Romaanihenkilö näkee tulevaisuuteen 1930-luvun romaanissa

 

Tehtaan varjossa, 15. painos,
päällys Erkki Mattsson

Toivo Pekkanen kirjoitti romaaniinsa Tehtaan varjossa (1932) henkilöhahmon, Samuel Oinon, joka tuntuu kirjan luettua niin tutulta, että hänet on helppo nähdä eri elämänvaiheissaan, 14-vuotiaana köyhänä ja resuisena poikana, joka ottaa kannettavakseen ison vastuun, ihanteellisena nuorukaisena ja keski-ikäisenä osin illuusionsa menettäneenä, tyynesti elämäänsä suhtautuvana miehenä.

Kirjan prologissa Samuel saattaa vankileiriltä vapautuneen isänsä junalta kotiin. On kesä 1918 ja laihoja, likaisia kapinoitsijoita saapuu koteihinsa pitkin kesää.
Isä ehtii olla kotona vain muutaman tunnin ennen kuolemaansa. Hänen heikolla ruualla ollut vatsansa ei kestä ruisleipää ja silavaa. 

Isän hautajaiskahveilla saattajat alkavat hommata pienempiä lapsia lastenkotiin, mutta Samuel ilmoittaa, että hän menee töihin konepajalle ja ryhtyy elättämään kolmea sisarustaan ja äitiään. Tähän asti vapaana eläneestä, kansakoulua käyvästä neljätoistavuotiaasta pojasta tulee tehtaan työläinen.
 
Miten sellaisen pojan elämä sujuu? Samuelista tulee yksinäinen. Hänellä ei ole enää mitään yhteistä entisten kavereittensa kanssa, mutta hän ei myöskään pidä toisten liian nuorina työhön joutuneiden tavoista viettää vähäistä vapaa-aikaansa vetelehtien, tupakkaa poltellen ja naisille huudellen. Samuel on sisäistänyt kansakoulun siveellisen elämän opit. Perhe on suistunut köyhälistöperheestä kurjalistoperheeksi, mutta onneksi on kirjasto. Ainoa ihminen, jota Samuel tapaa perheen ulkopuolella, on kapinahenkinen serkku Pekka Valve. Serkun tarjoama poliittisen toimijan rooli ei sekään miellytä Samuelia. 
Samuelista kasvaa vakava mies, joka ei sovi oikein mihinkään ryhmään. Pekka Valve muotoilee asian pettyneenä niin, että Samuel on kuin tiili, joka ei sovi mihinkään ihmisten rakennukseen, vaan on vain muurarien tiellä.
 
Samuelin nuoruuden ihanin aika on se, kun hän löytää kaksi ystävää, työläispojat Eemilin ja Fransin, jotka myös lukevat ja ovat kiinnostuneita hänen kanssaan samoista asioista. Pojat kävelevät illat pitkät ja keskustelevat kirjoista, tieteen kysymyksistä, urheilusta, uskonnosta ja filosofiasta. Kolkot päivät konepajalla sujuvat, kun tietää taas illalla tapaavansa rakkaat sielunveljet. Kukaan näistä pojista ei ollut saanut valita ammattiaan, he tekevät sitä mitä on saatavilla, raskasta fyysistä työtä, välttämättömyyden pakosta. Siksikin vähäinen vapaa-aika ja vapaa-ajan ystävät ovat niin kallisarvoisia. 
 

Samuel on nyt kuudentoista, Eemil seitsemäntoista ja Frans täyttää pian kahdeksantoista, mutta ikäaero ei tässä suhteessa merkitse mitään, sillä kehitystasoltaan he ovat samanarvoisia. He kaipaavat nyt ennen kaikkea kiintymystä, toistensa myötätuntoista kosketusta. Keskustelut, kaikki nuo maailman asiat, joista he puhelevat, eivät lopulta olekaan niin kovin tärkeitä; paljon tärkeämpää on olla lähellä toisiaan ja kuulla toisen ääntä. Kuinka monta yötä vierähtääkään melkein aamutunneille asti kadulla seisten ja keskustellen. Ja sittenkin on vaikea erota, yhdessä olosta ei saa koskaan tarpeekseen, se jää aina kuin kesken. 

Joskus nämä kömpelöt, resuiset ja rahattomat pojat uskaltautuvat tanssiaisiin, ei tanssimaan vaan katselemaan tanssipareja sivusta. Tällaisen illan jälkeen he puhuvat yksinomaan tytöistä. He näkevät  naiset tavoittamattomina haaveolentoina ja ovat sitä mieltä, että heitä ei voi koskaan kohdella tarpeeksi hienotunteisesti. 

Samuelilla on aikuistuttuaan  mutkikas suhde naisiin. Hän löytää "heilan", kaikin puolin täydellisen nuoren naisen Elsan, mutta ei kosi eikä ryhdy perustamaan perhettä tämän kanssa, vaan antaa ajan kulua. Lopulta  he ovat yhdessä vain tottumuksesta ja Samuel kokee syyllisyyttä siitä että on vienyt Elsan parhaat vuodet täyttämättä tämän toivetta avioitumisesta ja lapsesta. Elsa ihailee miehiä, jotka rakentavat talon, mutta  Samuel haluaa vain lukea ja keskustella asioista, jotka ovat Elsalle vieraita.  
Samuelin tilanne on ymmärrettävä. Hän on jo kasvattanut yhden perheen ja elättää yhäkin heitä osittain. Äiti on tyytyväinen kun poika tuo palkan kotiin ja koti kohenee. Perhe pääsee muuttamaan yhdestä huoneesta kahden huoneen asuntoon. 
Samuelin epäröinti on ymmärrettävää myös siksi, että hän ei ole kokenut oikeaa suurta rakastumista. Kun se sitten tapahtuu ja hän löytää upean naisen, jonka kanssa voisi keskustella samalla tasolla kuten aikanaan Fransin ja Eemilin, tämä onkin naimisissa Samuelin törpön työkaverin kanssa.  
 
Hyvän seuran puuttuessa Samuel vetäytyy yhä useammin kamariin lukemaan ja kirjoittamaan tekstejä, joita hän ei lähetä minnekään. Kaiken lukemansa laatukirjallisuuden jälkeen Samuelin rima on korkealla ja hän kokee pöytälaatikkoon sullomansa harjoitelmat papereina jotka "ovat tulvillaan erään proletaarin toivotonta etsintää, erään alaluokkalaisen keskeneräisiä ja masentuneita ajatuksia". 

Lopuksi ollaan edetty jo 30-luvun lama-aikaan. Kaksi Samuelin sisaruksista on työttömänä, Samuel on edelleen konepajalla tekemässä yksitoikkoista työtä ja ostamalla sillä itselleen illan lukuaikaa.
Samuel miettii työväen asemaa ja huomaa heidän uskovan kaiken olevan hyvin kunhan vain valta siirtyy heille. Mutta onko kehityksen pyörä silloin todellakin pyörähtänyt eteenpäin ja pysähtynyt?

   Kerran koneet joka tapauksessa valloittavat maailman niin tarkoin, että tehtaat tuottavat ilman työmiehiä, että laivoja ja lentokoneita ohjataan radioaalloilla, että maanviljelijä ei tarvitse avukseen renkiä eikä piikaa. Silloin on työväenluokka täyttänyt tehtävänsä maailmanhistoriassa ja sen on aika poistua näyttämöltä. Mitä ihmiset tekevät silloin, häviävätkö köyhät silloin? Eikö tämä nykyinen aika ole sen alkua? Mies miehen, nainen naisen jälkeen leikataan irti ja heitetään sivuun, sikäli kuin he käyvät tarpeettomiksi. Voiko mikään järjestelmä heitä enää pelastaa? 
   Ehkäpä maailma tarvitsisi vain hiukan enemmän ystävällisyttä, hiukan enemmän hyviä ihmisiä, hiukan enemmän rakkautta?

Melkoinen näkijä tämä Toivo Pekkanen luomansa Samuel Oinon hahmossa! 

Mutta sitä ei Pekkanen osannut ennustaa, että hänelle niin rakkaita kirjoja alkaa lukea keinoäly ihmisille jotka eivät halua itse lukea ja että pian niitä alkaa ehkä myös sepittää tekoäly, koska niin tulee halvemmaksi. 

Pekkasen oivaltava teos edustakoon 30-lukua Sadan vuoden lukuhaasteessa (klik), joka taitaa kohta ollakin kohdallani valmis.  

