perjantai 29. joulukuuta 2017

Ossi Nyman, Röyhkeys




Olen lukenut ajankohtaisen kirjan, josta epäröin kirjoittaa, koska kirja herättää kysymyksiä, joihin ei ole suoraviivaista vastausta.

Ossi Nymanin esikoiskirja kertoo paljolti hänestä itsestään, enimmäkseen yksinkertaisella kaiken arkielämän, syömiset, lukemiset ja odottamiset yksityiskohtaisesti raportoivalla tyylillä, mutta samalla se onnistuu pöyhimään työn käsitettä ja asenteita heitä kohtaan, joille ei ole töitä ja joista osa ei edes halua tehdä työtä. 
Kirjan viimeisessä luvussa, jossa työtön minäkertoja käy kirjoittajakoulutuksessa, tyyli muuttuu ylirealistisesta kokeilevaksi ja fantasioivaksi kertojan hahmotellessa itselleen taitelijaidentiteettiä. 

Ensimmäisessä luvussa Turku päähenkilö on Turussa Bruce Springsteenin keikalla. Hän on yksinäinen tarkkailija, nuori mies, jonka ujoutta lisää se, että hän epäilee toisten näkevän itsensä loisena. Hän ei ole käynyt koskaan oikeissa palkkatöissä vaan aina harjoittelussa, eikä ole saanut näin ollen oikeaa palkkaa vaan päivärahaa.

Kertoja on käynyt ammattikoulun keittiöpuolen, mutta ei mainitse, miksi ei ole hakenut oman alansa työtä, vaan tehnyt harjoittelua puutarhatöissä, joissa olisi viihtynytkin, mutta sitä työtä hänelle oli järjestetty työvoimatoimistosta vain kolmeksi kesäksi. Saan sen käsityksen, että kertoja ei ole tähdännyt töihin ollenkaan, ja kyllä, hän sanoo myös suoraan olevansa työn välttelijä. 

Olimme Heikin kanssa valmistuneet yhtä aikaa ja saaneet valmistujaispäivänä rehtorilta ruusut, jotka olimme heittäneet kotimatkalla ojaan. Kaupungilla olimme katselleet ylioppilaita, jotka olivat heitelleet karkkia kuorma-autojen lavoilta ja oli tuntunut, että heillä oli vielä monenlaista edessä. Meillä oli ollut ammatit ja oikeus työttömyyskorvaukseen ja teimme Heikin asunnossa saavillisen kotiviiniä ja joimme sen viikossa. Viini oli maistunut elämältä ja vapaudelta ja marjaesanssilta. Heikistä ei kuitenkaan ollut työttömäksi, vaan hän meni pian metallialan töihin. 

Mietin, onko alakoululaisen tyylinen kirjoitustapa tehokeino vai osaamattomuutta. Kaikki banaalitkin asiat luetellaan ja minä-sanaa käytetään turhan paljon verbin kanssa.
"Nousin jyrkkää hiekkatietä kalliolle ja metsään. Kävelin rauhassa vielä korkean metallisen piipun jälkeenkin, jonka kohdalta minä yleensä lähdin juoksemaan."
Miksi kustannustoimittaja ei ole vetänyt äskeisestä minä-sanaa yli? Nämä lukuisat tekstistä pomppaavat minä-sanat ovat ärsyttäviä ainakin minun kielikorvalleni. 

Toisessa luvussa Tampere kertoja osallistuu työllistymiskoulutuksiin, joiden ainoa tarkoitus tuntuu olevan niiden järjestäjien työllisenä pitäminen.  Kertojamme tarkkailee kurssilaisia ja miettii, onko heissä hänen tapaansa työn pakoilijoita vai vain saamattomia tai epäonnisia. Suurin osa ryhmästä on hiljaa ja vastailee mitäänsanomattomasti yli-innokkaan uraohjaajan kysymyksiin. 
Uraohjaaja kehuu ryhmää huikeaksi ja tekee heille tärkeitä kysymyksiä, kuten onko karkki ja cokis terveellistä syötävää. 
Kurssilaisista yksi ainoa, Marko, on aktiivinen. Hän puhuu kansalaispalkan puolesta. 
Vastikkeettoman rahan antaminen ihmiselle olisi viesti, joka sanoisi, että tervetuloa maailmaan, tässä sinulle sen verran rahaa, että pystyt pitämään ruumiisi ja sielusi elossa. Jos taas haluat saada enemmän rahaa, niin meillä löytyy ammatteja tankotanssijasta palomieheen ja puhelinmyyjästä aivokirurgiin. Marko sanoi, että tällöin jokainen ihmisen ymmärtäisi lapsesta saakka, että hän riitti ihan vain olemalla olemassa, ja hyvässä lykyssä nämä ihmiset alkaisivat ajatella, että myös tuolla toisella ihmisellä on sama oikeus olla olemassa kuin minulla.

