellä oli vain sinänsä tosi kaunis tummanvioletti pahvikansi. No, ei hätää, Parnassossa (nro 1, 2019) on laaja Eeva Kilpi -artikkeli kuvineen. Asettelin nurkan romaanista tämän artikkelin päälle.

Kuvan vasemman alalaidan teksti, lainaus haastattelusta, pitää paikkansa: "Nykymaailmassa melkein kaikki on täynnä seksiä. Aihetta voisi käsitellä tunteella ja älykkäästi, mutta usein kuvaukset yhä takeltelevat."
Kilpi kirjoitti eroottisen romaaninsa Tamara vuonna 1972 ja hänen tekstissään seksi on todella kuvattu taidolla, tunteella ja älykkäästi. Anglosaksisessa kirjallisuudessa mm. Henry Miller (Ruusuinen ristiinnaulitseminen: Nexus, Sexus ja Plexus ym) ja Anaïs Nin olivat tämän lajin taitajia.
Muistin, että Tamara oli väkevä elämys, kun luin sen kaksikymppisenä, Nyt se oli ehkä vielä väkevämpi. Ei ihme, että olen kriittinen kirjojen seksikuvausten suhteen ja koen ne usein laimeina ja banaaleina, kun olen nuorena ravinnut itseäni näin upeilla kirjoilla.  

Tamaran minäkertoja on alaruumiistaan halvaantunut akateeminen mies. Hän seuraa ja kuvailee Tamaraa, joka on hänen lähes ainoa ihmiskontaktinsa. Tamara ja mies asuvat omissa kodeissaan, mutta Tamara viettää paljon aikaa miehen luona. Kirjan kuvaamana kesänä Tamara saa päähänsä vuokrata talon maalta ja he asuvat yhdessä pitkän tovin.  
Tamara on ollut miehen oppilas yliopistossa ja ihastunut tähän. Rakastuminen on ollut molemminpuolista. Mies on ollut invalidi jo heidän tavatessaan ja suhde on ollut pitkään pelkästään verbaalinen. Mies pystyy ja on halukas tyydyttämään Tamaran monin eri tavoin, mutta Tamara kaipaa sitä mikä puuttuu, perinteistä yhdyntää. Tamara ja mies ovat toisilleen elintärkeitä. Mies edustaa Tamaralle pysyvyyttä. Hän on keskeyttänyt miehen vuoksi kielipsykologiset opintonsakin ja kouluttautunut terapeutiksi.
Erikoisen suhteesta tekee se, että Tamara palvelee miestä kertomalla tälle seksielämästään toisten miesten kanssa. 

     Sitten Tamara tulee, kesken ajatusteni, iho hohtavana ja sileänä niin kuin naisella jota on juuri rakastettu, hiuksetkin elävämmän näköisinä huolimatta siitä, että ne on kammattu vain hätäisesti, ja välittömästi minussa syttyy halu päästä hänen lähelleen, kuulemaan hänen kertomustaan, kyselemään yksityiskohtia, millaista oli. 
    Ja minä puristan hänet syliini, ahdistan häntä kysymyksilläni, kunnes tulen vakuuttuneeksi siitä että hänen on ollut hyvä olla, että hän on nauttinut ja kylläinen, ja hän kuvailee miltä se tuntuu, kunnes sisäinen jännitykseni huipentuu ja laukeaa ja ruumiini tyyntyy. 

Tamara tapaa erästä löytöään, Kustaa Mauria, jopa huvilalla, sovitusti, miehen kirjoitellessa esseetään huvilan toisessa päässä. Miehelle tämä järjestely sopii erinomaisesti. Ainoa pelko on se, että Tamara rakastuisi johonkuhun seksikumppaneistaan, tyyntyisi ja oppisi yhdistämään rakkauden, sukupuolisuuden ja jatkuvuuden.
    Minä soisin sen hänelle, siitäkin huolimatta, että tiedän sen merkitsevän meidän suhteemme loppua, tämän harvinaisen, ainutlaatuisen korkeasti moraalisen, molempia osapuolia kunnioittavan ihmiskontaktin päättymistä.  