Ei koskaan enää

 

Eilinen, 27. tammikuuta, oli holokaustin uhrien muistopäivä, jolloin pysähdytäään kunnioittamaan Euroopan juutalaisten kansanmurhan uhreja ja säilyttämään heidän muistoaan, niin ettei tällaista enää koskaan pääsisi tapahtumaan.
  
Päivä sai minut kuuntelemaan kreikkalaisen Míkis Theodorákisin säveltämän Mauthausen-sarjan laulua Korkea veisu, jonka sanoma mykistää ja saa kysymään yhä uudelleen, miksi jotain niin pahaa tapahtui. Sanat lauluihin on kirjoittanut runoilija Iakovos Kambanellis, joka oli itse kokenut Mauthausenin keskitysleirin kauhut.
Korkean veisun suomalaiset sanat on kirjoittanut Pentti Saaritsa ja sen on laulanut erittäin koskettavasti Arja Saijonmaa, joka on myös kertonut, että koko neljän laulun sarja aiotaan levyttää tulevaisuudessa suomeksi. 

Korkea veisu -nimi on otettu tähän lauluun Raamatusta. Siinä ylistetään oman rakkaan kauneutta ja kysytään missä hän voisi olla samalla tyylillä kuin Vanhan Testamentin äärettömän kauniissa Rakkauden korkeassa veisussa eli Laulujen laulussa.  

Laulaja etsii keskitysleirille vietyä nuorta naista, rakastettuaan. Ehkä hän olisikin vielä elossa ja löytyisi tunnusmerkkien avulla.

Kuinka kaunis on rakkaani, katsokaa
kun arkileningissään hän ahkeroi
vain pieni kampa hiuksissaan,
veljensä suukko otsallaan.

Kukaan ei muista, kuinka kauniina hän kulkikaan,
kukaan ei muista, kuinka kauniina hän kulkikaan,
kukaan ei muista, kunka kauniina hän kulkikaan.

Muistojen kanssa vuorotellen kysytään eri tuhoamisleirien naisilta, ovatko he nähneet tätä naista.

Oi te Auschwitzin neidot,
oi te Belsenin neidot -
te ehkä rakkaani näittekin,
te ehkä rakkaani näittekin.
Te ehkä rakkaani näittekin?

Lopulta jotkut muistavat nähneensä hänet, mutta...

Me näimme kyllä naisen josta kerroit!
Ei nähty häntä leningissään
ei ollut kampaa hiuksissaan.

Hän seisoi jäätyneellä aukiolla
ja poltinmerkki kädessänsä hehkui;
keltainen tähti rinnassaan.

Laulu perustuu Kambanellisin omaan kokemukseen Mauthausenissa, jossa hän oli rakastunut liettualaiseen naiseen.
Keskitysleirit olivat maailman kansainvälisimpiä paikkoja, mikä on toteutettu hyvin unkarilaisen László Nemesin elokuvassa Son of Saul. Elokuvan tapahtumien taustalla kuuluu koko ajan eri kielten sekoitus.

Tällä hetkellä holokaustin uhrien muistopäivää tahraa Israelin valtion kostohyökkäys Palestiinaan. Israel on päättänyt  tuhota Hamas-terroristit tuhoamalla silmittömästi palestiinalaisia siviilejä, joiden joukossa he ovat päätelleet tappavansa myös terroristiryhmän jäseniä. Kyseessä on kansanmurha.

Tämän järjettömän hyökkäyksen vuoksi ovat myös Euroopan juutalaiset taas kerran saaneet vihaa osakseen. En ymmärrä, miksi.
Miksi pitää vihata kreikkalaista, suomalaista, saksalaista jne. joka ei ole ehkä edes koskaan käynytkään Israelissa? Keskitysleireiltä pelastuneiden jälkeläisiähän on kaikkialla maailmassa kuten ennen keskitysleirejäkin. Israelin valtio on eri asia.  

Vielä on sanottava, että se että minä kirjoitan holokaustin muistopäivästä ei tee minusta islamofobistia eikä Palestiinan siviilien puolesta puhuminen antisemitistiä. Eihän Lähi-idän kriisissä voi olla minkään muun puolella kuin rauhan. Molemmissa maissa on monen eri uskonnon kannattajia. 
Nykyään ei uskalleta olla oikein mitään mieltä mistään mustavalkoisten somelokerointien vuoksi. Siksi tämäkin huomautus. 

Islaminuskoisten sorto ja antisemitismi ovat molemmat vihan ilmentymiä. Molempia vastaan on yritettävä puhua ja toimia, koska Ei koskaan enää -periaate on osittain unohdettu ja myös tarkoituksella hylätty.

Tänä iltana jännitämme presidentinvaalien tuloksia. Toivon, että saamme humaanin, järkevän presidentin eikä ainakaan häntä jonka mielestä holokaustista puhuminen on ollut holohölöä, koska on paljon muutakin vainoa. Tämä päättely on hölöä, koska yhden muistaminen auttaa kiinnittämään huomiota muihinkin eikä laimenna niitä mitenkään.

Mikä liikuttaa?

Juoksun jälkeen, kuva Ume
Kuva on osa Yläaste-näyttelyä, jonka kuvat on otettu 80-luvulla

Kun tapasin kerran naisen, joka oli ensimmäisiä oppilaitani, hän kertoi, että luokan tyttöjä oli kovasti huvittanut Marjatta-opessa se, että hän oli niin nuori ja se miten kovasti hän liikuttui Maamme-laulusta koulun yleisurheilukilpailujen palkintojen jaossa. No, ilman muuta. Kuka nyt ei urheilusuorituksista ja Maamme-laulusta liikuttuisi!

Mikä liikuttaa? 

Maamme-laulua enemmän minua liikuttaa Finlandia-hymni, sen sisältö ja  ylevyys. 
Erityisen paljon kyyneliä nostattava oli vuonna 2012 Pekka Haaviston vaalikampanjan tueksi Helsingin rautatieasemalla toteutettu flash mob, jossa Finlandia-hymnin laulajat olivat väkijoukossa tavallisiksi matkustajiksi naamioituneina ja liittyivät kuin ohimennen mukaan kuoroon yksi toisensa jälkeen. Minua herkistää pienen tytön ihaileva ilme hänen seisoessaan isänsä vieressä tämän aloittaessa laulun ja isän ääni joka kaikuu voimakkaana asemahallissa ennen kuin muita liittyy mukaan. Lopuksi laulajat siirtyvät vähin äänin takaisin matkustajiksi eivätkä jää kumartelemaan aplodeille. Video tästä esityksestä löytyy edelleen YouTubesta. Katsoin sen taas äsken ja nenäni on aivan tukossa itkemisestä.  
 
Toinen upeasti esitetty Finlandia oli mieskuoro Ylioppilaskunnan Laulajien Venäjän suurlähetystön edessä esittämä laulu 1.3.22. He vaihtoivat Suomi ja synnyinmaa -sanojen tilalle Ukrainan. 
Laulu osoitettiin paitsi Ukrainalle myös koko Euroopan yhteiselle turvallisuudelle.

Myllykosken Seuratalon lippusaloissa on ollut 
jo pari vuotta kaksi lippua

Tanssiesityksissä on joskus sellaista ylevyyttä, mikä saa aikaan pakahduttavaa onnen tunnetta ja liikutusta. Kerran seurasin läheltä Jorma Uotisen tanssia kauppakeskuksen esiintymislavalla ja minun piti painaa pääni ja alkaa tutkia laukkuni sisältöä, ettei Jorma näkisi minun ilmettäni ja tulkitsisi sitä väärin. Liikutustaan pidättelevä ihminen saattaa näyttää ankaralta ja vihaiselta.
Sama tilanne oli silloin kun Anjalankosken elokuvapalkinto annettiin Virpi Suutarille dokumentista Eedenistä pohjoiseen. Joka on nähnyt tämän elokuvan lopun ymmärtää kyllä. Minun oli tarkoitus mennä kiittelemään Suutaria tauolla, joka pidettiin elokuvan ja haastattelun välissä. En pystynyt.  

Viimeksi eilen liikutuin loppusanoista Toivo Pekkasen romaanissa Tehtaan varjossa. 
"Hänen tehtävänsä on elää täällä maailmassa, ottaa osaa sen iloon ja suruun ja kasvaa suuremmaksi kuin hänen isänsä oli ja nähdä pitemmälle kuin hänen isänsä näki." 
Kirjoissa paitsi herkistävä sisältö, niin myös tekstin kauneus saa liikutuksen valtaan. Usein luen minua koskettaneen kohdan useampaan kertaan ja myös ääneen. 

