sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Kohti vuotta 2020: kirjoittamisen karsimista, pyöreitä vuosia ja hyvää vihan peitoksi


Kangaskassiin painettu teksti

Kohta pyöräytämme kauniin symmetrisen luvun 2020. Minulla on kalenteri valmiina ja johan siellä on merkintöjäkin, merkkipäiviä ja tulevia tapahtumia.        

Aiemmin jo vähän uumoilin, että vähennän vuoden vaihteen jälkeen bloggailua ja keskityn enemmän muuhun kirjoittamiseen. Näin tapahtuu.  
Olen "tuottanut sisältöä" jo kohta seitsemän vuotta, antoisia vuosia. Blogin pito vie paljon aikaa (minulla, ei varmaan kaikilla), on addiktoivaa ja välitöntä mielihyvää tuottavaa enemmän kuin olisin arvannutkaan. Osaanko muutoin enää kirjoittaakaan! Saa nähdä. 
Kommentteja jään kaipaamaan eniten, ja pelkään sitä, että putoan kärryiltä, jos käyn blogeissa, tässä omassani ja toisten, vain silloin tällöin. Nämä seikat saavat minut empimään päätöstäni bloggaamisen vähentämisestä. 
Muistelmien kirjoittamisessa pelottaa kaksi asiaa.
1. Se että en muista mitään tai en uskalla muistaa. 
2. Se että muistaminen tekee kipeää. 

Viimeksi sain hyviä neuvoja elämäkertakirjoittamiseen Taija Tuomiselta, kun luin hänen kirjansa Kuningaskobra

Elämäkerrat ovat illuusioita todellisuudesta, joissa menneisyys luodaan uudelleen. 

En voi ikinä muuttaa mennyttä, mutta voin aina päättää, mitä sillä teen. 

Sanon opiskelijoilleni, että ei menneisyyttä voi jäljentää, se on luotava uudelleen. 
   Sanon opiskelilijoilleni, että kirjoittakaa siitä, mitä ette halua muistaa.
   Sanon opiskelijoilleni, että mitä lähemmäksi henkilökohtaiseen te uskallatte mennä ja mitä rehellisempiä te olette, siellä te kohtaatte itsenne ja lukijan. 
   Samalla muistan, mitä Claes Andersson sanoi kaupunginkirjaston kaksikymmenvuotisjuhlassa, että kaikista suurin paljastaja onkin lopulta se suurin piiloutuja.

Kirjoita salaisuutesi, sanon usein luokkahuoneissa, kirjoita siitä, mitä kannat mukanasi.
Kirjoita siitä, mitä kaipaat, sillä me olemme sitä mitä me kaipaamme.

Lähden loppiaisen jälkeen matkalle. En yksin, älkää pelästykö, minähän palasin yhdeltä yksinmatkalta keuhkokuumessa tässä bloggailuaikanani ja parhaillaankin toivun flunssasta. Nyt menen mieheni kanssa. Tarkoitus on patikoida, olla paljon ulkona, katsella ympärilleen ja aloitella sitä omaelämäkerrallista kirjoittamista. Kohde on Teneriffa, ja käymme myös jollain naapurisaarista, ainakin La Gomerassa. Lentomatka on pitkähkö, pitää tuplailla astmalääkitystä ja juoda paljon.
Matkalla on kyllä tosi hyvä aloittaa elämäkerta, koska matkalla olo on aina myös matkaamista omaan mieleen.  

Matka on myös pyöreiden vuosien kunniaksi. Seitsemänkymmentä, seitsemän kymmenen vuoden jaksoa elettynä! Apua, siirryn kohta kahdeksannelle kymmenelle, se tuntuu kyllä aika vanhalta.

Aion tehdä synttäriaamuna samoin kuin hiljattain saman verran vuosia täyttänyt Juha Mieto. Haastattelijan kysellessä synttärinvietosta, hän kertoi, että menee peilin eteen, pui nyrkkiään ja karjaisee Perrrkele!- paitsi että minulla varmaan voimasana vaimenee muotoon "Voi juku!". 
En ollut huomannut käyttäväni tällaista sanontaa ennen kuin pieni pojantytär kysyi "Kuka sanoo voi juku?" ja minun yllättyneenä tunnistaessa voimasanan omakseni nauroi silmät viirussa:"Mummiii...".

Nalle-Puh -kirjojen hahmo Aasi Ihaakin on pohtinut syntymäpäiväänsä. 

"Mutta onko nyt oikein totta sinun syntymäpäiväsi?" kysyi Puh.

"On", vastasi Ihaa.
"Ai! Paljon onnea sinulle päiväsi johdosta."
"Ja paljon onnea sinulle."
"Mutta eihän tänään ole minun syntymäpäiväni."
"Ei vaan minun."
"Mutta sinä sanoit: "Paljon onnea?"
"Miksi ei? Et kai sinä halua olla onneton, kun minulla on syntymäpäivä?"
"Ai jaa", sanoi Puh.

Paljon siis onnea teille lukijat minun lähestyvän syntymäpäiväni johdosta!
  
                                - - - - - - 

Olin jo lopettanut tähän, mutta palaankin vielä edellisen kirjoitukseni (ja monen aiemman) yhteiskunnallisiin mietteisiin. 

Sain juuri tietää, että Suomessa on aloitettu jouluaattona Silakat-työnimeä kantava liike, jonka esikuvana on Italian Sardiinit. Molemmat kansanliikkeet ovat reagointia vihapuheeseen ja tekoihin. Suomessa viimeinen yhteiseen mielipiteen ilmaisuun sysäävä pisara on tullut siitä, että joku vihaan itsensä valjastanut oli usuttanut toisia samanmielisiä lentokentälle jahtaamaan kahta al-Holin vankileiriltä pelastettua lasta ja heidät turvaan tuovia virkailijoita. Sen jälkeen näiden henkilöiden sijaintia oli yritetty selvittää joukolla ja jatkettu jahtia autoilla ja jalan joulunpyhien ajan. Helsingin perussuomalaisten piirijärjestö jakoi sivullaan videota, jossa nämä lapset näkyvät. Miksi?

Tunnen suurta voimattomuutta näin pahan vihan edessä. Tulee mieleen kaikenlaisia assosiaatioita joulun lapseen. Metaforaa 'joulun lapsi' olisi varmaan käytetty yleisesti, jos kyseessä olisi joidenkin muiden äitien lapset.

Joukossa on voimaa, silakkaparvi koostuu monesta yhdessä. Toivon menestystä uudelle liikkeelle ja onnea hyvän levittämiseen pahan peitoksi.




Tämä al-Holilta tuotujen pienokaisten maalittaminen masensi minua kovasti, varsinkin kun olin juuri liikuttunut ihmisten hyvyydestä ja järkyttynyt pahuudesta luettuani teoksen Hukkuneet. Kirjan tekstit ovat tutkija Taina Tervosen ja kuvat valokuvaaja Anna Aution
Kirjassa kertovat kokemuksistaan useat henkilöt, jotka ovat hoitaneet Välimeren ylityksen yhteydessä kuolleiden asioita. Joukossa on palomiehiä, kalastajia, hautausmaan työntekijöitä, rannikkovartija, oikeuslääkäreitä, pappi, kunnanvaltuutettu, DNA-laboratorion johtaja ja muita. Haastatteluja on tehty Kreikassa, Italiassa, Espanjassa ja Ranskassa. Kaikille haastatelluille yhteinen piirre on ihmisen kunnioitus hänen kuolemansa jälkeen. 
Eräskin hautausurakoitsija kertoo, miten hän sen sijaan että olisi antanut haudata viisitoista marokkolaista nimettöminä Tarifaan lähti Marokon puolelle toreille etsimään heidän omaisiaan, jotka kustantaisivat matkan kotiin. Hän löysikin kaikille omaiset, ja kun näillä ei ollut varaa maksaa, niin päätti siitä huolimatta viedä ruumiit kotipaikkakunnille. Hän ja hänen apulaisensa tekivät kahdella autolla useamman edestakaisen matkan.  
Sitten aloin lukea noita pikkutekstejä, joita etu-ja takakannen lisäksi on useita sivuja. Siellä on lueteltu tilanteita, joissa henkilö sai surmansa. Niissä oli joitain, jotka kertoivat uskomattomasta pahuudesta. Ihmisiä kuolee partakoneen teriin, joita on upotettu ylitettävään muuriin ja jotkut ovat paleltuneet, kun tulomaan rajavartijat tai muut viranomaiset ovat pakottaneet heidät välittömästi paluumatkalle hyisessä säässä.


Suurin toivoni vuodelle 2020 on ihmisyyden ja myötätunnon nostaminen kunniaan kaikissa tilanteissa ja varsinkin meillä Suomessa, jossa on niin hyvin asiat eikä yhtään mitään syytä vihaan. 

Hyvää uutta vuotta teille lukijat ja älkää nyt ihmetelkö, jos pidän vähän taukoa. 



perjantai 27. joulukuuta 2019

2019 - miten se menikään, maailmassa ja omalla kohdalla?




