lauantai 29. kesäkuuta 2019

Marja Björk, Poika - Pride-viikon lukuhaaste


Kun Marion eli Makke, käy amiskavereittensa kanssa salilla, on kesätöissä asfalttimiehenä ja haaveksii tytöistä, niin miten hänelle voi kasvaa rinnat? 
Kun mikään ei auta, hän teippaa rintansa litteiksi ilmastointiteipillä ja menee täydestä jopa niin, että löytää vähäksi aikaa tyttöystävän, jonka kanssa ei tietenkään päästä suudelmia pitemmälle. 

    Lääkäri sanoi, että transsukupuolisuus ei ole seksuaalisuuskysymys vaan identiteettikysymys. Mutsi ärsyyntyi ja sanoi tietävänsä omasta kokemuksesta, että seksi on yksi tärkeimpiä asioita elämässä. Minua hävetti. Ajattelin, että mitä sekin seksistä tietää. Minun ikäiseni tietävät niistä asioista paljon enemmän. 

Marja björk kirjoitti oman transsukupuolisen lapsensa taistelua seurattuaan minä-muotoisen nuortenkirjan Poika ja voitti sillä lasten ja nuorten Finlandian vuonna 2013. 
Kirjassa on kipeästä aiheesta huolimatta keveyttä ja huumoria. Kasvukivut johtavat masennukseen, syömishäiriöön ja välikohtauksiin sekä kotona että muualla. 
Jos on tyttö, vaikka on poika, se on sama juttu kuin olisi sairaalassa lääkäreiden ja sukulaisten ja mittareiden mukaan vihannes, vaikka tietäisi itse olevansa elossa  ja yrittäisi huutaa, että älkää vetäkö niitä letkuja irti, minä elän. Kukaan ei kuulisi. Mikä kauhu ja mikä pelko, että minun on kuoltava kohta ja parempi olisikin kun kuolisin, ettei kidutus enää jatkuisi.

Sosiaalinen elämä on vaikeaa, mutta joskus on hyviäkin hetkiä, kuten peruskoulun päättötodistusta hakiessa. 
Pelkäsin aivan sairaasti, että opettaja sanoo näyttämöllä: Korhonen, Susanna Marion.
    Tuli minun vuoroni.
    "Korhonen, Makke."
    Nieleksin kyyneleitä. Ihana luokanvalvojani Mirjami ei pettänyt minua!
    Yhtäkkiä halusinkin, että vanhemmat olisivat olleet siellä, ja yhtäkkiä kaduin, että olin lyönyt koulun läskiksi. Minun olisi pitänyt jaksaa. 

Jaksaminen vähenee murrosiässä yleensäkin saati sitten kun kehitys menee päinvastaiseen suuntaan mitä itse haluaisi, toivottujen miehisten piirteiden tilalle alkaa tulla naisellisuutta. Marion oli ollut siinä luulossa, että ei hänelle tule kuukautisia, koska hän tuntee olevansa mies. 

Marja Björk on kuvannut vaikean tilanteen transpojan silmin tarkasti ja realistisesti. 
Hieno hetki on se, kun omalle tilanteelle löytyy nimi, transsukupuolisuus, ja Marion saa tietää, että sukupuolta pystytään korjaamaan. Hän on järkevä nuori mies ja tietää, ettei sukupuolen korjaaminen tarkoita sitä, että kaikki muut ongelmat katoaisivat lopullisesti. 

Kuvasin kirjan mökin varvikossa. Halusin saada metsätähden mukaan kuvaan. Se on siinä onnittelemassa Miroa (Marionin valitsema uusi virallinen nimi) ja hänen äitiään selviytymisestä. 

Äidin suhtautuminen Makkeen vaihtelee, välillä hän ymmärtää ja luottaa asioiden järjestymiseen, välillä raivoaa ja on huolesta sekaisin. Maken asia ei ole sellainen, jolle löytyisi vertaistukea tutuilta murrosikäisten vanhemmilta. Äiti on paineen alla.

     "Äiti, en minä mene rikki", minä sanoin. "Minusta tulee ehjä. Kokonainen."

Aika ironista, että on konservatiivisia heteroja, jotka käyttävät tuota samaa sanaa ehjä ja eheyttäminen vaatiessaan toisella tavalla rakennettuja ihmisiä olemaan itsensä kaltaisia, tai ainakin teeskentelemään samankaltaisuutta. 

                                     -----------------

Tämä on viikon viimeinen Pride-kirjoitukseni. Nyt saa sitten "homorummutus" - tarkemmin lgbtqiapk (lesbo, gay, bi, trans, queer, inter, aseksuaali, polyamyria, kink; minusta lyhyempi rimpsu lgbt+ on kätevämpi) kohdallani väistyä uusien aiheiden tieltä. Olen yleensä haluton osallistumaan mihinkään kirjoitushaasteisiin, mutta tässä on asia, jossa olen mielelläni mukana. 
Olen iloinen, että Helsingin Pride-kulkueessa on ollut niin paljon osanottajia ja niin erilaiset tahot ovat olleet mukana. Katselin sitä ohimennen. Vakavan säväyksen toi ryhmä, joka oli mukana niiden puolesta, jotka eivät voi puhua. He kulkivat suut teipattuna mustissaan kantaen ruumisarkkua ja seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi surmattujen valokuvia.
Eräs konservatiivinen, tiukan linjan kristitty, ystäväni sanoi minulle tuohtuneena, että ei tajua, miksi tätä touhua on niin paljon pitänyt mainostaa ja miksi hänen kaltaistaan suvaitsematonta ei enää suvaita. Vastasin hänelle kysymällä, miksi hänestä tuntuu ahtaalta ja miksi häntä huolestuttaa se, että suvaitsevien määrä lisääntyy. Eikö vähemmistössäkin ole hyvä olla silloin, kun enemmistö on avarasti ajattelevia? Tämä ystäväni on hyvä ihminen, hänellä on vain vielä jotain oivaltamatta.   





Lisäys ma 1.7.
"Tämä touhu" on ärsyttänyt kovasti myös perussuomalaisten kansanedustajaa  Olli Immosta, joka on yltynyt kirjoittamaan Facebookissa Pride-viikosta homotuksen pakkosyöttämisenä ja kulkueista pornoperformansseina. Aikamoinen mielikuvitus Immosella. 
Perussuomalaisillahan oli viikonlopulla puoluekokous, jonka linjapuheessa puheenjohtaja Jussi Halla-Aho vaatii lisäämään sananvapautta täällä meillä sananvapauden mallimaassa. Hän mainitsee aihealueita, joissa ei hänen mielestään saa esittää kritiikkiä. Näitä ovat maahanmuutto, islam, seksuaalivähemmistöt ja Euroopan unioni. Mitä? Olen lukenut kaikista muista hyviä, kriittisiä kirjoituksia paitsi seksuaalivähemmistöistä. Mistä heitä oikein pitäisi kritikoida?
Ilmeisesti Halla-Aho tarkoittaa, että pitäisi saada vapaasti pilkata, nimitellä ja loukata ihmisiä yleistäen yksilön huonoja piirteitä koko ihmisryhmän ominaisuuksiksi. Tällaisistahan niitä kunnianloukkaustuomioita on tullut. Pitäisi myös saada tehdä vihapuheesta niin normaalia, että kukaan ei enää tunnistaisi muita termejä esim. maahanmuuttajaryhmille kuin pilkkaversiot. 
Ei kiitos, minä pidän mieluummin tämän vähän vähäisemmän sananvapauden.    

torstai 27. kesäkuuta 2019

Pride-tapahtumista sanottua


Helsingin Sanomista

Helsingin Sanomissa oli maanantain lehden välissä Pride-juliste, jota on toistettu lehden kuvissa viikon mitaan. Julisteessa on avoin ikkuna, josta näkyy sateenkaari. Julisteen toiselle puolen on listattu 44 yhteisöä tai yritystä jotka ovat ilmoittautuneet tukemaan tätä kampanjaa.

Kävin lukemassa, mitä Kouvolan Pride-suunnitteluryhmän sivuille oli kommentoitu. Siellä ihmetellään, miksi vähemmistöt ovat aina esillä ja  etuoikeutetumpia kuin heterot. Joku kysyi ihmettelijöiltä, että minkä takia heterot kampanjoisivat, heillähän on jo kaikki, ja toinen lisäsi että heterot ovat aina olleet tervetulleita Pride-tapahtumiin tukemaan seksuaalista kirjoa.

Itse haluan olla tässä kampanjassa mukana, kaikkien hyväksihän tämä on, vaatimattomasti kirjoitellen, koska tiedän, että tämän kampanjoinnin tarkoitus on parantaa ihmisten elämää.
On myös kiva olla jossain, missä oikeasti voidaan mennä eteenpäin eikä se ole edes vaikeata, jos vertaa ilmastonmuutoksen torjuntaan.