Kahdesta päähenkilöstä elämäänsä tyytyväinen on mies, vaikka toisin luulisi. Hän ei tunne enää fyysistä kipua, koska kipua välittävä hermo on kuollut. Hän rakastaa Tamaraa hellällä suojaavalla tavalla, kiusoittelee tätä, hellii ja lohduttaa.
Tamara on häälyväinen, tunteilla käyvä hermokimppu. Hän on työssään niin tunnollinen, että vastailee jopa vapaa-ajallaan erään asiakkaansa seksipuheluihin. 

Tekstin tyyli on esseististä, kuvailevaa pitkää proosaa, jonka seassa on paljon keskustelua. Nykyään romaaneja kirjoitetaan paljon pilkotulla proosarunomaisella tyylillä, Tamara on lähes sen vastakohta. Kerronta luontokuvauksineen ja elävine henkilöhahmoineen antaa nautintoa lukijan kaikille aisteille. 

Mies puhuu omalla kohdallaan cerebraalierotiikasta ja kutsuu itseään biblioerotomaaniksi; hänen tyydyttämisensä jos mikä vaatii kertojan lahjoja. Hän itse on saanut Tamaran ihastumaan puheillaan ja onkin varsinainen sana-akrobaatti.
Kerran alkuun päästyäni minä riehaannuin edelleen. Assosiaatioita syntyi kuin uutta verisuonistoa kuolion rinnalle, unohtuneita kansanomaisia sanoja ja sanontoja tulvi mieleen ja tuntui että opin omin päin uusia kuin olisin alkanut puhua kielillä; Suomen kansan muinaisrunoa pulppusi huulilta; muistin pitkiä intohimoisia säkeitä Koraanista ja Korkeasta Veisusta; lastenlorun joka alkoi sanoilla 'Tit tit tittuu'; tarinan pojasta joka tuikkasi puunkoloon ja siitti siipioravia; sanskriittiakin, vanhoja kauniita termejä. Lopulta osasin jotain uutta kummallista kieltä joka kantoi ja aaltoili.

Tekisi mieli lainata tästä kirjasta pitkiä pätkiä, mutta maltan mieleni. Lukekaa itse ja nauttikaa! Kilven kieli hurmaa minut, joka kerta kun luen hänen kirjojaan, olkoot ne 70-luvulta tai vuodelta 2019. 

Jossain arvostelussa, en muista missä, nyt näitä on ollut monissa lehdissä Sinisen muistikirjan julkaisun jälkeen,  mainittiin Tamarasta, että se ei ole juonikirja. Minusta se on kyllä sitäkin. Tarina kehittyy ja lopussa on hieno yllätys, joka on myös sillä tavalla hieno, että se jättää mahdollisuuden erilaisille tulkinnoille.
Ja vielä tämäkin: "Vai kuvittelinko vain? Niin kuin kaiken muunkin." 
Mieleen nousee ote Shakespearen Myrskystä:"Sama kude meissä kuin unelmissa on ja unta vain on lyhyt elämämme."

Voin nähdä tämän tarinan myös naisen sisäisenä vuoropuheluna, niin että tarkkaileva, kiusoitteleva, kyselevä henkilö on vielä eheytymätön osa häntä itseään. 
Tarkastelun sävyssä on samaa kuin Kilven paljon lainatussa runossa 'Nukkumaan käydessä ajattelen', jossa kirjoittaja puhuttelee itseään ystävällisesti: "Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun." 

Kaksi tärkeää piirrettä Kilven tekstissä minulla on vielä mainitsematta: huumori ja ilo. 
Veitsenteroittaja Frans Siltasen, tylsyttäjän, kirje koettelee nauruhermojani. Samoin Tamaran kuvaukset seksikumppaneittensa piirteistä ja rakastetun ikävöinnin kuvaaminen pakkomielteisenä hulluutena ja se koominen raivo, minkä jätetyksi tuleminen synnyttää.   

Lopuksi ei muuta kuin kiitos erinomaisesta kirjasta Eeva Kilpi! Odotan Punaista muistikirjaa, jonka pitäisi ilmestyä seuraavaksi. 

-----------

Seuraavana aamuna mietittyä

Lisään tunnisteisiin feminismin, koska tietenkin tämä kirja on myös feministinen.

