perjantai 21. huhtikuuta 2017

Tiiliskiviromaaneja ja kirjailijat mannekiineina, Claes Anderssonin pohdintaa



Otto ei osannut sanoa, johtuiko se jostain ajan trendistä vai hänen omasta taipumuksestaan, mutta häntä ei enää erityisemmin huvittanut lukea romaaneja, toisin sanoen fiktiivisiä tai keksittyjä juttuja ja tarinoita, vaan hän etsi mieluummin käsiinsä tekstejä jotka olivat dokumentteja tai puolidokumentteja, elämäkerrallisia tai omaelämäkerrallisia, tai pohdiskelevia, aforistisia, jopa filosofisia. Enää ei ollut vastustamattoman houkuttavaa heittäytyä päistikkaa kuusi-kahdeksansataasivuisten romaanien kimppun. Niistä oli vuosien myötä tullut yhä paksumpia, seurauksena siitä että useimmat kirjoittivat, tai syöttivät, kirjansa tietokoneelle. Kun kirjailijat vielä kirjoittivat koneella, oli luonnollista että riuhtaisi kiukuissaan, usein kiroillen, koneesta liuskan, joka ei ollut kyllin hyvä. Tietokone taas houkutti säästämään myös huonot tai puolitekoiset tekstit, jotka myöhemmin otettiin esiin ja päästettiin mukaan. 
(Claes Andersson, Oton elämä 2011)

On kiinnostavaa miettiä, miten väline on vaikuttanut kirjoittamiseen. Onko romaani muuttunut uuden välineen myötä? Ja miten?

Kun olin nuori, hyvin moni kirjailija kirjoitti vielä kirjansa käsin kynällä ruutupaperille. Kirjoituskoneella kustannustoimittajalle jätetyt käsikirjoitukset olivat täynnä korjauksia, nuolia, ylitsevedettyjä ja lisättyjä lauseita. Kustantamo hoiti puhtaaksikirjoittamisen. Kyllä kirjat varmaan keskimäärin olivat nykyistä lyhyempiä. 
Riitta Jalonen on kertonut kirjoittavansa edelleen ensimmäisen version romaaneistaan kynällä.  
Aleksis Kivi kirjoitti käyttäen mustetta ja sulkakynää hämärässä valossa. 

Tälläkin hetkellä on lyhyen tyylin mestareita, kuten Hanna Hauru, mutta onko tietokoneajan kirjoittamisen helppoudella osansa esim. kahdessa Finlandia-voittajassa Jussi Valtosen romaanissa He eivät tiedä mitä tekevät, 559 sivua, ja Laura Lindstedtin romaanissa Oneiron, 400 sivua, puhumattakaan Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjasta, jonka viimeinen 6. osa on yli 1200 sivua?

Jääkö kirjoihin helpommin "turhaa tavaraa", kun koneella tekstiä syntyy niin paljon?


Toisessa Otto-kirjassaan, viime vuonna ilmestyneessä, Andersson panee Oton pohtimaan kustannuspolitiikkaa ja kirjailijan roolia.   
Otto pahoittelee, miksi vain murhat panevat vauhtia kustantamon pr-ihmisiin ja markkinoijiin? Ja miksi kirjailijan habitus on niin tärkeä markkinoinnissa? 
Otto saa tietää, ettei saa apurahaa osallistuakseen kirjailijakonferenssiin eikä ole saanut niitä muutoinkaan.  
Hän tuntee itsesääliä, rähisee ja purkaa kiukkuaan kirjoittamalla pitkän vuodatuksen kustantamoon. 

Hän muistelee suuren kustantamon päällikön paimenkirjettä jokin kuukakusi sitten. Siinä painotetaan uusien  kirjailijoiden edustuskelpoisuutta, karismaa ja seksikkyyttä. Se näyttää olevan jopa tärkeintä jotta saavuttaisi menestystä, tulisi julkkikseksi ja idoliksi ja suuren kustantamon hyväksi mannekiiniksi. 

Otto näkee itsetietoisten ja muotitietoisten esiintyvän sanavalmiina ja suvereeneina televisiossa ja huippukiintoisissa blogeissaan ja ties missä, jotkut heistä kaiken lisäksi hyviä kirjailijoita. Hän on haljeta kiukusta. Hän teutaroi harmissaan.

Piru vieköön! Helvetin helvetin helvetti!
Otto tajuaa että on kerta kaikkiaan muuttunut fossiiliksi ja siten lakannut kiinnostamasta ja tuottamasta. Hänellä on tulevaisuus takanaan, senhän ymmärtää lapsikin! Puhumattakaan niistä katatonisista säätiöukoista ja -muoreista, jotka tekivät kaikkensa kuristaakseen sekä hänet että meidän suomenruotsalaisen kaunokirjallisuutemme. 

Andersson tarkastelee Oton alhaisia tunteita ja kouhotusta niin kertakaikkisen mehukkaasti, että lukijakin alkaa kannustaa Ottoa tämän muotoillessa kirjettään. Anna palaa Otto, täältä pesee, näytä niille! 

Allekirjoittanut ei valita, mutta vaatii muutosta! - Tietenkin vaadit, hyvä Otto, eihän tällainen peli vetele!

Raporttinsa vietyään Otto poikkeaa "nuoruutensa Waterloohon", Kosmokseen, ottaa muutaman oluen, alkaa tuntea itsensä taas normaaliksi ja tyyntyy, kun muistaa, että kaikkialla ei ole edes vapautta kirjoittaa ja julkaista joutumatta syrjityksi tai teloitetuksi. 

Mutta siis, miten on? Pitääkö kirjailijan esitellä perheensä ja vaatekaappinsa, mennä tositv-ohjelmiin ja  - niin, seurata ajan trendejä ja muokata kirjansa lukevan yleisön toiveiden mukaiseksi, murha ainakin loppuun, jos ei jo alkuun?


22.4. 
Otsikossa oli kahden i:n puutos: tiliskivi ja kirjailja, Äsken korjasin. Ja niin kuin minä hioin. Mitä tästä opin: sen että kirotusvihreet eivät haittaa, meidän tajuntamme korjaa ne lukiessa, pahemmatkin. 

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Mietteitä, vähän omia ja enemmän Claes Anderssonin


Kuhmo-talo Lammasjärven rannalla (Postikortti:Pekka Agarth)

Yhteisöllisen pääsiäisemme vietossa koin vahvasti, että huolenpito on suurinta rakkautta. Toisista huolehtiminen saa ihmisissä aikaan onnea, jota ei saa mistään muusta.

Pohdin, onko EU:sta tullut uusi Raamattu?
Lapsuuteni suunnannäyttäjiä olivat Raamattu ja Satakunnan Kansa. - Niin se on, ko Pyhä Kirja sanoo. - Kyllä se niin on, lehres luki! Näitä kahta lähdettä oli turha kyseenalaistaa. Arvatkaa, millaista oli olla kapinoiva 60-luvun teini tässä itsestäänselvyydessä!
Heti EU:hun liityttyä alettiin puhua, miten äitiyspalvelut on saatettava EU:n tasolle eli huononnettava. Onneksi neuvolalaitos säilyi. Muu terveydenhoito pitäisi kyllä nyt saattaa EU:n tasolle eli ylöspäin. Kun vertaa mihin muuhun tahansa läntiseen EU-maahan, niin sairastuessa kansalaisesta huolehditaan muualla paremmin kuin Suomessa. Turvapaikanhakijoiden huonossa kohtelussa pestään kädet sillä, että niin ne muuallakin EU:ssa.




Olen lukenut pienellä aikaa Claes Anderssonin uusimman romaanin Hiljaiseloa Meilahdessa, Oton elämä 2 (2016) ja uudestaan aikalaisromaani-määritelmällä varustetun teoksen Oton elämä (2011). Aiemmin olen lukenut Anderssonilta näiden kahden tavoin elämäkerrallista ainesta sisältävän kirjan Jokainen sydämeni lyönti (2009). 
Jos joskus saan aikaiseksi muistelman tapaisen, niin se on ihailemallani Anderssonin tyylillä. Nyt tähän muutama poiminta Oton ajatuksista ensimmäisestä Otto-kirjasta; sulkeissa, mitä itselle nousi ensimmäisenä mieleen. 

Kesä on parhaimmillaan talvella?
(Niin on - Suomen kesä)

Voiko todella muistaa sellaistakin mitä ei ole tapahtunut?
(Voi hyvinkin, olen huomannut tämän muutaman kerran!)