Iloiset Pride-tapahtumat voivat avata silmiä sille, että me kaikki kuulumme samaan yhteiskuntaan, se on avoin kaikille palveluineen, oikeuksineen ja velvollisuuksineen. Vähän on vielä korjattavaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen osalta, meillä siis vähän, monessa maassa ei ole vielä aloitettukaan.


Helsingin Sanomista


Blogiystäväni Jari Ranta on kirjoittanut monta hyvää kirjoitusta jo ennen Pride-viikkoa ja sen aikana.
Jarin kirjoitukset ovat osuvia, selkeitä ja lämpimiä, parhaita, mitä Priden ympärillä on kirjoitettu. 
Postauksen nimestä klikkaamalla pääset lukemaan jutun kokonaan.
Kirjoituksessaan Hengellinen katuväkivalta Jari sanoo, että näillä näkymin taivaaseen on menossa ikäviä ihmisiä, moralisteja ja tuomareita.
Kirjoituksessaan Pride ja poliittinen kaappaus Jari korostaa sitä, että Pride-kampanjoinnin pitää olla epäpoliittista ainoana päämääränään seksuaalisen kirjon tiedostaminen ja esille ottaminen.
Toksinen ihmisyys ja tavallisen ihmisen Pride varoittaa jyräämisestä ja ylilyönneistä, joita ääriliikkeisiin kuuluvat ihmiset ovat alttiita tekemään myös Priden yhteydessä.
Gender Police ja Omien lasten silmien edessä käsittelee heteroksi pakottamista. Sukupuoli-identiteettipoliisi katsoo ihmistä alaspäin ja paremmin tietäen, kuten uskonnollinen poliisikin. Voi lasta, jolla on vanhempina kaksi sukupuolipoliisia!
Vastustajan profilointia -kirjoituksessaan Jari tarkastelee sitä, miten transihmisten ohikatsojat toimivat, kun eivät halua nähdä transihmisyyttä omana olemisen tapanaan, osana ihmisyyden kirjoa.  
Asiakirjoitusten joukossa Jarilla on monta hyvää lämpimällä huumorilla kirjoitettua, leikillistä pakinaa.
Teräshetero Testogen on taruolento, joka puhdistaa ympäristöä tunkemalla homoja kaappiin.
Pohojalaanen sukupualiromaani eli kirija esittelee Antin, joka on saanut pilkkaa lähipiirissään, mutta jota Rire (Pride pohojalaasittain) suojelee.
"Antti menöö Rirelle ja se on siälä sathenkaaren alla. Toresta. Se on ny Riren aika. Nua on ylypeetä ittestänsä."

Kaikkein kaunein minusta on Jarin kirjoitus Rakkauden ulottuvuus. Olen saanut luvan julkaista sen kokonaan täällä tässä yhteydessä.

Keneltäkään ei saa kiistää rakkauden ulottuvuutta. - Heterot rakastavat jos ovat rakastaakseen, mutta myös homot ja lesbot ja transihmisetkin rakastavat. Kaikki rakastavat. Jokaisella on rakastamisen mahdollisuus. Mitä toiseen ihmiseen suuntautuva rakkaus tarkoittaa? Se on aina vastuunkantoa. Toisen hyvästä huolehtimista. Toisen ihmisen elämän turvaamista. se on auttamista. Taakankantoa silloin kun toinen ihminen sairastaa. - Ei ole olemuksellista irstautta. Joillekin homous ja lesbous on yhtä kuin irstautta, alusta loppuun kieroutumaa. Silloin homoilta ja lesboilta on katkaistu yhteys rakkauden ulottuvuuteen enkä ainakaan minä tahdo olla katkaisija.

Näkymä Anjalan Junkkarinvuorelta

Monenlaista on tullut luettua niin lehdistöstä kuin blogeistakin tällä viikolla tähän mennessä. En seikkaile muilla somekanavilla kuin täällä blogistaniassa. Twitter-puolella on varmaan ollut yhtä sun toista.
Olen kuullut sanottavan, että juu, tunnenhan minä homoja, ihan hyviä kavereita ovat, mutta on siellä kaikenlaista. Hah, kaikissa ihmisryhmissä on kaikenlaista!
Olen myös kuullut, miten sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöön kuuluvalle ihmiselle ilmoitetaan, että joo, sinä olet ok, hyväksyn sinut, mutta en seksuaalisuuttasi. Kuin ojentaisi lahjan ja samantien vetäisisi sen pois; sivulause mitätöi päälauseen.
Omituinen ja ymmärtämyyttä osoittava on myös se usein toistuva varoittelu, että nyt kun homojuhlia niin kovasti mainostetaan, niin nuoret eivät kohta enää tiedä, mikä on normaalia ja syntyvyys laskee muutoinkin kuin lehmän häntä.
Ihan kuin ihmisen seksuaalisuus olisi jokin harrastus, joka valitaan.  Ja mitä ihmettä syntyvyydellä on tekemistä tässä minkään kanssa? Syntyvyyden laskuun on monenlaisia syitä - ja liekö tuo paha asia ollenkaan. 



                                         

tiistai 25. kesäkuuta 2019

Kaori Ekuni, Blink blink - Pride-viikon lukuhaaste




Näin huoneen valojen heijastuvan vastapestyistä ikkunoista. Siellä me olimme: purppuranpunainen mies ja Konin puu, homoaviomis ja alkoholistivaimo. Häilyimme kaikki yhdessä ikkunaruutujen pinnalla. 

Kaori Ekunin romaanissa Blink blink (omituinen nimi, siitä myöhemmin) on sadun tunnelmaa, vaikka aihe on rankka ja ongelmia paljon, osin yhteisön paineista, osin henkilöiden omista ominaisuuksista johtuvaa. 

Purppuranpunainen mies on Cézannen akvarelli, jolle nuori vastavihitty vaimo Shoko pysähtyy vähän väliä laulamaan ja Konin puu on Shokon aviomiehen miesrakastajan nuorelle parille häälahjaksi antama jukkapalmu, joka niinikään on elävä perheenjäsen. 


Shoko tekee osa-aikaisesti käännöstöitä italian kielestä ja Mutsuki on sisätautilääkäri. He ovat alle kolmikymppsiä aikuisia ihmisiä, mutta vanhemmat ovat edelleen kovia puuttumaan heidän asioihinsa. He ovat painostaneet lapsiaan aviopuolison etsintään, kunnes nämä ovat suostuneet muutamaan  järjestettyyn tapaamiseen. Tapaamisessa sekä Shoko että Mutsuki ovat kertoneet toisilleen, ettei heillä ole aikomustakaan löytää ketään ja mennä naimisiin. Tämä kapinallisuus on yhdistänyt heitä ja he ovat alkaneet viihtyä keskenään. Nyt he ovat olleet kymmenen päivää naimisissa. 
Vanhempiin päin molemmilla on salaisuus. Menestyneen lääkäripojan vanhemmat eivät tiedä miniän henkisistä vaikeuksista ja Shokon vanhemmat eivät voisi kuvitellakaan, että heidän tyttärelleen järjestämänsä mies olisi homo. Kohta alkaa painostus lapsen hankkimiseen. Shoko saa kuulla joka puolelta, että hänen masennuksensa on ohi, kunhan perheessä on lapsi. Myös appivanhemmat kannustavat siihen keinohedelmöityksen avulla.
Nuoret opettelevat yhdessäoloa ja omia sääntöjään siihen. Mutsuki tapaa miesystäväänsä Konia ja rohkaisee Shokoakin avioliiton ulkopuoliseen  seksielämään, mutta Shokolla sellainen ajatus saa aikaan yhden monista rajuista itkukohtauksista. 
Shoko ei tiedä, välittääkö erityisemmin seksistä ollenkaan. Hän rakastaa Mutsukia ja ystävystyy myös Konin kanssa ja arvostaa tätä perheenjäsenenä. Selkeä ja reipas Kon selventää Shokolle, ettei hän tunne vetoa miehiin yleensä, hän tuntee vetoa Mutsukiin. 

Shokolla on kaikki, mitä hän haluaa ja tarvitsee. Hänellä on aviomies, joka hyväksyy hänen seksuaalisen haluttomuutensa, kaunis koti ja hyvä ystävä Kon. Hän saa heidän kanssaan olla eräänlainen lapsinainen. Hän saa satuilla, lauleskella, juopotella ja itkeä kuin lapsi. Hän saa olla rauhassa oma itsensä. 
Myös Mutsukilla on kaikki tärkeä. Shoko hyväksyy hänen homoutensa, arvostaa hänen siivousaddiktiotaan ja on loputtoman kiinnostunut hänen kertomuksistaan. 
Nuorella parilla menee mukavasti, kun vain ympäristö jättäisi heidät rauhaan. 

