lauantai 18. marraskuuta 2017

Tuure Kilpeläisen laululyriikasta




Laululyriikka on kirjallisuuden genre, joka arvostettiin korkealle viiime vuonna, kun yhdysvaltalainen folk- ja rocklaulaja Bob Dylan sai sanoituksistaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon. 

No, nyt en kuitenkaan eläydy Dylanin, vaan suomalaisen trubaduurin Tuure Kilpeläisen lauluihin. Minulla on Kilpeläisen muitakin albumeja, mutta eniten pidän Erämaasta, jonka hän on tehnyt vuonna 2011 yhdessä yhtyeensä Kaihon Karavaanin kanssa. 

Osassa Erämaan kappaleista on maailmanmusiikin sävyjä, osassa muuta. 
En puutu musiikkipuoleen, vaan sanoihin ja tarkastelen tätä albumia laulettuna runokokoelmana, jonka runot muodostavat juonellisen tarinan.  


1. Bonsaipuu

Olen matkalla sun luoksesi sylissäni pieni bonsaipuu
bussin takaikkunassa loistaa viittä vaille täysikuu
anna vähän vettä, anna rakkautta ja valoa
niin se pitää aina kotonansa sinun sydämesi taloa

Nuori mies muuttaa tyttöystävän luo, huonekasvi sylissä, luottavaisena.
Herkkä, hellänhaikea tunnelma


2. Erämaa














Nyt tarvotaan erämaassa, on kuljettu yhdessä jo kauan ja alun keveys on poissa. Ollaan risteyksessä. 


Huoneessa pariterapeutti piirtää paperiin ympyrän
sanoo tuolla juokset sinä ja tuossa istuu hän
on ikkunalaudalla kaktus, pölyinen, sitkeä
ja minä kaipaan rakkauden vettä, niin että voisin itkeä. 

Kappaleen tunnelma on levoton, musiikin rallityyli korostaa sitä. 


3. Ystävänpäivä

Kadulla nuoripari, vaunuissa nukkuva lapsi
narussa ilmapallo, sydämenmuotoinen
hyvää ystävänpäivää, huutaa naapurin mummo
ja sä oot mun ystäväni, uskollinen yksinäisyys

Koskettava kappale. Kirjoittaja saa yksinäisyyden seuraansa heti aamulla jakamaan kanssaan lehden ja jäähtyneen kahvin.

Sä oot mun kun valot on sammuneet
sä oot mun kun pöytiä siivotaan
sä oot mun, se mitä viivan alle jää
kun muut ovat menneet
mun juhannusheilani
sä oot mun viimeinen valssini
sä oot mun, voin syliisi mä painaa pään

voin luottaa ystävään, sä luokseni jäät

Miten on käynyt bonsaipuulle?


4. Pelko pois

Pelko pois
menen päin sen seiniä 
ja halkeamista valo paljastuu


5. Ajatuksen voima



Ajatuksen voimalla voi jakaa rakkautta
tai pitää yllä vihaa, hautoa kostoa
ja kun painat liipasinta niin mielessäsi on ensin
ajatus

Tämän laulun sanoma on tärkeä. Ajatus on voimakas, koska se ohjaa meitä ja se on teon alku. 


6. Tämä tie

Kirjoittaja pohtii omaa soraista tietään ja koittaa vakuuttaa itselleen, että tie vie valoon. 

Tämä tie tämä tie tämä tie tämä tie on se oikea
vielä keri vielä keri vielä keri sitä lankaasi punaista
Aina mene aina mene aina mene kohti tähtesi hehkua
tämä tie tämä tie tämä tie on ainoa mut oikea
Ainoa mutta oikea


7. Yksinäisen miehen puku

Siis juhlin yksin yksinäisyyttäni. Narrista  nousee tänä yönä kuningas!
Povitaskussa rakkauden mentävä reikä. Narikkalappuja rillumareitä. 
                   Sellainen on yksinäisen miehen puku
                             yksinäisen miehen puku

Hieno uhmakas ralli, kovaa menoa. Yksinäinen mies rällää kapakassa ja pyytää porukkaa arvioimaan pukunsa, jolle "puistelee päätään entisen anopin suku".
On vilu ja haleja kaivataan.


8. Tanssi minun kanssani

Tämä on näistä lauluista suosikkini, romanttinen, ihana. Tekee mieli kirjoittaa tähän koko biisi. Mikä minua estää. Ajatusvirtaani en tohdi kirjata. 

Tuol on miehii joilla on mielipiteitä
saaristomökki ja lasikuituveneitä
suutelevat poskille sukulaisten kesken
ja säästöjä kasvaa kolmella tilillä
      Minä olen mies joka katselee kadulla
salaa sinua kauneuttasi ja vien sinua 
juhliin jossa tanssimme ystävien kesken
kuin viimeistä päivää tai ensimmäistä
    Tanssi minun kanssani, tanssi ja tiedä
    minä olen se mies, joka tahtoo sua viedä
    Älä kätke siis kauneuttasi vakan alle
    vaan tanssi ja näytä se koko maailmalle
    Tanssi minun kanssani
    Tanssi minun kanssani 

Tuol on naisii joilla on äänekäs nauru
merkintöjä CV:ssä, ystäviä tv:ssä
suutelevat poskille tapaamishetkellä
ilmaisevat itseään viidellä kielellä
    Sinä olet nainen, joka kävelee kadulla
kannat sinun kauneuttasi ja viet minua
paikkaan jossa tanssimme vain kahden kesken
kuin viimeistä päivää tai ensimmäistä 
     Tanssi minun kanssani, tanssi ja tiedä
    minä olen se mies, joka tahtoo sua viedä
    Älä kätke siis kauneuttasi vakan alle
    vaan tanssi ja näytä se koko maailmalle
    Se tarvitsee sinua ja jalkojesi tahdissa
    se pysyy taas hetken paremmin kasassa
    Tanssi minun kanssani 
    Tanssi minun kanssani

Ja nämä rakkauden juuret ovat tähdistä tehdyt
ja taivas se vain laajenee
ooo - ooo - ooo
    Minä tarvitse sinua ja jalkojesi tahdissa
pysyn taas hetken paremmin kasassa.
  

9. Hamahelmisydän 

Pieni tyttö on askarrellut isälle lahjaksi hamahelmisydämen. Tiedättehän hamahelmet, pienet osaset, joista kootaan tauluja ja pieniä lahjaesineitä. 
Isä ikävöi tytärtään.

Osani on, osani on sietää luopumista ja ikävää
Osani on, osani on kestää kaipauttani kipeää
osasi on 
osasi on 
se kaunein helmi
keskellä mun sydämen. 

Kyseessä on ehkä eroisä. 

Tulee mieleen äskettäinen kauhea tapahtuma Porvoossa, jossa isä murhasi erotilanteessa pienen tyttärensä. Miten hän saattoi?

