torstai 26. helmikuuta 2015

Tutkimuksia ... heh heh!

Paljon on maailmassa nollatutkimusta, jossa tulos on jo lähdössä selvä tai sillä  ei ole mitään järkevää käyttöä. 
Olen törmännyt sellaiseen kasvatusalan tutkimukseen, että ne, joilla menee koulussa huonosti, niin niillä menee useimmiten myöhemminkin elämässä huonosti. 

Nyt paukutetaan suomalaistutkimusta, jonka mukaan runsas saunominen on hyväksi miesten sydämelle. Otos on parituhatta itäsuomalaista miestä. Ne heistä, jotka ovat istuskelleet päivittäin vähintään 19 minuuttia 80 asteen löylyssä, ovat elossa. Moni kuolleista taas oli vältellyt saunaa ja menetynyt sydänsairauksiin. Tästä on päätelty, että kovat saunamiehet kuolevat harvemmin kuin muut sydänperäisiin sairauksiin tai muuhunkaan. Naisiinkin tämän  otaksutaan pätevän, vaikka tutkimus oli tehty vain miehillä. 

Minulla herää heti epäily, että kun näillä ukkeleilla on näin valtavasti aikaa, niin heillä on muutoinkin leppoisa elämä sekä vahva sydän jo lähdössä, koska heikompisydäminen ei koe saunaa mukavana. Eläisivätkö he pitempään myös ilman saunaa? Voiko kaikki muuttujat ottaa huomioon ja päätyä saunan vaikutuksen korostamiseen? Joku pitkästä iästä haaveileva terveysintoilija saattaa nyt huokaista, että voi ei tämäkin pitää mahduttaa kunto-ohjelmaan, ja istuu sitten löylyssä kello kädessä stressaten. 
Tutkimuksen tulokset on julkaistu äskettäin Yhdysvaltain lääkärijärjestön lehdessä Jama International Medicine.

Itse olen saunonut vain, kun on ollut aikaa olla koko lopun iltaa pyjamassa ilman töitä, siis viettää saunailtaa. Nyt kerrostalossa eläkeläisinä asuessamme saunomme monesti useammin kuin aikanaan omakotitalossa, jossa meidän saunailta oli aina lauantai. Ei sitä työikäisenä ja monenlaista harrastavana olisi sen useammin ehtinyt saunaillan viettoon. Moni meitä kummasteli, kun muuttaessa valitsimme asumismuodoksi kerrostalohuoneiston, ei edes omaa saunaa. Meillä on ihanteelliset saunavuorot, seitsemän maissa keskiviikkoisin ja lauantaisin, ei valittamista. Uimahallin sauna kerran viikossa päivällä hiljaiseen aikaan on myös tavaksi tullut nautinto. Mutta voi voi - terveyshyötyähän minulla ei nyt sitten näistä nautinnoista ole, kun en viitsi olla löylyssä viittä minuuttia pitempään!

Toinen hauska tutkimus on amerikkalainen seksitutkimus, jonka mukaan uusi kukoistus seksuaalielämässä alkaa, kun on ollut parisuhteessa 50 vuotta saman henkilön kanssa. Kyllä, niin pitkä aika tarvitaan, puoli vuosisataa. Siinä välillä voi olla vähän tylsempiä kausia, mutta sitten...! Ja miksi? Kas kun silloin saavuttaa keskinäisen luottamuksen. Noinko kauan amerikkalaiset ovat epävarmoja? Minä luulin, että se liittyy teini-ikään: onko vatsa litteä, mitähän tuo toinen haluaa, entä jos se jättää.

Tämän tutkimuksen on julkaissut Archives of Sexual Behaviour, ja siitä on uutisoinut mm. Medical News Today ja meidän Helsingin Sanomat tämän päiväisessä Torstai-liitteessään. 

Meillä tulee mieheni kanssa ensi kesänä täyteen 40 vuotta, rubiinihäät. Oottakkee hyvät immeiset, vuonna 2025 tämä blogi muuttuu seksineuvonnan suuntaan, Marjatan seksielämyksiä ja opastusta. 

Kjambaki, Afrikkalaisia satuja, kuvitus Karl-Heinz Appelmann

maanantai 23. helmikuuta 2015

Yksikään ihminen ei ole saari, lisää Vannin kirjan nostattamia ajatuksia

Viittan otsikossa edelliseen kirjoitukseeni David Vannin romaanista Kylmä saari. Kommenttikeskustelut, toisten bloggareiden kirjoitukset, joita nyt kirjan lukeneneena oli kiinnostavaa lukea ja vielä viimeksi keskustelu oman miehen kanssa hänen luettuaan tämän kirjan, kaikki nämä aiheuttivat sellaista kohinaa aivoissani, että nyt on ihan pakko kirjoittaa vähän lisää.



