keskiviikko 21. heinäkuuta 2021

Naistenviikon kirjoja

Kerään naistenviikon kunniaksi lyhyesti ajatuksiani naiskirjailijoiden kirjoittamista kirjoista, joita olen viime aikoina lukenut ja joista kirjoittaminen on jäänyt muiden puuhastelujen alle. On myös muutamia mieskirjailijoiden kirjoja, joita haluaisin kommentoida, mutta kun nyt on naistenviikko, niin sen kunniaksi nämä!
Onnittelut nimipäiviänsä viettäville ja pitäkäähän huoli, ettei Jaakko heitä teidän jälkeenne sitä kuuluisaa kylmää kiveä vesiin. Minä vielä vähän  polskuttelisin.

Nina Wähän Perintö (2020)on vetävästi kirjoitettu tarina Tornionjokilaaksossa  Suomen puolella elävästä suurperheestä. Yksi tyttäristä, Tukholmassa asuva Anni, matkustaa kotiinsa maatilalle jouluksi. Monenlaista tapahtuu, perheenjäsenet pääsevät vuorotellen päähenkilöiksi ja näemme asiat eri näkökulmista. 
Kirjassa on kolme osaa, joilla on englanninkieliset nimet ja tarinassa vilisee välillä englanninkielisiä fraaseja, miksi - se selviää lopussa miellyttävänä yllätyksenä.
Kirjan luvuilla on hauskoja nimiä ja lukujen alussa uteliaisuutta nostattavat alkusanat.
Risat lappuhaalarit
Anni (tai Esko?) yrittää koota perheen. Lauri-veli esitellään ja hänen mukanaan saadaan lisää draamaa draamaa draamaa.
Mitään ei kuitenkaan ole vielä tapahtunut.

Ruotsissa Testamente ylti August-ehdokkaaksi 2019. Kirjan taitava suomennos on Sanna Mannisen

Kuvasta huomaa, että olen lukenut belgialaisen Adeline Dieudonnén romaanin Oikeaa elämää (La vraie vie) jo alkukesästä. Sijoitin kirjan suloisesti mansikankukkien keskelle kontrastiksi sen sisällölle, joka on kaikkea muuta kuin auvoisa lapsuudenkuvaus. Kertojana on huippuälykäs tyttö, joka yrittää pelastaa järkyttävässä tilanteessa traumatisoineen pikkuveljensä. 
Koitti seuraava kesä.
Gillesin tilassa ei ollut tapahtunut parannusta. Hänen silmiensä tyhjiö oli vähin erin täyttynyt jollain mikä kiilui, viilsi ja pisti. Se mikä asui hyeenan sisällä oli asteittain muuttanut pikkuveljeni päähän. Sinne oli asettunut kokonainen yhdyskunta villejä otuksia, jotka saivat ravintonsa hänen aivoistaan. Niiden elinvoimainen armeija lisääntyi vauhdilla, poltti poroksi aarniometsät ja keitaat ja muutti ne mustanpuhuviksi suomaisemiksi.

Tämä kirja tuo lapsuuden kuvauksen hurjuudessaan mieleeni toisen kiinnostavan belgialaisen kirjailijan Amélie Nothombin. Eräässä arvostelussa kirjaa kuvataan romaanina jossa satujen viattomuus kohtaa Stephen Kingin trillereiden kauhun. 
Dieudonné on saanut romaanistaan lukuisia palkintoja, kirkkaimpana niistä Belgian suurin kirjallisuuspalkinto Prix Victor-Rossel.
Kirja julkaistiin 2018 ja suomeksi se ilmestyi tänä vuonna.

Taitava suomennos ranskan kielestä on Saara Pääkkösen

 

