lauantai 27. toukokuuta 2017

Presidentti Mauno Koiviston hautajaiset toivat mieleen isäni


Isäni parikymppisenä

Isäni 91-vuotiaana, 10 päivää ennen kuolemaansa

Kun luin lehdistä, että Jorma Hynninen laulaa presidentti Mauno Koiviston hautajaisissa Veteraanin iltahuudon, tiesin, että liikutun ja alan nyyhkyttää hillittömästi. Pelkkä Jorma Hynnisen ääni, ja vielä että näen hänen laulavan.

Ja tämä laulu.

Isäni oli samassa sodassa kuin Mauno Koivisto. Hän oli ensin lähettinä ja velipuolensa kuoltua lääkintämiehenä, koska ajateltiin, että se olisi hieman turvallisempaa ja, jos hyvin käy, perheestä voisi edes toinen poika säilyä. 
Isä säilyi.

Isäni ei puhunut nuorempana paljon sotakokemuksistaan, vitsaili joskus sotamiesten toilailuista ja omista ylivertaisista taidoistaan hoitaa vammoja. 
Ne taidot olivat kyllä meille lapsille liian ronskeja; hän heitti omiin haavoihinsa suolaa desinfiointiaineeksi. 
Vanhana isä saattoi kesken kaiken eläytyä johonkin sodassa kokemaansa. Kerran kun kävelimme Kankaanpään keskustassa mukulakivikatua, hän totesi, että kyllä ne haavoittuneet Kannaksella huusivat, kun piti heitä tämmöisiä katuja pitkin kuljettaa kovapyörärattailla. 
Myös ryöstötilanteessa - sellaisenkin kohteeksi isäni vanhuksena joutui - hän oli muistanut sotakokemuksiaan. Yksi parikymppisistä ryöstäjistä oli uhkaillut isää kuristamalla tätä vyöllä kaulasta ja ilkkumalla eikö äijä pelkää. Isäni oli sanonut siihen:"Kyllä mä poijat peloon tiärän. Mä olen Vuasalmellaki ollu."
Kahdeksankymmentä täytettyään isäni alkoi toimia sotaveteraaneissa ja puhua me-muodossa kavereistaan. Entisestä korsukaverista tuli hänelle tärkeä.

Isä esittelee tyttärelle mitaliaan.

Siunauspuheen Koiviston hautajaisissa pitänyt piispa Eero Huovinen kertoi Mauno Koiviston vielä tämän vuoden puolella muistelleen lentopallokavereilleen sotapalvelustaan jääkärikomppaniassa.
Oli saatu kaksi venäläistä vankia, joiden saattaminen selustaan määrättiin Mauno Koiviston tehtäväksi. Kun vangit ja saattaja kulkivat etulinjasta taaksepäin, vastaan tuli suomalaisia sotilaita, jotka Koiviston kertoman mukaan alkoivat "kolhia" vankeja. Koivisto suuttui omiin maanmiehiinsä, nosti kätensä ja sanoi: "Älkää koskeko näihin miehiin, he ovat minun vankejani, he ovat minun veljiäni."
Kolhiminen tuo niin mieleen lapsuudenmurteeni. Lapsia saatettiin varoitella ulos leikkimään lähtiessä: "Älkää sitte kolhiko itteenne!"
Paljon muitakin muistoja lapsuudesta nousee pintaan tutun murresanan mukana.

Luulen, että minun isäni Frans Korpela olisi tehnyt kuten Mauno Koivisto vankeja kuljettaessaan. Hän olisi nähnyt ihmisen vangissa, kuten näki kaikissa muissakin. 
Kun isäni lopetti maanviljelyn, hän ei suostunut myymään pois koneitaan, koska naapurit olivat aina lainanneet niitä. "Mistä ne sitte Vesilahreski pernakoneen ottaa." Siellä seisoivat perunanistustuskoneet, klapikoneet ja muut odottamassa lainaajia. 

Isän vaatimattomuus ärsytti minua. Hänelle kelpasi kaikki, koska kaikki oli niin paljon paremmin kuin korsussa. Hän ei halunnut mukavuuksia, eikä mitään turvalaitteita edes ryöstetyksi tulonsa jälkeen. Pelkäsin monesti ja motkotin hänelle, kun hän lähes yhdeksänkymppisenä ajeli traktorilla yksin metsässä hakemassa tuulenkaatamia puita. Poikani ymmärsivät paremmin ja sanoivat, että anna Papan olla. Hänellä on nyt hyvä elämä juuri näin. 


Isä esittelee tyttärelle kasvejaan. Hän käytti paljon luonnonkasveja,
keräsi mm. omat teeaineksensa luonnosta.

Vuonna 2012 elokuva- ja teatteriohjaaja Noora Männistö teki dokumenttielokuvan pohjoissatakuntalaisella myymäläautolla käyvistä ihmisistä ja heidän elämästään Jokapäiväinen leipä ja pyhäksi pullaa. Tiesin, että isäni oli mukana jossain kohdassa tässä tv-elokuvassa, ja kun se näytettiin TV1:n Dokumenttiprojektissa istuin hievahtamatta odottaen missä näkyy isäni, vai eikö näykään. 
Siirryttiin sotaveteraanien kokoukseen. Vanha nainen säestää pianolla ja valkopäiset miehet laulavat Veteraanin iltahuutoa ponnettomasti, haurain äänin, Yhtäkkiä kamera pysähtyy lähikuvaan minun isäni kasvoista ja viipyy siinä pitkään, pitkään. Isä liikuttaa hiljaa huuliaan. (Isäkään ei mielestään osannut laulaa. Meidän perheessä vain hänen äitinsä Alma Josefiina osasi, kajautteli virsiä ja teki selväksi muille, että he eivät osanneet.) 
Minä tuijotan ja tuijotan. Miten isäni onkaan kaunis vanhus, arvokas ja yhtä aikaa vahva ja väsynyt. Tilasin elokuvan itselleni muistoksi. Katsoin sen tätä kirjoitusta varten ja pysäytin alla olevaan otokseen. Siinä hän on, veteraani.



Sotaveteraanin iltahuuto ei ollut merkinnyt minulle mitään ennen kuin näin tämän dokumentin. 
Nuoruudessani  60 ja 70-luvuilla kaikkea sotaan liittyvää pidettiin nolona paatoksena. Häpeän muistella, että osa Vietnamin sodan vastustajista tuomitsi myös suomalaiset veteraanit sotakiihkoilijoiksi. 
Jokapäiväinen leipä -elokuvan jälkeen nyyhkytän heti, kun kuulen ensimmäiset sävelet Veteraanin iltahuudosta. 

Olen ollut Mauno Koiviston hautajaisten jälkeen surutilassa ja käynyt Koiviston elämän ohella läpi myös isäni elämää, joka ei ollut helppoa ennen sotaa eikä sen jälkeen. 
Isällä koulunkäynti loppui siihen, että köyhän pientilan pojan piti tehdä töitä. Hän kertoi myös, että yhtenä talvena ei ollut kuin yhdet yhteiset kunnolliset kengät velipuolen kanssa ja matkaa kouluun viitisen kilometriä. 
Sodan jälkeen oli uudelleen rakentamisen aikaa, peltoja raivattiin ja elämä oli jonkin aikaa mallillaan. Sitten rakas vaimo kuoli 36-vuotiaana, poika heti perään 17-vuotiaana, ja isäni piti tulla toimeen vanhenevien vanhempiensa ja tytärtensä kanssa, jotka kipuilivat kuka mitenkin. 

Vuoden päästä tämän elokuvan julkaisusta isäni kuoli. Vanhan soturin sydän hiipui. 
Sota ei ollut isän kokemuksista pahin. Hän oli kertonut mieskerhoa vetävälle papille, että pahin oli vaimon äkkikuolema.

Isäni oli sielultaan maamies loppuun asti. 
Mieheni teki hänen hautajaisiinsa videoteoksen, joka loppuu näihin kuviin. 








sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Henriette von Schirachin omaelämäkerta Herraskansaa - käännökseen pettyneen lukijan huomioita




Minua on petetty! 