Mies luki kirjaa junassa - korjaan, junissa - viikonlopun Porin matkallamme. Poikki Suomen junaliikennehän on sellaista, että pitää koko ajan vaihtaa junaa. Meiltä Myllykoskelta on ensin 10 minuutin matka Kouvolaan, sieltä runsas tunti Tikkurilaan, josta puolitoista tuntia Tampereelle, ja viimeinen etappi Poriin taas puolitoista tuntia. Olemme tottuneet tähän, ja juna on kuitenkin talvisaikaan paljon mukavampi kulkuväline kuin oma auto. Voi lukea ja kirjoittaa. Joissakin junissa on vielä kivat kiertävät kahvikärrytkin. 

Seurasin, miten mieheni luki keskittyneenä. Ensimmäinen kommentti tuli ihan pian:"Tämähän on kirja tavoitteiden ja todellisuuden ristiriidasta, ihan perusasioista." Minusta tuo oli hyvä tiivistys. Olisi tehnyt mieli kysellä lisää, mutta maltoin ja keskityin lukemaan omaa kirjaani Stephen Hawkingin omaelämäkertaa Minun lyhyt historiani, josta ehkä kirjoitan myöhemmin. 

Seuraavaksi mieheni kommentoi nyökkäilemällä kirjassa esitetylle ajatukselle, että ihmistä pitäisi kutsua nimellä Homo faber eikä Homo sapiens. Minä sanoin arvanneeni, että hän on yhtä mieltä tämän ajatuksen kanssa, itsekin kun on ihan täpinöissään, että pääsisi saareen viimeistelemään uutta pikkumökkiämme ja etsii odotellessaan netistä ohjeita portaiden rakentamiseen. Muistelimme nuorena lukemaamme pamflettikirjaa, Johan Huizinga, Homo ludens, leikkivä ihminen. Juna alkoi tuudittaa minua uneen, ja siinä puolivalveilla aloin minäkin nähdä ihmisen Homo faberina. Mitä muuta tämä blogihommakaan on kuin rakentamista. Postaus postauksen päälle, Jotkut taitajat vielä sisustavat blogiaan hienosti, on taustatapettia ja persoonallista alkukuvaa sekä kaikenlaisia kammareita ja erkkereitä, mihin piipahtaa. Minulla on pelkistettyä - toistaiseksi. Kirjailijan työ on rakentamista. Entä kutominen! Käsityöt yleensäkin? Voi, miten innoissani olen suunnitellut neulepaitoja pojille, pipo-huivisettejä ja jopa isotöisen tunikan itselleni, suunnitellut, toteuttanut, viimeistellyt - rakentanut. 

Gary oli nauttinut aina ruumiilisesta työstä, rakentamisesta, vastapainoksi akateemiselle elämälle. Hän piti Vonnegutin ajatuksesta - tai Max Frischin ajatushan se oikeastaan oli -, että ihmistä pitäisi kutsua nimellä Homo faber eikä Homo sapiens. Elämme rakentaaksemme. Se meitä määrittää. Kuvitella jotain paikkaa, pyöritellä sitä mielessään, kävellä haaveissaan sen läpi yhä uudestaan ja uudestaan ja toteuttaa mielikuva sitten elävässä elämässä. Mikään ei tuota sen suurempaa tyydytystä.

Seuraavaksi keskustelimme kirjasta vasta kun mieheni oli lukenut sen kokonaan. Minä kysyin häneltä mieltäni askarruttaneen kysymyksen:"Mikä tehtävä Irenen ja Garyn pojalla Markilla ja hänen vaimollaan Karenilla oli sinun mielestäsi tarinassa, kun he jäivät kuitenkin niin laimeiksi, ohuiksi hahmoiksi?" Vastaus: "He olivat niitä, jotka osasivat sopeutua. He olivat onnellisia." Se on totta. Seurallisia, käytännön ihmisiä, joita akateemisen taustan omaavat Irene ja Gary, nuo onnettomat elämäntavan etsijät, eivät osanneet arvostaa.

Minulla on alkanut pyöriä mielessä John Donnen teksteistä paljon lainattu saari-metafora No man is an island. Donne on 1500 ja 1600 -lukujen taitteessa elänyt englantilainen kirjailija ja kirkonmies, joka kirjoitti paljon lainatun kauniin tekstinsä ihmisten yhteisyydestä katsellessaan ikkunastaan, miten mustan surman uhreja kannettiin läpi kaupungin ja kirkonkellot soivat yhtenään. 

No man is an island, entire of itself; every man is a piece of the continent, a part of the main. If a clod be washed away by the sea, Europe is the less, as well as if a promontory were, as well as if a manor of thy friend's or of thine own were: any man's death diminishes me, because I am involved in mankind, and therefore never send to know for whom the bell tolls; it tolls for thee.