Sisältöpuolella pienen taistelu isoa vastaan ja hyvän voitto saavat kyynelehtimään.
Tällaisia juonen kulkuja on usein hyvissä elokuvissa. Ne suovat katsojalle katharsiksen, jolloin hän lähtee elokuvista ikään kuin toiveikkaampana ja elämänhaluisempana.  
Elokuva, josta liikutuin viimeksi, oli Alexander Paynen ohjaama The Holdovers ja siinä erityisesti nuoren pojan viattomuus ja avoin mieli ja kohottava loppu.

Erityinen liikutuksen aiheuttaja on tietenkin romanttinen, ennakkoluuloja vastaan taisteleva rakkaus. Tästä hyvä esimerkki on If you could see her through my eyes -laulu Cabaret- musikaalissa. Olen nähnyt tämän musikaalin aiemmin elokuvana ja vastikään näytelmäesityksenä Kouvolan teatterissa.
Laulu pysäytti elokuvassa enemmän kuin teatterissa, koska sitä seurasi täysi pysähdys, hiljainen kammottava hetki ennen kuin kabaree taas rämähti vauhtiin. Life is a cabaret, my friend, niinpä niin, mutta miksi kaikki rakkaus ei ole yhtä hyväksyttävää. Kuka määrää kehen saa rakastua, ei kai politiikka?

Entä urheus sitten! Sokeutuvan Selman laulu rautatiesillalla Lars von Trierin elokuvassa Dancer in the Dark. Selma (Björk) heittää turhat silmälasinsa jokeen. Kun miesystävä tiukkaa, eikö Selma enää halua katsella tätä maailmaa, tämä sanoo nähneensä kaiken tarpeellisen eikä välitä yhtään enemmästä. 
You haven't seen elephants, kings, or Peru!
I'm happy to say I had better to do
What about China? Have you seen the Great Wall?
All walls are great if the roof doesn't fall  

Kävin katsomassa äsken netistä myös Selman laulun ja muistelin elokuvaa. Aina ei paha saa palkkaansa ja silloin katsoja asettuu kaltoin kohdellun puolelle ja elokuva jättää hänelle erityisen haikean olon. Selman hahmossa on myös suurenmoista jaloutta. 
Tuleeko tästä kirjoittamisesta mitään, kun olen tällainen itkupilli...

Kerran liikutuin Kiasman videosta niin, etten meinannut sumusilmilläni nähdä tietä ulos videotilasta.
Video kertoi eteläafrikkalaisesta lehtivalokuvaajsta Kevin Carterista, joka otti kuvia kriisialueilla ja ei lopulta kestänyt erään kuvansa aiheuttamia jälkitunnelmia. 
Hän oli kuvaamassa Etelä-Sudanin nälänhätää vuonna 1993 osana projektia jolla haluttiin lisätä ihmisten tietoisuuutta katastrofista ja nostaa auttamishalua.
Eräänä päivänä hän huomasi pienen alastoman lapsen ryömivän ruuanjakelupaikkaa kohti korppikotka kintereillään. Kuvaaja asetteli kameroitaan ja sai hyviä kuvia. Hän hätisti kuvauksen jälkeen korppikotkan pois ja lapsi jatkoi kulkuaan. Kuvaajakollegalleen Carter kertoi sydämensä särkyneen, koska hänellä oli kotona oma pieni lapsi. 
Kun tämä otos julkaistiin The New York Times -lehdessä, lukijat kauhistelivat kuvan julmuutta ja kyselivät, oliko lapsi selvinnyt. Samalla he alkoivat myös kyseenalaistaa kuvaajan työtä hyvän kuvan metsästäjänä auttamisen sijasta. Lapsi, pieni poika, oli selvinnyt ja on kuollut vuonna 2007 kuumetautiin. 
Vuosi kuvan otosta Carter sai kuvastaan Pulitzer-palkinnon, mutta se ei enää häntä lohduttanut. Hän teki kolmen kuukauden päästä palkinnosta itsemurhan. Paljonko hänen mielensä mustui itse tilanteesta ja monista muista vastaavista, paljonko median myllytyksestä, emme tiedä. Joissain medioissa jopa maalailtiin miehen odottaneen, että korppikotka levittäisi siipensä ja hyökkäisi. 
Kuva löytyy googlesta nimellä The Vulture and The Little Girl. Nimessä on virheellisesti tyttö. 
Tässä tositarinassa liikuttaa aivan kaikki, vai onko kyseessä edes liikuttuminen vaan suru.

Kävin mieheni kanssa lounaskeskustelun kirjoitukseni aiheesta. 
Hänen vastauksensa:"Minua liikuttaa semmoinen taide, missä esitetään ihmisen elämän kaari alusta loppuun. Elämä." 

Häntä koskettavat myös Eino Grönin tulkinnat P. Mustapään runoista, joissa rakkaus ei pääse toteutumaan jonkin esteen esim. sodan vuoksi. Tästä esimerkkinä runo Viimeisestä illasta.
Istuimme kahden tanssilavan luona,
yö takanamme oli niinkuin suuri murhe
Ja itki meitä molempia tanssilavan luona ja
Viulu yksin soitti, viulu soitti: olet kaunis, Margerita.

Kaksi kirjaa lasten kokemuksista, ikäero kirjoilla lähes sata vuotta

Teuvo Pakkalan Lapsia julkaistiin vuonna 1895. Kirjan alaotsikko on Kokoelma novelleja lasten parista. Poimin kirjan hyllystäni ja luin kansiliepeen esittelyn, jossa kerrotaan, että kirja kuuluu Suomalaisia mestareita -sarjaan, jossa julkaistaan kiistattoman maineen saavuttaneita, eniten luettuja suomalaisia teoksia ja sarjaa suositellaan koulujen äidinkielen tunneille. Käänsin sivua - oih, siellä ylälaidassa minua tervehti tuttu nimikirjoitus pitkine ala- ja ylälenkkeineen, Marjatta Korpela, 1964. No niin, terve teini-Jatta!
Olin juuri lukenut ruotsalaisen Agneta Pleijelin vuonna 1989 julkaistun romaanin Kevään valoa (Hundstjärnan), jossa tyttö yrittää selvitä ja ymmärtää perhettään. Kyseessä on sosiaalitapaus, mutta Ingertillehän kaikki on vain elämää, hänen elämäänsä. 
Mietin, että olisi kiinnostavaa tarkastella näitä kahta kirjaa osittain rinnakkain ja pohtia, miten suhtautuminen lapseen on muuttunut ja onko lapsen kuvaus 1800-luvun lopulla hyvinkin erilaista siitä, mitä se oli sata vuotta myöhemmin, mikä sekin on nyt jo taaksejäänyttä elämää. Asenne lapsiin on kyllä pysynyt aika samana parisenkymmentä vuotta.  

Pikku Jaakolle oli tulossa hauska joulu. Hänellä oli äidille joululahja. Arvokas lahja, joka oli riemastuttava äidin. 

Kunniasanansa annettuaan oli hän varma itsestään, ja salaisuutensa oli kuin lukon takana.

Heti alussa vanha kieli ihastuttaa juhlavalla futuurillaan "oli riemastuttava", käännetyllä sanajärjestyksellään "oli hän" ja omistuspronominin poisjättämisellä "salaisuutensa". 
Minusta on hauskaa välillä lukea vanhaa suomea. Luin lapsena paljon vanhoja kirjoja, koska sain niitä käsiini helpommin kuin lastenkirjoja, ja tämän tyylinen kieli tuo minulle mukanaan tuttuuden tunnun.

   - Äiti! Kun minä saan kudotuksi paljo nauhaa ja saan siitä rahaa, niin ostetaan riisryynejä ja keitetään riisryynipuuroa. Te kerrotte sitte isästä!

Elsa muistelee hukkunutta isäänsä ja haaveilee riisipuurosta novellissa Syntinen joulupuuro. Pakkalan novellien maailmassa lapset teitittelevät vanhempiaan. Tämä tapa oli voimissaan vielä minunkin lapsuudessani 50- ja 60-luvuilla isovanhempien suhteen. Minä teitittelin isäni vanhempia ja myös isäni ja äitini teitittelivät heitä, vaikka asuimme samassa taloudessa. En ikinä tekisi sitä nykyään yleistä virhettä että käyttäisin teitittelyssä verbiä monikkomuodossa.     