Vanhempien käyttäytyminen salaisuuksien paljastuttua on koomista kilpailuhenkisyydessään. Molemmat vanhemmat kokevat tulleensa petetyiksi. 
Mutsuki kuvaa perhekokouksen keskustelua näin:
    "Tämä ei ole leikin asia", äiti sanoi. Hän oli raivoissaan."Homoseksuaalisuudessa on kyse henkilökohtaisesta mieltymyksestä, mutta että mielisairaus! Mielisairaus on perinnöllistä."
     "Henkilökohtaisesta mieltymyksestä? Tuskin uskon korviani!" appiukko huudahti. "Hän ei ole mikään mies. Hän on mies-nainen. Hänen kaltaisillaan ei pitäisi olla lupa mennä naimisiin. Ja Shokon henkinen epätasapaino on ohimenevä juttu. Euroopassa ja Amerikassa kaikki käyvät terapiassa."
     En saanut sanaa väliin. Shoko joi teetään kasvot tyhjinä ja ilmeettöminä. Olin silti varma, että hän oli kurkkuaan myöten täynnä tätä kaikkea, aivan kuten minäkin.
     Halusin sanoa jotakin. "Itse asiassa me olemme aivan tyytyväisiä elämäämme."
"Sì, sì", Shoko säesti kovalla äänellä. 
   
Kirja päättyy avioliiton yksivuotisjuhliin, jossa Shoko antaa Mutsukille ihanan lahjan ja on hyvällä mielellä.  
    Minun teki mieli itkeä. Selvisimme elämästä vain rakkauden voimalla. Ilman rakkautta elämä oli liian sattumanvaraista. 
    Mikä tämän laulun nimi oli? Se oli Billy Joelin ensimmäisen levyn ensimmäinen kappale. Pelkkä melodia toi kyyneleet silmiin. 
     "She's Got a Way." Kon oli lukenut ajatukseni.
     Tällaista elämämme olisi huomenna ja ylihuomenna ja siitä eteenpäin. Kaadoin itselleni lisää kuohuviiniä. 

Kerronta tässä kirjassa on kevyttä, kirkasta ja puhdasta kuin raikas vesi. Vesi onkin yksi kirjan symboleista. Appiukko on ollut ihmeissään, miten Shoko voi olla tyytyväinen hänen homopoikaansa:"Mennä nyt naimisiin hänen kanssaan. Kuin syleilisi vettä!" Veden juonnin puhdistavaa vaikutusta on kuvattu siinä missä Shokon alkoholijuomien erilaisia vaikutuksia. Shoko kylpee rauhoittuakseen kaksikin tuntia viskiä siemaillen. Vesi on kolmessa luvun nimessä: Veden syleilijä, Vesihäkki ja Missä vedet virtaavat. 
Kertojina on vuorotelleen kumpikin päähenkilöistä, näkökulman vaihdos tuo esiin heidän tuntemansa suloisen suojaavan hellyyden toisiaan kohtaan.    

Jälkisanoissaan kirjailija sanoo, että hänen tarkoituksensa on ollut kertoa yksinkertainen rakkaustarina. Hän sanoo olevansa sitä mieltä, että jokainen on pohjimmiltaan yksinäinen ja on uhkarohkeaa rakastaa ja luottaa toiseen ihmiseen.
Lukujen otsikoista kahdessa on lainattu maalauksien nimiä. Simeon Solomonilla on maalaus Nukkujat. Se sopii lukuun Vierailijat, nukkujat ja hän joka valvoo, jossa  kaikki kolme perheenjäsentä nukkuvat "lattialla saman peiton alla rivissä ja rinnakkain kuin roomalainen numero III". 



Tähdet on veden ohella toinen tärkeä ja toistuva asia kirjassa. Onhan niitä tuossa Solomonin maalauksessakin. Shoko ja Mutsuki katselevat usein kaukoputkella tähtiä. Tähtien kylväjä on toinen luku, johon Ekuri kertoo lainanneensa maalauksen nimeä, mutta ei muista mitä. Se voisi olla Vincent van Goghin maalaama Kylväjä. Van Goghilla on tähtiä monissa töissään, mm. tunnetussa maalauksessa Tähtikirkas yö, jossa hän kuvaa yöllistä maisemaa mielisairaalan huoneen ikkunasta. 

Kaori Ekuni asuu Tokiossa. Kirjan nimi on japanista translitteroituna Kira Kira Hikaru ja englantilaisessa käännöksessä se on Twinkle, Twinkle, lastenlaulun alkusanat, Twinkle, Twinkle Little Star,  Tuiki tuiki tähtönen. Blink blink ei kuulosta yhtään samalta, se on silmänräpäys ja väläys ja kuulostaa hyvin paljon samalta kuin bling bling, kimalle, krääsä.  
Minusta myös suomennetussa kirjassa nimeksi kävisi hyvin nuo lastenlaulun alkusanat, koska ne sopivat romaanin sadunomaiseen tunnelmaan. Lastenlaulujahan Shoko sille taulun miehelle laulaa, itseään laululla rentouttaen.  

Nykyään puhutaan joillain tahoilla siitä, miten ei saisi edes käyttää sanaa eläytyä, jos ei kuulu kuvattuun ryhmään, vaan pyydellä anteeksi sivullisuuttaan. Minä uhmaan tällaista pomotusta mennen tullen. Kirjallisuus ja muu taide ovat eläytymistä varten, ja ihmisestä on moneksi.
Eläydyin kovasti tämän kirjan kolmikon Shokon, Mutsukin ja Konin tunteisiin erilaisissa tilanteissa. Shokon kohdalla eläydyin myös hänen "nuoren rouvan" elämänsä epävarmuuksiin. Muistin, miten olin naimisiin mentyäni kaikesta epävarma. Säännöllinen ruuan laittaminen ahdisti. En ollut yhtään kiinnostunut ruuanlaitosta (en paljon vieläkään) ja opiskelijana olin syönyt mitä sattuu. Koin ruuanlaiton yksinomaan minun tehtäväkseni. Pläräsin kauhuissani keskikoulun kotitalouskansiotani, löytyisikö sieltä vastaus perheaterioihin. Miten koomista! Miksi minä näin koin, olihan miehenikin laittanut omat sapuskansa yksin asuessaan eikä odottanut vaimostaan kokkia? Vanhat perinteet. Näinhän ei nykyään enää ole, ruuanlaitto ei kysy sukupuolta ja ulkonakin käydään syömässä. En yhtään ihmettele Shokon itkusessioita, onhan hänellä valtavan isoja murheita, vaikka hänen vaimotehtäviinsä ei kuulukaan muuta kuin lakanoiden silittäminen Mutsukin kokatessa ja siivotessa hullun lailla.  




P.S. Tänään on televisiossa Teema & Fem -kanavalla mielenkiintoinen dokumentti ruotsalaisesta sateenkaari-ihmisten senioritalosta. Sitä on kuvattu kolmisen vuotta, erilaisia kohtaloita. Joku on vasta tähän taloon muutettuaan päättänyt olla oikea oma itsensä, vihdoinkin. Elää, rakastaa, klo 20.00. 

maanantai 24. kesäkuuta 2019

Pride-viikko alkaa & elokuva Elisa y Marcela



Tämä viikko on Helsingissä Pride-tapahtumien viikko. 
Muualla maassa tapahtumia on eri aikoihin pitkin kesää. Kouvolan Pride on elokuussa samana päivänä. 24.8. Taiteiden yön kanssa. Aion osallistua molempiin tapahtumiin valikoiden itselleni sopivaa.

Niiina blogista Yöpöydän kirjat on haastanut bloggareita lukemaan seksuaalivähemmistöihin liittyvää kirjallisuutta. Olen lukenut useamman kirjan, joista postailen vapaamuotoisempien kirjoitusten ohessa pitkin viikkoa.

Nyt viikon aluksi haluan kirjoittaa eräästä Netflix-elokuvasta, jonka tosielämän innoittama tarina on lähes uskomaton. Elokuvan päähenkilöiden nimet ovat samoja kuin tosielämässä ja myös tapahtumien kulku on pääpiirteissään sama kuin tosielämässä.  
Espanjassa vihittiin vuonna 1901 pyhään avioliittoon Elisa Sánches Loriga ja Marcela Gracia Ibeas. Tämä on yksi maailman ensimmäisistä samaa sukupuolta olevien avioliitoista. Vihkijänä oli puolisokea ja ehkä hieman vanhuudenhöperö katolinen pappi, joka ei huomannut, että sulhanen ei ollut miehen asustaan, viiksistään ja lyhyistä hiuksistaan huolimatta samassa kaupungissa aiemmin asuneen Elisa Sánches Lorigan serkku Mario, kuten hän itsensä esitteli, vaan Elisa itse valepuvussa. Vihkiminen tapahtui San Jorgen kirkossa La Corunan kaupungissa. Tieto löytyy vanhoista asiakirjoista. Avioliittoa ei ole koskaan mitätöity. 

