maanantai 26. elokuuta 2013

Riitta Jalonen, Kuka sinut omistaa (2013)



   Jean istuu polviensa varassa ja katsoo takaikkunasta. Isä ja äiti tulevat vierelleni. Me seisomme siinä. Kenenkään käsi ei nouse vilkutukseen.
   Etuoven ikkuna on auki ja kuulen Mamin sanovan Jeanille, että pian sinä olet kotona, ja Jean huutaa minun koti on tuolla, minä nukun siellä.

Tämän kirjan ydinkohta on tässä. Minun koti on tuolla, minä nukun siellä. Lapsi ilmaisee asian juuri näin. Jalonen osaa kertoa meille, miltä sijoitetusta lapsesta tuntuu, kun häntä palautetaan sinne, minne hän aikuisten mielestä kuuluu. Hän osaa myös kertoa, miltä sisaresta tuntuu, kun pieni veli viedään pois. Jalonen ei selitä, että lapset ovat turvattomia, hän NÄYTTÄÄ sen.
Lapset ovat lähellä toisiaan ihan fyysisellä tasolla. He tietävät, minne he kuuluvat, he tietävät kenen he ovat. Suuri peikko heidän maailmassaan on aikuiset.
Aikuisista ei voi sanoa mitään varmaa. 

Mielenkiintoinen asia, mikä tuli mieleeni Riitta Jalosen kirjaa lukiessani, on se miten paljon hänen lapsikuvauksensa on samankaltaista hänen miehensä Olli Jalosen lapsikuvausten kanssa. Poikakirja, 2010, meni samalla tavalla lapsen ihon alle. Olli Jalonen kirjoittaa monisanaisemmin ja kokeellisemmin, Riitta Jalonen lyhyemmin. Molemmat ovat mestareita lasten kuvaajina.

Kun Jean on viety, Heidi, kirjan minäkertoja, keksii ensin Jeanille uuden nimen, mutta päättää sitten, että Jeania ei ollutkaan.
En aio kertoa Jeanista ja minusta koskaan
. Kukaan ei saa tietää, että häntä oli olemassakaan.
Tässä kohtaa lukiessa nousi iho kananlihalle, koska juuri samalla tavalla ajattelin itse äidistäni, kun menetin hänet lapsena. Melkein häpesin äidin kuolemaa ja toivoin, että pääsisin jonnekin, missä kukaan ei tietäisi. Lapsi yrittää selvitä liian suuresta menetyksestä laittamalla sen sivuun, pois elämästään.

Hyvä, että kerroit, Riitta Jalonen. Ikävää, että Philippe, josta kirjasi kertoo, ehti kuolla eikä ehtinyt nähdä tätä tyylikästä, täynnä rakkautta olevaa kirjaa teistä kahdesta. 


sunnuntai 25. elokuuta 2013

Kirjailijoita palvomassa


Kävin seuraamassa muutaman kirjailijan haastattelua 22.8. Helsingin Taiteiden Yön alkuillassa.

Heli Laaksonen kertoi hauskasti tuoreen kirjansa Aapine taustoista ja lausui muutamia kirjan aakkosrunoja. Omistuskirjoitusjono oli pitkä.

Minna Lindgreniä haastatteli kirjasta Kuolema Ehtoolehdossa Neil Hardwick. Ihmettelin miksi, mutta se selvisi, kun Hardwick kertoi tekevänsä elokuvaa tästä kirjasta. Oli hauska kuulla, miten Lindgren oli ajatellut Siirin sanovan mantransa "döden, döden, döden": vitsikkään kumealla kuin haudantakaisella äänellä.

Mazzarellan uusi kirja Elämä sanoiksi kiinnosti minua suuresti, joten kuuntelin myös hänen haastattelunsa ja ostin kirjan, jonka luin heti kotimatkalla junassa Kouvolaan. Edellinen blogikirjoitukseni on tästä kirjasta.

Näiden kolmen kirjailijan jälkeen vaihdoin pikaisesti Akateemisesta Suomalaiseen, jossa ehdin jopa saada istumapaikan.

Miina Supiselta on tulossa romaani Säde, joka vaikutti kiinnostavalta. Supisen Liha tottelee kuria, 2007, on eräs mielikirjojani, joten odotukseni ovat korkealla.

Sami Rajakylä vaikutti kiinnostavalta proosantekijältä. Hänen esikoisromaaninsa Pätkärunoilija on ilmestynyt tänä vuonna.

