Vuodenvaihteen mietteitä: hyvää tapahtuu...

Jokimaisema 26.12.23, Kuva: Ume

Päätin pysähtyä merkkaamaan ylös, mitä hyvää olen viime aikoina kuullut tai lukenut ja miten hyvänä näen oman elämäni. Tässä nopeasti mieleen nousseita asioita.  

Maailmalla

👍 Kiinassa on alettu toteuttaa vihreää siirtymää pikavauhtia, kun ilma alkaa olla liian saastunutta hengittämiseen Shanghaissa ja muissa suurissa teollisuuskaupungeissa. Takamatkalta tietenkin, pakon edessä - mutta kyllä ihmiskunta tekee korjausliikkeitä lyötyään päätään seinään tarpeeksi pitkään. 

👍 Maailman väkiluku on pian alkamassa laskea.
Kiinassa yhden lapsen politiikasta koitetaan päästä eroon, mutta ainoina lapsina syntyneet eivät pystykään enää kuvittelemaan monilapsista perhettä. Kun lastenhoidossa mummit ovat tärkeässä roolissa, niin jaksaisivatko hekään yhteen lapseen tottuneina hoitaa yhden sijaan kolmea lapsenlasta?
Kun väkirikas Afrikka modernisoituu ja vaurastuu ja naiset saavat koulutusta, väkiluku laskee sielläkin naisten halutessa työelämään ja vaikuttamaan yhteiskunnassa. Kehittyneissä yhteiskunnissa lasten kasvatus on myös kalliimpaa kuin köyhissä, joissa lapsia hankitaan sosiaaliturvaksi vanhemmilleen.
Vaurastumisen myötä lapsettomuus yleistyy kaikkialla, koska mahdollisuudet nauttia elämästä monipuolistuvat eikä perhe-elämää nähdä enää ainoana onnellisen elämän mallina. Japani on hyvä esimerkki tästä yleistyneine yhden hengen talouksineen. 
Tuleeko vielä joskus aika, jolloin maailman väkiluvun toivotaan nousevan? 

👍 Ärhäkkä koronavirus on laimentunut yhdeksi monista flunssaviruksista. 

Kotimaassa

👍 Suomi on päässyt omavaraiseksi energian suhteen. Tähänkin asti vain noin viidennes on tuotu ulkomailta, pääosin Venäjältä, josta ei ole nyt järkevää olla riippuvainen missään asioissa. 

👍 Päästöt ovat laskeneet Suomessa 34 % kahdessakymmenessä vuodessa, vuodesta 2003, jolloin ne olivat huipussa. (Tutkija Tommi Ekholm, Aalto-yliopisto)

👍 Suomen kulttuuri on tasokasta ja huomattu maailmalla: elokuvat Kuolleet lehdet ja Sisu (olen nähnyt molemmat, pidän erinomaisina oman genrensä edustajina), pelimaailman edustajat (minulle tuntematon ala, mutta tunnen tällä alalla menestyneitä nuoria miehiä), useita ansioituneita kapellimestareita, ynnä muuta.

👍 Nuorten aikuisten aiheuttamat liikennekuolemat ovat vähentyneet. 

👍 Ihmisten katoamiset ovat vähentyneet.

👍 Väkivalta on vähentynyt kaiken kaikkiaan, vaikka media saa välillä näyttämään siltä, että sitä olisi paljon.

👍 Rokotusten saaminen helpottuu, kun niitä aletaan antaa mm. apteekeissa.
Tämä käytäntö on ollut yleinen monissa maissa. Itsekin olen saanut kausiflunssarokotteen apteekin työntekijältä Espanjassa.

👍 Suomi on arvioitu kuudennen kerran maailman onnellisimmaksi maaksi.

Myllykosken vanhan pääkadun varrelta, joku päivä sitten.
Sen jälkeen lunta on tullut paljon lisää.

Omalla seudulla

👍 Islantilainen Atnorth on ilmoittanut rakentavansa tähän meille Kouvolan Myllykoskelle ison datakeskuksen, miljardiluokan hanke, joka tuo rakennusvaiheessa paljon työpaikkoja paikkakuntalaisille ja virkistää Myllykoskea ja koko Kouvolaa. Jo oli aikakin saada meille uutta teollisuutta paperitehtaiden lopetettua. 

👍 Osakesijoittamisella rikastunut Olavi Pokki testamenttasi 2,9 miljoonaa euroa Myllykosken vanhuksille, joten minullakin on hyvä tulevaisuus edessä. Pokki oli tehnyt elämäntyönsä Myllykosken paperitehtaalla trukkikuskina. Arvaatte varmaan, että nyt vahditaan silmä kovana, etteivät Kouvolan keskustan muorit ja faarit vie meidän rahoja. 
Nurkkakuntaisuus seitsemästä kunnasta yhdistetystä kaupungissa on hupaisaa. Tuo datakeskushan tulee Myllykoskella joen toiselle puolen, parin kilometrin päähän Ummeljoelle. Kun muutimme Kainuusta tänne, eräs ihminen oli kysynyt mieheltäni, mitä mieltä hän on myllykoskelaisista, hän kun tuoreena muuttajana myös on sitä mieltä, että ylpeitä ovat toisin kuin Ummeljoella, josta hän tuli.  



Omassa elämässä

👍 Taas tuli "puhtaat paperit" vuositarkastuksessa ja kaikki on terveydessä suhteellisen hyvin.
 
👍 Olen säilyttänyt positiivisen mieleni ja uskon että vaikeuksista selvitään.
Kaikkien elämään, omaan ja läheisten, sisältyy aika ajoin huonojakin vaiheita. Kun musta pilvi haihtuu ja aurinko kurkistaa, sen valo tuntuu vaikeuksia vasten entistäkin kauniimmalta. Niin kauan kuin on terveyttä kaikesta selvitään!
Tänään paistaa aurinko ja näkymä ikkunastani on kaunis, puissa lumikuorrute ja maassa kinokset, auran jäljet kuin lumiveistoksista. 

Nauroin Helsingin Sanomien sarjakuvalle Fok It, jota tekee Joonas Rinta-Kanto. Kuvassa tyyppi suree joululta säästyneen suklaarasiansa tilaa. Joku on rohmunnut kaikki hyvät konvehdit ja jämät on jäljellä, kuten varmaan jämävuodetkin. "Kuka helvetti rohmusi mun makoisat, makoisat suklaavuodet! En mä näitä haluu!"

Kiva termi - suklaavuodet. Minä tunnustan, että tunnen tässä vuoden vaihteen alla pientä jännitystä: mitä hyviä konvehteja siellä onkaan, ettei vain olisi parhaat suklaavuodet vielä edessäpäin... 💗 

Koskikara 26.12.23, Kuva: Ume

PS Huomaan, että uusia hyviä asioita alkaa nousta mieleeni. Lisäilen niitä tänne. Lukemisesta ja kirjoittamisesta teen oman kirjoituksensa, joten niistä ei tällä haavaa mitään.

👍 Huomasin pienen uutisen, jossa kerrottiin, että seksuaalisesta häirinnästä syytetty näyttelijä Kevin Spacey oli vapautettu kaikista syytteistään. En tiedä, minkä rangaistuksen hänestä hyötymistarkoituksessa syytteitä tehtailleet saivat, toivottavasti jotain, mutta huokaisin helpotuksesta. Onneksi metoon ylilyönnit ovat laimenneet. Jos Kevin Spaceyn tilalle olisi alettu kehitellä jotain tekoälyllä luotua tyyppiä elokuvaan 'Anna hyvän kiertää' niin minä olisin menettänyt optimismini ja alkanut boikotoida amerikkalaisia elokuvia.    

  

Paolo Giordano, Tasmania

 

Paolo Giordano on teoreettisen fysiikan tohtori ja kansainvälisesti tunnetuimpia italialaisia nykykirjailijoita. Hän väitteli vuonna 2010 hiukkasfysiikasta ja oli jo pari vuotta sitä ennen julkaissut ensimmäisen romaaninsa Alkulukujen yksinäisyys, joka on käännetty noin kolmellekymmenelle kielelle.
Giordano on julkaissut esikoisromaaninsa jälkeen kolme romaania Ihmisruumis 2012, Jopa taivas on meidän 2018 ja Tasmania 2022 sekä elämää koronapandemian aikana käsittelevän päiväkirjanomaisen teoksen Tartunnan aikaan 2020. 

Tasmania kertoo nelikymppisen päähenkilönsä Paolon kautta aikamme ihmisten ja erityisesti hänen oman ikäluokkansa ihmisten hapuilusta ja peloista, yrityksistä hallita omaa elämäänsä ja ymmärtää, mitä tapahtuu planeetallamme. 
Paolo ja hänen kaksi tieteen parissa työskentelevää ystäväänsä, Giulio ja Novella, ovat kaikki kriisissä parisuhteissaan ja hyvin huolissaan maailman tilasta. He ovat varakkaita ja menestyneitä, mutta onnettomia. He matkustavat konferenssista toiseen ja toisiaan tapaamaan milloin minnekin, "notkuvat netissä" hukaten aikaansa ja tuntevat syyllisyyttä huonosti hoidetusta vanhemmuudesta ja muista ihmissuhteista.