Kirja sisältää kymmenen novellia, joissa kaikissa paljastuu lasten elämän vakavuus. Joistain tuli eräänlaisia paljon lainattuja kulttitekstejä, kuten Poikatyttö-novellista, jonka Liisasta raisuus ei lähde piiskaamallakaan, koska jotkut tytöt vain haluavat "tapella jutistaa" poikien kanssa mieluummin kuin leikkiä nukeilla ja Vanha koti -novellista, joka selittää parempiin oloihin pelastetun tuskaa ja syyllisyyttä. Aappo, kerjäläispoika, saa uuden kodin rikkaan rouvan luona ja kun hän menee hienossa uudessa puvussaan käymään vanhassa kodissaan, resuinen pikkuveli huutaa toisten säestäessä "Eipään oo Aappo!" Aappo jäisi nyt mieluiten kotiin, mutta isä ajaa hänet uuteen kotiinsa. Muistan, miten itkeä tyrskin yhdessä Aappon kanssa sitä, että hänellä ei enää ollut kotia.
Novelli Ihme ja kumma, joka myös tunnettiin nimellä Kymmenellä pennillä siirappia kertoo siitä, mitä jännitys ja vanhemman ankaruuden pelko aiheuttavat lapselle ja miten lempeys vapauttaa. 

Pakkalan lapsilla on vahva auktoriteettipelko. Auktoriteetteja ovat isä ja äiti, kaikki vanhemmat ihmiset ja Jumala. He ovat jatkuvasti syyllisyydentunnossa, pelkäävät rikkomustensa paljastuvan ja lupaavat olla kilttejä loppuelämänsä, jos vain selviävät kulloisestakin kiipelistä. 
Lapsen luonto vetää telmimään ja rikkomaan asetettuja rajoja, jotka eivät aina ole kovin lapsen ominaisuuksia ymmärtäviä. Myös mielikuvitus ja lapselle tyypillinen maaginen ajattelu ovat asioita, joita kaikki vanhemmat eivät tajua, vaan puhuvat valehtelusta.
Kun tytöt novellissa Valehtelijoita? kulkevat kaupungilla hienoina rouvina muka uusissa kevättakeissa, oikeasti äitinsä villatakkeihin kääriytyneinä, niin valehtelusta järkyttynyt täti ryntää jo edeltä vaatimaan tytöille rangaistusta päin naamaa valehtelusta.

   - No, mitkä nämä ovat? kysyi äiti Hannalta ja Lyyliltä röijyjä. 
   Ja aivan kuin puhtainta totta vastasi Lyyli varmasti:
   - Uudet kevättakit. Nämä ovat samallaista vaatetta kuin äidin röijyt, ja sen vuoksi tätikin luuli, että nämä ovat äidin röijyt, vaan ei nämä ole. Äiti kyllä saa näitä lainata, aina kun tarvitsee... 
  Äiti oli kuin neuvoton. Mutta isä sanoi hänelle ja tädille, että lapsilla ei ollut valetta, vaan vahva usko.    

Mietin esittelytekstin kohtaa, jossa kiistattoman maineen saavuttaneet ja eniten luetut ovat samoja kirjoja. Nykyään mainetta ja palkintoja saaneet ovat usein aivan eri kirjoja kuin eniten luetut. 

Teuvo-Pentti Pakkala, kirjailijan pojanpoika, hänkin jo edesmennyt, on tehnyt päällyksen herkän piirroksen vuoden 1962 painokseen. Takakannen kuvassa on kirjailija ja pojanpoika vuonna 1922.  

 
Agneta Pleijelin romaanin kannessa on kuva Edward Munchin maalauksesta Yksinäinen vuodelta 1896.
Kirja on raastava kuvaus lasten elämästä perheessä jossa molemmat vanhemmat ovat juurettomia.

Äiti Siiri on reväisty Karjalasta sodan aikana turvaan Ruotsiin ja isä Lamek, nimen perusteella afrikkalaistaustainen, on lapsena liian paljon, myös sopimattomalla tavalla, ylpeän ja vahvan äitinsä rakastama pystyäkseen kieltäytymään yhdenkään hänelle tarjoutuvan naisen rakkaudesta.   
Tytär Ingert kokee, että koti on täynnä salaisuuksia ja koittaa saada lyhyitä keskusteluja kuuntelemalla mahdollisimman paljon selvää vanhemmistaan. Välillä Siiri intoutuu kertomaan lapsille värikkäitä tarinoita ja tarinan sirpaleita, joista Ingert yrittää keriä lisää totuuksia hänen elämästään ennen perheen perustamista. Pikkuveli, hauras Hugo, säikkyy nurkissa ja riippuu Siirin helmoissa.  

Hän oli tavannut Lamekin ja saanut hunajaa kaikkiin jäseniinsä ja ruumiinosiinsa (sillä tavoin hän tapahtumasta kertoi) tanssilavalla nimeltä Skansen, hän oli yksinkertaisesti muuttunut kokonaan makeaksi hunajanokareeksi jonka Lamek heti nuolaisi.  

Kun Siiri katoaa, lapsille ei kerrota minne. Myöhemmin he saavat tietää, että uneton, ylitouhukas ja taukoamatta puhunut äiti on joutunut parantolaan ja että näitä käyntejä on ollut aiemminkin.
Jo ennen tätä tietoa Hugo on alkanut kertoa omaa tarinaansa piirtäen kuin vimmattu.

Paperit lentelivät hänen ympärillään, minun oli pengottava kaappeja ja laatikoita löytääkseni hänelle uusia kun lehtiö oli lopussa, muuten hän kävi levottomaksi ja hankalaksi. Hänellä oli kiire vangita talteen kaikki lävitseen kulkevat tuoksut, unet ja muistikuvat.
Sillä tavoin me istuimme ruusuvahakankaan ääressä monta viikkoa, Hugo ja minä, sillä aikaa kun Siiri oli poissa ja isä kulki poispäinkääntyneitä ratojaan, molemmat meidän saavuttamattomissamme. 
 
Pleijelin kuvaamilla lapsilla ei ole auktoriteetteja. Heillä on kaveriäiti ja poissoleva isä. Turvattomuuden tuntu on niin käsinkosketeltava, että lukijan tekee mieli ottaa Hugo syliin ja istua Ingertin viereen kertomaan hänelle, mitä kaikkea hän ei tiedä, niin ettei hänen tarvitsisi arvailla. 
Lapsilla ei ole myöskään yliluonnollisen pelkoa, kuten Pakkalan 1800-luvun lapsilla, mutta heillä on pelko yksin jäämisestä. 
Pakkalan vanhemmat ovat kuin muureja, Pleijelin tuulessa heiluvia aukkoisia pensasaitoja.
Pakkalan poikatyttö Liisa on päättänyt ryhtyä isona merimiehen akaksi, se on jo Tepon Iikan kanssa sovittu. Pleijelin Ingert ei halua kasvaa aikuiseksi, koska hän näkee, että aikuiset sotkevat kaikki asiansa rakkauden tähden. Hän tietää opetelleensa puhumaankin niin pian kuin suinkin kykeni vanhempiaan auttaakseen ja hänen pitäisi säilyttää valppaus ja selkeys heitä ja veljeään varten. Nyt hän kuitenkin tuntee kehossaan, että määräaika on pian loppumassa.

   Minä olen pieni, kuiva, kova ja koskemattomissa. Minä olen kertomuksissa ja tarinoissa joita itse luon vaikka en aina tiedäkään mistä ne tulevat.
   Minä olen meidän ympärillämme leijuvan näkymättömän kerääjä ja välittäjä. Ruumis on ikävä kyllä valinnut toisen tien.
 
Nautin kovasti Pleijelin kielestä. Kansiliepeessä Pleijelin romaania kuvataan kimaltavaksi kertomukseksi (Sören Sommelius, Helsingborgs Dagblad) ja aikansa kauneimmaksi ja herkimmäksi proosaksi (Magnus Ringgren, Aftonbladet). 
Ansiokkaan suomennoksen on tehnyt Saara Villa.

                                                             . . . .

Pakkalan novellit antavat ehkä yhdessä kuvan oman aikansa keskivertolapsuudesta, Pleijelin romaani ei niinkään. Ingertin perhe on vain yksi perhe ja marginaaliperhe, silti se kuvaa hyvin joitain uudemman lapsikäsityksen piirteitä, kuten lapsen kohtaamista tasavertaisena ja vastuun antamista lapselle varhaisessa vaiheessa. Liian tasavertaisena, liian varhain?