Anja Erämaja esitti lausuen ja laulaen proosarunojaan uudesta kokoelmasta Töölönlahti, josta kuva vieressä. Erämaja on paitsi runoilija myös laulaja ja laulujen tekijä. Pidin hyvin paljon hänen kokoelmastaan Kuuluuko tämä teille, 2009, jonka runoja kuulin hänen esittävän muutama vuosi sitten Joensuun kirjallisuuspäivillä.

Lopuksi seurasin vielä Mooses Mentulan haastattelun. Hän on kirjoittanut kaksi kiiteltyä proosateosta, novellikokoelman Musta timantti, 2011, ja romaanin Isän kanssa kahden, 2013. Nyt hän on kirjoittamassa uutta romaania, jonka tapahtumat sijoittuvat eteläiseen Suomeen. Odotukseni ovat korkealla myös Mooseksen suhteen!


Vielä olisi ollut vaikka mitä kiinnostavaa, mutta tässäkin oli minulle runsaasti sulateltavaa. Siispä askel kohti juna-asemaa. Upposin Mazzarellan kirjaan, hyvä että huomasin poistua junasta Kouvolassa.



Merete Mazzarella, Elämä sanoiksi, 2013 Att berätta sig själv, 2013



Mazzarellan kirjoja lukiessa tuntuu siltä kuin rupattelisi tuttunsa kanssa, älykkään ja lukeneen tuttavan. Lukuisat anekdootit saavat tekstin tuntumaan välillä turhankin kevyeltä, mutta anekdooteilla on aina tarkoitus, ne pohjustavat ja selittävät isompaa asiaa. Miten kirjailijan teksti voikin olla yhtäaikaa niin kevyttä ja niin painavaa!

Elämä sanoiksi opastaa kirjoittamaan itsestä ja ylipäätään kirjoittamaan. Mazzarella antaa sekä omia että toisten kirjailijoiden ohjeita. Hän käyttää paljon lainauksia. Tässä eräs Coetzeelta:
Kirjoittaminen ei ole suoraviivainen kaksivaiheinen prosessi, jossa ensin päättää mitä haluaa sanoa, ja sitten sanoo sen. Päinvastoin me kaikki tiedämme, että sitä kirjoittaa, koska ei tiedä, mitä haluaa sanoa. Kirjoittaessa ihmiselle paljastuu, mitä hän oikeastaan halusi sanoa, ja kirjoittaessa saattaa jopa rakentua se, mitä hän haluaa tai halusi sanoa. Kirjoittaminen voi paljastaa - tai väittää - jotain aivan muuta kuin mitä alkujaan ajatteli (tai puolittain ajatteli) haluavansa sanoa. Tässä mielessä voidaan väittää, että kirjoittaminen kirjoittaa meitä. Kirjoittaminen näyttää tai luo (emmekä aina tiedä, kummasta on kyse), mitä me hetki sitten halusimme.

Mazzarellan kursseillaan käyttämiä keinoja omaelämäkerrallisen kirjoittamisen aloitukseen ovat mm. perheen omien sanontojen käsittely, vaiettujen asioiden esiin nosto ja oman elämän kuvaaminen kuudella sanalla. Itselläni nousi heti mieleen seuraava: Iloa se on ollut, vähän surua. 

Mazzarella pohtii kirjassaan nyt niin suosittua autofiktio-termiä. Hän näkee, että autofiktion rajat ovat joustavat ja tärkeämpää kuin totuus on autoFRIKTIO, se että teksti koskettaa lukijaa, viiltää, iskee ja raapii. Pääsin kuuntelemaan Mazzarellaa Helsingin Taiteiden Yön iltana Akateemisessa. Hän kertoi tästä uudesta kirjastaan ja sanoi, että kun Strindbergiltä kysyttiin, mistä kirjailija saa kirjoittaa, niin tämä vastasi:"Vad som helst!" Mazzarella ei ole samaa mieltä. Hän ei pidä kirjailijoita yli-ihmisinä, joilla olisi oikeus toteuttaa itseään toisten kustannuksella.
"Itsensähän kirjailija eniten asettaa alttiiksi", sanotaan usein niiden puolustukseksi, jotka asettavat alttiiksi läheisensä, mutta se ei ole mikään puolustus:on valtava ero siinä, päättääkö itse paljastaa itsensä vai joutuuko paljastetuksi valitsematta tai haluamatta sitä itse.
Mazzarella on kyllä mielestäni ylittänyt hienoisesti tämän asettamansa sopivaisuusrajan kirjassaan Illalla pelataan Afrikan tähteä, 2008, kirjoittaessaan kriittiseen sävyyn ex-miniästään, olkoonkin että miniä on amerikkalainen ja että liitto johti eroon. On eri asia puntaroida fiktiivisiä henkilöitä kuin oman pojan valittua ja omien lastenlasten äitiä.