Kun elokuva Elisa y Marcela valmistui tämän vuoden alussa ja sen yhteydessä julkaistiin myös aitoja valokuvia, niin eräs eteläamerikkalainen nainen oli ne nähdessään hätkähtänyt. Hänellä oli valokuva isoäitinsä äidistä Marcelasta, ja nyt hän näki saman naisen elokuvan mainoskuvissa. Hänelle ei ollut koskaan kerrottu sukulaisensa elämäntarinaa.
Googlen kuvahausta löytyy elokuvaotosten lisäksi naisten aito vihkikuva. 

Elokuva on mustavalkoinen, romanttinen, eroottinen ja runollinen. Siinä on puutteita, esim. miljöö ja ihmisten käytös eivät luultavasti ole joka kohdassa historiallisesti oikein, mutta tosipohjaisuus ja todistusvoima korvaavat minulle nämä puutteet. Eläydyin liikutukseen asti.

Ohjaaja Isabel Coixet on saanut useista elokuvistaan Goya-palkinnon, joka on Espanjan elokuva-alan arvostetuimpia palkintoja. 

Alussa nuori nainen istuu junassa, joka ajaa läpi pölyisen tasaisen maiseman. Hän jää pois ja kävelee avaran maiseman keskellä seisovalle talolle. Siellä hän kohtaa vanhemman naisen, Marcelan, jota hän pyytää kertomaan kaiken. Vuosi on 1925.
Tarina, jonka kuulemme alkaa 1800-luvun loppuvuosina. Nuoret naiset tapaavat luostarin yhteydessä olevassa koulussa ja rakastuvat. Heidät yritetään erottaa, mutta he kohtaavat muutaman vuoden kuluttua uudelleen nuorina opettajina, hakeutuvat töihin samaan kouluun ja alkavat herättää ympäristössä epäluuloa käyttäytymisellään. Kun sitten Elisa katoaa ja hänen näköisensä mies saapuu ja vie Marcelan vihille, epäluulot vain kasvavat. Kyläläiset eivät koe Mario Sanchezia mieheksi, vaikka hänen vaimonsa Marcela on raskaana. Elisa ahdistetaan seinää vasten ruumiintarkastukseen, josta hän selviää viime hetkellä kertomalla olevansa hermafrodiitti. Tämä termi on nykyään vanhentunut, ihmisissä ei ole kaksineuvoisia. 
Tilanteen kärjistyessä naiset pakenevat Portugaliin tarkoituksenaan kerätä rahaa laivamatkaan valtameren yli. Syyte Espanjasta ehtii ensin ja he joutuvat vangituiksi, mutta saavat osakseen myös paljon ymmärtämystä. Vankila on rankka kokemus varsinkin viimeisillään raskaana olevalle Marcelalle. Ennen oikeudenkäyntiä naiset autetaan pakoon Argentiinaan matkalla olevaan laivaan ja sen myötä vapauteen. Portugalilaiset sekä näpäyttivät Espanjaa että eivät inhimillisistä syistä halunneet luovuttaa naisia Espanjalle, jossa syyte transvestismista, jumalanpilkasta ja asiakirjojen väärennöksestä olisi johtanut elinkautiseen vankeuteen.

Liikuttavinta minusta elokuvassa on se, kun vieraaksi tullut nainen, jonka henkilöllisyys on ollut jo jonkin aikaa katsojalle selvä, haluaa "kaiken" kuultuaan vielä kuulla Marcelan rehellisen vastauksen kysymykseen, oliko se kaikki vaivan arvoista, häät, vankila, pilkka, raskaaksi tuleminen, synnyttäminen ja oman lapsen hylkääminen, kotimaan jättäminen... ja vastaukseksi kysymyksiin Marcela nousee ja kävelee horisontista ratsastavaa harmaahiuksista naista vastaan. 

Jotkut elokuvan otoksista ovat kuin tauluja, rakastelukohtaukset ovat kauniita ja onni pulppuavaa.
Surumielisyys välittyy varsinkin Marcelan hahmossa. Ei ole ollut helppoa elää kummajaisena ja lainsuojattomana hylkiönä.




Marcelan vieraalleen kertoma menneisyys päättyy laivalle lähtöön. Elämä Argentiinassa jää kertomatta. 
Löysin netistä sellaista tietoa, että tosielämässä nämä tarinan kohteena olevat naiset kohtasivat vaikeuksia myös Argentiinassa ja joutuivat tekemään kompromisseja elämässään. Sellaistakin tietoa on, että Marcela olisi mennyt Elisan kuoltua naimisiin miehen kanssa.  

Elokuva osoittaa vahvasti sen, että sukupuolisuus on meissä se mikä se on. Siltä osin ihmistä on aivan turha pyrkiä muuttamaan. Kun Elisa kysyy, mistä heitä syytetään, hänen katseensa kertoo, miten outona hän pitää rakkauden vuoksi vainoamista. 
Tätä ei tiedetä tai ei haluta ymmärtää kaikkialla, niin hurjia ovat elokuvan lopussa ilmoitetut tilastot:
- Saman sukupuolen avioliitot laillistettiin Espanjassa 2005.
- Ne ovat laillisia vain 25 maassa maailmassa.
- Homoseksuaalisuudesta vangitaan 72 maassa.
- 14 maassa tuomio on 14 vuodesta elinkautiseen.
- 13 maassa tuomiona on kuolemanrangaistus. 

Katolisessa Espanjassa ollaan siis vapaamielisempiä ja yksilönvapautta kunnioittavampia kuin Suomessa. Meillä samaa sukupuolta olevien avioliitto laillistettiin vasta 1. maaliskuuta 2017. Eduskunta oli hyväksynyt lain kolme vuotta aiemmin, mutta se viivästyi kansalaisadressin (lue:kiusanteon) vuoksi.   


tiistai 11. kesäkuuta 2019

Vapaa kuin taivaan lintu


Meidän pihan juhannusruusu on riehaantunut

Onko taivaan lintu vapaa? Se näyttää meidän silmiimme vapaalta suihkiessaan taivaalla, mutta on sillä kovasti puuhaa pesän rakentamisessa, ruuan hankkimisessa poikasilleen ja niiden opettamisessa lintujen tavoille. Rutiineja riittää, vaistot määräävät toiminnan, mutta todennäköisesti taivaan lintu on kuitenkin vapaa turhista eksistentiaalisista vatvomisista.
Kun luin tutkimuksesta, jossa oli vertailtu ihmisten kokemaa vapauden tunnetta eri maissa ja saatu tulokseksi, että Suomi on huipulla (HS 5.6. Mikko Puttonen, Vapaudentunne tekee suomalaiset onnellisiksi...), niin tiesin heti, että tutkimustulos on oikea, ainakin osittain. Vapauden puitteet ovat meillä omassa yhteiskunnassamme aivan loistavat verrattuna monen muun maan oloihin ja käytänteisiin. Sopisi siis olla onnellinen!

Yhteiskunta antaa puitteet, mutta se ei kuitenkaan voi suojata meitä omalta itseltämme. Näyttää siltä, että kun ulkopuolisia kahleita ei ole, niin ihminen rakentaa usein itse omat kahleensa itsekontrollilla ja sosiaalisilla pakoilla, jotka ovat objektiivisesti katsoen turhia. Vapaus valita on monelle vankeus, rajojen sisällä on turvallisempaa.

Mietiskelin tätä teemaa mökillä ja kuinka ollakaan lukemiseksi sattui romaani, jonka henkilöillä on ongelmissaan paljolti kyse juuri liiallisesta vapaudesta ja valinnoista, joita pitäisi tehdä. Mitä tehdä, kun liian paljonkaan ei riitä.