Kirjoitan flunssan väsyttämänä. Ääni on kokonaan poissa ja erinäisiä muita oireita. Meillä piti olla vieraita tässä pyhien välipäivinä, mutta vierailu piti perua.
Kuka keksisi paremman sanan kuin 'vieras'! Vieras? Minä emmin aina tämän sanan kanssa. Kenen kotiin nyt vieraita ihmisiä tulee, kyllä ne on tuttuja, lähimpiä, sukulaisia tai ystäviä.

Kirjoittaminen ja lukeminen onnistuvat puolikuntoisenakin, tosin lukiessa torkahtaa helposti. 

Luin Maija Kauhasen erinomaisen romaanin Eliitti. Se on kirja jaotteluista, jotka luodaan teini-iässä koulupihassa, ystävyydestä ja perheestä. 
Alla pari maistiaista.

   Sanotaan, että sukulaisiaan ei voi valita, mutta ystävänsä voi. Pystytkö käsi sydämellä sanomaan, että sinä olet valinnut minut ja Karlan? Me kolme olemme valinneet toisemme siinä mielessä kuin sairas valitsee apteekista lääkkeen. Tarpeeseen. 
   Siksi olemme perhe.
   Perhe on joukko ihmisiä, joiden olemassaolo muokkaa omaamme, koska he ovat niin lähellä, että muodostavat kuin kehikon, jonka varaan meidän on kasvettava.

Siinä perheestä ja ystävistä. Ja sitten peruskoulun arvojärjestyksestä, jonka eräs kirjan kolmesta päähenkilöstä, älykkyytensä vuoksi kiusattu Inkku, herää tajuamaan 11-vuotiaana.  

   Miksei opettaja kertonut, ettei sellaista maailmaa ollutkaan, jossa erot eivät tehneet toisista ihmisistä parempia ja toisista huonompia? Millainen opettaja jätti sen kertomatta?

   Inkku olisi pitänyt oppitunnin näin: Kaikki erot ihmisten välillä - älykkyys, koko, sukupuoli, ihonväri, uskonto, jalkojen koko, kaulan pituus, tarrakirjan paksuus, verkkareiden sivuraitojen määrä - kaikki erot, mitä ihmisten välille voidaan keksiä, keksitään. Ja sitten, niin totta kuin Maa kiertää Aurinkoa, niin totta kuin korvasientä pitää keittää, niin totta kuin hätänumero oli ennen 000 ja nyt 112, erot pannaan paremmuusjärjestykseen. Ja se paremmuusjärjestys hakataan kiveen ja se kirjoitetaan tähtiin, ja sille, joka ei sen mukaan käyttäydy, käy kalpaten. Sellainen on maailma. 
   Kukaan ei sanonut. Kukaan ei sanonut?

Viime vuosi oli minulla yksityiselämässä ja bloggailussa antoisa. 
Maapallomme yhteiset ongelmat, ilmaston lämpeneminen ja väestön liikakasvu sen sijaan huolestuttavat. Samoin sodat ja vihat. Ja tyhmyyden korottaminen arvostetuksi piirteeksi, tietenkin. 
Onko ihan pakko valita tärkeän suurvallan päämieheksi henkilö, joka sanoo vaalitilaisuudessa, että voisi milloin tahansa tappaa jonkun yleisellä paikalla menettämättä suosiotaan?
USA:n presidentti vaalitilaisuudessa Iowassa vuosi ennen valintaansa: "I could stand in the middle of Fifth Avenue and shoot somebody and I wouldn't lose any voters, Okay, it's like incredible."
Suomeksi: "Voisin seisoa keskellä Viidettä avenueta ja ampua jonkun enkä silti menettäisi yhtään äänestäjää. Onhan se, niinku, uskomatonta."
Onhan se, mutta ei kaikkien mielestä. Monen mielestä tällainen puhe on hienoa, salaviisasta retoriikkaa ja sarkasmia ja tällaisia "rohkeita ja vahvoja" ihmisiä kannattaa valita valtioiden johtoon. 
Eihän USA ole poikkeus vaan uusi ajattelumalli. 

Aaro Hellaakoski on kiteyttänyt pettymyksensä maailman menoon ja sen oletettuun ohjailijaan aika napakasti:
Herra vaiennut olet jo kaksituhatta
vuotta. Ymmärsinkö sun oikein?:
miksi puhua suotta?

Olin vuoden alussa hieman kyllästynyt bloggailuun. Kiinnostus alkoi kasvaa, ja olenkin kirjoittanut enemmän kuin kahtena edellisenä vuonna, tämä on 77. pakinointini ja ainakin yksi on vielä tulossa tämän vuoden puolella.

Yksityiselämässä hienointa on ollut viisivuotisen syöpälääkityksen lopettaminen. Nyt tunnen oloni jotenkin kevyemmäksi, saan nukkua taas paksun peiton alla hikoilematta. 
Jotkut asiantuntijat ovat sitä mieltä, että rintasyövän estolääkitys pitäisi pidentää viidestä vuodesta kymmeneen, koska niin kauan hormonireseptoripositiivinen rintasyöpä pyrkii uusimaan. Paitsi lääkitys niin myös kontrollit harvenevat viiden vuoden jälkeen. Pitää varmaan käydä välillä yksityisessä mammografiassa.  
Kolesteroliarvojen parantaminen on ollut kuuliaisesti menossa ja kohta mitataan. Leivän päälle laitan Keiju Alentajaa (mikä nimi!) ja ennen suosimieni kermajuustojen sijaan 5 - 10 prosenttista Polaria, joka maistuu etäisesti juustolta. Saa nähdä, onko labratulokset parantuneet ruokavalion remontilla.  

Tässä iässä on tyytyväinen, kun itse on terve ja läheisillä on asiat hyvin. On hauska seurata eri-ikäisten perheenjäsenten elämää ja kuulla, mitä eri ikäluokat ja persoonallisuudet ajattelevat maailmasta.

Joulunajan blogikirjoituksista on jäänyt erityisesti mieleeni kaksi lainausta. Toinen oli eräässä blogissa siteerattu psykologi Maaret Kallion kolumnin ajatus siitä, miten joulu toteutuu kulloisenkin elämän kehyksissä senhetkisten voimavarojen ja elämäntilanteen mukaisesti. Minullakin jäi nyt joulu vähän kesken flunssaväsyn vuoksi, mutta jatkuu varmaan vielä, kunhan tokenen. Ja onhan nytkin kiva niistellä kuusen katveessa. Toinen mieleeni jäänyt ajatus on Nalle Puhin pohdinta siitä, miten parasta ei olekaan hunaja vaan hetki ennen hunajaa.  



Tässä kuvassa on tilanne päällä aattona. Joulupukki on saanut nallen syliinsä ja kertoo omia kuulumisiaan ja minä tallennan hartaasti sohvalla istuvien ilmeitä. 


P.S. Tässä on kirjan kansi, josta nappasin tälle kirjoitukselleni otsikon. 





sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Hyvää Joulua & hyviä lukuhetkiä!

Partaenkeliksi nimetty

Voin kertoa, että Mårbackassa on voimassa sellainen tapa, että kun jouluiltana menee maate, saa nostaa sängyn viereen pöydän ja asettaa sille kynttilän, ja sitten on lupa lukea sängyssä niin kauan kuin ikinä haluaa. Ja se on kaikista huvituksista paras. Mikään ei ole hauskempaa kuin loikoa sängyssä mukanaan uusi hauska joululahjakirja, kirja jota ei koskaan ennen ole nähnyt ja jota ei kukaan toinenkaan talossa tunne, ja tietää että saa lukea sivun toisensa jälkeen, niin kauan kuin jaksaa pysytellä valveilla. Mutta mihin voi ryhtyä jouluyönä, ellei ole saanut joululahjakirjaa?

Näin kirjoittaa Selma Lagerlöf joulunvietosta kotonaan Mårbackassa. Vastaan Selman kysymykseen, että olisihan se todella vaikeaa, jos ei olisi mitään lukemista jouluna. Olisi se vaikeaa arkenakin.

Olen ostanut itselleni joululahjakirjoja niin kauan kuin muistan. Mitä niitä toisilta odottaa, kun itse tietää parhaiten, mitä haluaa lukea. 
Tänä jouluna saan itseltäni lahjaksi kolme kirjaa, Kersti Juvan kirjan Löytöretki Suomeen, jossa hän tarkastelee suomen kieltä suomentajan (mm. Tolkienin koko tuotanto) näkökulmasta, Taina Tervosen ja Anna Aution kirjan Hukkuneet, joka sisältää monenlaista asiaa Välimereen hukkuneista pakolaisista, heidän löytäjistään ja hautaajistaan sekä Kristiina Sahan esikoisromaanin Minäpäivät, jossa kirjailija tarkastelee purevasti onnellisuusteorioita. 

Bo Carpelan on kertonut  lastenkirjoissaan Anders-pojan joulunalustunnelmista seuraavasti:
Satoi räntää. Sitä oli tullut myös Antinpäivänä ja silloin äiti sanoi: Antti läiskää, joulu räiskää, ja sillä hän tarkoitti, että jouluksi tulisi kylmä. Nyt oli vielä kaksi päivää jouluun. Kaksi päivää täynnä salaperäistä paperinrapinaa ja lakantuoksua ja puuhailua keittiössä. - Voi Anders ihan tunsi miten joulu ryömi hänen nahkansa alle ja supatti hänen korvaansa: vain pari päivää jäljellä. 