Eräs hauska kohta kirjassa on Mazzarellan Facebook-pohdinta. Mazzarella kirjoittaa paljon vanhuudesta ja näkee itsensä vanhana, mm. edellisessä kirjassaan  Ainoat todelliset asiat - Vuosi elämästä, 2012, hän on tyytyväinen, että vielä jaksaa nousta miehensä kanssa ammeeseen. Tämäkin on hauskaa, onhan hän vasta 68, meikätyttöä viisi vuotta vanhempi! Mutta nyt siis tämä "fyysinen vanhus", henkisesti eittämättä nuori, on aivan innoissaan Naamakirjan positiivisuudesta.
   Muumipapan muistelmat antavat ymmärtää, että hän tekee toisinaan asioita, jotta hänellä olisi jotain kirjoitettavaa.
   Se on aivan oikein.
Aktiiviset Facebookin käyttäjät tekevät todennäköisesti hekin asioita, jotta heillä olisi jotain kirjoitettavaa. Niillä kirjailijoilla, jotka omaelämäkerroissaan jaksavat vaalia loukkaantumisiaan, olisi paljon opittavaa Facebookista. Tai kuten Linda Hellquist kirjoittaa tutkielmassaan "Identitetskonstruktion genom Facebooks statusuppdateringar":"Tutkittavat osoittavat suurta luovuutta muuntaessaan alunperin kielteisen tunteen myönteisen sävyiseksi tilapäivitykseksi
."

Lopuksi miiinus kirjan kannesta. Värit ovat kauniit, samoin asettelu, mutta miksi kehysten sisällä ei ole mitään oikeaa kuvaa, vain jotain outoa, laimeaa pintaa? Minä olisin laittanut kehyksiin elämää. 


keskiviikko 21. elokuuta 2013

Leena Krohn, Unelmakuolema, 2004



Sokea taiteilija Lang tuo ennen sokeutumistaan tekemiään maisematöitä yhteisnäyttelyyn. Taiteilijat kertovat vuorollaan, mitä itse kukin aikoo asettaa esille. Yksi tuo lehmän utareita Churchill-lautasilla, toinen tuo mummonsa balsamoidun ruumiin, jos tämä vain ehtii kuolla ennen avajaisia, kolmas osallistuu kehoanalyysiperformanssilla, jossa viiltelee itseään partaveitsellä, virtsaa samppanjalasiin ja juo virtsansa. Sitten tulee Langin vuoro kertoa omasta annistaan. Hän on jo tajunnut olevansa väärässä paikassa ja kertoo kiusaantuneena tuovansa piirustuksia ja maalauksia.
      Tämä ilmoitus aiheutti lyhyen hämmennyksen hetken, jonka jälkeen alkoi hälisevä keskustelu monesta aiheesta yhtä aikaa. Se tuntui käynnistyvän nimenomaan siksi, ettei ollut hienotunteista kiinnittää huomiota sellaiseen sammakkoon, jonka taiteilija Lang oli vasta päästänyt suustaan. Häneen suhtauduttiin kohteliaasti, olihan hän vanha ja vaivainen, mutta kukaan ei enää varsinaisesti seurustellut hänen kanssaan.
Tämä lainaus kertoo Krohnin asenteen hänen tarkkaillessaan maailmaa niin tässä kuin muissakin töissään: maailma menee kohinalla väärään suuntaan, ja se joka näkee ohitetaan. Usein sokea näkee paremmin kuin näkevä.

Lucia, Unelmakuoleman päähenkilö, kirjailijan puhetorvi, huomaa paikallisjunassa pienen koiran, jolla on hyvin henkevät, tarkkaavaiset ja älykkäät kasvot.
       Lucia olisi kovin mielellään halunnut tietää, millaisena hän eläimelle näyttäytyi. Hän huomasi toivovansa, että koira hyväksyisi hänet, jopa pitäisi hänestä ja hänen hajustaan ...
       Koiraa tarkkaillessaan Lucia ajatteli, miten sammuneita ovat useimmat ihmiskasvot, jotka kaupungilla ajelehtivat hänen ohitseen, pieniä lapsia lukuun ottamatta. Ja hän arveli, että juuri samanlaisilta näyttivät hänen omatkin kasvonsa. Kun ihminen varttuu, hänestä tulee tympeä, itseensä vajonnut, ympäristöään töin tuskin tajuava, aisteiltaan tylsä ja epäsensitiivinen olio.
        Mikä megalomaaninen harha oli saanut ihmisen pitämään itseään niin ylivertaisena luontokappaleena? Miksi hän kuvitteli omaa tajuntaansa, omia aivojaan niin ainutlaatuisiksi?