Sama suomeksi:
Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsessään. Jokainen on pala mannermaata, kokonaisuuden osa. Jos meri huuhtelee mukaansa palan maata, niin Eurooppa pienenee sen palan verran, samoin pienenee niemimaa ja myös oma tai ystäväsi maatila. Jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua, sillä minä olen osa ihmiskuntaa. Älä siksi koskaan lähetä kysymään kenelle kellot soivat. Ne soivat sinulle. 

Modernisoin tekstiä tässä helpompaan muotoon. Osa tekstin kauneutta hävisi, mutta sisältö on sama. Hemingway sai tästä tekstistä nimen kirjalleen Kenelle kellot soivat
Mutta vielä Kylmän saaren symboliikkaan. Garysta ja Irenestä oli tullut molemmista saaria ja simpukoita. Alussa oli ollut ihan toisin. He olivat nukkuneetkin Irenen toinen käsi ja jalka Garyn ympärillä. Molemmilla oli kaipuu takaisin siihen aikaan. Olisiko Donnella ollut enemmän annettavaa heille kuin Garyn harrastamilla jylhillä muinaisenglannin sankarirunoilla?

Näytä temppusi, ruoja, hän huusi myrskyyn. Isighethera, hän kiljui. Jäähöyheninen. 

.............

Alla kirjasta keskustelleiden kuvat. Ensimmäinen on toukokuulta 2011, jolloin hankimme mökin. Mies lähestyy soutaen rantaa, ja minä kuvaan veneen perästä. Minä en ole vielä koskaan saunonut tuossa rantasaunassa. Jaa, miksi en? No, kun ei ole suihkua!

Toinen kuva on saman vuoden syyskuulta, jolloin jatkoimme kesää Turkin Bodrumissa. Ihana loma!

Mieheni Unto, Homo faber!
Bloggari itse, auringonpalvoja!


torstai 19. helmikuuta 2015

David Vann, Kylmä saari (2014)


Kuvassa on alkuperäisen kirjan kansi, Caribou Island (2011). Pidän tästä. Tämä vastaa lukukokemustani enemmän kuin suomennetun teoksen kansi, jossa on kyllä tärkeät elementit, aaltoja, mökin tönö ja nuoli. Pimeääkin on. Mutta silti, miksi sen pitää olla niin vastenmielinen? Saari on omituisen säännöllinen kuin kakkupapaperi. Ja nuoli? Pitääkö kannen kertoa tarinasta noin paljon? Minusta ei. Englanninkielisen kirjan kansi kertoo tunnelman. 


Voihan sitä valita, kenen kanssa on, muttei sitä, millainen toisesta tulee.

Tämän kirjan parisuhteet ovat kaikki pielessä. Päähenkilöt, eläkkeellä olevat Irene ja Gary, syyttävät toisiaan väärin eletystä elämästä, ja nuorempi pari, tytär Rhoda ja hänen avopuolisonsa Jim, ovat epäonnistumassa, koska he odottavat avioliitolta aivan eri asioita. Rhodalla on mielessään upeat häät ja suojeleva kumppani, ja sellaisena hän haluaa Jimin nähdä. Rhodaa vanhempi Jim, törkimys, haluaa kotielämän edut, täyden palvelun, ja sen lisäksi ulkopuolista, jännittävää seksiä. Sivuhenkilöt, nuori turistipari, ovat paljon näitä tunkkaisia tyyppejä raikkaampia. Röyhkeä Monique leikittelee miehillä ja reppana Carl kääntyy epäonnistuessaan äidin puoleen. Molempien pitää kasvaa, mutta heillä on vielä toivoa.

Irene rakentaa vasten tahtoaan mökkiä miehensä kanssa hurjissa sääoloissa Alaskan syyskesässä. Miestä Irenen mielenosoituksellinen mukanaolo ja huokailut raivostuttavat. Irene kokee, että mies touhuaa mökin rakentamisen parissa, kuten aiempienkin epäonnistuneiden päähänpistojensa parissa, peittääkseen elämänvalheensa, johon on vetänyt hänetkin mukaan. Mutta kun Gary saa lopulta suunsa auki, hän sanoo vaimolleen sellaista, mikä pitää aivan varmasti paikkansa: "Ethän sinä ole valinnut mitään." Irene on mennyt parisuhteessaan marttyyrina läpi elämänsä. Kun hän joutuu jäämään eläkkeelle mukavia ihmissuhteita tarjonneesta työstään, hänelle ei jää elämässä enää mitään omaa. Ikävät lapsuudenmuistot nousevat pintaan ja omien lasten asiat vaivaavat, varsinkin tyttären tilanne. Onko Rhoda menossa avioliittoon yhtä passiivisen, romanttisen typeränä kuin äitinsä? Sään muuttuessa yhä jäätävämmäksi myös Irenen päätäjyskyttävä pettymys löytää purkautumistiensä.


Lukujen alussa on todella kauniita valokuvia jylhistä metsistä.

