perjantai 30. toukokuuta 2014

Saskia Sarginson, The Twins (2013), retroromaani




We weren't always twins. We used to be just one person.
      The story of our conception was the ordinary kind they tell you
about in biology lessons. You know how it goes: an athletic sperm
hits the egg target and new life forms.
      So there we were, a single ho-hum baby in the making. Then
comes the extraordinary part, because that one egg split, tearing
in half, and we became two babies. Two halves of a whole. That's
why it's weird but true - we were one person first, even if only for
a millisecond.

Kirjan aloitus kertoo suoraan, mistä on kyse, kaksosuudesta. Viola ja Isolte pitävät toisistaan huolta, koska heillä ei ole muita, kehen luottaa. Nuori, epävarma äiti heittelehtii ajan aatteiden mukana ja antaa kokemattomuuttaan pienille tytöille aivan liikaa vastuuta. Sitten tapahtuu jotain, mikä rikkoo idyllin ja erottaa tytöt toisistaan. Onko heidän mahdollista palata vuosien taa menneisyyteen, jonka he muistavat vain osittain ja kenties väärin?

Mitä lapsuudesta jäänyt syyllisyys tekee ihmiselle? 

Miten monin tavoin ihmiset rankaisevat itseään?

Mitä kaksosuus merkitsee? Oman persoonan etsimistä, kilpailua, uskollisuutta, vahvaa sidosta ja rakkautta? Sama pätee sisaruksiin yleensäkin, mutta identtisillä kaksosilla sidos on lujin. Onko tällainen side enemmän lohtu vai rasite?

Seuraavassa sitaatissa Viola on Isolen tietämättä yksin matkalla junassa ja tuntee näin:
It’s as if I am the only person left in the world. My breath, caught against the glass, comes back to me, trapped and warm. I see my reflection wavering, lost in the dark. I am separate from Isolte, removed and plasted into the wilderness like an outcast. I miss her. My fingers slide down the glass and feel it tremble. Ghost fingers touch my own, my reflection coming back to meet me. She didn’t mean to hurt me. She is my twin. I can never stop loving her.

Kirjailija sijoittaa tarinansa Suffolkiin, Englantiin, lapsuutensa vehreisiin maisemiin. Hän näyttää, että satumaisessa ympäristössä saattaa piileskellä vaaroja ja että sadut ne vasta ovatkin täynnä pimeyttä.  

Kirjan lopussa on Sarginsonin haastattelu. The Twins on hänen esikoisromaaninsa. Hän sanoo haluavansa kirjoittaa jatkossakin retroromaaneja. Tämä on ensimmäinen kerta, kun kuulen tämän termin! The Twins sijoittuu vuosiin 1972 ja 1987, joissa kummassakin on tapahtumia, jotka kirjailija on halunnut kutoa tarinaansa ja joilla on hänelle nostalgisia muistoja.

Yksityiskohta takakannesta, sekin kaunis

Tämä kirja on kaunis ja syvällinen, ehkä jossakin kohti vähän kevyt ja juonta liian heppoisesti kuljettava, mutta annan sen anteeksi, koska kirja herättää minussa niin paljon kysymyksiä.

Asetelma ja tapa kuvata lapsia tuo mieleeni Monica Fagerholmin tyttökuvaukset, Amerikkalaisen tytön ja Säihkenäyttämön. Myös Ian McEwanin taidokas romaani Atonement, Sovitus, käsittelee lapsuudessa tapahtunutta erehdystä ja sen seurauksia. Sarkinson ei yllä näiden konkarikirjailijoiden tasolle, mutta samaa herkkyyttä hänellä kyllä on.
  
Sattumoisin Teemalla menee juuri ranskalainen trillerisarja Kuolleista palanneet, jossa käsitellään kaksosuutta hyvin kiinnostavalla tavalla.Tämän sarjan kaksosten julma tilanne ja The Twins -kirjan kaksosten suhde pyörivät mielessäni yhtä aikaa.