Luin ranskalaisen Pauline Harmangen pamfletin Miksi vihaan miehiä (2020) kummastellen ja huvittuneena. Jotkut ovat kirjoittaneet kirjasta esseenä, mutta itse en näe sitä esseenä. Kohupamflettina tästä kirjasta sen takakannellakin kirjoitetaan. 
Harmange kirjoittaa, että viha miehiä kohtaan on tarpeellinen asia ja että vaikka hänkin on naimisissa miehen kanssa, niin tämän on paras olla koko ajan varuillaan ja kehittyä.
Jos naiset ryhtyisivät kaikki misandristeiksi, olemassaolomme kajauttaisi ilmoille mahtavan ja kuuluvan riitasoinnun. Voisimme oivaltaa (mikä voisi alkuun olla hieman kipeäkin huomio) ettemme oikeastaan tarvitse miehiä. Uskon, että saisimme vapautettua odottamattomia voimia - liidellessämme jossain kaukana miesten katseiden ja odotusten tavoittamattomissa voisimme  löytää itse itsemme.
Siis puolen ihmiskunnan vihaaminenko johtaa onnelaan?  
Tämä kirja vaikuttaa vitsiltä tai äärifeminismin parodioinnilta, mutta ei ole sitä. Ihan tosissaan Harmange kirjoittaa liittäen loppuun vielä tukilistan kirjoja, podcasteja, televisiosarjoja ja elokuvia, joista voi saada lisävahvistusta miesvihalle.
Hieman selittelyn makua hänellä on oman aviomiehensä suhteen. Tämä  menettelee, koska ei ole "vongannut seksiä" edes nuorena poikana, vaan on hillinnyt itsensä ja ponnistelee joka päivä oman kehityksensä eteen. Ystävätkin ovat kommentoineet, että helppohan se Harmangen on länkyttää huonoista miehistä, kun oma mies sattuu olemaan "suunnilleen täydellinen". 
Kuvasin kirjan virkatuista isoäidinneliöistä kootun sohvatyynyn päällisen päällä, koska Harmange sanoo, että ompeluseurat ovat tärkeitä kokoontumisia, joissa vaalitaan sisaruutta. Samaa mieltä tästä, mutta en siitä, että miehiä pitäisi vihata porukalla, koska heistä jokaisessa piilee sortaja.  

Peace Adzo Medie on sukupuolentutkimuksen ja kansainvälisen politiikan tutkija Bristolin ja Ghanan yliopistoissa. Hänen novellejaan on ilmestynyt useissa julkaisuissa ja hän on julkaissut tietokirjan kampanjoista afrikkalaisten naisten aseman parantamiseksi. His Only Wife (2020) on hänen ensimmäinen romaaninsa. 
Ghanalainen nuori nainen etsii tietään järjestettyjen avioliittojen ja moniavioisuuden maailmassa. Maailma on muuttumassa ja sukupolvilla on erilaiset käsitykset avioliitosta. Liittoja solmitaan sekä perinteisin menoin että virallisin. Suvut etsivät nuorilleen puolisoa joka ratkaisisi erilaisia ongelmia. Päähenkilö Afin perheessä rikas sulhanen auttaisi ylös taloudellisista vaikeuksista ja sulhasen Elikemin perheessä taas etsitään naista joka vieroittaisi tavoitellun nuoren miehen naisesta, jota suku ei hyväksy, vaikka rakastavaisilla on yhteinen lapsikin. 
Kirjailija vie lukijan tutustumaan rikkaaseen Afrikkaan, jossa palvelijat tekevät kaiken kotityön, miehet ovat kiinni bisneksissään ja salasuhteissaan ja naiset ikävystyvät kotona. Lapsen ensimmäisille syntymäpäiville saatetaan vuokrata kokonainen huvipuisto ja vaimolle lahjoittaa liiketila.  
Luin kiinnostuneena Afin tarinan ja olin tyytyväinen hänen sisukkuudestaan ja rehellisyydestään kaiken juonittelun keskellä. Kun ihmisellä on omia tavoitteita, hän selviää vaikeissakin olosuhteissa.