Lucia on anestesiologi, joka työskentelee kolmessa eri laitoksessa. Kaupunginsairaalassa hän nukuttaa ihmisiä pelastaakseen heidät, Unelmakuolemassa hän järjestää gourmet-kuoleman sitä haluaville ja Pakastamossa hän syväjäädyttää niitä, jotka haluavat herätä tulevaisuudessa uuteen elämään. Jotkut haluavat jopa molemmat, ihanan helpon kuoleman mokattuaan jollain elämän alueella ja lupauksen tulevasta elämästä. Lucia, joka hyräilee ihmisiä uneen kaikissa työpaikoissaan, ei kuitenkaan itse osaa nukkua. Hänellä on liikaa pohdittavaa. Hän on alkanut tehdä myyräntyötä Unelmakuolemassa, ja katujia onkin alkanut olla yhä enemmän.

Maailmankirjat ovat sekaisin monella tapaa. Yhteisöä häiritsee nuorten terroriryhmä, jonka jäsenet uskovat suuren muutoksen, Tumultuksen, saapuvan ja haluavat nopeuttaa sen tuloa sabotoimalla työpaikkoja. Sabotoinnin seurauksena jäädytetyt ruumiit sulavat ja unelmakuolemaa toivoneet saavatkin dayma-meden sijaan ulostuslääkettä ja puikkivat aamulla noloina kotiin. Kaupunkilaisia askarruttaa myös outo ilmiö, eräänlainen tulikimalainen, joka saattaa olla huippumoderni tiedustelijarobotti. Jotkut ovat suuresti haltioissaan tästä hyönteisestä, jopa peruvat kuolemansa sen vuoksi. Samalla kun ihmiset päättävät omasta kuolemastaan, tulee uusia kaameita tauteja kuten viruksen levittämä lentävä vanhuus, jossa nuoren ihmisen ruumis ikääntyy kiihtyvällä vauhdilla.
Mikä oli lentävän vanhuuden opetus ihmiskunnalle, joka uskoi vain nuoruuteen? "Jos et opi vanhenemaan, minä sinut opetan!" Niinkö?

Tunnistettavaa Krohnia: älykästä, ironista ja kyseenalaistavaa. Jotkut kirjan henkilöistä esiintyvät myös muissa Krohnin romaaneissa, ja monilla henkilöillä on taustansa historiassa. Unelmakuoleman henkiseksi isäksi nimetty tohtori Glas esimerkiksi on lainattu Hjalmar Söderbergin 1905 ilmestyneestä romaanista Doktor Glas, jossa tohtori päättää, että ihmisen voi tappaa, jos tämä on vastenmielinen. Taiteilija Langin nimen takana voisi olla elokuvaohjaaja Fritz Lang, joka menetti näön toisesta silmästään. 

Eräs kirjan erikoisuus on Lucian isoisänisän Leopoldin muistiinpanot ”Kiusausten koulussa”, joita Lucia lukee, kun ei saa unta. Leopold on kirjannut joka aamu yölliset unensa. 10/6  Masuuni vertauskuvana sielunpuhdistumiselle. Tulen kautta palaa kuona pois. Tämän prosessin täytyy olla sisäinen ja intensiivinen ja tuottaa kärsimystä. Raudankova välttämättömyys.
Unimuistiinpanot ovat Krohnin suomennoksia isoisänsä Leopold Edvard Krohnin (1871-1948) päiväkirjasta ”Dagböcker över drömupplevelser 1920 -1948”. Unelmakuoleman yhteiskunta olisi siis olemassa yksi sukupolvi eteenpäin, jos ihmisen ymmärrys ei tästä lisäänny. 