Itse en tunne identtisiä kaksosia, mutta minulla on lapsenlapsina ei-identtiset kaksoset, joiden kasvua seuratessa olen ajatellut, että kaikkien lasten pitäisi saada syntyä kaksosina, mielellään vielä eri sukupuolta olevina, niin paljon kumppanuutta, turvaa ja läheisyyttä olen huomannut heidän saavan toisiltaan.


sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Elämän lommoja, Syöpä 1

Luen parhaillaan toimittaja Marja Aarnipuron kirjaa Rintasyöpävuosi (2011). Odotan myös kirjastosta hänen toista kirjaansa Rintasyövän jälkeen (2014) sekä Satu Hassin kirjaa Tukka hattuhyllyllä (2002). Näitä ajantasaisia kirjoja odotellessani olen selannut kirjoituskilpailun tuloksena syntynyttä Haaste elämältä, kokemuksia syövästä, jonka ovat toimittaneet Päivi Hietanen ja Juha Nirkko. Tämä kirja on vuodelta 1994. Ajankulu näkyy. Silloin syöpädiagnoosi oli todella kauhistuttava asia. Ensimmäisen jakson otsikkona on Ensihetkiä, reaktioita, tunteita. Useimat reaktiot ovat aivan erilaisia, järkyttyneempiä kuin oma käytännöllinen suhtautumiseni.

Olen siis saanut syöpädiagnoosin ja menossa leikkaukseen ylihuomenna. Kaikki on käynyt todella nopeasti, kolmen viikon sisällä koepaloista leikkaukseen. Kyllä yleinen terveydenhoito toimii tehokkaasti, kun on kyse vaikeasta sairaudesta. Kerron muutamista ensireaktioistani.

Sain kutsun mammografian lisätutkimukseen. Aina ennen on tullut hyviä uutisia, joten tiesin, ettei kaikki ole nyt ihan hyvin. Röntgenlääkäri otti kolme koepalaa. Harmittelin siinä koepaloja otettaessa, miksi olen käyttänyt hormonikorvaushoitoa niin kauan ja ilmeisen turhaan. Mitään muita riskitekijöitähän minulla ei ole. Kysyin lääkäriltä, lopetanko tähän päivään, ja hän vastasi yhdellä sanalla:"Lopeta." Siitäkin tiesin, ettei kaikki ole todellakaan hyvin. Aloin etsiä tietoa ja pohtia uusiksi kesäsuunnitelmiani.


Viikon päästä odotin lääkärin soittoa koepalojen tuloksesta. Mieheni oli aikaillut aamulla mökille lähtöään. Hänellä oli siellä sähkömiehen tapaaminen, mutta hän halusi perua sen ja olla tukemassa minua. Minä suostuttelin hänet menemään. Mitä hätää minulla! 


-  A. A., röntgenlääkäri päivää. Tuloksesi ovat tulleet. Missä olet nyt, oletko mukavasti?
-  Istun ihan tukevasti tässä pöydän ääressä. Ei taida olla hyviä uutisia?
-  No, näytteessä löytyi syöpää, leikataan se pois, ja liitännäishoidot tulee päälle.
-  Kuolenko minä tähän?
-  Tilanne ei ole ollenkaan sellainen. Ensinnäkin löydös on pieni, alle 1 cm, ja muu selviää sitten kun on leikattu, mutta voin sanoa sen verran, että röntgenkuvissa ei näy kainalon imusolmukkeissa mitään epäilyttävää.

Juttelimme lisää. Osasin kysyä kaikenlaista, olinhan ollut jo nettilääkärin sivuilla tuntikaupalla. Lääkäri selitti, mitä jatkossa tapahtuu. Minä kiittelin. Ajatella, ilman kutsua joukkotarkastukseen en olisi epäillyt mitään! Puhelun aikana mikro sanoi plim. Otin lounaani mikrosta ja aloin popsia. Muusi vähän pyöri suussa, mutta ruisleipä maistui ihanalta. Ajattelin, että pitää syödä, koska eihän sitä ihan rääpäleenä syöpähoidoista selvitä.


Sitten soitin miehelle. Hän puhui niin hellästi ja erilaisella äänellä kuin tavallisesti, että reippauteni alkoi vähän murtua.

Ensireaktioni jälkeenkin olen ollut koko ajan hyvin rauhallinen, tarmokas ja positiivinen ja kääntänyt kaiken parhain päin. Tiedän, että hoitojakso on rankka, mutta sehän tuo minulle terveyttä. Tämä on näitä elämän lommoja. Oikeassa lonkassani on lommo keinonivelen vuoksi, ja nyt tulee vasemman puolen rintaan lommo. Tasapainoa! 


Kirurgin tapaamisessa tuli vähän erimielisyyttä siitä, minkä verran leikataan. Minähän haluaisin päästä  eroon koko rinnasta ja mieluiten molemmista, mutta kirurgi taivutteli minua ajattelemaan asian uusiksi.