Mietin myös viimeaikaista keskustelua, jossa isänpäivä on haluttu korvata läheisenpäivällä. Ei saa tehdä niin, ei. 

Laulun isä vakuuttaa, että tyttö elää aina hänen sydämessään ja että hän suojelee tätä vielä vanhana miehenäkin, matkan päästä salaa. Hän suunnittelee myös tytön häitä, joihin teettää parhaimman puvun, pitää lyhyen puheen ja ojentaa puvun taskusta tytölle hamahelmisydämen. 

Tässä on kaikuja musikaalista Viulunsoittaja katolla, jossa vanha Tevje ja vaimonsa laulavat Nousee päivä, laskee päivä.

10. Uskoton

Viettää voi koko elämänsä vinossa
Voi mennä väärästä talosta
autolla väärään toimistoon
Voi syödä väärässä pöydässä illallista 
aina väärässä seurassa
sanoa selkä väärään suuntaan
kauniita unia

Laulu sanoo, että ihminen voi pettää viidelläkymmenellä tavalla ja olla uskoton omalle tähdelleen, omalle tielleen, lapsuuden haaveilleen, tunnolleen, äänelleen ja uskolleen. 

Tähti on eräs Kilpeläisen paljon käyttämistä kielikuvista. Erämaan laulujen  lyriikassa toistuvat myös tie ja puku.

11. Sairasloma















Kun ihminen sairastuu rakkauteen hän saattaa tarvita sairaslomaa. Kilpeläinen käyttää tätä vanhaa muotoa, nykyään sanotaan sairausloma. Turha siinä on töistä soitella ja kysellä, kun toisella on rakastumisen kuume. Tämä iloinen laulu tuo mieleen Eddie Cochranin rock'n'roll menestysbiisin Summertime blues. Pomo laittaa ylitöihin ja vanhemmat nihkeilevät auton lainaamisessa, ja rakastuneella on mielessä vain deittailu oman kullan kanssa: 

Well, I didn't go to work
Told the boss I was sick.
"You can't use the car
Cause you didn't work a lick"



Erämaa-albumi on visuaalisesti kaunis. En löydä kuvittajan ja valokuvaajan nimeä. Kiitos heille!
Toivon että musiikkia myydään edelleen jossain esinemuodossa, ei vain pilvessä. 





Kiitos Tuure Kilpeläinen!





Kysymys tämän kirjoitukseni lukijoille: kenen laululyriikkaa ihailette? 

Minä pidän Kilpeläisen ohella mm. Björkin (I've Seen It all) ja Nina Simonen (Fodder On My Wings) kirjoittamista ja laulamista tarinoista. 


lauantai 11. marraskuuta 2017

Kirjoittamisesta, lukemisesta ja arvostelun vastaanottamisesta



Daniel Díaz Godoy, Sin título, 2014 

Kun tekee romaania esimerkiksi kolme vuotta, ideoi, taustoittaa, haastattelee, kirjoittaa, korjaa, kuuntelee esilukijoita, editoi taas ja niin edelleen, oppii tietämään, mitä kirjassa sen ilmestyessä on. Siksi on aina yhtä hämmästyttävää nähdä jonkun yrittävän tunkea valmiin teoksen  kansien väliin jotain, mitä siellä ei ehdottomasti ole. 

Yllä oleva teksti on aikakauskirja Grantan nro 9 Riku Korhosen kirjoittamasta esseestä Puhu, viha. Korhonen kritisoi saamaansa kritiikkiä ja fantasioi kohtauksia, joissa kohdistaa väkivaltaa valehtelijoiksi kutsumiinsa romaaniensa väärinymmärtäjiin. 

Kirjan väärinymmärtäminen?

Kun julkaiset, älä pohdi ymmärretäänkö sinut väärin. Sinut todennäköisesti ymmärretään väärin. Se on väistämätöntä. Hyväksy että on kaksi tekstiä. Sinun tekstisi ja teksti jonka lukija kokee. Iloitse lukijoistasi. 

Tämä on viimeinen vinkeistä Mikko Toiviaisen ja Ronja Salmen toimittamasta teoksesta 12 tarinaa kirjoittamisesta. Kirjassa on kahdentoista kirjoittamisen ammattilaisen ajatuksia siitä, mikä heitä innostaa kirjoittamaan ja lopussa vinkkejä kirjoittamisen eri vaiheisiin ideoinnista editointiin ja julkaisuun saakka. 

Samasta kirjasta alla lauluntekijä ja laulaja Samuli Putron ajatuksia omasta kirjoittamisestaan. 

Kirjoitan siksi, koska en ole löytänyt toistaiseksi mitään, mikä kiinnostaisi yhtä paljon. Ei matkustaminen, ei rikastuminen, ei seksuaaliset valloitukset. Ei keskustelu eikä edes lukeminen - ne ovat minulle kaikki materiaalia ja välineitä kirjoittamiseen. 

Tärkein oivallukseni kirjoittamisesta on se, että  kirjoittaminen määräsi sen, minkälaista elämästäni tuli. Siksi on oleellsita ymmärtää, että se on voimakkaampi kuin minä. Suurella osalla taiteen kanssa tekemisissä olevista se kaikista suurin viesti ei ole niinkään sisällöllinen kuin elämällinen. Jossakin kohtaa teosten sisällöllisyys ja elämä menevät samaksi mytyksi ja vasta aikojen päästä voi tutkia, mikä se elämän ja yksilöllisyyden viesti on. 

Unelmoin ymmärrettävyydestä. Toivon, että pystyisin olemaan selkeäsanainen - jopa oivaltavuuden ehdoilla. Kauhukokemukseni on se, että menen kioskille ostamaan sytkäriä, eikä myyjä ymmärrä, mitä sanon. 
Kirjoittamisessa pelkään etten tunnista omaa huonouttani. Että olen yksinkertaisesti niin tyhmä, etten tunnista itserakkaudellisista syistä hyvää huonosta. 

Lukeminen sekä pienimuotoinen kirjoittelu ovat itselleni valtavan tärkeitä asioita. Iloitsen kirjoista ja kirjakeskusteluista. 
Toivon, että kirjamaailmaan mahtuu edelleen rikasta moniäänisyyttä ja suvaitsevaisuutta erilaisia näkemyksiä kohtaan niin sisällöissä kuin kritiikissä ja sen vastaanottamisessa.   

