tiistai 3. tammikuuta 2023

Marja Kyllönen, Vainajaiset

 



Marja Kyllösen romaani Vainajaiset on lumoava kirja. Se vetää imuunsa heti Esinäytökseksi nimetystä alkutekstistä, jonka alaotsikko paljastaa, että "siinä äitini etsii tulesta sovitusta ja pillit alkavat soida". Kenen äiti? 
Kuka on minäkertoja joka välillä tunkee tekstiin mukaan, keinuttaa ja paksuntaa sitä?

... ja mistä sä tuut?
       Sieltä mistä unet tulevat ja minne unelmat hukkuvat. Minä hymyilen huuleni halki ja erkanen hiidenkivestä: ahdas nahka hiertää ylläni, luut painavat kuin kärväät täynnä mennäkesäistä mätäheinää ja takanani huohottaa pirunpelto; ja routa savuaa louhikosta, pakkanen iskee kipinää, ja kaiken yllä kajahtelee nauruhaukan musta messu, minun ääneni, ja havuilta varisee hiutaleita, hopeista hietaa. 
(Vastaustekstin alkusanat keinahtelevat alaspäin, en pysty sitä tässä toistamaan. En myöskään tummennusta, käytän omapäisesti kursiivia.)

Alussa on rakkaustarina. Jo vanhaksipojaksi ehtineelle Rauno Karumaalle tyrkytetään vaimoksi naapuritilan uhkeaa Kustaavaa, mutta Raunopa ohittaa Kustaavan taitojen esittelyn, kun äkkää kissanpoikiaan hellivän pikkusiskon Laimi Inarin.

Juuri kun Kustaava nipisteli sulhaspiirakoita huultensa lailla tirrilleen ja näperteli Raunolle pikkusievää hymyä, virmasi pirttiin Kylmän kuopustytär Laimi Inari. Hän oli neito elämänsä keväässä, norja ja heleä kuin nuori raita, kun taas Kustaava oli jo ehta vaatimeksi ja kernas kupeistaan mukuloita purkamaan. Inarin uuma oli yhtä ritvaa, rinnat kukillaan ja katse pehmyt ja lempeä kuin pajunkissalla. 

Jo näistä sitaateista huomaa, miten monipuolista Kyllösen teksti on.
Siinä on vanhahtavaa jylhää sanastoa ja rytmiä, kalevalaista alkusoinnuttelua, aivan tavallista nykypuhekieltä
, runollisuutta, alakoululaisten lastenkieltä, rivoja sävyjä ja realismia, inhorealistista ruumiin toimintoja ja eritteitä kuvaavaa kieltä, Raamatun kaikuja, kainuulaisia murresanoja ja kirjailijan omia keksimiä sanoja. Omia sanoja on kuitenkin vähemmän kuin luulisi; tarkistin itselleni vieraat termit ja vain yksi kohta jäi epäselväksi (siitä myöhemmin). "Kärväs" esim on heinäseiväs.
Sana "vainajaiset" on luultavasti keksitty sana. Se tuo mieleeni vainajat ja hautajaiset, vainonkin. Vainajaisia piisaa, saahan Laimi elävän lapsen vasta yhdeksännellä odotuksella. 
Häntä ennen vauvoja on mennyt kesken niin Raunon isoäidillä kuin äidilläkin, jonka varhaiseen kuolemaan liittyy sikiön mystinen katoaminen. Siitäkö asti jo lähti liikkeelle välitilaan jäänyt henki, joka etsii itselleen kehoa?

Yksi Kyllösen tekstin piirre on huumori, joka ilmenee niin sanoissa kuin tilannekuvauksissakin. Kun kertoja kuvaa tilannetta juhlavasti ja kömpelöiden henkilöiden käyttäytyminen on arkista, syntyy koominen ristiriita.

Enpä ole tavannut missään niin herkullista punkkarinuorten kuvausta kuin Kyllösellä. Kun kirjailija ohimennen kertoo, miten koko olemuksestaan epävarma Hertta näpeltää rannevitjaansa, tiskialtaan tulpanketjua, niin lukija näkee nuoret itsensä etsijät juuri sellaisina kuin he ovat, ihmisen raakileina huolimatta suurista puheistaan ja karmeista teoistaan autiotalossa, Manalassa.

