torstai 29. lokakuuta 2015

Iloisena tunnustuksista, kiitos Cision ja Miska


Onnitteluruusu minulle!
Menen yleensä aamukahvin ja sanomalehtien jälkeen katsomaan sähköpostini. Vau mikä uutinen, minun - minun!!? - blogini on valittu Cisionin kirjallisuusblogien Top 10 -listaan! Kiitos Cision-raati!
Minut valtasi onnellisuuden tunne. Olenhan blogannut vasta päälle kaksi vuotta vaatimattomalla tyylillä. En ole Facebookissa enkä twiittaa. Vasta tänä syksynä viitsin opetella kuvankäsittelyä; rakas aviomieheni teki minun blogikuvani siihen asti. Ja vasta hiljattain laitoin tunnisteita takautuvasti kirjoituksiini. 
Laitan tähän linkin, josta löytyy palkitut ja tämän tunnustuksen perustelut. Voitte miettiä, miksiköhän minun blogini on noin huomioitu ja miksi olen päässyt noiden osaavien ihmisten joukkoon. 
Onnittelut toisille listalla mainituille!
Itse päättelen, että palkitsemiseni peruste olette TE lukijat ja kommentoijat! KIITOS! Palkinnon antajat ovat varmaan huomanneet kommenttiketjut fiksuine keskustelijoineen. 
Poikani, jolle ensimmäisenä soitin tunnustuksesta, sanoi, että hänen mielestään minun blogini ansio on myös sen tietty vanhanajan rauhallisuus. Ah, niinkö? Odottelen kyllä aina, että minulla on oikeasti asiaa ennen kuin kirjoitan. En kirjoita hyvästäkään kirjasta ellen löydä jotain näkökulmaa, mikä houkuttaa näpyttelemään ja kertomaan myös omista mielipiteistäni tai kokemuksistani. Siksi muutin kirjani nimenkin Marjatan kirjaelämyksiä muotoon Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia

Viime aikoina olen kirjoittanut ehkä vähän harvemmin, koska osan kirjoittamisen halustani ja energiastani on vienyt kirjoitusten väsääminen lapsuusmuistoista elämäkertakirjoituskurssille.

Nyt olen niin hyvällä mielellä että! 


Sain jokin aika sitten kivalta Kirjoitan ja luen, siis olen blogin Miskalta Liebster Award -tunnustuksen ja haasteen, johon liittyy 11 kysymystä. Kiitos Miska, olet ihmeellinen! Käykää Miskan blogissa, vasta lukiolainen ja kirjoittaa niin hyvin ja niin viisaasti.

Haasteen säännöt:
1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5 - 11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Miskan laatimat kysymykset ja minun vastaukseni

1. Minkä perustella tartut kirjaan ensimmäistä kertaa? Kansi, juonikuvaus vai jokin muu?
Se vaihtelee. Joskus kaikki nämä vaikuttavat. Esimerkiksi Joan Didionin elämäkerrallinen kirja "Iltojen sinessä" veti minua puoleensa, koska tiesin siitä luettuani hänen toisen kirjansa, johon sain puolestaan vinkin Ullan luetut kirjat -blogin Ullalta, siis bloggarin suositus vaikutti. Ja kun näin kirjan, olin aivan myyty sen kannen sinisyyden vuoksi.

2. Oletko pöytälaatikkokirjoittaja? Siis luetko vai tykkäätkö itse luodakin jotain? Mitä kirjoitat jos kirjoitat?
Käyn kerran viikossa elämäkertakirjoitusryhmässä, jonne kirjoitan joka kerraksi yhden lapsuusmuistelun. Toistaiseksi ne ovat olleet kipukohtien ja häpeän hetkien sanallistamista, mutta eiköhän sieltä ala löytyä myös aurinkoisten hetkien kuvauksia. En sitten tiedä, mitä niillä kirjoituksilla teen. Niitä tulee kurssilla päälle kaksikymmentä, joten niistä voisi tehdä pienen omakustannekirjan lapsille ja lastenlapsille.

3. Mitä muuta harrastat kuin kirjallisuutta?
Harrastan elokuvia, teatteria ja taidenäyttelyissä käymistä. Liikuntamuodoista pidän kävelystä ja pilateksesta. Minusta on hauska myös katsoa viihdettä televisiosta, Maria Veitola yökylässä, Modern Family, Downton Abbey yms ja dokkareita.

4. Oletko sosiaalinen lukija? Pidätkö pitkistä keskusteluista lukupiirin tai ystävän kanssa vai onko lukeminen sinulle henkilökohtainen kokemus? (kuten se minulle aika pitkälti on, jos ei oteta lukuun bloggaamista)
En ole ollut koskaan lukupiirissä. Luulen, että olisin kärsimätön. Sen sijaan on kiva jutella ystävän kanssa kirjasta, jonka molemmat olemme lukeneet. Yleensä kyllä luen vain itsekseni ja bloggaan osasta lukemaani.

5. Kuinka bloggaaminen on muuttanut sinua?
Se on tuonut itsetuntemusta. Se on antanut iloa. Käyn aika paljon lukemassa toisten blogeissa, ja moni bloggaaja tuntuu jo vanhalta tutulta tai jopa ystävältä. Blogikirjoittelussa on vähän vanhanaikaista kirjeiden kirjoittamisen makua, hidasta ihmissuhteiden rakentelua.

6. Kuinka pitkään hiot blogipostauksiasi? Kirjoitatko kerralla kaiken vai palaatko myöhemmin muokkaamaan?
Kirjoitan aikalailla yhtä päätä, sitten korjailen ja paikkailen. Yleensä silti huomaan julkaistussa kirjoituksessa virheitä ja palaan korjaamaan niitä. 

7. Kuinka rehellinen uskallat olla blogatessasi?
Hyvin rehellinen.

8. Kerro yksi asia, joka ilahduttaa sinua tänään.
No, nyt on helppo: tuo Cisionin tunnustus! Parvekkeen kynttilälyhty ja joulun ajattelu. Siinä tuli jo kolme.