Pilvillä on kirjassa monta merkitystä. Yksi kaveruksista, Novelli, tutkii pilviä ja tekee niissä tapahtuvista muutoksista ennusteita. Paolo on kirjoittamassa kirjaa Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotetuista atomipommeista, joilla oli tuhoa kylvävä pilvi. Pilvipalvelut ovat nykyaikaa, hyvässä ja pahassa. Paolo ehdottaa Novellille yhteisen kirjan tekemistä ja ideoi nimeksi kirjalle Pilvien herra, mutta Novelli käyttääkin Pilvien herraa lupaa kysymättä lehtikolumninsa nimenä, mikä tuntuu Paolosta petokselta. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin Italiaan ja Ranskaan, suurin kaupunkeihin, joiden lentokentillä tapahtuu vähän väliä terroritekoja, ei Tasmaniaan, kuten kirjan nimi saattaa johtaa ajattelemaan. Nimi Tasmania viittaa paikkaan, jossa pystyisi elämään parhaiten, jos luontokato tekee nykyisistä asuinpaikoista elinkelvottomia. 

Ilmastonmuutoksen ja terrorismin ohella kirjassa käsitellään monia muitakin aikamme ongelmia ja ilmiöitä: covid-pandemiaa, taloudellista taantumaa, mielenterveysongelmia, woke-kulttuuria ja metoo-liikettä.
 
Novelli on lahjakas tutkija, mutta joutuu epäsuosioon ja canceloinnin kohteeksi tiedemaailmassa esitettyään, että hävisi viranhaussa kyvyiltään ja ansioluetteloltaan heikommalle naispuoliselle hakijalle sukupuolipainotuksen vuoksi. Dataan perustuvassa selostuksessaan Novelli ohittaa naisten urallaan kohtaamat haasteet, kuten perheen ja uran yhteensovittamisen, minkä vuoksi Paolokaan ei pysty häntä tukemaan vaan vaikenee. 

Giordanon tyyli on selkeää ja helppolukuista proosaa, joka ajoittain muistuttaa asiatekstiä. Kirjailijan toinen ammatti fyysikkona on saanut hänet tuomaan kirjaansa kiinnostavaa faktatietoa. Päähenkilö Paolo on monilta muiltakin osin kirjailijan kaltainen. 
  
Paolo pohtii omia valintojaan ja arvelee isänsä paheksuvan sitä, että hän kirjoittaa kaunokirjallista pommikirjaansa sen sijaan että paneutuisi kunnianhimoisesti tutkimukseen ja tiedejulkaisuihin.
   Hän oli ehkä tulkinnut karkaamiseni tieteen parista petokseksi itseään kohtaan. Olin hylännyt fysiikan ryhtyäkseni... tekemään tarkalleen ottaen mitä? Jos minusta tulisi kirjailija, missä piireissä olisin vastedes asiantuntija? Hän ei koskaan tehnyt minulle noita kysymyksiä, mutta jos olisi tehnyt, olisin vastannut, että kaikkien opinnoille pyhitettyjen vuosien jälkeen tähtäimessäni oli nimenomaan epäpätevyys. Minusta tulisi vihdoinkin ei-minkään asiantuntija. 

Paolo kokee, että aika kuluu hänen ajelehtiessaan ja että hänellä alkaa olla kiire tehdä ratkaisuja ennen kuin täyttää neljäkymmentä ja alkaa vanheta. Jatkaako laimeaa, mutta tuttuudessaan turvallista avioliittoaan Lorenzan kanssa, joka ei enää halua yhteistä lasta, vai uskaltautuako uuden elämänkumppanin etsintään? Olisiko viisasta jatkaa elämäänsä "samana hautaan saakka" vai olisiko päätettävä, "ettei elämässä saanut jättää kääntämättä yhtäkään kiveä"? 
Sama valinta vainoaa Paoloa myös kirjailijana. Jatkaako entisenlaista tylsää  epäonnistumisista ja turhista pyrkimyksistä kirjoittamista vai kirjoittaa rohkeammin. Paolo aavistaa välttelevänsä jotain tärkeää. 
Eikö kirjoittaminen vaatinut ennen kaikkea sitä, että oli elettävä kuin viimeistä päivää? Juuri tuohon pisteeseen aina jämähdin. Annoin muunlaisten ajatusten sekoittaa nämä pohdinnat ja johtaa huomioni aivan toisaalle, jotta minun ei tarvitsisi vastata kysymykseen.

"Lähdin, palasin, lähdin, taukoamatta."
Seminaarireissut ja kirjoitusretriiteiksi naamioidut hotelliasumiset eivät tuo rauhaa. Voisi sanoa, että maailman ongelmia pohtivan Paolon oma pakopaikka, oma Tasmania, on melko lailla hakusessa. 

Paolo kerää atomipommin uhrien tarinoita, mutta ei saa niitä sovitetuksi kirjaansa. Hän kokee toistavansa jo moneen kertaan kirjoitettua eikä löydä uuuta näkökulmaa. 
Haastattelut kuitenkin ravistelevat häntä. Kun eräs nagasakilainen toisen sukupolven eloonjäänyt, hänkin vielä säteilyn vaikutuksista kärsivä, kysyy Paololta, miksi tämä haluaa kirjoittaa pommista, Paolo ei osaa vastata oikopäätä, vaan mutisee jotain siitä, miten on jo niin pitkään työskennellyt projektinsa parissa.  Kysymys jää vaivaamaan Paolon mieltä, ja vastaus muotoutuu yön hiljaisina tunteina valvoessa. 

Kirjoitan kaikesta siitä, mikä on saanut minut itkemään.

Hiroshiman ja Nagasakin uhrien kertomuksia on kirjassa minäkerronnan ohessa siinä muodossa, missä ne on kerrottu Paololle. Näinkö äärimmäistä herättelyä tarvitaan, että ihminen itkee?

Eräs mielenkiintoinen yksityiskohta, jonka haluan mainita Tasmaniasta on sen dialogin merkitsemisessä. Yleensä puhe merkitään lainausmerkeillä tai ajatusviivalla. Giordano ei käytä kumpaakaan. En ole tullut ajatelleeksi, onko tätä tapaa käytetty muissa kirjoissa. Tässä se tuntuu ainakin täysin luontevalta.  
    Meidän on keksittävä Novellille jokin lahja.
    Giulio heitti minuun silmäyksen. Enpä tullut ajatelleeksi. Pahoin pelkään, että jo ennestään rajalliset sosiaaliset taitoni ovat lopullisesti ruostuneet.
    Liput johonkin näytökseen? ehdotin. Viiniä?
    Juustoa. Jotakin pehmeää juustoa, jonka rakenne on niin kermainen, että se sulaa suuhun. Sellaiset juustot ovat hänen suuri heikkoutensa. 

Kuva kirjan liepeestä

Kiitos hyvästä suomennoksesta Leena Taavitsainen-Petäjä!

Pari linkkiä aiempiin kirjoituksiini Paolo Giordanon teoksista:
Ihmisruumis
Tartunnan aikaan

Joulu on jo ovella, ja sehän otetaan vastaan joulupaidassa

 

Joulu on jo ovella. Kuusi on koristeltu ja sen katveessa luetaan, tietenkin.
Sain juuri luetuksi loppuun Juhani Branderin romaanin Amerikka. Romaanin pojan, mummonsa kanssa asuvan Kaarlon, surkeat olosuhteet tuovat vahvasti mieleeni Pavel Sanajevin Sašan elämän oman mummonsa taloudessa romaanissa Haudatkaa minut jalkalistan taakse. Molemmat mummot ovat epäsovinnaisia ja roiseja tyyppejä.
Sanajevin kirjan aseena on hersyvä huumori, Branderin ote on hiljaisempi ja myhäilevämpi. Kaarlo ja mummo elävät kaksistaan pienellä saarella sodan jälkeistä köyhää aikaa. He ovat yhteisönsä kummajaisia, mutta selviävät joten kuten. He uskovat yhä vielä taikoihin ja loitsuihin. Luonnolta pyydetään anteeksi sen käyttöä, sitä kiitetään ja lepytellään. Loppupuolella kirjan sävy muuttuu surumieliseksi, ja lopun unenomainen kuva, jossa kirjailija tuo katseltavaksemme pojan merellä unelmineen, meren kaikessa valtavuudessaan ja hylkeen on kuin satu. Joulusatu.  

Joulun tulo teki hyvää heille molemmille, Kaarlolle ja mummolle. Joulunalusviikon mummo touhotti kuin nuoruutensa päivinä. Siivosi nurkat kaikista pölyistä, heitti kirput ja luteet hankeen ja kiillotti Jopin (hella) kuin olisi pessyt Isofaria saunassa. Mummo hinkkasi mäntysuovalla lattiat ja seinät. Jopa navetan mummo tuuletti ja siivosi, vaikka siellä ei ollut nähty elikon elikkoa kahteen vuosikymmeneen. Mummoon tuli eräänlaista lapsenuskoa ja viatonta mieltä, niin kuin hän oli itse Kaarlolle sanonut.

Mentulan huushollissa joulumieli on tullut vähemmällä jynssäämisellä, mutta kyllä siivottukin on. On leivottu, on koristeltu ja on piipahdeltu kaupoissa.  

