sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Kuvan totuus ja kauneus, fotoshoppausta ennen ja nyt



Tämä on isovanhempieni kuva 1900-luvun alusta. Juho Arvid Ekholm ja Alma Josefina Korpela syntyivät molemmat 1800-luvun puolella ja elivät yhdeksänkymppisiksi. Mammalle avioliitto oli jo toinen. Ensimmäinen mies katosi kansalaissodassa ja poika, isäni velipuoli, kuoli myöhemmin talvisodassa. Pappa muutti vaimonsa torppaan isännäksi ja vaihtoi sukunimensä myöhemmin Korpelaksi. 

Pidän tämän kuvan väreistä ja kauneudesta. Taulu on meidän olohuoneemme seinällä ruokapöytää vastapäätä. Lasken aina leikkiä, että siinähän ne esivanhemmat vahtivat meitä.
Kuvan kasvot on rakennettu kahdesta eri valokuvasta ja ala-osa on maalausta.
Olen nähnyt nuo alkuperäiskuvat, mutta kun selvittelimme taloa isäni kuoleman jälkeen en löytänyt niitä enää. Molemmat kuvat ovat työkuvia. Mieheni ihmettelee, miten paljon perhettämme kuvattiin jo silloin. Minulla on myös kuvia isovanhempieni vanhemmista, Mummusta ja Tuffasta.
Mamman kuva on niittoporukan poseerauskuvasta, jossa nuoret neidot ovat ryhmittäytyneet sievästi sirpit kädessä. Pappan kuva on napattu uittomiesten ryhmäkuvasta takarivistä. Minusta tuntuu, että molemmilla on parikuvaa rakennettaessa käsitelty kasvoja, leuat näyttävät omituisen pehmeiltä.

Fotoshoppaus, kuvankäsittely ei siis ole mitään uutta. Nykytekniikalla se tehdään vain helpommin ja taitavammin.

Kuvankäsittelyyn liitetään monesti turhaa epäilyä. Sehän on oivallinen apu. Se on omiaan tekemään kuvasta paremmin todellisuutta vastaavan tai pitkälle muuteltuna taidekuvan.
Nyt kun olen vihdoin itsekin sitä oppinut, olen hyvin kiinnostunut. Olen monesti korjannut värejä ja kirkastanut kuvaa. Kun kuvaa kirjan kannen, tulos saattaa olla eri värinen kuin kansi oikeasti on. Eihän kameralla ole mitään totuutta, se on vain väline.
Muistattehan ajan, kun filmirulla vietiin valokuvaamoon ja sitten odotettiin viikko, pikakuvia tunti malttamattomana viereisessä kahvilassa istuskellen, ja sitten saatiin 24 tai 36 kuvaa, joista ehkä muutama oli käyttökelpoinen. Rajaus piti tehdä saksilla leikaten, jos kohteen ympärillä oli liikaa muuta tai halusi ettei se olisi tylsästi keskellä kuvaa, mutta suurennetuksihan sitä varsinaista kuvauskohdetta ei enää saanut. Harrastajat tekivät mustavalkokuvia pimiöissään käsityönä, jolloin saivat enemmän päätösvaltaa kuvan ulkonäköön. Nykyään jokainen pääsee tekemään helposti kuviaan itse.


Fotoshoppauksen huono maine on tullut tietenkin hölmöistä muoti-, malli- ja julkkiskuvien muunteluista. On naistenlehtiä, joiden kannessa tuntuu olevan aina sama nainen. Rajansa kaikella. Kellastuneen hampaan voi kuvaan mielestäni valkaista, mutta ihmisen luuston muotoon ja ääriviivoihin ei saa kajota. Ne kuuluvat hänen persoonaansa.