9. Kerro yksi asia, johon olet tyytymätön.
Se, että nykyään on sopivaa vihata julkisesti.

10. Kehu itseäsi muutamalla virkkeellä.
Olen tyytyväinen elämääni. Olen aika kiltti. Olen pärjännyt vaikeuksista huolimatta.

11. Oletko hetkessä eläjä? Osaatko nauttia pienistä asiosta?
Kunpa osaisinkin olla enemmän hetkessä eläjä! Kyllä minä murehdin aika paljon, mutta jos vertaan itseäni moniin mestarihuolehtijoihin, niin en sittenkään kohtuuttomasti. 
Osaan nauttia pienistä asioista. Minulle esimerkiksi riittää vaatimaton matkustelu, en valita helposti muhkuraisista tyynyistä. 

Tämä tunnustus ja haaste on nyt kulkenut niin monella - minäkin haastoin jo aiemmin toisia blogeja - että taidan jättää tällä kertaa tähän.  
Kaikki kirjablogit ovat palkinnon arvoisia Liebstereitä ja top-blogeja. ♥

maanantai 26. lokakuuta 2015

Helsingin Kirjamessuilla 2015 koettua ja tuumailtua


Ensimmäinen messupäiväni oli perjantai.
Kävin kuuntelemassa, mitä nuoret kirjailijat Alexandra Salmela ja Iida Rauma sanovat kulutusyhteiskunnasta ja syistä, jotka ovat johtaneet siihen.
Salmela sanoi, että ihminen on heikko eläin, jonka käyttäytymistä johtaa mukavuudenhalu.
Rauma sanoi, että ihminen arvostaa liikaa järkeä unohtaen luonnon, tunteet ja vaistot.
Molempien kirjoissa, Salmelan romaanissa Antisankari ja Rauman romaanissa Seksistä ja matematiikasta, jotka tyyliltään ovat hyvin erilaisia, on yhteisenä teemana ihminen vaatimassa oikeuksiaan ja unohtamassa velvollisuudet.


OMASTA AIHEESTA EI SAA LUOPUA
Anna-Leena Härkönen

Toinen perjantailta mieleen jäänyt tilaisuus oli otsikoitu "Saako sanoa?". Aihe tarkentui muotoon, millä kielellä saa sanoa. Kirjailija Sirpa Kähkönen johdatteli kiinnostavaa keskustelua, johon osallistui Venäjän ja suomalaisugrilaisten kielten tuntijoina suomentaja (mm. udmurtin kielestä kääntänyt) Esa-Jussi Salminen, kirjailija-toimittaja-kriitikko Ville Ropponen, kielentutkija Janne Saarikivi ja petroskoilainen muusikko Santtu Karhu, jonka etnorockyhtye 'Santtu Karhu & Talvisovat' esiintyy livvin kielellä. 
Tässä keskustelussa kävi ilmi, että suomalaisugrilaiset vähemmistökielet ovat säilyneet paremmin kuin monet Euroopan pienet kielet, jotka ovat kadonneet jo 1800-luvulla. Tämä johtuu Venäjän myöhemmästä modernisoitumisesta ja mm. siitä, että yhteys isovanhempiin on Venäjällä edelleen tärkeä. 
Kaksikielisyys on vaikeaa toteuttaa Venäjällä, koska se ymmärretään niin, että latinalaisilla kirjaimilla kirjoitettua ei hyväksytä ja kaikki julkaisut pitää kääntää myös venäjäksi. Jos meillä olisi näin, niin esim Hufvudstadsbladet pitäisi julkaista myös suomeksi.
Kaikki keskustelijat kummastelivat, miksi Suomessa ei ole kiinnostuttu kunnolla pienistä sukulaiskielistä. Harrastellaan vain jonkinlaista kansansirpaleromantiikkaa, kolonialismin ja orientalismin perinteen mukaista paapovaa suojelua. Suomalaissukuisilla kansoilla on eepoksia, klassikoita ja uutta kirjallisuutta, josta ei puhuta Suomessa.


KIRJALLISUUDESSA MERKITTÄVÄÄ ON
NIMEÄMÄTÖN
Juha Seppälä

Kävin katsomassa esikoiskirjailijoiden haastattelua. Esikoisensa julkaisseita on hauska kuunnella, koska he ovat niin innoissaan ja tyytyväisiä oma tuore kirja edessään pöydällä.

Seurasin myös vähän aikaa Mihail Siskinin haastattelua. Sveitsissä emigranttina asuva 
Siskin puhui samalla tavalla pettymyksestään kotimaahansa kuin taannoin Helsinki Lit -tapahtumassa, jossa häntä oli viihtyisämpää kuunnella kuin meluisassa messutapahtumassa. 

Suunnittelemani Susanna Alakosken ja Mathias Rosenlundin yhteishaastattelu minulta valitettavasti jäi, koska silloin pitikin jo lähteä valmistautumaan teatteriin. 


Toisen kerran olin messuilla sunnuntaina.  Aamulla oli väljää ja mukava liikkua, mutta puolen päivän aikaan kävi jo melkoinen kuhina.

Seurasin keskustelua vähemmistöistä suomalaisen kirjallisuuden aiheina. Keskustelijoina olivat Anja Snellman, Maija Haavisto ja Mari Pyy. Todettiin, että aiemmin fiktiossa esiintyi enemmän vammaisia, koska heitä näkyi katukuvassakin enemmän. On outoa, että vammaisista kirjoittavalta henkilöltä tivataan usein, miten hän voi eläytyä, koska ei ole itse vammainen. Kirjailijan tehtävähän on nimenomaan eläytyminen. 