Varasin kirjastosta Henriette von Schirachin omaelämäkerran Herraskansaa, Elämäni natsieliitin sisäpiirissä, koska olin lukenut jostain kiinnostavan jutun tästä kirjasta. Huomasin  kirjaston sivulla samalta kirjoittajalta toisenkin kirjan, Ihanuuden hinta, jonka tietysti uteliaana kirjarohmuna varasin. 
Kotona huomasin, että kyseessä onkin sama kirja, vuonna 1956 julkaistun kirjan Der Preis der Herrlichkeit, Erlebte Zeitgeschichte kaksi suomennosta. Elli Ristimäen suomennos Ihanuuden hinta on vuodelta 1962, kuusi vuotta alkuperäisen kirjan julkaisusta, ja Maija Isolan suomennos Herraskansaa on tältä vuodelta. 
Mieheni alkoi lukea vanhempaa kirjaa ja minä uutta. Ihmettelin, kun hän, vähän edellä lukevana, mainitsi kiinnostavia kohtia ja minun lukukokemukseni tuntui paljon tylsemmältä. 
No, en ihmettele enää. Olen vertaillut käännöksiä ja tullut siihen tulokseen, että vanha on paljon, paljon parempi. Käännöksellä on väliä!

Verrataan.

Vanha käännös:
Kochelissa oli 250 neekeriä, ja meille jäi heistä pieni muistokin, yksi tytöistäni sai lapsen neekerille. Lapsi on tätä nykyä jo iso poika, hän puhuu Baijerin murretta ja on nimeltään Moritz. Oikeastaan hänen nimensä on Maurice, minkä nimen hän oli kasteessa saanut isänsä, ison, vaaleansinisen Lincolnin ajajana toimineen kersantin mukaan.
Kaikki sujui hyvin siihen saakka, kunnes meistä tuli 'sotarikollisia'.

Uusi käännös:
Kochelissa asui 250 mustaa sotilasta. Meille jäi siitä muistoksi eräälle apulaisellemme syntynyt tummaihoinen vauva. Nykyään hän ei ole enää mikään vauva, vaan iso poika, joka puhuu Baijerin murretta ja on nimeltään Moritz. Kasteessa hänen nimekseen tosin annettiin Maurice hänen isänsä mukaan. Hänen isänsä oli kersantti, joka ajoi suurella, vaaleansinisellä Lincolnilla. 
Kaikki oli hyvin kunnes meistä tehtiin sotarikollisia. 

Miksi 50-luvun puhetapa on muutettu? Silloin ja vielä monta vuosikymmentä myöhemminkin puhuttiin neekereistä. Tästä tulee sellainen kuva lukijalle, että Henriette von Schirach oli aikaansa edellä. 
Vanhan käännöksen virkkeet ovat soljuvampia. Uusi käännös tuntuu vanhaan verrattuna tylsältä selkokieleltä. 
Täysin pahat teot ulkopuolelle jättävä lause Kaikki oli hyvin kunnes ... on vanhassa käännöksessä lainausmerkkeineen puhuvampi ja tekee lauseen kirjoittajasta elävämmän.

En tiedä, miten alkuperäinen saksankielinen teksti menee, mutta epäilen, että siinä on pitkiä virkkeitä, ajan kirjoitustapahan oli koristeellisempi kuin nykyinen.
Vanhan käännöksen käänteiset sanajärjestykset on muutettu suoriksi, mikä myös vie pois viehättävää vanhanaikaisuutta ja autenttisuutta. 
Sävy muuttuu, kun vanha tyyli nykyaikaistetaan. Minusta näin ei saisi tehdä, elämäkerrassa. 

Vanha käännös:
Hitler sanoi minulle kerran, että Wien on 'rodullisesti täysin arvoton'. Siinä on jälleen hyvä esimerkki koko rotuintoilun päättömyydestä. sillä se, että Wien on sellainen kuin on, johtuu juuri rotusekoituksista!

Uusi käännös:
Hitler sanoi minulle kerran, että Wien on rodullisesti täysin arvoton. Se on taas yksi esimerkki siitä kaikesta rotuhölynpölystä, sillä Wienin olemus kumpuaa juuri kansojen sekoituksesta!

Kansojen sekoituksesta! Mutta silloin uskottiin rotuihin, niin Hitler kuin rouva von Schirachkin. Tämä sana kyseenalaistettiin vasta paljon myöhemmin, kuten edellä mainittu neekeri, jota jotkut nykyään karttavat niin paljon, että käyttävät termiä n-sana. 
Miksi kääntäjä puhdistaa elämäkertakirjoittajan kieltä nykypäivän käytänteiden mukaiseksi! Tämä tuntuu pahasti lukijan holhoamiselta enkä näe siinä mitään hyvää. 

Nielen harmini. (Tai ehkä luen vielä tuon vanhan kirjan. Mitä siitäkin tulee, että haluan nykyään lukea kirjat moneen kertaan! No, ehkä on parempi lukea yksi syvästi kuin kaksi harppoen.) 

Vanhalla kirjalla on parempi nimi, ja sen luvuilla on paremmat nimet, esim. luku "Jail on vankila" on uudessa käännöksessä nimellä "Vankilassa". Kirjassa on paljon kulttuurisesta kohtaamisesta amerikkalaisten kanssa, "Jail on vankila" virittää lukijan odottamaan näitä kohtaamisia.

Henriette von Schirach kertoo elävästi elämästään natsipäällikön vaimona. Eihän hän nähnyt, mitä oli edessäpäin liittyessään innokkaana keskiluokkaisen nuorison kansanliikkeeseen ja tutustuessaan lehden toimituksessa nuoreen juuri Amerikasta palanneeseen filosofianopiskelijaan, Baldur von Schirachiin. Yhdessä he lumoutuivat vallankumouksellisesta kansanjohtajasta, Henrietten lapsuuden perhetutusta, joka muuttui myöhemmin hirviöksi. Kun Baldur sai Hitlerin valtaan noustua hienoja virkoja, myös Henriettellä alkoi ihana elämä. 

Tiesikö Henriette, mitä tapahtui? Kyllä hän tiesi, ainakin osan, ja yritti jopa kerran vaikuttaa Hitleriin, lapsuuden hyväntahtoiseen setään, lapsuudenystävänsä Evan mieheen, kertomalla, mitä oli nähnyt juutalaisille tehtävän, mutta totuuden kertominen sai Hitlerin raivokohtauksen valtaan ja Henriette joutui pakenemaan tämän vihaa. Hitler ei hyväksynyt "tunteilua".

Kirjassa on mielenkiintoisia kuvauksia aikalaisista, taiteilijoista ja poliitikoista, joita kirjoittaja tapasi ylettömän loisteliaissa juhlissa. 

Uuteen suomennettuun kirjaan on liitetty monenlaista lisämateriaalia. 
Alussa on historioitsija Steffen Bruendelin historiallis-kriittinen katsaus ja kaksi kirjoitusta kirjan kirjoittajalta, vuoden 1976  kirjoitus "Esipuheen asemesta" ja vuoden 1981 "Lisä toiseen painokseen". Henriette von Schirach painottaa molemmissa näissä, miten hänen aikansa naiset antoivat miesten hallita ja omaksuivat itse naiivin roolin. Hän toivoo, että hänen muistelmaansa ei nähtäisi haikailuna menneeseen loistoon vaan kannustuksena naisille itsetunnon lisäämiseen.  

Kirjan lopussa on kirjoittajan pojan Klaus von Schirachin äitinsä jäämistöstä sinne liittämiä kirjoituksia, mm. "Hitler tapaa Nietzschen siskon", ja loppusanoina  Klaus von Schirachin "Sananen äidistäni", jossa hän sanoo kiinnittäneensä taas kerran äitinsä kirjaa lukiessaan huomiota siihen, miten tämä ei mainitse ihmisoikeusrikkomuksia, joihin hänen isänsä osallistui eikä Nürnbergin tuomioistuimen tuomiota, jolla tämä määrättiin 20 vuodeksi Spandauhun vankilaan. Ehkä miehen asiat eivät enää niin kiinnostaneet avioeron jälkeen, jonka Henriette haki tuomion jälkeen solmittuaan uuden romanttisen suhteen.
Omaa vankileiriaikaansa Henriette pitää kohtuuttomana. 

Henriette von Schirach tosiaan suree natsijohtajien ja heidän perheidensä kohtaloa sekä maanmiestensä kärsimyksiä sodassa, mutta tuhotuista juutalaisista ja muista ns. kansanvihollisista hän ei mainitse muuta kuin tuon yhden kohtauksen, jossa hän uhmasi Hitleriä.

Haluan vielä lainata aivan muistelmien lopusta varoitusta:
Mutta koska nuorten narrien varasto on ehtymätön, kasvaa uusia aina tilalle. Jolleivät meidän arpemme, kyynelemme ja hautamme riitä heille opetukseksi, on kaikki ollut turhaa. 
Inhimillisen typeryyden karuselli on niin helppo panna liikkeelle. Puhallus vain vihellyspillillä ja vallan koneisto lähtee käyntiin.
Karuselli houkuttelee loistollaan, pettävän viattomilta näyttävillä värikkäillä hahmoillaan. Mutta niin pian kuin joutuu siihen mukaan, kiihtyy vauhti kiihtymistään, eikä sitten enää voikaan hypätä siitä pois ...
Tämä on vanhan käännöksen vanhantyylistä kuvausta. 