-  Kaikki pois vain. Näistä rinnoista on ollut ihan tarpeeksi hyötyä ja hupia. Nyt mennään terveys edellä. Ja mieskin on tuossa kyllä ihan samaa mieltä. (Katsoin miestäni, joka nyökytteli rohkaisevasti.)
-  Eei, eihän me leikata pienen ihosyövän takiakaan koko ihoa pois. Me tehdään säästävä leikkaus, ja sitten jos ilmenee, että on tarvis, niin sitten lisää. 


Mieheni kertoi, että oli aikeissa tukea minun näkemystäni sanomalla, että Marjatta on niin kaunis, ettei siinä yhdet rinnat paljon merkitse, mutta päätti olla hiljaa. Hienoa! Mutta näin siis mennään - kyllä lääkärit tietävät.


Huomenna menen valmisteleviin toimenpiteisiin. Syövän paikka merkitään rinnan sisään merkkauslangalla ja vartijaimusolmukkeet tussilla ihoon gammakuvausten jälkeen, joissa ihoon ruiskutetaan radioaktiivista merkkiainetta. Näin olen ymmärtänyt. Ohjeiden mukaan kuvausten jälkeen pitää juoda paljon, etten säteilisi liikaa.Tiistaina menen leikkaukseen. Keskiviikkona pääsen kotiin ja alan hoitaa leikkaushaavaa. Kahden viikon päästä saan lisää tietoa kasvaimen laadusta ja mahdollisesta levinneisyydestä ym. Näiden tietojen pohjalta tehdään hoitosuunnitelma. Saattaa tulla vielä laajempi leikkaus, kokopoisto, jos leikatussa kasvaimessa on jotain, mikä viittaa sen tarpeeseen. Sitten alan käydä säteilytyksessä, jota annetaan muutama minuutti joka päivä ehkä kuukauden ajan, ja sen jälkeen saan solumyrkkyjä muutaman viikon välein. Viimeisenä on sitten antiestrogeenilääkitys, jota joutuu ottamaan viitisenkin vuotta. Mutta eihän sitä tiedä vielä, tuleeko minulle näitä kaikkia hoitoja ja missä laajuudessa. Tunnen itseni aivan terveeksi ja virkeäksi - jospa tämä olisi löytynyt ajoissa.


En tee tästä blogistani sairastamisblogia. Saatan kirjoittaa muutaman tilannepostauksen aina välillä. Ajattelin näin aluksi selittää tilanteen, koska saatan olla hajamielinen täällä blogissakin kuten olen arkielämässäni ajatusteni pyöriessä tässä edessä olevassa prosessissa.

lauantai 24. toukokuuta 2014

Laila Pullisen töitä ihailemassa

Veistos ei ole kuollutta materiaa, vaan maamerkki, hengen viesti ihmiseltä toiselle. Se on kolmiulotteinen ajatus ilman sanoja, jonka kautta ihmiset tuhansien vuosien päästä voivat ymmärtää toisiaan, mutta ennen kaikkea myös itseään.
Näin Laila Pullinen, yksi ansioituneimpia ja tunnetuimpia kuvanveistäjiämme, määrittelee veistostaiteen tänä päivänä.

Olemme saaneet Kouvolan taidenäyttelyyn Laila Pullisen 80-vuotisjuhlanäyttelyn, Valon kaari. Kävin ihailemassa hänen töitään, joita on näyttelyssä hänen pitkän uransa eri vuosikymmeniltä, uusimmat viime vuodelta. Näyttelyssä on esillä myös maalauksia ja muutama ryijy.

Valo heijastelee veistosten pinnassa, ja veistokset näyttävät elävän. Jos nämä työt olisivat ulkona, materiaali heijastaisi vielä enemmän valoa ja loisi uusia kaaria. Pullinen on sanonut, että hänen veistoksensa kertovat ihmisen pyrkimyksestä kurottautua ylös. Hän on myös kertonut, että baletti on ollut hänen innoittajanaan jo 60-luvulta lähtien.

Hengen peili 1977

Taiteilija on jo pariin otteeseen ollut kertomassa töistään, avajaisissa 7.5. ja 17.5. En päässyt mukaan kummallakaan kertaa, mutta hän tulee vierailemaan vielä 9. elokuuta.Jospa silloin. 

Pullisen veistoksissa näkyy luonnon ja ihmiskehon muotoja. Useilla teoksilla on nimet antiikin tarustosta.