#GRANDIOSITEETTIHARHA #MIKÄVITUNKIRJAILIJA?
Anja Snellman

Pentti Linkolalta on julkaistu uusi painos kirjasta Unelmat paremmasta maailmasta, joka julkaistiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1971. En ollut silloin kiinnostunut. Olin varmaan liikaa kiinni omissa nuoruuden angsteissani. Linkolaa haastateltiin lavalla, jonka viereisessä paikassa rallateltiin kovalla äänellä jotain kansanlauluja. 
Toivomus messujen järjestäjille: jättäkää musiikki pois! Avolavalta toiseen kuuluva puhe muodostaa juuri ja juuri siedettävän kakofonian, musiikki on jo liikaa. 
Linkola totesi nyt kirjastaan, että nuorena kirjoittajan tyyli ei ole naseva, Hän ei kirjoittaisi enää samalla runsaalla tyylillä. 
Hänen mielestään ihmisen vapaus on maailman tuho. Ihminen ei toimi viisaasti, ellei häntä pakoteta siihen laeilla ja määräyksillä.  
Tässä haastattelussa minua ärsytti paitsi naapurilavan häly, niin haastattelijan ilme ja tyyli, joka oli täynnä myötätuntoa ja huvittuneisuutta ikäänkuin Linkolan vanhuus olisi jotain vitsikästä. Ainakin minä tulkitsin näin. Linkola täyttää kohta 83, mutta ei kai korkea ikä tee ihmisestä (välttämättä!) huvittavaa.
Samaan aikaan messuilla oli esillä Image-lehden Juha Törmälän kuvasarja 'Kirjallisuuden kuninkaalliset', jossa kirjailijat oli kuvattu vanhennettuina ja vanhanajan tyyliin laitettuina, protestina nykyajan tavalle nuorentaa ja poistaa kuvattavista vanhuuden merkkejä. On kyllä erikoista, että vanhenemisesta tehdään niin iso numero. Käytän tämän kirjoitukseni kuvituksena joitain näistä kuvista Image-lehdestä uudelleenkuvaaminani. Tekstit kuvien alle on laatinut Outi Kaartamo. 
Ostin pari Linkolan kirjaa ja pyysin oikein omistuskirjoituksen. Linkola kirjoitti nimensä kauniisti selvällä kaunolla. Kirjan lopussa oleva itsenäisyyspäivän radiopuhe 1967 on hätkähdyttävän hieno. Muuta en ole kirjasta vielä lukenut.

Lopuksi seurasin kahden nuoren moskovalaiskirjailijan haastattelua. 
Aleksandr Snegirjov ja Jevgeni Babuskin ovat molemmat nuoria palkittuja "herättäjiä". 
Snegirjov on kirjoittanut naisista kirjan Vera, jonka jälkeen hän ei enää ole pitänyt miehiä kiinnostavina kirjan henkilöinä. Miehet ovat Venäjällä menettäneet arvojaan ja naiset ovat vahvistuneet.
Babuskin kirjoittaa satuja köyhille. Hänen sankarinsa hengailevat hylätyissä pommisuojissa. Hän pelkää, että he vielä löytävät vanhoja aseita ja haluavat tuhota niillä maanpäällisen valtakunnan. Babuskin on Ukrainan sodan yhteydessä huomannut, että ihmiset voidaan saada vihaamaan toisiaan jopa muutamassa päivässä. Hän katsookin missiokseen puhua ihmisten yksinäisyydestä ja pelosta ja olla vihaa vastaan. 
  
Jevgeni Babuskin (vas) ja Aleksandr Snegirjov

Kun vielä näytelmäkin, minkä katsoimme Kansallisteatterissa, oli Pirkko Saision kirjoittama Slava!, niin tulihan tässä jonkin verran Venäjä-teemaa. Slava!:n tapahtumapaikka on Venäjä, sekä oikea maa että fiktiivinen tähän näytelmään luotu myyttinen paikka. Näytelmä on hurja satiiri, mutta myös pasifistinen teos, joka puhuu vakuuttavasti rauhan puolesta, järjettömyyttä vastaan.

MARKKINOINTI ON KIRJAILIJAN LUONTEEN
VASTAISTA
Pirkko Saisio

Sellainenkin elämys messuilla tapahtui, että tapasin portaissa toisen bloggarin, Kirjakko ruispellossa -blogin Marin. Bloggarit ovat siis oikeita ihmisiä, ei vain jotain sometyyppejä. Heippa Mari, oli kiva tavata!
Mukavaa syksyä kaikille lukijoille!


torstai 22. lokakuuta 2015

Kirjamessuiluni historiaa, tulppaaneista ja orvokeista


En ole oikein messuihminen. En käy millään muilla messuilla kuin kirjamessuilla. Kerran kokeilin matkamessuja, mutta en saanut niistä irti paljon mitään. Matkoja on paljon hauskempi suunnitella netissä kuin jonkin mainospöydän ääressä hälinässä.

Helsingin Kirjamessuilla olen käynyt lähes joka vuosi siitä asti, kun niitä on järjestetty, siis 2001 alkaen. Teen aina hyvän suunnitelman ja pyrin näin muokkaamaan messuista itselleni kirjallisuusseminaaria muistuttavan tapahtuman. Viime vuonna vietin paljon aikaa yläkerran saleissa Aino ja Kullervo, joissa on suljettava ovi ja kulloinenkin haastattelu tai keskustelu kestää yleensä tunnin. Pöytien ääressä haahuileminen ja keskustelunpätkien kuuntelu seisaaltaan jää siis minulta aika vähälle. Kivaa sekin on, vähäisessä määrin.

Alkuun kävin messuilla vain lauantaisin, sitten venytin Helsingin reissuani yön yli. Eläkkeelle jäätyäni aloin lähteä liikkeelle jo torstaina. Oli hauska odottaa porttien aukaisua yhdessä koululaisryhmien kanssa ja mennä kuuntelemaan avajaispuhetta. Kaksi aktiivista päivää on minulla nykyään maksimi.

Olen lähtenyt monesti messuille yksin. Minusta on hauskaa kulkea yksikseni ihmisjoukossa. Pidän myös yksin matkustamisesta. Siltä varalta, että perheenjäsenet käyvät täällä, on lisättävä, että painotus on sanalla 'myös'. Perhematkat ja viime vuosien kolmen sukupolven matkat ovat olleet huippuihania!
Messuilla kävellessä yleensä aina törmää - minunkin "seminaarityylilläni" - johonkuhun tuttuun jopa Kuhmon ajoilta ja pääsee päivittämään kuulumisia. 
Tänä vuonna tiedämme jo tapaavamme ystävän, joka on tullut messuille Sodankylästä asti. 