Vanhan kirjan alussa on alkusanat, jotka uudesta on jätetty pois. Ne olisi voinut pitää.                                          
Todellisuus ei noudata järjen lakeja - Aldous Huxley

P.S. Olen kirjoittanut aiemmin lakimies-kirjailija Ferdinand von Schirachin kirjasta Rikoksia (klik).
Ferdinand on Henrietten pojanpoika. Hänen kirjoistaan näkee, että vaikeat asiat painavat sukupolvesta toiseen.


Lisäys 23.5. 

Aloin nyt sitten lukea eläytyen vanhempaa kirjaa. Kun pääsin kohtaan, jossa käytetään kaunista vanhaa futuuria (olla-verbi + partisiippi), niin en malttanut olla kurkkaamatta, miten se oli suomennettu uudessa käännöksessä. Arrgh, tähän kiteytyy se, mitä yritin sanoa tyylin ja kauneuden häviämisestä "selkokielikäännöksessä".
Myös Much tuli tervehtimään, Much, vuoristo-opas, joka nyt oli vielä entistäkin laihempi ja sitkeämpi näyttäen jo olevan melkein 'pelkkää henkeä koko mies', niin kuin Tyrolissa sanotaan, ja joka seuraavana talvena erästä vuorille eksynyttä pelastaessaan oli paleltuva kuoliaaksi.
Sama uudessa käännöksessä:
Paikalle saapui myös vuoristo-opas Much, josta oli tullut vielä hieman luisevampi ja vaivalloisemmin liikkuva, "ihmisen varjo, kuten Tirolissa sanotaan. Much paleltui kuoliaaksi seuraavana talvena vuorikiipeilyllä.

Makuasioitahan nämä ovat. 
Ei mahda mitään, minä näen tällaisen yksinkertaistamisen kuin tv-ohjelman tekstityksenä, jossa tila vaatii lyhentämään. 
Muoto "oli paleltuva" on hieno; samaa käyttävät tyylikeinona jotkut nykykirjailijatkin, mm. Pirkko Saisio eräässä kirjassaan.

Tulee mieleen, mitä kaikkea me käännöksissä mahdamme menettää. Kääntäjät, pyydän, säilyttäkää alkuperäisen teoksen tyyli!

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Vähän lisää Replikasta, assosiaatioita ja oivalluksia


Hannu Aaltonen, Avignon
Tämä kilpiteos ei liity mitenkään Sinikka Vuolan kirjaan. Se vain jotenkin tuntuu sopivan alkukuvaksi nyt kun käytin kuvaa kirjan kannesta jo edellisessä kirjoituksessani. Kuvasin Huittisten keskustan katutaidetta siellä käydessäni pari päivää sitten. Pienessä Huittisten kaupungissa on hienoa ympäristötaidetta: Doris, Boris, Ympyrähullut ja monia muita. Samalla reissulla luin Sinikka Vuolan Replikan kolmannen kerran. En tiedä, sanooko kolmas kerta toden, mutta junamatkan lukutuokioissani sain hurjasti erilaisia assosiaatioita ja oivalluksia.

Kirjan nimi Replika
Replika tarkoittaa kopiota, joka on muunnelma alkuperäisestä. 
Kirjassa on kaksi satua, joihin palataan yhä uudestaan, Carlo Collodin 1883 kirjoittama Le avventure di Pinocchio ja Charles Perraultin 1697 julkaisema La Barbe bleue. Vuola ei toista tarinoita sellaisenaan, vaan muuntaa ja kehittelee niitä eteenpäin eri variaatioiksi. Näinhän meidän tarinoiksi kehittelemämme muistotkin muuttuvat, ne ovat alkuperäisen tapahtuman replikoita.
Toinen asia, missä replika-teema toteutuu on kirjan henkilöhahmot. Ne ovat kuin hieman muuntuneita kopioita toisistaan, pahoinvointiaan läheisiin purkavat miehet, kaltoinkohdellut vaimot ja laiminlyödyt lapset. Jossakin kohtaa ajattelin, että Leipurin poika on sama kuin kertojapoika, samoin kaksi läheisiään pahoinpitelevää isää, joista toinen on läsnä vain kaipauksessa ja kynnyksen tahrassa. Oikeastaan olen yhä sitä mieltä, että pojat liukuvat yhdeksi ja samaksi lopussa, jossa kertoja tarkastelee tarinaa kaikkien myrskyjen jälkeen. 

Tapahtumapaikka 
Ehkä joku pikkukaupunki USA:n etelävaltioissa tai Etelä-Amerikan puolella. Ihmisten jakautuminen köyhiin ja rikkaisiin on elämää määrittävä tekijä. Aika ei ole aivan nykyaikaa. Elokuvia katsotaan projektorilla ja Polaroid-kamera on uusi ihme.
Minulle nousi lukiessa mielikuvia elokuvasta Beasts of the Southern Wild (2012), joka kertoo lapsen kasvusta ja selviämisestä uskomattoman köyhässä ympäristössä mielikuvitusmaailmansa avulla. Hushpuppy-tyttönen kokee isänsä sairastuessa samaa kuin Replikan pikkupoika. Lapset näkevät kauneutta ympäristössä, jonka lukija/katsoja näkee rumana, leikki-ikäisen lapsen tapa nähdä maailma surrealistisena on suojaava tekijä.

Kasvun kertomus
Aluksi poika on yhtä äidin kanssa.
Keinuin syliturvassa, pehmeän meren suolainen puhe kuin rakkain huivisi ympärilläni, olimme ainoa ja jakamaton, olit toinen minä, välissämme ei mitään.
Kodin esineet  ovat pienelle lapselle eläviä, ja hän hallitsee oman pienen reviirinsä itsevaltiaana ja elämän toisteisuudesta turvaa tuntien.
Joka päivä kahvipannu puhuu meille sihisevällä äänellä ja paksu veitsi puhuu meille hakkaavalla äänellä ja hana puhuu meille vuotavalla äänellä: ne puhuvat meille lauseita jotka ovat enemmän kuin lauseita, tiheämpää kuin puhe. 
Tässä aloin muistella Emma Donoghuen romaania The Room, jossa äitinsä kanssa kellarihuoneessa siepattuna elävä poika pitää esineitä kavereinaan. Pieni lapsi ei tarvitse paljon pärjätäkseen, kunhan hän saa rakkautta. 
Sitten paratiisiin saapuu käärme, uhmaikä.
Toistan:EI, EI! Puen vaatteni itse, pukeudun kokonaan itse ja sanon aamusta iltaan:Ei. Vartalo ja raajat jäykkinä kuin puunukella huudan: Ei. Kyynelet poskilla valuen minä huudan yhä uudestaan:Ei!
Esineet lakkaavat puhumasta, vaikka niitä kuinka löisi ja purisi ja Äidistä, "tämän maan ainoasta vaaleasta", hohtavatukasta, tulee ruma kauhtunut Äitimuukalainen. 
Äiti on siis ainoa valkoihoinen tummemman väristen yhteisössä, kuten valkokankaan vaalea jumalatar, marilii, jonka elokuvia käydään katsomassa koulun ainoassa luokkahuoneessa. 
Uhmäiän pöydän naputus tam tam tararam ja tamburiinin äänen muutos, tuovat mieleeni Günter Grassin Peltirummun pikku rummuttajan, joka ei halua kasvaa aikuisten maailmaan.
Lopussa murrosiän valtaisa muutos, joka huuhtoo pois entisen ja pakottaa rakentamaan sen muistosta taas uuden replikan. Viisitoistavuotispäivien vietto on sellainen visuaalinen tykitys, että se olisi kiinostava nähdä valkokankaalla. 

Kirjan ydinlauseet
Kävin lukemassa monia blogikirjoituksia. Tommi Melenderin Antiaikalainen-blogin haastattelussa Imagessa Vuola kertoo, että jokainen hänen kirjoistaan lähtee jostain voimalauseesta tai joistain ydinlauseista. 
Luulen, että yksi niistä on tämä: Lapsuus ei katoa ihosta vaikka kuinka hankaisi. Välistä se on muodossa, vaikka miten viiltäisi tai pistäisi
Toinen voisi olla Siniparran lausuma: Odotahan vain. Kaikki maailmassa muuttuu, kun se valmistuu. 