Joululukemiseksi tuli juuri ajoissa  Adlibriksen paketti, jossa kaksi espanjalaisen Sara Mesan kirjaa, romaani Four by Four ja novellikokoelma Bad Handwriting. Ne ovat tuossa pöydällä tontun alla. Tältä kirjailijalta on suomennettu romaani Pullaposki, josta kiinnostuin erään blogikaverini jutun luettuani. Pullaposki on lainakirjapinossani muutaman muun ohessa. Lukeminen ei pääse loppumaan. 

Aina kun radiosta tulee laulu Mary Did You Know, minä pysähdyn askareissani, istun ja kuuntelen. En ole uskonnollinen ihminen, mutta eläydyn syvästi Marian tragediaan. Mistä me tiedämme, mitä meidän lapsistamme tulee ja mitä vastoinkäymisiä he joutuvat elämässään kohtaamaan? Kaikki eivät tee ihmeitä, mutta eivät myöskään saa kuolemantuomiota kansankiihotuksesta ja koe tuskallista kuolemaa, mutta elämä voi silti olla vaikeaa. Niin vähän me pystymme vaikuttamaan.  
Viktor Rydbergin Tonttu on toinen joululaulusuosikkini. Rydberg kirjoitti tämän yksitoista säkeistöä käsittävän runon 1881 ja Valter Juva suomensi sen 1900-luvun alussa. Laulun sanoina käytetään tätä suomennosta. Sävellys on Lyyli Wartiovaara-Kallioniemen. Runossa on upea, jylhä tunnelma. Monen sukupolven ajan elänyt Tonttu miettii unettomana olevaista. Minne ne sukupolvet häipyvät?

Vaiti metsä on alla jään

Kaikki elävä makaa

Koski kuohuvi yksinään

Humuten metsän takaa

Tonttu puoliksi unissaan

Ajan virtaa on kuulevinaan

Tuumii minne se vienee

Missä se lähde lienee 

Näin vietän joulua

 

Brittiläisessä joululaulussa kerrotaan tontun tehtävistä "...on niitä seitsemän, seitsemän tontun tehtävää, ne luetelkaa...". Eei, kyllä meillä joulun valmistajilla on ainakin 37 tontun tehtävää.
Pidän tunnelmasta joulun alla, kodin koristelusta ja lahjapakettien valmistamisesta läheisille. Minusta tuntuu, että ihmiset ovat joulun alla kaikkialla tavallista sosiaalisempia ja iloisempia.
Löysin alkukuvani pikkuisen muotilehteä lukevan tontun Helsingin kauppatorilta. Myyjä kertoi, että näitä eri asioita harrastavia tonttuja on valmistettu hänen firmassaan jo nelisenkymmentä vuotta. 

Bloggari Joululainen (klik) pisti taannoin (ajat sitten, joululainen kun on) alulle kyselyn jouluun valmistautumisesta ja joulun vietosta.
Jos sinulla on aikaa ja intoa kertoa omasta joulustasi lukijoittesi iloksi, niin nappaa kysymykset kyselyn lopusta, laitan ne sinne listana.

1. Joululahjojen hankkiminen pitkin vuotta vai viimeisellä viikolla? 

Miten milloinkin.
Lähellä asuville saatan hankkia lahjoja vaikka viimeisellä viikolla. Tänä vuonna vein lahjapaketit sukuloimiskierroksellani kolmeen kaupunkiin jo marraskuun puolivälissä, koska se viikonloppu sopi kaikille vierailuajaksi. 
Paketoin lahjoja 17 lähisukulaiselle; ystävien kanssa on sovittu, ettei anneta lahjoja jouluna vaan muulloin tavatessa, jos keksii jotain kivaa.
Kaikkein helpointa on lahjojen antaminen alle kouluikäisille. Yhtenä jouluna annoin kirjakaupan lahjakortteja. Joskus suosin urheilukauppoja tai otan osaa kimppalahjaan, jos jollekulle hankitaan jotain isompaa.
Mieheni kanssa puhumme aina etukäteen, että ei osteta lahjoja toisillemme, mutta toisin käy. Minun pitää antaa tarkkoja vihjeitä tovomuksistani, silti lahja on aina yllätys. 

2. Joulukorttien lähettäminen vai some-toivotukset? 

Tänä vuonna lähetin kolmisenkymmentä korttia, puolet vähemmän kuin parhaina korttivuosina. Korttien määrä on vähentynyt osin siksi, että ihmisiä on poistunut tästä maailmasta ja osin siksi, että niin moni on luopunut tästä perinteestä. Uudempien tuttavuuksien kanssa vaihdamme joulutervehdyksiä somessa. Mieheni suunnittelee nettikortin, joka on kiva lähettää myös perhe-whatsapp-ryhmiin.

3. Joululehdet vai somen jouluryhmät?

Ei kumpaakaan. Joululehdet ovat aika vähäisiä anniltaan: upeita isoja kuvia, vanhoja ruokaohjeita pienin muunnoksin ja vinkkejä, jotka ovat yhtä toimimattomia kuin Niksi-Pirkan vitseiksi muuttuneet ideat. 
Minun someni on blogit, omani ja toisten, tänne laitan sen meidän nettikortin.
 
Olen ollut facebookissa muutaman vuoden, olisko kolme - ja muutama viikko sitten yllätin sekä itseni että ystäväni liittymällä kertaheitolla sekä Instaan että X:ään. Kyllä vaan!
Valitin pojalleni, että bloggaajia ja lukijoita on siirtynyt paljon muualle ja harva palaa takaisin bloggailemaan, vaikka heiltä sitä pyytelen, ja hän sanoi, että jos haluat blogillesi lukijoita, niin usko pois, sinnehän sinunkin on mentävä. No, tottakai haluan lukijoita! Ajattelin myös, että on hyvä kokeilla kaikkea ennen kuin arvostelee tai sanoo jyrkän ein. Niin sitten otin sen askeleen - vastoin periaatteitani.
Olen käynyt linkittämässä blogijuttujani noille alustoille, en paljon muuta, koska ensiksi en todellakaan ehdi kirjoittaa joka taholle ja toiseksi koska blogi ja blogiystäväni ovat ne rakkaimmat. Ja tulos: en ole addiktoitunut enkä vietä aikaani somessa yhtään enemmän kuin ennenkään ja - härregyyd, blogini ampaisi vauhdilla suosituimpien kulttuuriblogien joukkoon. Ihmeellinen on some! 
Ja vielä pitää lisätä nöyränä, että omasta mielestäni "kulttuuri" on iso sana ja minun blogini on sekoitus kirjajuttuja lukijan näkökulmasta ja kaikkea mahdollista mietittyä, otsikkonsa mukaisesti.  
 

4. Suursiivous vai pölyn piilottaminen hämärään valaistukseen? 

Olen aika suurpiirteinen. Pölyä ja sotkua ei saa olla, mutta en myöskään pidä mistään korostetun steriilistä ja tyhjästä. Kotona pitää olla kodikasta ja eletyn näköistä, sohvatyynyjä ja torkkupeittoja mukavasti siellä missä niitä tarvitaan ja kirjoja sekä lehtiä käden ulottuvilla.
Suursiivouksia ei meillä harrasteta, vaan siivotaan silloin kun on tarpeen ja vähän kerrallaan.

5. Aito kynttilä vai led-kynttilä?

Molempia. Kuusessa on kiva olla sähkökynttilät ja siellä täällä turvallisia ledejä kirjahyllyn reunalla ja muilla tasoilla sekä ikkunoissa, ruokapöydässä aidot kynttilät. 

6. Vihreä vai punainen? 

Molemmat ovat joulun värejä. Keittiössä meillä on pirtsakkaa kirkkaan punaista tekstiileissä ja amarylliksissä. Olohuoneen vihreä kuusi on koristeltu pääasiassa viininpunaisin, vihrein ja kullanvärisin koristein, joukossa tietysti perinteiset lasten askartelemat tontut ja kellot, olkoot mitä väriä tahansa.
Kuopuspojan ekaluokalla askartelema Partaenkeli lahjoitettiin tekijälleen, joka täyttää näinä päivinä jo neljäkymmentä. Uskonnottoman perheen lapsi ei nähnyt enkeliä keijuhahmona vaan mustapartaisena äijänä. Nyt tämä hahmo koristaa pojan työpaikan joulupuuta, johon jokainen toi mielikoristeensa. 

Ostin nämä pallot kuuseen paikallisesta käsityöläisten myymälästä sen vuoksi, että vihreä muistuttaa silkkisamettimekkoa, jonka äitini ompeli minulle kuusijuhlaan, kun olin pieni koululainen ja viininpunainen kukkakirjailuineen japanilaistyylistä pitkää kotelomekkoa, jonka ostin uuden vuoden juhlaan vuonna 2000.
Olen kiinnostunut vaatteista ja muodista, siksikin tuo alkukuvan tonttu on minun tonttuni.
 

7. Jouluneule vai ehdottomasti ei? 

Minulla on kaksi jouluneuletta, Lidlin sammalenvihreä, jossa edessä söpö peura ja punainen neule, jossa iso rusetti rinnan päällä kertomassa "olen lahjapakettinne, olkaa hyvä!".