Tässä kohtaa kirjan lukemista aloin kysellä vakavasti. 
Entä jos yhä useampi valitsisi toimettomuuden, niin kuka meitä kaikkia pitäisi yllä? Yhteiskunnan rakenteiden ylläpito vaatii osallistumista. 
Pitää tehdä myös raskaita ja likaisia töitä. Pitää rakentaa teitä ja siltoja, pitää kuskata roskia ja pestä likapyykkiä.
Tiedän erään nuoren miehen joka kävi ammattikoulun autonasentajalinjan, mutta ei valmistuttuaan halunnutkaan olla "rasvamontussa" eikä tehdä muita "paskaduuneja", joihin sitten yllättäen kuuluivatkin lähes kaikki, mihin hän olisi pystynyt. Minusta hän vaikuttaa toimettomana melko väsähtäneeltä. Ehkä päivätyö antaisi kuitenkin hyvän ja virkeän olemuksen, itsetuntoa ja kunnon yöunet. 
Toisaalta, kun työtä ei kerta kaikkiaan ole kaikille, niin nykyistä byrokraattista ja kallista tukijärjestelmää pitäisi yksinkertaistaa eikä mutkistaa, kuten suuntaus on viime aikoina ehkä ollut. Lisään "ehkä", koska en tiedä hallituksen suunnitelmista kuin jotain pintapuolista, mikä on näkynyt otsikoissa. 

Minäkertojan tyttöystävä Kaisa oli lähtenyt Pariisiin, jonne kertoja ei ollut Kelan rahoista riippuvaisena voinut lähteä. Hän pelkää, että Kaisaa alkaa hänen toimettomuutensa  ärsyttää ja kertoo toivovansa joskus, että myös Kaisa olisi yhtä kunnianhimoton kuin hän ja suostuisi elämään yhteiskunnan tuilla, "olisimme kuin kaksi aikuista lasta". 
Hmm, tottakai Kaisaa alkaa ärsyttää! Haluaisin tuupata kertojan ylös ja antaa kannustuspotkun persuuksiin. 

Kirjan kolmas luku Helsinki kertoo tilanteesta kaksi vuotta myöhemmin.  
Kertoja on nyt kirjailijakoulutuksessa ja saa ohjausta tunnetuilta kirjailijoilta. Hän haluaa tulla samanlaiseksi kuin nämä itsensä kirjailijaksi esittelevät Rimmiset ja muut, kuuluisammaksi vain. Hän suunnittelee romaania, jonka ensimmäinen osa sijoittuisi Turkuun, toinen Tampereelle ja kolmas vielä kirjoittamaton Pariisiin. Kertojalle ilmestyy kesken kaiken taiteilijanimi, snobahtava Lahdenmäki. Hän asuu yhdessä Kaisan kanssa, joka nyt arvostaa hänen aloitteellisuuttaan. Hän on jo jotain. Kirjoittajakurssilaisen olo vain on ristiriitainen, oliko hän onnellisempi Turun aikana ilman tavoitetta, meneekö elämä hukkaan, jos hän menestyy. 
Kerronta on irronnut arkitodellisuudesta. Kirjoittaja kuvittelee tuntemiensa ihmisten elämää ja muistelee lapsuuttaan, jossa isä jyskytti ennen töihin lähtöään pojan huoneen ovea ja käski etsiä töitä. 
Tässä luvussa on kivaa ironiaa omasta mahtavuudesta ja lupaavaa kieltä. 

Alan uskoa, että Nyman on hyvällä alulla. Röyhkeys on siis myös kirja kirjailijaksi kasvamisesta. Toivon, että Nyman julkaisee lisää ja menestyy. 

Mielestäni tämä kirja kuvaa kasvamista yleensäkin. Ammattikoulun käyneet pojat ovat monesti hyvin lapsellisia siirtymään aikuiseen elämään. Jos siinä vaiheessa putoaa, niin elämä voi ankeutua ja ovet sulkeutua. Nymanin/Lahdenmäen isä on oikeassa.

Kirjan nimi Röyhkeys on mielestäni joko kysymys tai ironinen veto. 
Näettekö te todellakin tällaisen häpeilevän ja aran tyypin, minut, röyhkeänä? 
Pitäkää tunkkinne, en ala pelleillä olevani huikea, kun minun on vaikea sitä huikeutta nähdä.  

Kirjan pohjalta noussut kohu on ollut osittain yksipuolista, koska siinä on keskitytty vain yhteen osaan kirjasta, työn välttelyyn. Aihe myös tietenkin myy ajankohtaisuudellaan, joten se on ollut hyvä täky mainonnassa.