Muuta
Vuola oli kuunnellut Replikaa kirjoittaessaan näyttämömusiikkia ja barokkimusiikin muunnelmasarjoja ja kertoo, että halusi siirtää musiikin tekniikoita kieleen. 
Replika on myös kirja kielestä, kielen uudistamisesta, minkä vapauteen päässeet Leipurin sokeutettu vaimo ja hakattu poika kirjan lopussa ilmaisevat näin uljaasti: 
Ja oikea puhe syntyy meidän kauttamme: aito ääni joka kuullaan ympäri koko tätä maata. Se ei ole Leipurilta opittua kulunutta kieltä, se ei ole matkittua eikä toistettua, vaan uusi ja alkuperäinen kieli joka sopii suuhumme täydellisesti: kaikkien sanojen avain. 


Lisäys 15.5 aamulla.
On tämä kirja melkoinen kirjallisten viittausten runsaudensarvi. Leipurin sokea vaimo? Tajusin sen sokeuden aika myöhään, vaikka heti alussa oli vihje, että Leipurin vaimo ei mennyt elokuviin toisten mukana, koska mitäpä hän siellä tekisi. José Saramagon kirjat Kertomus sokeudesta ja Kertomus näkevistä ja niiden ainoa näkevä, silmälääkärin vaimo!
Ehkä löydän liikaakin yhteyksiä, mutta tekisi mieli lukea nuo kirjat tähän perään. Samoin Leena Krohnin esseekirja 3 sokeaa miestä ja 1 näkevä

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Sinikka Vuola, Replika - lyhyesti, kirjan kauneudesta



Muistan lopun, en alkua. Sillä alkuja on monta, 
loppuja ainoastaan yksi. Alkuja on monta, alun haaroja, 
tärkeät asiat eivät ala kerran vaan yhä uudestaan, ne
näyttäytyvät monessa valossa ja eri aikoina, saapuvat
ihmisen tai metsän tai esineen muodossa, muunnelmina, 
kaikuina, viesteinä, jotka tahtovat tulla ratkaistuiksi.
Vaikutelma, välähdys, kuvien sarja, ääneen lausumaton
kysymys.

Nämä ovat Sinikka Vuolan romaanin Replika (2016) alkusanat. 
Kirja on kuvaus surusta ja lapsen traumasta unenomaisesti koettuna, ja paljosta muusta. Lyyristä proosaa. Myyttien maailma, elävät esineet ja erikoiset henkilöt ilmestyvät tarinaan yhä uudestaan, Puuseppä valmistaa itselleen puusta poikaa ja Rakkauskone jyskyttää kellarissa. 
Teksti pitää sisällään kirjallisia ja muita viittauksia, joihin eläytyminen rikastuttaa lukuelämystä. 
Lauseiden rytmi pakottaa lukemaan niitä ääneen.

Ja tuli yö ja tuli aamu, yön saumaton laahus; keskeneräinen aamu joka korotti ainoalle taivaalleen mustan auringon, siihenastisten päivien nääntyneen summan, rähjäisen valon, joka ei jaksanut hoivata eikä lämmittää. Miten erilaista tämä lähteetön hajanaista mustaa valoa hohtava keskus. Miten erilaista entinen elämäni laaksossa, nopea välähdys pitkän unen keskellä. Syntymä tai päivä tai muu lyhyt houre.
    "Mikä nyt on? Etkö viihdy tällä?" Siniparta sanoi.
    "Ei ole tekemistä."

En ole aikoihin lukenut mitään näin kaunista. 

Lisäys 14.5.
Seuraavassa kirjoituksessani pähkäilen lisää tästä kirjasta. Enhän minä voinut sitä näin vähälle huomiolle jättää.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Claes Andersson, Hulluudestamme ja hulluudestanne




Claes Andersson teki päätyönsä psykiatrina, toimi ansiokkaasti poliitikkona ja on edelleen aktiivinen muusikkona ja kirjailijana. Hän on vaikuttanut monipuolisesti suomalaisessa elämässä useilla vuosikymmenillä.

Andersson on kirjoittanut tietokirjoja, romaaneja, runoja ja elokuvakäsikirjoituksia. Psykiatrinen tieto ja kiinnostus näkyy hänellä myös muissa kuin varsinaisissa tietokirjoissa.

Hulluudestamme ja hulluudestanne (2003) on esseetyyppinen kooste mielenterveyden historiasta ja suuntauksista. Andersson nostaa kirjassaan esiin käsitteen hulluus ja tarkastelee sen eri puolia, niin varsinaista skitsofreniaa kuin maailman hulluutta.

Psykoottinen mielen hajoaminen nähdään meillä nykyään sairautena, mutta ennen se oli - ja on yhä joissakin kulttuureissa - neroutta, jumalallisuutta, jumalan rangaistusta tai pahojen henkien temmellystä ihmisen sisässä. 

Se mikä oli normaalin piiriin kuuluvaa joskus saattaa olla nyt sairasta ja ennen sairaana pidetty nyt tavallista. 
Tässä voisi mainita maailman hulluudesta luvun Osallistuminen, joka on Auschwitzin komendantin Rudolf Hössin asiallinen, arkisen normaali selostus krematorioiden tehosta, mitä uunit kestivät ja mikä oli korkein saavutettu kaasutus- ja polttamisluku. Se oli muuten hieman yli 9000 ruumista 24 tunnissa. Luku Osallistuminen ei sisällä mitään selityksiä, vain tämän seikkaperäisen raportin. Lukija saa pohtia asiaa.

Voi sanoa, että hulluudella on vähintään kahdet kasvot. Mietin otsikkoa (jota en pidä oikein hyvänä, miksi ei pelkkä Hulluudesta), tähänkö moninaisuuteen se viittaa, meidän hulluutemme ja teidän, ennen ja nyt? Etsin ruotsinkielistä nimeäkin, mutta sitä ei ole. Andersson on kirjoittanut tämän kirjansa  vain suomeksi.

Kun psykoosi 1800-luvun lopulla alettiin ymmärtää sairaudeksi, aloitettiin sairaiden eristäminen ilman parantavaa hoitoa. Nykyään isot laitokset on purettu epäinhimillistävinä, mutta potilaat on jätetty ilman laadukasta avohoitoa.

Skitsofreniaa pidetään nykyään yleiskäsitteenä. 
Varsinainen vainoharhainen ydinskitsofrenia on krooninen, pitkänkin laitoshoidon vaativa tila, jossa potilas jää sairauteensa, latistuu tunne-elämältään ja vetäytyy, mutta sen lisäksi on erilaisia hyväennusteisia psykooseja, joista parannutaan. Niiden oireina on usein hypokondriaa, masennusta, ja suhteuttamisharhoja.

Viime vuosien tutkimukset ovat viitanneet siihen, että skitsofrenian vaikeimmat muodot olisivat hiipumassa länsimaissa. 

Onko tilalle tullut solujen hulluus, syöpä eri muodoissaan?

Andersson lainaa psykoanalyytikko Martti Siiralan kirjoitusta vuodelta 1985:
Skitsofreenin kysymyksinä ovat: Olenko minä? Saanko olla? Haluaako joku kohdata minut? Onko ketään? - Olenko mies, nainen, neutri tahi kaikkea tätä yhtaikaa? Voinko olla lähellä toista ihmistä hajoamatta itse? Voinko olla itsessäni tarvitsematta lukita kaikkia ovia ja ikkunoita ja itse siinä käpertymättä ja jäykistymättä?
Skitsofrenia, maanisdepressiivinen sairaus ja solujen hulluus, syöpä, nuo kolme hulluuden perusmuotoa ovat - ei ainoastaan yksilösairauksia ja sellaisina mielen- ja ruumiinterveyden häiriöitä - vaan samalla sijaissairastamista kollektiivisesti hullun ja sairaan maailman keskellä.

Hoitojen kehittyessä on syntynyt eri koulukuntia, Yhdysvalloissa yksinään puolisentuhatta rekisteröitynyttä eri tavoin profiloitunutta oppisuuntaa.  

Jotkut tutkijat ovat selittäneet mielen sairastumisen puhtaasti aivokemialla, toiset taas olosuhteiden aiheuttamaksi. Yleensä mielen sairaus ymmärretään nykyään monitekijäiseksi oireyhtymäksi. 
Jotkut kannattavat raskasta lääkitystä lieväänkin oirehdintaan, jota keskusteluterapian kannattajat vastustavat ja pitävät osana yleisempää haitallista medikalisaatiota. 
Terapiamuotoja on jos jonkinlaisia perinteisestä psykoterapiasta hyvinkin erilaisiin lyhytterapioihin.