Hefaistos 1990


Yläkerrassa oli toinen valoaiheinen näyttely. Nikolai Tscherbakoffin (myöhemmin Tervakorpi) Veden valoa. Tämä taiteilija on opiskellut Pietarissa Ilja Repinin johdolla. Taulut ovat perinteisiä, ympäröivää todellisuutta kuvaavia.


Pienessä sivuhuoneessa, Kouta-galleriassa, oli tällä kertaa nuoren taiteilijan Hilkka-Maija Pääkkösen teoksia. Nappasin kuvan yhdestä, jonka sininen veti minua puoleensa.Työn nimikin on Iso sininen.


Taidemuseon edessä seisoo kolme komeata ogoh-ogoh-veistosta, jotka on valmistanut keramiikkataiteilija Anu Pentik. Nämä patsaat jäivät taidemuseon pihaan Pentikin ja Suku Parkin Vuoropuhelu-yhteisnäyttelyn jälkeen pari vuotta sitten. Pentik oli saanut idean patsaisiin Balin matkalta, jossa näki, miten  tällaisia patsaita valmistettiin juhlarekvisiitaksi.



Tervetuloa Kouvolaan hienoon näyttelyyn Taidemuseo Poikiloon! Luit oikein, tämä on museomme nimi. Taiteilija Pekka Nissinen on kehitellyt fiktiivisen muinaisesineen ja antanut sille nimen "poikilo". Hänen keksimässään tarinassa poika vuolee puupalikan kosintakirjeeksi tytölle, ja jos tämä ottaa sen vastaan, niin pian vietetään häitä. Kun tämä nimi otettiin käyttöön, koko museo oli täynnä erikokoisia puupulikoita ihmisenkokoisista pyyhekuminkokoisiin. Minä en pidä tästä nimestä yhtään. Kansanperinteestä löytyisi vaikka miten paljon kauniita nimiä, joilla on oikea merkitys ja jotka eivät kuulosta poikivien lehmien navetalta. Minä olen motkottanut tästä omituisesta nimestä kaikkialla, Kouvolan sanomien tekstaripalsta Napakoissakin. Uhosin siellä koirankakkavalitusten joukossa, etten ikinä käytä tuota nimeä, puhun vain Kouvolan taidemuseosta. Sain myös kannatusta mielipiteelleni. Tiedän, että julkisten tilojen nimeäminen ei ole helppoa. Löytyy onnistuneita ja vähemmän onnistuneita nimiä, mutta tämä P... (EN sano enää sitä sanaa!) tämä on kaiken huippu, äänneasultaan ruma, ja esinekin on outo turhake. Miksi ei korua tai vaikka kauhaa tulevalle vaimolle kosimisriitissä!


perjantai 16. toukokuuta 2014

Hans Fallada, Yksin Berliinissä (2013)



Hans Falladan romaani Yksin Berliinissä on uudelleenlöydetty klassikko. Kirjailija ehti saada teoksensa valmiiksi juuri ennen kuolemaansa. Hän oli epäröinyt tämän teoksen kirjoittamista, mutta ryhdyttyään työhön, hän kirjoitti 866 konekirjoitusliuskaa neljässä viikossa jo hyvin sairaana. Kirja julkaistiin hänen kuolinvuonnaan 1946 lyhennettynä ja muokattuna nimellä Jeder stirbt für sich allein. Ajan kuvaan ei sopinut esim. sellainen asia, että vastarintaan ryhtynyt pariskunta olisi ollut aluksi mukana natsijärjestöissä. Kirjasta otettiin jatkuvasti uusia painoksia silotellussa muodossa, kunnes vuonna 2011 se julkaistiin Saksassa alkuperäisasussaan, karkeana, raakana ja muokattua intensiivisempänä. Tästä kirjasta tuli hitti. Se on ollut 20 maan myyntilistojen kärjessä. En ihmettele suosiota. Kirja osoittaa, että paitsi yksittäiset, tunnetut sankarit, myös tavalliset työtätekevät ihmiset vastustivat Hitleriä. Päähenkilöiden oivalluksen hetki ja kääntyminen pois valta-ajattelua myötäilevästä asenteesta, nämä kirjaan nyt palautetut asiat, tekevät siitä psykologisesti kiinnostavamman kuin jos päähenkilöt esitettäisiin pelkästään esikuvallisina hahmoina. 