Tamara on seksuaalisesti aktiivinen ja vahva nainen, jolle olisi aivan turha syöttää paljon mainostettua legendaa siitä, miten nainen tarvitsee pitkiä esileikkejä, ja että ne riittävätkin hänelle. Tamara tietää, että naiselle kunnon orgasmit ovat tärkeitä. 

Tamara rakastaa miehiä, mutta ei halua sitoutua - juuri se, mitä on pidetty miesten ominaisuutena. Kuulen Anneli Saariston laulavan vahvalla äänellään: "Etkö millään tyytyä vois vähempään? Vain yhden yön sua tahdon rakastaa."

Jossain kohtaa Tamara ja mies keskustelevat siitä, kumpi nauttii enemmän. Mies, tämä aivo-orgasmien kokemusasiantuntija, toteaa, että hän voittaa, koska hän lentää. Kauniisti ilmaistu ajatus mielikuvituksen tärkeydestä ihmisten seksuaalisuudessa. 

Viikon 15 krapu (hotelli, yksin, itku)

Linnanmäellä

Nooa pääsee äidin kanssa Helsinkiin. Kahdestaan. Iskällä on töitä. 

- Jee, kivaa! Mennäänkö Linnanmäelle? 
- Mennään sinne heti ensimmäiseksi.

Nooa herää yöllä yksin hotellihuoneessa. Missä äiti? Äiti on kadonnut. Itku pääsee.
Samassa äiti tulee ja kertoo, että käväisi vain nopeasti baarissa. Äidille oli tullut jano. Äiti halaa ja sanoo, että sitä ei tarvitse iskälle kertoa. Eikä sitäkään, että Linnanmäellä oli Pekka, äidin tuttu. 
- Joko Nooalla on iskää ikävä? Huomenna ajellaan kotiin. Nyt unia, oman kullan kuvia. 

Kotona Nooa juoksee iskän syliin.
- Oliko kivaa?
- Oli. 
- Pelottiko maailmanpyörässä?
- Ei yhtään. Ei pelottanut edes kummitusjunassa. Äitiä pelotti, mutta onneksi Pekka piti äitiä kädestä kiinni. 


--------------

Tällainen tarina tämän viikon sanoista, siis 100 sanaa otsikko mukaan laskien. Ajattelin, että siirryn nyt täysin fiktioon. 
Hauska näitä on kirjoittaa, hauskempi kuin uskoinkaan. 
Kuvan sydän on vetoketjukoru Rakas. Globe Hopen pukukorut on kivoja hatuissa ja takeissa. Minulla on näitä sydämen lisäksi perhonen ja kukka. Perhonen on päässyt huopahattuun, muut odottavat sopivaa käyttöä.


-------------------

Ja kaikki tämän viikon kirjoituksethan löytyvät Susupetalin ja Caran blogeista.  

Kirjoista ja muusta kulttuurista ja elämästä

Tämä viisas lause on Suomalaisen kirjakaupan kassin kyljestä. Siellä on ollut myynnissä kasseja muillakin teksteillä. Tämä on niin itsestäänselvä, tosi ja paikkansa pitävä. En voi edes kuvitella, miten jaksaisin elää, ellen saisi lukea. 
Lukeminen on (lähes) yhtä tärkeää kuin ihmissuhteet. Kakkosena tulee sitten kaikki muu kulttuuri, elokuvat, musiikki, näyttelyt ja teatteri. Kolmosena elämästä selviämisessä on luonto, kesä ja matkat.

Kävin muutama päivä sitten sinivuokkopaikassani katsomassa, joko pian näkisin siellä jotain sinistä. Ensin näkyi lehtiä, nekin niin kauniita, etten sanotuksi saa... ja siellä ruskeiden puunlehtien lomassa, mitä näenkään, sinivuokon nuppuja ja jo auki olevia kukkia!
Perun puheeni vanhuuden tuntemuksista Eeva Kilpi -keskustelussa, yhtäkkiä en tunnekaan itseäni vanhaksi, vaan nuoreksi ja virkeäksi - koska KESÄ!