Vuoden luontokuva, Antti Leinosen "Äiti oota" on herättänyt kiistelyä. Luontokuvissa on sääntönsä, mm. sellainen, että alkuperäistä sisältöä ei saa muuttaa kuvaelementtejä siirtämällä, lisäämällä tai poistamalla.
Leinonen oli löytänyt hyvän kuvauspaikan, jota muokkasi vielä täydellisemmäksi hankkimalla kaatoluvan takana olevalle puustolle. Sitten vain odottelua. Luontokuvaajat ovat maailman kärsivällisimpiä ihmisiä. He saattavat kuvata vuosikausia samaa kohdetta. Monet  kuvaavat varta vasten haaskojen lähellä lyhentääkseen odottamisaikaa. Näidenkin kuvien aitoudesta kiistellään, koska haaska on ihmisen luontoon viemä houkutin.
Leinosen täydellinen hetki tuli, kun hirvivasa seurasi sopivasti lyhyen välimatkan päässä emoaan. Ainoa huono homma oli se, että eläimet kulkivat oikealta vasemmalle. Meidän kulttuurissamme katsotaan eteenpäin oikealle, myös teksti kulkee niin. Tottahan pienen vasan pitää askeltaa eteenpäin. Ei hätää, kuvan suunnan voi aina vaihtaa. Mentulan kotikuvissa on tehty sitä paljon. Mutta miten on luontokuvassa? Saako kilpailukuvassa tehdä näin? Tässä kilpailussa saa, ja hyvä niin.

Oma mielipiteeni on, että valokuvataiteessa fiktio on yhtä sallittua kuin kirjallisuudessakin, jos me kerran tavoittelemme tasoa. On paljon kiinnostavampaa lukea elämäkertaa, joka on kiehtova kuin sellaista joka on varmasti tosi, mutta tylsä. (Lisäys pari päivää myöhemmin: kommenttikeskustelun tuloksena selvennän, että tarkoitan elämäkerrallista romaania en tietokirjaa.)

Ja mikä se tosi on? Kenen todellisuus on tosi? Onko peilin kasvot todempi kuin kuvan? Peilikin voi olla himmeä ja näyttää eri tavalla riippuen valaistuksesta. Minä katson kuvaani ja näen jotakin, joku toinen näkee siinä muuta.

Elämäkertatarinoita kirjoittaessa voi vain todeta, että muistot ovat välähdyksiä ja tarinoita, myös toisten tarinoita, joiden aukot on täyttänyt jotenkin loogisesti, valokuvia, joista tulkitsee omanlaisensa kertomuksen ja ehkä jopa unia.



Vanhempieni hääkuvan unenomainen tunnelma johtuu huonosta tarkennuksesta. Kuva on otettu 6.7.1946 äitini kotitalon eteisessä. Äiti oli 19-vuotias maalaistalon tyttö Kankaanpäästä ja isä viisi vuotta sodassa viettänyt 24-vuotias maatilan poika Pomarkusta. Äidistä tuli avioliiton myötä Korpelan talon nuori emäntä. Minusta tämä kuva on hyvin kaunis ja tosi. Siinä välittyy myös vanhempieni luonteesta jotain sellaista, minkä myöhemmin koin.  

26 kommenttia:

  1. Minustakin vanhempiesi hääkuva on tosi kaunis ja näen jopa äidissäsi sinun näköä. Tuosta valokuvien käsittelystä ja toden näkemisestä. Sukulaislapsethan mm. nähdään aina sen suvun näköisenä, johon katsoja kuuluu. Meidänkin viisi lasta voi kunkin nähdä joko yksinomaa mieheni suvun näköisenä tai minun suvun näköisenä - miten kukin haluaa katsoa. Eli mikä on totta? Ja tuosta luontokuvasta, eikö ole hassua, että minusta ainakiin oikealle kulkeva kuva on paljon luonnollisempi? Eli tottumis- ja kulttuurikysymys, kuten totesit.
    Ja Marjatta, blogisi on blogi makuuni, ks. Mumminmatkat.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta! Kun katsoo lapsia ja lapsenlapsia, niin heissä on milloin mitäkin näköä; joku piirre korostuu jossain iässä ja näköisyys jonnekin suuntaan vahvistuu. Jotkut osaavat nähdä jo vauvasta, minkänäköinen hän tulee olemaan isompana. Minusta vauvat ovat kaikki niin keskenään samanoloisia pikkumenninkäisiä, että heistä en ota selvää.