 

Päivän sana 15. tammikuuta 2024

 

Kansikuvan Patti Smithista Polaroid-kameransa
kanssa on ottanut Steven Sebring ja suojapäällisen
suunnitellut Anna Kochman.

Patti Smithin tyylikkäässä, pienessä Päivien kirjassa on yksi valokuva ja yksi ajatus jokaiselle vuoden päivälle, ei vuosilukua, eli kirja sopii mihin tahansa vuoteen. Kirja on julkaistu USA:ssa vuonna 2022, A Book of Days, ja suomennettu viime vuonna. Kirjan on suomentanut Antti Nýlen. 

Täksi päiväksi 15. tammikuuta Smith on  valinnut kuvan Martin Luther Kingistä ja hänen ajatelmansa. Tämä siksi, että 15.1. on Kingin syntymäpäivä. Hän syntyi 15.1.1929 ja kuoli 4. huhtikuuta 1968. 
Hänet murhattiin, mitä oli pelätty siitä asti, kun hän alkoi ajaa mustien oikeuksia.

Kingin ajatus: 
Moraalisen maailman kaari on pitkä, mutta se taipuu aina oikeudenmukaisuutta kohti.   

Yksi kauneimpia kuvia Päivien kirjassa on kuva kyyhkystä, rauhan ja uskollisuuden symbolista. Kuvan kyyhky on kuulunut Smithin isän posliinilintukokoelmaan.
Samalla aukeamalla seuraavana päivänä 11.09. on kullanväriseksi käsitelty kuva World Trade Centerin palavasta eteläisestä tornista ja lause "Me kumarrumme muistamaan vainajia ja nousemme syleilemään eläviä."   

 

Kun haluan pysähtyä mietiskelemään ja katselemaan jotain kaunista, koskettavaa tai huikeaa, otan tämän kirjan ja avaan sen joltain sivulta, miltä tahansa. Mietin kuvan ja sanan voimaa yhdessä ja erikseen. 
Tänä aamuna mietin, miten sodat ovat mahdollisia, koska kysyy keneltä tahansa vallassa olevalta tai ilman valtaa tallaavalta, niin kukaan ei halua sotaa. Ei kukaan, paitsi vanhojen satujen hallitsijat. Tiedän, että kysymykseni on naiivinkuuloinen, mutta oikeastaan se on kaikkea muuta. 

Mutta ensi vuonna hän...

Nuutinpäivän kunniaksi Mentulan lukaalissa purettiin kuusi.
Jouluaika päättyi ennen vanhaan nuutinpäivään 13. tammikuuta. Joulurauhan ajateltiin kestävän sinne asti. 

"Päättyy joulu, vaikk´ ei kenkään sois,
joulukuusi viedään pois, pois, pois.
Mutta ensi vuonna hän
saapuu lailla ystävän -
ei voi toivo pettää."

Minä olen se "kenkään". Kun kuusi ja kyntteliköt oli poistettu ja keittiön matto sekä verhokappa vaihdettu joulunpunaisista kevään vaaleisiin, meillä näytti minusta aluksi aika aneemiselta. 
Ihminen mukautuu. Nyt alkaa jo tuntua, että valoa tuli lisää ja kunhan saadaan vielä iloinen tulppaanikimppu pöydälle, niin kevät tulkoon. Kunpa tulisikin pian!
   

Pieni kuusenkoristeljakaverini oli pistellyt kuuseen minun hiussolkianikin. Hän se myös keksi, että tarrakäsin varustettuja tonttuja voi pistää keinumaan kuusen alaoksille. Lapset näkevät mahdollisuuksia, joita me tavoissamme vakiintuneet emme näe. 

Piilokuva, bongaatko joulutilpehöörin seasta
kaksi hiussolkea?

Kestikö se joulurauha? - No, ei todellakaan. Oliko sitä edes?
Toivotaan parempaa... 

Eilen illalla kävin katsomassa todellisen jouluelokuvan, Alexander Paynen ohjaaman The Holdovers. Elokuvan jälkeen oli kohottunut olo, mikä merkitsee sitä, että se onnistui välittämään lämpöä ja tunteen, että maailmassa on oikeudenmukaisuutta ja rohkeutta ja "ihmisten kesken hyvä tahto". 
Payne on ohjannut aiemmin esim. elokuvat About Schmidt, Sideways ja Nebraska. Kaikissa Paynen elokuvissa on tietynlainen huumori, jonka avulla hän näyttää, miten samanlaisia ihmiset ovat yksinäisyydessään. 
The Holdovers tapahtuu vuonna 1970, ennen älypuhelimia ja muuta nykyteknologiaa, mikä antaa sille oman sävynsä. 

Mietin tässä kahvikuppi koneen vieressä lopetusta tälle jutulleni. Tarvitseeko sitä aina olla jotain pyöristystä? Ehkä ei.  

 

Timo K. Mukan romaani sai minut pohtimaan "tuomareita", silloin ja nyt

 

   Minun rakkaani itkee näin
   laulaa laulujen laulaja soutaen sumussa pois
   Minä rakkaani hylkään
   Minä rakkaani annan
   Minun lintuni jälkeeni ui...

Luin Timo K. Mukan esikoisteoksen Maa on syntinen laulu (1964) uudelleen. Ensimmäisen kerran luin sen 60-luvulla, jolloin Lapin murteet olivat itselleni täysin vieraita. Nyt Mukan dialogien kieli tuntui tutulta Sodankylästä kotoisin olevan miniän ja hänen kauttaan tutuksi tulleiden ihmisten kautta sekä myös useiden Lapin murteita käyttäneiden kirjailijoiden ansiosta.
Huomasin, että Mukan romaani ei ollut menettänyt minun kohdallani mitään lumovoimastaan. Elämänkokemukseni ansiosta koin jotkut asiat paljon syvemmin kuin silloin alle kaksikymppisenä. 

Kirja alkaa runolla, jossa on Eino Leinon jylhien runojen kaikuja ja jatkuu proosalla, joka vie lukijan ensin tarkastelemaan kirjan tapahtumien maisemaa ja sen jälkeen mukaan tässä maisemassa elävien ihmisten elämään.  

Jossakin metsän päätyttyä avautuu aukea vuoma, yllättävästi, yhtäkkiä, ja vuoman rannattoman näön takaa nousee matalan maiseman kuin meren ylle vaarojen siniharmaa ketju. Siellä on yhä uusia vuomia, jänkiä ja korpia, metsiä, kelottuneita honkia, maahan lahonneita puita, joskus metsissä liikkuneen palon mustuttamia kantoja, käppyräisiä aihkeja ja koivunvisoja, jotka eivät saata kasuta pitkiksi. Yö liikkuu talvisin maiseman yllä pitkänä, painavana kaamoksena. Kesällä auringon moniviikkoisen kierron aikana puu ei kasva - se liikehtii auringon alla ahdistuneena. 

Samalla tavalla Aleksis Kivi vie lukijan hämäläiseen peltomaisemaan katselemaan kuin yläilmoista Jukolan taloa ja sen ympäristöä ennen kuin tutustuttaa hänet seitsemään veljekseen.  

Mukan kirja herätti rujojen uskonnollista hurmosta kuvaavien kohtaustensa vuoksi närkästystä varsinkin lestadiolaispiireissä.
Seurojen muuttuminen seksiorgioiksi ei ole pelkästään Mukan kuvitelmaa. Olen lukenut tällaisesta uskonnon harjoittamisesta muualtakin ja muidenkin lahkojen piiristä, mutta ilmeisesti tämä on asia, josta olisi pitänyt vaieta, kuten Mukan luoman Siskonrannan kylän väkikin vaikeni ja seurasi tarkkaan toistensa siveellisyyttä seuratapahtumien ulkopuolella.