Vanhenemisen rappion kuvauksessa Kyllönen yltää hurjiin kuviin. Laimi Inari suree nuoruutensa katoamista, ottaa Raunon rakastaman Inari-nimen sijasta käyttöön ensimmäisen etunimensä Laimin ja päähänsä permanentin ja laimenee kaikin tavoin. 
"Kituvuodet" ovat raastaneet pois naisen kauneuden ja kun hän vahingossa saunassa katsoo virttynyttä itseään, hän muistaa katkerana, miten täydellinen kerran oli, "uuma oli ollut kaita ja korea kuin sukkanauha, häpykin silkkipitsiä". 

Perheessä ihmissuhteet ovat monesti koetuksella, kun ihmiset kaatavat katkeruuttaan toisiinsa. Sukujen nimet Karumaa ja Kylmä eivät ole paras mahdollinen yhdistelmä.
Vanhaemäntä, Raunon kasvattanut mummi Sylvi, on Laimin hoidettavana petipotilaana, mikä ei tee hyvää naisten suhteelle.
Omilla teillään kulkevasta Raunosta kuuluu inhottavia juoruja, jotka saavat Laimin raivon valtaan. Missä on se mies, jonka sylissä hän oli "katsonut kauneimmat unensa" ja jonka "iho oli ollut mettä ja maitoa". 
Kun kauan odotettu lapsi vihdoin tulee, liian myöhään, hän ei ole sellainen mitä on odotettu, vaan kuin outo vaihdokas. Vanhemmat tajuavat, että he ovat tästä eteenpäin elinkautisesti kiinni ihmisenalussa, josta on vaikea sanoa, onko hän onni vai onnettomuus. Poika on itsekin ymmällään oman persoonansa vuoksi ja koittaa opetella lapseksi matkimalla muita. Veikko parka. 

Vaikka Kyllönen keskittyy ihmismielen kuvaamiseen, niin myös miljöö ja sen muutokset 50-luvulta 90-luvulle tulevat kuvatuiksi värikkäästi. Kaupunki laajenee maalle, ja maataloudesta eläneiden sukujen nuorempi polvi joutuu etsimään töitä kotitilan ulkopuolelta. Raunosta tulee taksikuski ja Laimista laitosapulainen. 
           
Yö oli kulonmusta ja vaiti, taajama paljas kuin karrelle palanut maa. varpusten ja rastaitten uutterat puuhat olivat hiipuneet kujanvierun puskista, eikä risukko sipissyt enää siellä kytevästä elämästä, siilipesueen rasakoista askareista. Pimeys oli palanut kiinni kerrostaloihin ja kivettyihin teihin, kun Laimi louskutteli mankuvan kirkkokitkan hangassa pikkukaupunkia kahtia. Hänen varjonsa vikuroi perässä ja yritti harpata tarakalle jokaisen lyhtypylvään juurelta.
      Siellä täällä kerrostalomuurissa tuikki vielä elonmerkkejä, sielujen sameita valoja kuin turhia tulikärpäsiä. Ne haahuilivat ikkunoissa levottomina, seilasivat sohvilla pitkin television kuunsiltaa ja nutistivat illan viimeisiä tupakanpäitä kahvikupinpohjiin, tursottivat tuubeista teelusikallisen nuoruutta kasvojen ja kaulan kureisiin, joihin olivat pakahtuneet kuluvat vuodet ja katkeruus. Juuri ennen tiedottomuutta ne vielä kasvoivat silueteiksi ikkunoihin, ja hetkisen ikävä oli ihmisen mittainen, sokea kohta keskellä ahdasta valkeaa. 

(En pystynyt pätkäisemään tätä mistään kohtaa - oi miten upeaa tekstiä! Tässä en ymmärrä kohtaa "mankuvan kirkkokitkan hangassa", jotain polkupyörään liittyvää, vaiko tiehen?)

