tiistai 26. syyskuuta 2017

Selja Ahava, Taivaalta tippuvat asiat



Olen nyt lukenut kaikki kolme Selja Ahavan romaania lyhyellä ajalla. Ne muodostavat oikeastaan trilogian.
Ensimmäisessä, Eksyneen muistikirjassa (2010), henkilö menettää muistinsa ja katoaa hitaasti dementiaan, toisessa, Taivaalta tippuvat asiat (2015), menetykset tulevat odottamattomina, kaiken kertarysäyksellä muuttavina ja kolmannessa, Ennen kuin mieheni katoaa (2107), on myös yksittäinen hetki, jolloin kaikki muuttuu. 

Tarkastelen tässä romaania Taivaalta tippuvat asiat ja kerron mitä ajatuksia se minussa herätti.  

Pieni tyttö, Saara, menettää äitinsä traagisesti ja jää sen jälkeen turvattomaksi. Isä menee rikki, mutta onneksi on Annu-täti, joka kyllä itkee, mutta ei ulvo ja hajoa. 


Sinä päivänä isä sai mieleensä niin pahan kuvan, että se ei lähde koskaan pois. Se kuva meni isän silmästä sisään aivoihin ja tuhosi siellä jonkin kohdan. Joka kerta kun jokin muistuttaa siitä aamusta, se on tässä taas. Minä en saanut sitä kuvaa, sillä isä työnsi minut ajoissa pois. 

Tyttö käy suruaan läpi muistelemalla äitiään eri tilanteissa, äiti tavallisesti, äiti töissä, äiti hienona, äiti omenapuussa. Hän ei halua "muistaa äitiä huonosti" eikä kadottaa tämän ääriviivoja. Hän ei ymmärrä sellaista surutyötä, mistä aikuiset puhuvat, sellaista, jossa aika parantaa.

Sitten kun muistaa enää tosi huonosti, on parantunut.

Aikuiset siis luulevat, että auton takapenkillä istuva lapsi laskee vastaan tulevia autoja tai tiekylttien kirjaimia tai leikkii, että etusormet ovat prinsessoja, mutta oikeasti lapsi voi miettiä vaikka aikuisen ääriviivoja tai aikaa. 

Menetys tekee tytöstä epävarman ja totisen lapsen. Isä toipuu uuden naisystävänsä Kristan avulla. Saara näkee painajaisia. Hänen lapsenmielensä paranee hiljakseen satujen ja fantasian avulla.  
Fantasia on tärkeä elementti kirjassa muutoinkin. Talot ovat elollisia kuten ihmiset. Ne huokailevat omaa historiaansa. 

Päätarinan ohessa kerrotaan myös muista tapahtumista, joissa matto vedetään alta ja ihminen jää oudoksumaan kohtaloaan. 
Miten yleistä on muka lottovoitto kahdesti peräkkäin!
Meillä on sanontoja tällaisille yllätyksille, 'tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta', 'kuin kivi olisi pudonnut päähän' - nämä molemmat tapahtuvat kirjassa, salaman tilalla vain on viisinkertainen salama ja taivaalta tippuu jäämöhkäle.
Onnenpotkukin voi olla loukko, johon ihminen jähmettyy, hyvän onnen loukko.  

Pienenä miinuksena muutoin vahvassa tarinassa koen lottohirmu Annu-tädin kirjeenvaihdon salamaniskuja itseensä houkuttavan tuntemattoman kanssa. 
He kokevat kohtalontoveruutta harvinaisten kokemustensa vuoksi ja alkavat keräillä erikoisia tarinoita maailmalta. Tämä kirjan luku tuntuu minusta turhalta lisältä. Vahva päätarina ei olisi kaivannut mitään lisää. 

Loppuosa kirjasta on huikean hieno. Seinäpaneelin sisällä kasvanut omenapuun taimen työntää pamahtaen itsensä ulos paneelista ja ojentuu ikkunaa kohti. Koko talo tärähtää ja sahanpurun suhina taustoittaa vomakkaampia ääniä. Taimenen kasvukohta on Saaralle tuttu.

Katselen seinää. Muistelen paneelin alle jäänyttä likaista tapettia huonekalujen jättämine vaaleine varjoineen. Tämä on se kohta, johon äiti piirsi minut eräänä remonttipäivän aamuna, monta vuotta sitten. Turkoosit sukkahousut, letit ja pampulat. Tämä on se kohta, olen melko varma.
Puutikkuja, laudan säpäleitä, vääntyneitä nauloja. Ehkä isä on oikeassa, kasvaminen tekee kipeää.    

Kaiken hössötyksen keskellä raskaana olevalla Kristalla menee lapsivedet. Pieni merenneito hänen kohdussaan loiskauttaa pyrstöään, ja yhtäkkiä kaikki on taas toisin. 