Haluaisin ravistella Ireneä ja Rhodaa! Missä on teidän omanarvontuntonne naiset, TEIDÄN tavoitteenne ja valintanne! Miksi te menette laput silmillä vapaassa maassa, vaikka kukaan ei sitä vaadi? Irene, luulet Garyn elämää selviöksi ja näet omasi säestyksenä, jolla ei ole väliä. Miksi sinä niin lepsun ja laiskan osan olet valinnut? Miksi Rhoda hellittelet mielikuvaa ihannemiehestä, jolla ei ole oman poikakaverisi kanssa muuta yhteistä kuin ulkonäkö ja varallisuus? Älä nyt ainakaan avioidu sen mielikuvan kanssa ja hanki lapsia.

Huvitti tuo mökinrakennusprojekti saareen, koska juuri sellainen on ollut meidänkin perheessä menossa eläkkeelle jäätyä. Mies on rehkinyt  remontoimassa vanhaa mökkiä ja pystyttämässä uutta pientä aittamökkiä Työsaari-nimiseen saareen (sopiva nimi!) säällä kuin säällä. Hän pitää sellaisesta. Hänellä on ollut rakennusapua, sekä ammattilaisia että kavereita.  Minä en ole paljon osallistunut. Olen lähtenyt mukaan rantalomasäällä, makoilemaan aurinkotuoliin, koska minusta vain se on mökkeilyssä kivaa. Aluksi olin ymmälläni ja koko hanketta vastaan. Ihmettelin, miksi mieheni haluaa sellaista, mistä se idea tuli. Eikö meidän pitänyt vain veneillä vapailla vesillä ja matkustella. En pidä omistamisen riesasta. 
Kuten Irene toteaa, niin ei sitä voi tietää, mitä muutoksia toisessa - ja myös itsessä - tapahtuu pitkän avioliiton aikana. Mutta eihän ole pakko muuttua samansuuntaisesti ja samantahtisesti! Eikö omaan puolisoon voi suhtautua yhtä ystävällisesti kuin ystävään, joka löytää elämäänsä uutta? 
Minusta paras ohje avioliittoon, minkä olen kuullut, tuli Virpi Suutarin Eedenistä pohjoiseen -elokuvan vanhalta kainuulaismieheltä, joka katseli iltapimeässä otsalampun valossa puutarhassa möyrivää vaimoaan ja tuumaili lempeästi, että se on sellainen omanlaisensa eläjä ja että yhdessäolo onnistuu, kun antaa toisen tehdä sitä, mistä tämä pitää. 

perjantai 13. helmikuuta 2015

Delphine de Vigan, No ja minä (2012) alkuteos No et moi (2007)


No ja minä on kiinnostava kirja nuorten kodittomuudesta.  
Kirjan kertojana on älyllisesti varhaiskypsä, 13-vuotias ranskalaistyttö Lou, jonka kodittomuus johtuu heikoista vanhemmista. 
Kodin tunnelma on kolkko ja tyhjä, koska vanhemmat ovat jähmettyneet suremaan Loun pikkusisaren Thaïsin vuosien takaista kätkytkuolemaa. 
Loun ei ole 13-vuotiaana helppoa olla lukiolaisten joukossa. "Hikari" on tunne-elämältään vielä pikkutyttö ja pelkää isompia neitoja. 
Luokan komistus, 17-vuotias Lucas, kiinnostuu kaikkien ihmetykseksi Loun seurasta. 

   Muut kunnioittavat minua nyt vähän, jopa Axelle ja Léa tervehtivät minua ja hymyilevät minulle. En kuule enää tukahdutettuja naurunpyrskähdyksiä tai kuiskauksia, kun minun pitää vastata kysymykseen, johon kukaan ei keksi vastausta, en huomaa enää merkitseviä katseita, kun saan kokeen loppuun ennen muita ja opettaja ottaa paperini vastaan.
    Lucas on kuningas. Hän on röyhkeä ja kapinallinen, minä olen luokan priimus, kiltti ja hiljainen. Hän on luokan vanhin, minä olen nuorin, hän on pisin, minä olen pienenpieni.

Miksi Lucas sitten viehättyy vastakohdastaan, epävarmasta pikkutytöstä? Ehkä hän aistii heitä yhdistävän tekijän, kodittomuuden? Lucas asustaa yksinään vanhempien avioerossa tyhjilleen jääneessä asunnossa. Hän on ihan yhtä heitteillä kuin Lou, jota kohtaan hän tuntee ihailua ja hellyyttä.
Lou ihastuu Lucasiin ehdoitta koko sydämellään. Kuka arka nuori tyttö voisikaan olla ihastumatta poikaan, joka antaa hänelle enemmän rohkaisua kuin kotiväki. 
Älä huolehdi, muru, kaikki menee varmasti ihan hyvin.