Kriittisen psykoterapian edustajat mm. Ronald Laing  ja Thomas Szasz ovat nähneet Siiralan tavoin skitsofrenian loogisena vastauksena ympäristön hulluuteen ja haluavat löytää avaimen sairaan mieleen kuuntelemalla, mitä hän sanoo.

Henkilökohtaisesti pidin Ronald Laingin vuonna 1959 ilmestynyttä kirjaa The Divided Self (Pirstoutunut minuus) erittäin merkittävänä, psykiatrian inhimillistämistä ja syventämistä edistävänä teoksena. ... Laing korostaa, että kaiken inhimillisen - myös hulluuden - ymmärtäminen edellyttää. että pyrimme samastumaan toisen ihmisen kokemuksiin. Myös hulluus on ymmärrettävää, ja siinä on meille viesti. Se on täynnä merkkejä, merkityksiä ja "kieltä".  

Szasz korostaa kirjassaan The Myth of Mental Illness (1961) sitä, että pitää katsoa potilaan oireiden taa. Oireita on alettu tyypitellä sairauksiksi, vaikka ne ovat vain tapa kertoa, että ei ole tullut muulla tavalla kuulluksi. Oireiden muoto vaihtelee, esim. ennen niin yleiset hysteria ja katatoninen pysähtyminen ovat nykyään  lähes kadonneet.
Hän myös kritisioi psykiatriaa kaiken psykiatrisoinnista.

Kun Kohtalon aikakaudella ideologia oli kristillinen, teknologia klerikaalinen ja asiantuntija pappi, Hulluuden aikakaudella ideologia on lääketieteellinen, teknologia kliininen ja asiantuntija psykiatri. 
(Szazin kirjasta Ideology and Insanity)

Lukuisista mielenkiintoisista asioista poimin skitsofreenikkojen uudissanat, neologismit. Andersson mainitsee Lauri Viidan, jonka kieli alkoi muuttua hänen sairastuessaan. 
Olen itse kirjoittanut kiireellä puhelimessa ylös skitsofreniaan sairastuneen siskoni värikkäitä ilmaisuja. Hänellä oli mm. niin mielikuvituksellisia värien määritelmiä, että muotikatalogien suunnittelijat olisivat saattaneet inspiroitua niistä. Oli, siis sairauden ärhäkässä vaiheessa, ei enää. Kroonistuessaan sairaus syö luovuutta.
Tästä pääsemme ikuisuuskysymykseen nerous ja hulluus. Andersson näkee, että sama ongelmallisuus, joka ajaa ihmisen luovaan työhön saattaa myös sairastuttaa hänet, varsinkin kun luova työ vaatii eristäytymistä ja aiheeseensa uppoutumista.

Lahjakkuus, luovuus, sivullisuus, harhaisuus, hulluus, eristyksiin joutuminen. Yksinäisyys. Tai kuten Leif Färding, liian herkkä ihmiseksi, totesi viimeiseksi jääneessä kokoelmassaan Olen onnen poika:

Aina ja kaikkialla olen
muna, jonka käki
työntää pesästä; jään sammal-
pikariin
loistamaan. 

Tässä kirjassa on niin paljon aiheita, joista voisi keskustella: minuus, hulluksi tekeminen, uhrit, hulluuden merkit, ns Kristuksen hullut, nuo "keskiajan hipit", vanhassa Bysantissa ja Venäjällä. 
Tyydyn siteeraamaan kirjan loppua hulluudestamme:

Kymmenyksillä asevarusteluun ja sotiin käytetyistä rahoista pystyisimme poistamaan nälänhädän ja turvaamaan kaikille ihmisille siedettävän elämän.

Jos tämä ei ole hulluutta, mikä sitten on?


maanantai 1. toukokuuta 2017

Kevättä Tukholmassa ja kotona


Elisabeth Bucht,  Möte med lejon

Käväisimme mieheni kanssa Tukholmassa parissa näyttelyssä.
Historiallisen museon aulassa on vastassa tekstiilitaiteilija Elisabeth Buchtin pukema leijona. Alunperin leijonapatsas on seissyt Pireuksen satamassa, tämä on kopio siitä. Neuleen etuosan teksti kuuluu: Min identitet ligger i din blick och förändras varje gång du blinkar. Niin totta!



Toinen kohteemme oli valokuvataiteen museo Fotografiska
Paras  sen näyttelyistä oli minulle Cooper & Gorver, I Know Not These My Hands, amerikkalaisen Sarah Cooperin ja itävaltalaisen Nina Gorverin yhdessä rakentamat valokuvamaailmat. Nämä naiset kuvaavat paljon alkuperäiskansoja ja herättävät kuvillaan eloon vanhoja tarinoita, myyttisiä satuja ja fantasioita. 

Näyttelyn nimi tulee Adelaide Crapseyn runosta: 

Amaze

I know
Not these my hands
And yet I think there was
A woman like me once had hands
Like these.

Upeat valokuvat ja vahva, unenomainen tunnelma matkalla lukemassani Sinikka Vuolan romaanissa Replika saivat minut tallaamaan mietteliäänä Tukholman katuja. Miten kaunista ihminen voikaan saada aikaan!

Ja pahaa. Pysähdyimme Åhlensin tavaratalon luona. Siinä oli paljon muitakin katselemassa kukkia ja viestejä, joissa ihmiset koittivat valaa toisiinsa uskoa hyvän voittoon terrori-iskun jälkeen.




Laivalla tuijotimme merta ja juttelimme kokemastamme. Kannelle ei tullut muita kuin eräs thaimaalainen ravintoloitsija, vanha mies pojanpoikineen. Hän antoi meille käyntikorttinsa ja kutsui kunniavieraaksi omaan ravintolaansa Phuketissa paitsi että minä en kuulemma kestäisi sitä kuumuutta. Minä? Minähän olen syntynyt väärään ilmastoon ja suorastaan rakastan hellettä.  


Helsingin Sanomissa oli juttu omasta elämästään kertovista bloggaajista, elämäjulkaisijoista, joista parhaat tienaavat aloittelevan toimittajan verran kertomalla jutustelunsa ohessa vaivihkaisesti tuotteista ja palveluista.  
Mainostamisen alkuaikoina oli ihmisiä, jotka kävelivät kadulla iso mainospahvi kaulasta riippuen, elävinä mainoksina esim. jollekin ravintolalle. Onko ammattimainen elämäjulkaiseminen siis ikäänkuin digiversio tästä, nykyaikaa?

Minähän olen elämäjulkaisija amatööritasolla, välillä kirjoja, välillä silkkaa elämää.
Hitto vie, jos olisin vähänkään ammattimaisempi, pyytäisin Fotografiskasta palkkion, kun kirjoitan ihaillen heidän näyttelystään ja Joutsen-firmalta myös pienet provikat päälläni olevan untuvatakin esittelystä. Hatun perhonen on Vanhan Ylioppilastalon joulumyyjäisistä, vetoketjuista tehty käsityö. Eihän käsityöläisiltä voi pyytää palkkiota mainostamisesta, ei voi. Heille mainostaisin ilmaiseksi. Huulipuna on Lumenen, siinähän on iso menestyvä firma. Varmaan maksaisivat, jos kertoisin, miten upealta tuntuu huulilla puna nimeltä Nordic Seduction.

Retkeilemme usein Ahvionkoskilla. 
Ahviolla on kaunista kaikkina vuodenaikoina. Minä otin viime käynnillämme kuvia sammalista ja mieheni kuvasi vesiaiheita.     








Tänään kävelimme Kymijoen rantaa.  Unto kuvasi linnun kodin, tässä vaiheessa vielä tyhjänä. 




Huomasin, että blogissani oli käyty hakusanalla "yrjö on päälä toivo on mennyt". Älähän nyt hyvä ihminen, aina on toivoa. Hyvää vapun jatkoa!



sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Hanna Hauru, Jääkansi (2017)




Hanna Hauru on harvinaisen taitava lyhyen proosan taitaja. Hänen kirjansa ovat nopeita lukea, mutta säilyvät ja vaikuttavat mielessä pitkään. 

Jääkansi on kirja pahasta ja sen vaikutuksista. 
Pieni tyttö menee äitinsä kanssa junalla vastaan sodasta palaavaa nauravaista isää, mutta toisin käy. 