8. Koristelussa överit vai vajarit?

Sopivasti.
Parvekkeella on tähtinauha, ripustettuna niin, että kuvio muistuttaa tähtitaivasta sekä Turkista lomamatkalta hankittu tiffanytekniikalla tehty iso pallo. Valot moninkertaistuvat kauniisti ikkunalaseissa. 
Ostan joka vuosi jonkin uuden kauniin kuusen koristeen. Vanhojakaan en heitä pois, joten kyllä niitä aika paljon on. Kaikki eivät ole aina esillä. Tänä vuonna kaivoin esiin olkikoristeet, jotka ovat olleet käytössä viimeksi varmaan 70-luvulla. Oi, miten kauniita ne ovat!
Keittiöön olen vaihtanut maton, verhokapan, pöytäliinan ja kukat, olkkariin vaihdan vielä pöytäliinat. Ikkunalaudoilla on kyntteliköt. Joulukuusi saa olla itsenäisyyspäivästä nuutinpäivään 13.1. Sen katveessa luen lukutuolissani.
Ovikranssin vaihdoin joulukuun alussa havukranssiksi ja jos siltä tuntuu sen tilalle saattaa vielä ilmestyä ennen joulunajan loppua veikeä tontttukoriste.  

9. Lasten jouluelokuvat vai romanttiset jouluelokuvat? 

Katson jouluaattona tai jonain muuna joulunajan päivänä haikean kauniin animaatioelokuvan Lumiukko, jonka tunnussävelmän on laulanut skottikorostuksella kuoropoika Peter Auty, nykyään oopperalaulaja.
Romanttisia chicklit-elokuvia en katso, mutta muistan katsoneeni joskus lämminhenkisen brittielokuvan Rakkautta vain, Love Actually.
Frank Capran 40-luvun elokuva Ihmeellinen on elämä herkistää yhä, vaikka olen katsonut sen moneen kertaan joulun aikaan.  

10. Joululimppu vai saaristolaisleipä? 

Länsi-Suomesta kotoisin olevana pidän maustelimpuista, joissa on anista, fenkolia ja rusinoita. Olen jo syönyt muutaman maustelimpun,yksin, koska mies ei syö näitä. Saaristolaisleipä on hyvää pieninä alkupaloina, kuten myös kainuulaiset rönttöset ja lohikukot. Linnan juhlissakin on ollut pieniä rönttösiä nimellä puolukkapiiraat. 

11. Piparkakkutalon väsääminen vai kaupan piparit? 

Ennen tein lasten kanssa pieniä piparimökkejä, nykyään en enää. Tein paljon muutakin mitä en enää tee: charlotte russeja, viktoriahyytelöitä, kuivakakkuja. Ehkä olen tehnyt niitä oman osuuteni, eikä noille olisi nykyään syöjiäkään. Teen kyllä joulupipareita, torttuja ja pieniä sahramipullia tuoksun ja perinteen vuoksi.

12. Liköörikonvehdit vai englanninlakritsit? 

Ei kumpaakaan. Toffifee-suklaa on hyvää, samoin monet konvehdit, mutta ei likööriä sisältävät.
Marmeladikuulia ja myös sydämen mallisia hyviä hedelmämarmeladeja meillä on aina jouluna. Ne ovat paitsi maukkaita, niin myös kauniita lasikulhossa.

13. Joulusaunassa koivuvihta vai ei? 

En sauno aattona, koska saunailta ei oikein sovi minun jouluuni. En halua pestä hiuksiani ja laittautua uudelleen, kiireisesti. Saunon sen sijaan mielellään aatonaattona, jolloin voi viettää saunailtaa leppoisasti ilman muuta ohjelmaa.  Nykyään kerrostalossa asuessa saunomme omien vuorojen puitteissa. Tällä kertaa meillä onkin sopivasti vuoro aatonaattona. Talossa on kyllä perinteiset vähän käytetyt naisten ja miesten saunat aattona päivällä, ja osa meillä joulua viettävistä käyttää niitä. 
Vastat ja vihdat ovat minulle kuin museojuttuja. Mies teki viime kesänä nopeasti vihdat, joissa näytti olevan pihlajanoksiakin, kun meillä oli mökillä vieras Englannista ja minun tehtävänäni oli opastaa häntä suomalaisen saunaperinteen saloihin. 

14. Joulupukki vai lahjasäkin kantaminen salaa kuusen alle? 

Pukki tulee aina silloin, kun joulua on kanssamme viettämässä pukkiuskoinen pikku ihminen. Ehkä tämä joulu on viimeinen. Kun  vietämme aattoa kaksin mieheni kanssa viemme lahjat kuusen alle houkuttelemaan.

Yksityiskohta Stockmannin jouluikkunasta 13.12. 23.
Kävimme Helsingissä parin päivän lomalla jouluhyörinöistä,
näyttelyissä ja elokuvissa

  

15. Lahjoja lemmikille vai ei? 

Ei ole lemmikkiä. Joskus oli kissa, mutta siihen maailman aikaan lemmikkejä ei pidetty niin ihmisen kaltaisina, että niille olisi annettu lahjoja. 

16. Joululahjojen avaaminen yhtä aikaa vai yksi ihminen kerrallaan?

Meillä toiset availevat yhtä aikaa tai limittäin, minä katselen ja kuulostelen ja alan availla omiani kun toiset availevat viimeisiään. On niin kiva katsella toisten iloa. 
  

17. Joululahjojen unboxaus aattoiltana vai säilyttäminen pakkauksissaan kasassa päiväkausia?

Mitäh? Unboxaus - onko tuo tonttukieltä, siis pakkausten avaaminen. Eiköhän niitä tule availluksi ja tutkituksi, ja siitä sitten vähitellen sinne minne kuuluvat, vaatekaappiin, kirjahyllyyn, kylpyhuonen kaappiin jne.

18. Joulun kuvaaminen vai hetkestä nauttiminen ilman kameraa? 

Meillä kuvataan joulupuuron nautiskelijat ja mantelinsaajan onnellinen ilme sekä pari kuvaa pukkiseremoniasta.
Silloin kun oli oikeat videokamerat ja tehtiin kotivideoita, niin minähän haastattelin perheenjäseniä pitkin aattoa. Tosi huvittavia videoita, koska haastattelija on niissä niin vakavissaan. 
Uudenvuoden aattona teemme mieheni kanssa edelleen videon, jossa vuorotellen kyselemme toisiltamme kuluneesta vuodesta ja toiveista tulevalle vuodelle.

19. Aattoiltana joulumessu Vatikaanista vai suomalainen joulukonsertti? 

Ei kumpaakaan.
Kuuntelen mielellään vähäisen määrän joulumusiikkia ennen joulua. Olen käynyt Johanna Rusasen, Waltteri Torikan ja Tarja Turusen vahvatunnelmaisissa joulukonserteissa. Tänä vuonna kävimme Diandran konsertissa Sippolan kirkossa. Se ei sytyttänyt ollenkaan kuten nuo aiemmat konsertit, joten ensi joulun alla ostetaan taas liput jonkun oopperalaulajan konserttiin. 

Kävelylenkkini varrelta, Kuva: Ume

20. Tapaniajelu vai -kävely?

Kävely, semmoinen flaneeraustyylinen, seurassa tai yksinäni tuumaillen. Ei missään nimessä mitään kuntokävelyä eikä todellakaan kuntosalia tai muuta katumusoperaatiota, johon media alennusmyyntien ohella hoputtaa. Iisisti vain, joulunaika kestää minulla pitkään, kun töihin menokaan ei enää sitä katkaise.


Oma extra-kysymykseni:
Mikä on päällimmäisin joulutunteesi: rakkaudellisuus, haikeus, surumielisyys, iloisuus, ärtymys, ahdistus, yksinäisyys, kaikkia näitä, vai joku aivan muu?

Minulla on yleensä vallitsevana iloisuus, mutta joskus on ilon keskellä elämän tuomaa suruakin.

Muisto 80-luvun alusta. Pukkina taisi olla sama kiva
koulupoika, joka kävi joskus omasta aloitteestaan
hoitamassa poikia.

Kysymykset kopioitavaksi, mikäli haluat pohtia näitä asioita omalla kohdallasi.

1. Joululahjojen hankkiminen pitkin vuotta vai viimeisellä viikolla?

2. Joulukorttien lähettäminen vai some-toivotukset? 

3. Joululehdet vai somen jouluryhmät?

4. Suursiivous vai pölyn piilottaminen hämärään valaistukseen? 

5. Aito kynttilä vai led-kynttilä?

6. Vihreä vai punainen? 

7. Jouluneule vai ehdottomasti ei? 

8. Koristelussa överit vai vajarit?

9. Lasten jouluelokuvat vai romanttiset jouluelokuvat? 

10. Joululimppu vai saaristolaisleipä? 

11. Piparkakkutalon väsääminen vai kaupan piparit? 

12. Liköörikonvehdit vai englanninlakritsit? 

13. Joulusaunassa koivuvihta vai ei? 

14. Joulupukki vai lahjasäkin kantaminen salaa kuusen alle? 

15. Lahjoja lemmikille vai ei? 

16. Joululahjojen avaaminen yhtä aikaa vai yksi ihminen kerrallaan?

17. Joululahjojen unboxaus aattoiltana vai säilyttäminen pakkauksissaan kasassa päiväkausia?

18. Joulun kuvaaminen vai hetkestä nauttiminen ilman kameraa? 

19. Aattoiltana joulumessu Vatikaanista vai suomalainen joulukonsertti? 

20. Tapaniajelu vai -kävely?

Extra: Päällimmäinen joulutunteesi?