Tämän kirjoitukseni kuvituksena on poikieni koulutaipaleensa alussa 80-luvulla askartelemia joulukoristeita. 

Vielä vähän on jouluvalmisteluja jäljellä, leipomista ja muuta. Tänään syömme lipeäkala-aterian, koska aaton vieraamme eivät siitä perusta. Kävelylenkki kuuluu myös päivän ohjelmaan. On hyvä, että voi kävellä metsäpolulla, kun ei ole liukasta. Joinakin vuosina tuo sama polku on ollut jo valaistuna hiihtolatuna tähän aikaan.  
Luulen, etten ennätä kirjoittaa ennen kuin uuden vuoden tienoilla, jolloin on tarpeen tarkastella mennyttä ja pohtia tulevaa. Nyt on siis toivotusten aika.
HYVÄÄ JOULUA JA ANTOISIA LUKUHETKIÄ TEILLE RAKKAAT LUKIJANI! 


Tonttumobile


torstai 19. joulukuuta 2019

Vuoden pimeimmän päivän lähestyessä




LAPSI, VANHUS

Joulukuun halki minä talutan lasta, ja
         vanhusta johon olen menossa, 
ja minä, lapsi, vanhus
          kävelen päivän vähetessä 
joulukuun halki,

             maailma käy pitkällä yössä
             kahdeskymmnestoinen päivä
                                        ja pysähtyy, 
kääntyy pois kuolleista joitten on täysi pimeä.

- Paavo Haavikko

Talvipäivänseisaus, johon Haavikko runossaan viittaa, 22. joulukuuta, on vuoden lyhin päivä. Siitä lähtien valo alkaa lisääntyä. Jospa se lisääntyisi muutoinkin kuin auringonvalona. 

Olen ollut jostain syystä hyvin tunteellinen ja tunteissani heiluva viime päivinä. Pimeyskö alkaa painaa mieltä? 
Kaiken huippu oli se, kun liikutuin ja hätäännyin, lähes lamaannuin, kuultuani että poikaseni suunnittelevat jotain tulevan syntymäpäiväni johdosta minulle. Eei, ei kai ne nyt mulle... en halua että minun takiani nähdään vaivaa... Mieheni ihmetteli suhtautumistani. Ystäväni sanoi ymmärtäväisesti, että se on kuule nyt sitä satakuntalaisuutta. Erään joulutekstin luettuani hoksasin, että nuo tunteet nousivat syvältä lapsuuden mielipahasta ja pettymyksistä. Lapsuudenkodissani ei juhlittu syntymäpäiviä. Ei siihen ollut mitään erityistä syytä, uskonnollista tai muuta aatteellista, vain yleinen ankeus ja arkisuus. 
Olen ollut aikuisena tarkka siitä, että omassa perheessämme muistamme kaikki erityispäivät, syntymäpäivät, isänpäivät ja äitienpäivät, pienesti. Olen ollut itse se järjestäjä tai muistuttaja. Nyt se, että saan olla kohde, järkytti - ensin - mutta alkoi tuntua pian todella hyvältä.  

Yhteen aikaan vietimme työpaikan naisporukassa välivuosisynttäreitä, ei pyöreitä. Minullakin oli ihanat 39-vuotiskutsut. Eräs kollega jopa piti ovella leikkisästi juhlavan pönötyspuheen ojentaen lahjaksi paperipussin muotoisen maljakon kukkineen. Pidän yhä siitä maljakosta kovasti. Olin iloinen ja tohkeissani keskipisteenä olemisesta. Tämän illan koreografia oli hallussani enkä liikuttunut tippaakaan.   

Se teksti, joka sai minut ajattelemaan lapsuuden vaikutusta kokemuksiimme selittää erään syyn siihen, miksi joillekin ihmisille joulun aika  on vastenmielinen.
Hyvää joulua sinulle joka et koskaan ole voinut sietää koko joulua, jolle sen ajatteleminenkin on aiheuttanut väsymystä ja kyllästymistä, pettymystä. Tiedät ehkä itse, miksi näin on - tiedät, että kun petyit silloin, jolloin muut oppivat joulua rakastamaan, sama tunne seuraa sinua nytkin. Sinulla on oikeus sisimmässäsi viettää aivan omalla tavallasi joulua, vapaana siitä, mitä muut tuntevat ja tekevät. Ehkä juuri omaa itseäsi etsiessäsi löydät jotakin joulun sisimmästä rikkaudesta. Eihän ensimmäiseen jouluun kuulunut juuri mitään siitä, mistä ympärilläsi olevat ihmiset iloitsevat. Etsi oma joulusi! 
- Irja Kilpeläinen 

On ihmisiä, joille joulu tuo mieleen vanhempien riidat ja alakuloisen tunnelman.
On myös niitä, joille joulu merkitsee vastentahtoista, hektistä sukulointia ja niitä, jotka valmistavat hiki hatussa vastahakoisesti joulua toisille. On helppo neuvoa, että valitse toisin, mutta sen idean toteuttaminen ei ole aina ja kaikille helppoa. Perinteet ja suku saattavat olla rikkaus ja rakkaus, mutta myös taakka. 

Joillekin joulun kaupallisuus on kauhistus. He haluaisivat hartaamman joulutunnelman ilman välkkyviä valoja, ruuhkia ja alennusmyyntejä, jotka alkavat nykyään jo aatonaattona. 

On myös ihmisiä, jotka suhtautuvat jouluun aivan neutraalisti. Sen viettämisen muodot eivät heitä kiinnosta, mutta on kiva nähdä, miten toiset intoilevat. Ymmärrän tämän asenteen hyvin. Se on samaa kuin minun suhteeni uskontoihin.    

Itse iloitsen joulun tunnelmista ja pidän joulunaikaa kevyenä, hilpeänä aikana.
Lahjojen antaminen on minusta hauskaa eikä meidän perhekuntamme sisällä ole ollut koskaan vaikeaa sopia, milloin tapaamme kenenkin kanssa. 
Kun tullaan lähemmäs joulua, alan tuntea rakkaudellisia tunteita ja muistella aiempia joulujani. Tunnen myös kivaa jännitystä, odotuksen tunnetta, ihan kuin uskoisin joulupukkiin. 
Käyn joka vuosi jossain joulukonsertissa. Tänä vuonna kävin Tarja Turusen konsertissa Kotkan kirkossa. 

En liitä jouluun mitään tiukkaa 'aina samalla tavalla' -vaatimusta. Voisin aivan hyvin viettää jonkun joulun ajan vaikka etelän lämmössä. Kyllä se pukki sinnekin löytäisi. Ja jos ei, niin voisin vaihtoehtoisesti kuunnella calypsoa ja siemailla jotain eksoottista juomaa lämpimässä palmujen katveessa unelmoiden. 

Toivon, että Sinä, lukija, saat viettää joulua omalla valitsemallasi tavalla, joka tuottaa Sinulle iloa. Meillä Suomessa joulua vietetään pitkästi, monilla on työstä vapaata useampi päivä. Toivottavasti tämä perinne säilyy ja joulun aika antaa lepoa pimeän väsyttämille. 

Minulle tuottaa parhaillaan suurta iloa se, että lapsia on alettu hakea pois al-Holin vankileirin kurjuudesta. Liitän tämän asian joulun kristilliseen sanomaan, vaikka kaikki kristityt eivät niin tekisikään.   


maanantai 16. joulukuuta 2019

Mieltä osoittamassa



Olimme mieheni kanssa tänään mielenosoituksessa opettajien kahden viikon pakkolomautusta vastaan. Seisoimme Kouvolan kaupungintalon edessä vetoamassa lasten puolesta. Entisinä opettajina tiedämme, miten paljon lasten säilöminen yksin luokkaan ilman opettajaa aiheuttaa huolta ja vaaratilanteita. Oppiminen on uhattuna, kun tällainen tilanne jatkuu koulussa koko kevään opettajien ollessa poissa yksi kerrallaan. 

Eihän edes yksittäistä oppilasta saisi jättää kouluaikana ilman valvontaa. Nykyään erityisluokat on pääsääntöisesti poistettu ja kaikki opiskelevat samoissa ryhmissä (taikasana inkluusio!) muka tasa-arvon vuoksi, oikea syy on säästöt. Opettajia lomautettaessa kokonaiset luokat "työskentelevät" niin, että joku opettaja vastaa kahdesta opetusryhmästä yhtä aikaa eli juoksee oman ryhmänsä ja ilman opettajaa olevan ryhmän välillä. 

Ilmeisesti mennävuosina tuli liian hyvät Pisa-tulokset, kun nyt katsotaan, että on varaa heikentää opetusta ja lomauttaa lapsiakin.