      Voi, kävin katsomassa, Kiitos Inna tuhannesti!

      Poista
  2. Vanhat valokuvat ovat viehättäviä. Meilläkin on mm. vanhempiemme hääkuvat. Kehitys on kehittynyt - kuvien kehitystä ei enää tarvitse odottaa. Kyllä on helppoa ! Samaten kuvien muokkaaminen, jos sitä tahtoo
    harrastaa. Kovin on erilaista kuin vanhojen valokuvaamoiden tekemä
    retusointi. Muistan vielä ekan kamerani. Kyllä oli jännää aloittaa kuvien
    räpsiminen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, retusointi, sehän se sana on! Kasvot saatettiin valkaista kummallisiksi, poistaa pienet persoonalliset ihovirheeet yms.

      Minua on aina kuvat kiehtoneet, mutta mies on tehnyt minulle pyydettäessä tietokoneella kaiken kuviin liittyvän, koska hän on avulias ja tässä asiassa taitava. Minä olen sillä välin tehnyt jotain mikä sujuu minulta. esim silittänyt. ;) Olen niin tyytyväinen itseeni, että olen opetellut sentään jotain uutta vielä eläkkeellä ja itsenäistynyt tässä asiassa.

      Poista
  3. Suhtaudun epäluuloisesti väitteeseen, että valokuvaus kertoisi totuuden. Mielestäni valokuva on pikemminkin valokuvaajan itsensä henkilökohtainen "totuus" eli tulkinta maailmasta. Tosiasiahan on että ennen kuin valokuva otetaan, valokuvaaja on jo ehtinyt tehdä jo paljon valintoja (valotusaika, himmenninaukko jne) mutta tärkein valinta se, milloin kuvan ottaa ja milloin ei ota. Valokuvaaja pystyy myös manipuloimaan kuvaustilannetta jo paljon ennen varsinaista kuvamanipulaatiota, esim. siirtelemällä kuvauskohteita.

    Olen joskus osannut fotoshoppausta mutta enpä osaa enää. Tai en ole edes kokeillut. Mutta mikä tai kuka on Tuffa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri niin! Eihän valokuvaus taidelaji olisikaan, jos kuvaajana olisi kamera. Jotkut ajattelevat niin ja arvottavat maalaustaiteen paljon valokuvaa korkeammalle.
      Henri Cartier-Bresson, jonka näyttely on parhaillaan Ateneumissa, on väittänyt, että ei koskaan järjestänyt mitään ympäristössä tai pyytänyt ketään esim. kävelemään toistuvasti portaissa tms, vaan vain odotti kadulla oikeaa hetkeä. Hän on myös kertonut aina rajanneensa kuvan valmiiksi kuvanottohetkellä. Minun on vaikea uskoa näitä puheita, kun katsoo hänen muutamia kuuluisimpia otoksiaan. Ei se sitäpaitsi ole merkityksellistä, tärkeää ovat ne tuokiot, mitä hän on kaapannut kuviinsa.

      Ainakin Porin seudula käytettiin sanaa tuffa isoisästä, ilmeisesti pohjana on 'storfar'. Lapsuuden perheeni puheessa oli muutoinkin paljon ruotsin kielen vaikutusta:tooli (stol), tuuki (duk), hantuuki (handduk), frouvva (fru), matrassi (madrass), likka (flicka) jne.

      Poista
  4. Kauniita vanhoja kuvia! Niin se on, valokuvia on varmasti retusoitu siitä lähtien kun valokuvia on otettu. Äitini isoisän Amerikoissa itsestään otattama kuva on vallan komea, leuan kaarta on pehmennetty, komeita viiksiä, kulmakarvoja ja huulen kaarta terävöitetty. Posket ja leuan alla keikkuva rusetti on saanut ylimääräistä punaa, kun väritys on tehty käsin...