Niin, miksi ja minne Laimi pyöräilee yöllä? Kaikilla tarinan päähenkilöillä on pimeät puolensa. Myös Rauno ja Veikko-poika tekevät tekoja, jotka eivät kestä päivänvaloa, kenties vain ajatuksissaan Pahan houkutuksina, kenties myös todellisuudessa. Ja kuka tai mikä se on, joka heitä vie? Kahden todellisuuden rajalle jäänyt sieluko, joka yrittää kammeta itsensä haavoittuneiden haavoihin?
Onko avoin haava aina tervetulotoivotus pahalle?

Minä kiinnityn häneen salakähmää syöttilääni kautta, sillä tuo tyttö on portti rakkaani rinnalle, madonreikä ja aukile, jonka kautta sielut hipovat, lipovat toisiaan, ahnaat suumalot ja aukot; ja minä olen kuilu ja kurimus, alati laajeneva tyhjyys sydänuhrini ympärillä, ja minä ujun hänen nahkoihinsa jokaisen suunannon ja kähmäisyn myötä. 

Mistä en pidä tässä kirjassa on sen loppu, joka ei ole aivan yhteismitallinen huikean alun ja sen herättämien odotusten kanssa. 
Toinen minulle miinusmerkkinen asia on yliluonnollisen näin iso osuus. Kun henki työntyy tekstiin horisemaan kerta toisensa jälkeen, alan lukiessa mutista, taasko tätä huurua ja niljaa. Varsinainen reaalimaailman kertomus olisi kantanut hyvin, vaikka paha henki olisi tunkenut mukaan puolta harvemmin.

Kirja jakautuu neljään osaan ja 34:ään kiehtovilla alkuteksteillä varustettuun lukuun. Osat ovat nimeltään Sikiäminen, Kehkeäminen, Puhkeaminen ja Kukoistus. 
Siellä täällä on Sydänmaan Sanomien juttuja taustoittamassa tapahtumia. 
"Sen minä vaan sanon, että hävyttömäksi on mennyt nuorison elos kun tuollakenon pitää autiotalolla joka yö riekkua ja rietastella ja pahaa elämää pitää, että eikö ne ota äidit ja isät lapsistaan lukua ja komenna kotio!..."

Kyllösen viimeistellyn, upean tekstin on sanottu muistuttavan Volter Kilven tekstien tyyliä ja Aino Kallaksen Sudenmorsianta. Minulle tulee mieleen myös Aleksis Kivi ja edesmennyt tyylitaituri Hanna Hauru sekä elävistä kirjailijoista Asko Sahlbergin tummat kaupunkikuvat, Rosa Liksom verevässä Everstinnassaan ja Katja Kettu Kätilössä
Kun ajattelen ulkomaisia kirjailijoita, näen oitis Kyllösen kirjallisena sielunsiskona Toni Morrisonin

Upeaa, että Kyllönen alkoi kirjoittaa uudelleen! Hänellä oli hyvin lupaava alku parikymmentä vuotta sitten, Lyijyuuma 1997 ja Rikot 2001, mutta näiden jälkeen  tauko. Sekö, kasautunut sanomisen halu, on saanut aikaan se, että Vainajaisissa Kyllönen kirjoittaa niin tuhlaillen ja vyöryten? 
Haluan tätä vyörytystä lisää, kiitos!   


12 kommenttia:

  1. Kuulostaa sekä kiinnostavalta että vaikealta lukea. Voi olla että tämä ei ole ihan minulle, ainakaan nyt. Silti kunnioitusta herättävä suoritus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anki, kokeile joskus, kun siltä tuntuu.
      Ei tämä kirja ole vaikea lukea, kun antaa vain mennä vaikka välillä olisi vieraanoloisia sanoja; ihan kuin vieraalla kielellä lukiessa, jolloin myös yleensä kaiken ymmärtää vaikka väliin jäisi joitain sanoja, joita ei ole ennen kohdannut. Luin itse tämän ensin juuri sillä tavalla, mutta palasin lukemaan uudelleen tarkemmin, koska hieman tarinan loppuun pettyneenä epäilin, etten olisi ymmärtänyt jotain.