Sodan jälkeen, 1950-luvulla, kieli-ilmapiiri  oli kova ja raaka. Otto muistaa, että muutaman kerran, kun hän oli kaiken uhallakin puhunut ruotsia kadulla tai luistinradalla, jokin lukuisista jengeistä oli mukiloinut hänet, vain että hän oppisi että "suomessa puhutaan vittu suomea perkele!". Mutta nykyisin pelkästään Oton kotikaupungissa Espoossa puhuttiin suunnilleen sataaneljääkymmentä eri kieltä. Niin kehitys kehittyy. Melkein kaikki oli ennen huonommin.
(Niin oli, melkein kaikki - lasten hoito, ruuat, vaatteet, asunnot, työelämä, vapaa-aika -, sen vuoksi minäkin olen onnellistunut vuosi vuodelta!)

Heinäkuinen viikko Kuhmon Kamarimusiikkipäivillä oli ollut jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan kesän ruumiillinen ja sielullinen kohokohta. 
.... Kuhmon viikko oli valmistelevaa harjoitusta siihen nirvanaan, joka oli olemassa vain kaipauksissa ja unelmissa. Sen lähemmäs paratiisia saattoi tuskin päästä. Otto ajeli ympäriinsä vuokrapyörällään ja tunsi, kuten rakastunut Tranströmer, että yksi kilo ei painanut kuin seitsemänsataa grammaa.
(Olen niin ylpeä Kuhmosta, vaikka en ikinä täyskuhmolaiseksi yltänytkään, mikä lie junantuoma. Olen nähnyt Anderssonin Kamarimusiikki-festareilla monesti konserteissa, Elävien runoilijoiden klubilla soittamassa pianoa ja tunnelmallisessa rantaillassa Ontojärven rannalla, jossa hän, jazzpianistina tunnettu, soitti duettona haitaria paikallisen nuoren miehen kanssa. Kainuun rauha ja luonto näyttivät sopivan silloiselle kulttuuriministerille. Olen samaa mieltä Kuhmo-talon Lentua-salista, sen ihanampaa konserttisalia ei ole. Andersson kuvaa sitä sielujen taivasmatkan ihanteelliseksi temppeliksi.)


Kuhmo-talon konserttisalista  (Postikortti:Pekka Agarth)


Otto on maaninen, Otto on yksin, Otto pelkää, Otto juoksee pakoon omaa itseään, Otto olisi mieluummin joku muu, Otto sukeltaa päänsä sisään, Otto on täällä ja jo poissa, Otto antaa periksi, Otto ei anna koskaan periksi, Otto elää ikuisesti, Otto on kuolemaisillaan, Otto on alushousuihin tarttunut takiainen, Otto on päämäärätietoinen ja eksynyt, Otto ei tiedä mitä tahtoo haluta. Mikä Otto on? Kuka? Kenen? Miksi?

( Tässä tekstissä on hieno rytmi! Tämä on myös hyvä esimerkki Anderssonin tyylistä. Ottoa tarkastellaan koomisessa valossa, usein armottomasti, eikä koskaan ylevöittäen tai saavutuksia luetellen.)


Kuhmo-talon Juttua-kahviosta, seinällä Osmo Rauhalan teos Kertosäe
(Postikortti:Pekka Agarth)


Kolmen sukupolven pääsiäisen jälkeen olemme taas mieheni kanssa kaksin. Olen aina kokenut, että ruokaa pitää olla yllin kyllin, niin ettei vieraiden tarvitse pelätä sen loppumista. Tein kaikkea varmuuden vuoksi isoilla kattiloilla. Niinpä meillä nyt on jäljellä gulassipataa, kanarisottoa, liha-perunasoselaatikkoa, lihapyöryköitä, kasvispyöryköitä, jälkiruokia ja kaikenlaista lisuketta. Ruuanlaitto on helppoa ainakin viikon, lämmittämistä. 
Äidilläni oli aina kirjaimellisesti seitsemää sorttia kahvileipää satunnaisten kävijöiden varalle, kuten naapurin emäntien ja isäntien, romukauppiaan, keinosiementäjän ja nokikolarin: vaaleita piparkakkuja, ässiä, lusikkaleipiä, kääretorttua, pitkoa ja  kahta sorttia kuivakakkua. Näitä herkkuja ei omaväki saanut syödä, joten kiipeilimme siskoni kanssa kiikkerillä tooleilla peräkamarissa varastamassa niitä paffiloorista vanhan kakluunin päältä. Ihme, ettemme katkaisseet niskaamme. 

Kyllä nykyään on paremmin. Herkkujakin saa syödä milloin vain mieli tekee ja paljon saa valmiina. Kukkia saa ympäri vuoden ruokakaupoista, 50-luvulla piti odottaa kesää.



Huomaan, että kirjoitan kuten Anderssonin luoma kertoja Otto, työhuoneessani vuoroin yksityistä ja yleistä tarkastellen. En pane pahakseni, vaikka tämä metodi tarttuisi enemmänkin. 
Otto seuraa eri vuodenaikoina koivua Meilahden työhuoneensa ikkunan takana. Niin minäkin omaa koivuani. Nyt se on talven jäljiltä paljas, mutta pian vihertää.
Palaan näihin kiinnostaviin kirjoihin myöhemmin. Paitsi aikalaisasiaa, niissä on paljon ihmisyydestä yleensä.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Virpana varpana ...




                                    Virvon varvon vitsasella, 
                                     kosken kevätpajusella,
                                     terveyttä toivottelen,
                                     siunausta siivittelen, 
                                     onnea oksalla tällä!

                                     Virpana, varpana, 
                                      sutjana, putjana, 
                                      niivis, naavis, 
                                      natserpoo.
                                      Sulle vitsa, 
                                      mulle palkka!





Miten suhtaudutte perinteisiin?

Minä olen hulluna kaikkiin juhlaperinteisiin ja koristelen kodin asianmukaisesti. Pääsiäiskoristeet ovat jo suurimmaksi osaksi paikallaan, epäkäytännöllisesti ennen siivousta. Jotain haluan jättää pikkuvieraiden laitettavaksi.

Pääsiäisen aikaan Suomen sääerot näkyvät. Pohjois-Karjalassa ja Kainuussa on kinokset ja meillä Kymenlaaksossa on siirrytty pikkukenkiin. Ensimmäiset sinivuokot ja leskenlehdet availevat nuppujaan. Olen käynyt monesti kotimme läheisessä pikkumetsikössä katselemassa sinivuokkoja. Lapsuudessani ne kukkivat Satakunnassa vasta äitienpäivän aikaan. Ilmastonmuutos.

Lippu hulmuaa tuossa ikkunani takana Mikael Agricolan (Mikko Maanviljelijän) kunniaksi. Yhtään virpojaa ei ole vielä näkynyt. Pilveilee.
Päiväkävelyllä käyn taas sinivuokkometsässä ja patikoin pitkin Kymijoen rantaa Koivusaaren ulkoilualueella tarkastelemassa kevään merkkejä. 
Illalla seuraamme, miten vaaleissa käy. 

                                          ...................................................................

Aurinko pääsi esiin ja avasi vuokkojen kukat....



.... ja myös leskenlehdet. Ja onhan kuvassa muutakin elämää, jos tarkasti katsotte.



torstai 6. huhtikuuta 2017

Suomi kovenee, mietteitä viimeaikaisten tapahtumien tiimoilta

Tadaa - täältä tullaan taas, vaikka juuri muutama päivä sitten ilmoitin "juhlavasti" jääväni kättä lepuuttamaan tauolle! Lisätutkimuksia käteen on tulossa, ja tällä hetkellä se on aika hyvä.
Tuli niin tärkeää asiaa, etten osaa olla kirjoittamatta. "Sihteerinikin" sanoi, että mitä sinä nyt kokonaan pois jäät, kun niin bloggaamisesta tykkäät. Ja onhan minulla keinoni: vasen terve käsi, kirjoitusten lyhentäminen ja sihteerin apu tarvittaessa.



Sisäministeriön kansliapäällikkö Päivi Nerg vieraili toissapäivänä 4.4. Paasikivi-seuran tilaisuudessa Kouvolassa, aiheena turvapaikanhakijat. Hän oli samana aamuna rauhoitellut Helsingissä mielenosoittajia, jotka kyseenalaistivat turvapaikanhakijoiden palautukset Afganistaniin. 