    Itse kirkastan kuvia shoppaamalla ne mahdollisimman lähelle sitä valo- ja värimaailmaa, jonka silmillä näemme. Useinhan kamera vääristää valkotasapainoa ja saa kuvan näyttämään lattealta. Sitten on erikseen ne kuvat, joita käsitellessä annan itselleni luvan leikkiä.

    Ihanainen bloggaus, Marjatta, kiitokset! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kaisa Reetta!
      'Äiti oota' on minusta niin ihana kuva, että se houkutti pohtimaan valokuvausta ja kuvamuokkausta.

      Meillä on ollut myös Amerikkaan muuttaneiden ylen komeita kuvia. Muistan miten isoäitini tuhahteli niille sukulaisten kuville ja arveli, että niissä oli käytetty jotain lainavaatteita. Haa, Mammallani oli medialukutaitoa! ;)

      Siihen silmän näkemään minäkin pyrin. Mieheni tekee enemmän muutoksia. Onpa hän vaihtanut päänkin ryhmäkuvaan, kun kahdessa peräkkäin otetussa kuvassa toinen kuva oli muiden osalta parempi, mutta yhdellä (minulla!) oli silmät kiinni. Kukaan ei ole huomannut.

      Minuakin houkuttaa leikkiä ja kokeilla kuvilla. :)

      Poista
  5. Vanhat valokuvat ovat tunnelmaa täynnä! Ja sinun kuvasi ja kirjoituksesi fotoshoppauksesta vei minut(kin) muistoihin: Kesinä 1998-2000 olin kesätöissä lapsuuteni kotipaikkakunnan kulttuuritoimistolla. Museoviraston varojen turvin luetteloin yhden paikkakuntalaisen kuvaajan arkistoja: tuhansia kuvia. Vanhat laakanegatiivit olivat viehättäviä ja niissä näkyi hyvin retusointi: miten esimerkiksi nuoren rippipojan finnejä oli returoitu raaputtamalla negatiivia. Kuvassa iho oli ihan sileä!

    Tuffa-sana tuo lämpimän tuulahduksen: anoppini on satakuntalainen, joten hänen ukkinsa, mieheni isoisoisä oli ollut tuffa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä ovat tärkeitä töitä. Meidän pojista keskimmäinen teki yhtenä kesänä jotain samantyylistä. Muistaakseni hän reprokuvasi lahjoitettuja kuvia kotiseutumuseolle.
      Ja mieheni rippikuvalle on tehty juuri tuo sama temppu, finninaamsta siloposki. :)

      No niin, muidenkin suvuissa on siis ollut tuffia. Vanhoilla satakuntalaisilla oli paljon ruotsinkieleen pohjaavia sanoja. Nyt nousee mieleen kahveli, jota isoisäni eli pappa, tuffan poika, aina käytti haarukasta.

      Poista
  6. Olen kärsimätön luontokuvaaja, kuvaan luontoa vain sellaisena, kuin se sattuu vastaan tulemaan. Ei valokuvaus koskaan näytä maailmaa sellaisena kuin se on. Esimerkiksi tunturia on jokseenkin mahdotonta kuvata. (Jukka Kemppisen blogissahan tätä ongelmaa on käsitelty.) Kuvaaja myös valitsee kohteen ja kuvakulman. Mutta että mennään kaatamaan puita, jotta saisi luontokuvan. Se haiskahtaa sellaiselta luonnon mestaroinnilta, jotan en oikein hyväksy ainakaan luontoharrastuksen nimissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on, korkeuserot ja koko yleensäkin on vaikeaa ilmaista valokuvassa.
      Luontokuvauksessa on aika tiukat säännöt. Kysymys on pelkistetysti siitä, pitääkö kuvan toistaa luontoa vai saako se olla "tehdympi". Joskus on tullut ilmi, että kesyä eläintä tarjotaan villinä. Se ei tunnu minusta oikealta, mutta vaikea tässä on kyllä vetää rajoja.

      Poista
    2. Minun mielestäni raja menee siinä, vahingoitetaanko luontoa vai pyritäänkö siellä liikkumaan jälkeä jättämättä.