Yksi pieni miinus kirjalle tulee liian monista teemoista. Kuoleman mysteeri, taidekritiikki, eläinten asema, urkinta, vanhan maailman kauneus - näissä olisi ainesta moneen romaaniin. Toisaalta Krohnilla on näitä elementtejä mukana kaikissa teoksissaan. Hän ikään kuin rakentaa koko ajan paremmaksi sanomaansa. Unelmakuolema oli suuri nautinto lukea. Ihan heti ei tee mieli lukea mitään muuta, ellei sitten Shakespearea, joka on myös käsitellyt paljon unta ja kuolemaa ”Sama kude meissä kuin unelmissa on, ja unta vain on lyhyt elämämme”.
    

tiistai 20. elokuuta 2013

Jorma kahdesti


I kohtaus,
Tapahtuma-aika ja-paikka: joskus 70-luvun lopussa tai 80-luvun alussa Kuhmon ammattikoulun juhlasali.

Olen saanut kuulla, että nuori klassisen balettitaustan omaava suomalainen tanssija on tulossa esiintymään Kuhmon ammattikoululle. Olen lukenut hänen liittymisestään amerikansuomalaisen Carolyn Carlsonin tanssiryhmään esittämään aivan uutta tanssillista ilmaisua. Tanssijan nimi on Jorma Uotinen. Istun katsomossa hiljaisen odottavana, kun lavalle liitää verhon takaa hopeiseen haalariin pukeutunut paljasjalkainen mies, joka kannattelee ilmassa valtavaa maapalloa. Tanssi on hienoa, viipyilevää ja toistavaa. Ilmapallo pysyy koko ajan ilmassa. Ihailen tanssijan erikoista ulkomuotoa ja hienoa liikettä. Esityksen teema on maapallon suojelu, ainakin minä koen sen niin. Esitys saa valtavat aplodit kuhmolaisilta.
Olemme mieheni kanssa käyneet läpi vanhoja negatiiveja. Tiedämme, että meillä on jossakin mustavalkokuva nuoresta Jormasta hopeapuvussa, mutta ei ole löytynyt. Jos löytyy, niin liitän sen tähän postaukseen myöhemmin. Olen myös katsellut Uotisen tyylikkäitä kotisivuja ja etsinyt esityksen nimeä, mutta sieltäkään arkistoista en ole toistaiseksi löytänyt vastausta kysymykseeni.


II kohtaus
Tapahtuma-aika ja -paikka: 16.8.2013 Kuusankoskitalon Voikkaa-sali. 


No mutta, onpas tänä vuonna Kouvolan Taiteiden Yön tarjonta parantunut: Jorma Uotisen konsertti Voilà, kadonnutta rakkautta etsimässä täällä meillä Taiteiden Yössä! Mieheni on jonottamassa lippuja, kun Kuusankoskitalon lippukassa avautuu kesätauon jälkeen. Kannatti jonottaa: konsertti on vaikuttava.
Ikätoverini Jorma Uotinen on tehnyt valtavan monipuolisen uran niin taidelaitosten johtotehtävissä kuin esiintyvänä taiteilijana. Nykyään hän toimii Kuopio Tanssii ja Soi -tapahtuman taiteellisena johtajana ja esiintyy televisiossa tanssiohjelmien tuomarina. Hän esiintyy yhä myös itse sekä laulaen että tanssien. Suhtauduin alussa epäillen Uotisen laulu-uraan, mutta kun kuulin hänen chansoneitaan radiossa, muutin heti mieleni. Hänellä on tumma vaikuttava ääni, kuten Leonard Cohenilla, ja vielä ääntäkin tärkeämpänä pidän hänen tulkintaansa.
Voilà koostuu Edith Piafin ja Marlene Dietrichin lauluista sekä Kurt Weillin ja Jari Hakkaraisen sävellyksistä. Kaikki me tunnemme kappaleet La vie en rose, Padam, padam ja Les feuilles mortes ainakin iskelmämuotoisina esityksinä. Jorman esittäminä ne ovat aivan muuta: draamaa. Jorma lausuu ja laulaa vuorotellen - ja liikkuu. Laulujen välissä hän palauttaa meidät parilla eleellä ja ilmeellä tähän hetkeen. Nelihenkinen yhtye on taitava. Se myötäilee eikä peitä laulua, kuten niin monesti musiikkiesityksissä nykyään käy. Jormalla on kolme asua: tiukempi housuasu, löyhä vanhan ajan miesten puku ja naiskokotin hahmo. Muuntuminen naiseksi käy nopeasti yleisön edessä, leikkisästi jalkoja viskoen ja keimaillen. Vaikka Uotinen esittää taitavasti diivoja, hän on itse niin paljon diivan vastakohta kuin vain voi: tavallinen, tuttavallinen ja vaatimaton. Kun yleisö päästää hänet lopulta lähtemään, hän huiskuttaa iloisena ja huikkaa:"Nähdään taas ainakin televisiossa!"