Suurteoksia (2021) on Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittama teos, johon he ovat pyytäneet 20 suomalaista naiskirjailijaa esittelemään merkkiteoksen, joka on vaikuttanut heihin vahvasti ja ehkä jopa muuttanut heitä ihmisinä ja kirjailijoina. 
Kirjan alussa on sisällysluettelo, jossa on tuttuja nimiä, niin esittelijöissä kuin esiteltävissäkin. Helena Sinervo kirjoittaa Herta Müllerin romaanista Ihminen on iso fasaani, Helmi Kekkonen Joan Didionin teoksesta Maagisen ajattelun aika, Riikka Pelo Virginia Woolfin Majakasta ja Saara Turunen Gun-Britt Sundströmin romaanista Suhteista parhain jne. Kirjan toimittajista toinen, Tammen kustannuspäällikkö  Petra Maisonen ei ole kirjoittanut omaa kirjoitustaan. 
Esipuheen on laatinut Saara Turunen. Siitä ote:
Toivoisin, että antologia toimisi kunnianosoituksena paitsi niille teoksille ja kirjailijoilla, joita olemme käsitelleet, myös niille, jotka ovat olleet teokseemme kirjoittamassa. Olemme pyrkineet haalimaan mukaan sellaisia kirjallisuudentekijöitä, joiden äänessä on jotakin kiehtovaa ja joiden työtä olemme ihailleet, tai sellaisia, joiden ajattelu on tehnyt vaikutuksen, jotka ovat onnistuneet herättämään keskustelua ja ravistelemaan suomalaista kirjallisuuskenttää. Mukana on pitkän kirjallisen uran tehneitä konkareita mutta myös raikkaita uusia ääniä, joista tulemme varmasti kuulemaan lisää vielä tulevaisuudessa. 
Esipuheen sävyn vuoksi olisi ollut parempi, jos sen laatija olisi ollut Maisonen eikä Turunen tai että Turunen olisi jättäytynyt pois kirjoittajien joukosta. Itsensä nostaminen harvojen joukkoon tuntuu oudolta ja tyylittömältä.

Esipuheen alussa Turunen toteaa, että toisten kirjoista kirjoittaminen on helpompaa ja kiinnostavampaa kuin  omista. "Sitä paitsi ajattelen, ettei taiteilijan tehtävä ole koskaan selittää teoksiaan. Teokset puhuvat puolestaan ja merkitsevät kullekin lukijalle erilaisia asioita." No, onpa hyvä, että Turunen ajattelee nykyään näin. Hänhän juuri loukkaantui kulttuuritoimittajalle, joka ei ymmärtänyt hänen esikoistaan "oikein" ja suunnitteli, että kirjan uusiin painoksiin olisi painettava takakannelle lukuohje, kun lukijatkin lukivat sitä hänen mielestään aivan väärin. 

Esipuheessa on sellainen omituinen uhmaava sävy, että nyt laitetaan klassikkolistat uusiksi, koska niissä on liian paljon miehiä.
Eihän klassikoita voi noin vain valita eikä tulevaksi klassikoksi ilmoittautua. Aika näyttää, tuleeko jostain kirjasta klassikko, onko sen sanomassa jotain niin väkevää, että se kestää aikaa ja puhuttelee ihmisiä sukupolvesta toiseen.
Olen lukenut aika monta klassikkoa molemmilta sukupuolilta kiinnittämättä huomiota kirjailijan sukupuoleen. Ei kai se ole tärkeä, vaan se mitä kirja sisältää. 

Olen vasta aloittamassa lukea Suurteoksia. Minua kiinnostaa kovasti kirjaan kirjoittaneiden mielipiteet kirjoista, jotka ovat itsellenikin tuttuja. Yritän unohtaa monella tavalla ärsyttävän tendenssimäisen esipuheen. 
Yritän myös antaa anteeksi sen, että tähän on valittu kirjoittajat yksipuolisesti sukupuolen mukaan, vaikka sitä ei mainita missään.
Olisihan sinne suurteoksiin jokunen kiinnostava mieskirjailijakin mahtunut. 


19 kommenttia:

  1. Ehdit lukea niin paljon, että hengästyttää pelkkä blogijuttusi kirjalista. Ihme opuksia naiset suoltavat 👋🙄

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua naisena nolottaa, kun joku "sisareni" kirjoittaa noin alhaisesti kuin tämä Harmange tai noin vihjailevasti kuin Saara Turunen. Kyllä naiset pärjäävät omilla näytöillään, ei niin että miesten käsketään mennä nurkkaan.

      Tästä Suurteoksia-kirjasta luulen, että sen sisällössä ei ole samaa asenteellisuutta kuin esipuheessa, onhan kirjoittajina muiden muassa Anna Kortelainen, Katriina Huttunen, Pirkko Saisio ja Nura Farah. Odotan heiltä hienoja kirjoituksia. Ryhdynkin seuraavaksi lukemaan tätä kirjaa.