      Poista
  7. Kuvassa voi hyvin tuoda esille vain osatotuuden. Vaikka ei muuten kuvaa käsittelisikään, niin jo kuvaustilanteessa voi tehdä rajauksen, jättää ei haluttua pois ja/tai korostaa jotain muuta.
    Vanhat hääkuvasi ovat upeita, arvokkaita muistoja. Omien vanhempieni hääkuva on niin ikään tehty osin eri kuvista ja osa piirtämällä. Hyvä lopputulos.
    Luontokuvaus kiinnostaa minua, mutta sellaisena, kuten sen linssin läpi näen, vain rajaus kuvaa otettaessa tai lopullisesti koneella.
    Tuo palkittu - äiti oota, olisi minun mielestäni vielä parempi, mikäli äitikin näkyisi kokonaan.
    Yhteensattumaa, että minulla on myös vasa emonsa perässä oleva kuva viime keväältä, jota ajattelin lähettää Luontokuvakisaan. En lähettänyt, sillä osallistumismaksu oli kallis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aimarii, sinulla on kyllä niin huikeita kuvia, että ne voisivat hyvin sijoittua luontokuvakilpailuissa.
      Niin, peräpää vain näkyy emolta. Jos emo olisi näkynyt kokonaan, kokoero ja samalla vasan suojelun tarve olisi korostunut, ainakin minun katsomistavassani, vielä lisää. Kuvaaja halusi rajata näin. Kun paljon kuvaa, niin kokeilunhalu varmaan kasvaa.

      Poista
  8. Innostuin kirjoittamaan aiheesta hiukan pitemmän pohdinnan: http://kirjavuori.blogspot.fi/2015/11/valokuvaus-ja-luontosuhde.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva Kirjavuorenpeikko! Meidän Kameraseurassa, johon minäkin kuulun melko passivisena jäsenenä, on useita luontokuvaajia. Pitääkin kysyä pikkujoulussa heidän periaatteistaan.
      Suhtautuminen luonnon kuvaamiseen varmaan vaihtelee myös siinä, onko kiinnostunut myös luonnonsuojelusta vai painottuuko kiinostus hyviin valokuviin. Eiköhän nämä yleensä yhdisty.

      Poista
  9. Olen monessa samaa mieltä, Marjatta. Kuvaa "parantamalla" siitä saattaa tulla realistisempi kuin mitä alkuaan on valotettu. Eihän elokuviakaan oikeastaan enää lainkaan kuvata sellaisena kuin maailma filmille/tiedostoon kameran läpi tulee vaan värejä säädetään tavoitetta palvelemaan eli värejä vähennetään, jotta saadaa "realistisempi" vaikutelma. Jännärit ovat sinistä (pelkoa) täynnä, sotaelokuvat ruskeita, melkein (ankean) kaksivärisiä.

    Tuo luontokuva on ongelmallisempi, jos tarkoituksena on kuvata luontoa - mistä se sitten onkin. Jos kaveri kaatoi metsän, että sai luontoa jäljittelevän kuvan, niin mitä hän oikein kuvasi? Saman olisi voinut kuvata Korkeasaaressa mutta sitä ei kai tuohon kilpailuun voisi lähettää? Toisaalta, olisihan niinkin voinut käydä että metsän aikaisempi omistaja olisi kaatanut (kuvan) taustaa pilaavan puuston joten...

    Mutta mitä elämäkertoihin tulee: jos ne eivät pyri totuuteen, niin miksi sellaisia kannattaisi lukea? Vaikka ne olisi kuinka hyvin kirjoitettu. Eihän totuutta kukaan täysin tavoita, mutta ei siitä oikein viitsi vetää johtopäätöstä ettei sillä, totuudella ole väliä vaan sen voi korvata viihdyttävällä ja jouhevalla "valheella".

    No, ehkä et tätä tarkoittanut ja sitten tästä päästään pohtimaan fiktion ja faktan suhdetta ja sehän on toinen juttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyösti, hyvä että nostit myös elokuvan keskusteluun. Kehittynyt tekniikka ja erilainen lähestymistapa antavat mahdollisuuksia luovempaan ilmaisuun.