Kun juna tuli, ihmiset tönivät tietä lähemmäksi ovia. Me seisoimme paikallamme. Isän sijaan meidän luo kävelikin iso, mustatukkainen mies asepuvussa. Hän suuteli Bettiä suulle. Minua hän napsautti luunapilla otsaan ja potkaisi sääreeni. Hän nauroi kuin olisi pörröttänyt hiuksiani.
Betti kuiskasi minulle, että mies oli uusi isäni ja että edellinen tulisi lautalaatikossa perästä. Ristin uuden isäni Pahaksi. 

Romaanissa kulkee kaksi tarinaa rinnakkain, eri sivuilla ja erilaisella fontilla. Toinen, runollinen, tytön, nyt jo nuoren naisen, kokemukseen keskittyvä, sekä aloittaa että lopettaa tarinan ja kertoo jatkon proosallisemmalle tarinalle tytön kasvamisesta pahassa perheessä. 
Luin ensin nämä tavanomaisessa järjestyksessä peräkkäin, ja toisella kertaa erikseen. Lyyrinen kertomus on haikean kaunis. 

Tarinan alussa nuori nainen saapuu tyhjään taloon, katsoo pahan tapahtumapaikat, navetan ja pihamaan ja kävelee tutun lyhyen polun, joka tuntuu kuin kävelisi kokonaisen elämän. 
Aloitan rantapolun ja päätän petollisen nuoruuden. 

Tämä järvelle johtava käpyinen polku on kuin Pahan siihen tamppaama. Jokainen laonnut haavaheinä on kuin hänen kumoon sylkemänsä. Selkäni takaa kuuluvat kaikki mökkiin varastoituneet huudot. 

Kertomuksen traagisuus piilee siinä, että kauheissa oloissa elävä tyttö ei voi pelkästään vihata pahantekijöitään.
Tukisteleva äiti on kovia kokenut, hän ei ole koskaan oppinut rakkautta. Tyttö kutsuu häntä Bettiksi, rakastamaan kykenevää isäänsä hän on kutsunut isäksi. Äidin häpeä liikuttaa tyttöä, mutta äiti ei pysty häpeänsä vuoksi ottamaan vastaan tytön myötätuntoa, vaan väistää sen.
Isäpuoli on kärsinyt sodassa, häntä pitää pelätä, mutta hänkin herättää myös sääliä. 
Pikkuveli on herkkä, ja tyttö pystyy surukseen näkemään tämän kohtalon. 
Pahan muisto riistäisi kauniin pojan rumaksi. 
Tyttö on saanut niin vähän rakkautta, että hän ei jaksa tuntea myötätuntoa itseään kohtaan eikä nähdä valoa silloinkaan kun esteet poistuvat. 

Jääkansi jättää hyvällä tavalla surullisen olon. 

Vaikka tarina on raju, osin jopa brutaali, niin kielen kauneus tekee sen helpommin nautittavaksi. Tekstissä on unenomaisuutta ja eräässä kohdassa pieni ripaus fantasiaa. Oikeasti emakko ei pysty pitämään vauvaa elossa.

Äänet jäävät taakse, kun niitä ei kuuntele tarkkaan. Ympärilläni näkyy muistoja, joita olen palannut unohtamaan. Mieleni pyyhkii niitä pois sitä mukaa, kun olen kuunnellut kuiskaavan lauseen loppuun. 

Paha on muistoissani kuin rikki rapiseva heinän korsi.

Edellisessä kirjoituksessani keskusteltiin siitä, miten nykyään kirjoitetaan paljon paksuja romaaneja. Jääkannessa on 117 sivua, joillakin sivuilla vain vajaat kolme riviä tekstiä, ja silti kirjassa on valtavan iso sisältö. 
Pidän siitä, että kirjailija antaa minulle tilaa ja luottaa mielikuvitukseni voimaan. 

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Tiiliskiviromaaneja ja kirjailijat mannekiineina, Claes Anderssonin pohdintaa



Otto ei osannut sanoa, johtuiko se jostain ajan trendistä vai hänen omasta taipumuksestaan, mutta häntä ei enää erityisemmin huvittanut lukea romaaneja, toisin sanoen fiktiivisiä tai keksittyjä juttuja ja tarinoita, vaan hän etsi mieluummin käsiinsä tekstejä jotka olivat dokumentteja tai puolidokumentteja, elämäkerrallisia tai omaelämäkerrallisia, tai pohdiskelevia, aforistisia, jopa filosofisia. Enää ei ollut vastustamattoman houkuttavaa heittäytyä päistikkaa kuusi-kahdeksansataasivuisten romaanien kimppun. Niistä oli vuosien myötä tullut yhä paksumpia, seurauksena siitä että useimmat kirjoittivat, tai syöttivät, kirjansa tietokoneelle. Kun kirjailijat vielä kirjoittivat koneella, oli luonnollista että riuhtaisi kiukuissaan, usein kiroillen, koneesta liuskan, joka ei ollut kyllin hyvä. Tietokone taas houkutti säästämään myös huonot tai puolitekoiset tekstit, jotka myöhemmin otettiin esiin ja päästettiin mukaan. 
(Claes Andersson, Oton elämä 2011)

On kiinnostavaa miettiä, miten väline on vaikuttanut kirjoittamiseen. Onko romaani muuttunut uuden välineen myötä? Ja miten?

Kun olin nuori, hyvin moni kirjailija kirjoitti vielä kirjansa käsin kynällä ruutupaperille. Kirjoituskoneella kustannustoimittajalle jätetyt käsikirjoitukset olivat täynnä korjauksia, nuolia, ylitsevedettyjä ja lisättyjä lauseita. Kustantamo hoiti puhtaaksikirjoittamisen. Kyllä kirjat varmaan keskimäärin olivat nykyistä lyhyempiä. 
Riitta Jalonen on kertonut kirjoittavansa edelleen ensimmäisen version romaaneistaan kynällä.  
Aleksis Kivi kirjoitti käyttäen mustetta ja sulkakynää hämärässä valossa. 

Tälläkin hetkellä on lyhyen tyylin mestareita, kuten Hanna Hauru, mutta onko tietokoneajan kirjoittamisen helppoudella osansa esim. kahdessa Finlandia-voittajassa Jussi Valtosen romaanissa He eivät tiedä mitä tekevät, 559 sivua, ja Laura Lindstedtin romaanissa Oneiron, 400 sivua, puhumattakaan Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjasta, jonka viimeinen 6. osa on yli 1200 sivua?

Jääkö kirjoihin helpommin "turhaa tavaraa", kun koneella tekstiä syntyy niin paljon?


Toisessa Otto-kirjassaan, viime vuonna ilmestyneessä, Andersson panee Oton pohtimaan kustannuspolitiikkaa ja kirjailijan roolia.   
Otto pahoittelee, miksi vain murhat panevat vauhtia kustantamon pr-ihmisiin ja markkinoijiin? Ja miksi kirjailijan habitus on niin tärkeä markkinoinnissa? 
Otto saa tietää, ettei saa apurahaa osallistuakseen kirjailijakonferenssiin eikä ole saanut niitä muutoinkaan.  
Hän tuntee itsesääliä, rähisee ja purkaa kiukkuaan kirjoittamalla pitkän vuodatuksen kustantamoon. 

Hän muistelee suuren kustantamon päällikön paimenkirjettä jokin kuukakusi sitten. Siinä painotetaan uusien  kirjailijoiden edustuskelpoisuutta, karismaa ja seksikkyyttä. Se näyttää olevan jopa tärkeintä jotta saavuttaisi menestystä, tulisi julkkikseksi ja idoliksi ja suuren kustantamon hyväksi mannekiiniksi. 

Otto näkee itsetietoisten ja muotitietoisten esiintyvän sanavalmiina ja suvereeneina televisiossa ja huippukiintoisissa blogeissaan ja ties missä, jotkut heistä kaiken lisäksi hyviä kirjailijoita. Hän on haljeta kiukusta. Hän teutaroi harmissaan.

Piru vieköön! Helvetin helvetin helvetti!
Otto tajuaa että on kerta kaikkiaan muuttunut fossiiliksi ja siten lakannut kiinnostamasta ja tuottamasta. Hänellä on tulevaisuus takanaan, senhän ymmärtää lapsikin! Puhumattakaan niistä katatonisista säätiöukoista ja -muoreista, jotka tekivät kaikkensa kuristaakseen sekä hänet että meidän suomenruotsalaisen kaunokirjallisuutemme. 

Andersson tarkastelee Oton alhaisia tunteita ja kouhotusta niin kertakaikkisen mehukkaasti, että lukijakin alkaa kannustaa Ottoa tämän muotoillessa kirjettään. Anna palaa Otto, täältä pesee, näytä niille! 