Fallada kuvaa, millaista saksalaisten elämä oli natsien hirmuvallan aikana. Ihmiset elivät pelossa, ilmiantaen toisiaan ja totellen yhä uusia määräyksiä. Tehtaat määrättiin muuttamaan tuotantolinjojaan (aseita ja ruumisarkkuja tarvittiin) ja johto komennettiin tarkkailemaan työntekijöitä. Vähäisemmästäkin hallintoa epäilevästä lauseesta saattoi joutua Gestapon kidutettavaksi ja keskitysleiriin. Kaikessa toimi hierarkia, ylimpänä natsit. Tällainen asetelma antoi myös yhteiskunnan pohjasakalle, pelureille ja pettureille, mahdollisuuden kieroiluun ja vääriin ilmiantoihin. Viranomaiset joutuivat muuttamaan tyyliään brutaalien SS-miesten määräämään suuntaan. Kuulustelut eivät olleet enää haastatteluja vaan silkkaa kidutusta. Kunnon ihmiset koettivat olla mahdollisimman huomaamattomia. Maanalaistakin toimintaa oli, mutta usein urkintajärjestelmä toimi ja vastarinta nitistettiin. 

Tällaisessa tilanteessa Quangelin pariskunta, Otto ja Anna, saavat tiedon ainoan poikansa kaatumisesta, ja heissä molemmissa herää kapinamieli. He kirjoittavat kahden vuoden ajan postikorteille Hitlerin vastaista sanomaa ja jättävät kortteja portaikkoihin. Heidän toiveensa on, että kortteja luetaan ja kierrätetään kädestä käteen, mutta näin ei tietenkään käy. Korttien teksti on liian vaarallista kenenkään säilytettäväksi: Fuhrer käski – me tottelemme! Kyllä vain, me tottelemme, meistä on tullut lauma lampaita, jotka Hitler saa ajaa mihin tahansa lahtipenkkiin. Me olemme lakannneet ajattelemasta ...

Järjestelmä käyttää paljon energiaa ja väkivaltaa korttien kirjoittajan löytämiseen. Komissaari Escherich joutuu tehottomuuden takia vangituksi ja kidutetuksi hänkin, kunnes hänet taas palautetaan entiseen tehtäväänsä ja piiskataan metsästämään korttinikkaria. Komissaari on pitänyt tätä työtään kiinnostavana palapelinä, mutta vankikokemus ja kohtaaminen tekijän kanssa muuttavat hänen elämänsä. Itse asiassa hän on ainoa, joka todella muuttuu korttien vaikutuksesta. Hän huomaa, että kortteja kirjoitellut hiljainen mies, huonekalutehtaan työnjohtaja Quangel onkin paljon häntä parempi ihminen.

     "Kyllä minä tiedän, mitä olen tehnyt. Ja minä toivon, että tekin tiedätte, mitä te teette, herra komisario."
     "Mitä minä sitten teen?"
     "Te olette murhaajan käskyläinen, ja te toimitatte jatkuvasti uutta saalista murhaajan kynsiin. Te teette sen rahasta ettekä ehkä edes usko siihen mieheen. Ei, te ette varmaankaan usko häneen. Pelkästään rahasta ..."


Teos perustuu tositapaukseen. Kun Fallada oli saanut käsiinsä Otto ja Elise Hampelin tapausta käsittelevät asiakirjat, hän kirjoitti ensin esseen Bau-lehteen otsikolla Saksalaiset tekivät sittenkin vastarintaa Hitlerin terrorille. Jo tässä esseessä hän käytti fiktiivistä lähestymistapaa ja korostaa myös kirjan alkupuheessa, että yksityiskohdat eivät ole kaikki yhtä todellisten tapahtumien kanssa. Hän haluaa välittää "sisäisen totuudellisuuden". Hän kiinnostui aiheesta, jossa tavalliset, eristäytyneet ihmiset onnistuvat järisyttämään valtavaa natsikoneistoa; groteski asetelma, jossa elefantti säikähtää hiirtä. 


Kirja on raaka. Siitä tekijä varoittaa jo esipuheessa.
Moni lukija on varmaan sitä mieltä, että käsillä olevassa kirjassa on kovin paljon kidutusta ja kuolemaa. Tekijä katsoo aiheelliseksi huomauttaa, että tässä puhutaan lähes yksinomaan ihmisistä, jotka taistelivat Hitlerin hallintoa vastaan, heistä ja heidän vainoojistaan. Näissä piireissä kuoltiin melko paljon vuosijaksolla 1940 - 1942 ja sen molemmin puolin. Runsas kolmannes tämän kirjan tapahtumista sijoittuu vankiloihin ja mielisairaaloihin, eikä kuoleminen ollut niissäkään harvinaista. Tekijästä ei itsestäänkään ollut aina miellyttävää luonnostella niin synkkää maalausta, mutta valon lisääminen olisi ollut valehtelua. 