Näiden kahden psyykkisesti kodittoman lisäksi kirjassa on sille nimensä antanut asunnoton, 18-vuotias nuori nainen No eli Nolwen. Lou tutustuu Nohon tehdessään esitelmää kodittomista. Näiden kolmen nuoren välille muodostuu side, salainen ystävyys ja salaisuus.

Vastapäisen baarin täti otti Mouloudin koiran itselleen. Koiran voi ottaa kotiin, asunnotonta ihmistä ei. Minä ajattelin, että jos jokainen ottaisi kotiin yhden kodittoman, jos jokainen päättäisi huolehtia yhdestä ihmisestä, yhdestä ainoasta, päättäisi auttaa häntä, olla hänen kanssaan, ehkä kadulla olisi vähemmän asunnottomia. Isä vastasi, ettei se ollut mahdollista. Asiat ovat aina monimutkaisempia kuin miltä vaikuttavat. Asiat ovat niin kuin ovat, ja on paljon asioita, joille ei voi mitään. Se pitää varmaan hyväksyä, jotta tulee aikuiseksi.
Me osaamme lähettää yliäänikoneita ja ohjuksia avaruuteen, tunnistaa rikollisen hiuksen tai pikkuriikkisen ihohiukkasen avulla, kehittää tomaatin, joka säilyy kolme viikkoa sileänä jäääkaapissa, ladata mikroskooppisen pieneen siruun miljardeja tiedostoja. Osaamme antaa ihmisten kuolla kadulla.

Tässä sitaatissa on kirjan omatunto. Se on myös juuri niin aito ja viaton kuin Loun ikäisen ajatus vain voi olla. 
Muistan, miten itse vaadin 12-vuotiaana perhettä luopumaan kahvista ja muista herkuista parempien asioiden vuoksi. En ymmärtänyt, mitä vaikeaa siinä olisi. En saanut tietenkään muita mukaan, mutta ryhdyin omaan syömälakkoon. Ehdottomuus on yksi anoreksian piirre. 
En yhtään ihmettele, vaikka de Vigan muistelisi Loun hahmossa itseään, niin aidolta tämä pikkuvanha maailmanparantaja tuntuu. Viehättävä kirja!


tiistai 10. helmikuuta 2015

Delphine de Vigan, Underground Time (2011), alkuperäinen Les heures souterraines (2009)


   How many times has she wished she could fall seriously ill? How many symptoms, syndromes, ailments had she imagined so that she could legitimately stay at home, legitimately say, 'I can't take any more'? How many times had she dreamed of going off with her sons without any plans, leaving no forwarding address, setting off with all her savings? To leave her path and begin a new life somewhere else.
   How many times has she thought that you could die of going through what she was going through, die of having to survive ten hours a day in a hostile environment?

Mathilde on vahva nainen. Hän on kestänyt miehensä kuoleman, kasvattaa yksin kolmea poikaansa ja on hyvin innostunut vaativasta työstään isossa yrityksessä. 
Yksi eriävän mielipiteen esittäminen riittää siihen, että pomo Jacques alkaa systemaattisesti siirtää Mathildea syrjään. Ensin se on ohi katsomista tai väärällä tavalla katsomista, tiedon pimittämistä, olan kohautuksia, salavihkaista nöyryyttämistä, pienen pieniä loukkaavia asioita, joita Mathilden on vaikea pukea sanoiksi. Sitten Mathildelta jo evätään töitä, häntä mustamaalataan toisille työntekijöille, syytetään epäkohteliaasta käytöksestä, leimataan yliherkäksi ja ehdotetaan sairauslomaa. 
Tähän todellisuuteen Mathilde matkustaa Pariisin ruuhkaisessa metrossa sitkeänä, ihmettä odottaen. Tämä järkevä nainen on vaipunut niin alas, että on käynyt ennustajalla. Voimien vähetessä hän yrittää saada rohkeutta pojan lahjoittamalta World of Warcraft kortin soturilta.

Toinen kirjan päähenkilöistä on lääkäri Thibault, joka sukkuloi lääkäripalvelun lähettämänä kotikäynneille, sinne, missä tarvitaan. Thibaultilla on ollut praktiikka, mutta ikävä tapahtuma menneisyydessä on saanut hänet hakeutumaan tähän hektiseen kiertolaisen työhön. Jos Mathildella on vaikeuksia puskea eteenpäin metrokäytävillä, niin Thibaultilla on sama ongelma katuliikenteessä. Sairaustapaukset vaihtelevat kiireisestä, lääkereseptiä automaattisesti vaativasta liikemiehestä itsemurhakandidaatteihin ja kotonaan roskien seassa nääntyviin vanhuksiin. Thibault jaksaa niin kauan kuin hän uskoo rakastamansa naisen vastarakkauden syttyvän jonain päivänä.

Tapaamme Mathilden ja Thibaultin toukokuisena maanantaiaamuna ja saamme seurata heitä pitkin päivää, jolloin kummallakin tulee mitta täyteen. Paitsi tapahtumapaikka, niin kuumeinen, ruuhkainen, aina liikkeessä oleva city tuntuu melkein kolmannelta päähenkilöltä.