   Poudan Elina, joka on istunut aivan saarnaajan edessä, nousee seisomaan. Monet seuraavat hänen esimerkkiään, heidän silmänsä harittavat, kyynelet eivät enää vuoda, vartalot huojuvat edestakaisin. Mäkelän äijä maiskauttelee suutaan, puristelee hurmioituneen naisen rintoja, Kurkelaisen emäntä tömistää jaloillaan. Saarnaaja alentaa äänensä kuiskauksiksi. Outakodan Armaan lyhyt, korkearintainen vaimo itkee:
   - Antheeksi jiesus, antheeksi... Yöläki mie sinua rukkoilin... silti meni lehmä... antheeksi...
   - ... a-iih-hi-hi-ih-jih-haih jiesus rakas  jiesus kristus anna antheeksi minun synnit..., voihkii Poudan Elina. 
   Mäkelän Alli nousee nurkasta huojuen hurjasti edestakaisin ja huutaen täyttä kurkkua - hän puristaa raamattua laihoissa käsissään. Mies, joka tulee kopeloimaan hänen reisiään, kaatuu rähmälleen lattialle. 
   - ...aaa-aaah-haaa-ha-haih hii-ih...
   - Jiesus kristus jiesus jiesus, tempovat Allin huulet.
 
Mukka sai kritiikkiä osakseen myös "rumien sanojen" käytöstä. Mukka on kuunnellut tarkalla kirjailijan korvalla ja luulenpa, että juuri näin 40-luvun lopun pohjoisen kylissä on puhuttu, eikä kai sillä väliä vaikka ei olisikaan, Siskonranta on Mukan luoma maailma. Olen huomannut, että Lapissa ei sievistellä, vaan puhutaan nykyäänkin rohkeammin termein sukupuoliasioista kuin muilla itselleni tutuilla alueilla.

   - Kuolu Aino?
   - Joo. Keskenmeno ollu kova kuulemi...
   - Vai niin. 
   Miehet pysähtyivät hetkeksi katsomaan toisiaan.
   - Heitti perse pellaamasta, rähähti joku nauramaan.
   - Mieki siellä kerran kävin... hereässä se oli perse Ainola...

Pysähdyin miettimään, uskaltaisiko kukaan kirjailija kirjoittaa jonkun tietyn alueen väestä näin tänä nipottavana aikanamme, vallankaan muualla kuin kuvatulla seudulla itse pysyvästi asuva ja erityisesti, jos kyseessä on Lappi tai saamelaiset. Mukan romaanissa on yksi saamelainen, Oula Nahkamaa. Hänet on kuvattu lyhyeksi, länkisääriseksi pikisilmäksi lappalaiseksi, eli nykykäsitysten mukaan tuomittavan  "vanhanaikaisesti" ja kulttuurisesti omien, ellei kirjoittaja itse kuulu samaan ryhmään.  
Nolattaisinko teos sisältövaroituksella, samanlaisella kuin Katariina Sourilta tilattu valoteos Pohjan kosketus Lux Helsinki -tapahtumassa: "Teoksessa on osia, joissa alkuperäisväestöjä kuvataan stereotyyppisesti. Kuvaston tai koko teoksen poistamisen sijaan haluamme synnyttää rakentavaa ajattelua alkuperäisväestöjen oikeuksien ja taiteen vapauden yhteensovittamisesta."

Niin. Ollaanko nykyään niin tosikkoja, että ei anneta taiteilijoiden luoda rauhassa omaa taidettaan, vaan oma persoona sekä työt pitää hyväksyttää itsensä tuomareiksi korottaneilla somepauhaajilla? Eikö näin synny aika yksipuolista taidetta? 

Mukan esikoisromaania on vaikea uskoa teini-ikäisen kirjoittamaksi. Mukka oli 19-vuotias, kun teos julkaistiin ja kirjoittaminen oli tapahtunut parina edeltävänä vuonna. Miltä raskaana oleminen tuntuu, mitä tapahtuu synnytyksessä ja miltä vanhenevan ihmisen kehossa tuntuu, kaikki tämä on ollut kirjoittajan oman kokemuksen ulkopuolella. Hänen on täytynyt olla tarka havainnoija. Mukkahan harrasti lapsena myös piirtämistä ja opiskeli kuvataiteita.
 
Kirjan vahvuuksia ovat vahva kyläyhteisön ja töiden kuvaus, uskottavat henkilöhahmot, kauniit luontokuvat ja se tietty Mukalle tyypillinen rujon ja lyyrisen yhdistelmä, mikä tekee hänen tekstistään erilaista kuin kenelläkään muulla. Rankan elämän kuvauksia rytmittävät proosarunot saavat tekstin tuntumaan kuulaalta balladilta. 
Uskonnon läsnäolo tuntuu yhteisössä vahvana. Rukoillaan, kadutaan ja nöyrrytään. Mukka on nimennyt kirjansa kaksi osaa virren säkein, Sinua kaipaa sydämeni ja On yksin tästä sen ikävästä kyyneleeni.

Mukan nuoruus näkyy mielestäni hänen tinkimättömyydessään (aavisti varmaan tiettyjen tahojen kritiikin, mutta ei nöyristellyt) ja siinä että hänen päähenkilönsä ovat nuoria ja uhmakkaita. 
Maa on syntinen laulu nostaa esiin 19-vuotiaan uljaan ja vahvan Martan, jota ei määräillä järkiavioliittoon. Martta on se joka ottaa, ja hän ottaa kenet haluaa.

Epäilen, että aikamme tuomaroiva ja naisen heikkona näkevä mielipideilmapiiri ohjaa pitämään raskaaksi tulevaa Marttaa uhrina. Martta ei ole kuitenkaan sen enempää uhri kuin muutkaan. Elämä on raskasta ja yksinäisyys vaanii. Jokainen siskonrantalainen etsii lämpöä sieltä mistä saa. Martta eroaa ympäristönsä ihmisistä siinä, että hän ei tyydy vähään. 

   Kuin joutsenen laulu on elämä naisen
   laulujoutsenen haikea lunkutus
   lennossa ylitse jäätyvän maan
   Ja lompolon pintaa halkoen pyörteisiin
   laskeutuu joutsen lennostaan
   ja soutaa lupikkorantaa etsien.

   Kerro joutsenen laulu mihin on vietävä nainen
   jonka sieluun on tullut himo
   kuin suurena mustana kukkana
   laulaja laulaa.

Mukka kirjoitti yhdeksän teosta kuuden vuoden aikana. Hän sai palautteeksi mediassa sekä kiitosta että erittäin ala-arvoista kritiikiksi naamioitua mölinää.
Silloin ei ollut sosiaalista mediaa, jossa kuka tahansa nimellä tai nimettömänä keksii vitsinä julkisuuden henkilöistä pilkkakollaaseja, meemejä tai videoita. 
Sanotaan älä välitä, ohita, mutta näitä asiattomuuksia on vaikea ohittaa, koska valtamedia nostaa niitä kaikkien meidänkin tietoomme, jotka emme somen syövereissä kovin paljon aikaamme kuluta. 
Mietin tässä myöhempää keski-ikää elävän Katariina Sourin tapausta ja sitä, miten toinen nainen kehtaa nostaa esiin ivaten hänen teini-iän Playboy-episodinsa todisteeksi siitä, että hän ei kelpaa taiteilijaksi, kuten tämä arvon pilkkaaja, joka on ilmeisesti täydellinen ja tahraton ihminen.  

Paikallisen PK-lehden (PK=Pohjois-Kymenlaakso) tekstiviestipalstalla oli jokin aika sitten hyvä kirjoitus, jota lainaan ohjeeksi vuodelle 2024 itse kullekin ja varsinkin heille, joille some on mestarointi- ja ilkeilyareena. 
"Oletko sinäkin toiselta ammatiltasi tuomari? Jakelet päivittäin ankaria tuomioita milloin mistäkin. Arvosteltavaa löytyy runsain mitoin lähimmäistesi tekemisistä tai tekemättä jättämisistä. Miltä tuntuisi pitää vapaa päivä tästä aika raskaasta kakkosvirasta? Entäpä jos emme arvostelisi muita ihmisiä, vaan hyväksyisimme toinen toisemme. Mielenrauha on kallisarvoinen asia uhrattavaksi oikeassa olemisen alttarille." 
  
Kiitos kirjan kannesta Markus Pyörälä! Joutsenkuvio ja niin Mukan maailmaan sopivat värit, veriviirujen tahrima valkoinen, punainen ja musta.  Tämä kirja on vuodelta 2013, ties kuinka mones painos.
Katselin myös toista kirjaa vuodelta 1975, jossa oli smaragdinvihreä hennosti kuvioitu kansi. Silloin oli menossa kymmenes painos. Kukin uusi kansi kertoo ajastaan ja siitä, mitä kannen tekijä haluaa korostaa. 

Kuva kirjan takakannen sisäpuolelta,
kuvaajaa ja kuvauspäivämäärää ei ole mainittu.