Mutta Fallada lisäsi kuitenkin loppuun valonpilkahduksen, mikä tuntui hyvin perustellulta. Hän näyttää, että uusi elämä versoaa rehellisten, hyvien ihmisten parissa, maata viljellään ja kaltoinkohdeltu lapsi saa uuden mahdollisuuden. 

Yksin Berliinissä vaikutti minuun syvästi, 766-sivua kerrontaa, joka jää mieleen. Nimen olisin halunnut säilyttää alkuperäisenä myös uudessa suomennoksessa: kukin kuolee itsekseen. Se on Oton sellikaverin, erään hienon ihmisen, lausuma ajatus.
En ehtinyt lukea tätä kirjaa ennen vappumatkaamme Berliinissä, mutta näin jälkeenpäin luettuna se lisäsi myös jotain matkakokemuksiini. En enää aprikoisi, tiesivätkö saksalaiset keskitysleireistä. Niihin joutuminenhan on ollut jokapäiväinen uhka, ja sillä on peloteltu. Mietin vain, miksi ihmiset eivät tänä päivänä Oranienburgissa muka tienneet keskitysleiristä, kun kyselimme sitä heiltä käveltyämme vahingossa ohi. Alkavatko he väsyä aiheeseen? Onhan se kauheaa, että paikkakunnan nähtävyys on tuota lajia. Vaivaako kollektiivinen syyllisyys yhä vielä saksalaisia? Falladan kirja tuo siihen ainakin helpotusta.

Berliini ja sen historia tuntuu olevan nyt muotia. Todennäköisesti tämänkin kirjan myötä ihmiset käyvät katsomassa tiettyä osoitetta, jossa Kempelit - Quangelit asuivat ja paikkoja, joihin he jättivät kortteja. Hyvä historiallinen romaani toimii juuri näin.  Suosittelisin tätä kirjaa nuorille, jotka muutoinkin lukevat paljon paksuja kirjoja, taruja ja dystopioita. Tämä romaani koukuttaa ja pitää jännityksessä samalla tavalla ja on kaiken lisäksi totta. 









Lisäys 7.1. 2018
Tässä (klik) mielenkiintoista tietoa Yksin Berliinissä elokuvista, sarjoista ja teatteriesitysksestä.


tiistai 13. toukokuuta 2014

Miä, Marjatta - faktaa enemmän kuin fiktiota



Noannan kirjablogin Noanna laittoi minulle 11 kysymyksen haasteen jo kuukausi sitten. Tunsin heti kiinnostusta vastata, vaikka olenkin helmikuussa pyöritellyt vastauksia huolella jo samaan kyselyyn. Ei ole tapaistani viivytellä näin, mutta tuli eteen kaikenlaista. No, mutta tässä, here you are!

Haasteen säännöt:

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Haaste tulee laittaa eteenpäin 11 bloggaajalle, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun tulee kertoa, kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

11 asiaa minusta:

1. Satakunnassa olin elämäni alussa , samoin Helsingissä opiskellessa, Pohjois-Karjalassa olin mie, Kainuussa minä ja nyt Kymenlaaksossa miä. Vaihdan aina sopivan muodon keskustelukumppanin mukaan. Satakuntaan soittaessa puheen rytmi muuttuu muutoinkin. 

Minä puolivuotiaana Hilja-äitini kanssa
2. Ensimmäinen teatteriesitys, minkä näin, oli Viulunsoittaja katolla 60-luvulla Porin teatterissa. Olin silloin 15-vuotias. Näin ensimmäisen elokuvani, Ben Hurin, 12-vuotiaana Pomarkun Yhteiskoulun jumppasalissa. Kyllä oli kulttuuritarjonta niukkaa silloin. Myös autoa niskaansa sidotulla köydellä vetävä voimamies esiintyi oppikoululaisille, ja Yrjö Jyrinkoski kävi lausumassa. Meillä oli tyttökaverin kanssa kauheita hihityksenpidätysongelmia molemmissa esityksissä, mutta varsinkin Jyrinkosken mahtipontisuus nauratti meitä, maalaistolloja.