Nerg sanoi mm. näin: "Ihmisoikeudet säätelevät perustuslakia Suomessa ja Euroopassa, ja me viranomaiset olemme sitoutuneita sitä noudattamaan. Toki joskus tapahtuu myös virheitä, mutta pohja on oikea."

Nerg sanoi myös näin:" On hyvä tunnistaa, että turvallisuus suomalaisesta perspektiivistä on erilaista kuin esimerkiksi afganistanilaisesta."

Eikö afgaani kärsi kuten minä? Kun olen katsellut kuvia Kabulista, niin olen kokenut ihmisten silmissä pommitusten keskellä ihan samaa turvattomuutta kuin suomalaisella vaarassa olevalla ihmisellä.
Ulkoasiainministeriön matkustustiedotteessa Afganistanin turvallisuustilanne todetaan kriittiseksi koko maassa. Asia ei muuksi muutu, vaikka maahanmuuttoviraston maalinjauksissa kuinka muuta väitettäisiin ja vaikka kielteiset turvapaikkapäätökset miten koukeroisesti perusteltaisiin. 
Irak, Somalia ja tietenkin Syyria ovat myös edelleen turvattomia.

Noudatamme vain lakeja ja yhteisiä kriteerejä. Tämä on se yleinen selitys.
Kuka laatii lait? - Ihmiset. Kuka muuttaa lait? - Ihmiset.
Ei laki ole mikään ikuisesti pysyvä asia eikä sen noudattaminen vapauta tarkastelemasta toimitaanko oikein. Toisinaan laki vanhenee tai todetaan muutoin epäkelvoksi uudessa tilanteessa. Huonon lain taa meneminen on väärin ja alkeellista moraalia. 

Lakeja ja niiden soveltamista on kyllä muutettu turvapaikanhakijoiden täällä ollessa, heille ja muille ulkomaalaisille huonoon suuntaan. Siinä ei voimassa oleva laki olekaan ollut kiveen hakattu.

Humanitäärinen peruste turvapaikan saamiseksi poistettiin laista ja perheenyhdistämisen ehtoja tiukennettiin lisää viime vuoden aikana. 
Tiukat lait johtavat perheiden hajottamiseen, mikä ei ole inhimillisesti oikein. Yksi perheenjäsen poistetaan täältä lähtömaahan ja muu perhe saattaa odottaa pakolaisleirillä jossain kolmannessa maassa, johon Suomesta apua hakenut ei enää pääse, koska rajat ovat kiinni. Monesti parhain selviytyjä, nuori mies tai teinipoika, saatettiin lähettää vaaralliselle matkalle turvaa hakemaan maahan, joka oli luvannut yhdistää perheen, ja sitten vedetään matto alta, me emme yhdistä enää.

Me seuraamme julmaksi muuttunutta Eu-maiden mallia, tietenkin mallioppilaina, palautusprosentit ja kriteerit kiitettävästi täyttäen.
Syyrian naapuri Jordania, jonka oma väkiluku on 6,6 miljoonaa on ottanut vastaan kolmanneksi eniten syyrialaisia pakolaisia maailmassa. Heitä on ehditty rekisteröidä noin 650 000, mutta arvioiden mukaan heitä on 1,4 miljoonaa.  

Yllättäen on tapahtumassa sellainenkin muutos, että rasistinen motiivi tuomion perustana väkivallan teossa alkaa poistua. Rasismiin on totuttu. Ylivieskassa jätettiin tuomitsematta neljä yli kolmikymppistä miestä, jotka olivat heittäneet polttopulloja alaikäisten turvapaikanhakijoiden asuntolan seinään. Tuomiotta jättämistä perustellaan sillä, että rakennus ei vahingoittunut, eikä kukaan loukkaantunut. Miehet halusivat "säikytellä". Aikuiset säikyttelemässä perheistään eroon joutuneita lapsia? 
Vielä 2015 Kymenlaakson käräjäoikeus katsoi rasistisen motiivin tuomion koventamisperusteeksi miehelle, joka oli heittänyt polttopullon hätämajoitusyksikön ovelle. Siinäkään kukaan ei loukkaantunut eikä rakennus vaurioitunut.


Suomi kovenee.        



Lisäys 9.4.


Kommenttikeskustelujen jälkeen tuli mieleeni vielä sellainen kyyninen kiteytys, että yhtä hyvin voisimme vaikka arpoa, kuka turvapaikanhakijoista saa jäädä ja kuka lähtee, jos kerran osa lähetetään pois. Karsintabyrokratiaan (kuulustelut, valitusten käsittelyt yms.) käytetyllä summalla kustannettaisin jo monen maassaolo. 

Eräässä toisessa keskustelussa huomasin, että jonkun mielestä pakolaisuus on ominaisuus. Ei se ole. Se on elämäntilanne. Jos minä joudun pakenemaan vainoa, en muutu Suomen rajan toisella puolen ominaisuuksiltani, tiedoiltani ja taidoiltani miksikään, en loiseksi enkä luuseriksi. Rautatientorin mielenosoittajissa on ollut pitkälle koulutettuja ihmisiä, mm. vaikeita maksaleikkauksia tehnyt kirurgi. Taloudellisesti ajatellen hänelle olisi viisasta antaa turvapaikka, koska Suomen kansalaisen koulutus samaan pisteeseen maksaa todella paljon.  


perjantai 31. maaliskuuta 2017

Poissaoloilmoitus ja vähän Klemolasta ja J.D. Salingerista

Poissaoloaika: 31.3. eteenpäin, ehkä kuukausi, ehkä kesään asti
Poissaolon syy: Käden lepuutus
Huoltajan allekirjoitus: ... 

Käsi on oireillut viimekeväisestä epäonnisesta leikkauksesta asti. Leikkautin vasemman peukaloniveleni ensin edellissyksynä nähdäkseni, tuleeko siitä hyvä, ja kun siitä tuli aivan loistava, kivut hävisivät, nipistysote onnistuu, puristusvoima normaali, niin uskaltauduin samaan operaatioon, resektioartroplastiaan, oikean käden kanssa. 
Tällä kertaa  ei mennyt hyvin. Olin jo lähdössä pois, kun kipsin läpi alkoi syöstä verta, ja ei kun takaisin osastolle ja korjausleikkaukseen. Valtimo oli nirhautunut ja tuntohermo mennyt poikki. Vietin yön sairaalassa ja ajattelin, että eihän se mitään, pientä seikkailua, hyvä, etten ehtinyt kotimatkalle kun veri alkoi pulputa. Valtimo on korjattu ja hermon päät löydetty ja yhdistetty jonkin putken sisälle kasvamaan kiinni, kyllä se siitä. 

No, kun käsi ei toipunut odotetusti, siirryin käyttämään etupäässä vasenta kättä, mikä on johtanut oikean olkavarren heikkenemiseen ja kipuiluun. Olen hakenut siihen kerran kortisonipiikin, voidellut kipuvoiteilla ja ottanut kuurina särkylääkkeitä. Jokin aika sitten kävin käsiin erikoistuneella lääkärillä kuulemassa, mitä olisi tehtävissä. Hän mittasi puristusvoiman, joka oli puolet normaalista ja kehotti hankkimaan kevyttuen, kallis pieni häkkyrä, ja hakeutumaan fysioterapiaan, tyyristä sekin. 

Olen tehnyt kuntoutusohjelmaani tunnollisesti, mutta nyt on sellainen tilanne, että käsi kipeytyi taas kerran pahasti. Määrään itseni kirjoituskieltoon, siitä voi olla apua. Sormille kirjoitus on vain hyväksi, mutta ruipelo käsivarteni tarvitsee ensin lepoa ja sitten jumppaa käsipainoilla vahvistuakseen.

Ilon kautta 1: neljä vuotta bloggausta, pieni loma virkistää, löydän jotain uutta.
Ilon kautta 2: Vasen käsivarsi on nyt niin vahva, ettei koskaan oikean vallitessa.


Kannattaa varmaan pitää ainakin kuukausi lomaa. Palailen, kun olkavarsi kestää hyvin kaikkea muuta tekemistä.
Yritän palata lyhytproosatyylillä tai ehkä sähketyylillä (jotain uutta blogistaniassa). Vloggaukseen en aio ryhtyä. Siihenkin pitäisi ensin kirjoittaa, ainakin suhraista jotakin muistiin ennen kuin alkaa posottaa, ja laittautua kuin tv-juontaja. 