Thomas Mann, Kuolema Venetsiassa

 

Mrs Karlsson lukee -blogin Mari (Marin kirjoitukseen tästä) innosti minut lukemaan Thomas Mannin pienoisromaanin Kuolema Venetsiassa (1912), jonka pohjalta tehdyn Luchino Viscontin ohjaaman samannimisen elokuvan (1971) olin nähnyt kauan sitten, muistaakseni kahdesti, ja lumoutunut molemmilla kerroilla.
Kirjoittaminen unohtui, kun väliin tuli kaikkea muuta. Aloin tehdä joulusiivoa työtasolleni (minulla on työpöytänä seinästä seinään ulottuva ompelijan leikkauspöytä, siihen mahtuu) ja huomasin kasan omituisia lappusia. No, siellähän oli lukemisen aikana tekemiäni merkintöjä tästä kirjasta. Erotan söherryksistäni sanat ajankuva, hatut, rantapukeutuminen, taiteilijan kriisi, kuolema, kurinalaisuus versus nautinto ja rappio, nuoren pojan kauneuteen rakastuminen symbolina elämälle, viimeinen luovuuden leimahdus, vanhan miehen häpeä ja koomisuus, ulkopuolisuus, pandemia... platoninen rakkaus, hebefilia?, antiikin kauneusarvot...

Katsoin kirjan luettuani myös elokuvan taas uudelleen.  
Upposin elokuvan pojan kauneuteen, kuten oli tarkoituskin. Ohjaaja Luchino Visconti vie katsojan kokemaan saman mitä vanheneva taiteilija Gustav von Aschenbach kokee tarkkaillessaan yksin matkustavana ympäristöään ja nähdessään Tadzion, enkelimäisen kauniin nuoren ihmisen.  
Unkarilainen László Nemes käytti samaa eläytymään pakottavaa metodia vuoden 2015 elokuvassaan Son of Saul. Ympäristössä on eri kielten sekamelska, josta katsoja erottaa sen mitä päähenkilökin, sanan sieltä toisen täältä, ja paljon puhetta kielillä, joita ei ymmärrä. Nemesin ympäristö on keskitysleiri ja Viscontin ylemmän luokan lomakylpylä.
Kirjassa Aschenbach on kirjailija, elokuvassa säveltäjä, muutoin käsikirjoitus noudattaa kirjan tapahtumia ja tunnelmaa. 

Eletään aikoja vähän ennen ensimmäistä maailmansotaa. Vanheneva saksalainen kirjailija tuntee luomisvoimansa kadonneen ja matkustaa elpymistarkoituksessa rantahotelliin Venetsiaan. Hän tarkkailee hajamielisenä, kyllästyneenäkin, muiden kylpylävieraiden vilkasta seuraelämää, kunnes huomaa joukossa täydellisen kauneuden merimiespukuun pukeutuneen murrosikäisen pojan hahmossa. Lumoutuminen johtaa siihen, että Aschenbach seurailee poikaa pakkomielteenomaisesti eikä saa lähdetyksi saarelta, vaikka saa selville turisteilta pimitetyn koleraepidemian. Hän päättelee Tadzion perheen olevan puolalaisia kuultuaan heidän huutelevan poikaa tällä nimellä, joka ilmeisesti on Tadeusz-nimestä johdettu lempinimi. Ilokseen hän huomaa pojan olevan perheen lempilapsi, prinssi, jonka ympärillä niin äiti, kotiopettajatar kuin vaatimattomat sisaretkin hyörivät. 
Haaveissaan Aschenbach menee kertomaan elekielellä perheelle pandemiavaarasta ja pääsee tässä tilanteessa laskemaan kätensä jumaloimansa kauneuden olkapäälle. Todellisuudessa hän seuraa poikaa vain matkan päästä ja joutuu tunnekuohun valtaan niinä harvoina kertoina, kun heidän katseensa kohtaavat.

Poika kääntyi rantaan, hän juoksi vettä vaahdoissa potkien rantakuohuissa pää takakenossa. Ja kun katseli, kuinka tuo elävä vartalo, poikamaisen hento ja hauras, vettä valuvin kiharoin kohosi meren sylistä kuin taivaan ja meren syvyyksistä kotoisin oleva kaunis jumala, tuo näky herätti katsojassa myytillisiä mietteitä. Se oli kuin runoelma maailman alkuajoista, muodon alkuperästä ja jumalien synnystä. Aschenbach kuunteli silmät ummessa tätä sisimmässään virittyvää laulua ja ajatteli jälleen, että täällä oli hyvä olla, tänne hän tahtoi jäädä. 
 
Aschenbachin kävellessä sopivan välimatkan päässä puolalaiseurueen perässä Venetsian kujilla hän kokee Tadzion viipyilevän ja haluavan olla katsottavana. Onko se objektiivinen totuus, emme tiedä. Se voi olla myös rakkaudesta hullaantuneen houretta. Mehän katsomme asioita Aschenbachin kautta.

Kauneudelle antautuminen saa Aschenbachin luopumaan tarkkojen sääntöjen rajaamasta elämästään ja käyttäytymään houkkamaisesti. Hän antaa jopa parturin värjätä hiuksensa ja kulmakarvansa. Jo tartunnan saanut, sairauden merkkejä värikäsittelyllä ja poskipunalla peittävä mies ei huomaa muistuttavansa erästä vulgaaria, naurettavaa keikaria, jonka elämöintiä laivalla nuorten seurassa paheksui Venetsiaan tullessaan. 

Kuolema Venetsiassa on osuva rakastumisen kuvaus.
 
Se kuvaa myös pandemian leviämisen osuvasti ja irvokkaan eron siinä, miten se tuntuu köyhien parissa ja yläluokkaisten ihmisten elämässä. Paikkoja desinfioidaan ja laihoja, nääntyneitä ihmisiä lyyhistyy kadulle, mutta kansainvälinen lomaväki vain illastaa rahvaanomaisen viihdyttäjäryhmän tehdessä parhaansa heidän hauskuttamisekseen. Tietenkin ajatellaan myös elinkeinoa. Turismi elätti Venetsian kaupungin ihmisiä jo silloin, paras siis koittaa pimittää tilanne rahaa kaupunkiin tuovilta niin pitkälle kuin voi.
 
Kun Aschenbach lyyhistyy rantatuoliinsa hiusvärin valuessa klovnimaisesti kasvoille, hän näkee viimeiseksi antiikin poikajumalan kahlaavan sulokkaasti merelle ja kääntyvän lopuksi katsomaan ihailijaansa kuin mukaansa kutsuen.
Puolalaiset ovat viimeisiä kaupungista poistuvia, Tadziota odotetaan jo.
Ehkä he selvisivät, ehkä eivät. Tadziohan söi mansikan ("kielletyn hedelmän"). Hän sieppasi sen kujeillen rantamyyjältä Aschenbachin nauttiessa kokonaisesta kasasta samoja marjoja samalla kun joku lähellä valisti omaa seuruettaan kaikesta tuoreesta "only cooked vegetables", minkä varoituksen Aschenbach tunnisti kielten sorinasta, mutta ei pitänyt tärkeänä. Tämä mansikkaepisodi oli muistaakseni vain elokuvassa.

Minun on vaikea erottaa enää kirjaa ja elokuvaa toisistaan.
Tietenkin niissä näkyy oma aikansa, onhan väliä 60 vuotta. Kirjassa korostuvat antiikin arvot, kuten kauneuden idea, platoninen rakkaus ja mentorin ja nuoren pojan suhde. Elokuvassa Aschenbach tuijottaa poikaa avoimemmin kuin kirjassa, mutta kummassakaan hän ei lähesty tätä fyysisesti. Kirjaa on silti pidetty kaikkien aikojen gay-romaanina.
Itse koen, että kirjassa kuvattu kauneudesta hullaantuminen on symboli taiteilijan viimeiselle innostumiselle ennen kuolemaa, ei todellakaan mitään groomingia, jollaiseksi se saatettaisiin tämän päivän elokuvassa vääristää.
En koe myöskään mitään pahaa siinä, että ihminen haaveilee ajatuksissaan ihan mistä vain. Eihän siinä ketään satuteta. Myös teoissa kaikki sellainen seksuaalinen kanssakäyminen on mielestäni sallittua, josta ollaan yhtä mieltä, eikä se kuulu ulkopuolisille. Eikö vain?

Joissain piireissä on nyt sitten nähty, että Mannin kirja pitäisi kieltää. Aikamme ilmapiiri ei todellakaan ole kovin suvaitsevaista, jos fiktiivinen hahmo tuomitaan hänen ajatustensa vuoksi. Kaiken lisäksi tuomitsijoina ovat ilmeisesti itseään edistyksellisinä pitävät ihmiset, jotka sanovat kannattavansa sukupuolisen ja seksuaalisen suuntautumisen moninaisuutta.  