  

Meillä säästettiin tällä tavalla jo vuonna 2013 muutaman muun kaupungin ohella. Kaikkialla säästöt todettiin vähäisiksi ja pakkoloman aiheuttamat ongelmat suuriksi. Kouluelämä oli sekaisin pitkään. Silloin vannottiin, ettei koskaan enää.
Luulin, että tämä säästökeino olisi jo mennyttä aikaa ja asioita osattaisiin hoitaa paremmin. No, meidän kaupungissamme ei ole vieläkään kyläpolitikoinnin seurauksena pystytty lopettamaan tarpeeksi kouluja lasten määrän vähetessä. Laskelmia tehneitä asiantuntijoita  ja virkamiehiä ei ole kuunneltu - tiedättehän, kaiken maailman dosentit. Jotkut vanhemmat ovat jopa unelmoineet, että isoja lapsiperheitä muuttaa Helsingistä jonnekin pikkukylälle, kunhan siellä vain pidetään koulua yllä tekohengityksellä - ja kylän oma valtuutettuhan huolehtii äänestäjistään eli äänistään.



Muutoinkin olen ollut jo pitkään surullinen koulumaailman muutosten vuoksi.  Tiedän uusia "moderneja" kouluja (ei täällä meillä vaan muualla Suomessa), joihin ei ole rakennettu alakoululaisille oikeita luokkia vaan jonkinlaisia avokonttoreita. En jaksaisi edes kirjoittaa tästä. 
Voitte kuvitella, millaista on opiskella, kun eskarilaisen pallo vierii  keskelle tokaluokkalaisten opetusnurkkaa, lapsilla ei ole seinää jolle laittaa rakkaita töitään ja koko ajan pitää madaltaa ääntään ettei häirittäisi sermin takana opiskelemista yrittäviä. Menetelmät  yksipuolistuvat, tulokset heikkenevät, koulussa on tylsää.  

Päivän HS:n artikkelissa kerrotaan kuin uutena asiana, että muistiinpanojen tekeminen ja erikseen vielä käsinkirjoittaminen voi auttaa muistamisessa. Ai niinkö? Milloin on lakattu uskomasta että se ei auttaisi?

Joskus vuosituhannen vaihteessa alkoi näkyä sellainen trendi, että alettiin ihailla tietämättömyyttä, kun ennen luettiin kirjoja ja arvostettiin koulunkäyntiä. 
Nyt meillä on sitten poliitikkoja, jotka viestivät muutamalla väärinkirjoitetulla sanalla ja hymiöillä omaa ylemmyydentunnettaan. Vaikeaa sitä tunnetta olisikaan pukea kunnon lauseiksi, kun sille ei ole katetta.  

Eräs yleisönosastokirjoittaja paheksui presidentti Sauli Niinistön puuttumista loukkaavaan keskustelutyyliin. Presidentti suositteli "omien ohjaamista" niissä ryhmissä, missä huonoa tyyliä käytetään. Tästä kirjoittaja totesi, että nyt menee kyllä jo vakavaksi kun tällaista esitetään ja eihän tuollainen puhe ole mitään muuta kuin avoin kehotus itsesensuuriin. 
Sellaista hymiötä ei ole olemassakaan, millä kuvaisin tunteitani, kun luen tämän: epäuskoa, kammotusta, huvittuneisuutta. Siis itsesensuuriko ei ole enää hyve! Milloin itsensä hillitseminen on alkanut olla pahasta?  

Olen pahoillani kuvieni huonosta tasosta. Pimeys ja keskittyminen itse asiaan haittasivat kuvien ottamista. 

keskiviikko 11. joulukuuta 2019

Ane Riel, Pihka - bloggari uppoutui tarinaan




Bloggarit lukevat kai useimmiten kynän ja paperin tai tarralappujen kanssa. Jos kirjoittaminen on kovasti mielessä, niin se voi jopa joskus häiritä lukemista. Itse luen niin, että sutaisen kirjanmerkkinä pitämääni lappuun ohimennen joitain sivunumeroja, joilta löytyy minulle merkittävää sanottavaa tai hyvä kohta sitaatiksi. Jos tuntuu, että haluan kirjoittaa lukemastani, niin luen kirjan usein toiseen kertaan kokonaan tai osittain. 

Luin Ane Rielin romaanin Pihka unohtaen merkitä muistiin mitään, uppouduin tarinaan kuten lapset, jotka eivät reagoi lukiessa mihinkään ympärillään. Minulla oli koko päivä aikaa eikä mitään velvoitteita. Ihana, virkistävä lukukokemus, kuin olisin katsonut päivän kestävän elokuvan. Tätä on kaunokirjallisuuden lukeminen parhaimmillaan.

Mikä tässä romaanissa sitten imaisi minut niin täysin mukaansa? Mikä yleensä tekee romaanista mukaansa vievän? 

1. Alku luo heti jännitteen ja herättää kysymyksen, mitä on tapahtunut. 
Valkoisessa huoneessa oli pimeää kun isäni tappoi isoäidin. Minä olin siellä. Myös Carl oli siellä, mutta häntä he eivät koskaan huomanneet. Oli jouluaattoaamu ja satoi pikkuisen lunta, mutta kunnon valkeaa joulua ei tuona vuonna tullut. 

Kertoja on Liv-niminen pieni tyttö. Välillä kerrotaan muista romaanin henkilöistä hän-muodossa, isästä, äidistä, isän veljestä, isoäidistä ja isoisästä ja lopussa krouvinpitäjä Roaldista, jolla on tärkeä rooli tarinan loppuun saattamisessa. Myös äidin kirjeet Liville kuljettavat tarinaa ja antavat lämpimän sävyn äidin hahmoon.

2. Kaikki henkilöt ovat kiinnostavia ja rakastettavia. 
Minä rakastuin tämän kirjan herkkään isään Jens Haarderiin, jota elokuvassa voisi esittää pistäväsilmäinen näyttelijä Ralph Fiennes, ja neuvokkaaseen Liv-tyttöön, joka rakastaa perheenjäseniään, pitää lopuksi heidät elossa omilla keinoillaan ja pyrkii selviämään mitä omituisimmissa olosuhteissa. 

3. Kirjailija antaa täkyjä, jotka selviävät myöhemmin. Tämä on tärkeää, jos haluaa pitää lukijan tuoliinsa naulittuna. 
Pihka-romaanissa Carl-veli ja hänen kohtalonsa aukeaa vähitellen ja nostaa lukijalle palan kurkkuun.

4. Kirja herättää tunteita. 
Minä surin Jensin ja Marian muuttumista. Miten hyville ihmisille voi tapahtua niin pahaa, miksi elämä on niin monimutkaista? Miten rohkea pieni Liv onkaan! Jaksaako hän?

5. Loppu tuo vielä uuden odottamattoman käänteen. 
Tässä kirjassa se on kaiken synkän jälkeen yllättävän vekkuli, koominen ja ilahduttava asia. Pieni, paljon pahaa nähnyt ja aikuisten puolesta vastuuta kantanut tyttö on kuitenkin lapsi ajattelultaan, ja se pelastaa hänet. 

6. Kirjan asetelma antaa lukijalle ajateltavaa myös laajemmin. Tämä seikka on ylimääräistä bonusta eläytyvän lukemisen jälkeen. 
Lukupäivän jälkeen matkustin bussilla kampaajalle ja toisin kuin yleensä en ottanut mukaan mitään luettavaa. Ajattelin. Ajatukseni harhailivat edelleen Liv-tytössä. Hänen nimensä on merkityksellinen, Elämä. Liv haluaa elää. 
Ajattelin monia tuntemiani lapsikohtaloita, niin fiktiivisiä kuin tosielämän tapauksia. 
Ajattelin al-Holin lapsia ja sitä julmuutta, mikä näkyy suhtautumisessa heihin tällä hetkellä Suomessa. Olen sanoinkuvaamattoman järkyttynyt siitä omahyväisyydestä millä lasten kärsimykseen on suhtauduttu. Talvi tulee, ihmisiä kuolee leiriolosuhteissa huonoon ravintoon, kylmään ja tauteihin.
Jos meillä olisi Suomessa jonkin toisen maan lapsia vastaavanlaisessa tilanteessa, välitilassa, niin miten me suhtautuisimme heihin? Kauhistuttaa edes ajatella. Hoitaisimmeko me heitä, valvoisimme, ruokkisimme ja vaatettaisimme, perustaisimme sairaaloita ja odottaisimme kärsivällisesti, että näiden lasten meitä paljon vauraammaasta kotimaasta suvaittaisiin tulla joskus heitä hakemaan. Epäilen, että meillä kävisi huuto ja mölinä ja eräät tahot olisivat jo järjestämässä yksityiskuljetuksia lasten kotimaihin.   

maanantai 9. joulukuuta 2019

Joululahjat - helppo nakki!

Vaikea keksiä joululahjoja, niinkö? 

Lukevat ihmiset antavat usein läheisilleen kirjoja. Allekirjoittaneellakin on täällä jo "lahjapajassaan" iso pino kirjoja paketoituna ja osa lähetetty eteenpäin. Mutta jos lahjan saaja ei lue, niin eikö kirjalahja ole vähän kuin antaisi soutulaitteen liikuntaa välttelevälle tai pastakattilan valmisruokia suosivalle. Ei käyttöä, ja ihan kuin lahjassa olisi piikikäs sävy: tykkäisin, jos lukisit, soutaisit, kokkaisit. Anna toiselle, mitä kuvittelet hänen itselleen toivovan, ei samaa kuin mitä sinä itsellesi toivot - kultainen sääntö oikein sovellettuna. 