      Poista
    2. Juu Lissu, ehdin, koska elämäni on nykyään niin helppoa ja lukeminen voittaa muut harrastukset mennen tullen. Huomenna pitää kyllä vähän jumpata, kun tänä päivänä meni niin kauan koneen ääressä.

      Poista
    3. MM

      naisena uskallat paremmin sanoa 'suorat sanat' Hermangen pamfletista, minä miehenä pidin kielen keskellä suuta, jottei miehiä vihattaisi taas entistä enemmän.

      (Ks. blogi https://hikkaj.blogspot.com/2021/06/misandriaa.html Kirjavinkeissä kommentoitkin jo.)

      Poista
    4. Tämä Harmangen kirjahan on ihan yhtä paha kuin maahanmuuttajavastaisten rasistien kirjoitukset ulkomaalaisista ihmisistä. Yksi ihmisryhmä niputetaan ja todetaan alempiarvoiseksi.
      En oikein pääse perille, mitä siinä ajatellaan seksuaalisuudesta. Ihan kuin sitä ei olisikaan ainakaan positiivisena asiana ihmisten elämässä.

      Poista
  2. Olen lukenut näistä vain Dieudonnén Oikeaa elämää. Onhan se kirjoitettu hyvin, mutta minusta aivan kamala. Tuli mieleen Edouad Luis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se ero Dieudonnélla ja Louisilla on, että Louis kirjoittaa realistisesti, Dieudonné vie lukijansa mukaan lapsen maagiseen ajatteluun. Hänen tarinansa tyttö ehkä selviääkin sen vuoksi, että on juuri vielä siinä lapsen maailmassa, jossa tuntee olevansa kaikkivoipa.
      Minulle tuo satu luo kauheuksien päälle hunnun, joka tekee niistä lukemisen siedettäväksi.

      Poista
  3. Tuo Suurteoksia kiinnostaa kyllä sillä perusteella mitä kirjoja nousee esiin ja millä perusteilla, ja kohtuullista määrää tendenssiyttä toki on joskus hyväkin harjoittaa...
    Mutta toisaalla jo olin miettinyt että tavallaan minua kiinnostaisi lukea vastaava kirja jossa miehet kirjoittaisivat naiskirjailijoiden kirjoista, mitä silloin nousisi esiin, ja samoin naisten tekstit mieskirjailijoiden teoksista, mitä tällöin nousisi kaanoniin ja mihin piirteisiin kiinnitettäisiin huomiota, ei välttämättä samoihin kuin miehet...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen lukenut nyt suurimman osan näistä kirjoituksista, joista osa on hyvin tasokkaita.
      Peruste on se, että tämä kirja on inspiroinut kirjoittajaa ja hän kertoo millä tavalla se on vaikuttanut jopa jonkin hänen teoksensa syntyyn. Tähän mennessä Anna Kortelaisen essee A. S. Byattin teoksesta Riivaus on minusta hienoin sekä tyyliltään että sisällöltään. Katriina Huttusen essee Mari Pulkkisen kirjasta Surun sylissä on ainutlaatuinen, sellainen, joka panee pysähtymään ja lukemaan uudelleen.

      Minua ärsyttää Saara Turusen hakemalla haettu vastakkaisuus. Kun hän tuntee epävarmuutta taidekilpailun tuomaristoon osallistumisesta hän päättää, että onhan sinne mentävä, koska jos hän ei menisi "sijastani paikalle kutsuttaisiin todennäköisesti joku sellainen mieshenkilö, jolla ei olisi minkäänlaista ongelmaa oman makunsa manifestoimisessa". Ohjelmallinen uhriksi asettuminen ja perusteettomat väitteet syrjinnästä pilaavat muutoin hyvän esseen. En usko, että jos naiset "uskaltautuvat käsittelemään seksiä", niin heidän teoksistaan käytetään "tuota yhtä aikaa holhoavaa ja paheksuvaa puhetyyliä". Kyllä se on laatu, joka määrää, miten kirja otetaan vastaan eikä kirjoittajan sukupuoli.
      Sama koskee kirjan säilymistä ja klassikkoasemaan pääsyä.
      Se, että ei ole kuullut jostain kirjasta tai kirjailijasta voi johtua myös aukosta omissa tiedoissa eikä siitä, että kirja olisi "niin järjestelmällisesti vaiettu unohduksiin" ja että se johtuisi siitä, että kirjailija on nainen. Gun-Britt Sundström on ainakin itselleni tuttu nimi ja palkittu kirjailija.
      Malin Kivelä puolestaan ihmettelee, ettei ole kuullut Eila Pennasesta. Mitä - Eila Pennanenhan oli melkoinen kulttuurivaikuttaja, kirjailija, kääntäjä, kääntäjien kouluttaja ja mukana monessa.