Luin mieltäni ilahduttavan artikkelin lokakuun lopun Kouvolan Sanomista, toimittaja Henri Pitkäsen kirjoittama juttu oli otsikoitu Kirja taipuu, vaan ei katoa. Jutussa käy ilmi, että vaikka suomalainen käyttää vain 120 euroa vuodessa kirjoihin ja selittää. että kirja ei mahdu kotiin, niin kirjastoista lainataan edelleen paljon ja äänikirjat ovat olleet viime aikoina nousussa. Kirjoja kuunnellaan mieluummin kuin luetaan digilaitteista, joiden käyttö taas ei ole kasvanut odotetusti.
Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja, tietokirjailija Kai Ekholm toteaa, että uskoo television hiipuvan ennen kirjaa, joka säilyy jossain muodossa niin kauan kuin ihminen on nykyisen kaltainen lukeva olento.
"Onhan se tiedonvälittäjänä aika pistämätön. Aina kun ajatellaan, että se on poismenovaiheessa, yllätytään. Se on perheitä yhdistävä ja sitova tekijä, eräänlainen eheän ja älyllisen elämän symboli." 


maanantai 6. marraskuuta 2017

Isänpäivä vai läheisenpäivä?




Tämä on muutaman päivän takaisesta HS:sta. Kyseessä on joidenkin helsinkiläisten päiväkotien aikomus ottaa isänpäivän tilalle juhlan aiheeksi läheisenpäivä ja myöhemmin sama juttu äitienpäivän kohdalla. Kuvassa viitataan myös viimeaikaiseen keskusteluun kielen muokkaamisesta sukupuolineutraalimpaan suuntaan.

Miksi näin tehdään, miksi ei isänpäivää? Asiaa selitetään sillä, että on monenlaisia perheitä, yhden vanhemman perheitä, uusperheitä, kahden äidin tai kahden isän perheitä ja monia muita perhemuotoja,  jolloin lapsi, jolla ei ole selkeästi isää tai äitiä kokee tällaisena päivänä osattomuutta.  
Juuri tämä moninaisuus tekeekin mielestäni asiasta helpon. Olen huomannut, että lapsille moninaisuus ja erilaisuus (muussakin kuin perhemallissa) on normaaliutta, ei mikään tabu. Kaukana ovat ne ajat, jolloin puhuttiin äpäristä, lehtolapsista tai au-lapsista. Lapset puhuvat perhekuvioistaan rennosti ja vertailevat niitä ilman että toinen olisi huonompi toista, saati sitten häpeällinen. 

Siitä asti, kun isänpäivää on alettu juhlia, päiväkodeissa ja kouluissa on askarreltu kortteja paitsi isille myös ukeille, sedille tai miehenmallikavereille.
 

Näissä isänpäivää boikotoivissa päiväkodeissa on ilmeisesti ollut tapana kutsua isiä isänpäivän kunniaksi aamukahville. Kysyn, kuinka moni työhön kiiruhtava isä on sinne ehtinyt. Taitaa olla niin, että moni isän omaava on jäänyt yhtä osattomaksi tässä tilanteessa kuin isätönkin. 



Nappasin kuvan Käpylän päiväkodin portilta Kouvolasta. Tässä kyltissä on minusta tärkeä asia! On isiä ja äitejä, tai olkoot vaikka henkilöitä, jotka lastaan hakiessa höpöttävät työpuheluja. Minusta kaupan kassalla asioiminen puhelin korvassa on törkeää, mutta että oma lapsi haetaan mieli muualla puhelin korvalla, huh. Kai sitä tapahtuu, eihän tuota kylttiä olisi muuten tarvinnut laittaa. 

Olen ollut pari kertaa isovanhempien päivässä. Ei meitä siellä monta henkilöä ollut. Monen lapsen isovanhemmat asuvat kaukana, ovat ehkä vielä työelämässä tai liian vanhoja ja sairaita osallistuakseen. 
Joillain on paljon isovanhempia, varsinkin uusperhekuvioissa on, joillain ei yhtään. Sellaista elämä on. 
Pitäisikö isovanhempien päivän tilalle vaihtaa tasavertaisuuden vuoksi vanhanihmisenpäivä?

Eräs blogiystäväni Jope kiteytti mielipiteensä isänpäivän hämärtämisestä näin:
"Lasten aliarvioimista on tuo uuskieli, joka muka neutralisoi asioita joita maailmassa on. Kuten isiä ja äitejä.
Jos kiellämme kaiken, mitä jokaisella ei ole, mitähän lapselle jää?
Oikea kuva maailmasta johon hän on syntynyt?

Ei. kyllä tässä ollaan kokonaan väärällä tiellä. ja silläkin vielä eksyksissä. Tarkoitus voi olla hyvä, mutta toteutus mättää niin kuin niin usein, kun hyvä tarkoitus on suurempi kuin todellinen kuva maailmasta."  

Tämä Jopen kommentti tuo mieleeni kertomuksen erään lapsen kasvatuksesta kauan sitten. 
Lapsen nimi oli Siddhartha. Hän oli hyvin suojeltu ylhäisöperheen poika, niin suojeltu, että hänen ei sallittu nähdä kuolemaa. Joka aamu palvelijat korjasivat visusti pois lakastuneet kukat ja kuivat korret palatsialueen sisäpuolelta. Pikkupojan ympäristössä sai olla vain täydellisyyttä. 
Teininä Siddhartha naitettiin kauniin serkkunsa kanssa, ja elämä jatkui ylellisyydessä, kunnes hänelle tuli pakottava houkutus päästä päiväksi palatsin ulkopuolelle. Sielläkin hänen tieltään kiiruhdettiin siivoamaan pois kaikki kuihtumiseen ja kärsimykseen viittaava, mutta hänpä livahti sivukujalle ja kohtasi siellä jotain outoa - epätäydellisyyden. Hän kohtasi vanhuksen, sairaan, kuolleen ja askeetikon. Muutaman vuoden kuluttua nuorukainen hylkäsi varjellun elämänsä, jota ei pitänyt minkään arvoisena, ja lähti kohtaamaan oikean elämän kärsimyksineen. Hänestä tuli pyhä mies, Siddhartha Gautama Buddha. 

Oikea elämä.
En ymmärrä, miksi sellainenkin luonnollinen asia kuin isyys ja äitiys pitäisi vesittää ja hämärtää. 

Jos meillä on korvapuustipäiväkin, niin miksei isänpäivää? 
Kuulkaas, kaikki eivät voi syödä korvapuusteja, pitäisikö päivän nimi olla jonkunsyötävänpäivä? 
Saanko minä viettää hääpäivää mieheni kanssa, kun kaikilla ei ole miestä? Jouluhan on vähän siinä ja siinä, niin kaupallinenkin.

Kaupallisuus on se, millä erilaisia päiviä mollataan. Se on itsestä kiinni, viettääkö juhlapäiviä kaupallisesti vai lämpöisesti läheisiään tavaten vai ei ollenkaan. Mutta miksi niiden päivien arvo pitäisi kieltää niiltä joille ne ovat tärkeitä?  

Minun mielestäni isät ovat päivänsä ansainneet! Skool! 


lauantai 4. marraskuuta 2017

Kiinnostava novelli uudessa Grantassa, Bernard Quiriny, San Juliánin piispa




Aikakauskirja Grantassa nro 9 on 14 mielenkiintoista kirjoitusta, joista osa novelleja, osa muuta lyhytproosaa ja yksi runomuotoinen kirjoitus. 
Kirja vaikuttaa ensiselaamalta paljon kiinnostavammilta kuin edelliset. Tunnustus on aina tunnustus! 