Nyt kun olen laatinut ja julkistanut poissaoloilmoitukseni, ei tule houkutusta rientää kertomaan mitä pidin Leea Klemolan näytelmästä Vaimoni Casanova, jonka näen huomenna Riihimäellä (vierailunäytös Kuopiosta), ja Salingerin Siepparista, jota luen parhaillaan vuosikymmenten jälkeen uudestaan. 
Ihailtavaa, miten Salinger on saanut puhekielen vangituksi kirjoitettuun asuun. Kirjahan ilmestyi 1951, tyyli on ollut silloin varmaan jotain aivan uutta. 
Holden on niin rakastettava kaveri nuoruuden alakulossaan ja harhailussaan. Hänelläkin on huono käsi, joka ei puristu kunnolla, koska hän nyrkitti autotallin lasit rikki paljain käsin veljen kuoltua. 
My hand still hurts me once in a while, when it rains and all, and I can't make a real fist any more - not a tight one, I mean - but outside of that I don't care much. I'm not going to be a goddam surgeon or a violinist or anything anyway.
Boy, miten tuo kielii elää. if you know what I mean. 

On tässä paljon muitakin syitä saada käsi kuntoon kuin blogi. Haluan helliä läheisiäni, nostaa pienintä, haluan kantaa laukkuni, kun lähden saamaan aurinkohoitoa Välimerelle ja paukuttaa käsiäni kunnolla yhteen hyvän esityksen jälkeen. Haluan, haluaisin kovasti, pysyä kädellisten joukossa. 

Klemolan näytelmä on eroottinen komedia seksistä ja vallankäytöstä. Hän ei esitä näytelmäänsä Helsingissä. Nyt teidän stadilaisten pitää kuulkaas uskaltautua maakuntiin "oikeitten immeisten" joukkoon. Kevään näytökset on loppuuunmyyty, mutta jospa syksyllä olisi lisäsesityksiä.
Tässä (klik) Klemola kertoo miksi hän valmisti tämän näytelmän Kuopiossa ja tässä (klik) hän sanoo, että toivoo näytelmän herättävän katsojassa armollisuutta.  


Kätöset

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Rasisminvastaisen viikon lopussa 2017







Tässä muutama kuva turvapaikanhakijoiden kylteistä keskellä Helsinkiä. Nämä ovat helmikuulta, kun heidän leirinsä oli vielä Kiasman edessä. Sen jälkeen Helsingin kaupunki siirsi mielenilmauksen Rautatientorille. 

We are human beings. We are people.  
On siis tullut aika, jolloin ihmisten pitää muistuttaa toisille ihmisille, että he ovat ihmisiä. 

Kun perheestä äiti ainoana saa kielteisen päätöksen ja muu perhe, mukaanlukien muutaman kuukauden ikäinen vauva, saa luvan jäädä, niin onko tämä perhe nähty ihmisinä? 
Ei ole. Äiti on nähty käsiteltävänä tapauksena, paperina viraston pöydällä. We are people, NOT papers. Uskooko käsittelijä, että tämä äiti ei ole samalla tavalla tunteva äiti kuin hän? Luuleeko hän, että tämä vauva ei tarvitse äitinsä läheisyyttä, kuten suomalaiset vauvat? Koska hän on muukalainen ja koska muukalainen on vähemmän ihminen. 

Kun Afganistanista paennut saa päätöksen, että hänen pitää "palata" Irakiin, maahan jossa hän ei ole koskaan käynyt ja jonka kieltä hän ei puhu, niin minkälaisena ihmisenä hänet nähdään? Ajatteleeko asian käsittelijä, että muslimi mikä muslimi, sama minne lähettää, kunhan on poissa silmistä. Koska on muukalainen ja muukalaisena epäihminen.

Kun henkilö, jota on kidutettu vankiloissa ja johon on ammuttu viimeisellä vangitsemiskerralla merkki, niin että hänet löydettäisiin helpommin, päätetään palauttaa samaan kaupunkiin todeten, ettei sinulla nyt enää ole siellä vaaraa, niin nähdäänkö hänet ihmisenä vai halutaanko saada tilastot kuntoon?  

Parhaiten epäinhimillistämisen kiteytti turvapaikanhakijoita vastustava ryhmä, joka oli kiireesti perustanut lähistölle oman leirin. Miksi? Heidän kylttiinsä oli kopioitu postipaketin tarra "Return to Sender", "Palautettava lähettäjälle". 
Ryhmän ilkkuva esiintulo on turhaa, eihän heidän enää tarvitsisi vaivautua, koska Suomen hallitus ja maahanmuuttovirasto ovat tekemässä juuri heidän toiveidensa mukaan.

Vaasan yliopisto tutki sisäministeriön pyynnöstä suomalaisten asenteita turvapaikka-asioihin. Vastaajista 78 prosenttia on sitä mieltä, että kielteisen päätöksen saaneet, jotka eivät poistu vapaaehtoisesti, on poistettava pakkokeinoin maasta. Tulkitsen, että ihmisten luottamus virkamiespäätöksiin on luja. Ehkä he ajattelevat, että kielteisen päätöksen saaneet ovat rikollisia. Se äitikin, joka imettää vauvaansa ja se yhteistyöstä rikollisten kanssa kieltäytynyt, jolle on ammuttu merkki vartaloon? 
Kyselyyn vastanneet halusivat lisätä turvapaikanhakijoille kotouttamista heti alussa. Se on hyvä. 
Jopa kolmannes vastaajista valitsi vastauksissaan vaihtoehdon "en osaa sanoa", minkä katsottiin viestivän tiedon puutteesta. Vihapuheet ovat saaneet aikaan epävarmuutta ja konflikteja suomalaisten välille. 

Olin kuluneella viikolla kotikaupunkini järjestämässä tilaisuudessa, jonka aiheena oli turvapaikanhakijoiden nykytilanne ja maahanmuuttopolitiikka. Tilaisuuden järjestivät Edvin-elokuvakerho, Kouvolan kaupungin maahanmuuttopalvelut ja monikulttuurisuuskeskus Saaga. 
Katsoimme alkajaisiksi Aki Kaurismäen elokuvan Toivon tuolla puolen ja sen jälkeen keskustelimme pitkään. 
Turvapaikanhakijat pitivät elokuvan kuvausta pakolaisen kokemuksista aitona. "Hyvin tuttua", sanoi vieressäni istunut, hämmästyttävän hyvin suomea oppinut nuori mies.
Kysyin, mitä tapahtuu perillä, jos joutuu palaamaan. Irakin pääministerihän on kutsunut paossa olevia palaamaan jälleenrakennukseen. Eräs mies sanoi nopeasti:"Minä en palaa." Tarkensin, mutta entä ne jotka palaavat tai palautetaan pakolla, onko hallitus järjestänyt puitteita, esim. asunnon menetetyn tilalle? Yleisön joukossa ollut SPR:n edustaja kertoi, että mitään ei ole järjestetty valtion taholta. Joillakin on sukua jäljellä tai tuttavia, jotka majoittavat, ja paluu voi silloin onnistua. Vaikka pakolaisten lähtömaissa ollaan sosiaalisempia kuin meillä, niin kaikilla on tiukkaa ja ahdasta ja paluu on todella vaikea, jos ei ole vastaanottajaa. On palautettuja, joista ei ole kuulunut mitään. 

Muistelen lapsuuttani. Kotini oli pienehkö pohjalaismallinen maalaistalo, jossa meitä asui kolme sukupolvea, kahdeksan henkeä. Kukaan ei osannut edes uneksia omasta makuuhuoneesta. Perheeni majoitti erään kulkumiehen viikoiksi kerrallaan, mustalaiset saivat aina kahvit, kuten jokainen taloon poikkeava. Miksi minulle on niin vaikeaa ajatella, että menettäisin oman rauhani? Äitini ei varmaan osannut edes ajatella, että voisi toimia toisin.
Välittivätkö suomalaiset ennen enemmän?