Sitten on nämä "ihmiset joilla on jo kaikkea". Kati Tervo sanoi jossain haastattelussa, että he antavat Jarin kanssa toisilleen rahaa, vai oliko se Jari joka tämän kertoi. Hyvä lahja, ei mene hukkaan, kuten niin monet viime hetkellä keksityt lahjalahjat! Mutta useimmista lahjojen miettijöistä tämä saattaa olla hieman arkista, olisi kivampi yllättää... 

Tässä minulta teille muutama ehdotus todella tyylikkäiksi yllätyksiksi, jotka sopivat ihan kaikille. Kuvan vilkkuvaloinen joulupukki ehkä paremmin lapsille ja riikinkukko mummille. Joululahjamainoksista löytyy vaikka kuinka paljon hurmaavia, säteileviä ja vilkuttavia koriste-esineitä. Niitähän ei ole koskaan kenenkään taloudessa liikaa!




Kolmas näyttävä, hienosti muotoiltu lahjaesine, oma suosikkini, on kaiken lisäksi myös hyödyllinen käyttöesine. 




Kai te vietätte joululahjavalvojaisia, kynttilänvalossa askarrellen. Ai että et ole käsityöihminen. Ei se mitään, aina voi näprätä lahjaksi pieniä lupauskortteja, joissa lupaat tiskata, pestä auton, hoitaa lasta ynnä muuta arkista askaretta. Ei se mitään, jos muutoinkin teet näitä hommia - ajatushan on tärkein.

Niksi-Pirkan säästövinkki on myös syytä painaa mieleen: lainaa kirjastosta ystävillesi heille sopivia kirjoja ja paperoi ne kauniisiin edellisjoululta säästämiisi ja silittelemiisi papereihin. Tadaa, tuli halvaksi ja ystäväsi kiittävät! Älä anna sellaiselle joka ei lue (ks. kirjoitukseni alku!). Muista laittaa mukaan lappu kirjojen palauttamisesta, ettei lahjan saaja vaikka anna sitä oitis eteenpäin. 

Hyviä joulunalusaikoja ja joululahjavalvojaisia kaikkiin koteihin!

Terveisin, 
Nimimerkki 'Lahjan antaminenko vaikeaa?'


P.S. Joulukorttien valintaan pieni vinkki. Suosittelen kantaa ottavia, joita löytyy vanhoissa korteissa.  Eräs Kauko on lähettänyt Koululainen Taito H:lle tällaisen varoituksen sata vuotta sitten.



maanantai 2. joulukuuta 2019

Hikikomori, salaryman ja psykopaatti, Milena Michiko Flašarin ja Ossi Nymanin mieshahmoja, ja mitä kaikkea mahtuu feminismiin



Sveitsiläinen Milena Michiko Flašar on kirjoittanut romaanin I Called Him  Necktie japanilaisesta ongelmasta, joka koskee poikia ja miehiä. Kirjailijan äiti on japanilainen, joten kulttuuri on hänelle äidin kautta tuttua.

Kaksikymppinen nuori mies on piileksinyt omassa huoneessaan parisen vuotta. Vanhemmat tuovat hänelle ruokaa ja puhtaita vaatteita oven taa ja hän palauttaa tarjottimen ja likapyykkinsä samaan paikkaan. Vanhempien työssä ollessa hän vaeltelee kotinsa sisällä ja käyttää vessaa ja suihkua. Vanhemmat ovat yrittäneet saada poikansa takaisin normaalielämään uhkaamalla, lahjomalla ja jopa väkivallalla, mutta  poika on pitänyt päänsä. Nyt hän on uskaltautunut ulos puistonpenkille, josta käsin tarkkailee päivittäin elämää ja ohikulkevia ihmisiä. Vastapäiselle penkille istuu virkamies solmioineen, salkkuineen ja eväsrasioineen, mutta hän ei vietä siinä vain ruokatuntiaan vaan koko päivän.  

Kaksi miestä, nuori ja keski-ikäinen ottavat kontaktia toisiinsa ensin nyökkäämällä, sitten jo esittäytymällä ja lopulta uskoutumalla. Sekä maailmasta luopunutta Taguchi Hiroa että työttömäksi joutumistaan salaavaa Ohara Tetsua vaivaa syyllisyys ja epäonnistumisen kokemukset joissain ihmissuhteissa. Syyllisyyttä ylläpitää ja estää käsittelemästä kulttuuri, jossa korostetaan pidättyväisyyttä ja kunniaa. Kasvojen menettäminen on asia, jota pelätään ja jonka vuoksi tehdään itsemurhia. 

Miehet kuuntelevat toisiaan ja löytävät toisistaan sielunkumppanuutta. Pitkien puistoistuntojen päätteeksi he löytävät kumpikin voimaa yrittää uutta alkua. 
Lukija nauttii tarinoiden melankolisesta, kauniista kielestä ja seuraa jännittyneenä, miten muutos onnistuu.

Aasialaisen kulttuurin kunnia-käsitettä on vaikea ymmärtää. Jos minä vaimona huomaisin mieheni teeskentelevän työhön lähtöä, niin tuskin olisin mukana valheessa pitkään. Ohara Tetsun vaimo Kyōto herää varhain laittamaan miehelleen lounaspaketin matkaan ja toivottaa hänet illalla kotiin raskaan työpäivän jälkeen. Hän ei halua loukata miehensä kunniaa.

Hikikomori (jap. 引き篭もり "eristyksiin vetäytyvä") on sana, jota käytetään japanilaisista nuorista miehistä, jotka eristäytyvät sosiaalisesti, jotkut muutamaksi kuukaudeksi, jotkut jopa yli kymmeneneksi vuodeksi. Syiksi on löydetty tiukan koulutusjärjestelmän ja työelämän aiheuttamat paineet, tapa asua kotona pitkään, työttömyys, digimaailmaan uppoamisen helppous ja houkutus (kaikki hikikomorit eivät kuitenkaan ole nörttejä) sekä perinteinen mietiskelyyn vetäytyminen ja häpeäkulttuuri. Hikikomorin koko perhe saattaa eristäytyä häpeän vuoksi, ja häpeä estää usein myös psyykkisen avun hakemisen lievän vetäytymisen muuttuessa sairaaksi tilaksi.  
Taguchi Hiron vanhemmat selittävät ensimmäisenä eristäytymisen vuonna, että heidän poikansa on lähtenyt Amerikkaan vaihto-oppilaaksi ja toisena, että tämä palautuu vaihdosta ja etsii suuntaansa. Tietysti läheisillä on epäilynsä, mutta niistähän vaietaan

My room was like a cave, as always. I had grown up here. I had essentially lost my innocence here. I mean growing up signifies a loss. You think you are winning. Really you are losing yourself. I mourned the child I had once been, whom I heard in rare moments pummeling wildly in my heart. 

I didn't want to be a man who thinks he is winning. Didn't want to fit in any suit. Not to be a father who tells his son:You must work. Father's voice. Mechanical. 

Hikikomoreita on joidenkin tilastojen mukaan Japanissa jopa satojatuhansia. Samantyylistä käyttäytymistä on todettu muuallakin, varsinkin Aasian maissa. 
Jotain on vialla yhteiskunnan miehille asettamissa vaatimuksissa, jos oma huone ja mykkyys, lapsuuteen jämähtäminen, on pojalle mieluisampaa kuin eläminen aikuisena miehenä maailmassa toisten ihmisten kanssa. 

Onko poikien paossa omaan loukkoonsa jotain samaa kuin joskus tytöillä anoreksiassa, oman itsensä menettämisen pelko kasvamisen myötä? 




Ossi Nymanin romaani Patriarkaatti antaa kuvan psykopaatista, Maurista, joka kiduttaa, raiskaa ja tappaa huvikseen naisia. Kirja koostuu kolmesta osasta, joissa Mauri kertoo minä-muodossa elämästään ja ajatuksistaan kymmenen vuoden välein, 1997, 2007 ja 2017. 

Lapsena olin usein haaveillut, että pääsisin yksin yöksi Koskikadun ja Rovakadun kulmassa sijaitsevaan Palikka-nimiseen lelukauppaan. Tuossa kuvitelmassani avasin kaikki hyllyjen pakkaukset ja leikin leluilla vain sen aikaa kuin minua huvitti ja heitin ne sitten tylysti pois. Kun nyt ajattelen tuota kuvitelmaa, on minun myönnettävä, että suurinta iloa minulle tuotti juuri tuo aiheuttamani tuho, ja se että lelu oli minun jäljiltäni käyttökelvoton, eikä kelvannut enää myyntiin.

Samalla tavalla kuin Mauri on halunnut lapsena kohdella leluja, hän aikuisena leikkii tappamillaan tai vielä vähän elämässä kiinni olevilla naisilla. Hänen jälkeensä naisesta ei ole mitään jäljellä. Hän jopa paistaa ja syö osan naisesta rituaalinomaisesti paistettuna, koska keitoksi valmistaminen olisi epäkunnioittavaa. Psykopaatilla on omanlaisensa kunniakäsitys. 
Mauri suunnittelee tekonsa niin, että hänen jäljilleen on vaikea päästä. Lapsuudestakin löytyy yksi pikkutytön tappo.
Minulla oli jo silloin ollut syylliset kasvot ja kun minulta oli kysytty mitä Sonjalle oli tapahtunut, minä olin ollut niin hermostunut, että olin alkanut nauraa. Arton ja Sonjan isäkin oli laskenut katseensa maahan, ja häntä oli ollut ikävä katsella sen jälkeen, kun Sonja oli löytynyt. Heidän perheensä oli kulkenut pitkään naama vakavana ja toisissaan kiinni, ja tuntui helpottavalta, kun he viimein muuttivat pois.