      Minä luulen, että tämä Vuoden luontokuva -kilpailu antaa väljemmät raamit kuin monet muut vastaavat. Joinain vuosina on painotettu ihmisen ja luonnon suhdetta ja valittu palkintosijoille kantaaottavia kuvia muistuttamaan ilmastonmuutoksesta tai moottoriajoneuvojen vaaroista, kuva ihmisestä sateenvarjoineen kadulla kauheassa loskasäässä tai auton liiskaamasta eläimestä tiellä. Jonain vuonna valttiin parhaaksi ilmakuva metsästä tehometsänhoidon jäljiltä.
      Eläinten on kai oltava suomalaisia eläimiä. Mitenkähän tosiaan Korkeasaari? Onhan sielläkin häkeissä susia ja ahmoja. Kilpailussa on useita sarjoja. Eläintarhakuva osuisi varmaan hyvin sarjaan 'Luonto ja ihminen'. 'Taidetta luonnosta' kuulostaa myös hyvin väljältä.

      Elämäkerroissa on ilmeisesti kahdenlaisia, niitä perinteisiä, joissa on niin paljon todellisuuspohjaa kuin pystyy olemaan ja sitten sellaisia joissa revitellään, leikitellään ja yhdistellään asioita. Onkohan näillä eri termit? Minä kaipaisin erottelua.
      Ensin mainitsemani ovat tarpeellisia tietokirjoja tutkijoille, ja kyllä sukukin varmaan toivoo, ettei omakustannetta väsäävä mummi tai vaari ihan omiaan sinne kirjaansa pistele. Epäilevät dementian iskeneen, jos ihan hulvattmia keksii.
      Nykyään on myös yhä enemmän näitä fiktiivisiä elämäkertoja ja omaelämäkertoja, joista kirjailijat käyttävät erilaisia alaotsikkoja kertomaan, että kyseessä on osittain elämäkertaa, osittain tarkoituksellista fiktion käyttöä. Minä kyllä pidän näistä kovasti. Romaanejahan ne etupäässä ovat, mutta saattavat kertoa paljonkin juuri sillä faktoista irtautumisella, kuten elokuva, jossa valitaan sinistä pelon korostukseksi tai harmaata ankeuden.

      Poista
    2. Kirjoitin siis epäselvästi. Elämäkerta-termi on varmaan edelleen varattu asiakirjoille ja nämä vapaamuotoisemmat ovat elämäkerrallsia romaaneja. Olen jossakin nähnyt myös alaotsikon 'fiktivinen muistelma' ja jonkin joka alkoi sanalla 'persoonallinen' mutta jatkoa en saa mieleeni. Pirkko Saision fiktiivinen elämäkertatrilogia on hyvä esimerkki tästä voisiko sanoa genrestä.

      Poista
    3. Joo, aito luontokuva on sinänsä melkein mahdoton tehtävä, paitsi karhuille ja susille mutta niillä ei ole kameraa mukana - tai jos on otsaan kiinnitettynä, saako kameran kiinnittäjä manipuloida karhun ottamia kuvia pysyäkseen aidon luontokuvan rajoissa?

      En oikeastaan tiedä onko "luontoakaan" olemassa; kun siihen, sinne menee ihminen, se on jo vähän sivilisaatiota.

      Paavo Lipposen viime syksyinen muistelmateos oli ihan toisenlainen yritys kirjoittaa muistelmia, koska siinähän Lipponen oli haastatellut (ja käyttänyt muiden kirjoittamia asiakirjoja) kanssaihmisiä varmistaakseen että "muistaa oikein", jolloin kysymys herää oliko tuo enää muistelmaa vai aikalaistutkimusta.

      Poista
    4. Ihan kuin olisin jossain nähnyt pätkän eläimen kuvaamaa luontovideota, porolla sarvissa kamera.

      Onko luontoakaan olemassa? Niinpä! Kaupunkiluonto on hauska termi.