Kouvolan neljästä vastaanottokeskuksesta on vielä jäljellä kaksi. Niistä toinen lopetetaan, koko talo puretaan, ja asukkaat siirretään eri paikkoihin ympäri maata. He ovat saaneet järjestetyksi itselleen kodinomaisuutta, hankkineet kirpputoreilta tavaraa, kodinkoneita ja muuta. Lähtiessä he saavat mukaansa sen, mitä pystyvät viemään yleisissä kulkuvälineissä. Moni on oppinut suomen kieltä televisiosta, nyt ei kohta taas ole televisiota, on vain se kännykkä, jonka käyttöä Suomi ensin -ryhmäläiset katsovat  pahasti.

Muutamat kaupungit ovat valmistautuneet paperittomien tukemiseen, eri tavoin. Eihän ihmisiä voi jättää kadulle kuolemaan. Vapaaehtoistyötä tarvitaan.

Ehdin julkaista tämän kirjoituksen juuri vielä rasisminvastaisen viikon puolella. En halua kyllä koskaan lopettaa kirjoitustani näin pessimistisesti. 
Meillä oli tänään aurinkoa, lumisadetta, vesisadetta, komea sateenkaari ja myrskyä. Kevät keikkuu. Aurinko lisää lämpöä ja hyväntahtoisuutta. Jospa valitukset menevät läpi, karkeimmat epäoikeudenmukaisuudet korjataan ja ihmiset nähdään ihmisinä. 


Näkymä keittiön ikkunasta 26.3.2017


lauantai 25. maaliskuuta 2017

Hanna Hauru, Tyhjien sielujen saari




Hanna Haurun romaani Tyhjien sielujen saari (2005) on karu ja kaunis kirja tuskallisesta kuoleman odottamisesta. Tapahtumapaikkana on saari, jonne tuodaan veneellä spitaalisia ja mielisairaita. Molempia ryhmiä pidetään parantumattomina ja taakkoina yhteisölle, joten heidät eristetään samalle saarelle. 

Spitaalin uskotaan olevan Jumalan oikeudenmukainen rangaistus synnistä ja tarttuvan kosketuksesta. Päähenkilön, vielä synnyttämisestä heikon naisen, sairaus on paljastunut, kun hän on menettänyt taudille kaksi sormeaan. 
Saarelle saavuttaessa nainen puetaan lyöhään kaapuun. Hänen mukaansa ottama laukku jää soutajille, ja omat vaatteet poltetaan.

Kerran kuussa sairaiden luona käyvä tohtori toimittaa naiselle paperia, jolle hän kirjoittaa salaa muistiinpanoja elämästään saarella, sairautensa etenemisestä ja luontohavainnoistaan. Hän pelkää pilkkaa, jota kirjoittamisen paljastumisesta seuraisi. Hän pelkää myös, että kirjoitukset joutuisivat vääriin käsiin. Siksi piilo. 

Saarnamies sanoi, että syntieni tähden ruumiini nyt mätänee. Vartalo ei jaksa kantaa sisällään saastaista sielua, joten se sortuu vähitellen kokonaan.

Naisen lisäksi puhuvat minämuotoisesti Pappi, saaren ainoa terve mies, ja yksi sairaanhoitajista sisar Signe, lyhyesti myös tohtori valmistautuessaan kaameaan tehtävään, vain viinalla turrutetun ihmisen jalan amputointiin. Työ saarella on henkisesti kuluttavaa kaikille siellä työskenteleville.  

Kun rujous ja kauneus yhdistyvät tekstissä, minä vaikutun. Tämä kirja iski minuun samalla tavalla kuin Aki Ollikaisen Nälkävuosi.

Nainen, nimeltä mainitsematon, kärsii muutaman vuoden ennen lopullista hajoamistaan. Häneltä mätänee sormia, hän kestää jalkansa amputaation, toisenkin jalkansa menetyksen ja istuskelee sen jälkeen jalattomana puun juurella, jonka tikankolossa olevaan kirjoituspiiloon yltää. Viimeiset päivät nainen saa viettää eristysvajassa.
Luku- ja kirjoitustaito ovat vielä harvinaisia. Nainen on pitänyt puotia ja ollut sen ajan yhteiskunnassa menestynyt. Hän on myös taitava käsitöissä ja osaa kirjoittaa esteettisellä tyylillä kauheista asioista. 

Potilaat kamppailevat tuskissaan, naiset ja miehet nukkuvat makuutuvan vastakkaisilla puolilla siskonpedeissä, ja kun ohuen seinän takana "hullut raiskaavat toisiaan", niin myös spitaalisten tuvan miehet ryhtyvät masturboimaan. 
Päivisin potilaat tai pikemminkin kuolemaansa odottavat ulkoilevat, tekevät käsitöitä ja ottavat vastaan lievittäviä ja lievittäväksi uskottuja hoitoja. 

Pelkään että miehet yrittävät tukahdutetussa kiimassaan päästä meidän naisten päälle, ja siksi valvon suurimman osan öistä. 

Aika on jättänyt minut, mutta vain soutumatkan päässä se juoksee kilpaa ihmisjalkojen kanssa. Muistot hidastavat aikaani entisestään. 

Pakkasen tähtiä koko nurmi täynnä. Se on vielä vihreä, mutta ensi yön aikana se on jo tuosta rääkistä painunut ruskeaksi. 

Ensin nainen haaveilee pysyvänsä elossa siihen asti, että hänen aikuinen poikansa tulisi hakemaan hänet pois. Taudin edetessä hän joutuu luopumaan tästä. 
Kirjoitan tätä talvea paperille. ajatukseni jäävät elämään kynän kautta. Kunpa ne säilyisivät niin pitkään, että ne joskus ajelehtisivat poikani käsiin. Niistä hän tietäisi, että hänellä oli oikeakin äiti, joka olisi halunnut rakastaa häntä kuolemaansa saakka. 

Ainoina lievittävinä lääkkeinä spitaalisille ovat paloviina, yrtit, suoneniskentä, sauna, kylmässä merivedessä kylpeminen ja voilla voitelu. Parantavia lääkkeitä ei ole. 
Mielisairaita hoidetaan vain laskemalla pahaa verta pois.

Koska tauti on synnin palkka, parantumattomia ei kuoltuaan haudata siunattuun maahan, vaan heitetään kuoppaan, josta toivotaan ruumin imeytyvän pian maaperästä veteen. Syntiä tehneen sielun kohtalona on kuoleman jälkeen Helvetti tai naisilla Hiiden haaremi. Ne eivät ole kumpikaan enää pitkään kuolemaa tehneelle sen pelottavampia kuin heidän elämänsä tuskat. Se minkä synnin nainen on tehnyt, jää arvoitukseksi. Muistoista käy ilmi, että hänelle itselleen on tehty pahaa.

Samana kesänä kun nainen kuolee, saarihospitaali lopetetaan ja vielä elossa olevat potilaat siirretään kunnan sairaalaan. Yksi aikakausi on ohi.

Tyhjien sielujen saari on yhtä aikaa naturalistinen, kuten Rosa Liksomin tekstit ja runollinen kuten Aki Ollikaisella. Kaksi viimeistä lukua Vedessä ja Poika ovat myös maagisia. Niistä mieleeni tulee Linda Boström-Knausgårdin Helioskatastrofin sävyt. 


Kappaleet ovat lyhyitä, joillain sivuilla on tekstiä vain muutama rivi. 
Loppu, jossa poika, hänkin kovia kokenut, löytää saareen on niin huikaisevan kaunis, että palaan lukemaan sitä yhä uudestaan. Maltan mieleni, en kirjoita sitä tähän. Se alkaa: Äiti kutsuu minua meren pohjasta...

Kannen kuva on graafikko Eliza Karmasalon. Se on hyvin onnistunut, kertoo ajasta, jolloin nykyiset sairauksien hoitomuodot olivat utopiaa. 

Löysin kirjailijan haastattelun, jossa hän kertoo omasta vaikeasta taustastaan ja mielensä järkkymisestä tämän kirjan julkaisun jälkeen. Hänen mielestään voidaan provosoivasti sanoa, että mielisairaat ovat nykyajan spitaalisia. 

Jossain vaiheessa muuten sitä olivat myös aidsia sairastavat. Tarttumista pelättiin hysteerisesti ja parannuskeinoja ei ollut. 
Mielen sairaudet eivät tartu ja niihin on parannuskeinoja, mutta niitä kammoksutaan silti. Ei pitäisi, koska meillä kaikilla on paitsi keho myös mieli, joka on altis sairastumaan.

Kaleva-lehden haastattelu vuodelta 2006 (klik).