      Minusta on ihan sama kuka ja minkäsukupuolinen kirjailija kirjoittaa ja kenestä kirjoitetaan kunhan mennään kirjallisuus mielessä ja jätetään letkauttelut ja vihjailut vaikka sinne somen likasankoon eikä sirotella niitä näin tasokkaiden esseiden sekaan ja näin kauniiden kansien väliin.

      Täällä kirjablogeissahan ei ole kai monikaan rajannut kirjoittamistaan niin, että kirjoittaisi vain omaa sukupuoltaan edustavan kirjailijan kirjoista.
      Minusta "laidasta laitaan lukijana" on alkanut tuntua siltä, että en jaksa enää lukea sellaista kirjallisuutta, jossa kasvatetaan ristiriitoja ja vihaa ihmisryhmien välille. Olen tullut sille tyylille allergiseksi.

      Poista
    2. "On puhuttu mielialan säätelystä musiikkivalintojen avulla. Kokemukseni osoittaa, että myös kirjallisilla valinnoilla on vaikutusta mielialaan." Tämä sitaatti on Helena Sinervon esseestä, jossa hän käsittelee kiinnostavasti Herta Müllerin romaanien raadollista ihmiskuvaa ja erityisesti romaania 'Ihminen on iso fasaani', joka ei ole niin synkkä. Olen siis ihan oikeassa kun alan välttää kirjoja, joiden yksisilmäisyys ensin raivostuttaa ja sitten masentaa minua.
      No, nyt on Suurteoksia luettu ja annan puolelle esseistä kiitettävän arvosanan. Erityismaininnan saavat Milja Sarkolan essee, jossa hän analysoi Lionel Shriverin romaania Poikani Kevin ja Riikka Pelon Virginia Woolf: Majakka.

      Poista
  4. "Malin Kivelä puolestaan ihmettelee, ettei ole kuullut Eila Pennasesta. Mitä - Eila Pennanenhan oli melkoinen kulttuurivaikuttaja, kirjailija, kääntäjä, kääntäjien kouluttaja ja mukana monessa."

    Kirjailijoita, taidetta jne. on niin paljon, että kenenköhän muun kuin itsen pitäisi sitten vastata tekijöiden tuntemisesta, ei siitä voi mitään tendenssiä mielestäni syyttää, puhumattakaan kuvitellusta väärämielisestä tahosta.
    Ajattelen siis samoin Marjatta.
    Itse olen kyllä "kuullut" Eila Pennasesta, tietenkin. Kuten varmasti sinäkin.
    Mitään kaanonia tuskin voidaan kuvitella laadittavaksi uusien ja koko ajan vaihtuvien teorioiden (esim. sukupuoli-) ja tasapuolisuusvaatimusten mukaisesti. Sellaisia listoja laaditaan totalitaarisissa yhteiskunnissa.

    Kyllä kulttuurinkin tuntemuksessa vastuu on täysin itsellä.

    Luen parhaillaan hyvin mielenkiintoista Mårten Westön haastattelukirjaa Christer Kihlmanista. Kirja sisältää kokonaisen kirjallisen (mm.) maailman, josta en ole ollut kovinkaan tietoinen kuin ehkä tusinan keskeisimmän teoksen verran. En voi siitä syyttää ketään muuta kuin omaa heikkoa perehtyneisyyttäni.

    Olen nyt edellä sattuneesta syystä pk-seudun kirjastoista, useista, yrittänyt napata uusintalukuun Henrik Tikkasen kirjoja. Mutta eipä löydy (vaimonsa löytyy kyllä). Sama koskee Kihlmaninkin romaaneja.
    Ne pitää tilaamalla tilata. Kun käyt Kouvolan kirjastossa niin vilkaisepa onko teillä sama tilanne. Näin se oman aikansa merkittäväkin kirjallisuus katoaa ja sama lienee tuon Pennasenkin kohdalla ellei ole itse aktiivisen kiinnostunut ja tongi entisiä teoksia.
    Vai pitäisikö epäillä ajan hengen mukaisesti että Henrik, mies, on jyrätty sivuun Märtan tuotantoa häiritsemästä:) - no ei ehkä sentään.