Kirjan kansi on outo, liian värikäs ja iloinen, nuorisokirjamainen. Hahmo on ilmeisesti Nyman itse. Olisin tehnyt tähän kirjaan rauhallisemman kansikuvan. 


Lisäys 31.12.
Kävin lukemassa lehtikirjoituksia ja toisten blogikirjoituksia. Yleensä kirjaa on kehuttu, myös tyyliä. 
Minua häiritsi aikamuotojen kömpelö käyttö (esim. tuossa ensimmäisessä sitaattissani pluskvamperfektin ja imperfektin vaihtelu) ja turhat minä-sanat (siis esim. näin, oma keksimäni esimerkki:leikkasin viipaleen leivästä, laitoin voita päälle ja minä söin sen). Harmittaa, kun en ymmärrä, mihin kirjailija tällä pyrkii. Selvittäisikö joku sitä minulle?
Toinen asia, mikä oli minulle uutta, oli se, ettei arvosteluissa ja blogikirjoituksissa ole pohdittu tämän romaanin esiintuomaa elämäntapatyöttömyyden käsitettä. Kirjahan ei  olisi saanut huomiota näin paljon ilman sitä.
Joku kommentoija oli kysynyt, miksei kirjaa ole kirjoitettu suoraan pamfletin muotoon. Se on hyvä kysymys. Itsekin olin jossakin keskustelussa päätellyt, että työn käsite on nostettava uuteen pohdintaan. Tämä kirja on myös merkki siitä. 
Kirjasta on hyviä kirjoituksia mm. seuraavissa blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Kulttuuri kukoistaa, Tuijata, Kirja hyllyssä, Reader, why did I marry him?, Kirjojen kauneudestaOpus Eka ja Hannan kirjokansi

Lisäys 9.1.
Keskustelu sen kun vain jatkuu. Luin juuri viimeksi pitkään keskusteluketjuun kommentoineen Opus Vei -blogia pitävän ararararsin tekstin "Tällaisiakin ihmisiä on", jossa hän puhuu oivaltavasti työhaluttomuuden tabuistamisesta.

keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Teatterissa taas, Kiviä taskussa - ja onnellista joulunaikaa kaikille!


Kuva Googlesta

Martti Suosalo ja Mika Nuojua ovat esittäneet irlantilaisnäytelmän Charliea ja Jakea ja lisäksi yhteensä kolmeatoista muuta hahmoa jo vuodesta 2002.  Näytelmän nimi on Kiviä taskussa.

Kiviä taskussa on irlantilaisen Marie Jonesin käsikirjoittama ja Pentti Kotkaniemen Suosalolle ja Nuojualle Helsingin kaupunginteatterissa ohjaama koominen tragedia. Esityspaikkana on ollut paitsi Kaupunginteatteri myös Suomen eri paikkakuntien näyttämöt jo 15 vuotta, täysille katsomoille!
Tästä (klik) löytyy näytelmän esittely ja lopussa käsiohjelma. Käsiohjelmasta kannattaa lukea 8-vuotiaan Seanin koulukirjoitus lehmästä. Lehmästä saa maitua ja se on hyvä pisnis. Näyttämöllä tämäkin kohtaus oli sekä hauska että äärimmäisen liikuttava. 

Näin Kiviä taskussa vuonna 2013 Kotkan kaupunginteatterin ja Kajaanin kaupunginteatterin yhteistyönä ja ihastuin valtavasti. 
Aikailin vuosikausia Suosalon ja Nuojuan esityksen kanssa, vaikka se on ollut useamman kerran vierailunäytäntönä omassa ja lähiteattereissakin. Nyt tuntuu, että juuri näiden miesten esittämänä Kiviä taskussa onkin se oikea Stones in His Pockets -tulkinta. 

Tapahtumapaikka on Irlannin maaseutu, pikkukaupunki, jonne amerikkalainen filmiryhmä on tullut tekemään elokuvaa. Käy ilmi, että samassa paikassa on upean maiseman ansiosta kuvattu useampiakin leffa. Charlie ja Jake ovat elämän kolhimia kavereita. He ovat tehneet hanttihommia eri paikkakunnilla ja ovat nyt keksineet hakeutua avustajiksi tekeillä olevaan kevyen luokan elokuvaan. Charliella on mukanaan oma käsikirjoituksensa, jonka hän haluaisi saada arvioitavaksi. Jake epäilee hankkeen onnistumista. Elokuvanteon aikana käy ilmi, että filmin tuottajat kyllä mielellään käyttävät paikkakuntalaisia hyväkseen, mutta eivät kunniota näitä himpun vertaa. 