Allekirjoittanut ei valita, mutta vaatii muutosta! - Tietenkin vaadit, hyvä Otto, eihän tällainen peli vetele!

Raporttinsa vietyään Otto poikkeaa "nuoruutensa Waterloohon", Kosmokseen, ottaa muutaman oluen, alkaa tuntea itsensä taas normaaliksi ja tyyntyy, kun muistaa, että kaikkialla ei ole edes vapautta kirjoittaa ja julkaista joutumatta syrjityksi tai teloitetuksi. 

Mutta siis, miten on? Pitääkö kirjailijan esitellä perheensä ja vaatekaappinsa, mennä tositv-ohjelmiin ja  - niin, seurata ajan trendejä ja muokata kirjansa lukevan yleisön toiveiden mukaiseksi, murha ainakin loppuun, jos ei jo alkuun?


22.4. 
Otsikossa oli kahden i:n puutos: tiliskivi ja kirjailja, Äsken korjasin. Ja niin kuin minä hioin. Mitä tästä opin: sen että kirotusvihreet eivät haittaa, meidän tajuntamme korjaa ne lukiessa, pahemmatkin. 

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Mietteitä, vähän omia ja enemmän Claes Anderssonin


Kuhmo-talo Lammasjärven rannalla (Postikortti:Pekka Agarth)

Yhteisöllisen pääsiäisemme vietossa koin vahvasti, että huolenpito on suurinta rakkautta. Toisista huolehtiminen saa ihmisissä aikaan onnea, jota ei saa mistään muusta.

Pohdin, onko EU:sta tullut uusi Raamattu?
Lapsuuteni suunnannäyttäjiä olivat Raamattu ja Satakunnan Kansa. - Niin se on, ko Pyhä Kirja sanoo. - Kyllä se niin on, lehres luki! Näitä kahta lähdettä oli turha kyseenalaistaa. Arvatkaa, millaista oli olla kapinoiva 60-luvun teini tässä itsestäänselvyydessä!
Heti EU:hun liityttyä alettiin puhua, miten äitiyspalvelut on saatettava EU:n tasolle eli huononnettava. Onneksi neuvolalaitos säilyi. Muu terveydenhoito pitäisi kyllä nyt saattaa EU:n tasolle eli ylöspäin. Kun vertaa mihin muuhun tahansa läntiseen EU-maahan, niin sairastuessa kansalaisesta huolehditaan muualla paremmin kuin Suomessa. Turvapaikanhakijoiden huonossa kohtelussa pestään kädet sillä, että niin ne muuallakin EU:ssa.




Olen lukenut pienellä aikaa Claes Anderssonin uusimman romaanin Hiljaiseloa Meilahdessa, Oton elämä 2 (2016) ja uudestaan aikalaisromaani-määritelmällä varustetun teoksen Oton elämä (2011). Aiemmin olen lukenut Anderssonilta näiden kahden tavoin elämäkerrallista ainesta sisältävän kirjan Jokainen sydämeni lyönti (2009). 
Jos joskus saan aikaiseksi muistelman tapaisen, niin se on ihailemallani Anderssonin tyylillä. Nyt tähän muutama poiminta Oton ajatuksista ensimmäisestä Otto-kirjasta; sulkeissa, mitä itselle nousi ensimmäisenä mieleen. 

Kesä on parhaimmillaan talvella?
(Niin on - Suomen kesä)

Voiko todella muistaa sellaistakin mitä ei ole tapahtunut?
(Voi hyvinkin, olen huomannut tämän muutaman kerran!)

Sodan jälkeen, 1950-luvulla, kieli-ilmapiiri  oli kova ja raaka. Otto muistaa, että muutaman kerran, kun hän oli kaiken uhallakin puhunut ruotsia kadulla tai luistinradalla, jokin lukuisista jengeistä oli mukiloinut hänet, vain että hän oppisi että "suomessa puhutaan vittu suomea perkele!". Mutta nykyisin pelkästään Oton kotikaupungissa Espoossa puhuttiin suunnilleen sataaneljääkymmentä eri kieltä. Niin kehitys kehittyy. Melkein kaikki oli ennen huonommin.
(Niin oli, melkein kaikki - lasten hoito, ruuat, vaatteet, asunnot, työelämä, vapaa-aika -, sen vuoksi minäkin olen onnellistunut vuosi vuodelta!)

Heinäkuinen viikko Kuhmon Kamarimusiikkipäivillä oli ollut jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan kesän ruumiillinen ja sielullinen kohokohta. 
.... Kuhmon viikko oli valmistelevaa harjoitusta siihen nirvanaan, joka oli olemassa vain kaipauksissa ja unelmissa. Sen lähemmäs paratiisia saattoi tuskin päästä. Otto ajeli ympäriinsä vuokrapyörällään ja tunsi, kuten rakastunut Tranströmer, että yksi kilo ei painanut kuin seitsemänsataa grammaa.
(Olen niin ylpeä Kuhmosta, vaikka en ikinä täyskuhmolaiseksi yltänytkään, mikä lie junantuoma. Olen nähnyt Anderssonin Kamarimusiikki-festareilla monesti konserteissa, Elävien runoilijoiden klubilla soittamassa pianoa ja tunnelmallisessa rantaillassa Ontojärven rannalla, jossa hän, jazzpianistina tunnettu, soitti duettona haitaria paikallisen nuoren miehen kanssa. Kainuun rauha ja luonto näyttivät sopivan silloiselle kulttuuriministerille. Olen samaa mieltä Kuhmo-talon Lentua-salista, sen ihanampaa konserttisalia ei ole. Andersson kuvaa sitä sielujen taivasmatkan ihanteelliseksi temppeliksi.)


Kuhmo-talon konserttisalista  (Postikortti:Pekka Agarth)


Otto on maaninen, Otto on yksin, Otto pelkää, Otto juoksee pakoon omaa itseään, Otto olisi mieluummin joku muu, Otto sukeltaa päänsä sisään, Otto on täällä ja jo poissa, Otto antaa periksi, Otto ei anna koskaan periksi, Otto elää ikuisesti, Otto on kuolemaisillaan, Otto on alushousuihin tarttunut takiainen, Otto on päämäärätietoinen ja eksynyt, Otto ei tiedä mitä tahtoo haluta. Mikä Otto on? Kuka? Kenen? Miksi?

( Tässä tekstissä on hieno rytmi! Tämä on myös hyvä esimerkki Anderssonin tyylistä. Ottoa tarkastellaan koomisessa valossa, usein armottomasti, eikä koskaan ylevöittäen tai saavutuksia luetellen.)


Kuhmo-talon Juttua-kahviosta, seinällä Osmo Rauhalan teos Kertosäe
(Postikortti:Pekka Agarth)


Kolmen sukupolven pääsiäisen jälkeen olemme taas mieheni kanssa kaksin. Olen aina kokenut, että ruokaa pitää olla yllin kyllin, niin ettei vieraiden tarvitse pelätä sen loppumista. Tein kaikkea varmuuden vuoksi isoilla kattiloilla. Niinpä meillä nyt on jäljellä gulassipataa, kanarisottoa, liha-perunasoselaatikkoa, lihapyöryköitä, kasvispyöryköitä, jälkiruokia ja kaikenlaista lisuketta. Ruuanlaitto on helppoa ainakin viikon, lämmittämistä. 
Äidilläni oli aina kirjaimellisesti seitsemää sorttia kahvileipää satunnaisten kävijöiden varalle, kuten naapurin emäntien ja isäntien, romukauppiaan, keinosiementäjän ja nokikolarin: vaaleita piparkakkuja, ässiä, lusikkaleipiä, kääretorttua, pitkoa ja  kahta sorttia kuivakakkua. Näitä herkkuja ei omaväki saanut syödä, joten kiipeilimme siskoni kanssa kiikkerillä tooleilla peräkamarissa varastamassa niitä paffiloorista vanhan kakluunin päältä. Ihme, ettemme katkaisseet niskaamme. 

Kyllä nykyään on paremmin. Herkkujakin saa syödä milloin vain mieli tekee ja paljon saa valmiina. Kukkia saa ympäri vuoden ruokakaupoista, 50-luvulla piti odottaa kesää.



Huomaan, että kirjoitan kuten Anderssonin luoma kertoja Otto, työhuoneessani vuoroin yksityistä ja yleistä tarkastellen. En pane pahakseni, vaikka tämä metodi tarttuisi enemmänkin. 
Otto seuraa eri vuodenaikoina koivua Meilahden työhuoneensa ikkunan takana. Niin minäkin omaa koivuani. Nyt se on talven jäljiltä paljas, mutta pian vihertää.
Palaan näihin kiinnostaviin kirjoihin myöhemmin. Paitsi aikalaisasiaa, niissä on paljon ihmisyydestä yleensä.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Virpana varpana ...