Mieheni lähtee huomenna mukaan, kivaa! Teemme monipuolisen kulttuurimatkan. Suunnitelma on muotoutumassa. Näyttää siltä, että olemme messuilla perjantaina ja sunnuntaina. Perjantai-iltana menemme katsomaan Slavan Kansallisteatteriin ja lauantain omistamme näyttelyille ja ystävien tapaamiselle.

Olen innoissani lähtökuopissa, oikein pikku matka edessä. Hotelliyöpyminen viehättää. On ylellistä mennä juuri petattuun vuoteeseen ja valmiiseen aamiaispöytään.

Eilisen Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla Hanna Mahlamäki on otsikoinut kolumninsa "Kirjallisuus on portti ymmärrykseen" ja toteaa, että lukeminen kehittää empatiaa, jota ilman emme ole oikein edes ihmisiä.

Minä pyrin ilmeisesti kovasti ihmiseksi, koska empatia-aiheet vetävät puoleensa. En mene suurten nimien perässä. Susanna Alakoski ja Mathias Rosenlund kiinnostavat minua enemmän kuin Sofi Oksanen. Haluan myös joka vuosi nähdä ja kuulla messuilla esikoiskirjailijoita.

Miestäni kiinnostaa minua enemmän Venäjä-teema, mutta löytyi myös paljon samoja valintoja. Pitkä liitto tekee kaltaisekseen. 

Eräs kiinnostava aihe on perjantaina Kullervossa (Ah, kunnon salissa!) Saako sanoa? Minusta nykyään sanotaan liikaa, töräytellään mitä sattuu yhtään valikoimatta. Minusta ei siis tarvitsisi sanoa ihan niin paljon. Mitähän keskustelijat ovat mieltä?

Kansalaisopiston kirjoituspiirissäni on läksynä kirjoittaa jostain, mihin osallistui messuilla. Ehkä väsään jotain juuri tästä aiheesta, mitä saa ja ei saa sanoa. Se sopii hyvin elämäkertakirjoittamisen yhteydessä pohdittavaksi.

Ai, miksi minulla on kirjoitukseni alkukuvana tulppaanikimppu eikä kirja-aihetta?
No, löysin Matti Nykäsen lentävistä lauseista ajatuksen, joka jäi pyörimään mieleeni kirjallisena korvamatona.
Kyllä tulppaani on tulppaani, mutta orvokillekin kiitos!
Voi ... orvokillekin kiitos...! Sovellan tätä aivan kaikkeen. Kyllä leivos on leivos, mutta pullallekin kiitos! Kyllä sunnuntai on sunnuntai, mutta maanantaillekin kiitos! 


Nähdään messuilla kirjojen ystävät!


maanantai 12. lokakuuta 2015

Henning Mankell, Ruotsalaiset saappaat, monen teeman kirja




Ruotsalaiset saappaat
on Henning Mankellin viimeisin ja viimeinen kirja. Se on rikosromaanin muotoon puettua pohdintaa ihmisenä olemisesta.
Mankell on kirjoittanut kirjansa Jälkisanat viime maaliskuussa. Niiden loppulause kuuluu: Koska totuus on aina väliaikainen ja muuttuvainen. 

Entinen kirurgi, seitsenkymppinen Fredrik Welin on vetäytynyt yksinäisyyteen muistorikkaaseen taloonsa Itä-Götanmaan saaristoon. Hänen rauhansa rikkoontuu pahasti, kun hän herää siihen, että talo palaa. Tämän jälkeen hän kohtaa kaksi naista, oman tyttärensä ja toimittajan, joiden elämän ja motiivien pohtiminen ei myöskään jätä häntä rauhaan.

Koti on ihmisen minä. Oman kodin palaminen tuhkaksi - jo murtovarkaan käynti talossa - saa aikaan kaiken mullistumisen ja uudelleen rakentamisen myös mielessä. Kun ihminen syöksyy palavasta talosta ulos kaksi vasemman jalan saapasta jaloissaan, tilanne toimii samanlaisena jysäyksenä kuin sairauskohtaus. 
Tuli mieleen myös, että talon sortuminen voisi Mankellin kohdalla olla tieto parantumattomasta sairaudesta.

Kun Welin alkaa rakentaa elämäänsä uudelleen, hän tekee kysymyksiä.
Welin kysyy, ketä nuo saaristolaiset ovat, nuo vieraat ihmiset, jotka hän luuli tuntevansa. Mitä salaisuuksia hänen tyttärensä Louise piilottelee? Miksi toimittaja Lisa Modin välillä päästää hänet lähelleen ja välillä torjuu? Ja kuka hän oikein itse on? 

Tietääkö kukaan meistä oikeastaan keitä me olemme?

Eräs Welinin mietiskelyn aiheista on maailman muuttuminen kansainvälisemmäksi, maapalloistuminen. Hän ihmettelee uutislähetysten yhä omituisemmaksi muuttuvaa maailmaa. Arkielämän tilanteissa ihmettely tiivistyy siinä, miten hän tutkii ostamiensa tuotteiden alkuperää ja huomaa, että ne on tehty milloin missäkin oudoissa paikoissa. Perinteisiä Tretorn-ruotsalaissaappaita on hankala saada. 
Tavaroiden tavoin myös ihmiset liikkuvat. Köyhät eivät enää pysy paikallaan, vaan lähtevät katsomaan, löytyisikö heille jossakin parempi elämä.

Puhuimme kaikista köyhistä ihmisistä, joita olimme nähneet Pariisin kaduila.
- Köyhyys tule yhä lähemmäksi meitä, hän sanoi. - Siltä ei välty kukaan.
- Ajattelen toisinaan, etä se aika ja maa , jossa olen elänyt, on suuri, ihmeellinen poikkeus, sanoin. - En ole koskaan kärsinyt rahan puutetta paitsi silloin kun olen itse valinnut niin. Tiedämme hyvin vähän siitä maailmasta, jossa lastemme täytyy elää.