      Ihailen ennen kaikkea Kyllösen kieltä, joka on paikoin proosarunon oloista. Kaikki iljettävät asiatkin sietää, koska ne on kuvattu niin kauniilla kielellä, samoin intiimit asiat, joiden kuvaamisessa moni epäonnistuu. Tuntuu, että Kyllösellä on taito kirjoittaa onnistuneesti ihan mistä tahansa.

      Poista
  2. Ajattelin ihan samaa kuin Anki edellä kirjoitti, vaikuttaa jotenkin työläältä tuo teksti. Minulla kyseinen kirja odottaa kuuntelua. Mielenkiinnolla odotan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos menisi äänikirjaa pitemmälle, niin tästä kirjasta saisi väkevän kuunnelman, jossa jopa kesken virkkeen suunvuoron vievä henkiolento voisi luoda kaamean tunnelman.

      Poista
  3. marjatta

    tykkään käyttää kummallisia sanontoja ja ilmaisuja. osa sanoista on löydettyjä, toiset minusta itsestäni. en selviäisi luultavasti päivääkään, en varmaan tuntiakaan ilman jotakin kielikuvaa tai vipsahtanutta sanaa.

    vainajaisen kieli aiheuttaa minulle kuitenkin vakavia allergiaoireita. se tuntuu aivan liian konstailevalta ja temppuilevalta. varmasti jokainen kirjailija konstailee joskus, mutta tätä kielikuvarimpsua on lähes mahdotonta lukea ilman ärtymystä. jos yritän selittää nuo ilmaisut itselleni, en päädy oikein mihinkään.

    vähän sama juttu tapahtuu sauli niininistön puhetavan kanssa. ”paha kun on taitava löytämään sen kaikkein löysimmän.” mikä helkutin paha ja minkä ihmeen löysimmän?

    ps. voihan olla että vainajaisen tarina ei olisi mahdollinen ilman juuri tätä kieltä jota kirjoittaja käyttää. tarinan taso niin sanotusti häviäisi alta ilman sitä. en kuitenkaan voi mitään sille, että sellaiset runotyttömäiset ilmaisut kuin 'sielujen sameat valot', 'ihmisen mittainen ikävä' ja alati laajeneva tyhjyys sydänuhrin ympärillä' pistävät ainoastaan vihaksi.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm, nyt kun poimit nuo ilmaisut erikseen niin ne kieltämättä tuntuvat kuluneilta, mutta Kyllösen tekstin sisällä eivät - mielestäni. Hänen tyylilleen on tyypillistä juuri omaperäiset kuvat ja tarkoin harkittu kieli - voih, valitsin ehkä sitten sitaatit huonosti.
      Ainoat kohdat, joiden kielestä en niin pitänyt olivat nuo yliluonnollisen esiintulot. Muutin ne nyt kursiiviksi (kirjassa tummina), niin erottuvat tilanteita usein huumorilla tarkastelevan kaikkinäkevän kertojan havainnoista.
      Meri, entä tuo toinen sitaatti, Inari nuoremmista naisista pitävän Raunon silmin? Eikö olekin hauska luontovertauksineen! - Raunon haaveilema perheidylli vähän myöhemmin tilanteen kehittyessä maalaa lukijalle kuin taulun silmien eteen.
      Pidän myös Vainajaisten rajuista ja väkivaltaisista kohtauksista, joissa "ruma sana sanotaan niin kuin se on" ja teksti on silti tyylikästä.

      Ehkä minun on "helppo" lukea Kyllöstä, koska tunnen hänen lauseessaan usein kainuulaisen sanajärjestyksen ja roisit pohjoisemman Suomen sanavalinnat. Kyllönen on syntynyt Kajaanissa ja asuu nykyään Tampereella Pispalassa. Minä taas olen asunut Kuhmossa vuodet 1977 - 2000, yli kolmanneksen tähän astisesta elämästäni.