Kirja on norjalaisen Nina Lykken kirjoittama ja sen nimi on Ei, ei ja vielä kerran ei. Kansi on aivan kauhea, ei tämä kirja nyt noin kevyt ole, siinä on vakavaa asiaa huumorilla taitettuna. 
Keski-ikäinen perheenäiti Ingrid on turhautunut hyvinvoivan elämänsä rutiineihin. Hän suorittaa elämäänsä robottimaisesti työssään opettajana ja kotona, jossa täysi-ikäiset pojat elävät prinsseinä ja ylennyksen saanut mies, Jan, piipahtaa, kun tarvitsee puhtaita vaatteita. Ingrid ei nauti enää mistään, hän on alkanut tuntea vastustamatonta halua läimäytellä tuntemattomia ihmisiä. 
Jan kyllä nauttii, hän nauttii kotijärjestyksen vastapainoksi boheemielämästä nuoren kollegansa Hannen kanssa tämän sotkuisessa kämpässä. Kun ero on väistämättä edessä, Jan pettyy ja loukkaantuu, koska Ingrid ei käyttäydy kuten pitäisi, itke ja riipu hänen housunlahkeessaan, vaan näyttää pikemminkin helpottuneelta. 
Mies perustelee suhdettaan nuoreen naiseen sillä, että hän on voinut tehdä niin. Missä vaimo oli, miksi ei kieltänyt! Hannekin alkaa vaikuttaa jo arkiselta esittäessään omia vaatimuksiaan, vapaus taitaa olla katoavaa sorttia. 
Ingrid oivaltaa, että koska Jan tekee  mitä huvittaa, niin hänelläkin on lupa valita, kerrankin, ja tehdä aivan mitä huvittaa. Hän on saanut tarpeekseen kaikesta jo ennen miehensä uskottomuutta. Jospa hänen vapautensa löytyisi reissun päältä maisemien vaihtuessa, auto asuntonaan, kaikki vastuut takanapäin. Jan pesköön aikuisten poikiensa ja kohta syntyvän vauvan pyykkejä.

Olen saanut kokea omassa elämässäni paljon vapautta.
Minua ei lapsena ja nuorena "kasvatettu" eikä ohjattu oikeastaan mihinkään. Tämä vapaus jätti turvattomuutta, mutta antoi toisaalta mahdollisuuden rakentaa elämäni juuri oman mieleni mukaiseksi.
Suurin vapauden mahdollistaja minulle on ollut valtion takaama opintolaina, jonka turvin pystyin aloittamaan opiskelut. Ilman sitä olisin jotain muuta kuin mitä olen nyt. Ehkä ennen aikojaan vanhentunut, katkera maalaistalon emäntä. Ehkä jo kuollut pettymykseen. Itseni ikäisissä ihmisissä on sellaisia, jotka toistelevat "jos vain olisin päässyt kouluun". No, ensimmäinen onnenpotku oli tietysti se, että pääsin 10-vuotiaana maksulliseen oppikouluun, kiitos opettajien painostuksen ja äitini tuen. Tällainen kynnys häipyi lasten elämästä peruskoulun tullessa. Erottelu varhaisessa vaiheessa on yhä käytössä useimmissa maissa, esim. Saksassa ja Englannissa.
Työssäni opettajana sain valita opetusmateriaalini, metodini ja opetustuntieni kulun. Kukaan ei vahtinut eikä vaatinut raportteja. Tätä kaikki tapaamani ulkomaiset kollegat ovat hämmästelleet. Työasunikin voin valita, olla kodikkaasti villasukissa, jos siltä tuntui. Valtio ei määrännyt minulle työpaikkaa, sain hakea töihin minne itse halusin.
Yksi vaihe elämässäni oli sellainen, että menetin lähes täydellisesti vapauteni. Se oli se vaihe, jolloin perheessä oli pieniä lapsia. Silloin saattoi jopa sattua, etten ehtinyt lukea muuta kuin työhön liittyvää kirjallisuutta ja sanomalehtiä. Tämä vaihe oli hektinen ja on sitä kaikissa lapsiperheissä. Se on palkitseva ja ohimenevä.

Jos nyt alan luetella vapauksia, joita meillä äsken mainitsemieni lisäksi löytyy, niin lista on pitkä.
Saamme arvostella maan hallitusta ja viranhaltijoita. Meillä sananvapaus toimii. On valitettavasti myös tämä hyvin uusi ilmiö, ääri-ihmiset, diktatuurien ihailijat, jotka pyrkivät uhkailemalla kaventamaan toisten sananvapautta ja demokratiaa yleensäkin.
Saamme elää sellaisina sukupuolisina persoonina, miksi koemme itsemme. Tämä on vielä haaveen tasolla suuressa osassa maailmaa. Translaki on meillä hävettävän vanhentunut, mutta se uudistetaan pian, hyvä!
Voimme asua yksin tai sellaisessa ryhmässä jota pidämme perheenämme.
Voimme erota, jos avioliitto ei onnistu.
Voimme sekä käydä töissä että saada lapsia, koska meillä on tasokas päivähoitojärjestelmä.
Vanhempien ei tarvitse harrastaa koulushoppailua, koska lähikoulu on hyvä koulu.
Meidän passimme on maailman parhaita. Voimme matkustaa muualle, ja kotimaan sisällä meidän ei tarvitse ojennella passiamme tarkastettavaksi, kuten monissa suljetuissa maissa.
Saamme tunnustaa mitä uskontoa haluamme tai olla uskonnottomia.
Saamme liikkua vapaasti luonnossa ja kerätä metsistä ja niityiltä kukkia, marjoja ja sieniä. Meillä on metsissä ja järvissä ruokaa!
Me emme voi valita eutanasiaa, mutta toimenpiteet kuoleman edellä muistuttavat usein sitä.
Me emme voi valita olla kuolematta, sitä ei voi valita missään muuallakaan. Sentään. 

Me emme aina tiedosta tai ymmärrä miten onnekkaita ja etuoikeutettuja me maailman mittakaavassa olemme. Pidämme itsestäänselvänä asioita, joiden puutteen heti huomaisimme muutettuamme jonnekin vähemmän hoivan yhteiskuntaan.

Miten on, koetko itsesi vapaaksi? Jos et, niin mikä sinua rajoittaa? Voisiko sille tehdä jotain?

Kun olin pian jäämässä eläkkeelle, eräs henkilö työpaikalla katseli minua aina tavatessa totisena ja puisteli päätään osaaottavan näköisenä. Kerran hän sitten kysyi, eikö minua pelota. Pelota? Hän kertoi oman äitinsä kokeneen kauhean kriisin eläkkeelle jäätyään ja hakeutuneen muutaman kuukauden jälkeen töihin.
Minä odotin vapauttani kiihkeästi ja olen iloinnut siitä jo yhdeksän vuotta. Tietenkään en joka aamu enää muista iloita siitä, ettei tarvitse lähteä töihin, kuherrusaika on ohi, mutta olen hiljaisen tyytyväinen. Olen saanut elää koko elämäni vapaudessa ja olen edelleen melko terve ja jaksava. 
Ettei kuulostaisi liian hyvältä, niin on kerrottava, että onhan minullakin ollut omia pakkopaitojani. Kun alan lukea vanhoja päiväkirjoja, niin moitettahan sieltä löytyy ja ryhdistäytymiskehotuksia, turhia ahdistuksia, jotka nyt tuntuvat huvittavilta, mutta nakersivat silloin vapauden tunnettani.   

Skool vapaudelle! Tai kauniimmin jiddisiksi l'chaim - elämälle!


Mökin verannalta

Kaikilla ei ole omaa nimikkoviiniä, minä sain tänä kesänä! Italialainen marjainen rosé, vino biologico. 


Karjalanruusu mökin piha-alueelta


-------------

Tässä vielä seuraavana aamuna lisättyjä "onnellisen ihmisen" aatoksia.

Pitkä vanhempainvapaa on sellainen etu, joka on harvinaisuus jopa EU:ssa. On mietitty, onko varaa ja onko järkevää tukea molempia, lasten hoitamista kotona ja tasokasta päiväkotitoimintaa.
Eräs vapaus on myös se, että työpaikan menetys ei tee suomalaisesta kerjäläistä. Työttömyyskorvaus ja asumistuki takaavat niukan toimeentulon. On toisaalta mietitty työttömien velvoittamista  koulutukseen tai vapaaehtoistyöhön ja toisaalta vastikkeetonta kansalaispalkkaa.


keskiviikko 5. kesäkuuta 2019

Taivaallinen rauha ja muita peittelyitä


Kuva Helsingin Sanomista 4.6.2019

Eilen Suomessa liehuivat liput puolustusvoimiemme kunniaksi. Sama päivä 4.6. on Kiinassa Tian'anmenin murhenäytelmän vuosipäivä, jota ei siellä saa muistaa saati muistella. Kolmekymmentä vuotta sitten 4. kesäkuuta armeija määrättiin hajottamaan väkivallalla Pekingissä Tian'anmenin aukiolla rauhanomaista mielenosoitusta  harjoittaneet opiskelijat. Mielenilmaus oli kestänyt viikkoja ja osallistujat jo alkaneet poistua, kaikki oli hyvin, kun armeija yllättäen järjesti verilöylyn maan omia nuoria vastaan - paikassa jonka kirjainmerkit tarkoittavat taivaallista rauhaa.