                                    Virvon varvon vitsasella, 
                                     kosken kevätpajusella,
                                     terveyttä toivottelen,
                                     siunausta siivittelen, 
                                     onnea oksalla tällä!

                                     Virpana, varpana, 
                                      sutjana, putjana, 
                                      niivis, naavis, 
                                      natserpoo.
                                      Sulle vitsa, 
                                      mulle palkka!





Miten suhtaudutte perinteisiin?

Minä olen hulluna kaikkiin juhlaperinteisiin ja koristelen kodin asianmukaisesti. Pääsiäiskoristeet ovat jo suurimmaksi osaksi paikallaan, epäkäytännöllisesti ennen siivousta. Jotain haluan jättää pikkuvieraiden laitettavaksi.

Pääsiäisen aikaan Suomen sääerot näkyvät. Pohjois-Karjalassa ja Kainuussa on kinokset ja meillä Kymenlaaksossa on siirrytty pikkukenkiin. Ensimmäiset sinivuokot ja leskenlehdet availevat nuppujaan. Olen käynyt monesti kotimme läheisessä pikkumetsikössä katselemassa sinivuokkoja. Lapsuudessani ne kukkivat Satakunnassa vasta äitienpäivän aikaan. Ilmastonmuutos.

Lippu hulmuaa tuossa ikkunani takana Mikael Agricolan (Mikko Maanviljelijän) kunniaksi. Yhtään virpojaa ei ole vielä näkynyt. Pilveilee.
Päiväkävelyllä käyn taas sinivuokkometsässä ja patikoin pitkin Kymijoen rantaa Koivusaaren ulkoilualueella tarkastelemassa kevään merkkejä. 
Illalla seuraamme, miten vaaleissa käy. 

                                          ...................................................................

Aurinko pääsi esiin ja avasi vuokkojen kukat....



.... ja myös leskenlehdet. Ja onhan kuvassa muutakin elämää, jos tarkasti katsotte.



torstai 6. huhtikuuta 2017

Suomi kovenee, mietteitä viimeaikaisten tapahtumien tiimoilta

Tadaa - täältä tullaan taas, vaikka juuri muutama päivä sitten ilmoitin "juhlavasti" jääväni kättä lepuuttamaan tauolle! Lisätutkimuksia käteen on tulossa, ja tällä hetkellä se on aika hyvä.
Tuli niin tärkeää asiaa, etten osaa olla kirjoittamatta. "Sihteerinikin" sanoi, että mitä sinä nyt kokonaan pois jäät, kun niin bloggaamisesta tykkäät. Ja onhan minulla keinoni: vasen terve käsi, kirjoitusten lyhentäminen ja sihteerin apu tarvittaessa.



Sisäministeriön kansliapäällikkö Päivi Nerg vieraili toissapäivänä 4.4. Paasikivi-seuran tilaisuudessa Kouvolassa, aiheena turvapaikanhakijat. Hän oli samana aamuna rauhoitellut Helsingissä mielenosoittajia, jotka kyseenalaistivat turvapaikanhakijoiden palautukset Afganistaniin. 

Nerg sanoi mm. näin: "Ihmisoikeudet säätelevät perustuslakia Suomessa ja Euroopassa, ja me viranomaiset olemme sitoutuneita sitä noudattamaan. Toki joskus tapahtuu myös virheitä, mutta pohja on oikea."

Nerg sanoi myös näin:" On hyvä tunnistaa, että turvallisuus suomalaisesta perspektiivistä on erilaista kuin esimerkiksi afganistanilaisesta."

Eikö afgaani kärsi kuten minä? Kun olen katsellut kuvia Kabulista, niin olen kokenut ihmisten silmissä pommitusten keskellä ihan samaa turvattomuutta kuin suomalaisella vaarassa olevalla ihmisellä.
Ulkoasiainministeriön matkustustiedotteessa Afganistanin turvallisuustilanne todetaan kriittiseksi koko maassa. Asia ei muuksi muutu, vaikka maahanmuuttoviraston maalinjauksissa kuinka muuta väitettäisiin ja vaikka kielteiset turvapaikkapäätökset miten koukeroisesti perusteltaisiin. 
Irak, Somalia ja tietenkin Syyria ovat myös edelleen turvattomia.

Noudatamme vain lakeja ja yhteisiä kriteerejä. Tämä on se yleinen selitys.
Kuka laatii lait? - Ihmiset. Kuka muuttaa lait? - Ihmiset.
Ei laki ole mikään ikuisesti pysyvä asia eikä sen noudattaminen vapauta tarkastelemasta toimitaanko oikein. Toisinaan laki vanhenee tai todetaan muutoin epäkelvoksi uudessa tilanteessa. Huonon lain taa meneminen on väärin ja alkeellista moraalia. 

Lakeja ja niiden soveltamista on kyllä muutettu turvapaikanhakijoiden täällä ollessa, heille ja muille ulkomaalaisille huonoon suuntaan. Siinä ei voimassa oleva laki olekaan ollut kiveen hakattu.

Humanitäärinen peruste turvapaikan saamiseksi poistettiin laista ja perheenyhdistämisen ehtoja tiukennettiin lisää viime vuoden aikana. 
Tiukat lait johtavat perheiden hajottamiseen, mikä ei ole inhimillisesti oikein. Yksi perheenjäsen poistetaan täältä lähtömaahan ja muu perhe saattaa odottaa pakolaisleirillä jossain kolmannessa maassa, johon Suomesta apua hakenut ei enää pääse, koska rajat ovat kiinni. Monesti parhain selviytyjä, nuori mies tai teinipoika, saatettiin lähettää vaaralliselle matkalle turvaa hakemaan maahan, joka oli luvannut yhdistää perheen, ja sitten vedetään matto alta, me emme yhdistä enää.

Me seuraamme julmaksi muuttunutta Eu-maiden mallia, tietenkin mallioppilaina, palautusprosentit ja kriteerit kiitettävästi täyttäen.
Syyrian naapuri Jordania, jonka oma väkiluku on 6,6 miljoonaa on ottanut vastaan kolmanneksi eniten syyrialaisia pakolaisia maailmassa. Heitä on ehditty rekisteröidä noin 650 000, mutta arvioiden mukaan heitä on 1,4 miljoonaa.  

Yllättäen on tapahtumassa sellainenkin muutos, että rasistinen motiivi tuomion perustana väkivallan teossa alkaa poistua. Rasismiin on totuttu. Ylivieskassa jätettiin tuomitsematta neljä yli kolmikymppistä miestä, jotka olivat heittäneet polttopulloja alaikäisten turvapaikanhakijoiden asuntolan seinään. Tuomiotta jättämistä perustellaan sillä, että rakennus ei vahingoittunut, eikä kukaan loukkaantunut. Miehet halusivat "säikytellä". Aikuiset säikyttelemässä perheistään eroon joutuneita lapsia? 
Vielä 2015 Kymenlaakson käräjäoikeus katsoi rasistisen motiivin tuomion koventamisperusteeksi miehelle, joka oli heittänyt polttopullon hätämajoitusyksikön ovelle. Siinäkään kukaan ei loukkaantunut eikä rakennus vaurioitunut.


Suomi kovenee.        



Lisäys 9.4.


Kommenttikeskustelujen jälkeen tuli mieleeni vielä sellainen kyyninen kiteytys, että yhtä hyvin voisimme vaikka arpoa, kuka turvapaikanhakijoista saa jäädä ja kuka lähtee, jos kerran osa lähetetään pois. Karsintabyrokratiaan (kuulustelut, valitusten käsittelyt yms.) käytetyllä summalla kustannettaisin jo monen maassaolo. 

Eräässä toisessa keskustelussa huomasin, että jonkun mielestä pakolaisuus on ominaisuus. Ei se ole. Se on elämäntilanne. Jos minä joudun pakenemaan vainoa, en muutu Suomen rajan toisella puolen ominaisuuksiltani, tiedoiltani ja taidoiltani miksikään, en loiseksi enkä luuseriksi. Rautatientorin mielenosoittajissa on ollut pitkälle koulutettuja ihmisiä, mm. vaikeita maksaleikkauksia tehnyt kirurgi. Taloudellisesti ajatellen hänelle olisi viisasta antaa turvapaikka, koska Suomen kansalaisen koulutus samaan pisteeseen maksaa todella paljon.