      Vai teki Paavo tuollaisen muistelmateoksen. Mahtava idea, jota voisi soveltaa itsekin. Pitäisi vain sanoa kanssaihmsiille, että anna tulla vaan kaunistelematta.

      Poista
  10. Minäkin olen pitkästäaikaa opetellut uusia juttuja kuvankäsittelystä. Olen liittänyt kuvia piirroksiin. Ihan hauskaa harrastelua ja rentoutumista toisinaan.

    Eihän kuvien retusoinnissa tosiaan sinällään ole mitään pahaa, mutta jos totuutta muunnellaan ja käytetään johonkin epämääräiseen tarkoitukseen, niin sitten tietysti. Mutta niinhän se on ihan kaiken kanssa, mikä tahansa hyvä asia väärin käytettynä on väärin. (Miten älykäs lause.)
    Se mallien retusoiminen epäluonnollisiksi on tosin ihan kamalaa :( Nyt nuoret tytöt, ja tällainen nelikymppinen niinkuin minä, yrittää sitten helposti epäterveesti yrittää näyttää siltä. Millähän siitä pääsisi irti?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, kaikki mitä sanot.
      Minusta on hienoa, etttä jotkut mallit ovat alkaneet tuohtua kuviensa liiasta muuttamisesta ja julkaista vertailtaviksi niitä alkuperäisiä, joissa heillä on naisen vartalo eikä teinipojan tai Barbinuken.
      Vaateketju H & M teki muutama vuosi sitten sellaisen tempun, että julkaisi mainoslehdessään kuvia, joissa kaikille malleille oli vaihdettu mallinuken vartalo. Kasvotkin olivat paljon samanoloisia, ja siinä meni jonkin aikaa ennen kuin joku tarkkanäköinen mainoksen tuijottaja huomasi asian. Tämä kertoo vain siitä, miten yksipuolisesti nainen nähdään mallimaailmassa.

      Poista
  11. Kyllähän se kamera tekee, mitä sille käsketään, jos osaa. Kirjojen kansista ym. saa kyllä jo kuvatessa aidonväriset, jos tekee valkotasapainon. Sama juttu kaikessa muussa kuvauksessa. Valkotasapainon tekeminen (tai tekemättä jättäminen) on sekin valinta. Hyvä valokuvaaja ottaa kuvansa niin, että niitä tarvitsee jälkikäteen muokata mahdollisimman vähän. Kontrastin säätäminen/värien kirkastaminen on käsittääkseni sallittua.

    Kaikkia (ammattikäyttöön käytettäviä) kuvia parannellaan Photarissa (tai vastaavissa) ennen kuin ovat ns. valmiita julkaistavaksi jossain. Kyse on vain siitä, miten vähän tai paljon. Muotilehtien naisia on käsitelty niin paljon, etteivät he enää edes näytä ihmisiltä, kun ei ole ihohuokosia eikä mitään "röpöä" naamassa. Itse arvostaisin myös aidompia kuvia paitsi taiteessa ei ole niin väliä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joo, kun vaan osaa tehdä säätöjä. Se on minulla vielä kokonaan tuntematon asia. Olen huomannut, että taitavammat osaavat yhtä sun toista, käyttävät järjestelmäkameroita ja apuvälineitä. Minä poloinen olen pokkaritasolla. Minulle on hyvä, että värisäätökin on olemassa kirkastuksen lisäksi.

      Taiteessa saa tyylitellä. Alunperinhän kameralla kuvattiin näköistä jolloin maalaustaiteessa voitiin siirtyä kokeellisempaan, mutta nyt tehdään kameralla monenlaista.

      Sinullahan on myös kuvataiteessasi kiinnostavia tekniikoita ja eri lajien yhdistämistä.
      Elegia, me olemme kameran käyttäjinä niin eri sarjoissa ;)

      Poista

Toinen tuntematon

Toinen tuntematon (2017) syntyi, kun viestintätoimisto Ellun Kanat Kirsi Pihan johdolla ja  WSOY ryhtyivät yhteistyöhön tavoitt...