Tänä nimenomaisena päivänä Mathilden tilalle on valittu toinen, ja hänen tavaransa on siirretty pieneen kopperoon miesten vessojen viereen. Siellä hänen oletetaan jatkavan istumista turhanpanttina ja murtuvan häväistynä vessan ääniä kuunnellen.

Ja miten toiset pystyvät hyväksymään pomon käytöksen ja toimenpiteet? Työpaikkansa takia? Koska haluavat pysyä sivussa kiistoista? Koska näkevät tilanteen väärin? Mathilde ymmärtää, miten näin käy.

   They probably say there's no smoke without fire, she must have done something wrong, slipped up. In their eyes, she's the one who's not doing so well. Who has problems. She's no longer one of them.

Vanhempi työntekijä, ainoa, joka ei katso ohi, sanoo hänelle nähneensä pitkällä urallaan vastaavia tilanteita ja toistaa moneen kertaan, ettei syy ole Mathilden. Tämä on tärkeä lause, koska tähän manipuloinnilla juuri pyritään, tekemään vainotusta syyllinen, nitistämään hänen itsetuntonsa ja aiheuttamaan hänelle häpeäntunteita.
Kun Mathilde kysyy, miksi juuri hänestä on valikoitunut uhri, heikkouttaanko, hän saa kollegalta selityksen, että luultavasti vastustuskykynsä vuoksi.

Kävin lukemassa brittibloggareiden mielipiteitä kirjasta. Siellä oli tullut sellainen tunne, että halutaan mennä peiton alle turvaan. Ja pysyä siellä. Todettiin, että kaupunki voisi yhtä hyvin olla Lontoo.

Minulle tuli Mathilden tilanteesta mieleen Amélie Nothombin kirja Nöyrin palvelijanne, jossa ulkomaalaista Amélieta nöyryytetään japanilaisessa yrityksessä. Mathilden tilanne vakuttaa vieläkin toivottomammalta.

Lukijalle nouseekin kysymys, onko liian myöhäistä. Vastaus riippuu lukijasta. Minun mielestäni ei. Ei Mathilden, eikä myöskään Thibaultin, ole myöhäistä selvitä onnelliseen elämään. Kirja ei anna helppoa vastausta. Päähenkilöidemme polut sivuavat päivän mittaan. Jääkö Mathilden mieleen häntä neuvoneen ystävällisen, viisaan kollegan lause 'Call a doctor!' ja toteuttaako hän sen?
 
Thibault jättää jo aamulla naisen, joka on - rakkauteen kykenemättömänä - käyttänyt häntä hyväkseen vuosikausia. Mathilde jättää päivän päätteeksi lopultakin työpaikan, joka on melkein tappanut hänet. Nämä ovat mielestäni hyviä ratkaisuja. Eräs osaava suomalainen psykologi neuvoi minulle läheistä ihmistä työpaikkaongelmassa samaan suuntaan: "Jos et pysty muuttamaan sitä, mitä et hyväksy, niin lähde."

Delpine de Vigan kirjoittaa hypnotisoivasti. Mieleni on askarrellut muutaman päivän tämän kirjan tunnelmissa. Samoin kävi luettuani  hänen elämäkerrallisen kirjansa Yötä ei voi vastustaa. Myös Underground Time saattaa sisältää jonkin verran itse nähtyä ja koettua. Kirjailija on työskennellyt isossa firmassa. Nyt toivon vain, että osaisin tarpeeksi ranskaa, niin että voisin lukea hänen esikoiskirjansa, omakohtaisen anoreksiakertomuksen Jours sans faim (2001). Luin hiljattain myös nuorten romaaniksi luokitellun No ja minä. Siinäkin tunnistaa Delphine de Viganin tumman, mietiskelevän sävyn ja kauniin kielen. Kiitos kääntäjä George Miller! Kaikissa kolmessa lukemassani on jotenkin saman tyyppinen naishahmo, jos ei päähenkilönä, niin hyvin vahvana sivuhenkilönä. 

torstai 5. helmikuuta 2015

ONNEA SKIFTESVIK ja kurkistus Kiitollisuuspäiväkirjaani

Joni Skiftesvik sai Runeberg-palkinnon romaanillaan Valkoinen Toyota vei vaimoni. ONNEA! Olen mielissäni, että näin hyvä kirja tuli palkituksi. Olen kiitellyt kirjaa täällä

Hiihtolatuni varrelta

Pidin yhteen aikaan päiväkirjaa asioista, joista sain iloa. Keskustelu ystäväni kanssa toi tämän mieleen ja kokeilin, mitä nousee päällimmäiseksi mieleen juuri nyt.

Minua ilahduttavat tänään:

- Luonnon kauneus.