Tämä kirja on kieleltään yhtä kaunis kuin Ahavan muutkin kaksi romaania. Jotkut kielikuvat ja elementit ovat toistuvia, esim. meri, matto ja viiva. 

Oma äitini kuoli, kun olin lapsi. Isoveli meni heti perään. Isä, kaksi siskoani ja minä jäimme odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ja tapahtuihan sitä. Tiedän, mistä Ahava kertoo.  

Lopetan lainaamalla otteen kirjan lopusta.

Maailma jatkuu. Mikään ei kirkastu, mutta aika parantaa ja ihminen unohtaa. Kummituksen patterit loppuvat. Asioita tapahtuu. Päällekkäin, väärään aikaan, eri aikaan, väärissä paikoissa. Enkelit eivät määrää. Sillä aina on kuitenkin joku, joka unohtaa kuunnella uutiset, joka katsoo, vaikka ei pitäisi ja joka seisoo väärässä paikassa.
Sen pituinen se.

Eiliseltä kävelyretkeltä,
tuntuu jotenkin sopivan tähän

9 kommenttia:

  1. Hieno lainaus tuossa lopussa. Pidin kirjasta ja pidän Ahavan kirjoitustyylistä, runollisesta otteesta ja taidosta kehitellä tarinaa. Tuo Eksyneen muistikirja pitää laittaa lukulistalle.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, nytpä lähdenkin lukemaan sinun kirjoituksesi ja muita. En muista olenko lukenut mitään silloin, kun Ahavan kirjat olivat itselle vielä tuntemattomia. Nyt on kiva katsoa, mitä kaikkea toiset ovat kirjasta löytäneet.
      <3

      Poista
  2. Olen aika samaa mieltä tästä: päätarina on hieno, loppu jää mieleen, mutta oli tässä jotain turhaankin tosiaan.

    Ahava on taitaja kirjoittaja: hän hallitsee kielen nyanssit ja kirjoittaa myös tunteisiin käyvästi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ahava kuvaa lapsen maailmaa niin hienosti. Ja hyvä, että hän on saanut tummasävyiseen tarinaansa mukaan myös valoa ja jopa komiikkaa.

      Poista
  3. Tämä oli upea teos ja peukutin sitä aikoinaan F-voittajaksi, vaikka täytyy myöntää että tuo Skotlanti-osio tässä oli hieman ylimääräinen. Hienosti hoksaat tuon meren, maton ja viivan toistumisen läpi trilogian. Minun pitäisi lukea vielä se ensimmäinen. Ahava kirjoittaa niin ihanan pakottomasti ja haikean kauniisti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa, sinä olit maininnut kauniissa kirjoituksessasi sadunomaisuuden ja ääriviivat.

      Se on kyllä herkkä kohtaus, missä äiti piirtää tytön vartaloa myötäillen hänen ääriviivansa seinään. Silloin vielä oli muillakin perheenjäsenillä selvät ääriviivat ja elämä suloista pienen lapsen näkökulmasta.

      Loppupuolella on haikeaa sadunomaisuutta Kristan vauvan odotuksessa. Vielä syntymätön polskii suolavedessä merenneitona, ja äidille lapsen mahdollinen vammaisuuskaan ei ole mikään ongelma.

      Luin nämä kaikki kirjat syyskuuun aikana, vähän muuta välissä sulatteluna, mutta nämä jäivät tärkeimmiksi.
      Jotain yhteistä sanastoa jäi mieleen näin peräkkäin lukiessa. Kirjoissa on varmaan vielä paljon muitakin yhteisiä asioita ja kielikuvia kuin nuo mainitsemani.

      Poista
    2. Tuli vielä mieleen, että toistuvaa on myös muistaminen palasina, että edes jotain jäisi. Eletyn elämän palasten listaaminen, paloja äidistä ja paloja aviomiehestä.

      Poista
  4. Pidin tästä kovasti ja tunnistan omiakin lukukokemuksiani kirjoituksestasi. Kirjan alku oli minusta vahvin, mutta pidin kyllä lopustakin. Toisaalta myös kirjeenvaihto oli kiinnostava, vaikka ei ehkä ihan istunut romaaniin tyyliin ja kokonaisuuteen. Sekin silti imaisi mukaansa. Ehdottomasti aion lukea Ahavan muutkin kirjat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, oli se kirjeenvaihtokin kiinnostavaa, hienon vanhahtavalla arvokkaalla tyylillä kirjoitettua, ja koko ajan odotti mitä näille kirjeystäville tapahtuu.

      Ne alun äitimuistot ovat hurmaavia pieniä kokonaisuuksia liikuttavine loppulauseineen "Sellainen äiti on aamuisin", Sellainen äiti on elossa" jne.

      Poista

Kielivarannosta

Ne ovat jo nouseet lumen alta, sinivuokkoset. Kävin aamukävelyllä katsomassa ja jatkan tarkkailuani, kunnes näen ne ihanat siniset kukat. Ta...