Saaristokokous, joka järjestetään tuhopolttojen selvittämiseksi, paljastaa erään ihmismielen pimeän puolen. Nuori kalastaja nousee todistamaan ääni väristen, miten juuri muukalaiset aiheuttavat kaiken sen, mikä vetää Ruotsia yhä alemmas. Ahventen katoaminen vesistä on "niiden saamarin puolalaisten syytä", muukalaisia vyöryy maahan hallitsemattomasti, kerjäläiset ja taskuvarkaat riehuvat kaupungeissa, yhä enemmän myös maaseudulla ja nyt saarilla. Hän on täysin vakuuttunut siitä, että paljastaa totuuden. Hän ei todellakaan siedä sitä, että köyhyys tulee lähelle. Hän vaikeroi, miten Ruotsi on annettu rellestävien laumojen käsiin, kunnes lysähtää lopulta itsensä itkuun lietsoneena tuolilleen. Sen jälkeen yksi toisensa jälkeen nousee todistamaan samanmielisyyttään.

Muukalaisviha, joka perustui tuskin muuhun kuin uskomuksiin, kuulopuheisiin ja siihen mitä tuttavan tuttavat, ei koskaan puhuja itse, väittivät kokeneensa, kohosi mielipahan pilveksi huoneen ylle.

Tämä muistuttaa paljon erästä asukasinfoa josta kirjoitin muutama postaus taaksepäin. Mitään pelättyä pahaa ei ole hätämajoituksen ympärillä täälläkään tapahtunut. Ainoa paha on erään paikallisen muukalaiskammoisen tuhopolttoyritys.

Vielä on mainittava eräs teema, jonka Mankell nostaa vahvasti esiin tässä viimeisessä kirjassaan, vanheneminen. Osaan samaistua tähän. Olen kokenut jotain samaa vähittäisissä muutoksissa ja luopumisissa. Onneksi ei ole tarvinnut kokea noin isoa jysäystä.

Weling tarkkailee ihmisiä ympärillään kadulla ja tajuaa yhtäkkiä kirkkaasti, että lähestulkoon kaikki muut ovat nuorempia kuin hän. Hän oli ennen niitä ihmisiä, joka kiirehti liukuportaissa. 

En ollut koskaan nähnyt sitä yhtä selvästi kuin nyt. Olin ihmiskunnan marginaalissa. Kuuluin siihen ryhmään, joka oli poistumassa elämästä. Täällä siitä muistutti jokainen ihminen, joka kulki ohitseni ripein askelin kohti määränpäätä, josta minulla ei ollut tietoa.

Vanheneminen oli sitä että jaksoi päivä päivältä hieman vähemmän. Jonakin päivänä kaikki loppuisi kokonaan.

Vanhuus on tullut, kun ei enää voi hypätä veneeseen.

Vanhoilla miehillä ei ole paljon aikaa, ajattelin. Voimme vain toivoa äkillistä rakkautta.

Vanheneminen oli usvaa, joka ajelehti hiljaa mereltä päin. 


Linkki Elegian kirjoitukseen samasta kirjasta. 

torstai 8. lokakuuta 2015

Kysymyksiä ja vastauksia -haaste Ullalta minulle ja eteenpäin


                                                       


Tällaisen hurmaavan bloggaajapalkinnon sain Ullan luetut kirjat -blogista. Kiitos! Näihin on aina hauska vastata, kun ei ala miettiä turhan pitkään.


Tunnustushaasteen säännöt ovat seuraavat:
1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

 
Yllä siis säännöt, jotka liitetään uusiin Liebster award -haastepostauksiin.

Ja alla vastauksia Ullan laatimiin kysymyksiin. 


1. Kenen kirjailijan kirjoja sinulla on eniten.
Näyttää olevan John Steinbeckiltä ja Pentti Saarikoskelta, molemmilta 6 kirjaa, sitten tulevat F. Scott Fitzgerald, Timo K. Mukka ja Graham Greene. Kirjahyllyni ovat kovin kirjavia, mutta olen saanut niihin sinnikkäällä siirtelyllä ja huoneesta toiseen kävelyllä jonkinlaista aakkosjärjestystä. 

2.  Sano kirjan nimi, josta pidät? Siis nimi, joka viehättää sinua.
Veden  paino (Jari Järvelä), Topatut alamaiset (Sinikka Nopola), Vesissä toinen silmä (Eeva Joenpelto), muun muassa tällaiset viehättävät, hieman arvoitukselliset ja äänneasultaan kauniit. 

3. Teetkö omiin kirjoihin merkintöjä?
En missään nimessä, en omiin enkä toisten. Minulla on kirjan välissä paperilappu, johon merkkaan lukiessani niitä sivuja, joille haluan palata uudelleen, jos tuntuu, että haluan ajatella jotain sillä sivulla mieleeni noussutta asiaa lisää tai jos löydän jonkin erityisen hienon ilmaisun. Nykyään söherrän lapulle jotain myös bloggausta varten. 

4. Mitä kirjasarjaa olet lukenut viimeksi?
Matti Yrjänä Joensuun dekkarit on ehkä ainoa sarja, jota olen lukenut, kauan sitten. Lapsille tulee luetuksi Pekka Töpöhäntiä ja Mimmi Lehmä -sarjan kirjoja.

5.  Minkälainen lukija sinä olet?
Vaativa. En välitä helposta viihteellisyydestä. Vaadin kirjalta, että sillä halutaan sanoa jotakin ja että se haastaa minut ajattelemaan. Tämä ei tarkoita, että kirjan pitäisi olla vakava. Monesti hauskuus on puhuttelevaa, esim. Siina Tiuraniemen Kukkia Birgitalle on äärimmäisen hauska, pohtimaan pistävä kirja. Aion haastaa Siinan. 

6.  Kenen roolihenkilön kanssa haluaisit mennä Seinen rantakahvilaan?
Hmm, kenenköhän. Juuri tällä hetkellä voisin mennä Henning Mankellin Ruotsalaisten saappaiden Fredrik Welinin ja John Williamsin Stoner-romaanin William Stonerin kanssa. Kolmistaan keskusteltaisiin ja siemailtaisiin kahvia. Seuraan voisi mieluusti liittyä myös J. M. Coetzeen Huonon vuoden päiväkirjan kirjailija C.