On päätelty, että Mannin romaanissa olisi hänen omaan elämäänsä viittaavaa.
Hän oli lomallaan Venetsiassa kiinnostunut puolalaisnuorukaisesta ja oli samoihin aikoihin surrut säveltäjä Gustav von Mahlerin kuolemaa. 

Elokuvan tunnusmusiikkina soi Mahlerin viidennen sinfonian Adagietto. 

Näen Mannin käsittelevän von Aschenbachin ja Tadzion tarinassa myös suruaan oman homoseksuaalisuutensa kieltämisen vuoksi. Visconti pystyi jo olemaan avoimemmin homoseksuaali, mutta kuten tiedämme, suvaitsevaisuus suhtautumisessa seksuaalisuuteen on ollut vaikeasti hyväksyttyä ja edistyminen hidasta. Taaksepäin menoakin tapahtuu aika ajoin. Sitä on nykyajan näennäisessä vapaudessa paljon, kun vertaa vaikka 70-lukuun.  

Mann ei kuvaa Venetsiaa minään ihanan elämän paratiisina vaan usvaisena ja pahaa henkivänä paikkana, jossa pelottavat gondolieerit kuljettavat matkustajia ruumisarkkuja muistuttavissa veneissä. Sirocco-tuuli tuo mukanaan sairautta ja kapeat kujat johtavat sokkeloisiin labyrintteihin, joihin uupunut taiteilija eksyy kadotettuaan seurattavansa. Aschenbach tajuaa jossain vaiheessa, että oli virhe lähteä, mutta ei enää pysty muuttamaan kohtaloaan.
  
Mikä on tarinan opetus? Sekö, että on vaarallista päästää irti kontrollista ja antaa mennä, vaiko se, että se kannatti sittenkin? 
 
Hän halusi tehdä työtä Tadzion läsnäollessa, ottaa kirjoittaessaan mallikseen pojan vartalon, seurata tyylissään hänen ruuminsa linjoja, jotka näyttivät hänestä jumalallisilta, ja näin muuntaa hänen kauneutensa hengeksi, kuten kotka muinoin kantoi eetteriin troijalaisen paimenpojan. Milloinkaan ei sanojen luominen ollut tuntunut hänestä suloisemmalta, miloinkaan hän ei ollut siten kokenut, että Eros asuu sanassa, kuin näinä vaarallisen herttaisina hetkinä, jolloin hän muovaili pienen tutkielmansa karkean pöytänsä ääressä päivänvarjon alla. 

Taitava suomennos on Toini Kivimäen.

----

Ja tästähän minä saankin 1910-luvun bonuskirjan Sadan vuoden lukuhasteeseen (klik), josta näyttää puuttuvan enää 30- ja 70-lukujen kirjat. Luen, jos viitsin. Mitään en tee lukemisen ja kirjoittamisen alueella pakosta tai tilauksesta.  

PS Tässä vielä linkki (klik) kirjoitukseeni, jossa mainitsen dokumentin Maailman kaunein poika. Dokumentti kertoo Viscontin elokuvassa Tadzion roolin näytelleestä ruotsalaisesta Björn Andrésenista. Visconti teki laajan kiertueen, jossa etsi täydellisesti rooliin sopivaa poikaa. 

Nostalgiamatka Kuhmoon, kuvin ja sanoin

Lähdimme Kuhmosta millenniumvuonna 2000 asuttuamme siellä 23 vuotta, pisimmän ajan elämästämme, ne tärkeät vuodet, ns ruuhkavuodet. Nyt alkaa Kouvolassa olo olla jo kestoltaan pitempää.

Miehelläni on valtavasti kuvia yhteiseltä Kuhmon vuosien työpaikaltamme isolta peruskoulun yläasteelta (nykyinen yläkoulu). Hänellä oli tapana pitää kameraa mukanaan ja kuvata elämää välitunneilla ja käydä myös omilla vapaatunneillaan luokissa kuvaamassa. Kun hän on näyttänyt näitä kuviaan ystävillemme ja nykyisen kameraseuransa valokuvaajakavereilleen, kaikki ovat kannustaneet tekemään kuvilla jotain. 
Nyt se tapahtui.

Ajoimme lähes 500 km kirpeässä talvisäässä Airbnb:n kautta vuokraamaamme taloon, josta starttasimme aamulla hyvien yöunien jälkeen virkistäytyneinä Kuhmo-talolle näyttelyn pystytykseen.
Jo siinä työn ohessa tapasimme useita tuttuja, jotka tulivat tervehtimään. Seuraavana päivänä näyttelyn avajaisissa ja vielä illalla konsertissa tapasimme monia, joita emme olleet nähneet sitten muuttomme. Saatoimme kuulostella tutun kuuloista ääntä, kunnes välähti ja tiesimme kääntyessä kenet tapaamme. 

Kuhmo-talon Juttua-kahvio yläkerrasta kuvattuna

Kuhmon kulttuuritalo, Kuhmo-talo, on erittäin kaunis rakennus kaksine saleineen, iso Lentua-sali ja pienempi Pajakka-sali. Aula ja kahvio ovat valoisia, avaria tiloja, kuten myös yläkerran aula, josta on kulku parvelle.
  
Mieheni näyttely käsittää 32 isoa vedosta, joista 22 on ala-aulassa ja 10 ylhäällä. Avajaisissa pyöri isolla näytöllä lisäksi viitisenkymmentä kuvaa. 

Ystävämme Anneli auttoi kuvien
ripustamisessa.

Entinen oppilas Mari löysi itsensä kuvasta. 

Poseerasimme Annelin kanssa
kuusen katveessa.

Unton kuvat ovat suurimmaksi osaksi 80-luvulta, jolloin koulu oli osin erilainen kuin nykyään. Isossa koulussa oli kolme erityyppistä erityisluokkaa palvelemassa oppilaita ja heidän perheitään. Nykyään erityisluokat on paljolti hävitetty ja erityistä tukea tarvitsevat oppilaat siirretty yleisluokkiin, joissa on enemmän tai vähemmän avustajia, usein vähemmän. Jaksolukua ja digiä ei ollut.
Kuhmossa puuhasteltiin paljon, oli kerhoja ja oppilaskunnan sekä tukioppilaiden järjestämiä teemapäiviä, naamiaisia ja muuta hauskaa. Meidän aikanamme koulussa oli aluksi oppilaita lähes tuhat ja meidän lähtiessämme noin 700, rinnakkaisluokkia oli tusinan verran. Koulussa oli myös asuntola pitempimatkalaisia varten, kunnes se korvattiin taksikyydeillä. 

 

 

Tämä koulu on edelleen käytössä remontoituna, nyt yläkoulun ja lukion yhteisessä käytössä. Lukiolla on tiloja myös läheisessä kirjastossa. Samassa pihassa vanhan koulun takana on myös uusi kaunis puukoulu, jossa toimivat päiväkoti ja alakoulu.  

Kuhmon nykyisen kirjastotalon rakentamista varten järjestettiin 1980-luvulla arkkitehtikilpailu, jonka voittajaksi valittiin Nurmela-Raimoranta-Tasa -arkkitehtitoimiston suunnittelema Atalante. Nimi tulee Jean Vigon samannimisestä elokuvasta, jossa Atalante on jokilaiva. Kirjasto sijaitsee Pajakkakosken rannalla, jossa se tuo entisajan laivojen tavoin tietoa ja taidetta maailmalta. Ensimmäinen kirjasto Kuhmossa oli toiminut jo 1880-luvulla. 

Atalante sillalta kuvattuna

Atalante sisältä parvelta kuvattuna

Kuhmon keskusta oli kaunis jouluasussaan. Jo kauan sitten kaupungissa päätettiin, että kukin liike ja virastotalo pystyttää perinteisesti valaistun joulukuusen. Kymmenet joulukuuset ja pehmeä lumi saivat iltakävelijälle olon kuin olisi astellut satumaassa.
Kävimme jo ennen majoittumista hakemassa iltapalaa Kaesan kahvilasta, joka on kuuluisa rönttösistään, lohikukoistaan ja kasvis- ja poro-aurajuustoquicheistään. Lounastimme ystävien kanssa filippiiniläisravintolassa, jossa oli hyvin maukas ruoka ja runsas koristeellinen sisustus. 

Kuhmo on kulttuurikaupunki, jossa tunnetun kamarimusiikkifestivaalin lisäksi on paljon muutakin kulttuuria, mm kalevalaisen kulttuurin informaatiokeskus Juminkeko, Luontokeskus Petola ja Talvisotamuseo. Kuhmo-talossa näyttää olevan tapahtumia ja vaihtuvia näyttelyitä kaiken aikaa.
Kuhmon erämaaluonto retkipolkuineen on ainutlaatuinen kaikkina vuodenaikoina. Nykyään on tarjolla paljon järjestettyjä elämyksiä, kuten eläinten katselu- ja kuvausretkiä.
No, nämä Kuhmo-kehut saavat riittää, googlaamalla löytyy lisää. 