Tämän haastattelun jälkeen Hauru on kirjoittanut viisi kirjaa, viimeisimpänä romaanin Jääkansi (2017). Olen lukenut häneltä Tyhjien sielujen saaren lisäksi vain novellikirjan Liian pienet sandaalit (2010). Nyt minulla on lukemista odottamassa kaksi novellikirjaa, joilla hän aloitti kirjailijan uransa, Eivätkä he koskaan hymyilleet (2002) ja Raaka punainen marja (2004). Miten kauniita kirjan nimiä!

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Chimamanda Ngozi Adichie, We Should All Be Feminists, sen ympärillä tapahtunutta ja omia hämmästelyjäni tämän päivän feminismistä



Tänään on tärkeä liputuspäivä, Minna Canthin päivä ja tasa-arvon päivä. Aiemmin myös Naistenpäivä oli tällä paikalla.

Nigerialainen kirjailija Chimamanda Ngozi Adichie piti vuonna 2012 TED-puheen feminismistä vuosittaisessa Afrikka-konferenssissa Lontoossa. 
TED-puheet ovat alkaneet aiheista Technology, Entertainment ja Design (teknologia, viihde, muotoilu) ja laajentuneet mitä moninaisimmille elämänalueille. (Suomessa pidettiin nuoriin keskittyvä TEDxYouth -tapahtuma viime vuonna Helsingissä.) Puheet ovat kuunneltavissa TED-nettisivuilla.
Adichie oli aiemmin pitänyt jossain TED-tapahtumassa puheen siitä, miten stereotypiat muokkaavat ajatteluamme ja kehitteli aihetta lisää Lontoon konferenssiin keskittymällä sukupuolten stereotypioihin ja siihen, miten ne rajoittavat sekä naisten että miesten elämää. Kun puhe sai valtavat aplodit Adichie päätti muokata siitä esseen, joka julkaistiin kirjana vuonna 2015.

Tämä on nyt se pieni kirja, josta on Suomessa kohistu, koska se suomeksi käännettynä jaetaan lahjoituksena peruskoulun viimeistä luokkaa käyville. Kirja on suomennettu tänä vuonna  nimellä Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä. Eräs historian ja yhteiskuntaopin lehtori heristeli nyrkkiään HS:ssa ja ilmoitti, ettei ryhdy kiistanalaista ideologiaa propagoivien tahojen mainosmieheksi. Myös eräs toimittaja puuskutti, että kouluissa on otettu pakkoruotsin rinnalle pakkoporkkanaa ja pakkofeminismiä ja ettei kouluja saisi näin politisoida. Epäilen, oliko kumpikaan lukenut kirjaa. 

Olisikohan nimi pitänyt muuttaa vähemmän vaaralliselta kuulostavaksi? 

Ja ketä ne epäilyttävät tahot ovat, lahjoittajat? Opetus-ja kulttuuriministeriö, Otava, Jyväskylän yliopisto ja feministinen ajatushautomo Hattu. 

Jos itse olisin vielä opettajana ja opettaisin elämänkatsomustietoa, käsittelisin tämän kirjasen ajatuksia mielellään tunneillani. Englannin tunnilla voisin tarkastella pätkiä alkukielisestä tekstistä vaikka 7-luokkalaisten kanssa, niin helppoa ja selkeää kirjan teksti on.

Takakanteen poimittu kirjan ydinajatus
Siis molempia, tyttäriä ja poikia  on kasvatettava uudella tavalla reilumpaan maailmaan.

Adichie on asunut  vuoroin kotimaassaan Nigeriassa ja vuoroin USA:ssa. (Miten mahtaa käydä, sulkeutuvatko rajat Trumpin aikana!) Hän tarkastelee kirjassa molempien maiden arkipäivän käytänteitä. 

Kun Adichie ojentaa Lagosissa tipin parkkipojalle, tämä kääntyy hänen miesseuralaisensa puoleen ja kiittää, koska olettaa rahan tulevan tältä. 
USA:ssa pojan/miehen oletetaan aina maksavan tytön/naisen puolesta treffeillä - vaikka he molemmat olisivat samassa taloudellisessa tilanteessa. 

Adichie seuraa perhe-elämää amerikkalaisen tuttavan luona. Sekä mies että vaimo ovat yhtä pitkälle koulutettuja ja tekevät amerikkalaiseen tapaan pitkää työpäivää. Kotiin pästyä vaimo tekee suurimman osan kotitöistä ja kiittää miestään, kun tämä joskus harvoin vaihtaa vauvan vaipan, siis hoitaa heidän yhteistä lastaan. 
Tässä huomaan, miten Adichie itsekin ajattelee vielä hoidon kuuluvan enemmän äidille. Hän kysyy, eikö pitäisi nähdä normaalina, että isä auttaisi lapsenhoidossa. Auttaisi! "What if we saw as something normal and natural, that he should help care for his child". 
Me Suomessa emme puhuisi auttamisesta vaan vain hoitamisesta. 
Kyllä suomalaiset ja muut pohjoismaalaiset miehet ovat nykyään paljon edellä tuollaista työnjakoajattelua.

Kun opettaja alakoulussa sanoi, että kokeesta parhaiten selvinnyt pääsee luokan järjestäjäksi, valvomaan keppi kädessä työrauhaa, niin pikku Adichie puhkui intoa ja kunnianhimoa tähän tehtävään. Kun hän sai parhaan arvosanan, järjestäjäksi nimettiinkin toiseksi tullut poika. Opettaja oli unohtanut erikseen mainita itsestään selvän asian, että tehtävään tarvitaan poika. Valittu poika - suloinen lempeä sielu - ei edes ollut kiinnostunut pomon tehtävästä.

Kun me totumme näkemään johtajina vain miehiä, alkaa myös näyttää siltä, että tehtävä ei ole sopiva naisille.
Tässä on pakko mainita, että Merja Kyllönen on juuri ilmoittanut asettuvansa presidenttiehdokkaaksi. Hyvä Merja! Täältä tulee tsemppiä ja kannatusta. 

Adichie kertoo siis kirjassa omista kokemuksistaan ja havainnoimistaan epäkohdista. Ei mitään uutta ja ihmeellistä. 
Kyseessä on tasa-arvon perusteos. Minulle se tuo mieleen Tahar Ben Jellounin niinikään kouluihin sopivan erilaisuuden hyväksymisen ja toisten kunnioittamisen aapisen Isä, mitä on rasismi? Nousisiko tästäkin meteli, jos se jaettaisiin kaikille? Todellakin nousisi. Ne nostaisivat, jotka eivät lue kirjaa.  

Nigeriassa Adichieta on varoitettu käyttämästä itsestään termiä feministi, koska sellainen nainen ei ole naisellinen eikä saa aviomiestä. Hän onkin kutsunut itseään "Iloiseksi afrikkalaiseksi feministiksi, joka ei vihaa miehiä ja käyttää huulikiiltoa ja korkokenkiä omaksi ilokseen, ei miesten". 
Tämä on muutoin hyvä määritelmä,  mutta mielestäni feminismiin sopii hyvin myös miehisen katseen miellyttäminen, jos on hetero (ja vaikka ei olisikaan). Myös hyvin pukeutuneita miehiä on kiva katsella, ja kyllä hekin saattavat katsoa itseään peilistä ja ajatella, että tämä kampaus tai asu saa naiset tai Naisen ihastumaan. On kohteliastakin ajatella toisia eikä nyt ihan yöpuvussa mennä lähikauppaan.
    
Jos miehet eivät lähesty Adichieta, niin kyse on varmaan siitä, että he eivät uskalla, koska hän on niin kaunis.

Adichie märittelee feministin seuraavasti: Feministi on mies tai nainen, joka myöntää, että sukupuoleen liittyy ongelmia ja että meidän pitää korjata tilanne. All of us, women and men, must do better.

Omasta feminismistäni on sanottava, että olen luullut asian olevan selvä. Tottakai kannatan naisille samoja oikeuksia opiskeluun, ammattiin ja omista asioistaan päättämiseen. Tottakai haluan, että yhteiskunnan rakenteet tukevat tasapuolisesti ihmisiä, olkoot he naisia, miehiä tai muunsukupuolisia. 