3. Olen ollut mukana kahdessa kansanliikkeessä, Kuhmon Rauhanpuolustajissa ja Romuvaaraliikkeessä, jossa vastustimme ydinjätteen loppusijoitusta Kuhmon Romuvaaraan. Nimen perusteella paikka tuntuisikin sopivan hyvin tähän tarkoitukseen, mutta romulla tässä nimessä on vanha merkitys "kivi, lohkare". Meillä oli isoja seminaareja, joissa oli mukana mm. Heidi Hautala ja Vietnamin sodan veteraani, pueblointiaani Larry Lente New Mexicosta. Larry olisi viettänyt koko illan saunassa. Hän kertoi mahtavia juttuja pueblojen saunasta. 

4. Hienoin juttu työurallani oli se, että kävin et-kursseja ja opetin tätä ainetta kymmenen vuotta. Toinen kohokohta oli se, että me, silloisen kouluni kieltenopettajat, otimme osaa kieltenopettamisen Kimmoke-projektiin - silloin Suomen valtiolla oli varaa tukea koulujen kehittämistä - ja valitsimme teemaksi kansainvälisyyden. Näissä puitteissa pääsin Manchesteriin viikon korkeatasoiselle monikulttuurisuuskurssille, jonka päävetäjä oli intialaissyntyinen professori Gajendra Verma.

5. Luen parhaillaan Hans Falladan teosta Yksin Berliinissä. Huikean hyvä kirja pelon alla elävistä ihmisistä. 

6. Ostin opiskelijana 70-luvulla valtavasti taskukirjoja ja kaikki kurssikirjat omakseni. Ihmettelin, kun jotkut lainasivat ja jonottivat kurssikirjoja. Mietin, miten he voivat suhtautua noin kevyesti kirjoihin ja opiskeluun. En sitten kuluttanutkaan opintolainaani paljon mihinkään muuhun kuin kirjoihin. Vasta nyt eläkkeelle jäätyäni olen heittänyt yliopiston kurssikirjat pois. Tulkitsen niin, että kunnioittava suhtautumiseni opetusmateriaaleihin kuvastaa ensimmäisen polven akateemisen ihmisen totisuutta ja epävarmuutta. Nyt olen paljon rennompi ja hedonistisempi: ostan kauniita vaatteita ja matkustan. Onhan aikakin toinen.

7. Rakastan sekä verkkaista kävelyä metsäpoluilla että kuljeskelua hulppeilla ihmisiä täynnä olevilla kävelykaduilla kuten Barcelonan La Rambla ja Vallettan iso kävelykatu. 

La Rambla illalla heinäkuussa 2005
Kuvasin Barcelonaa yhdeltä Sagrada Familian parvekkeelta kesällä 2008. Asustimme kolmena kesänä aivan tämän kuuluisan kirkon vieressä.
8. Olen lapsenomainen ihminen, naivi hassuttelija ja pidän sitä uhmakkaasti hyvänä piirteenä. Toiset näkevät minut kuitenkin toisin. Oppilaat sanoivat, että minä olen Täydellisten naisten hahmoista tiukkapipo Bree Van de Kamp, kun omasta mielestäni olen se höpsykkä Susan Mayer. Oikein säpsähdin, kun näin itseni videolla ensimmäisen kerran. Kuka tuo hallittu ja hallitsevan oloinen nainen on? MINÄ?

9. Nämä nostalgisen näköiset jumppakasetit ovat kuluneet käytössäni yli 30 vuotta. Rakkain liikuntani on ohjattu pilates, jonka avulla sain ryhtini lonkkaleikkauksen jälkeen normaaliksi. Tätä 80-luvun kasettien jumppaa on kiva tehdä joskus ennen saunaa. 

10. Yritän sekä nostaa painoani että kasvattaa lihaksia, koska uskon sitä tutkimustietoa, että vanhojen kannattaa olla mieluummin hieman pullukoita kuin alipainoisia ruipeloita. Kun vakava sairaus iskee, niin siitä ei vähällä rasvamäärällä ja olemattomilla lihaksilla niin helposti selvitä. 

Sotkamon Murunen-kahvilan herkkujen äärellä huhtikuussa runsas vuosi sitten
11. Ostin Tiimarin loppumyynneistä tällaisia kengännauhareikiin pujotettavia koristeita, lapsenlapsille, mutta - uskokaa tai älkää - olisin pujottanut nämä perhoset omiin pinkkeihin lenkkareihini, mutta eivät sopineet, reikäväli 41 numeron kanooteissa oli liian iso.
  