Esitystapa on ikivanha karnevalistinen "torinäytelmämetodi", jossa roolit vaihtuvat lennossa ilman vaatteidenvaihtoa ja rekvisiittaa. Kun Suosalo heilauttaa hiuksiaan kevyellä ranneliikkellä, muuttaa kasvojen ilmettä ja keinauttaa lanteitaan,  hän on amerikkalaiskaunotar, ja kun hän vetää housut alas reisiin, työntelee hiuksensa silmien päälle ja löntystelee mumisten, hän on ilmetty epävarma teinipoika. Kun Nuojua hyppelee ja lirkuttelee, hän on nuori sirkeä apulaisohjaaja Erin ja seuraavassa hetkessä hän on alakoululainen Sean.  
Puhetapa vaihtuu lennossa kunkin hahmon mukaan. Charlie ja Jake puhuvat lähinnä Kainuun ja Oulun seudun murretta, dublinilainen apulaisohjaaja Simon puhuu turkulaisittain (hurjan hauskasti) ja englantilainen ohjaaja Clem Curtis ääntää niin epäselvästi, etteivät irlantilaiset meinaa saada hänen puheestaan tolkkua. 

Minä voisin hyvin jatkaa tällä kirjoituksella Teatteria suomalaisuudesta -sarjaani, niin hyvin tämä näytelmä kuvaa myös Suomea. 
Myös Suomen maaseudulla on huonosti töitä, lehmäpisnis ei kannata ja miehet voivat huonosti. Joku saattaa löytyä lammen pohjasta kiviä taskussa. Myös meillä joku terävämpi pöytälaatikkokirjoittaja saattaa vaalia käsikirjoitusta povitaskussaan ja haaveilla kuuluisuudesta.
Näytelmän tyypit ovat niin rakastettavia, että kuulen Marie Jonesin sanovan Juha Hurmeen tavoin lämpöisesti:"Juntit."

Suosalo ja Nuojua ovat kertoneet uusineensa tyyppejä jonkin verran vuosien mittaan ja improvisoivansa joka kerta. Lähes joka kerta heillä myös pokka pettää jossain kohdassa, ehkä juuri improvisoinneissa, mikä ei haittaa yhtään. Yleisöhän rakastaa näitä esiintyjiä ja heidän hahmojaan. 

Commedia dell'arte esitykseen kuuluu myös kontaktin ottaminen yleisöön. Kouvolassa yleisö nauroi valtoimenaan ja välillä hiljeni surusta. Apulaisohjaaja komenteli yleisöä eli filmin avustajalaumaansa ruotuun. Välillä saatiin kuulla, että täsä menee viäl pual tuntti, hyvin ehtii Kuusaan bussiin. 

Esityksestä jäi hyvä mieli. Kollektiivinen nauru yhdisti katsojat, niin että lämpö tuntui vielä naulakoillakin ja ihmiset katselivat toisiaan lempeästi jälkinaurusta hyrähdellen. 
Kaikesta epätoivostaan huolimatta Kiviä taskussa jätti myös toivon, toisin kuin Koivu ja tähti, josta kirjoitin edellisessä kirjoituksessani.  





Tällä kuvalla lenkkeilymaastostani Myllykosken Koivusaaresta toivotan kaikille oikein hyvää joulun aikaa. Kuva on itsenäisyyspäivältä. 

Mentulan residenssissä on menossa kuivakakkujen leivonta. Muulloin en niitä leivo, mutta joulu on erikseen. 
Pidän siitä, että meillä Suomessa joulua juhlitaan kunnolla, pitkään ja perinteitä säilyttäen. Pidän kaikesta vanhasta, vanhoista lyhdyistä ja oikeista kynttilöistä.




Tällaiset valot kadun päällä ovat minusta kauniimpia kuin nykyiset ledvalaistut aavemaiset puut. Tämä kuva on Kouvolasta, ainoat vanhanaikaiset koristevalot, pientä ledsilppua sen sijaan on vaikka kuinka paljon. Tuolla takanakin on yksi sellainen kummituspuu.

Toivotan blogini lukijoille joulurauhaa, iloa ja hyvää mieltä!

maanantai 18. joulukuuta 2017

Teatteria suomalaisuudesta 2, Koivu ja tähti



Kävin jokin aika sitten katsomassa Pirkko Saision Kansallisteatterille käsikirjoittaman ja Laura Jäntin ohjaaman näytelmän Koivu ja tähti
Päällimmäiseksi tunteeksi näytelmästä minulle jäi sen hajanaisuus ja ennakko-odotusten vastaisesti myös säyseys. 
Pidän yleensä Saision sirpaleisesta, absurdista, katsojan/lukijan yllättävästä, karnevalistisen irvailevasta ja kantaaottavasta tyylistä. Homo!-musiikkifarssissa (2012) ja Slavassa (2015) nämä piirteet toteutuivat upeasti näyttämöllä. Kaikkia näitä elementtejä oli vahvasti mukana tässäkin näytelmässä, mutta ne eivät muodostaneet kokonaisuutta.
Olisiko laajasta materiaalista saanut ajan kanssa kokonaisemman esityksen?