Kai syyllisyys oli samanlainen asia kuin ihmisoikeudet, joita ei oikeastaan ollut olemassa, vaan jotka oli keksitty ja painettu paperille ja niistä oli tullut sillä tavalla totta. 

Psykopaattisen naisvihaajan kuvaus on uskottavan tuntuista. Ennen kuin alkaa suunnitellun kidutussessionsa ruotsinlaivalla Mauri pyyhkii vessassa takapuolensa naiskirjailijan kirjan lehdillä ja katselee inhoten tax free -myymälässä kulkevia naisia.
Huomasin heitä katsoessani, että sorkkamaiset korkokengät ja ylöspäin paksunevat jalat saivat naiset näyttämään lätissään säpiseviltä sioilta. 

Arvelen, että  Nymanin kirja pitäisi lukea feministisesti: tällaista sitä sattuu naisille miesten hallitsemassa maailmassa. Mistäkö näin päättelen? No, kirjan nimestä ja siitä että Nyman on feministisen puolueen jäsen. Tekstistä en tätä näkökulmaa löydä. Mauri ei kehity ajatuksissaan eikä teoissaan. Psykopaatti iskee yhä uudestaan. 
Kirjan lopussa Nyman kirjoittaa erään henkilön suuhun sellaisen ajatuksen, että me elämme aikaa, jossa mieskirjailijan on tehtävä miespuolisesta päähenkilöstään seksuaalimurhaaja, koska muuten tätä syytettäisiin naisvihasta. Tämän kuullessaan Mauri pohdiskelee, ettei sitä siltikään olisi turvassa, koska ihmisten olisi helppo uskoa, että kirjailija olisi itse oikeasti murhannut ja paloitellut jonkun. Tässä menee tietysti Mauri ja Ossi Nyman päällekkäin. Mutta eikö tämä kuulosta pikemminkin me too -kampanjan arvostelulta? Mies on kuvattava saatanaksi, vähempi ei naisille riitä.  

Pidin kirjan alusta, jossa tyhjäntoimittajan oloinen pornon suurkuluttaja Mauri lorvehtii armeijasta kiirehtimättä kotiinsa. Sitten jysähti, Maurilla oli toiset kasvot. Niitä kasvoja sai katsella pitkään. Olisin toivonut jotain lisää juonikuvioon, se psykopaatin kuva tuli liiankin selväksi.

Taas ärsytti Nymanin kielessä pluskvamperfektin ja persoonapronominien runsas käyttö, kuten hänen edellisessäkin romaanissaan Röyhkeys. Aloin odottaa milloin seuraava liiallinen pronominien toisto tulee vastaan. Suomen kielessä pronominisubjekti näkyy verbimuodossa, joten sitä ei aina tarvitse mainita. Erikoinen aikamuoto ja persoonapronominien toistaminen tuo mieleen lasten käyttämän kirjoitustyylin. Esimerkki tästä: "Hän oli lopulta saanut olutta väärään kurkkuun ja hän oli  yskinyt pitkään ja olutta oli valunut hänen leukaansa pitkin hänen paidalleen." 
Kai kyseessä on tyyliseikka, mutta en keksi, miksi Mauri kertoo asioista näin ja mitä tällä tyylillä halutaan kertoa. 

Toinen harmitus minulle on kirjailija Miina Supiselle kuittailu. Siis se kirjan käyttö vessapaperina. Kirjamessuilla Nyman vastasi tästä asiasta tiedustelevalle haastattelijalle, että kyseessä ei ole naiskirjailijoiden halveksiminen yleensä, vaan vastaus Miina Supiselle, joka ei Imagen kirjoituksessaan arvostanut tarpeeksi Nymanin esikoista. Minusta romaanin käyttäminen tällaisiin kuittailuihin on romaanin halveksimista ja pikkumaista. 
Sitäpaitsi, ei se Supisen kirjoitus ole huono, ja kirjailijan pitää osata ottaa vastaan ruusut ja risut. Lukijan lukukokemus on aina oikea, kuuntele häntä kirjailija!  

------

Kun nyt Ossi Nymanin yhteydessä mietin feminismiä, niin luin uutisista, että Keskustaopiskelijoiden puheenjohtaja Miriam Putula on huolissaan siitä, että nuoret naiset muuttavat pois maaseudulta ja sanoo, että tarvitsemme asian korjaamiseksi feminististä aluepolitiikkaa. Jaa, tämä tuo mieleen Timo Hännikäisen Ilman-pamfletin, älkää tytöt jättäkö poikia peräkamareihin. 

Mitä kaikkea intersektionaalinen feminismi pitääkään sisällään? Kaiken? Jos ollaan ajamassa kaikkia epäkohtia, niin onko enää kyse feminismistä?

Onko se feminismin ideologian mukaista, että fantasia-alusvaatemuotinäytöstä Victoria's Secret ei enää järjestetä? 
Olen katsonut noita näytöksiä televisiosta ja nauttinut niihin luoduista satumaisista maailmoista. Syynä epäsuosioon joutumiseen on kai ollut se, että ei ole reagoitu tarpeeksi nopeasti vaatimukseen vaihtaa maailman kauneimmat mallit tavallisiin pulskiin naisiin. Transnainen oli ymmärretty valita mukaan, mutta se ei riittänyt. 
Haloo, muotinäytökset ovat taidetta, josta sensuuri saisi pysytellä kaukana! En minä ainakaan halua nähdä malleina taviksia. Eikö feministisessä ajattelussa pitäisi hyväksyä kaikki naiset, myös kauniit? 
Bodyshaming-näkökulman lisäksi olen kuullut myös sellaista kritiikkiä, että tytöt saavat huonon esimerkin, kun näkevät catwalkilla laihoja malleja. Hui hai! Kyllä tytöt tajuavat, että mallitytöillä on pitkät sirot luut. Ei kukaan saa sellaisia laihduttamalla. Anoreksian syyt ovat aivan muualla kuin siinä, että saa nähdä kauniita ihmisiä. 
Miksi kaiken pitää olla niin arkista!

------

Loppukaneetti: Poukkoilin - näennäisesti -  kyllä nämä kirjoitukseni eri osat liittyvät kaikki toisiinsa. Kaikissa niissä mietitään sukupuolta ja kysytään, miten olla onnellinen omassa sukupuolessaan.  



maanantai 25. marraskuuta 2019

Hämmästely jatkuu: sketsit ja anteeksipyynnöt


Ville Ranta: Iltalehti  23. - 24.11.2019

Taas täällä hämmästellään.

Hämmästelen sitä, että jos joku esittää julkisen anteeksipyynnön, kuten nyt Pirkka-Pekka Petelius kahdeksankymmenluvulta peräisin olevien Hymyhuulet huumorisarjassa esittämiensä sketsihahmojen loukkaavuuden vuoksi, niin suuri joukko someaktiiveja ryntää haukkumaan häntä anteeksi pyytämisestä. Eikö olisi korrektia odottaa, mitä niiden vähemmistöjen edustajat vastaavat, joilta Petelius pyytää anteeksi.

Mutta eihän nykyään mitään odoteta. Kaikki heti ulos vaan, mitä mieleen tulee. 
Jos tulee uskoneeksi väärää tietoa, ja vaikka levittää poliitikon puheesta vääristeltyä totuutta tai kokonaisuudesta irrotettuja lauseita eli trollaa tajuamatta olevansa vihapuheen levittäjä, niin ei se mitään, kiireiselle sattuu.

Petelius teki viisaasti, pyysi anteeksi jo hieman etukäteen, ennen isompia hyökkäyksiä. Aikamme tuntien. Ilmeisesti kyseessä poliittinen kauhun tasapaino: jos meitä tutkitaan, niin kyllä sitten teitäkin. 

Silloin kun Petelius esitti Aake Kallialan kanssa sketsejä, joilla tuotiin esiin eri ryhmiin kohdistuvia ennakkoluuloja, ne kai ymmärrettiin juuri näin, ennakkoluuloille nauramisena, tai sitten vain yliampuvana pelleilynä. Ainakin itse ymmärsin kärjen osoittavan stereotyypittelijöihin. En pitänyt näistä sketseistä niiden jankkaavuuden vuoksi. Juuri se samanlaisena toistuva hahmottelu ilman juonta saikin sketsit tuntumaan muutaman jakson jälkeen vain nolostuttavalta rienaamiselta. Mustalaishahmot olivat monipuolisempia ja pitemmälle työstettyjä kuin saamelaishahmot. Muistan, että niistä olikin keskustelua ja jotkut romaniväestön edustajat sanoivat, ettei niissä ole moitittavaa.

Kun nykyään on tapana katsella yksittäisiä sketsejä irrotettuna ohjelmakokonaisuudesta, niin eiväthän ne toimi. Tarkoitus häviää. Koska näillä sketseillä on huudeltu pilkaten saamelaistaustaisille ihmisille, niin ymmärrän hyvin, että niiden esittäjä on asiasta pahoillaan.