Tarkastelen belgialaisen kirjailijan ja kirjallisuuskriitikon Bernard Quirinyn vuonna 2008 ranskaksi julkaistua novellia L'épiscopat d'Argentine, jonka Ville Keynäs on suomentanut ansiokkaasti nimellä San Juliánin piispa

Novellin kertojana on piispan palvelukseen pestattu nainen. Vuosi on 1939 ja paikka Argentiinan San Julián. Muita henkilöitä novellissa ovat Teresa-niminen chileläinen keittäjä, taloudenhoitaja Morel ja itse Hänen Ylhäisyytensä piispa.

Siivoojana toimiva kertoja saa ohjeen toimia äärimmäisen näkymättömästi, ja niin hän tekeekin. Hän menee joka aamu tunnollisesti ja hiljaisesti siivoamaan piispan makuuhuoneen tämän lähdettyä huoneesta.

Olin liiaksi keskittynyt tehtäviini ihmetelläkseni mitään - en olisi varmasti ihmetellyt sen enempää vaikka siellä olisi ollut baarikaappi tai levyautomaatti. Parin päivän kuluttua tilanteen outous kuitenkin kirkastui minulle: mihin Jumalan palvelija tarvitsi kahta sänkyä? Panin merkille, että Hänen Ylhäisyytensä käytti joskus toista sänkyä, joskus taas toista. Toisinaan, joskin harvemmin, kummassakin sängyssä oli nukuttu. 

Siivoojan uteliaisuus tekee hänestä salapoliisin. Onko niin, ettei isäntä vietäkään öitään pelkästään Jumalan seurassa? Mitään ei selviä, ennen kuin talossa alkaa tapahtua kummia. Piispa on samaan aikaan sekä matkoilla että pinkomassa piispantalon pihassa alastomana, samaan aikaan yläkerrassa kaapu päällä ja alakerrassa harmaassa puvussa. 

Jos lukijani olet juonivetoinen lukija ja haluat itse lukea tämän mysteerin Grantasta, niin ota tähän mennessä kirjoittamani kirjavinkkauksena ja lopeta lukeminen tähän. - Maltatko?








Kiitän Quirinyn novellia sen huikeasta juonesta. Salapoliisityö koukuttaa lukijan: mitä ihmettä piispan talossa on menossa? Loppu yllättää ja vie tarinan aivan uuteen tilanteeseen. 
Tästä kertomuksesta saisi komediallisuutta sisältävän kauhu- tai fantasiaelokuvan, miksei trillerinkin. 









Hänen Ylhäisyytensä on kaksikehoinen.

Kun salaisuus on paljastunut, piispa hakee siivoojaan makuuhuoneeseensa ja käy tämän kanssa pitkän keskustelun erityisyydestään toisen "asumattoman" itsensä maatessa kuolleen kaltaisessa tilassa tarkasteltavana ja kosketeltavana. 

Kun mainitsin Hänen Ylhäisyydelleen, että hän toi mieleeni tohtori Jekyllin, hän vastasi että hänen tilanteensa oli yksinkertaisempi kuin Stevensonin kuvittelema. "Henry Jekyllillä oli eri ruumiit sielunsa eri tiloja varten", hän selitti, "kun taas minulla on vain yksi sielu asuttamaan kahta ruumistani, jotka ovat täysin identtiset. Miten tylsää, ankeaa ja mielikuvituksetonta!

Piispa kokee ylimääräisen  ruumiinsa taakkana, jolla Luoja joko rankaisee tai palkitsee häntä, koska tutkimattomia ovat Hänen tiensä. 
Pieni  henkilökunta käyttäytyy kuin tilanteessa ei olisi mitään erikoista. 

Kertoja eroaa piispan palveluksesta muutaman vuoden jälkeen ja kirjoittaa tälle harvakseen kuulumisiaan. 
Kerran hän saa vastauksen, jossa piispa kiittää häntä salaisuutensa pitämisestä. Hän huomaa vasta toisena päivänä paperin kääntöpuolen jälkikirjoituksen. 
"Kahdeksan viikkoa sitten ilmestyi kolmas ruumis ja elämäni mutkistui entisestään. Montako niitä vielä syntyy ennen kuin viimein pääsen lepoon?"

Mikä kiehtova tarina! 

Tyyli on yksinkertainen, kronologinen ja raportoiva, mikä sopiikin 30-luvun lopun ja 40-luvun tunnustuksellisen kirjoituksen tyyliksi hyvin.
Nykyään erilaiset kokeilevat tyylit ovat valtavirtaa, olikin virkistävää lukea vaihteeksi vanhanaikaista tekstiä. 

Quirinyn kehittelemä monikehoisuus on kuin vastakohta dissosiaatiohäiriölle, jossa henkilö pitää yllä monia eri persoonia varhaisten traumaattisten kokemusten seurauksena. 

Piispan palvelija keksii viitata isäntänsä tilannetta Ovidiuksen Muodonmuutoksiin:"Sielu ei kuole, vaan jätettyään aiemman asuntonsa se aina saa uuden kodin ja asuu siellä."

Ajatus monikehoisuudesta alkaa kiehtoa mielikuvitustani. Piispan makuuhuoneeseenhan pitää lisätä sänkyjä kehojen lisääntyessä ja matkustelu käy varmaan yhä hankalammaksi, koska "sielun asunnot" on viisainta pitää lähellä, ettei sielu karkaa kauas ja piispainkokoukseen jää kuin kuollut -kehoja pelästyttämään asiaan vihkiyttämättömiä. Voi piispa parkaa!

Veikkaan, että muut Grantan tunnustukset kalpenevat tämän tarinan rinnalla. 


sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Matkakirjeitä Espanjan Aurinkorannikolta 5: Hyvästi kesäaika ja Gracias a la vida



Hyvästi kesäaika, konkreettisesti! Tänään tätä, ja kohta lumessa pohruamista. 

Gracias a la vida (Julio Iglesiasin laulamana), elämälle kiitos siitä, että pääsin tälle matkalle.

Kumpikaan meistä matkalaisista ei ole tällä kertaa kävellyt lasiovia päin tai sairastunut keuhkokuumeeseen. 
Päinvastoin, lämpö tuntuu vieneen pois jäykkyyttä kropasta ja mielestä. Iho on lämmin ja olo voimakas ja hyvä.

Kiitos matkakumppanille, Untolle! Hänkin on viihtynyt rantalomalla näin loppukaudesta, kun ei ole tarvinnut niin paljon suojata ihoaan. Unto kuvaa tässä alla olevassa kuvassa Benalmádenan Paloma-puiston komeita kukkoja. 