Viimeisenä Kuhmon reissumme aamuna kävimme kuvaamassa entiset kotimme.
Asuimme ensin koulun pihassa vastapäätä koulua sijaitsevassa pienkerrostalossa, sitten parissa rivitalossa Saarikosken lähiössä ja lopuksi isossa omakotitalossa. Muutimme aina perheen koon kasvaessa. Rivitaloasuntojen käytyä ahtaaksi poikien kasvaessa löysimme juuri meille sopivan talon, jossa oli yllin kyllin tilaa kaikille perheenjäsenille levittäytyä ja vaalia yksityisyyttään. 

Kuhmon koti nro 1

Kuhmon koti nro 4, viimeisin ja rakkain

Koti nro 4 on vaikea kuvattava, vallankin talvella lumen vuoksi. En siis edes yrittänyt mennä pihaan ja pyytää kuvauslupaa. Siellä se häämöttää.
Mieheni istuttama pikkukuusi oikealla kuvassa on kasvanut valtavaksi. Se on jokin jalokuusi, emme aavistaneet että siitä tulee näin valtava. Onhan sillä ollut tilaa ja valoa kasvaa symmetrisesti joka suuntaan. 
Pihan puolella meillä oli olohuone, eteisaula, keittiö ja sauna takkahuoneineen. Toisella puolen oli neljä makuuhuonetta matkustajakotityyliin peräkkäin ja talon päässä iso ikkunallinen vaatehuone. Autotallin vieressä oli lämmin varasto, jota emme pitäneet lukossa, kuten emme taloa yleensä muutenkaan. Oi niitä aikoja! Joskus Pullo-Kalle oli hakenut varastosta tyhjiä pulloja, mutta ei muuta. Soimme sen hänelle. Tänne muutettuamme unohdin jatkuvasti avaimeni.   
Ehkä jonain kesänä käyn pyytämässä päästä sisälle muistelemaan.

 

Onnittelut Sirpa Kähkönen!

 

Otsikko ja kuva olivat täällä odottamassa blogiluonnoksissa. Olin niin varma, koska tämä kirja vaikutti minuun yhtä suuresti kuin sen kaunokirjallisuuden Finlandialla palkinneeseen pofessori, tanssitaiteilija Jorma Uotiseen. Uotinen sanoi palkintopuheessaan, että palkintoteos aiheutti hänessä tunnevyöryn, joka on vieläkin käynnissä.

Palkittu Sirpa Kähkönen kertoi haastattelussa, että häneltä kysytään usein, miksi hänen romaaninsa 36 uurnaa alaotsikkona on Väärässä olemisen historia. Hän selitti, että väärässä oleminenhan on tärkeä osa ihmisyyttä ja hän kirjoittaa tässä kirjassaan ihmisyyden puolesta ylisukupolvista tuomitsevuutta ja kovuutta vastaan. Hän sanoi myös, että näkee tyttärensä sukupolvessa enemmän lempeyttä kuin edeltäneissä.  

Jorma Uotisen tunteikas puhe ja Sirpa Kähkösen kiitospuhe ja haastattelussa antamat vastaukset jatkavat minun tunnevyöryäni.
  
KIITOS!💗

Koskettava konsertti, joka kävi mielessäni vuoropuhelua juuri lukemani kirjan kanssa

 

Uskalsin lähteä eilen konserttiin, vaikka hieman toipilas vielä olenkin. En yskinyt kertaakaan. Konsertin jälkeen huomasin, että huimasi. Ei ihme, enhän ollut lähtenyt omasta kotipesästä ulos aikoihin mutta huimaava olo saattoi (ja saattaa, vieläkin sitä on) johtua myös kaikista niistä tunteista, mitä koin konsertin aikana.

Laila Kinnunen lienee tuttu laulajanimi ainakin kaikille vähän vanhemmille suomalaisille. Hän oli erittäin menestynyt iskelmälaulaja, jonka haave oli esiintyä musikaaleissa ja tehdä musiikkia koko sillä kapasiteetilla mikä hänellä oli. Laulajan yksityiselämä oli villiä ja elämä stressaavaa. Kun alkoholi sai yliotteen, niin alamäki oli väistämätön. 

Laulajan tytär Milana Misic on valmistanut lauluista ja tarinoista koostuvan esityksen Lailan laulut, jossa hän kertoo äitinsä elämäntarinan ohessa myös omastaan ja isovanhempiensa elämästä. Äiti ei pystynyt hoitamaan lastaan,mutta onneksi oli jaksavat ja rakastavat isovanhemmat. 

Esityksen ensimmäinen puolisko oli keveä ja hauska. Siinä nuori Laila nauroi ja lauloi ja rakastui palavasti miehiin, joita mummin oli vaikea hyväksyä. Misic kertoi lämpimällä huumorilla, että äidin tavattua jugoslavialaisen muusikon äkkirakastuneet viettivät heti kaksi viikkoa hotellihuoneessa ja että tarina on täyttä totta, koska todiste siitä seisoo tässä lavalla edessänne. 

Väliajan jälkeen itkin melkein koko ajan. Äiti ei jaksanut olla äiti, ja hän karkotti käytöksellään myös nuoren miehensä. Isovanhemmat saivat kuulla, että asunnossa oli jatkuvat bileet ja pelastivat pikku tytön. He kasvattivat tämän aikuiseksi asti.

Seinälle heijastetut isot valokuvat olivat humoristisia, helliä ja liikuttavia. 

Misic lauloi tässä konsertissa sekä tunnettuja että vähemmän tunnettuja äitinsä lauluja kuhunkin elämäntarinan vaiheeseen sovittaen ja lopuksi oman kauniin laulunsa Aikoja sitten, jossa hän kertoo äidilleen antaneensa anteeksi elisen aikoja sitten. 

Eräs minua tässä konsertissa liikuttanut laulu oli Sound of Music -musikaalin My Favorite Things siitä erityisestä syystä, että eräs upeaääninen Inkeroisten yhteiskoulun oppilas lauloi sen minulle läksiäislauluksi eläkkeelle jäädessäni. Nenäliinoja kului ja itku teki hyvää, se huuhtoi pois konsertin pintaan nostamia haikeita tuntoja ja suruja.

When the dog bites, when the bee stings
When I'm feeling sad
I simply remember my favorite things
And then I don't feel so bad

Kunpa Lailakin olisi muistanut elämänsä hyvät asiat ja löytänyt keinon selvitä, kun elämä murjoi. Oliko hänellä ehkä sotalapsuudesta aiheutunut trauma? Hän oli yksi Ruotsiin lähetettyjä, jonka piti sopeutua sodan jälkeen takaisin köyhään Suomeen. Ruotsin kielen vaikutus kuuluu ensimmäisissä lauluissa vokaalien kapeutena.

Milana totesi olevansa iloinen, että hän on "tavallinen ihminen".

Olen juuri lukenut upean kirjan Sirpa Kähkösen 36 uurnaa - Väärässä olemisen historia. Kirja on omaelämäkerrallinen romaani, jossa asetelma on sama kuin Milana Misicin elämäntarinassa. Kirjan tytöllä on äiti, joka on vaarallinen lapselleen, mutta onneksi hänelläkin on ihana mummo ja ukki, jotka hoitavat hänet lähes viisivuotiaaksi. Vaikka tyttö joutuu isovanhempien voimien hiipuessa takaisin arvaamattoman äidin luo, hän selviää neuvokkuutensa avulla. Syvällä aikuisuudessa äidin kuoltua hän asettuu vihdoin, paljon muuta kirjoitettuaan ja paljon koettuaan, kirjoittamaan äidilleen pitkää kirjettä, jossa yrittää selvittää syitä äidin holtittomuuteen ja käy läpi oman suvun historiaa. 

Molemmat naiset, Milana Misic ja Sirpa Kähkönen ovat kertoneet äideistään tyylikkäästi ja hyvällä maulla rankimpiakaan asioita kaihtamatta. Muistelut ovat rakkaudentunnustuksia omalle äidille.
Miten kauniisti Milana Misic toistikin tarinoissaan sanaa Äiti. 

Tämä konsertti ja tämä kirja käyvät keskustelua mielessäni.
Olen kaiken lisäksi keskustellut erään blogiystävän blogissa siitä, miten läheisistä voi kirjoittaa elämäkerrassa. On niin monta tapaa muistella. Pahimpia ovat mielestäni turhia paljasteluita sisältävät elämäkerrat, joiden rohkeilla anekdooteilla ei ole mitään laajempaa merkitystä.   

Lopuksi ote Laila Kinnusen laulusta Tiet, jonka suomenkieliset sanat on kirjoittanut Saukki (Sauvo Puhtila). Mummi oli sanonut, että tätä esittäessään Laila ennusti oman kohtalonsa. 

Tietä kaitaa toiset käydä saa, aron laitaa kulkee ja askel syvään vajoaa.

Tietä suoraa harva vaeltaa, harjanteiden kautta kun kukassa on koko maa.

Edessäsi tiesi löydät ja päähän sen kuljet.

Valita ei tietä saata se annettu on.