Minulle tulee tässä katsojan johtopäätöksiin luottavassa tyylissä mieleen äskettäin lukemani Ossi Nymanin romaani Patriarkaatti. Nyman kuvaa psykopaatin, joka mässäilee naisten kiduttamisella ja ilmeisesti lukijan pitäisi täysin ilman kehittyvää juonta tai muutoksia päähenkilössä tajuta, että kirja onkin naisten puolella. Motto, joka yleensä on jotain, mistä kirjailija on samaa mieltä, pitää myös ajatella käänteiseksi. Minä en tekstistä näe, miten kirja pitää lukea, mutta teen päätelmäni siitä, että Nyman on feministipuolueen jäsen, ja nimihän antaa myös viittauksen siihen suuntaan. Sama oli noissa nunnuka-vitseissä, katsojan pitää kääntää saamelaispilkka pilkkaajaa kohti.
Ei nyt tästä sen enempää, koska kirjoitan Patriarkaatista oman postauksensa.

En pidä tosikkomaisuudesta. Sketsihuumorissa on aina "pilkattu" ryhmiä. USA:ssa on loputon määrä vitsejä sulatusuunin eri kansallisuuksista, mutta nyt sinnekin on iskenyt mielensänpahoittajavirus. Simpsonien intialaistaustainen Apu-kauppias on kuulemma rasistinen hahmo. Minusta tämän sarjahahmon kautta on nostettu esiin rasismia eikä harjoitettu sitä. 

Pitäisi ottaa huomioon tapa millä vähemmistön edustaja esitetään, eikä vain suoraviivaisesti tulkita kaikkea vähemmistöjen esille nostoa rasismiksi. 
Jotkut ovat tietenkin sitä mieltä, että vain itse kyseiseen vähemmistöön kuuluva saa esittää oman vähemmistönsä hahmoja. En olisi tässä näin tiukka, mutta kyllähän hyväksyntä nousee, kun islaminuskoisista laskee roisia leikkiä Ali Jahangiri eikä Alpo Jahkonen.

Johtuuko yleistynyt henkinen likinäköisyys googlauskulttuurista ja siitä, että kaikkea voi kelata? Sarjoja ja elokuviakin voi katsoa kotilaitteilla, niin että kelaa ohi "turhien kohtien" ja silloin nyanssit jäävät kokematta ja usein paljon olennaista häviää. 

Hymyhuulet sarjasta minulla on jäänyt mieleen positiivisena Antti Raivion ja Ville Virtasen kömpelöt teinipojat Aki ja Turo ja Kallialan ja Peteliuksen nuorisopastori Leo ja ystävänsä Marko, joissa on samaa hellyttävyyttä kuin Akissa ja Turossa.  

Niitä, jotka kaivelevat esiin vanhaa, silloin korrektia, nykymaun mukaan vähemmän korrektia viihdettä nostaen tämän viihteen tekijöitä tuomittaviksi, haluan muistuttaa siitä, että tärkeämpää olisi keskittyä tekemään hyvää viihdettä nyt ja katsoa eteenpäin. 


lauantai 23. marraskuuta 2019

Hämmästelyä: koulujen joulujuhlat



Tekee mieli sanoa, mitä mieltä olen muutamista mediassa esillä olleista asioista. Varsinkin sosiaalisen median alustoilla näistä paasataan (olen kuullut). Kun en ole niissä mukana, niin kirjoitan mielipiteeni tänne Hämmästelyä-otsikon alle.


Koulujen joulujuhlat 

Peruskoulun uskonnonopetus ja muukaan opetus ei Suomessa opetussuunnitelman mukaan saa olla tunnustuksellista. Eriytyminen kirkon antamasta opetuksesta on ollut selvä jo kauan. 
Miksi siis oppilaita pitäisi viedä jumalanpalveluksiin harjoittamaan uskontoa? Vapaaehtoisuuden pohjalta hyväksyn sen, mutta en kaikille yhteisenä. 
Se kouvolalainen (joo, taas täällä meillä tällaista negatiivista!) kirkossa pidetty joulujuhla, josta oli tehty kantelu, oli täysin uskonnollinen juhla. Tämän tultua julkisuuteen kävi ilmi, että monet muutkin koulut ympäri Suomen ovat alkaneet viettää joulujuhliaan seurakunnan järjestäminä kirkkotilaisuuksina. 
Jotkut ovat esittäneet, että näin on ollut aina ja nyt "pahat ateistit" hyökkäävät perinteitä vastaan. Näin ei ole. Nautin pitkän opettajan urani aikana monista ihanista joulujuhlista, ehdin tosin jo vähän maistaa tätä siirtymääkin. 
Hämmästelen vihaa, minkä tämäkin korjausta vaativa, itsestäänselvä asia aiheuttaa.

Epäilen tietäväni syitä koulujen haluttomuuteen järjestää omia juhlia. 

Kun opettajille, kuten muillekin kuntien virkamiehille, alettiin määrätä säästösyistä palkattomia vapaita työaikana, niin useampi opettaja esitti, että juhlapäivistähän ne voi vähimmin vahingoin napata ja että kuka enää edes viitsii järjestää suuritöisiä juhlia, jos arvostus on tämä. 
Yläkoululaisilla varsinkin saattaa olla murrosiän vuoksi haluttomuuutta esiintymiseen, mikä myös tuo haastetta opettajille. Joukossa on kuitenkin luontaisia esiintyjiä, sketsiniekkoja, räppääjiä, klassisen musiikin taitajia, tanssijoita, näyttelijöitä ja runonlausujia. On hienoa, jos koulusta löytyy opettajia, joilla on intoa rakentaa oppilaiden kanssa juhlia, joissa kyvyt pääsevät esiin. 

Tein aikanaan paljon työtä uskonnottomien oppilaiden tilanteen huomioimiseksi. Opetin elämänkatsomustietoa ja puutuin sellaisiin päivänavauksiin, joissa rukoilutettiin oppilaita tai paasattiin synneistä ja helvetistä. En ymmärrä, miksi jotkut koulut käyttävät niin harkitsemattomasti seurakunnan työntekijöitä aamunavausten pitäjinä. Kokemusteni mukaan opettajien ja oppilaiden aamupakinoinnit kivoine musikkivalintoineen ovat aina olleet niin paljon kiinnostavampia kuin jonkun seurakunnan nuorisotyöntekijän usein vähän "nolot" tunnustukset. 

Olen ollut myös tilanteissa, joissa en ole jaksanut kuin mutista, että tämä ei nyt mene oikein. Sellainen on ollut eräs joulukirkko, jossa oppilaat määrättiin istumaan luokittain kirkon penkkeihin aakkosjärjestyksessä, ja tunnin istumisen (ja ylös pomppimisten) jälkeen he saivat heitä tiukoilla katseillaan kurissa pitäneiltä luokanvalvojilta joulutodistuksen mukaansa. Ne, jotka olivat nukkuneet pommiin tai eivät muunuskoisina tai uskonnottomina halunneet tulla kirkkoon, saivat hakea todistuksensa myöhemmin kansliasta. Pakkokirkko. Tästä "joulujuhlasta" ei syntynyt joulumieltä, vain mielipahaa. 

Jotkut koulut ovat selitelleet oppilaiden kirkkojoulujuhlia sillä että muualle ei mahdu. Tietääkseni lähes kaikissa kouluissa on liikunta-juhlasali, jossa vietetään vuoden mittaan monia muitakin yhteistilaisuuksia joko kaikki kerrallaan tai luokka-asteittain!
Tässä selittelyssä puuttuvasta tilasta annetaan ymmärtää, että juhla muutoin olisi sama, paikka vain kirkko. Kyllähän kaikki ymmärtävät, että ei kirkossa leikitä tonttuleikkejä. Eihän siellä ole edes esiintymislavaa. Saarnatuoli on ainoa, jossa esiintyjä näkyy penkeissä istuville.
Kuhmon isossa tuhannen oppilaan koulussa oli kaksi perättäistä pitkää ohjelmallista joulujuhlaa koulun omassa jumppasalissa, kunnes Kuhmo-talon valmistuttua kaikki mahtuivat sinne. Juhlat olivat komeat ja aina lopussa laulettiin Nälkämaan marssi.   

Tottakai koulujen joulujuhlissa voi olla perinteisinä elementteinä uskonnollista aineistoa, tiernapojat, joulukuvaelmat enkeleineen yms, mutta ei uskonnon menoja, kuten uskontunnustusta ja rukoilemista, joita niissä perinteisissä kouluissa järjestetyissä juhlissa ei ole ollutkaan.  

Monissa kouluissa on käyty eri päivänä vielä kirkossa, jolloin niille, jotka eivät osallistu koulun uskonnon opetukseen, on järjestetty rinnakkaistilaisuus. 
ET:n opettajana katsoin monesti oppilaiden kanssa jouluaiheisen elokuvan toisten kirkossa käynnin aikana. 
Tässä järjestelyssä on mielestäni eräs puute: kirkkoon voivat mennä kaikki, myös ET-oppilaat ja muita uskontoja tunnustavat (siis vanhempiensa mukaan), mutta rinnakkaistilaisuuteen eivät saa osallistua enemmistön uskonnon opetukseen osallistuvat. Minusta kaikkien pitäisi voida valita. 
On ihan hyvä kokea jumalanpalvelus joskus, myös eri uskontojen hartausmenoja, mutta niihin osallistumisen ei pitäisi olla kenellekään pakollista. 