- Hiihtolenkki siinä kauneudessa.

- Lähellä olevat palvelut: kirjasto, kaupat, bussipysäkki (20 min kaupunkiin), junapysäkki (10 min kaupunkiin) ja hyvät ladut melkein ovelta.

- Illan Opistokino, tänään tanskalainen western, Kristian Levringin viime vuonna ohjaama The Salvation.

- Hyvä kirja, jota olen lukemassa, Delphine de Vigan, Underground Time.

- Blogin kirjoittaminen ja ajatustenvaihto toisten bloggareiden kanssa.

- Se, että myös muslimimaailmassa on jo vähän herätty arvostelemaan ISISiä, vaikkakin niin kauheiden tekojen jälkeen, että niitä ei voi käsittää.


Kiitollisena hiihtämässä

Oletan tässä, että olisin jo aiemmilla päiväkirjani sivuilla luetellut moneen kertaan ne elintärkeät: miehen, pojat ja heidän perheensä, ystävät, kivat naapurit ja muut tutut, terveyden, mukavan kodin ja riittävän toimeentulon. Nämä tämänpäiväiset merkinnät ovat ikäänkuin Maslowin tarvehierarkian yläpäätä, paitsi toive terrorismiin puuttumisesta, joka liittyy turvallisuuteen. 

Kirjastoreitiltäni eilen illalla

En kyllä ole Maslowin kanssa yhtä mieltä siitä, että taiteesta ja luonnon kauneudesta pystyisi edes pääsääntöisesti nauttimaan vasta terveenä, lämpimässä, mukavuuksien  ja täysien ruokapöytien äärellä. Ihmiset sekä tekevät taidetta että nauttivat siitä myös sairaina ja mitä kauheimmissa olosuhteissa.  

Ja eikös taas lähtenyt Uuno Kailaan runo Ihmisen määrä pyörimään mielessäni. Jostain syystä.

Ihmisen määrä

Ei ole ihmisen hyvä,
jos hän on heikko,

tuntea, nähdä ja elää
kaikkea: kuilu on syvä, 

siellä on vaaniva peikko.

Inhimillisen luota
on moni mennyt

- inhimillisen tähden.
Hukkunut, harhaten suota
viekkaita virvoja nähden.


Toinen on - veljeni tiedä -
ihmisen määrä:
kaikessa ihminen olla,
suostakin polkunsa viedä
vuorille, hyljätä väärä.


Matkalla voi moni tällä
langeta, nousta.
Mutta jos itsesi hukkaat
sielusi näännyttämällä,

on sinun mahdoton nousta.

Matkaan, veljeni, loiton
määräsi nähden!

ihmisen ylpein arpa:
tietäen turhaksi voiton
taistella turhan tähden.


Kauneus, untemme sisar,
on opas meillä:
laulaen kuoleva jousen,

lehdellä kasteen pisar,
myös tomu kultainen tiellä.

Ja nyt valmistautumaan Opistokinon esitykseen. Elokuvassa on tuttuja näyttelijöitä, Mikael Persbrandt ja Mads Mikkelsen, ja se ajoittuu Yhdysvaltain sisällisodan jälkeiselle vuosikymmenelle.

maanantai 2. helmikuuta 2015

Koska maailma on totta: valokuvaa, elokuvaa ja teatteria


Koska maailma on totta on 2015 DocPoint -festivaalin tunnuslause. Se sopii kaikkeen viikonlopun Helsingin matkalla kokemaani, valokuvaan, elokuvaan ja teatteriin.

Kuva on Valokuvataiteen museon juuri avatusta poliittisen kuvan näyttelystä Kolmanteen polveen. Ensimmäisessä kuvassa on näkymä afgaaninaisen burkaristikon sisältä. Tämän verran siis nainen näkee näyteikkunan muotivaatteista kulkiessaan ikkunan ohi. Toisessa kuvassa pistää silmään kengät, edes jotakin kaunista. Ja minulla herää kiukkuinen kysymys: viekoittelisiko käsivarsi tai vapaana laskeutuvat hiukset enemmän kuin tuo siro jalka kauniissa sandaalissa?

Kolmanteen polveen näyttelyssä on valokuvaajia, jotka haluavat vaikuttaa kuvillaan maailmaan. He käsittelevät kuvissaan naisten, lasten ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvien asemaa, ruoan puutetta ja Bhopalin teollisuusonnettomuuden jälkiä.