7.  Mikä on sinun oma miljöösi tarinassa? Missä viihdyt?
Viihdyn kait aika monenlaisissa kirjamiljöissä. Tärkeintä on, mitä siellä tapahtuu ja varsinkin mitä henkilöiden mielessä tapahtuu.

8. Minkälaisista kirjoista pidät?
Tähän on vaikea vastata. Niin monenlaisista! Yleensä hyvistä mukaansatempaavista romaaneista. Vanhemmiten olen alkanut pitää yhä enemmän muistelma- ja esseekirjoista. Joissakin kirjoissa nämä kaksi yhdistyvät, silloin saattaa syntyä jotain upeaa.

9. Kerrotko 3 kirjaa, joita toivot muidenkin lukevan?
Lukekaa Juha Hurmeen Hullu, Henning Mankellin Juoksuhiekka ja Joyce Carol Oatesin The Sacrifice. Sitä ei ole vielä suomennettu, mutta tullaan varmaan pian suomentamaan. En ole vielä(kään) ehtinyt postaamaan tästä(kään) kirjasta. Oates näyttää saman, minkä kirjallinen iki-ihastukseni Coetzee. Kun sorretut nousevat, he käyttävät samoja alistuskeinoja kuin sortajansa. Pahan kierteen katkaiseminen on vaikeaa, koska aina löytyy niitä, joille kosto on makeaa ja niitä, jotka etsivät taloudellista hyötyä kriisitilanteissa.

10. Mitä kirjaa luet parhaillaan? 
Mankellin Ruotsalaisia saappaita, joka on kohta luettu. Sitten lukaisen äsken kirpparilta ostamani Juha Veli Jokisen Matti Nykäsen lentävistä lauseista kokoaman Elämä on laiffii. Avasin kirjan kirppiksellä sellaisesta kohdasta, joka pysähdytti: "Jos joudun vankilaan, menen turvallisin mielin. Siellä ainakin tietää, mitä saa ja mitä ei."

11. Mitä sinulle tulee mieleen kirjan nimestä: Intohimoisesta Sienestäjästä?
Haa, tämä on helppo - ystäväni Pipsa, joka rymyää metsiä sienten perässä todella intohimoisesti. Olen saanut häneltä upeita sienilahjoja. 

Vielä omat kysymykset ja haasteet. Laadin lauseen alkuja, joihin saatte keksiä lopun - tai ei siis keksiä, vaan vastata rehellisesti tietty. Neljä ensimmäistä liittyy kirjoihin, muissa saatte vapaat kädet.

1. Minusta kirja saa olla mieluusti ulkonäöltään ...
2. Olen oppinut kirjoista, että ...
3. Mielipaikkani lukiessa on ...
4. Kirjahyllyssäni on ...
5. Toivon, että...
6. Koulussa minä...
7. Ikävöin...
8. Syksyllä ...
9. Olen pettynyt ...
10. Kirosanani on ...
11. Haaveilen ...

And the Oscar goes to, palkinto sekä haaste menee seuraaville: 
Aimarii, Kaisa Reetta, Elina, Siina ja Mari.


Nyt olen kuulkaas nykyajassa! Otin uudella kännykälläni autossa istuessa Selfien. Olen tässä niin kullanmurun näköinen - siis taas kerran kuva on kohdettaan parempi, oikein Liebster - että laitan sen teille toivottamaan iloista syksyä ja hyvää mieltä. Mattia lainaten, elämä on ihmisen parasta aikaa! 

P.S. Tekstini ei ole tarkoituksella eri kirjasintyypeillä. Blogger ei tykkää, kun yrittää päästä helpolla ja siirtää tekstiä muualta. Tai sitten vain taitoni ovat huonot. Anteeksi!   

tiistai 6. lokakuuta 2015

Henning Mankell, 1948 - 2015



Suuresti arvostamani kirjailija ja hyväntekijä Henning Mankell on kuollut varhain eilen aamulla, nukkuessaan.

Moni tuntee Mankellin hänen rikoskirjoistaan. Minä en ole lukenut niitä, toistaiseksi, vain hänen Afrikka-romaanejaan, Tuulten Poika, Nimeltään Tea-Bag ja muutaman muun sekä muistelmakirjan Juoksuhiekka

Olen seurannut Mankellin työtä kehitysmaissa, mistä hän kertoo myös Juoksuhiekka-kirjassa. Kirjoitin Juoksuhiekasta kesällä (täällä). Luin puhuttelevaa tekstiä siitä, miten me olemme kaikki samaa ihmisyyttä ja mitä tapahtuu yhdelle, tapahtuu kaikille. Samaan aikaan alkoivat rasistiset piirit järjestäytyä meilläkin näkyvästi monikulttuurisuutta vastaan pöyristyttävine "one true nation" -hokemisineen.
 
Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla Antti Majander otsikoi muistokirjoituksensa 'Ruotsin ja maailman omatunto' ja toteaa, että Mankell ei ollut nojatuolihumanisti, vaan tekojen mies. 
Hän asui pitkään puolet vuodesta Mosambikissa, kirjoitti, johti teatteria, osallistui avustustöihin ja jakoi omaisuuttaan erilaisiin projekteihin. Suurin lahjoitus oli 1,5 miljoonaa euroa lapsikylän rakentamiseen. 
Mankell oli myös mukana Ship to Gaza-järjestön avustuslaivassa, joka yritti vuonna 2010 murtautua Israelin saarron läpi Gazaan auttamaan palestiinalaisia. Israelin joukot surmasivat yhdeksän laivassa ollutta. Mankell selvisi tästä.
Vuonna 2014 alussa paljastuneelle syövälle hän ei mahtanut mitään. 

Vielä kaksi viikkoa sitten jo kunnoltaan heikentynyt Mankell oli sanonut haastattelijalle, että unohtaa sairastavansa, koska on niin paljon muuta ajattelemista. Juoksuhiekka-kirjassa näkyi sama tyyni asenne. 