    Hyviä kesäpäiviä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, kirjoja kirjoitetaan koko ajan paljon ja ne kirjailijat joilta nuorempana odotti malttamattomana aina uutta ja tuoretta, kuten esim. Eeva Joenpelto, ovat nyt klassikkoja.
      Eivät kaikkien nimet näy koko ajan, mutta googlaamalla kyllä selviää, ketkä ovat vaikuttaneet aikansa kulttuurikeskusteluissa.

      Minusta semmoinen ajatus, että klassikkolistat pitäisi vaihtaa on niin outo, koska eihän klassikkoja valita missään raadeissa. Meillä Suomessa on klassikoiksi päätynyt naisista esim. Minna Canth ja Edith Södergran, koska he ovat niin hyviä ja heidän teoksillaan on universaali sanoma. Samasta syystä klassikoiksi on päätynyt myös miehiä.
      Nykyisistä kirjailijoista joitakin siteerataan vuosikymmenten päästä, toisia ei.

      Meillä näkyy Kyyti-järjestelmässä (= Kymenlaakson kirjastot) olevan 82 kirjaa Tikkaselta ja 54 Kihlmanilta kirjastojen hyllyillä, joten hyvin ovat esillä. Eila Pennaselta on 252 kirjaa! No, niissä näkyy olevan yhteisteoksia ja myös hänen suomennoksiaan.

      Samoin sinulle, kesäpäiviä!

      Poista
    2. (Kouvolan kirjastoissa paremmin siis. Kyllä nuo kirjat täälläkin kirjastoista löytyvät, mutta eivät enää juuri hyllyistä kuten esim. Märta. Mutta eipä se nyt maata kaada...
      Toivon minäkin kovasti ettei kirjallisuuden vapaus mitenkään tästä enää yhtään lisää politisoidu tai sukupuoliteoretisoidu. )

      Poista
    3. On vielä todettava se, että HS:n kulttuuriosostossa todettiin taannoin, että naiset kulttuurintekijöinä olivat jutuissa aliedustettuina ja sitä on pyritty korjaamaan. Tämä on minusta hyvä!
      Se mistä en pidä ja mikä minua aina harmittaa on joidenkin feminististen tahojen kieroileva oman asian ajaminen ja joidenkin toisten junttimainen mutkat suoraksi tyyli.
      En arvosta tällaista tyyliä missään enkä kenessäkään.

      Poista
  5. Ihan huomioitava kysymys on kyllä se kenestä puhutaan, kehen viitataan, miten henkilöt ovat esillä jne. ja siinä mielessä voi kyllä miettiä että onko Eila Pennanen jäänyt syrjään...toki minäkin nimenä tiedän vaikken tuotantoaan tunnekaan.

    Mutta totta on että jos tulee vastaan jotain tällaisia "tästä kirjailijasta en ole ikinä kuullutkaan" niin kannattaa ainakin miettiä että johtuuko se omista tavoista valita lukemisensa ja olisiko siinä skarppaamista...(ymmärrän kyllä vaikka jonkun ulkomaalaisen kirjailijan kohdalla jonka tuotanto on jäänyt kääntämättä)

    Ja jos jonkun tuotanto on unohtunut tai jäänyt katveeseen niin mieleen tulee vain yksi toimiva ratkaisu (ja se ei ole salaliittoteoria että kyseinen kirjailija on hiljaisella sopimuksella tarkoituksella vaiennettu persona non grata)

    Mutta mieleen tuli myös se yksi tilastotieto jonka mukaan naiset lukevat enemmän uutuuskirjoja ja miehet vanhempia (mikä näkyy sitten myös siinä että usein arvostetuista naiskirjailijoista tulee divareissa ja kirppiksillä murheenkryynejä kun muutaman vuoden kuluttua kukaan ei enää halua lukea Eeva Joenpeltoa tai Anu Kaipaista tai, niin, Eila Pennasta)...jolloin kaanonin muodostumisessa mieslukijoiden vaikutus olisi tosiaan ihan lähtökohtaisesti suurempi.
    Ja mitäköhän tälle sitten pitäisi tehdä, jaa-a. Yksi ratkaisu olisi tietysti estää miehiä lukemasta kirjallisuutta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiinnostavasti pohdittu, Gregorius!