Linkki kirjoitukseeni Mukan viimeiseksi jääneestä kirjasta Kyyhky ja unikko (klik).

Miksi luen ja miksi pidän blogia

 

Olen lukenut neljä - viisivuotiaasta ja lukeminen on edelleen yksi parhaita asioita elämässäni. Tämä on yksinkertainen asia eikä vaadi enempää pohdintaa. Jotkut kiinnittyvät lukemiseen, toiset johonkin muuhun.
Lähes yhtä intohimoisesti kuin kirjoja harrastin nuorempana neulomista, mikä minulle kyllä on nimeltään kutomista, siis puikoilla langasta. Kudoin vallapaitoja, liivejä, tunikoita, myssyjä ja huiveja, mutta en koskaan lapasia ja sukkia koska ne kuluvat.

Entä, miksi kirjoitan ja miksi julkaisen kirjoituksiani?
Kirjoittamalla selvittelen asioita itselleni. Se on jatkoa lukemiselle. Lukeminen sytyttää minussa kirjoittamisen halun ja olen kirjoittanut ajatuksiani kirjoista ja muusta päiväkirjanomaisesti jo paljon ennen kuin blogeja oli olemassakaan.

Miksi en sitten jatka kirjoittamalla vain itselleni, vaan pidän blogia (ja olen linkittänyt blogini Facebookiin ja Instagramiinkin)?
Kaksi syytä: 1) Toivon keskustelua, joka sekin on asioitten selvittelyä ja lisäksi sosiaalista somekanssakäymistä samanmielisten ja erimielisten ihmisten kanssa. Arvostan blogivierailijoitani paljon ja vastaan jokaiseen kommenttiin. 2) Se minulle mieluinen pysyvyys (sama kuin neuletöissä, niissä joita ei kuluteta nopeasti). Blogissa kirjoitukset säilyvät ja ovat löydettävissä tuota sivurullaa ja tunnisteita tutkimalla. Joskus väitän keskusteluissa, että en ole lukenut jotain kirjaa ja huomaan myöhemmin, että olen jopa kirjoittanut siitä, blogi tukee siis muistia. Kaikista lukemistani en kirjoita, mutta pyrin laittamaan nekin muistiin muualle.

Blogikommentoinnissa olen ihmetellyt sellaista asiaa, että on bloggareita, joilla on avoin kommenttilaatikko, mutta he eivät ikinä vastaa, jos kommentoit sinne. En tarkoita sitä, että vastaukset viipyvät, se on aivan luonnollista, tarkoitan ei koskaan. Vastaamattomuus on epäkohteliasta.

Sain joulutorilta ostamani muotilehteä lukevan pikkutontun kavereiksi Aarikan tontut Lukutoukan ja Viisaan. Tämä kolmikko kuvaa minua bloggarina erinomaisesti. Olen lukutoukka ja useimmat kirjoitukseni ovat kirjoista ja kirjallisuudesta, joskus kirjoitan välipalaksi kevyitä oman elämän juttuja ja joskus harvoin kirjoitan jotain viisaana pitämääni kokemuksen rintaäänellä. 

Viime vuonna kirjoitin 83 juttua blogiin. Se on keskimääräinen luku blogivuosinani. 
Viime vuoden aikana on käyty ylivoimaisesti eniten lukemassa Matilda Levorannan kirjasta tekemääni juttua Totuus nuoruudesta (klik), vaikka kirjoitin sen vasta heinäkuussa. Kirjalle on ollut näemmä tarvetta.
Koko kohta 11-vuotisen blogiaikani suosituin kirjakirjoitus on ollut Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta käsittelevä kirjoitukseni (klik) vuodelta 2014, jolloin Suomi täytti 100 vuotta ja sitä juhlittiin laajalti myös kirjallisuudessa. 
Muista aiheista eniten on kiinnostanut kirjoitukseni Vanhuus ei tule yksin (klik). Tämän asian pohtimiselle on siis myös ollut tarvetta. Voisin parin vuoden kuluttua  tehdä tähän juttuuni päivityksen, koska kuten siteeraamassani Anne-Mari Kaskisen runossa sanotaan 'Kuinka vähän me vanhuudesta tiedämme/kunnes se astuu/itse ovesta sisään/emmekä luule mitään'. 

Olen linkittänyt muutaman vuoden ajan kirjoituksiani Facebookiin, johon liityin sinnekin paljon myöhemmin kuin useimmat muut. 
Koska Kirjagramia on kehuttu ja bloggareita on siirtynyt sinne, niin päätin mennä tutkimaan Instagramiin, mikä siellä olisi paremmin kuin Bloggerissa. No, se ei ole vajaassa parissa kuukaudessa selvinnyt, mutta jatkan yhä selvittämistä.
Kokeilin saman tien X:ääkin - kirjoittajalle täysin turha.

Toistaiseksi näen kirjoittajana Instassa vain puutteita verrattuna blogialustoille kirjoittamiseen. Kirjoituksen on oltava lyhyt eikä siihen voi laittaa erilaisia fontteja tai kuvitusta alkukuvaa enempää. Siellä "tykätään kuvasta", jonka oheen siis sopii lyhyt teksti. Instagram onkin alunperin tarkoitettu kuvien julkaisemiseen. Valokuvaharrastajillehan tämä palvelu on hyvä. He voivat julkaista kuviaan ja saada palautetta toisiltaan.
Osa ahkerista kirjabloggaajista jaksaa kirjoittaa Instaan eri juttuja kuin blogiin. Minä kokeilin ikään kuin vinkkauksena laittaa osan blogitekstistäni; no siihen sopii ehkä neljännes, ei hyvä. Olen siis julkaissut kuvan ja pyytänyt mennä lukemaan tekstin blogista.

Rehellisesti sanottuna, blogi on minulle ruisleipää ja insta pikkuleipää.
Hei huhuu, tulkaa kirjagrammaajat takaisin bloggareiksi, täällä on kunnon meininki! Tai kertokaa minulle, mikä mauste minulla on jäänyt huomaamatta siitä pikkuleivästä. 

Vielä kirjavinkki, tällä kertaa lyhyt, sopisi Instaankin.
Irlantilaisen Claire Keeganin lämminhenkinen, hitaasti kulkeva pienoisromaani Nämä pienet asiat on syvästi koskettava kirja, kohottava ja merkityksellinen.
Hiiliä kotitalouksiin kuljettavan Bill Furlongin mieltä painaa asia, jonka ohi oma perhe, koko kaupunki ja kirkko, varsinkin kirkko, katsovat. 

... Furlong kysyi itseltään, oliko elämässä mitään mieltä, jollei auttanut kanssaihmistään? Olisiko mahdollista jatkaa elämistä vuosikymmenestä toiseen loppuun asti olematta kertaakaan niin rohkea, että uskaltaisi nousta yleistä mielipidettä vastaan ja kutsua silti itseään kristityksi ja katsoa itseään peilistä?

Rohkeus toimia oikein lisää onnellisuutta, jopa sellaisesta lukeminen kylmänä pakkaspäivänä tekee onnelliseksi. 
"Upea. Hiljaisen radikaali." Näillä sanoilla Ali Smith suosittelee kirjaa sen takakannella.

 

Timo K. Mukka, Kyyhky ja unikko

 

   Kyyhky tanssii unikon vuoteessa. Rakkaus on 
tippa verta. Voi miten valssi soi, miten yö on musta. 

   Niin kyyhky unikkoa rakastaa, kuin häitä odottava
viulu ja musta hautuumaa. Ja toinen heistä lähtee,
ja katoaa.

Timo K. Mukka kirjoitti viiimeisen romaaninsa Kyyhky ja unikko vuonna 1970 kolme vuotta ennen kuolemaansa. Esikoisromaani Maa on syntinen laulu (1964) oli 19-vuotiaan kirjailijan läpimurto, jota hän oli tarjonnut kustantamoille jo pari vuotta aiemmin. Kuuden vuoden aikana syntyi poikkeuksellisen upea tuotanto, yhdeksän teosta, runoja, novelleja ja romaaneja, jotka ovat olleet innoittajina monelle lappilaisesta miljööstä kirjoittavalle, kuuluisimpia heistä Rosa Liksom ja Katja Kettu. Mukan erottaa Liksomista ja Ketusta runollisuus ja kauneus, jolla hän kirjoittaa rujoista oloista ja rankoista kohtaloista. Harvinainen yhdistelmä - rujous ja kauneus. Rujous ja huumori sen sijaan yhdistetään usein, ja vaikean kuvaaminen koomisen huumorin kautta onkin vapauttavaa varsinkin omasta elämästä kerrottaessa. Mukalla huumoria on vähän.
Runollisella tyylillä kirjoittaneista pohjoisen kirjailijoista Mukan ohella haluan nostaa esiin Hanna Haurun ja Maria Peuran, joiden kirjoista pidän paljon. 