Sitä kyllä ihmettelen, miksi lehtijutuissa nimetään ihaillen, ei ironisesti,  ikinuoriksi sellaiset kahdeksankymppiset, jotka pyrähtelevät revityissä farkuissa ja tennareissa.
Nuorten pitää vaihtaa taajaan tyyliään, kun "mummot" vievät vanhuuden pelossaan heidän protestinsa. 

Muutamista luetuista kirjoista

Luin jokin aika sitten Teemu Keskisarjan kirjan Saapasnahka-torni, Aleksis Kiven elämänkertomus. Kirja näyttää elävän nuoren miehen, ei sellaista hymisteltyä pyhimystä, mistä niin usein Aleksis Kiven päivän yhteydessä on puhuttu ja kirjoitettu. Keskisarjan A Kiwi on hulivili, ystäviensä vipeillä elävä, boheemi, rakastettava pummi, Suomen ensimmäinen ammattikirjailija, joka ei koskaan tehnyt muuta työtä kuin kirjoittamista ja joka eli täysillä kaikki vuodenajat, ei vain syksystä jouluun, kuten Eino Leino on runossaan kirjoittanut. Kivi oli äidinkielinero, haaveilija ja poikkeuksellinen ihminen. Hänen viimeiset symbolisesti tulkitut sanansa 'Minä elän' olivat Keskisarjan mukaan aivan arkinen huomautus ja korjaus kuolinvuoteen ympärillä hääränneille, jotka arvelevat, että kyllä se jo tais kuolla. Minä elän, elän! Pidän kovasti tästä herkullisesti kirjoitetusta tietokirjasta.

Olen juuri lukenut kaksi osaa Elena Ferranten Napoli -sarjaa, Loistava ystäväni ja Uuden nimen tarina. Odotin näiltä kirjoilta paljon, koska pidin niin kovasti Ferranten hurjasta romaanista Hylkäämisen päivät. 
Huokaus, toinen osa oli harvinaisen pitkästyttävä bestselleriksi. Minä olisin kustannustoimittajana karsinut puolet viidestäsadasta sivusta. Olen muutoinkin hieman pettynyt. Luulin, että näissä kirjoissa olisi enemmän italialaisesta yhteiskunnasta ja historiasta. Nyt pääpaino on siinä, kuka suutelee ketäkin, ja tuntuu, että luen jotain saippuasarjan käsikirjoitusta. Luulen, että näiden kirjojen pohjalta tehty tv-sarja onkin kirjoja parempi. Aion kyllä lukea ne kaksi muutakin osaa vielä. Kesällä, varpaat vedessä.

Ryhdyin jo tylsän Ferranten ohessa lukemaan Eeva Kilven romaania Tamara, jonka olen lukenut aiemmin silloin kauan sitten heti kirjan julkaisun jälkeen 70-luvun alussa. Seuraavaksi luen ehkä Isaac Bashevis Singerin teoksen Nuori mies etsii rakkautta.  


Konserteista

Kävin Lahden Sibeliustalolla Anneli Saaristo 70 vuotta -juhlakonsertissa. Laulaja antoi kaikkensa, vaihtoi iltapukujakin kolmesti. Konsertti koostui Saaristolle tyypillisistä väkevistä balladeista, flamencotyyppisistä lauluista ja jazzahtavista iskelmistä.
Erityistä konsertissa oli laulajan juonnot, jossa oli paljon komiikkaa ja taustatietoa hänen esittämistään lauluista.
Yksi balladeista oli Kuutamon poika, Hijo de la Luna. Minulla on tämän kappaleen alku sen alkuperäiskielellä espanjaksi laulettuna puhelimeni tunnusäänenä. Annan sen monesti soida kokonaan, kun en halua vastata, koska se on niin äärimmäisen kaunis. Kerran jossain lounaskahvilassa eräs mies tuli kysymään, mikä musiikki minulla soi, ja sanoi, että siinä on jotain harvinaisen tenhoavaa. No, nyt vasta kuulin laulun sanoman: syntyy albinolapsi, joka on tummaveriselle isälle käsittämätön asia, häpeä ja tragedia.
Meidän lähellä Iitissä on kesän alussa pienimuotoiset kamarimusiikkijuhlat. Sinne olemme varanneet lippuja, toinen klassisen musiikin konserttiin Iitin kirkkoon, toinen kevyempään Verlan paperitehdasmuseolle.