      Poista
    2. Sauli tarkoittaa sitä, että on oltava myös realistinen, luja ja itsestään huolta pitävä, ei liian hyväntahtoinen, jos ympärillä on siihen hyväntahtoisuuteen iskeviä. Eurooppa esim. yritti uskoa Venäjästä hyvää viimeiseen asti. Varoittavia merkkejä oli ja varoittajiakin.
      Tuo "paha löytää löysimmän" näkyy moniaalla luonnossakin, ja tässä Marja Kyllösen kirjassa se pujahtaa herttaisen Hertan kaveriksi.

      Poista
    3. Taas näkyy huonouteni numeroissa, l ä h e s kolmanneksen siis Kuhmossa elämästäni.

      Poista
    4. marjatta

      suhtaudun suurella lämmöllä sinun näkemyksiisi, joten yritin lukea näitä esimerkkejäsi vähän tolerantimmalla asenteella, siinä kuitenkaan onnistumatta.

      kirjoitit ettet pysty pätkäisemään yhtä tiettyä lainausta mistään kohtaan. minä taas olisin voinut pistää poikki jo siinä vaiheessa, kun alettiin puhua risukon sipinöistä ja siilien rasakoista askareista.

      vainajainen tuntuu olevan eräänlaisella etymologisella löytöretkellä, joten sen uudissanat, kielikuvat, sanarimpsut ja metaforat selittyvät tästä retkestä käsin. tässä on kuitenkin myös tekstin ongelma ja siksi sitä on pitkän päälle työlästä nieleksiä. tai siis minun on.

      toisaalta eihän kaiken tarvitse olla selkokirjallisuutta tai askeettista minimalismia. hienoa että joku joka tarvitsee paljon sanoja, antaa piupaut niukalle ja karsitulle ilmaisulle.

      meri

      Poista
    5. Meri, tiedän - kuten minäkin sinun näkemyksiisi.

      Minä humahdin heti ensimmäiseltä sivulta tähän tekstiin ja eläydyin kirjan maailmaan kuin olisin katsonut jännittävää elokuvaa.
      Olen monesti sanonut, että pidän niukasta ilmaisusta, mutta ilmeisesti on niin, että pidän lähes kaikista tyyleistä kunhan ne on toteutettu hyvin.

      Mietin vain, että oliko minun järkevää irrottaa tästä kirjasta mitään kohtaa, toimiiko se vain kokonaisena.

      Monet kirjan murresanat ja sanonnat ovat ihan käypää nykykieltä Kainuussa, esim. verbi "leppaista" ilmaisemaan nopeaa liikkumista ("... isä palailisi heinätöistä ja tenava leppaisisi paljain varpain, paitasillaan pihanurmelle häntä vastaan..."). Ja kun Inari veikistelee Raunoa ajamaan pois partansa, niin hän tekee sen näin:"Mitä sinä tommosta ryteikköö poskistas pensot, kun ilmankin silmänkaima oot." Heh, silmäkarkilla on vastineensa murteissa.

      Poista
  4. Onpa ihme teos kirjaksi tuo Vainajaiset. Kommenttisi luetusta vievät ajatuksissa takaisin Vaskilinnun tunnelmiin. Vainajista ja heidän luonaan käymisistä sekä uhraamisista syntyi vahvoja juonteita tarinaan, jossa enimmäkseen liikuttiin hallitsijoiden palatseissa ja kirkoissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo pitäiskin lukea.
      Tässä kirjassa taikausko pesii ihmisten mielissä aika myöhään, eniten kuitenkin vanhan Sylvin ajatusmaailmassa ja muistoissa, ja kyllähän yliluonnollinen oli esillä vielä 50-luvulla. Muistan miten oma isoäitini kertoi näkemästään aaveesta ja miten kuolleena syntyneet salassa haudatut lapset saattavat näyttäytyä ja kuulua. Pelkäsin hurjasti koulumatkalla erästä tiettyä suota.

      Poista

Kielivarannosta

Ne ovat jo nouseet lumen alta, sinivuokkoset. Kävin aamukävelyllä katsomassa ja jatkan tarkkailuani, kunnes näen ne ihanat siniset kukat. Ta...