Oi niitä lapsuuden kuusijuhlia! Pukeuduttiin parhaimpiin, minä äidin ompelemaan samettimekkoon, hiuksissa rusetti. Jännitettiin omaa esiintymistä ja juhlan salaperäistä tunnelmaa kuusen tuoksuineen ja koristeluineen. Juhlissa jaettiin kortit ja lahjat. Äitini teki kaikille kummilapsilleenkin juhlaan paketit. Meidän koko perhe ajeli kuusijuhlaan hevosen vetämällä reellä. Paluumatkalla nukahdin vällyjen alle. 

Hyviä joulujuhlia kaikille kouluille!





Ai, tästä paahtamisesta tuli näin pitkä. Kirjoitankin muut hämmästelyt erillisinä postauksina tässä lähiaikoina. 



tiistai 19. marraskuuta 2019

Luin Édouard Louisin kirjoja ja mietin kertojan valintaa


Kuva, Arnaud Delrue
Who Killed My Father kansiliepeestä

Ihastuin nuoren ranskalaisen Édouard Louisin tapaan kirjoittaa, kun luin hänen omaelämäkerrallisen romaaninsa Ei enää Eddy, (2019). Alkuteos  En finir avec Eddy Bellegueule ilmestyi 2014. Tämä on toistaiseksi ainoa kirja, joka Louisilta on suomennettu. Kirjoitin siitä jo vähäsen aiemmin (klik)

Louis on sosiologian opiskelija. Hän on tarkastellut kaikissa tähän astisissa romaaneissaan kuten myös asiateksteissään ranskalaisen yhteiskunnan ongelmia. Keltaliivien kapina saa selityksensä Louisin teksteissä.




Esikoisromaani on romaani luokkahypystä. Siinä Louis kertoo rehellisesti, miten homoseksuaalisuus ajoi hänet pois työväenluokkaisesta taustastaan. Hän tarkastelee tässä kirjassa yhteiskuntaluokkia oman perheensä kautta minä-muodossa. 

Se, että tykkäsi pojista muutti koko suhteeni maailmaan, se sai minut samastumaan arvoihin, jotka eivät olleet perheeni arvoja.

Mutta ihmiselle ei tule luonnostaan ensimmäiseksi mieleen pakeneminen, koska hän ei tiedä, että on olemassa toisenlainen maailma. Hän ei tiedä, että pakeneminen on mahdollista. Ensin hän yrittää olla niin kuin muut, ja minä yritin olla niin kuin kaikki muut.

Äiti ei ymmärtänyt, että hänen elämänpolkuaan, sitä mitä hän kutsui virheikseen, ohjailivat tietyt vääjäämättömät, ennalta määrätyt ja täysin loogiset mekanismit. Hän ei käsittänyt, että hänen sukunsa, vanhempansa, sisaruksensa ja lapsensa ja melkein kaikki kylän asukkaat olivat painineet samojen ongelmien kanssa ja että se, mitä hän kutsui virheikseen, oli todellisuudessa vain malliesimerkki siitä miten asiat yleensä menivät.


Toisessa kirjassaan Histoire de la violence, 2016, Louis jatkaa asioiden pohtimista oman elämänsä kautta. Ranskaa osaamattomana luin kirjan englanninkielisen käännöksen History of Violence, 2018. 
Louis kertoo, miten joutui tappoyrityksen ja raiskauksen uhriksi. Rikoksen tekijä on berberimaahanmuuttaja, ja asian käsittelyssä näkyy viranomaisten nurja suhtautuminen arabimiehiin, joihin he lukevat kaikki arabeja ulkonäöltään muistuttavat miehet. Tässä raiskattu melkein katuu rikosilmoituksen jättämistä. Hän tuntee taustansa vuoksi sympatiaa huonompiosaisia kohtaan.

Tekstin näkökulma on mielenkiintoinen. Aivan tällaista en ole tavannut missään. Välillä kertojana on päähenkilö itse, välillä sisar, jonka luo veli on vetäytynyt toipumaan. Kun sisar kertoo veljensä tapauksesta miehelleen, niin veli kuuntelee hänen höyryämistään oven takaa ja välittää kaiken lukijalle lisäillen väliin sulkeissa  'Ei totta' ja muita kommenttejaan. Hän on kuitenkin se, joka valitsee ja päättää, mitä kuulee, ja tulee näin myös kertoneeksi mielipiteensä sisarensa arvostelukyvystä. Mielenkiintoinen kaksoisvalotus, jossa näkyy erot kotiseudulle jääneiden, vähän kouluttautuneiden ihmisten ja hänen itsensä välillä.

Entiset kaverit ovat aikuistuneet ulkoisin merkein, on työpaikka, vaimo ja talo, heihin verrattuna yliopistossa opiskeleva Édouard on lapsi, mutta henkisesti kaverit ovat pysyneet paikallaan Édouardin mennessä eteenpäin. Sisaren mielestä Édouard taiteilee edelleen kahden maailman välillä. 
Hän on myös sitä mieltä, että Édouard valehtelee kertoessaan, miten perhe paheksui häntä homona. Sisar pahoittaa mielensä siitä, että veli ei ota vastaan heidän hyväksymistään. 

But we accepted him as he was (not true). And that's what makes me wonder. That's why the whole thing always leaves me a little uneasy.
....
He hated us, because it ruined his plans, because he couldn't go and tell everyone how everything was our fault, and sometimes I think he never forgave us for accepting him how he is.  

Louis on omistanut tämän kirjan filosofiystävälleen Geoffroy de Lagasnierille, jonka kanssa hän on kirjoittanut avoimen poliittisen kirjeen Le Mondelle. Louis ymmärtää työväenluokan pettymyksen vasemmiston toimiin ja ymmärtää äärioikeiston nousun paikkaamaan tyhjiötä.  



Louisin kolmas romaani Qui a tué mon père, 2018, käännös englanniksi  Who Killed My Father, 2019, on isälle omistettu sinä-muotoinen pitkä kirje. 
Kaikki se, mikä ensimmäisessä kirjassa isässä ärsytti saa nyt lempeämmän ja ymmärtäväisemmän käsittelyn. Voisi jopa sanoa, että tämä kirja on rakkaudenosoitus isälle. Samalla se on poliittinen pamfletti. Louis kertoo nimillä, ketkä ovat vieneet hänen isänsä terveyden poistamalla tukia ja pakottamalla sairaan miehen raskaaseen työhön.

Macron, Hollande, Valls, El Khomri, Hirsch, Sarkozy, Bertrand, Chirac. The history of your suffering bears these names. Your life story is the history of one person after another beating you down. The history of your body stands as an accusation against political history. 

Isä on muuttunut muutaman vuoden sisällä. Hän, joka näki ennen kaikkeen syypäinä ulkomaalaiset ja homot arvostelee nyt Ranskaa rasismista ja pyytää poikaansa kertomaan miesrakkaastaan. Hän lukee poikansa kirjoja ja lahjoittaa niitä ystävilleen. 

Kirja on omistettu nuorelle kandanranskalaiselle näyttelijälle ja elokuvaohjaajalle Xavier Dolanille.
                              
                                             ...............

Olen kirjoituskurssilla, jossa juuri viimeksi harjoittelimme näkökulmia. Kirjoitimme nopeita harjoituksia, joissa asioita tarkasteltiin ei omin vaan jonkun muun silmin. Koitin eläytyä tarkastelemaan erästä tapahtumaa mieheni silmin. Oli tosi kiintoisaa miettiä, miten hän, luonteeltaan minua huolekkaampana, koki tilanteen, johon minä lähdin täysin luottavaisena ja miten sen saisin sanoitetuksi.  Oli vapauttavaa irtautua omasta näkövinkkelistään. Monissa romaaneissahan käytetään tätä metodia, jossa asiat etenevät vuorottelevien kertojien kuvaamina. Silloin on todella tärkeää, että myös teksti muuttuu kertovan henkilön mukaiseksi. Jotkut kurssilaiset kirjoittivat lemmikkieläimensä näkökulmasta. Minulle se oli vielä liian luovaa.
Omissa muistelmissakin voisi hyödyntää erilaisia kertojia. Minua houkuttaa kyllä kovasti kaikkinäkevä kertoja, joka katselee, miten se Marjatta-rassukka raahustaa elämänpolkuaan välillä kompastuen ja taas urheana eteenpäin.
Eräs asia, joka on minulle ehdoton mitä tahansa kirjoittaessani, lukee aamukahvimukini kyljessä 'Do it with passion or not at all'. Ei yhtään houkuta kirjoittaa mitään itsestäänselvyyksiä. 

                                                          ...............

P.S. Tänään on Kansainvälinen miestenpäivä. Onnea miehet!


Marjaneh Bakhtiari, Toista maata

Toista maata  (2010) on ruotsalaisen Marjaneh Bakhtiarin kirjoittama monipuolinen romaani. Se on romaani elämästä perheessä, jossa on ...