      Olin tänään koko päivän kulttuurireissulla Taidekeskus Salmelassa, jossa esillä taidetta neljältä mieheltä, joista Reidar Särestöniemi ja Harri Leppänen edesmenneitä ja Rafael Wardi sekä Markus Still elossa olevia. Taiteilijanaisia oli esillä yhdeksän, joista vain Nina Terno ei enää ole elossa ja Marika Mäkelä sekä Inari Krohn ja Mi Kuoppa ovat vanhempaa sukupolvea ja loput viisi taiteilijaa 80- ja 90-luvuilla syntyneitä. Ei voi siis sanoa, että olisi epätasapainoa miesten hyväksi. Konsertissa, jonka koimme taiteen katselun ohessa esiintyivät Waltteri Torikka ja Maria Ylipää ja orkesterissa näytti olevan molempia sukupuolia.
      Salmelasta ajelimme vielä Vuohijärven Luonto- ja kulttuuritalolle, jossa oli töitä Miina Äkkijyrkältä, Ilkka Juhani Takalo-Eskolalta ja Leonardo da Vilhulta eli miesylivoima laskennallisesti, mutta ei kokemuksena, koska Miina on kuningatar.
      Yleisössä oli molempia sukupolvia, mutta enemmän naisia.

      Ei ole viisasta laskea ja kiintiöidä sukupuolten edustusta taide-elämässä.
      Minulla on sellainen tuntuma, että nyt on nuoremmissa ihmisissä paljon naisia niin kuvataiteilijoina kuin kirjailijoinakin, kun ennen miehet olivat enemmistönä.

      Joskus löytyy joku unohdettu helmi, kuten Sally Salmisen Katrina ja John Williamsin Stoner, jotka eivät ole omana aikanaan nousseet suosioon.
      Se käsitys, että juuri naisten töitä olisi jossain kätköissä runsain määrin ohitettuna on epäuskottava, kun ajattelemme, miten paljon naisten energiaa on mennyt kodinhoitoon ja lasten kasvattamiseen.

      Hiukan on ollut myös sellaista ilmapiiriä esim. Helsingin Sanomien arvosteluissa, että nyt on naisten töitä nostettava ja kehuttava, koska ne ovat naisten ja koska nyt on naisten vuoro. Se on noloa.

      Poista
    2. Kun edellä luettelin kaikki muut nimeltä, niin on hyvä kertoa myös viiden nuoremman taiteilijan nimet: Anna-Liisa Kankaanmäki, Elisa Marin, Kia Taegen, Kaisamaisa Erämies ja Suvi Malek (kaksi viimeistä nimeä omia suosikkejani).
      Pitäiskö jo huolestua missä ne nuoret miestaiteilijat piileksivät, ei kai heitä ole sivuutettu?

      Poista
    3. Tämän päivän HS:ssa on juttu Orvokki Autiosta. Ennen kuin kukaan nuori feministi nyt huokaa, että taas yksi unohdettu, niin muistutan, että Aution Pesärikko elää koko ajan teattereissa, perinteisenä ja kokeilevin tyylein esitettynä. Itsekin olen nähnyt monta Pesärikkoa teattereissa, tässä viimeisin: http://marjatankirjat.blogspot.com/2017/12/teatteria-suomalaisuudesta-1-pesarikko.html

      Autio loisti Pesärikollaan, mutta ei ole sen jälkeen kirjoittanut mitään yhtä mainittavaa. Ne vanhat kirjailijat pysyvät kaanonissa, jotka kirjoittavat vanhuuteen asti, koska kuten Gregorius sanot, niin uuttahan me luemme, naiset varsinkin.

      Poista
    4. PS ... ja ainakin neljä kuvanveistäjänaista vielä unohtui tuosta Salmelan kesän luettelostani yllä.

      Poista

Kolmanteen ja neljänteen polveen...

Kuvassa vasemmalla maamies isäni, kausipalkollinen Anni, ryhdikäs Mamma ja lempeä Pappa, minä Papan edessä 3-vuotiaana ja viimeisenä oikeall...