Noannan kysymykset haastetuille:

1. Millä kolmella sanalla kuvailisit itseäsi?
Uskollinen, tunnollinen ja syvällispinnallinen.

2. Millä kyvyillä osallistuisit Talent-kilpailuun?
Notkeudella. Teen venyttelyt aina maksimiinsa. 

3.Minkä elokuvan olet nähnyt viimeksi ja mitä pidit siitä?
Yves Saint Laurent. Pidin kovasti. Henkilöhahmot ja muotialan ihmisten elämä tuli hyvin esitetyksi. 

4. Mistä sait idean bloggaamiseen?
Olin pitänyt lukupäiväkirjoja pitkään, pidän edelleenkin. Päiväkirjani alkoivat muistuttaa palloa, kun tulostin ja liimasin niihin pitkiä lainauksia kirjoista ja laitoin väliin lehtiartikkeleita yms. tärkeää. Nivelrikkoiset sormeni kipeytyivät tässä puuhastelussa, ja muutoinkin alkoi tuntua, että joku muu muoto olisi ehkä parempi. Sitten kirjoittelin jonkin aikaa kirjaesittelyjä Iiris-lehden lukupiiriin. Iiris lopetti, ja ajattelin, että olisi kiva kirjoittaa juttujani jonnekin, ei vain itselle. Silloin tuli idea blogista. Mieheni teki minulle kaikki valmistelut, suurkiitos hänelle! Olisihan tässä vielä tekemistä, hieman estetiikkaa ja otsikoita sekä aakkosellinen hakemisto. Tehdään se, jos inspis iskee. Hyvä tämä on näinkin!

5. Jos saisit valita minkä tahansa kirjan miljöön tai maailman, mihin muuttaisit?
Vaahteramäen Eemelin maailmaan.

6. Suunnitteletko mielelläsi elämää eteenpäin vai katsotko mieluummin, mitä se tuo tullessaan?
Suunnittelen.

7. Jos sinun pitäisi valita loppuelämäksesi vain lukeminen tai kirjoittaminen, kumman valitsisit?
Lukemisen.

8. Milloin viimeksi tutustuit uuteen ihmiseen?
Äskettäin samassa pilatesryhmässä käyvään naiseen, joka tarjosi autokyytiä, koska meillä on sama matka. Heti selvisi, että meillä on paljon muutakin yhteistä.

9. Bravuurisi keittiössä?
Kaurapuuro. Ai, miten minä taas olen näin vaatimaton - unohdin: lasagne ja tiramisu.

10. Onko sinulla jo suunnitelmia kesäksi?
On kyllä, paljon. Toivon, että jotkut niistä toteutuvat, vaikka kesääni tulee kuulumaan myös sairastamista. Menisin niin mielelläni suunnitellulle rantalomalle telmimään 4 ja 7-vuotiaiden pojanpoikien kanssa. Lapsenlapset ovat myös perinteisesti tulleet meille ”aktiivilomalle”, johon kuuluu Tykkimäki, liikennepuisto, uimista ja retkiä. Isommat osaavat jo matkustaa itse junalla! Heidän kanssaan olemme käyneet myös taidenäyttelyssä. Kirjoja ja parveke-elämää tietenkin, metsäpolkuja.

11. Mikä tekee sinut onnelliseksi:
Perhe: mies, pojat ja heidän perheensä. Ystävät. Kirjat, elokuvat, teatteri.

Omat kysymykseni:
1. Mikä kirja/mitkä kirjat sinulla ovat juuri nyt luettavana?
2. Mistä hankit kirjoja?
3. Oletko itse kirjoittanut?
4. Paras näkemäsi teatteriesitys?
5. Elämäsi motto?
6. Bloggaamisen tarkoitus sinulle?
7. Elämäsi ihanimmat hetket?
8. Unelmasi?
9. Mikä sinulle on vaikeaa?
10. Mikä sinulle on helppoa?
11. Kolme hyvää ominaisuutta sinussa?

Haastan mukaan yhdentoista sijaan yhden, Yöpöydällä-blogin Ilonan. Liittykää mukaan muutkin, jotka ette ole vielä tähän osallistuneet tai haluaistte osallistua uudestaan. Tämä on hieman työläs, mutta hauska pohdiskeltava.
 

Vain kolme kuvaa - maaliskuu

Bloggari Kristiina K on aloittanut vuoden alussa kuvahaasteen Vain kolme kuvaa . Tehtävänä on julkaista joka kuukausi kolme kuvaa, joiden ai...