Gracias a la vida myös kaikista kulttuurielämyksistä!

Kävimme lopuksi vielä copla-konsertissa Benalmadenan kulttuuritalolla. Copla on melodramaattista flamencon ja meidän tangomme tyyppistä musiikkia. Ymmärsin vain joitain sanoja (muerto, luna, amor, corazon, primavera), mutta tuntui että tajusin silti tarinan. 
Copla-laulajat ovat yleensä pukeutuneita näyttäviin kansallisasuihin, jotkut ovat modernisoineet esityksiään ja ottaneet vapauksia puvun suhteen, mikä monen vartalolle sopiikin paremmin. 
Esiintyjinä oli paljon vanhempia naisia, täydellisiä mutta erottumattomia.
Minä hurmaannuin täysin nuorehkoon down-naiseen nimeltä Isla Olmo. Hän oli täydellisen itsevarma ja upea sekä liikehdinnässään että laulussaan. Hänellä oli pareina komeita nuorukaisia, Edu Diaz, jolla on hieno hidas liikekieli ja muhkea ääni ja toinen joka esiintyi hauskasti nopein liikkein. Hänen nimensä jäi kuulematta. 








Elämälle kiitos siitä, että täälläkin saatoin kirjoitella (epämukavammin kuin kotona, mutta niinhän se on aina matkoilla) ja vaihtaa ajatuksia blogeissa! 
Ja että kotiin on kiva palata. Olen lähes malttamaton näkemään läheisiäni kolmen viikon jälkeen.

Adios Costa del Sol, vuelvo seguramente! 



lauantai 28. lokakuuta 2017

Matkakirjeitä Espanjan Aurinkorannikolta 4: Alhambra


Las granadas,
granaattiomenia, jo ylikypsiä

Olimme muutama päivä sitten bussimatkalla Granadassa. Matkan varrella ihailimme silmänkantamattomiin yltäviä mantelipuu- ja oliivipensaspeltoja. 
Jos Suomi on metsäinen, niin sitä on Etelä-Espanjakin, sillä erotuksella että puut on istutettu riveihin ja ne tuottavat hedelmää. Samalla tavalla peltoina on myös sitruspuita ja viiniköynnöksiä.


Granadan kaupunki on Sierra Nevadan vuorten välisessä laaksossa, kattilan pohjalla. Siellä on todella kuuma keskikesällä, tänä superkesänä jopa 45 astetta. Myös syksy on ollut uskomattoman lämmin, meidän käydessämme lämmintä oli 27 astetta. Oli hauska katsella kesäkadulta lumipeitteisiä vuoria.




Päänähtävyys Granadassa on Alhambran maurilaisaikainen kuninkaiden palatsi (klik)Se on Espanjan suosituin turistikohde ja yksi suosituimpia koko maailmassa.
Me menimme Alhambraan ryhmän mukana. Varasimme valmismatkan tutusta kadunvarsimatkatoimistosta, jonka matkoihin olemme olleet tyytyväisiä niin hinnan kuin laadunkin suhteen. 
Minulle jäi sellainen kutku, että haluan nähdä tämän ihmeellisen palatsin vielä joskus itsekseni tai omassa pienessä seurueessa. Kulkureitille on merkitty eri väylät ryhmille ja individuales-kulkijoille. Päärakennukseen ei voi jäädä kupeksimaan, koska menijät on tarkkaan porrastettu, mutta puutarha-alueella ja aukioilla olisi ollut hauska tunnelmoida ja kuvailla itsekseen vähän pitempään. 
Jos aikoo mennä Alhambraan itsenäisesti, on hyvä varata käynti netistä jo Suomessa ennen lomalle lähtöä. Palatsissa käy vuosittain miljoonia turisteja, ja varauksia saattaa olla pitkäksi aikaa. 






Arabitaiteessa ornamentit ovat tärkeitä.

Maurien vaikutus näkyy niin rakennusten muodossa kuin kauniissa ornamenttikuvioissa Välimeren alueella ihan arkirakennuksissakin, muureissa ja kaakeleissa. 




Arabikulttuurille tyypilliset varjoisat sisäpihat viehättivät. Olen lukenut usemmassakin romaanissa elämästä tällaisilla pihoilla.

Minusta oli myös kiinnostavaa nähdä maurilaisten rakentama, mutta jo roomalaisten aikanaan kehittämä akvedukti, vesijohto, yhä toiminnassa. Kirkas raikas vesi tulee vuorilta.


Sypressit ovat vahvoja ja kestävät muotoilua.  Palatsialueella on käytetty paljon myös myrttiä pensasaitoina. Mikä tuoksu!


Alueen matkamuistomyymälöissä on myynnissä Washington Irvingin kirja Tales of The Alhambra vuodelta 1832. Harmitti, etten ostanut, mutta ei harmita enää, koska se odottaa minua suomen kielisenä jo omassa paikalliskirjastossa (no, 1800-luvun alun englanti olisi kyllä viehättänyt). Valitsin kirjaston nettisivuilta vanhan painoksen, jonka virkailija poimi minulle varastosta ja jo seuraavana päivänä tuli tekstari, että kirja on varaushyllyssä noudettavissa. Kaiken lisäksi Unto sai ladatuksi saman kirjan ilmaiseksi tablettiinsa. Kyllä nykyinen digiteknikka on ihmeellistä. 
Irvingin kirja on eräänlainen matkapäiväkirja, joka sisältää myös esseitä ja tarinoita.  





Jos lähdet matkalle Costa del Solille, täältä on helppoa ja halpaa käydä myös kahdessa paikassa ulkomailla. Gibraltarille pääsee päiväksi 13 eurolla ja Tangeriin Marokkoon noin 50 eurolla, kolmen päivän matka opastuksineen sinne maksaa sekin vain vähän päälle parisataa euroa. Olen ollut noilla opastetuilla reissuilla, nyt tekisi mieli mennä omin päin. 
Meidän 12 tunnin Granadan reissumme oppaineen ja Alhambran pääsymaksuineen oli 52 euroa per henkilö. 
Onhan tämä hurjan paljon halvempaa kuin matkailu Suomessa. 
Bussimaksut lähikaupunkeihin tässä ympäristössä maksavat  1,55 - 1,65, sama matka minulla Kouvolan seudulla on käteisellä  maksettuna noin 5 euroa, Waltti-kortilla 4 ja pikavuorolla 10 euroa. 

Ehkä vielä yksi kirje täältä ennen kotiinpaluuta. 

Tänään alkoi tehdä mieli päästä lukemaan paperi-Hesaria. Muutamia läheisiä on myös jo ikävä. 