Koivu ja tähti on Zachris Topeliuksen tunnetuin satu, johon hän sai aiheen isoisänsä isän Kristoffer Toppeliuksen kohtalosta 1700-luvun alussa. Kristoffer pakeni noin seitsenvuotiaana äitinsä kanssa isonvihan aikaan piilopirttiin, josta kasakat löysivät heidät ja veivät pojan Venäjälle orjaksi. Poika karkasi muiden suomalaisten joukossa ja ajautui laivalla Ruotsiin, jossa tapasi sattumalta äitinsä. 
Topeliuksen sadussa palaajia on kaksi, sisar ja veli. He muistavat kodistaan vain koivun pihassa ja tähden talon yllä, mutta löytävät sinne kahden pikkulinnun johdattamana. He päättävät, että määränpää on nyt saavutettu, mutta heidän isänsä neuvoo, että seuraavaksi on ponnisteltava isänmaan hyväksi ja tavoiteltava iäistä elämää.  

Kansallisteatterin näytelmässä kaapatut lapset ovat nimeltään Kristoffer ja Hagar. Näytelmä jatkaa heidän tarinaansa välähdyksinä läpi Suomen historian ja päätyy dystooppisiin aavisteluihin viimeisestä rannasta.
Myyttinen metsä huokuu ja kuiskii, puut puhuvat toisilleen kurottuessaan tummalle tähtitaivaalle ja kurjet kuljettavat viestejä alisen ja ylisen maailman välillä. Joskus myös keskisen väki on ymmärtänyt niitä. 
Muinaisissa sukulaiskansojemme maailmansyntymyyteissä maailma loppuu tulvaan tai tulipaloon, mutta luojajumala jättää jäljelle kaksi ihmistä, usein sisaren ja veljen, joiden insestisestä suhteesta syntyy uusi ihmiskunta ja uusi kulttuuri. Kristoffer ja Hagar edustavat tässä näytelmässä kaikessa arkisuudessaan myös myyttisiä hahmoja. 

Koivu ja tähti -näytelmä on itsenäisyyden juhlavuotemme tilaustyö. On iso haaste kertoa yhdessä näytelmässä Suomen itsenäisyyden ajasta, mutta Saisio on mennyt pitemmälle.
Näytelmässä on neljä eri aikatasoa, myyttinen alkumetsän aika, aika ennen itsenäisyyttä, nykyaikaan keskittyvä itsenäisyyden aika ja tulevaisuus. Historiaa käydään läpi hengästyttävällä vauhdilla lyhyin koomisin katkelmin. Sama pirtti, johon Kristoffer ja Hagar palaavat vankeudesta, kiertää pyörivällä näyttämöllä esiin yhä uudestaan, eri aikojen tyyliin ja tarpeisiin sovitettuna. Lopuksi se toimii suvun huvilana. 
Pysyvää ovat Kristoffer ja Hagar, ja kurjet, jotka saapuvat joka kevät, olkoon menossa mikä tahansa selkkaus. 

Eniten näyttämöajasta kuluu huvilalle rapujuhliin saapuvien sisarusten ja heidän vieraittensa höpötyksessä, väittelyissä ja asioiden puhkianalysoimisessa. Porukka on - tietenkin - luonnosta vieraantuneita tärkeilijöitä. Ainoita järkeviä ja käteviä ihmisiä ovat tälle "bättre folkille" ruokaa laittavat kotiapulainen Lee ja erään vieraan, konfliktintutkijan, matkoiltaan löytämänsä puoliso Ang-Lee. Metsä vilisee pakolaisia, sukulaisiamme niittymareja, mutta kulttuurihenkilöt pohtivat, mitä juustoa pakata eväskassiin. Jokin käsittämätön konflikti tai ekokatastrofi on menossa, ja huvila joudutaan luovuttamaan outoa kieltä puhuvien viranomaisten haltuun. Metsässä harhaillessaan porukka kadottaa suunnan ja jää panssariaidan väärälle puolen. Tämä tilanne tuo mieleen myyttisen metsänpeiton, jossa eksynyt ihminen kadottaa suuntavaistonsa ja tuhoutuu. 