Elokuvista ja tv:stä nähdystä

Kävin elokuvissa katsomassa Asghar Farhadin ohjaaman espanjalaisen elokuvan Kaikki tietävät. Eniten minua houkuttivat tätä katsomaan näyttelijät Penelope Cruz ja Javier Bardem. He olivat tosi hyviä rooleissaan, ja Penelopehan on maailman kauneimpia naisia, mielestäni.
Elokuva on rikoksen kuvaus. Sen loppu on juuri oikea, koska se jätti puitavaa, niin elokuvan henkilöille kuin katsojallekin. Muuta minua innostavaa tässä elokuvassa oli kesä ja Espanja. Ohjaaja on minulle tuttu muutaman vuoden takaisesta palkitusta elokuvastaan Nader ja Simin: Ero. Tiesin odottaa tasokasta. 

Televisiossa alkoi uusi sarja Aikuiset, jonka nimi on ironinen. Pitäisi olla aikuinen, mutta kun se on niin äärimmäisen vaikeaa, kun ei kestä mitään vaikeuksia eikä erilaisuutta. Päähenkilönä on nuori nainen Oona. Häntä esittää Anna Airola, joka on näyttelijä Oona Airolan sisar. Sisarukset vaikuttavat yhtä hurmaavilta ja osaavilta molemmat.
Katsoin vasta ensimmäisen osan, mutta voin sanoa, että minua nauratti kovasti. Kyseessä on milleniaalisukupolven, ns. terapiasukupolven parodiointi. Samaa mitä Sarah Andersenin sarjakuvakirjoissa, joista kirjoitin jokin aika sitten. 
Katsoimme tämän mieheni kanssa. Häntä ei naurattanut yhtään. Tämä huumori ei siis pure kaikkiin.
Sarja on nähtävissä kokonaan Areenassa.


Näyttelyistä

Käväisin lyhyesti Tampereella muutama viikko sitten ja ohjauduin Finlaysonin alueella sijaitsevaan Vakoilumuseoon. Kiinnostava!
 
Viimeksi käymäni näyttely on Poliittisen valokuvan näyttely Suomen valokuvataiteen museossa Helsingissä Kaapelitehtaalla. Käyn katsomassa tämän näyttelyn vuosittain. Tänä vuonna näyttelyn nimi on Mahdollisuus. 
Pidän tarinallisista taidenäyttelyistä. 
Minuun vaikutti erityisesti kaksi kokonaisutta, Airin Bahmanin iranilaisesta Irakin puolelle vuoristoon paenneesta kurdiyhteisöstä kertova Tasavertaisina vuorilla ja Laia Abrilin laaja näyttely On Abortion, joka on ensimmäinen osa hanketta A History of Misogyny. Tämä osa näyttelyä on enemmän museotyylistä esineineen ja tarinoineen kuin valokuvaa. 
Miten pahoja asioita naisille onkaan tehty uskontojen ja politiikan nimissä ja tehdään yhä, meillä ja muualla. Näyttelyn koonnut Abril sanoo, ettei mistään aborttirajoista tarvitse kiistellä, jos abortti on saatavilla, koska kukaan ei halua sitä, ellei kipeästi tarvitse ja tietenkin mahdollisimman aikaisin.   

Airin Bahmani, Yhdenvertaisina vuorilla

Meillä on huomenna Suomen Kameraseurojen Liiton vuosinäyttely Kouvolassa. Näyttely on pidetty täällä monesti ennenkin. Olen menossa avajaisiin ja illalliselle. Käyn myöhemmin katselemassa kuvia väljemmin. Avajaiset on huonoin tilanne katsoa taidetta, mutta onhan se mukavaa nähdä välillä tuttujakin ja olla mukana puolison harrastuksissa. 


Ruokakulttuuria

Helsingissä näyttelyreissulla söimme kasvisravintola Silvopleessä. Herkullista, monipuolista! Suosittelen.  