Sari Helin, Huono äiti - tunnustuksia, 2013

Helinin kirja on ollut minulla kirjastosta lainassa koko kesän. No, nyt tartuin siihen ja luin kertaistumalta. Muistan, että Helin olisi kertonut jossain haastattelussa, että  Huono äiti -blogin sekä sitä seuranneen kirjan idea sai alkunsa USA:ssa, jossa hän itse pienen lapsen äitinä seurasi äitien omakehua, sosiaalisia pelejä ja raadollista kilpailua hyvästä äitiydestä. 

Huono äiti -kirja suomii äitiyden ylikorostusta ja turhaa jännitystä. Kirjoittaja tekee sen kertomalla, miten tosihuono itse onkaan. Siitä huonoudesta nousee itse asiassa mestaruus, koska paras äitihän on se, joka tunnustaa puutteensa, epäonnistuneet mössöt ja väärin pestyt vaatteet ja nauraa niille yhdessä lasten kanssa. Tällainen kiva huithapeli-mamma keskeyttää mielellään turhan matonraitojen oikomisen ja ryhtyy tyynysotaan pikkupaholaisten kanssa. Huonon-hyvän äidin rentous äitiydessä mahdollistaa sen, ettei hän unohda miestään, vaan nauttii seksistä ja on lapset saatuaan miehelleen yhä kuuma kissa unohtaen arjen harmit ja epäilyt omasta kulahtaneisuudestaan. Tämä on reipas vastaisku kaikelle sille syyllistämiselle, mitä äidit toisiinsa vauvapalstoilla kohdistavat. Tästä kirjan vapauttavasta viestistä olen täysin samaa mieltä.
Riittäminen on kovaa ja kaikkein kovinta on riittää itselle. Kunnon ihminen  tekee itse kastikkeensa, tiikerikakkunsa ja lapsen tilkkutäkin. Riittävä ihminen muistaa hiusten ja säärikarvojen kasvun, omega 3-6-9-tarpeet sekä d-vitamiinin ja pohtii tete-narsisisien säänkestoa noro-oksennuksen keskellä. Riittävä vastaa heti tekstiviestiin, soittoon, sähköpostiin, kutsuun ja lapsen yölliseen kutsuun työntämällä tissin suuhun viidettä  kertaa samana yönä. Maitoa riittää.


Seksiä perhepedissä on oma erillinen pitkä novellinsa kirjan sisällä. Se on surullinen tarina siitä, miten intohimon perässä juokseminen särkee asioita. Seksi oman tutun ihmisen kanssa alkaa kyllästyttää, jolloin mieli on altis ihastumiselle. Löydetään uusi ihminen, jonka kanssa kaikki on upeaa ja jännittävää. Sitten erotaan ystävien varoitteluista huolimatta ja pakotetaan lapset sopeutumaan. Uudessa liitossa pelätään toisen uskottomuutta, koska siitähän on jo näyttö. Sen tästä opin, etten koskaan voi alkaa pitään mitään seksitaukoja tuon kanssa, koska se lähtee naimaan muita. Lopuksi ollaan pisteessä, jossa väsyttää ja kaduttaa. Kalsea tuuli käy meidän ylitsemme, eikä meitä meinä enää kohta ole. 

 
Helinin kirjassa on paljon sellaista mistä pidän. Jotkut tekstit ovat aivan hulvattoman hauskoja, kuten esim. Pornotutka, jossa kerrotaan, miten lapset ja jopa perheen lemmikit aavistavat, jos pariskunta suunnittelee varastaa itselleen riskialttiin lemmekkään hetken.


Yksi iso miinus on kirjan graafinen  silppumaisuus, mihin jo kannen asetelma viittaa. On erilaisia fontteja, listoja ja puhekuplia. Mieleeni tulee teinien ystäväkirja tai Parhaat reseptini -kansio, johon on leikelty ja liimattu ruokaohjeita eri naistenlehdistä. Ehkä tämä ulkoasu sitten kuvaa Huono-paran homssumaisuutta. Blogissa on sama sotkuinen tyyli, mistä selkeyden arvostajana en pidä.