Matka on tehnyt tehtävänsä, kun alkaa kaivata kotiin. 

maanantai 23. lokakuuta 2017

Matkakirjeitä Espanjan Aurinkorannikolta 3: YK:n päivän ajatuksia ja luettuja kirjoja


Kyyhkypatsas Mijasin kaupungissa vuoren rinteellä.
"El pueblo de Mijas por la Paz año 1996"

¡Hola amigos! Otra vez.
Huomenna on Kansainvälinen YK:n päivä. Tätä päivää on vietetty vuodesta 1948, YK:n peruskirja oli astunut voimaan kolme vuotta aiemmin, 24.10.1945. Järjestöä pidettiin aikanaan rauhan takeena ja turvana. Nykyään sen merkitys on harmillisen vähäinen. Minusta on kuitenkin hyvä, että on päivä, joka muistuttaa maailmanrauhan tärkeydestä.  

Olemme lähdössä huomenna Granadaan. En tiedä, miten YK:n päivä täällä huomioidaan. Tilanne on kireä maan sisällä. Kataloniassa kytee kapinahenki, ja mellakoita on todennäköisesti tulossa. 
Täällä etelässä näkyy Espanjan lippuja parvekkeilla, mikä on uutta, yleensä Espanjassa ei paljon liputeta. 
Fuengirolassa oli kansallispäivänä 12.10. rauhan ja yhtenäisyyden tapahtuma, jota seurasimme televisiosta. Tilaisuudessa oli puheita, musiikkia ja tanssia. Ihmiset kannattelivat kulkueessa päittensä päällä 50 metriä pitkää maan lippua. Olisimme varmaan menneet paikan päälle, mutta huomasimme tämän vasta, kun avasimme television.

Kerron lyhyestä kohtaamisesta markkinoilla, koska se jäi mieleeni lämpimänä ja ystävällisenä yhteisyyttä korostavana tilanteena. 
Pysähdyin katselemaan kauniita afrikkalaisia puukulhoja, joissa kämmenet muodostavat kupin. Vertaillessani pää kallellaan kulhojen värisävyjä afrikkalaistaustainen myyjä tuli kysymään:"What color you like, Sis?" 
Sis - minä! Ihanaa! Sisar ja veli ovat sanoja, joita mustien yhteisön jäsenet käyttävät toisistaan. Tuli lämmin olo, hyvä mieli. Vastasin, että pidän eniten tummimmasta, johon hän:"Of course, Sis." Tässä se kuppi on, aion laittaa siihen kotona iltasella päivän korut.


Olen lukenut monta kirjaa rannalla ja täällä kämpillä kodikkaasti iltapuhteella, ellemme ole jossain konsertissa tai muualla menossa.
Innostuin kuvaamaan kirjoja ulkona. Alla kuvat ja jokaisesta lukemastani kirjasta jotain. 


Angie Thomasin kirja The Hate U Give kertoo USA:n mustien keskiluokkaisten ihmisten kohtaamasta rakenteellisesta väkivallasta. Ajattelin, että olen kuullut jo liiankin monta tarinaa valkoisen poliisin ampumista mustista teinipojista, mutta tämä kirja osoittaa, että juuri näin ei saisi ajatella. Ei saisi turtua.
Kirjailija on entinen räppäri ja kirja on hänen esikoisensa.  

"That's the hate they are giving us baby, a system designed against us. That's Thug life."  



Merete Mazzarellan kirja Elämän tarkoitus on esseeteos Mazzarellan tyyliin, täynnä hyviä sitaatteja ja pohdiskeluja. Tiivistelmäksi käyköön se, että hyvä elämä on mielekästä elämää ja siihen liittyy olennaisena osana keskustelu.

Kerstin Ekman kirjoittaa 90-luvulla ilmestyneessä romaanissaan Herätä minut eloon:"Mielipiteiden vaihtaminen, keskustelu on ihmiselle syvästi välttämätöntä. Ellet keskustele, voit jäädä oman vakaumuksesi armoille. Ja tiedäkin, ettei oman vakaumuksensa kanssa voi keskustella."

Minua ärsyttää tässä kirjassa takakannen kuva kirjailijasta. Mazzarellan kuva on käsitelty kasvoista täysin sileäksi ja persoonattomaksi. Pikku juttu, mutta tulee jotenkin pettynyt olo.



Heidi Köngäksen romaani Sandra on ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut laitteella, tabletilla. 
Enpä ole aikoihin lukenut näin hyvää kirjaa! Veikkaan tätä kirjaa vuoden Finlandia-voittajaksi. 
Tilasin Sandran välittömästi itselleni Adlibriksestä oikeana paperikirjana. Tuli sellainen tunne, että tämän kirjan haluan omakseni. Tässä kirjassa on meidän kaikkien historiaa, Suomen vaikeita vuosia. Minun isoäitini ensimmäinen mies vangittiin punakapinallisena, kuten Sandran mies Janne.  
Suomen sisällissota oli erittäin raaka, miten uskomattoman raaka, sen kertoo tämä kirja. Ja miten lähellä nuo ajat ovat. 

Lopultakin jokainen sota on aina häviö, ihmisyyden häviö. Sodilla on aina pitkät jäljet, jotka eivät lakanneet koskaan silloin kun aseet vaikenivat.


Luigi Pirandellon novellikokoelma Ahdas frakki on nyt luvun päällä. Vaikuttaa tasokkaalta. 


Jos kirjat loppuvat, pitää napata joku toisten turistien tänne jättämistä kirjoista. 
Tässä kasa. Tuo David Nichollsin kirja voisi olla hyvä, laugh-out-loud mainostaa Daily Mail kirjan kannessa. 




Hyvää YK:n päivää kaikille! 

Terveisin kirjeenvaihtajanne Maribel Mentula. ♥



keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Matkakirjeitä Espanjan aurinkorannikolta 2: taidetta, fanittamista ja muuta

¡Hola amigos! Tällä kertaa tarinaa positiivisista elämyksistä. 

Yksi ihana elämys on meri, joka on ollut niin lämmin, että jopa minä olen pystynyt uimaan päivittäin. 




Miksi jokin taide iskee ja jokin muu ei? 

Me olemme molemmat matkalaiset, mieheni ja minä, ihastuneita flamencotanssija Jaime Fresnadaan. Kävimme viime syksynä katsomassa  hänen ja Asami Ikedan esityksiä kahdesti, ja nyt olimme onnellisia kun huomasimme, että sama klubi on edelleen toiminnassa Benalmádenassa. Kävimme siellä heti lomamme alussa. Menemme varmaan vielä loman päätteeksi yhteen esitykseen. 
Jaime Fresnada on opiskellut tanssia Sevillassa ja saanut vahvaa polkemista sisältävästä tyylistään lempinimen El Estampio (tömistelijä). Hän on ollut kuulun mustalaistanssijan opissa, opettanut itse ja esiintynyt jo pitkään niin kotimaassa kuin ulkomailla.
Jokainen näkemämme klubiesitys on ollut erilainen, improvisoitu ja hyvin, hyvin tunteellinen. Fresnadan ja Ikedan lisäksi esityksissä on kitaristi. 