Lopuksi ollaankin sitten lautturin kuljettamana lipumassa kohti viimeistä rantaa. Mukaan lautalle on kavunnut myös jääkarhu, joka on käynyt jo aiemmin näyttämöllä etsimässä kotiaan. Siinä se tuijottaa yleisöä rävähtämättä. Joku lautalla ihmettelee, kulkeeko lautta vastavirtaan, johon lautturi kommentoi viipyilevällä äänellään, että miksiköhän teistä on aina ollut niin tärkeää kulkea vastavirtaan. Lautan lipuessa näkymättömiin Leilat, Juusot ja Lillemorit huolehtivat, ehtiikö ottaa vielä yhden selfien. 

Lautturikuva lopussa on visuaalisesti hieno. Samoin koko lavastus ja äänet. Ne ovat todella upeita. 

Puvuista en pitänyt. Ne ovat varmaan pitkälle harkittuja, mutta näyttivät minusta kuin johonkin harrastajateatterin esitykseen kirppareilta haalituilta  jämiltä. 



Huvilaporukka ja heidän puheensa ovat ennalta-arvattavia. Tämä on se osuus mistä en pitänyt. Tuntui, että höpötys jatkuu turhan pitkään, sen laatu kävi jo selväksi ja on muutoinkin niin tuttua. 

Yleisö ei näyttänyt oikein pääsevän mukaan. Kukaan henkilöistä ei tullut lähelle. Heidän oli varmaan tarkoituskin esittää ihmistä yleensä, jotakuta oman aikansa kristofferia tai hagaria maailmantapahtumien pyörteissä ja suuren luonnon armoilla.

Kun Topeliuksen sadussa johtotähdeksi kiteytyy ponnistelu kohti "ijäistä elämätä", niin pitäisikö myös tämän ajan ihmisen löytää eksistentiaaliseen kipuiluunsa muutakin kuin turha analysointilätinä? Kysyä vaikka hiljaisuudelta vastausta? 
Tähän kysymykseen olen lopulta päätynyt yrittäessäni löytää Saision näytelmän johtoajatusta. 
Mutta tämäkin ajatus tuntuu niin kalutulta. Eikö oman aikakauden parjaaminen ole kuitenkin aika helppoa ja kyllästyttävää? Eikö haasteellisempaa olisi löytää positiivisuutta? Jos eri ajanjaksojen kristofferit ja hagarit pääsisivät vertaamaan elämää koivun ja tähden alla, niin luulenpa, että pisteet ropisisivat tälle meidän ajallemme. 

tiistai 12. joulukuuta 2017

Teatteria suomalaisuudesta 1, Pesärikko


Pesärikko, käsiohjelma

Olen nähnyt vähällä aikaa kaksi näytelmää, joissa on tarkasteltu suomalaisuutta, Pesärikon Kotkan kaupunginteatterissa ja Koivu ja tähti -näytelmän Kansallisteatterissa. 
Pesärikosta pidin kaikilta osin, Koivu ja tähti jäi valjummaksi. Palaan siihen seuraavassa kirjoituksessani. 
Huomenna on vuorossa Martti Suosalon ja Mika Nuojuan Kiviä taskussa, jonka olen nähnyt aiemmin vuosia sitten kajaanilaisen ja kotkalaisen näyttelijän yhteistyönä.
Mikä mahtava teatterirypäs minulla! 

Pesärikko perustuu Orvokki Aution kolmeen  romaaniin, Viistotaival 1980, Kotipesä 1982 ja Merkki päällä 1985. Samojen kansien sisään koottuna  trilogia sai nimen Pesärikko. 


Näytelmä kuvaa eteläpohjalaisen Larvan perheen elämää ja samalla koko 50 - 70 -lukujen Suomea. Se tuntuu sopivan joiltain osin myös nykyaikaan. 

Alaikäinen Armi rakastuu paljon itseään vanhempaan taksikuskiin Olaviin ja karkaa naimisiin tämän kanssa.  Heikko, mielenterveydeltään hauras Olavi tuo nuorikkonsa  kahden vahvan naisen, äitinsä Laimin ja tätinsä Ilmin, arvioitavaksi ja komenneltavaksi. Perheessä korostetaan, ettei perheen kesken ole salaisuuksia, mutta samalla salataan Armilta asioita, jotka tämän olisi ehdottomasti pitänyt tietää ennen avioliittoa. 
Tärkein elämänohje "Hillitte ittes!" toistuu usein ja perheen kunniaa varjellaan naurettavuuteen asti.  
Häpeän pelko saa Laimin suoristamaan selkänsä entisestään ja kiinnittämään krossin pyhäpuvun rintaan, kun jotain vaikeaa tapahtuu. 
Nuori Armi näkee perheen tilanteen ja pyrkii siitä eroon. 