Toinen miinus kirjassa on tyylien silppumaisuus. Tällaisessa kirjassa ei odottaisi karkeaa kieltä; tissit, kiveskarvat ym. ovat liian alatyylisiä ilmauksia ja outoja kirjassa, jossa suurin osa tekstistä on kaunista, jopa lyyristä.
Tärkeimmät kokemukset lapsena syntyvät hyvistä hetkistä. Niissä ei ole mitään väliä sillä, ollaanko matkalla maaailman äärissä tai pelataanko uusinta zgzbox-viritystä. Lapsuuden tärkein muisto voi olla vaikka kulahtanut kirja ja sen äärellä vietetyt hyvät hetket. Niistä minä muistan äitini ja ja toivon, että minut muistetaan sitten kun minua ei enää ole.

 
Eräs asia, johon tämä kirja ei puutu on isien rooli. Olen huomannut, että varsinkin nuorilla isillä on nykyään hyvin läheinen suhde lapsiinsa. Eivät he ole karikatyyrisiä lapsistaan ärtyviä ja vaimolta seksiä kinuavia kiusankappaleita.  Ruotsissa isillä on kuulemma jopa naisten tapaan kilpailua siitä, kuka on hyvä ja kuka huono lapsen kasvattajana. Kuka kirjoittaisi isien oloa leppoistavan Huono isä -kirjan?


keskiviikko 14. elokuuta 2013

Jonas Gardell, Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus (2012)


Halusin kuvata tämän kirjan näin, kädessäni. Kuvan nähtyäni oivalsin, miksi: osoittaakseni,  että todellakin haluan koskea näihin poikiin paljain käsin. Lakkasin jopa kynteni kunnianosoituksena homokulttuurin kauneuden palvonnalle. Kuvassa on itse kirjan kirjoittajan Jonas Gardellin herkkä profiili 18-vuotiaana. Kädet, jotka syleilevät häntä takaapäin kuuluvat hänen silloiselle miesystävälleen, suomalaiselle Jussille, joka parantumattomaan "homofiilien ruttoon" eli aidsiin sairastuttuaan hirtti itsensä. Poikien kädet ovat niin hauraat, vielä lapsen kädet. Ei ollut helppoa olla homo silloin, kun homoutta oli juuri vastikään lakattu nimeämästä sairaudeksi. Ennen sairaaksi leimaamista homoja oli pidetty rikollisina. Nykykatsannosta käsin on vaikea ymmärtää, että vielä 80-luvun alussa Dagens Nyheter kieltäytyi julkaisemasta kuolinilmoituksia, joissa miesvainajan lähimpänä surijana oli mies.


Gardell on sanonut, että hän eloonjääneenä kokee velvollisuudekseen kirjoittaa ystävistään, nuorista homomiehistä, jotka kuolivat aidsin levitessä 80-luvun alun jälkeen. Hän tunsi, että nyt on oikea aika kirjoittaa: tapahtumista on kolmekymmentä vuotta ja Ruotsi on muuttunut suvaitsevammaksi. Gardell on varmaan itsekin viisikymppisenä saavuttanut vaiheen, jossa tulee mieleen puntaroida omaa elämää. Nuoruuden kaipauksen ja etsinnän jälkeen hän on elänyt yli 25 vuotta saman miehen kanssa, ja heillä on kaksi lasta. Gardellin kirjasta tulee tuntu, että se on ollut helppo kirjoittaa. Kirjailija tietää mistä puhuu, ja hän puhuu sydämensä kyllyydestä. 


Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on trilogia. Ensimmäisen osan nimenä on Rakkaus. Toinen osa Sairaus ilmestyy keväällä 2014 ja kolmas osa Kuolema syksyllä 2014. Gardell kirjoitti samanaikaisesti sekä kirjaa että TV-sarjaa. Sarja näytettiin alkuvuodesta, siis ennen kakkos- ja kolmososien julkaisua. Sarjan näkeminen ei kyllä haittaa eikä pilaa lukukokemusta yhtään, sekä kirja että sarja ovat yhtä tasokkaita. Kirja kannattaa lukea asiatietojen vuoksi. Gardell on onnistunut liittämään faktat sujuvasti fiktion lomaan.


Ensimmäisessä osassa tutustumme joukkoon homopoikia. Päähenkilöiksi nousevat pikkukaupungista Tukholmaan muuttanut Rasmus ja jehovaperheen poika Benjamin, jotka kirjan lopussa löytävät toisensa. Erityisen valloittavana henkilönä pidän Paulia, sydämellistä renessanssihahmoa, joka määrittelee itsensä homojen äiti Teresaksi. Oikein odotan, miten kirjassa on kuvattu hänen hautajaisensa, jotka TV-sarjan lopussa ovat sellaista camp-tulitusta, että kaiken surullisen keskellä on pakko pyyhkiä omia ilonkyyneleitään. Rasmuksen äidin huoli pojastaan tuntuu hyvin koskettavalta; se on ikiaikaista äitien huolta lapsesta, joka etääntyy.