Äskettäin lukemassani Emma Kantasen kirjassa Nimi jolla kutsutaan öisin on pari kuvausta vierailusta tällä aukiolla. Naisystävä, jonka kanssa kertoja käy aukiolla, osoittaa Maon kuvaa ja toteaa ylpeänä:"Kiinan sydän." Ehkä nuorille ei Kiinassa ole kerrottu aivan kaikkea hirmuhallitsijastaan.
Kantanen on hämmästynyt, kun löytää Internet-yhtiö Tencentiltä vuotaneen vaarallisten sanojen mustan listan. Hän odotti näkevänsä sanoja kuten demokratia, vapaa Kiina ja älkää unohtako Tian'anmenia 4. kesäkuuta, mutta ei avioeroon ja elinkauppaan liittyviä sanoja.

Kiinan valtio ei vieläkään myönnä että joukkomurhaa olisi koskaan tapahtunut, joten kesäkuun neljäntenä kaikki tiedotusvälineet olivat kertoneet päivästä, jolloin ei tapahtunut mitään.

Poliittiset eufemismit ovat runollisuudessaan ja moniselitteisyydessään huippuhienoja. Kantanen luettelee:
Triangelipoika, valkoinen uni. Buddha korottaa tuhatta kättään ja joki kuolee nuorena. Lohikäärme, tiikeri ja leopardi yhdessä. Sinisen taivaan ja valkoisen auringon lippu. Olkoon sinut taivaisiin nostettu, lumivuorten leijona. Neljä ja kuusi, kuusi ja neljä. Neljä!

Eihän valehtelu onnistu loputtomiin. Ihmiset ovat nokkelia ja nykyään matkustetaan ja saadaan tietoa lähteistä, joihin poliittisen korrektiuden vartijat eivät yllä. Kiinassa on ryhmä Tian'anmenin äidit  ja massamurhan aikalaiset kertovat asiasta lapsilleen sellaista, mitä ei julkisesti kerrota. On erikoista ajatella, että opettaja joutuu koulussa valehtelemaan asioista, joissa on saattanut olla itse mukana.  

Ajattelin sensuurin naurettavuutta myös katsoessani Elton Johnista kertovan elokuvan Rocketman. Olin lukenut, että jakeluyhtiö on tekijöiltä kysymättä poistanut Venäjällä näytettävästä elokuvasta kaiken miesten välisen romantiikan sekä lopun aidot valokuvat ja tekstit Eltonin ja kumppaninsa onnellisesta 25 vuoden yhteiselämästä ja heidän onnestaan kahden pojan isinä. Eltonin myöhemmästä elämästä oli sen sijaan maininta, että hän oli perustanut aids-järjestön. Eihän Venäjällä hyvänen aika voi näyttää kansalaisille, että homo voi saada onnellisen elämän. Eltonin äidin julma ennuste "you will never be loved, properly" saa kernaasti jäädä totuudeksi. Mutta miten he, valtaapitävät, kuvittelevat, että ihmiset eivät saisi käsiinsä elokuvan sensuroimatonta versiota?
Elokuvasta oli poistettu myös kohtaukset, joissa käytettiin huumeita. Mikä pliisu versio ja millä oikeudella ohjaajan ja koko elokuvatyöryhmän työ sekä elokuvan päähenkilön elämä kuohitaan tällä tavalla!

Onko meillä mitään vastaavaa totuuden muuntelua? Vähemmän, eikä valtion taholta, mutta kyllä sitä on. On ainakin äärioikeiston ns. vaihtoehtomediat ja trollitehtaat, joiden päämääränä on murskata ihmisiä levittämällä heistä väärää tietoa. Erityisen vihan kohteena ovat viime aikoina olleet toimittajat, jotka ovat uskaltaneet tutkia näitä pesäkkeitä. Heitä yritetään pelotella vaikenemaan. Miten voi olla, että erästä Venäjällä vaikuttavaa dosentti B:tä ei saada lopettamaan ihmisten vainoamista ja Suomen vastaista tihutyötään?

Trump sanoo Lontoossa, että mielenosoituksia ei ole, they love me, vaikka kamerat kuvaavat ihmisjoukkoja vastustamassa hänen politiikkaansa. Oh my!

-------

Kävelylenkin jälkeen. 
Pohdiskelin tuolla kävellessä vielä lisää sensuuria ja monia muita aiheita, mm. vapautta. Helsingin Sanomien jutussa kerrotaan tutkimuksesta, jossa on selvitetty, miten paljon ihmiset kokevat hallitsevansa omaa elämäänsä. Suomalaiset ovat tämän kyselytutkimuksen mukaan oman elämänsä herroja 93 pisteen edestä ja ranskalaiset vain 53 pisteen verran. Tiedättekö, minä uskon tämän. Mutta se onkin sitten uuden jutun aihe. 
Lähden tässä ensin kahden päivän minihellelomalle mökkisaareen vapaana kuin taivaan lintu.


Kuvasin lenkilläni tienvarsien kurtturuusuja, meidän aution kylänraittimme kaunistuksia. Pitäkää pintanne kurtturuusut! Ja myös te, lupiinit!



tiistai 4. kesäkuuta 2019

Niukkaa ja runsasta, Thúy ja Khemiri



Kaksi kirjaa, aivan eri tyylit. Kim Thúy on koonnut pienoisromaaniinsa Ru (2009) tuokioita valtavasta aineistosta, koko omasta viisikymmenvuotisesta, vaiherikkaasta elämästään, niukasti, maistiaisia sieltä täältä, ja Jonas Hassen Khemiri kirjoittaa kymmenestä päivästä koti-isän elämässä pitkästi ja  yksityiskohtaisesti pohdiskellen. 
Thúyn tekstit on ladottu ilmavasti, kukin muisto tai ajatus lyhimmillään 2 - 4 riviä sivullaan ja pisimmillään vähän toista sivua. Khemirin teksti on tavallista pitkää proosaa kappalejakoineen ja viikonpäivien nimillä merkittyine lukuineen. 

Thúy on Vietnamin venepakolainen, joka on Malesian pakolaisleiriltä valittu kiintiöpakolaisena perheineen Kanadaan. Hänen kirjansa aihe on muukalaisuus. Khemirillä on ruotsalaisen äiti ja tunisialainen isä. Hän on syntynyt Ruotsissa ja asuu siellä edelleen. Hän on käsitellyt aiemmissa teoksissaan maahanmuuttajien elämää, mutta romaanissa Isän säännöt (2018) henkilöt voisivat olla mistä tahansa hyvinvoivasta länsimaasta. He ovat esimerkkejä isyydestä eri sukupolvissa. 

Rakkaus on molempien kirjailijoiden teksteissä pulmallinen asia.



Kuva: Jean-Francois Brière, kirjan liepeestä
Ru-kirjan tekstit ovat kauniita kuin timantit tai pienet miniatyyritaulut, mutta minä petyin, kun ne loppuivat niin lyhyeen. Thúy avasi kiehtovan maailman näyttämällä sitä pikkuisen ovenraosta ja sulki oven heti. Siellä vilisi kiinnostavia sukulaisia, joista olisin halunnut lukea lisää, samoin hänen autistisesta pojastaan. Olisin kaivannut myös leveämpiä siveltimen vetoja, miljöötä ja ajankuvaa. Pidän tuokioista kootuista muistelmateksteistä mm. Claes Anderssonilla ja Mark Levengoodilla, mutta jokin Thúyn teksteissä häiritsee. Ne vaikuttavat minusta kerätyltä materiaalilta, josta syntyisi upea romaani, kun niitä vielä runsauttaisi.

Kävin tutkimassa, mitä muuta Thúy on kirjoittanut. Ru on esikoiskirja, sen jälkeen ovat ilmestyneet Mãn (2013) ja Vi (2016), molemmat pienoisromaaneja. Man on ravintolamaailmassa tapahtuva rakkauskertomus ja ainakin Vi on samalla tuokiometodilla oman elämän tapahtumista rakennettu kuin esikoinenkin. Kävin myös katselemassa Goodreads -arvosteluja ja olihan siellä joku, joka oli kokenut samoin kuin minä ja jäänyt kaipaamaan jotain enemmän. Vi:stä käytettiin myös nimitystä pitkä novelli. 
Ovatko tämäntyyppiset kirjat suosittuja nykyään, koska ne sopivat kiireiseen elämäntyyliin? Niitä voi sekä kirjoittaa että lukea katkelma kerrallaan.

Lähteminen kymmenvuotiaana vietnamilaisesta kulttuurista täysin uudenlaiseen elämään on jättänyt kirjailijaan jälkensä irrallisuuden tunteena. Lapsuus yläluokan tyttönä tätien ja palvelijoiden ympäröimänä muuttuu köyhän pakolaisvaiheen jälkeen itsellisen naisen elämäksi uuden kulttuurin alueella ranskankielisessä osassa Kanadaa. Oma nimikin, joka sitoi perinteeseen, vaihtuu uuteen, jolla hän voi olla kuka tahansa.  