Kuva googlesta


Tämä kuva on Unton ottama. Iltakymmeneltä ulkona otetussa kuvassa oli niin outo sävy ja täällä läppäreissämme heikot kuvankäsittelyohjelmat, että hän päätyi muuttamaan sen mustavalkoiseksi. 
Mikään kuva ei tuo esiin Fresnadan harvinaista säteilyä. Silmät tuikkivat iloa ja hymy lävähtää kasvoille kuin aurinko. Esityksessä ilme muuttuu keskittyneeksi ja usein kärsiväksi. 


Asami Ikeda on suorittanut flamenco-opintonsa synnyinmaassaan Japanissa ja lähtenyt jatko-opintoihin Lontooseen ja sieltä Sevillaan, jossa hän päätyi Fresnadan oppilaaksi. Tästä nukkemaisesta naisesta on vaikea kuvitella sitä voimaa ja jopa rumuutta, mitä hän tanssissaan ilmentää rajuin liikkein ja vääristynein ilmein. 

Ketä taiteilijoita olen fanittanut? Monia. Kirjallisuudesta esim. John Maxwell Coetzeetä ja Toni Morrisonia, musiikista Jorma Hynnistä, tanssista Jorma Uotista. Mikä heissä vetoaa minuun, en tiedä. 

Onko sinulla lukijani fanittamisen kohteita? Onko joku taiteilija aivan yli muiden? Fanittaminen vaatii kiinnostuksen myös taiteilijaan itseensä, ei vain hänen taiteeseensa. Idoli voi olla myös kuollut. Jos ihailee jotain edesmennyttä taiteilijaa, voi käydä hänen haudallaan ja istua tunnelmoimassa kahviloissa, joissa hän on istunut. 


Yhtenä päivänä kävimme Malagan modernin taiteen museossa (CAC, Centro de arte contemporáneo). 
   
Siellä pysähdyin alle kuvaamieni töiden kohdalle. Miksi niiden? 


Adriana Torres,  Conciencia desvelada, 2012
Nämä maalaukset on tehty tyynyliinoihin. Siellä se sydän on, corazon. 
Sydän on pumppumme, jolla on tietty ikä. Joskus sen teho loppuu, ellei mikään muu ole ehtinyt tappaa ihmistä sitä ennen. Sydänsuru, sydämen särkyminen, sydän lyö ilosta, sydänkäpynen. 


Danielle van Zadelhoff,
kokoelmasta Growing up, 2015
Miten kuvaaja on saanut valokuvaan juuri tuon iän, tuon kysymyksen kasvoilla?



Francisco Leiro, Exposed, 2011
Puusta esiin veistetty kolmikasvoinen mies, normaalikokoa hieman isompana. Miten monet kasvot meillä onkaan! 



Carmen Calvo, Au revoir les enfants, 2003

Laumakasvatus? Siihen olen itsekin osallistunut. Kuvassa on jotain kauhistuttavaa, yhtenäiset puvut, mutta erottelevat värit. Olen nähnyt kuvan Pablo Picassosta juuri tuollaisessa kouluasussa. Hän voisi olla tuo oranssipäinen vasemmalla, one of a kind.  
Nämä koulupojat eivät varmaankaan ole onnellisia. 
Ihminen on sosiaalinen eläin, ja kasvatus on ehtymätön keskustelunaihe. 
Miten liikuttavat jalat noilla pienillä pojilla. 



Flamencokenkiä markkinoilla, pienimmät parivuotiaan kokoa. 
Alla meidän matkaajien menokengät, kokoa 41 ja 45. Eikö olekin mahtavat nuo minun kultatossut?


sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Toinen tuntematon




Toinen tuntematon (2017) syntyi, kun viestintätoimisto Ellun Kanat Kirsi Pihan johdolla ja WSOY ryhtyivät yhteistyöhön tavoitteenaan kertoa naisista, joita mainitaan Väinö Linnan romaanissa Tuntematon sotilas, joitakin hyvinkin ohimennen. Kirjaan pyydettiin novelleja 22 kirjailijalta ja sen ovat toimittaneet Johanna Catani ja Lari Mäkelä

Jokaisen novellin alussa on "ensimmäisestä Tuntemattomasta" ote, josta novelli saa alkukipinän. 
Minusta tämä lähtökohta on hyvin inspiroiva, se antaa sysäyksen ja sen jälkeen vapauden luoda henkilöhahmon tai hahmoja ja heille elämän. Ainoa mikä sitoo, on ajankohta. Nuoremmatkin kirjailijat tuntuvat ottaneen hyvin selvää sota-ajan oloista, esineistöstä ja ilmapiiristä. 

Luin tämän kirjan pääosin lentokentällä ja koneessa matkalla lomapaikkaan. Olen nyt sulatellut sitä muutaman päivän ja löytänyt paljon kiitettävää, mutta myös yhden kriittisen kysymyksen: Miksi muutamat kirjoittajista kirjoittavat naistensa kautta miesten tarinoita uudestaan? Ne me jo tiedämme. Nyt on kyseessä TOINEN Tuntematon. 
Pidin erityisesti niistä novelleista joissa paneuduttiin naisten elämään.

Kirsi Piha sanoo alkusanoissaan, että vaikka nainen ei kuulu rintamatarinaan ja vain häivähtää Tuntemattoman sotilaan sivulauseessa, niin me tiedämme, että hänellä oli valtava vastuu ja tehtävä sota-aikana. Naiset pyörittivät yhteiskuntaa miesten sotiessa. 

Lapset ja koti piti hoitaa, mutta niin myös tehtaat pyörittää ja hevoset kengittää. Naisten elämä ei ollut pelkkää heijastumaa miesten elämästä vaan täyttä ja raskasta arkea, kaipauksen täyttämää toki kaipasi sitten isää, poikaa, veljeä, kihlattua tai puolisoa. 

------

Yksi suosikkinovelleistani on Petri Tammisen Teidän surkeutenne vuoksi
Novelli koostuu kahdesta kirjeestä ja yhdestä pienestä paperilapusta. Kirjeet ovat sotamies Riitaojalle.

Ensimmäinen kirje on ruustinna Claudia Lötjöseltä, jolla Riitaojan sisar on töissä. Ruustinna on ottanut oikeudekseen lukea tytön saamat kirjeet ja pitää nyt velvollisuutenaan moittia sotamiestä raukkamaisesta epäisänmaallisuudesta, koska tämä on kirjeissään kertonut peloistaan ja sanonut jopa tavanneensa "julumia ihmisiä". Sodassahan on vain uljaita sotureita ryssää häätämässä. Ruustinna puuttuu asiaan myös, koska pelkää, että sotamiehen sisar Siiri ahdistuu ja hänen työpanoksensa pappilan piikana heikkenee veljen osoittaessa tällaista taistelutahdon puutetta. Ruustinna toivoo, että hänen pieni panoksensa ravistelisi sotamiestä, vaikka varsnainen kohotustytö kuuluukin tämän esimiehille.
Onhan luonnotonta pelätä jotakin sellaista, johon ei voi itse vaikuttaa. Sikäli kuin vihollisen kranaatti sattuisikin juuri teihin, on tuollainen sattumus Jumalan vallassa, Niin yksinkertaista se on. 