Eihän hyviä ajatuksia herättänyt ihminen oikeastaan koskaan kuole lopullisesti, vaan hänen ajatuksensa jäävät elämään ja vaikuttamaan.

Kävin juuri hakemassa kirjastosta pikalainana Mankellin viimeisimmän, elokuussa ilmestyneen Ruotsalaiset saappaat. Siirrän mieluusti muut lukemiseni sivuun ja syvennyn Mankellin ajatuksiin. 

Kirjan alussa on lainaus Rolandin laulusta.
Paljon on se oppinut
joka tuntee surun.

Kuvista kiitos miehelleni, joka lähti varhain liikkelle
   ja tallensi huurteen. Taisi olla ensimmäinen pakkasyö.

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Marjatan päivänavauksia 1, sopii myös iltahartaudeksi

Otsikko tulee siitä, että löysin tämän tekstin tallentamieni koulupäivänavausten joukosta. Lainaan osan joka tuntuu sopivan hyvin tähän päivään. Siteeraan siis itseäni. Ymmärrän jättää pois alun lempeän toivotuksen "Hyvää huomenta hyvät oppilaat!"


Kirjasta The Family of Man
                                   ..............................................

Ensin mietelause: Älä arvostele toista ennenkuin olet vaeltanut kaksi viikkoa hänen mokkasiineissaan. Nykyään tämä on muuttunut meillä muotoon: Älä tuomitse toista ennenkuin olet ollut päivän hänen housuissaan tai hänen kengissään. Eläytymisaika on lyhentynyt kahdesta viikosta päiväksi. Siksikö, että meillä nykyajan länsimaisilla ihmisillä on sitä aina liian vähän?


Seuraavaksi pieni tarina, jonka tarkoitus on opettaa meille, miten olla ihmisenä maailmassa toisten ihmisten joukossa. 
Intiaani-isoisä istui pitkään hiljaa lapsenlapsensa kanssa ja alkoi sitten kertoa tälle, miten meidän kaikkien sisälle on lukittu kaksi sutta, jotka käyvät jatkuvaa taistelua keskenään. Toinen susi edustaa vihaa, kateutta, ylpeyttä, pelkoa ja häpeää ja toinen susi lempeyttä, ystävällisyyttä, kiitosta, toivoa ja rakkautta. Lapsi kysyi innokkaana: ”Ukki, ukki, kumpi on vahvempi, kumpi voittaa?” Hän sai vastauksen: SE JOTA SINÄ PÄIVITTÄIN RUOKIT, SE VOITTAA.   

                                   ....................................................

Musiikkina olin soittanut silloin kymmenisen vuotta sitten Outi Hovatan kappalen Lempieläimiä, mutta sinä Rakas Lukija voit kuunnella omaa lempimusiikkiasi. Kutkuttaa kauheasti laittaa tähän hymiö, se kai kuuluu vain kommentteihin - no :) ;) :D noin, nyt rikoin rajoja! 



Eläydy kulkemaan turvapaikanhakijan mokkasiineissa, ei kahta viikkoa vaan ehkä kaksi kuukautta tai kaksi vuotta, väliaikaisesta majoituksesta toiseen. Yrität kaikkialla sanoa, että sinulle kelpaisi hyvin se halvin kuorittu riisi - please. Terveysruokiin ehtii tottua myöhemmin, ohrattoihin, perunoihin ja lanttuihin. Jos tuot tämän julki - julkeat arvostella - niin voisiko odottaa, että ne ihmiset, joilla kaikki on hyvin, jaksaisivat ottaa sinun kommenttisi vastaan merkkinä väsymisestä tai yrityksenä vaikuttaa. 
Nyt kulkee Youtubessa video, jossa ruoka-annosta esittelevän henkilön englanninkielinen puhe on käännetty tarkoituksella väärin. Hän sanoo, että tämä on koirien ruokaa, tämä on ongelma naisille, ja videon päällä kulkee teksti "This food only good for dogs or for women" siis vain koirille tai naisille sopivaa. Pakolaismies vetoaa naisten puolesta, ja joku ilkeämielinen haluaa asian näyttävän siltä, että irakilaisten kulttuurissa naiset alistetaan ja rinnastetaan koiriin. 

Jotkut uskovat muutoinkin kritiikittä aivan omituisia tarinoita maahamme pyrkivistä kanssaihmisistä. He haluavat uskoa näin.

Tarina 1
Inksassa oli turvapaikanhakija nostanut vanhukselta tippuneen lompakon ja sanonut viattomasti: "Teiltä putosi tämä." Tällöin toinen vieressä odottanut oli siepannut lompakon. Myöhemmin oli vanhusparan pankkikortilla nostettu Keltsulla rahaa. 
Kukaan turvapaikan asukas ei osaa sanoa "Teiltä putosi tämä". He opettelevat vasta yksittäisiä sanoja. Inkeroisten kaupat ovat puolta kauempana  (7 km) kuin Myllykosken eli Mylsän (3 km) ja aivan hätämajoituksen vieressä on iso ABC-myymälä. Miksi olisi kävelty, jalanhan he kulkevat, noin kauas? Ja paras viimeksi: Keltakankaalla ei ole ollut koskaan minkäänlaista pankkia tai pankkiautomaattia.

Tarina 2
Porissa oli turvapaikanhakija mennyt häpeämättömästi kassan ohi kärryt kukkuroillaan tavaraa. Poliisi oli mennyt perään majoituspaikkaan ja hakenut tavarat pois.
Miten voi mennä kassan OHI? Ja jos jotenkin voisikin, niin kaipa se pysäytys tapahtuisi nopeammin, ei vasta sitten, kun on kolisteltu kärryjä muutama kilometri pitkin katuja, tavarat reitin varteen tippuen.
Kun kysyin, kuka oli nähnyt, niin joku oli kuullut joltakulta, jonka tuttu oli nähnyt. Mutta totta se on kuulemma silti!

Tarina 3
Turvapaikanhakija oli kiivennyt korkealle omenapuuhun toisen odottaessa säkkien kanssa puun alla. Iso määrä omenia oli viety. Tämäkin tapahtui Porin seudulla. On puhuttu, ja on kuultu.
Kysymys: Missä on tänä syksynä hyvä sato omenapuissa? Kertokaa se minulle!