Vietnamilainen sananlasku sanoo: Vain pitkätukkaiset pelkäävät, sillä kaljupäätä ei kukaan voi kiskoa hiuksista. Niinpä minä yritän parhaani mukaa hankkia itselleni vain sellaista, jonka pystyn itse kantamaan. 

Paitsi tavaraan kiinnittymättömyyttä hän kertoo myös, ettei osaa eikä halua sitoutua miehiin. 

Rakastan miehiä samalla tavalla, en halua saada heitä omakseni. Vastaavasti minä olen miehille yksi monista, minulla ei ole erityistä roolia, en ole pysyvä. En tarvitse heidän läsnäoloaan, sillä en osaa kaivata poissaolevia. Heidät korvaa aina joku toinen, he ovat aina korvattavissa. Jos eivät ole, ainakin tunteeni heitä kohtaan on.
...
Sen sijaan lapseni ovat opettaneet minulle verbin rakastaa, he ovat antaneet sille merkityksen. Jos olisin tiennyt, mitä rakastaminen tarkoittaa, en olisi hankkinut lapsia. Nimittäin sen kerran kun rakastaa, sitä rakastaa loppuelämänsä, niin kuin eno numero kahden vaimo täti numero kaksi, joka ei osaa lakata rakastamasta peluripoikaansa, sitä joka polttaa perheensä omaisuutta kuin pyromaani. 

Mietin, onko muukalaisuudella ja menettämisillä mitään tekemistä siinä, osaako sitoutua toiseen ihmiseen, vai onko kyseessä luonteenpiirre. Johtaako varhainen menettämisen pelko aina tunteettomuuteen ihmissuhteissa? Usein on niinkin, että juureton tarrautuu tiukemmin ja uskollisemmin kuin turvallisissa oloissa elänyt. Varhaislapsuudella on suuri merkitys ja jos kymmenvuotiaaksikin asti on saanut kokea turvaa, niin se vahvistaa ihmistä. 



Kuva: Pierre Björk, kirjan liepeestä

Khemirin kirjan ensimmäisessä luvussa, keskiviikkona, 'poika, joka on isä' ottaa vastaan muualta saapuvan isänsä, josta käytetään nimitystä 'isoisä joka on isä' ja viimeisessä luvussa, perjantaina, hän vie tämän lentokentälle paluumatkaa varten.

Poika pyytää pientä viestiä turvallisesta perilletulosta, mikä isästä on turhaa.


Jos et viesti, minä kostan, isä sanoo puoliksi leikillään. Miten, isoisä kysyy. Kirjoittamalla tästä, isä sanoo. Tee se, isoisä sanoo. Kirjoita kirja pojasta, joka heittää kadulle rakkaan isänsä. Pikemminkin siitä tulee tarina isästä, joka kohtelee perhettään kuin omaisuutenaan, isä sanoo. He hymyilevät toisilleen. Noita viimeksi mainittuja asioita he eivät sano. He vain hyvästelevät. 

Molemmat isät ajattelevat toisistaan ennakkoluuloisesti ja väärin. Alkuun nuorempi mies näyttää erinomaiselta häärätessään koti-isänä uupumukseen asti, samalla muistellen oman isänsä välinpitämättömyyttä, mutta vähitellen saamme vaimojen kautta uutta näkökulmaa. Ehkä poika ei vain muista isänsä uhrauksia ja ehkä hänelläkin on huonoja isäominaisuuksia, pelkkä läsnäolo kun ei takaa hyvää isyyttä, kuten ei äitiyttäkään.

Isä keinottelee pojan suusta äidin korvatulpat. Yksivuotias alkaa huutaa. Nelivuotias rakentaa autotallin. Yksivuotias hajottaa autotallin. Nelivuotias heittää yksivuotiasta pallolla. Yksivuotias luulee heittoa leikiksi ja hakee pallon ja antaa sen nelivuotiaalle. Nelivuotias piilottaa pallon. Isä kalastaa legon yksivuotiaaan suusta samalla kädellä joka kymmenen minuuttia aiemmin oli kakassa. Nelivuotias ilmoittaa kyllästyneensä leikkimään duploilla. Yksivuotias hieroo silmiään. Isä katsoo kelloa ja tajuaa että nelivuotiaan lähtöön esikouluun on vielä puolitoista tuntia. Hän toivoo, että aika kuluisi nopeammin, toivoo, että päiväkodissa olisi paikka yksivuotiaaalle.  

Isä kyllästyy vanhempainvapaallaan, mököttää ja on marttyyri. Isä mökkiytyy ja rähjääntyy eikä jaksa lähteä minnekään silloinkaan kun voisi. Moderni isä on kotiin jäätyään samanlainen kuin äiti vastaavassa tilanteessa, yhtä turhautunut ja yhtä pettynyt jaksamattomuuteensa. Ehkä moderni isä myös rakastaa syvemmin lapsiaan kuin entisaikojen etäinen isä, koska on nähnyt niin paljon vaivaa heidän vuokseen.
Tunnistan Khemirin nuoressa isässä paljon itseäni, varsinkin nuorta itseäni, mutta nykyistäkin: perhekeskeisyyttä,  täydellisyyteen pyrkimistä, taipumusta murehtimiseen, rakkauden tarvetta, oman lapsuuden puutteiden ja isän persoonan vatvomista.

Huvittaa kirjan takakannessa oleva mainoslause 'Mestari on palannut'. Tällä viitataan Khemirin aiempiin menestysteoksiin Ajatussulttaaniin ja Kaikki se mitä en muista. Tulee mieleen urheilusankarit, Makhan Amirkhani nyrkkeilykehässä ja Mörkö jäällä. Huomaatteko, olen seurannut urheilua, sen sivuilmiöitä ainakin!

Pidän molempien kirjojen kansista, Ru-kansi on upea! Kiitos suunnittelusta Sanna-Reeta Meilahti! Isän säännöt -kirjasta ei löydy kannen tekijää. 
Khemirin kirjan alkuperäinen nimi Pappaklausulen on mahtava, suomennos ei aivan vastaa sitä. Isyyden säännöt, isäsopimus..hmm?
Sana 'ru' on ranskaksi puro ja vietnamiksi kehtolaulu. Molemmat sopivat muistelemiseen hienosti. Hyvä, että sana selitetään kirjan alussa, muutoin se käännetyissä versioissa tulkittaisiin helposti henkilön nimeksi.     

Molemmilta haluan lukea lisää. Khemiriltä olen lukenut Ajatussulttaanin, josta pidin kovasti.  
Thúyn kirjoissa minua houkuttaa löytää niistä lisäpaloja Run jättämiin palapelin aukkoihin. 

lauantai 1. kesäkuuta 2019

Emma Kantanen, Nimi jolla kutsutaan öisin




Emma Kantasen esikoisromaani Nimi jolla kutsutaan öisin (2019) perustuu hänen omakohtaisiin kokemuksiinsa peligraafikkona ja lesbona Kiinassa. 
Kirjassa on kolme eurooppalaisen Kiinassa kokemaa muukalaisuuden tasoa:uusi ympäristö outoine kielineen ja tapoineen, pelifirman työkulttuuri ja lesboelämän lainalaisuudet. 

"Sinä et edes muistanut Hongkongissa omaa nimeäsi", opettaja sanoi kun saavuin yksin luokkana toimivaan kokoushuoneeseen palattuani viimein matkaltani. Sihteeri oli juorunnut ympäriinsä vaikeuksistani. 

Ài Mǎ, Emma, käy kielikurssilla, koska puhelimen automaattikääntäjän avulla kommunikoidessa tulee väärinkäsityksiä, mutta kurssi ei tuota tulosta. Jopa oman nimen kirjainmerkit ovat mahdottomia ja ääntämisessä toonit unohtuvat. 
Pekingiläistä elämää eurooppalaisen silmin katsellessa tulee jatkuvasti esiin sellaista, mikä on erilaista kuin Euroopassa. Naisten ja miesten nimiä ei erotella, puhelinsoittojen sijaan käytetään pikaviestintää chattipalvelun kautta, työssä puurretaan älyttömän pitkiä päiviä ilman lomia, jopa työn ääreen nukahdellen, pornografia on kiellettyä, vaikka tehtaissa tehdään värikkäitä seksileluja vientiin. Paljon tapahtuu piilossa. Salakieli peittää ikävät asiat. Työkaverit kulkevat käsi kädessä, viattomasti, kaikki eroottinen tapahtuu yksityisyydessä. 
Metrojunien ruuhkat, ilmansaasteet ja lapsiaan erityisellä torilla julistein avioliittoon markkinoivat keski-ikäiset naiset ovat meillä lehtiartikkeleista tuttuja ilmiöitä, mutta silminnäkijän kuvaamina ne todella heräävät eloon. 
Nettikahvila Just Kids vaikuttaa harmittomalta paikalta ja viehättää päähenkilöämme, kun hän näkee nuorten pelaavan hänelle tuttuja pelejä, mutta työkaveri kertoo, että juuri nämä ovat sairaita paikkoja, joissa äidit käyvät itkemässä lapsiaan palaamaan kotiin. Kun joku teini oli 36 tunnin pelisession jälkeen saatu lopettamaan, hän oli tehnyt itsemurhan käsi viimeiseen asti toistaen pelin liikettä.   