Jokunen ajatus Finlandia-ehdokkuuksista, koronapotilaana asioita pähkäillessä

No niinpä niin, ei riittänyt, että sairastin keuhkoputkentulehdusta. Kymmenen päivän antibioottikuuri oli lopuillaan, kaksoisrokotus saatu ja olo toiveikas, kun tuli kurkkuoireita ja lihas- sekä nivelkipuja. 
Mies sairasti edellä. Hänelläkin tauti alkoi kurkkukivulla ja eteni vauhdikkaasti, toisena päivänä nenäoireet ja kolmantena yskä, päivän kutakin, sitten ohi. Minulla on kolmas päivä menossa ja minulle tyypillinen oire uupumus alkaa jo hellittää. Eilen katsoin YleTeeman elokuvafestareiden aikana näytetyn  japanilaisen elokuvan Drive My Car, pituus kolme tuntia. Muutaman kerran piti kelata taaksepäin, kun olin torkahtanut. Mies kävi jo (6 päivää taudin alusta) kuntosalilla ja menee tänään viron tunnille - niin ne vahvat. Minulla menee tässä pitempään ja enemmän erakkona.

Marraskuu, kuva: Ume

Luin loppuun Thomas Mannin romaanin Kuolema Venetsiassa, jossa kolera saapuu Venetsiaan. Heh, onpa taas yksi oikein sopiva kirja luettavaksi syysflunssien aikaan. No, onhan siinä kirjassa paljon muutakin, kolera on taustalla. Upea teos, kirjoitan siitä myöhemmin. Ehkä katson elokuvankin, jonka Luchino Visconti on tehnyt tämän kirjan pohjalta. Se näkyy löytyvän eräästä suoratoistopalvelusta. Elokuva vaikutti minuun vahvasti, 70-luvullako se oli, kauneudellaan ja surumielisyydellään. 

Nyt kiinnostaa pohdiskella Finlandia-ehdokkuuksia. Palkintojen julkistushan on lähellä, 29.11.
Tilaisuus on hauska katsoa televisiosta perusteluineen ja kiitospuheineen.  

Kaunokirjallisuuden ehdokasteoksista en ole lukenut yhtään. Mieheni sai juuri päätökseen Sirpa Kähkösen romaanin 36 uurnaa - Väärässä olemisen historia ja piti sitä tasokkaana. Minä olen aloittanut lukea sitä, vahva alku.
Luin HS:sta palkintoraadin perusteluja valitsemilleen kirjoille. Niissä minua harmitti arvosteluissa loppuunkulutettu termi "vimmainen" ja uusi "omalakinen". Miksei omalaatuinen, vai omaperäistäkö, persoonallista tarkoitetaan? Siitäkin käytetään paljon uutta termiä "omaääninen". 
Arveluni on, että tanssitaiteilija Jorma Uotinen antaa palkinnon Sirpa Kähköselle  tai Iida Turpeiselle romaanista Elolliset.

Muut ehdokkaat:
- Laura Gustafsson: Mikään ei todella katoa
- Antti Hurskainen: Suntio
- Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia
- Miki Liukkonen: Vierastila

                           - - - - - - -

Tietokirjallisuuden ehdokkaista olen lukenut Tuomas Kyrön kirjan Aleksi Suomesta ja ihmetellyt kirjakaupassa Heini Junkkaalan teosta Pirkko Saisio - Sopimaton. Kumpikaan näistä ei mielestäni ole oikeastaan tietokirja tai sitten hyvin kevyt sellainen. Aleksi Suomesta on kuin pidennetty lehtiartikkeli ja Pirkko Saisio - Sopimaton on määritelty fiktiiviseksi elämäkerraksi, jossa on iso annos fiktiivisyyttä. 
Tieto-Finlandian valitsee lastenkirjailia Linda Liukas. En osaa ennustaa hänen valintaansa. Olisiko Suomen luonnonvaraisista metsistä kertova Pohjoistuulen metsä, jonka ovat kirjoittaneet Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo tai tuo Junkkaalan teos?
Itseäni kiinnostavat Sensuroitu - Raamatun muutosten vaiettu historia, jossa tutkijat Ville Mäkipelto ja Paavo Huotari tarkastelevat sitä miten Raamatun tekstejä on muovattu kunakin aikana ja Sonja Saarikosken tutkimus suomalaisista naisvangeista, Naisvangit - Rikollisuuden kehä maailman onnellisimmassa maassa. 

Näiden lisäksi ehdokkaana on:
- Antti Järvi, Minne katosi Antti Järvi? - Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä.     

                                        - - - - - - - 

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian soisin menevän Jukka Behmille kirjasta Ihmepoika Leon. Leon on poika, josta kasvaa jalkapallotähti. Perustelen tätä valintaani sillä, että nyt olisi erityisesti pojille suunnattu kirja, jonka kuvataan pitävän otteessaan sellaisenkin viikarin, jonka on vaikea asettua lukemaan. Poikien vähentyneestä lukemisestahan on oltu pitkään huolissaan ja tällaisia perinteisiä kirjoja on julkaistu vähän. Monena vuonna on palkittu fantasiakirjoja, olisiko nyt toisenlaisen kirjan vuoro?
En ole näitäkään kirjoja lukenut, vain katsellut kirjakaupassa. Anna Elina Isoaron ja Mira Malliuksen kuvakirja Kaksi tätiä nimeltä Veera vaikuttaa kirjalta jonka haluaisin lukea yhdessä lapsen kanssa.
 
Muut ehdokkaat:
- Ted Forsström, Åsa Lucander (suom Johannes Ekholm): Snälla Stella, sluta skälla! / Hissun kissun, Hilja!
- Magdalena Hai: Sarvijumala
- Sanna Isto: Näkymättömät
- Meri & Aleksi Korpela: Peloton peltohiiri - Lumilabyrintti

Minkä muusikko ja taiteilija Herra Ylppö valitsee palkinnon saajaksi? Jää nähtäväksi.

Väreilyä, kuva: Ume

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden julkaisutilaisuudessa finaaliin asti päässeet teokset valinneen palkintoraadin puheenjohtaja lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen puhui lastenkirjallisuuden tasosta mainiten puutteet ja isot laatuerot, joita tässä genressä nykyään on. Raadin jäsenet olivat saaneet luettavakseen kustantamoiden tarjoamat 200 tänä vuonna julkaistua teosta, joista se oli erotellut mielestään parhaat finaaliin. Pekkarinen mainitsi nimenomaan, että korkeatasoisia teoksia oli paljon enemmän kuin valitut kuusi. 
Ja tästä puheestahan nousi äläkkä! Ei olisi muka saanut haukkua. Haukkua?
Olen ollut monissa palkintotilaisuuksissa, joissa kaikissa selviteltiin ennen palkintojen jakoa kilpailuun osaaottaneiden tasoa ja annettiin asiantuntevaa kritiikkiä. Pekkarisen puhe ei ollut edes palkintojuhlan puhe vaan lautakunnan perusteluja kuuden ehdokkaan valintaan selittävä puhe. Mietin, miten hulluksi aikamme herkkähipiäisyys vielä meneekään! Onko kaiken oltava pelkkää hymistelyä. Tylsää!
Eikö olisikin ollut perin outoa, jos juuri lapsiasiavaltuutettu ei olisi puhunut hyvän lastenkirjallisuuden puolesta. 
Elina Pekkarinen kirjoittaa HS:n mielipidesivun kirjoituksessaan 21.11. olevansa hämmentynyt ja surullinen siitä, että myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden ympärillä näkyy "samaa toksista uupumusta ja vihaa", mitä hän on kohdannut muualla eri kentillä. 
Tämä lopuillaan oleva viikko on lastenkulttuurin viikko. Toivon, että edelleenkin lastenkulttuuria arvostetaan niin paljon, että sen tuotteisiin kohdistetaan paneutunutta kritiikkiä, joka paitsi että on kiinnostavaa, niin myös vie asioita eteenpäin ja nostaa tasoa. 

Kirjoitin edellä olevan monessa erässä, virkeystason mukaan. Nyt olen kahvini ansainnut - jos se jo maistuisi. Minulla sairastamiseen liittyy aina se, että kahvi ei maistu ja muutoinkin haluan vain jotain lasten ruokaa. Taannun hoidettavaksi pikku potilaaksi. 

Fuengirolan kaupungin patsas kiitokseksi
terveydenhoidon henkilöille hyvästä työstä
covid-pandemian aikana

Lopuksi tällä kuvalla kiitokseni Suomen terveydenhoidolle. Olemme mieheni kanssa päivitelleet moneen kertaan, mitä ihmiset oikein valittavat.
Onko nyt niin hirveän paha, jos joutuu odottamaan puoli tuntia rokotusta tai laboratorioon ei kutsuta ihan viiden minuutin tarkkuudella. Niissä odotustiloissa voisi rupatella niitä näitä eikä vain tuijottaa puhelintaan ja välillä sihahdella hampaitten välistä moitteita terveydenhoitajille.
Aikaa varatessa voi laittaa puhelimen kaiuttimen päälle ja lukea rauhassa aamun lehtiä tuskittelematta, miksi sieltä ei vastata. 
Siitä ei ole kauan,kun päivystäjälle mentiin ilman mitään varausta tuntikausiksi  odottamaan omaa vuoroa. 
Kouvolastakin oli (taas kerran negatiivisia) uutisia ruuhkista rokotuspaikalla. Miksi ihmeessä kaikkien pitää mennä sinne ensimmäisenä aamuna. Jo muutaman päivän päästä ei ollut jonoa ollenkaan.