SE JOTA SINÄ PÄIVITTÄIN RUOKIT, SE VOITTAA!



Kuvituksena the Family of Man kirjan otoksen lisäksi tänään ottamiani kuvia kaupunkiluonnosta. Lokakuu, vielä näin kukkeaa!

lauantai 3. lokakuuta 2015

Virpi Hämeen- Anttilan Tapetinvärinen, ja vähän omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta

Siivoilin tallennuksiani ja löysin ennen blogielämää kirjoittamiani juttuja. Väsäilin näitä vuoden verran toimineen Iiris-naistenlehden nettilukupiiriin 2012. Tuli mieleen, että voinhan minä julkaista blogissa joskus näitäkin harjoituksiani. 
Löytyi myös lukuisia kouluun laatimiani päivänavauspaasauksia. Saatan joskus julkaista niitäkin, niin voitte Rakkaat Lukijat aloittaa aamunne tasokkaasti!

Ensimmäinen pre-blogi -juttuni olkoon Iiris-kirjoitukseni Virpi Hämeen-Anttilan muistelmakirjasta Tapetinvärinen. Kas, tässä!

                                                     ---------------------------------

Virpi Hämeen-Anttilan fiktiivinen muistelmateos Tapetinvärinen on hieno, rohkea kirja lapsena satutetun ihmisen muistamisen vaikeudesta, haastavasta kirjoittamisprosessista ja hurjasta itseterapoinnista. 



Koska poistyönnettyjen muistojen esiin houkuttelu, edes välähdyksinä ja painajaisina, on niin vaarallista, kirjailija kirjoittaa tahallaan hämärästi ja sotkien. Hän käyttää muistelijoina sivupersoonia, oman psyykensä eri puolia:AnnaHopea on rohkea ja kapinallinen, Hero on järkevä ja kirjasivistynyt, Pierrot on melodramaattinen ja tunteva, Babbel hölöttää liikaa peittääkseen jännittyneisyytensä ja leikkisä Cee, Chagal, on ihana itsevarmuus, keveys ja luovuus ennen murrosiän jähmeyttä. 
Murrosiän masennuksen ja lohtusyömisen aikaansaama liikalihavuus on kuvattu mykässä Kivi-hahmossa todella mieleenjäävästi:"Tuolta näyttää sieluun piirtynyt suru. .. Tuolta näyttää sydäntä lamaava pelko."

Uskon, että Hämeen-Anttila puhuu useammankin ihmisen tuntoja. 
Monissa sodankäyneiden miesten perheissä elettiin isän mielivaltiuden alla huolekkaina, varoen ja varmistellen. Lasten mitätöiminen oman epävarmuuden käsittelykeinona on anteeksiantamatonta, ja se on jättänyt lapsille perinnöksi kauhua, arkuutta ja muistamattomuutta. Huuto lyö -luku on aivan huikea kuvaus perhehelvetistä.

Virpi Hämeen-Anttilan teoksessa näkyy hänen laaja lukeneisuutensa. Kirjassa on upeita taruja, myyttejä ja satuja. Eräs kirjan sanoma onkin mielestäni juuri se, että lukeminen ja taiteen kokeminen auttaa ihmistä kestämään. 


Ei ole myöskään väärin täyttää vajaita muistojaan mielikuvituksella, ja kaikesta voi kertoa monta erilaista tarinaa.

                                  ................................... 
                                           
 Siinä se kirjoitus. Olen edelleen samaa mieltä. En ole lukenut Hämeen-Anttilalta mitään muuta. Tämä muistelma on juuri sellaista elämäkertatyyliä, mistä pidän. Muita esikuviani ovat Claes Andersson (Jokainen sydämeni lyönti) ja Rosa Liksom (Maa) lyhyen tyylin edustajina ja Jari Tervo (Esikoinen ja Pyrstötähti) pitemmän, rönsyävämmän tekstin mallina. Melkein unohdin Jaloset, Riitta Jalosen (Kuka sinut omistaa) ja Olli Jalosen (Poikavuosi). Olli kirjoittaa lapsuuteni kielellä ja poljennolla.

Olen alkanut käydä tänä syksynä elämäkertakirjoituskurssilla kansalaisopistossa. Tapaamme joka viikko, päälle kaksi tuntia kerrallaan. Jokainen kurssilainen lukee tapaamisissa noin sivun verran tekstiään, josta sitten keskustelemme. 

Olen saanut kurssilta valtavasti ideoita. Kokenut opettaja osaa antaa hyviä vinkkejä, ja toisten lukemat tekstinpätkät saavat omat aivot muistamaan. Noinhan se oli; minäkin keräsin pyhäkoulussa lampaita ja tähtiä, minäkin kadehdin toisia tyttöjä.

Monet kirjoittavat pitkää muistelmaa. Jotkut kirjoittavat omasta, jotkut vanhempiensa elämästä tai työuraan liittyvistä asioista. Olen saanut tietää hyvin mielenkiintoisista aloista ja kehityksestä niissä. 
Itse kirjoitan välähdyksiä sieltä täältä omasta elämästäni, tähän mennessä lapsuuden kipupisteistä. Minulta syntyy jotenkin luonnostaan juuri sivun verran tekstiä, koska paneuduin koulutyössä niin intohimoisesti päivänavauksiin ja sopiva mitta on niissä suunnilleen sama. 

Oletteko bloggarit ja muut lukijat kirjoittaneet elämäkertatekstejä? Blogiinkin tulee tietysti välillä kirjoitetuksi omasta elämästä, mutta entä muuten?

Entä haluatteko, että esittelen joskus täällä jonkin noista sivun mittaisista aikaansaannoksistani? Jos uskallan ...


Teatteria suomalaisuudesta 1, Pesärikko

Pesärikko, käsiohjelma Olen nähnyt vähällä aikaa kaksi näytelmää, joissa on tarkasteltu suomalaisuutta, Pesärikon Kotkan kaupunginteat...