   Ruuhkaa oli yritetty vähentää samansuuntaisella metrolinjalla, mutta se ei koskaan oikein auttanut. En edes halunnut tietää, oliko tilanne joskus ollut pahempi. Luulen, että vasta Batong Line opetti minulle, miltä ihminen tuntui, enkä tarkoita ihmistä henkilönä. Vaan materiaalina. Yhä seuraavaa ja seuraavaa metroa odottamaan kyllästyneet bisnesmiehet painoivat jaloillaan ihmismassaa tiiviimmäksi, jotta olisivat viimein päässeet vaunuun sisään. 
   Ihmismassan puristus oli ollut mieletön, enkä tiennyt missä aloin ja missä päätyin. Nyrkinkin mentävä rako oli merkittävä ja lapsia kasattiin järjestelmällisesti, jotenkin... päällekkäin. Ruuhkakokemukseni olivat tietenkin jo alusta asti olleet henkilömääriltään ja todennäköisyyksiltään niin raamatullisissa mitoissa, että muistin nähneeni jopa kaksi kiinalaista albiinoa. 
   Mutta en koskaan nähnyt yhtään vammaista, en ketään edes pyörätuolissa.  

Ài M
ǎ, nimi, jonka äääntämys kuulostaa samalta kuin Emma, tarkoittaa eri tooneja käyttäen eri asioita, kuninkaallisesta hevosesta kysymykseen 'rakastatko minua'. Hän on piirtänyt Roviolla kuuluisia Angry Birds -hahmoja ennen Kiinaan lähtöään. Pekingissä hän suunnittelee Yueshi-firmassa yhdessä työparinsa Song Jinin kanssa hahmoja Candy Crash -peliin. 
Suomessa ilmapiiri työpaikassa on ollut vapaa ja innostava ja työtilat luovuutta edistäviä, Yueshilla ollaan ahtaassa toimistossa tiukan hierarkisen valvonnan alla. Piratismi on Kiinassa hyve eikä rikos ja toisilta lainataan sumeilematta. 
Naiset työpöydän molemmin puolin kokevat työnsä kuluttavaksi ja turhaksi, mutta Ài Mǎ on se, joka voi lähteä. Työpari, pieni salaperäinen, superälykäs nainen Song Jin, länsinimeltään Penn, jää ahertamaan koneensa ääreen. Naiset ovat kohdanneet toisensa piirtämisen ja omistautumisen kautta. He ovat paahtaneet vastatusten vuoden päivät niin, että vaatteetkin ovat kuluneet toispuoleisesti, lumoutuneet toistensa luonnoslehtiöiden kuvista ja alkaneet tuntea ehkä jotain enemmänkin.  

   Toivoin, ettei Song Jin olisi enää jäänyt toimistolle, kun itse lähdin. Sillä sinä päivänä hän itki, enkä minä osannut tehdä mitään. Hän nojasi kyynärpäillään pöytään, peitti molemmat sivut kasvoistaan, minun puoleni vähän huonommin. 
   Song Jin, jolla oli sadan huippulahjakkaaksi itseään kutsuvan suomalaisen taidot, eikä mahdollisuutta lähteä pois.

Kaiken outouden keskellä Ài Mǎ, uskoo löytäneensä jotain tuttua, kun hän löytää lesboyhteisön nettisivut. Lesboja, laotongeja, kutsutaan nimellä lala. Kaikki heidän tapaamispaikkansa ovat salaisia. He kiinnostuvat oitis uudesta eurooppalaisesta lalasta. Ensimmäinen kysymys, johon Ài Mǎn pitäisi osata vastata on, onko hän  P vai H, koska T hän ei voi olla vaalean pitkähiuksisen ulkonäkönsä perusteella. T on historian naissotureiden perintöä jatkava poikamainen lala, H on epämääräinen, mutta harmiton. Alajaotteluja on vaikka kuinka paljon, mutta kun Ài Mǎ lähtee poikamaisten lalojen kanssa ratsastusretkelle, hänet pahoinpidellään vähemmistön tuojana vähemmistön sisään, ja hän alkaa saada uhkausviestejä. T ei voi haluta toista T:tä, se on epänormaalia. 
P ei koskaan liiku rakastelun aikana. T ei koskaan sano silloin mitään. T hyökkää aina, P hyväksyy. 
Hyökkäävä T käyttäytyy kuin raiskaaja. Hän ei saa koskaan orgasmia eikä harrasta itsetyydytystä. Ài Mǎ on kotimaassaan tottunut siihen, että ihmisillä on seksissä, kuten kaikessa muussakin, oma yksilöllinen mikrokulttuurinsa, Kiinassa kaikki toimivat rituaalinomaisesti samalla tavalla omituisten kirjoittamattomien sääntöjen määrääminä. 
Miksi lesbot ovat alistavaa valtakulttuuria paetessaan luoneet sitä muistuttavan, yhtä tiukan ja raa'an alakulttuurin? Homomiesten elämä ei näytä olevan yhtä rajua kuin naisten eivätkä heidän ajatuksensa yhtä kumouksellisia. 
Feminismi ja salaiset pornokaupat ovat lalojen hallussa ja he ovat suosittuja valetyttöystäviä homomiesten käydessä vierailulla kodeissaan. 

Eräs Ài Mǎn tyttöystävistä huomauttaa hänen pukeutumisestaan, toinen moittii, että hän syö P:ksi liikaa. Häntä vakoillaan, hänestä tapellaan ja häntä hakataan. Joku on odottanut pääsevänsä hänen avullaan Eurooppaan.
Ài Mǎ ei todellakaan viihdy itselleen määritellyssä roolissa. 
Hän alkaa pohtia, että ehkä juuri vaikeasti määriteltävät ohikatsotut H:t ovat eniten hänen kaltaisiaan. He näyttävät keskisormea lala-hierarkialle ja elävät sairaan alakulttuurin liepeillä ottamatta osaa sen tapoihin. 

   Lalat minun nuoret naiseni, lapset joita he salaa kasvattivat, maailma ei todellakaan ollut heille valmis niin kuin se melkein oli minulle. 

Tämä kirja on täydellinen. Sen sisältö, tyyli kaikki viehättää minua. Kirjailijan tarkat huomiot nostavat esiin valta-asetelmia ja tunnelmia, jotka jäävät mietityttämään. Tuntuu, että olen päässyt mukaan johonkin aivan uuteen maailmaan.  
Tässä kirjoituksessani on jotain maistiaisia kirjan laajasta sisällöstä, sivuja on päälle 400. Luin ensimmäisen kerran uppoutuen ja toisen kerran mietiskellen. Uskomatonta, että kyseessä on esikoisromaani! 

Katson lopuksi  omistuskirjoitusta: "Heille, joiden nimet minun on täytynyt muuttaa." 


--------
Kävin blogikierroksella. Tästä kirjasta ei ole kirjoitettu paljon.
Nämä löysin.
Kirjaluotsi ja Kulttuuri kukoistaa -blogeissa on myös ihmetelty Kantasen kuvaamaa kiinalaisen lesbokulttuurin väkivaltaisuutta. 
Opus vei -blogin Arsi on yhtä ihastunut Kantasen teokseen kuin minä. Hän käyttää siitä nimitystä kansainvälisen tason lukuromaani. Arsi Aleniukselta itseltään on muuten ilmestynyt romaani Villa Alpha. Se(kin) on kirjapinossani. 
Silvia Hosseini kehuu Suomen Kuvalehden kolumnissaan kirjan huumoria, mutta moittii sitä juonettomaksi ja sen kieltä kankeaksi. No, minä kyllä näin tässä kirjassa myös juonen ja pidin sen kielestä. Kirjaluotsi-blogin postaus alkaa pitkällä sitaatilla, joka on hieno esimerkki juuri kielen kauneudesta. Se päättyy näin:"Oli olemassa sellainen tunti, joka piiloutui muiden alle, ja silloin Pekingissäkin saattoi levätä. Kun ulkona oli vain mustaa, sinistä, pienien ojien heijastuksia, ja metro oli hetken maanalainen kultasuoni."


Vain kolme kuvaa - maaliskuu

Bloggari Kristiina K on aloittanut vuoden alussa kuvahaasteen Vain kolme kuvaa . Tehtävänä on julkaista joka kuukausi kolme kuvaa, joiden ai...