Esitys, jonka näin Kotkan kaupunginteatterissa on kahdeksan teatterin yhteistyötä ja valmistettu Berliinissä, jossa on ollut myös näytelmän ensi-ilta Vapaan teatterin, Free Finnish Theatren, tiloissa. Berliini valikoitui harjoittelu- ja esityspaikaksi osittain, koska se on ohjaaja Mikko Roihan nykyinen asuinpaikka, ja osaksi siksi, että kaikki viisi näyttelijää eri teattereista pääsivät keskittymään yhteiseen projektiin kaukana kotiympyröistään. 
Tulos on erinomainen. 

Pidin erityisesti jyväskyläläisen Taina Reposen suorituksesta Olavin Laimi-äitinä. Laimin ryhdikäs, panssarimainen olemus sulaa hieman loppupuolella, kun hänen on pakko nöyrtyä. Olavi on seonnut ja Laimi hommannut hänet kauemmas hoitoon, ettei vain naapurusto saa tietää. Tehtävän loppuun  saattaakseen hän matkustaa junalla entisen miniänsä luo kertomaan tapahtuneesta, vaalien mielessään heikkoa toivoa, että Armi ottaisi vastuun entisestä miehestään. Hätääntyneen Laimin monologi tässä tilanteessa on teatterielämysteni helmiä, harvinaisen  upeaa eläytymistä ja rytmittämistä.  
Myös Sara Melleri Armin roolissa jäi mieleeni sen kehityksen vuoksi, mitä hän kehonkielellään osoittaa. Pikkutyttömäinen olemus saa vakautta, kun itsevarmuus kasvaa ja Armi näkee, että hänen on valittava oma tiensä. 

Esitys on Jyväskylän, Riihimäen, Kouvolan, Kotkan ja Turun kaupunginteattereiden, kuopiolaisen tanssiteatteri Minimin, jyväskyläläisen kiertueteatteri  Eurooppa Neljän ja Vapaan teatterin yhteistyö. 
Esityksiä on samoissa teattereissa, mistä näyttelijätkin ovat lainassa. Berliinissä ja Jyväskylässä näytökset ovat ohi, muiden paikkakuntien teattereissa ne jatkuvat. 

Orvokki Autio toi ensimmäisenä kirjallisuuteen heikon pohjalaismiehen ja vahvan pohjalaisnaisen. Olavissa ja muistoissa tämän isästä ei ole vähääkään Jussi-paitaista tappeluherkkää puukkojunkkaria. 

Naiset, niin vahvoja kuin ovatkin, elävät kyläyhteisön sosiaalisen kontrollin ja luterilaisen arvomaailman sääntöjen alla ja sitovat lapsensakin siihen. Kuri ja kuuliaisuus ovat tärkeitä kasvatuksen päämääriä. Tästä kontrollista nuoret naiset, kuten Armi, ponnistavat itsenäisyyteen ja ilmapiiriltään vapaampaan  kaupunkielämään, mutta sodassa kuolleiden tai vaurioituneiden miesten pojat sairastuvat. 

Autio kuvaa sukupolvien ja sukupuolten taistelua omalla lakonisella huumorillaan. Roiha välittää tämän hyvin ohjauksessaan. 

Esitys koostuu tärkeimmistä tilanteista ja lavastus on niukkaa. Kaiken keskiössä ovat näyttelijät ja heidän ilmaisuvoimansa. 

Olen itse viettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni Pohjois-Satakunnassa. Pesärikon ilmasto on tuttua. Mitä siitä naapurikki sanoo, näkikö kukaan? 
Olen ajatellut näytelmää pohtiessani, että se menestyisi varmaan hyvin ulkomailla. Ihmiset voivat tunnistaa itsensä Pesärikon hahmoissa monessakin maailman kolkassa. Toisten yhteisöllinen vahtiminen ja tuomitseminen on joissain kollektiivisemmissa maissa paljon yleisempää kuin nykyisessä individualistisessa Suomessa. 

Toinen asia, mikä on tullut mieleeni on se, että vaikka naiset eivät enää yleensä vahdi toisiaan verhon raosta, niin sosiaalisessa mediassa kyllä. Olepas naisena eri mieltä jostain naisen elämän ydinkysymyksestä, niin Vauva-lehden nettikeskusteluissa ja monilla muilla sivustoilla saat kyllä osaksesi paheksuntaa vähintään yhtä paljon kuin kylänraitilla ennen.  
Hillitte ittes! saattaakin olla hyvä ohje someihmiselle, Hillitte ittes! toisten arvostelussa ja joskus myös itsesi paljastelussa. 
Olen nähnyt Pesärikon 1990 KOM-teatterin kiertuenäytelmänä Kuhmossa ja tv-teatterin esittämänä televisiosta kymmenen vuotta myöhemmin. Muistan molemmilla katselukerroilla ajatelleeni, että itsehillinnän vaatimus on yksiselitteisesti kauheaa ja tukahduttavaa, pitäisi sen sijaan avautua - ja nyt on sitten tämä lisäys itsehillinnästä somemaailmassa ajankohtainen.  