Mieleeni jäi erityisesti David Magnussonin Purity -sarja, jossa on muotokuvia amerikkalaisista teini-ikäisistä tyttäristä ja isistä, jotka antavat toisilleen siveyslupauksen Purity Ball -seremoniassa. Tytöt lupaavat pysyä neitsyinä ja isät suojella tyttäriään.Tätä tapahtuu fundamentalistikristittyjen keskuudessa. Tilaisuudet muistuttavat avioliittoon vihkimistä. Minusta nuo kuvat ovat kammottavia. Isä seisoo tytön takana kädet hänen ympärillään, ihan kuin rakastunut morsiuspari, jossain kuvassa tytöllä on silmät unelmoivasti kiinni. Luulisi, että seksuaalisuus, jos mikä, on nuoren - ja jokaisen ihmisen - omaa aluetta. Kauhea ajatus, isä kärppänä seuraamassa ja kyselemässä tytön seurustelusta. Mutta sekin maailma on totta!

Elokuvatapahtumassa katsoimme miehen kanssa kolmen dokumentin sikermän Kulta-aika, Moments of Silence ja Victory Day
Venäläinen Victory Day oli  erittäin koskettava ja ärsyyntymistä nostattava. Pietarin kadulla on menossa Voitonpäivän paraati, pelottavaa sotilasmahdin näyttöä. Samaan aikaan homoparit elävät arkeaan ja kertovat, millaista on elää Venäjällä vuonna 2014. Väliin leikataan homovihamielistä paasausta television keskusteluohjelmista. Eräs haastateltavista on sitä mieltä, että jos ilmapiirin muutos jatkuu samaan suuntaan, niin pian ollaan noitavainoissa. Minua kosketti erityisesti näiden ihmisten miellyttävyys ja ujous. Näki, että he olivat tottuneet kätkeytymään.

Koska maailma on totta!

Kansallisteatterin Maaseudun tulevaisuuden maailma ei ole totta. Leea Klemola on rakentanut groteskin, komediallisen sadun, jossa ihmiset ja eläimet elävät yhdessä tasavertaisempina kuin tällä hetkellä. 
Teurastuslupapykälä on eräänlainen ihmisen ja kesytettyjen lajien välinen YYA-sopimus, ystävyys, yhteistoiminta ja keskinäinen avunanto. Tällainen oli sovittu jo aikojen alussa, mutta ihminen on sen yksipuolisesti pettänyt. Nyt kahteen alueeseen jaetun Suomen pohjoisessa läänissä ihminen ja eläin pyrkivät tekemään yhteistyötä.

Näyttämönä on Maksimi Kuorikosken (Klaus Klemola), entisen Kari Vepsän bändin rumpalin, vanhaan kirkkoon perustama lammastila. Hänellä on ainoana työntekijänään uuhi Hattara ja Hattaran paimenena koiransa Bertil. Kirkon kryptassa kokoontuu käsityökerho, jossa tutustutaan alueen ihmisiin ja  eläimiin. 

YYA ei suju kovin hyvin. Läänintaiteilijan hevonen MyDream Diablo hakkaa isäntänsä moneen kertaan, kunnes lauhtuu, kun löytää poispotkimansa sielun ja kuljettaa sitä tyytyväisenä narun päässä. Teinityttöhepat monkuvat uusia korokepohjakenkiä. Hattara on alkoholisoitunut eikä sen villa kelpaa enää mihinkään, mutta se suostuu sentään tapaamaan irlantilaisen panomiespässin. Viimeisillään raskaana oleva luottamusmies, vuohi Malviina pakenee Maksimin tilalle naapuritilan vallankumousta ja isäntänsä eroottista rakkautta. Maksimin suojeluseläin, kuollut suomenhevonen Jarmo Asserdahl (mahtava suoritus Jukka Puotilalta!) pyrkii määräilemään isäntäänsä vähän liikaa. Koska maatila ei tuota mitään, isäntä alkaa suunnitella avaavansa terveyskeskuksen, jonne kummitushevonen on kovasti myös pyrkimässä mukaan, mutta joutuu ehkä tyytymään näköispatsaaseen laitoksen pihassa.
Malviina pakenee Fär-saarille, jossa ollaan pitemmällä hyväksynnässä ja ehkä jo valmiimpia ottamaan vastaan ihmisen ja eläimen rakkauden hedelmä. 

Näytelmässä on paljon melskettä, kiroilua, alastomuuttakin.
Bertil-koiralta lentävät housut pois heti, kun Laura-narttu laahustaa näyttämölle, tietäähän sen, leikkaamaton uroskoira. Alastomuus tuntui aivan luonnolliselta, koska Miko Kivinen oli niin koira. 
Vitun hokeminen sopi hyvin teineille, mutta jäi sellainen kuva niin kuin vanhemmatkin olisivat käyttäneet samaa sanaa tiuhaan. Vanha lammas voisi noitua vaikka herrajjestas ja sussiunakkoon, tai ehkä sanasto on köyhtynyt tulevaisuuden paimenidyllissä. 

Matkakirjeitä Espanjan aurinkorannikolta 2: taidetta, fanittamista ja muuta

¡Hola amigos! Tällä kertaa tarinaa positiivisista elämyksistä.  Yksi ihana elämys on meri, joka on ollut niin lämmin, että jopa minä olen ...