Toinen novelli on Siiriltä, joka ei ole tippaakaan ahdistunut, vaan kirjoittaa keveästi ja iloisesti kiitellen veljeään jännittävästä kirjeestä. Sen jälkeen hän luettelee sivun verran, mitä kaikkea on tehnyt ja mitä velikin taas pääsee tekemään, kun pääsee kotiin.
...Minä olen äestänyt ja lannoittanut ja kylvänyt ja jyrännyt ja niittänyt.
Minä olen ollut puintitalkoissa syöttäjänä ja säkittäjänä ja aputyttönä olkien luomisessa ja  jälkien haravoimisessa ja tähkien keräämisessä.  
Minä olen käynyt riihellä ja myllyllä. 
Minä olen korjannut siltaa ja aitaa ja kattoa.
Minä olen valjastanut hevosia.
Minä olen tahkonnut viikatteita. 
Minä olen perannut ojaa ja vetänyt piikkilankaa...
Kirjeen lopussa Siiri hyvästelee veljen reippaaseen tyyliinsä ja pyytää tätä kirjoittamaan, jos ei ole jännittävämpää tekemistä. 

Halvaantuneena makaava äiti on pistänyt Siirin kirjeen mukaan oman lappunsa.
Rakas Risto
Vaikka toiset siellä nyt ampuu niin älä sinä ampu.
Äiti



Osallistun tällä ja kahdella muulla kokoelman novellilla novellihaasteeseen (klik).  


Kiitän Tammisen novellia kiinnostavasta kolmen erilaisen naisen näkökulmasta. 
Vaikka kolmannen naisen osuus on vähäinen, se kertoo paljon ja on hieno lopetus myös rakenteeltaan ja kieleltään täydelliselle novellille.



-----------

  

Sirpa Kähkösen novelli Kesän 1939 poutapilvet kertoo valokuvasta, joka yllättää ja herättää muistoja vanhassa kovan elämän kokeneessa naisessa. 
Punaorvoiksi jääneet sisarukset, joiden pieni veli on huutokaupattu ja kuollut huonossa hoidossa, ovat päässeet neuvokkuutensa ansiosta jaloilleen, tehtaan työläisiksi ja ottaneet huostaansa hylätyn pojan, jolla ei ole edes nimeä. Hän on kulkurilasten joukossakin syrjitty. Toiset nimittelevät häntä Laskiämpäriksi, itse hän pyytää valitsemaan nimistä Julli, Patu, Elätti, mikä vain. Nuoret auttavat pojan jaloilleen ja heistä tulee ystäviä. 
Tuntemattoman henkilön tuoma valokuva on kuva heistä kolmesta kesältä 1939. Nainen on itse keskellä, toisella puolen on veli Toivo ja toisella puolen heidän avullaan selvinnyt Paavo (Patu) Lehto. Molemmat miehet kaatuivat myöhemmin rintamalla.
Niin se vain kävi, että ei ollut niille pojille vapaata mailmaa tarjolla. 
Vanha nainen, vielä juuri ja juuri elossa, mutta jo siirtymässä toiselle puolen, haparoi käteensä kynän ja piirtää ristit nuorukaisten pään päälle. 





Tämä novelli saa minulta kiitosta paikasta. Kähkönen on kuvannut kansalaissodan jälkeisen Tampereen niin elävästi, että lukija kokee olevansa osa miljöötä, jossain siellä soppakeittiön jonossa ruosteisen kipon kanssa tai kauhan varressa. 




-------------


Kolmantena nostan esiin Tommi Kinnusen novellin Nuku nurmelle hyvälle

Novellissa haudataan esimiehen käskyn uhmaamisen vuoksi teloitettu nuori mies. Äiti ei hyväksy tilannetta.  Hänen mielestään äidit kuuluu haudata ennen poikia. Vainaja on ollut innokas kirkkokuorolainen, ja nyt ei edes kanttori ole tullut haudalle. Pappi aloittaa virren, mutta saattoväki ei oikein lähde mukaan. Äiti hyräilee sen sijaan itsekseen tuutulaulua Nuku nuku nurmilintu

Nämä ovat hautajaiset joihin minä en suostu.

Minä en tuon papin lauluja halua laulaa. 

En veisaa virttä, sillä minulla on omat värssyni. Maailma on lauluista sakea. 

Sata kertaa sinä sanoit kyllä ja yhden kerran ei. Siksi ne sinut ampuivat. Eikä minulla ole edes kaneliässiä sinun hautajaisiasi varten. 







Pidän tämän äidin asenteesta ja annan novellille kiitosta ehjästä henkilöhahmosta.
Äidin hahmossa on uljuutta ja sisua. Hän tietää, että pojan teloitus on väärin ja että se mikä on laillista ei ole aina oikein. 



------------


Toisen tuntemattoman novelleissa näkyy jo aavistus uudesta ajasta, jossa perinteiset yhteiskuntaluokat ovat hämärtyneet. Sodasta raajarikkona palaava ison talon poika haluaa mennä naimisiin piikatytön kanssa. Ensiksikin hän on nyt ehkä huonompi aviomiesehdokas talontyttärille ja toiseksi kaiken koetun jälkeen on helppo viitata kintaalla vanhoille säännöille.  

Suomalaiset naiset olivat olleet työelämässä jo ennen sotaa, mutta sodan aikana ja jälkeen he ovat siinä entistä lujemmin ja tasavertaisemmin.

Muutamissa novelleissa käsitellään naisen siveyttä. 
Sota-aikana nainen ei saa olla ystävällinen viholliselle. Sotilaille tanssinut Veera saa syytteen toiminnasta faskistien hyväksi. 
Lotat eivät saa antautua romanttisiin suhteisiin omienkaan upseerien kanssa. Yksi ainoa kolme sekuntia kestänyt likistys koulun eteisessä saattaa viedä maineen. 
Kauneus on sota-alueella naiselle vaarallinen ominaisuus.  

Suosittelen tätä kirjaa kaikille luettavaksi ja mietittäväksi. 

Kirjaan kirjoittaneilla on avoin facebook-sivu (klik), jossa he pohtivat lyhyillä videoilla oman novellinsa naishahmoa ja tietojaan sota-ajasta.  

Tuure Kilpeläisen laululyriikasta

Laululyriikka on kirjallisuuden genre, joka arvostettiin korkealle viiime vuonna, kun yhdysvaltalainen folk- ja rocklaulaja Bob Dylan ...