Meillä kotona Mentula-residenssissä 

Kodin tekstiilejä uusitaan ja tehdään kevätsiivousta. Pois talven nuhjuisuus ja tummat värit! Kun koti on kunnossa on kiva taas uppoutua kirjoihin. 
Aurinko paistaa ja lämmintä on kymmenkunta astetta. 
Eilen pieni lapsenlapsi halusi syödä iltapuuronsa parvekkeella. Partsikausi tuli näin aloitetuksi. Tänään juomme siellä päiväkahvit. Tietenkin leivosten kera.  
  
Aurinkoista viikonloppua teille lukijani!

--------------

Myöhemmin:
Ai niin, yksi kulttuurimuoto unohtui - vaatteet. Palasin juuri kauppakeskuksen muotinäytöksestä. Lavalla oli mm. Anne Pohtamo (Miss Universum 1975) ja monipuolisesti taiteellinen Jorma Uotila. Jorma teki piruetteja kujeelliset kesähatut päässään ja kertoi omasta Absolute Motion -korusarjastaan. Ihana elämäniloinen Jorma!


P. S. Olen vähän muuttanut blogini nimeä, mutta kyllä sillä vanhallakin tänne löytää.

Viikon 14 krapu (ystävä, tie, pettymys)

Kuva: Ume

Ystävyys

Olin päivän poissa, koska äiti kuoli eikä kotoa päästetty kouluun. 
Pakenen koulun pihaan kuin turvaan. Tiedän, että sinä odotat siellä. Me jatkamme siitä, mihin jäimme, mhän olemme parhaat ystävät ja tärkeät toisillemme.

Sinä et ole meidän paikalla! 
Missä sä olet, Laura? Seisot Vapun kanssa vaahteran alla. Te nauratte ja lähdette kävelemään käsikoukkua. Petturi. Muistan, äiti on kuollut. 

Huomaat kellon soidessa minut ja tulet luokseni. 
Myöhemmin kerrot, että sinä luulit minun jääneen kokonaan pois koulusta äidin kuoleman takia. Sinulla oli kiire saada uusi ystävä. Siirrän pettymyksen sivuun kuten surunkin. 

Kun koulu on ohi, me valitsemme omat tiemme.

Missä sä olet?    

Kuva: Ume

                                                   
                                              Konkurssi

- Sieltä se löyty. Oli hirttäny ittensä kaupan kattoon.
Isäni soittaa ja kertoo paikkakunnan uutisia. Hirttäytyjä on lapsuudenystäväni, aivan ensimmäinen, ottotytär naapurista.

Tiemme erkanivat, kun minä lähdin oppikouluun ja Pike jäi kansakouluun. Teininä ihailin ystävääni. Hän oli jo aikuinen, kauppa-apulainen, ja asui omassa asunnossa, kun minä vain kävin koulua. Lähdettyäni opiskelemaan ja töihin kauas kotiseudulta yhteydenpitomme muuttui satunnaiseksi.

Miksi? Mikä pettymys vei sinut tähän epätoivoiseen tekoon? Sanoivat, että kauppasi oli menossa konkurssiin. Mutta sehän on vain maallista! Olitko sinä niin turvaton? 

Kirjoitit minulle kirjeen vähän ennen kuolemaasi. Et osannut kertoa epätoivostasi, enkä minä osannut lukea rivien välistä. Olen niin pahoillani.

                          - - - - - - - - - -

Cara (linkissä haasteen alku) ja Susupetal (linkissä tämä viimeisin, viikon 14 sanat ja koonta), ideoivat helmikuun alussa kirjoitusprojektin, jossa joka viikko kirjoitetaan sadan sanan tekstejä, eli krapuja, joissa käytetään annettuja kolmea sanaa. Tämän viikon sanat ovat ystävä, tie ja pettymys. Jotkut ovat kirjoittaneet jo monta lyhyttekstiä, minulla nämä kaksi omaelämäkerrallista tarinaa ovat ensimmäiset. 
Olen käynyt lukemassa toisten kirjoituksia, siellä on todella ansiokkaita tekstejä. Käykää tekin! Viikoittaiset kirjoittajat löytyvät em. blogeista.