En malta olla liittämättä tänne pientä otetta Pesärikon käsiohjelmasta. Ajatelkaa, tällainenkin tehtävä on ollut vanhemmilla joskus. Agraariyhteiskunnassa puoliso oli emäntä tai isäntä, ei pelkästään mikään oma kulta, ja valintaan pistivät sormensa ne vahvat Laimit ja Ilmit. 

Pidän kovasti käsiohjelmista. Nykyään niissä on pienoisesseitä. Pesärikon käsiohjelmassa on tiivis tietopaketti suomalaisen avioliiton ja avioeron historiasta ja naisista sodanjälkeisessä Suomessa. 

tiistai 5. joulukuuta 2017

Bravo 100-vuotias Suomi!



Huomasin, että mieheni oli kirjoittanut kiinnostavasti Facebook-sivulleen Suomen itsenäisyyden alusta. Sain luvan lainata kirjoitusta.

Itse en nyt olisi paljon ehtinytkään kirjoittaa, kun olen keskittynyt koristelemaan meille itsenäisyyskuusta. Ajattelin ensin tehdä siitä kokonaan sinivalkoisen, mutta tulos oli niin kylmä, että aloin lisätä punaista, ja mikäs sen paremmin sopisi, kun muistelee sisällissodan osapuolia.



Kävimme illansuussa Inkeroisten kirjaston Suomi 100 Etkoissa. Unto näytti maisemakuvia ja eräs toinen Kouvolan kameraseurasta lintukuvia. Heidän ohjelmansa edellä oli karaokea, jota seuratessa hämmästelin amatöörien tasoa. Haikea Kylmän kukkia ja romanttinen André kuulostivat kymenlaaksolaismiesten suusta upeilta. Maljatkin nostettiin kirjaston tervehdyksenä 100-vuotiaalle Suomelle. 

Nyt nostan maljan teidän blogissani vierailevien kanssa. Kippis Suomi!



Unton kirjoitus:

Tämän ikäisenä on jo paljon elänyt, kokenut ja kuullut; myös 100-vuotiaan Suomen taipaleesta. 
Vuodesta 1918 muistan isäni kertomukset, kuinka hän, 16-vuotias poika, oli piileskellyt Luumäen metsissä peläten pakko-ottoa sotajoukkoihin. Hän oli myöhemmin taistelujen loputtua kerännyt hylsyjä ja metalliromua vesien rannoilta ja myynyt niitä Taavetissa henkensä pitimiksi.

Syntymäkyläni Muti oli saanut nimensä Mutin talosta järven rannalla. Mutin veljeksiä ei ollut enää yhtään hengissä. Yksi oli menehtynyt Tammisaaressa, loput kaksi ammuttu. Työväentalosta oli jäljellä uunin rauniot umpeen kasvavalla metsäaukiolla.

Sodissa kolhiutuneita miehiä, ontuvia, arpisia, oli siellä täällä. Äitini vapisi, kun muisteli lentopommien putoamista. Naapuritalon Selma odotti turhaan poikaansa viimeisessä sotavankien palautuserässä Neuvostoliitosta samana vuonna kun minä aloitin kansakolun. Jarvan vanha mamma uskoi Kekkosen järjestävän Viipurin takaisin. 

Rooman olympialaiset 1960 näkyivät kaverin kotona pienessä mustavalkoisessa televisiossa. Jäi mieleen Wilma Rudolph ja Armin Hary. Meillä oli vielä öljylamput, myrskylyhdyt, kantovesi ja ulkohuussi. Koulussa hoilattiin karjalaisten laulua ja emalikulhoista lusikoitiin makaronivelliä.

Monet suomalaisten unelmista ovat toteutuneet, toiset jääneet haaveiksi, paljon odottaa toteutumistaan. 
Suomi on tosi hyvä maa, jota kannattaa juhlia. Kunhan vaan pidetään huoli kansalaisen  perusturvasta, tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista. Säällehän emme voi mitään. 

Kuva: UM , joltain muulta talvelta


Luin nuortenkirjan, mietin YA-genreä ja muita lukemiani kirjoja

Nina LaCourin nuortenromaania Välimatkoja (2018)   on kehuttu niin lehtiarvosteluissa kuin blogeissakin. Se on myös saanut jonkin nuo...