Viime aikoina olen ihmetellyt uusia ns. neljännen aallon feministiryhmiä, joista kirjailija Laura Honkasalo kirjoittaa Annan nro 11 kolumnissaan näin: "Ahdistava ajatus, ettei maltillista feminismiä saisi enää olla olemassakaan. Jos ei muista syyllistyä kaikkien maailman vähemmistöjen ongelmista ja opetella oikeaoppisia kirjainlyhenteitä sekä termistöä, on automaattisesti niiden puolella, siis naisvihaajien, joiden mielestä naisilta pitäisi ottaa äänioikeus pois." 

Honkasalo oli liittynyt pari vuotta sitten Facebookin Feministiryhmään, jossa olo oli kuin karismaattiseen lahkoon eksyneellä. "Feministiryhmässä happi loppui nopeasti. Joistain aiheista valkoiset eivät saaneet sanoa sanaakaan, toisista aiheista miehet. Ja cis-ihmiset eivät saaneet sanoa paljon mistään mitään. (Cis=henkilö joka on kotonaan biologisessa sukupuolessaan." 

No, en kyllä hyväksy tuollaista pomottamista. Kun miehet eivät enää pomota, niin naisetko ryhtyvät pomottamaan toisiaan! 

Jos ei nähdä mitään naisten puolesta ajettavaa asiaa, niin onko fiksua diivailla termeillä? Miksi tuijottaa omaan napaan, kun maailmassa on paljon naisia, joilla on vielä sama tilanne kuin meillä 1800-luvulla, huonompikin. Heidän puolestaan voi tehdä työtä, oikeasti, lahjoituksin ja menemällä töihin paikan päälle, ei niin, että suutahtelee omassa etuoikeutetussa ryhmässään heidän vuokseen, riitelee siitä, kuka "tajuaa" asiat parhaiten ja moittii niitä, jotka "omivat" köyhempien maiden tyyliä. Itse olen ostanut intaanireservaatista korun, jota käytän ylpeydellä ja Afrikka-mekko oli nuoruuteni vakioasu. En näkisi sen käyttämisessä mitään väärää tänäkään päivänä. 
Sitten on vielä se höpsö ryhmä, jonka feminismi ei ole omaan napaan, vaan sen alapuolelle tuijottamista. He ovat löytäneet sieltä jotain ihmeellistä, josta on ilosanomaa levitettävä kaikkialle. Ja ne jotka arvostelevat toista naista räävittömyydestä, ovat pettureita, koska naisten on pidettävä aina yhtä, se on vapautumista patriarkaatista. Pornotähtikin on ilmeisesti enemmän naisasialla kuin hyviä käytöstapoja myös naisilta vaativa vanhempi bloggaaja.
Ugh, olen puhunut! 

Mutta siis, Adichien kirja on perusfeminismiä, perusihmisyyttä ja perusasiaa.

Viettäkää mukava tasa-arvon päivä kaikki ihanat naiset ja miehet!


Lisäys 22.3.
Ennen kuin jätän tämän aiheen tässä vielä muutama linkki. 
Lukumato on kirjoittanut useamman kirjoituksen, joihin voisin linkittää, tässä yksi. (klik) Ennen ja jälkeen tätä löytyy useampikin feminismiaiheinen kirjoitus. 
Omppu Martinilla olisi myös paljon, joihin viitata, tässä (klik) juuri tästä Adichien kirjasta ja tässä (klik) Koko Hubaran kirjasta Ruskeat tytöt. 

torstai 16. maaliskuuta 2017

Blogitunnustus bloggaajaystävältä, miksi bloggaan ja osaisinko antaa neuvoja



Thanks for impacting the blogosphere! - Kiitos, että vaikutat blogimaailmassa!  Sain tällaisen kivan palkinnon Marilta blogista Mrs Karlsson. Tunnustukseen liittyy kirjoitustehtävä, jossa kerrotaan, miten alkoi blogata ja annetaan neuvoja bloggaamista harkitsevalle.

Miten aloitin bloggaamisen? 
Olen lukenut aina paljon ja käynyt kirjallisuutapahtumissa. Pidin myös joitain vuosia henkilökohtaista lukupäiväkirjaa, joka alkoi kirjailijan ja kirjan nimen listaamisesta ja laajeni pohdiskeluiksi kirjan herättämistä ajatuksista. Jonkin aikaa osallistuin erään naistenlehden lukupiiriin, joka oli etupäässä lukusuositusten kirjoittamista nettisivulle, joitain kirjoituksia julkaistiin välillä myös paperilehdessä. Pari pakinaani kirjoista on julkaistu WSOY:n kirjassa Elämäni lukumuisto vuodelta 2005. Olin ihan unohtanut tämän, mutta osuin kirjaan hyllyä siivotessa. Muistelmien kirjoittamista olen miettinyt vuosikaudet, ja nyt on joitain lukuja valmiina, lisäksi joitain fragmentteja. Siinä mahtavat kirjalliset saavutukseni blogipostausten lisäksi.



Kerran oli Helsingin Sanomissa jokin kiva kirjoitus bloggaajista ja ajattelin, että tuohan voisi olla hauskaa. Mieheni loi puitteet ja minä rupesin kirjoittamaan ilman mitään esipuheita. Ajattelin, että katsotaan, alkaako vetää. Alkoi.

En ollut päättänyt mitään linjaa. Ensin kirjoitin vain kirjoista, mutta hyvin pian päätin, että blogi olkoon leikkikenttäni. Kirjoitan siitä, mistä kulloinkin haluan ja milloin haluan, käännyn sivupoluille, rönsyilen ja nautiskelen, katson mitä tapahtuu.
Kun katson taaksepäin huomaan kirjoituksissani joitain toistuvia teemoja: mielenterveys, ihmisen hauraus, empatia, maahanmuutto. Olen aloittanut sarjakirjoituksia otsikoilla Hämmästelyä ja Aamunavauksia, mutta parin kirjoituksen jälkeen ne ovat jääneet. Terveysaihe tuli pyytämättä, kun sairastuin rintasyöpään. 
Kirjoista bloggaan usein sellaisista, jotka herättävät kysymyksiä tai jotka hurmaavat minut ja ovat erityisen mieleenpainuvia. Monesta hyvästä kirjasta on jäänyt kirjoittamatta, koska en ole kone enkä robotti. Oikean käteni nivelleikkaus ei sujunut kuten olisi pitänyt, ja aika ajoin käden oireet ja kuntoutus ovat hidastaneet kirjoittamista.
Blogini on siis etsivä haahuileva blogi. Tämä saattaa olla kannustavaa sille, joka miettii, pitäisikö jo alussa nähdä vuoden päähän. Asioita tapahtuu sekä kirjamaailmassa, maailmassa että omassa elämässä. Ne sytyttävät kirjoittamaan, samoin keskustelut toisten blogeissa. Ja onhan tällaisella rajaamattomalla kaikki mahdollisuudet jäljellä.

Kirjoista kirjoittaminen on minulla jäänyt taas viime aikoina vähemmälle muiden aiheiden kustannuksella. Olen lukenut mm. seuraavat: Johanna Korhosen Mikä niitä riivaa (napakka), Anja Snellmanin Lähestyminen (kaunis ja nostalginen), Linda Boström Knausgårdin Tervetuloa Amerikkaan (pettymys minulle, jäi polkemaan synkkään alkutunnelmaan), Ruth Rendellin Dark Corners (halusin lukea bestsellerin, ei huono) ja valtavasti lehtiä. 
Nyt kun blogeissa on kirjoitettu paljon Chimamanda Ngozi Adichien kirjasta We Should All Be Feminists, Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä, luin sen jo toiseen kertaan ja kirjoitan siitä jotain viikonlopulla. Perusteos tasa-arvosta.

Olin eilen illalla katsomassa Martti Suosalon mainion esityksen Palvelija. Siitä tarttui mieleeni lause "Mielikuvitus on ilmainen netti". Niinhän se on, tottavie! Kirjat ruokkivat mielikuvitusta ja niistä kirjoittaminen ja keskustelu antavat lisää ravintoa mielikuvitukselle. 
      
Kirjakassin teksti


Mitä minä antaisin neuvoksi aloittelevalle blogistille? 
Minä, haahuilija!

En usko, että tarvitset neuvoja. Jos olet jo aloittamassa, niin sinulla on kaikki mitä tarvitaan, innostus.
Ei kai kukaan kirjoita kirjablogia CV:tä varten tai ansaitakseen. Blogikirjoittelua tehdään sen vuoksi, että se on hauskaa. Siispä siitä vain jakamaan ajatuksiasi.