Kyyhky ja unikko alkaa tekstillä, jonka Mukka on otsikoinut Prologin asemesta. Siinä hän jo paljastaa koruttoman tarinansa lopun. Sen jälkeen palataan tapahtumiin kahden edeltävän vuoden aikana. 

Kerron Pieti Kolströmin, 37, ja Darja Paukun, 17, välisestä rakkaudesta - kysymys on vain muutamasta lyhyestä episodista, jotka lopulta ehkä jättävät koko kysymyksen avoimeksi. Ehkä se ei ollutkaan rakkautta. se saattoi olla jotakin muuta. Yritän repiä ja leventää lyhyttä ja yksinkertaista asiaa niin paljon, että saisin näkyviin jotakin, mikä ehkä jää huomaamatta kun sanomalehdestä samantapaisten uutisten seasta luetaan:"... löydettiin mätänemistilassa oleva nuoren tytön ruumis... vedettiin rannalle... tunnistetiin tutkimusten jälken Darja Paukuksi, joka katosi elokuussa... nähty viimeksi synkkämieliseksi tunnetun Pieti Kolströmin seurassa..." jne. 

Pieti oli ollut etelässä omassa mainostoimistossaan työskentelevä menestynyt liikemies, mutta luisunut masennukseen ja menettänyt omaisuutensa hoidettuaan mielialaansa alkoholilla ja hurvittelemalla ympäri Eurooppaa. Psykiatreillakin hän oli käynyt, mutta ei ollut saanut apua, ja nyt hän on palannut pohjoiseen vanhan isänsä luo rappioituneeseen kotitaloon, jossa viettää aikaansa toimettomana veikkausvoittoa odottaen. Kylä on autioitunut vanhojen ihmisten asustama paikka, johon etelään muuttaneet saapuvat lomillaan etsien sellaista tunnelmaa ja elämää mitä siellä ei enää ole.
Kun Pieti tämän alakulon keskellä tapaa 15-vuotiaan Darjan hän tuntee äkillistä himoa ja kaihoa elämään joka hänellä olisi voinut olla. Darja joutuu palaamaan heti heidän kohtaamisensa jälkeen isonsiskonsa mukana Tampereelle, ja Pieti asettuu entiseen turtuneeseen tilaansa, johon iloa tuovat Darjan sydämin koristellut kirjeet. Aikaa kuluu, vuodenajat vaihtuvat. Eräänä päivänä Darja palaa Kolströmin niemeen, raskaana.
Äijä varoittaa Pietiä korostaen, että Darja on vielä lapsi, "hullu lapsi", joka pitäisi jättää rauhaan ja Darjan sisko yrittää puolestaan pelastaa täysorvoksi jääneen siskonsa Pietiltä, mutta kohtalo vie kyyhkyä ja unikkoa. 

   Katsoin sinun kasvoihisi ja tunsin, että rakkaus täytti koko ruumiini. Katsoin kasvoihisi ja hymyilin kyyneleet silmissä myötätuntoa kerjäten. - Minä olen tällainen, sanoin. -  Pium, paum..., sinä hyräilit. - Minä olen pieni Darjasi. Oli hyvä, että valitsit minut.
   - Miten onnellinen olen siitä, että valitsit minut, sinä lauloit. 

Olinko jälleen tuo Pieti, jonka ylitse rakkaus väreili Darjan silmistä? Hän ei ollutkaan unohtanut, hän oli tullut etelästä takaisin. Mikä onni!

Toisensa löytäneet onnettomat lähtevät retkelle, patikoimaan ilman päämäärää, luhistunut mies ja raskaana oleva teinityttö, joita yhdistää yksinäisyys.
Darja ehkä kuvittelee luottavaisena, että Pietillä on jokin suunnitelma, mutta Pieti näkee heidän tilanteensa toivottomana ja pohtii koko ajan edessä olevaa kuolemaa ja ajattelee jo heistä parina menneessä aikamuodossa "me olisimme kuolleet television ja pakastekaapin välissä".

  Huomenna matka ei ehkä jatku.
   Tänään kulkevat nilkkasi kivien yli, rakan yli, kulkevat likaiset kovettuneet sääresi luolikoissa, kulkevat varpaasi ja päkiäsi, kulkevat, rientävät purojen yli ja pitkin jokien rantoja, kulkevat, rientävät, pysähtyvät...

Mukka oli paitsi kirjailija myös kuvataiteilija ja se näkyy hänen maalauksellisissa luontokuvissaan. 

Tätä kirjaa lukiessa koin, miten sen rytmi toistoineen ikään kuin vei johonkin myyttiseen maailmaan. Kulkemisen kuvaukset toistuvat, samoin runo kyyhkystä ja unikosta sekä Pium paum -kehtolaulu erilaisin versioin ja säkeistöin.

Tekstissä vuorottelevat kiehtovasti tilannetta ulkopuolelta tarkastelevat kertojan osuudet ja Pietin monologit. Pieti näkee asiat oman hauraan mielensä kautta  istuessaan joen rannalla kuollut Darja-kyyhkynen sylissään.
Pieti on nähnyt Darjan rakkauden tuojana, kyyhkynä, joka on Venuksen ja Afroditen lintu ja itsensä paheen mustana unikkona, jolla on valta omistaa Darja kokonaan. 

Vain kaksi vuotta kun tapasin sinut, nyt lausun hyvästejä. Miksi tulit takaisin Kolströmin niemeen kun et enää ollut minun? Ruumiissasi oli vieraan antama elämä.

Olen lukenut tämän kirjan pian sen ilmestymisen jälkeen, kuten muutkin Mukan kirjat. Lukuelämys oli nyt yhtä vahva kuin puoli vuosisataa sitten, ellei vahvempi.
Minulle nousi tällä lukukerralla mieleen flamencomusiikin kohtalonomaisuus ja tuskaisuus. Kyyhkyn ja unikon balladi sopisi hyvin esitettäväksi flamencotyyliin; laulu, kitara ja kaksi improvisoivaa tanssijaa.  

Kyyhky ja unikko osui käteeni kirjahyllystäni, kun etsin tilaa uusille kirjoille. Jäin ihailemaan sen kantta, joka on itsensä Alpo Jaakolan tekemä.
Joskus ennen kirjoja arvostettiin niin paljon, että niiden päällysten suunnittelu tilattiin tunnetuilta taiteilijoilta.

Merkkaan tämän kirjan 70-luvun kirjaksi Sadan vuoden lukuhaasteeseen (klik), joka onkin ainoa blogihaaste jossa olen mukana, periaatteenani "kukko ei käskien laula", eli jos en osu yhtä vaivattomasti johonkin 30-luvulla julkaistuun teokseen, niin saa jäädä yhtä kirjaa vajaaksi. 

Mukan teoksista on tehty elokuvia, joista tunnetuin on Rauni Mollbergin vuonna 1973 valmistunut Maa on syntinen laulu. Minusta tämä elokuva jätti kokonaan huomiotta Mukan runollisuuden ja otti elokuvaan vain elämän rujot puitteet. Kirjaahan oli paheksuttu rohkeista seksikuvauksista. En pitänyt niitä silloin mitenkään rivoina tai naturalistisina, vaan tyylikkäinä eroottisina kuvauksina.   

Tänne loppuun vielä näyte siitä, miten kauniisti Mukka kuvaa Kyyhkyssä ja unikossa Pietin kokemusta rakastelusta Darjan kanssa. 

Tihkuu silmistäsi halu suudella huuliani, tihkuu huuliltasi odotus. Taivaalla seisovat jo auringon miekat, järven aamuaallot värisevät ja valo salamoi veden pinnassa. Vaatteesi leijuvat pois, minä takerrun hartioihisi, painun kohti sydäntäsi, miten voimakas on hento lantiosi, Darja, miten lämmin iho, vaikka ruohot ovat nihkeät ja sieraimissa tuntuu raaka maan haju ja nuotion savu tuntuu hiuksissasi, käsivartesi puristavat kylkiäni, minä painun sydämeesi kuin musta keihäs ja sula kulta valahtaa ruumiiseesi, amen...