Gardellia lukiessa ei voi kuin ihmetellä, miten homot ovat jaksaneet ja jaksavat elää syrjivissä yhteisöissä. Vaikean nuoruuden jälkeen monella on edessä kaipuun täyttämä yksinäinen aikuisuus. Hävettää Suomen valtion hidastelu homojen oikeuksien toteuttamisessa.
Minä haluan, että elämäni aikana saan rakastaa jotakuta, joka rakastaa minua.
Kuulostaako tämä vaaralliselta vaatimukselta Päivi Räsänen ja kumppanit?


Lopuksi haluan vielä nostaa esiin Gardellin ihanan, positiivisen suomalaisen miehen toimittaja-kirjailija Mark Levengoodin ja hänen tuotantonsa. Markilla on aivan oma tyyli, joka herttaisuudessaan tuo mieleeni jostain syystä Heli Laaksosen, vaikka Mark ei kirjoitakaan murteella. Riemujen rikkaus ja surujen summa (2007) ja Niin pieni ihmissydän on (2008) ovat pieniä suuria kirjoja. Mark kirjoittaa kipeistä muistoista hauskasti ja reippaasti, kuten Kreetta Onkeli ja Hannu Väisänen omista lapsuuden kokemuksistaan. Se on eräs tapa selviytyä.

maanantai 12. elokuuta 2013

Blogi?


Intouduin siivoamaan säilömiäni lehtiartikkeleita. Joukossa oli tammikuinen HS:n juttu inhokkisanoista ja sanonnoista. Jutussa inhokit oli jaettu muutamiin pääluokkiin: pörssiyhtiökieli (resurssi), söpöilykieli (masuasukki, paituli, kotoilu), anglismit (keissi), tekopirteydet (voimaantua, parhautta) ja ärsyttävät sanonnat (aikuisten oikeesti).  Itseäni on viime aikoina ärsyttänyt nopeasti levinnyt juurikin. Juuri ei tarvitse mitään vahvistusta. Myös kieleen jo ajat sitten hyväksytty sana myöskin on ihan turha, koska myös kertoo jo yksinään saman asian. 

Tämä juttu sai minut pohtimaan termiä blogi. Sehän tulee englanninkielen blog-sanasta, joka on lyhenne sanasta weblog. Miksi kukaan ei ole keksinyt suomeen omaa sanaa?  Vai eikö ole yritettykään? Meillä on viime aikoihin asti pyritty kiitettävästi löytämään uusille ilmiöille omia termejä kuten kännykkä ja tietokone. Kompuutteri ei kuulostaisi ollenkaan niin pahalta kuin blogi. Meidän äänneympäristössämme blogi kuulostaa puklaukselta, oksennuksen ääneltä tai vähättelyltä ”blää”. Englannin kielessä taas blog on ihan neutraalinkuuloinen; samantyylisiä sanoja on muitakin, blob, blur, blunt jne. Ploki ei käy, koska Timo Soini on ominut sen eikä se sitä paitsi kuulosta yhtään paremmalta, ja loki-sanalla on jo oma merkityksensä.

Myös sana bloggari on aika huono sana suomenkieleen. Se muuntuu monen suussa plokkariksi, mikä ainakin Pohjois-Satakunnassa tarkoittaa valikoijaa. ”Ota nys siitä vaan se päällimmäinen äläkä plokkaa”, voidaan sanoa jollekin, joka siirtelee (”myllää”) tomaatteja kaupan vihanneshyllyssä.

Eikös joku blogistaniassa keksisi meille tällaisten kirjoitusten laatijoille ja meidän omille palstoillemme hyvän nimen? Kenties tätä onkin joskus pohdittu. En ole vielä päässyt lukemaan Kirjablogikirjaa (seuraavana kirjaston jonossa); siinä ehkä löytyisi historiaa, jos asiaa on joskus pähkäilty. Onko tämä blogi-sana muiden mielestä huono ja ruma? Jos niin on, niin eikö panna viisaat päämme virtuaalisesti yhteen ja ryhdytä kehittelemään parempaa. EHDOTUKSIA?



Matkakirjeitä Espanjan aurinkorannikolta 2: taidetta, fanittamista ja muuta

¡Hola amigos! Tällä kertaa tarinaa positiivisista elämyksistä.  Yksi ihana elämys on meri, joka on ollut niin lämmin, että jopa minä olen ...