Ajatusten jakaminen on kivaa. Lähde vierailemaan toisten blogeihin. Blogikeskustelu kuuluu bloggaamiseen. Olen välillä uponnut pitkiin keskusteluketjuihin. Addiktoitunut, koukuttunut - tällaisilla nimillähän näitä somekeskusteluja haukutaan, mutta eikö voisi käyttää myös sanoja innoittunut, ja viisastunut? 

Älä kirjoita opettavaisesti, kuten minä välillä. Mistä tulee mieleeni, että blogi lisää itsetuntemusta ja ihmistuntemusta.

Kirjoita rennosti ja pakottomasti. Kirjoita persoonallisesti (no, tämä on klisee, miten sitä muutenkaan kirjoittaisi).

Bloggaajat suhtautuvat yksityisyyteen eri tavoin. 
Voit kirjoittaa etäisemmin, vain asioista, mutta voit myös kertoa itsestäsi kirjateemojen ohessa, onhan blogi nettipäiväkirja. Päiväkirjassa on sallittua olla henkilökohtainen. Ei tarvitse nolostella "avautumisia", suruja ja sairauksia. Minusta juuri itsestään kertominen on anteliaisuutta. Pelkkä oman elämän upeudesta kertominen ei niin paljon rikastuta toisia, pieni itseironia ja vakavampi pohdinta enemmän. Harkitse henkilökohtaisten kirjoitustesi sävy. 


Tämä kirjakassin teksti ei kyllä aina pidä paikkaansa. Todellisuus on joskus niin vaikeaa, kuten vihapuheet ja -teot näinä aikoina, että se häiritsee jopa lukemista.   

Tunnustukseni saavat :

Karvakasan alta löytyi kirja
Tätä blogia kirjoittavat yhdessä ja erikseen Tiia ja Tommi. Minusta tällainen yhteisblogi on hieno ajatus. Ja katsokaa nyt heidän kuvaansa!

Mummo matkalla
Tätä blogia pitää yllä sanataituri taiteilijanimeltään Takkutukka. 

Kirja hyllyssä
Olen tykännyt lukea Kaisa V.n kirjoituksia.

Lukuneuvoja 
Lukuneuvojalla on postaustensa lopussa aina kiva osio, jossa hän kirjoittaa, millaiselle lukijalle kirjaa suosittaa.

Jokken kirjanurkka
Jokke on blogikonkari. Meillä on Joken kanssa yhteisiä periaatteita, ainakin se että olemme kriittisiä arvioissamme ja emme ota vastaan ilmaiskirjoja. 

Yöpöydällä
Tätä blogia kirjoittaa kaima Marjatta. Pidän hänen rehellisyydestään ja omaperäisyydestään. 

Kirjasähkökäyrä
Meillä on Main kanssa kiinnostusta samoihin aiheisiin.

Reader, why did I marry him?
Omppu Martin kirjoittaa hersyvällä tyylillä ja rohkeasti.

Inahdus
Luin juuri Ina Westmanin koskettavan kirjan Syliin, joka kertoo vaikeista äitiyden kokemuksista. Inan blogissa on innostunut henki. 

Lukijatar
Kirjallisuudenopiskelija, jonka blogissa on tasokkaita kirjoituksia. 


No niin, paljon arvostamiani blogeja jäi palkinnon ulkopuolelle. Koitin muistella, etten anna nyt tunnustusta samoille, joita olen muistanut (lue:kiusannut) aiemmin. Keskityin kirjablogeihin, vaikka käyn muissakin blogeissa. Ja Jokke saa täyttää mieskiintiön. 
En tarkastanut, oletteko rakkaat palkitut juuri äskettäin vastailleet samoihin kysymyksiin. Jos näin kävi, niin voitte vain ottaa palkinnon vastaan. Itsekin olen vastannut tähän viime kesänä, mutta silti oli kiva miettiä taas näitä bloggaajan peruskysymyksiä. 


Blogger Recognition Award -tunnustuksen saajan ohjeet:
1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen.
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen.
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille.
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi.
5. Nimeä 10 bloggajaa palkinnon saajaksi.

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Kouvolassa 11.3. turvapaikanhakijoiden puolesta



Tämä alkukuva ja myös muut kirjoitukseni kuvat ovat Kouvolan Right to Live -tapahtumasta, josta kerron myöhemmin.
Ensin vähän taustaa. 

Helsingissä on ollut jo kuukauden päivät turvapaikanhakijoiden leiri, mielenilmaus Right to Live - Oikeus elää, jolla he haluavat kiinnittää huomiota Suomen hallituksen ja maahanmuuttovirasto Migrin toimintaan ja lopettaa ihmisoikeuksien vastaiset palautukset vaarallisiin paikkoihin. Monella on kyse omasta tilanteesta, saako jäädä maahan, joutuuko kuljetetuksi takaisin vaarallisiin oloihin vai painuuko maan alle paperittomaksi. 

Perheenyhdistämisten rajoittaminen on yllättävän julma päätös hallitukselta. 

Palautuskäsittelyissä on esiintynyt virheitä, ja tulkkaus on ollut puutteellista.
Migrin virkailijatkin ovat myöntäneet, että kiire on voinut aiheuttaa virheitä. 

Pysähdyin helmikuun alussa juuri pystytetyn Right to Live -kampanjaleirin kohdalle lukemaan julisteita Helsingissä käydessäni. Silloin leiripaikka oli Kiasman edessä. Vähän matkan päähän Lasipalatsin puolelle oli pystyttänyt leirinsä jyrkän maahanmuuttovastainen Suomi ensin -ryhmä. Viikon kuluttua molemmat ryhmät määrättiin siirtymään Rautatientorille, eri puolille toria. 

Rasistiset porukat ovat raivonneet somessa turvapaikanhakijoiden mielenilmauksen vuoksi, vaatineet leirin häätämistä ja alkaneet jopa uhkailla asettaen Helsingin kaupungille häätötakarajaksi eilisen 10.3. Kuka vielä sanoo, etteivät uusnatsit muistuta natseja, kyllä minulle ainakin tulee Puhdistajat-nimen itselleen antaneen ryhmän toiminnasta Kristalliyö mieleen. 

Teattereissa ja kirkoissa on luettu kielteisiä turvapaikkapäätöksiä. Migri on ollut huolissaan, ymmärretäänkö ne väärin, jos luetaan vain osa päätöstä. Kidutusta kokenut ihminen voidaan Migrin mukaan palauttaa turvallisesti samaan kaupunkiin tai muualle kotimaahan, jopa toiseen maahan, koska aika on nyt jotenkin eri ja palautettu voi vaihtaa ammattinsa, jonka takia on joutunut vainotuksi.

Hetkinen vain.
- Voidaanko ihmisiä palauttaa paikkoihin, joista samaan aikaan paetaan? 
- Jos minua on vainottu Kouvolassa ja minut palautetaan Poriin, niin onko kovinkin todennäköistä, että entiset vainoojat eivät löydä minut sieltä?
- Jos on joutunut kidutetuksi toimittajan työssä arvosteltuaan poliisia ja hallitusta, niin leipurinako ei enää vainota? Ja miten se äkkiammatinvaihto tapahtuu? 
- Pitäisikö palautettavaksi määrätyn myös vaihtaa nimensä ja mennä plastiikkakirurgille teettämään uusi naama?
- Miksi darinkielinen afganistanilainen määrätään "palaamaan" (eikö pitäisi olla muuttamaan) "turvalliseen" Irakiin, jossa hän ei ole koskaan käynyt ja jossa puhutaan hänelle tuntematonta kieltä arabiaa. Miksi hän ei sitten voi yhtä hyvin jäädä Suomeen?

Tänään on Helsingin Rautatientorilla Right to Live -tukikampanjoita, ainakin kymmenen ryhmää on ilmoittanut saapuvansa. Myös muissa isommissa kaupungeissa järjestetään erilaisia tukitapahtumia. 
Toivottavasti puhdistajat pysyvät kotonaan. 

Ja nyt Kouvolaaan.  Olin tänään Kouvolan tapahtumassa. Huomasin lehdestä jutun, jossa haastateltiin sitä valmistelevia turvapaikanhakijoita, moni heistä jo kielteisen päätökseen saaneena. Huomasin kyltin Toivon, että Suomi löytää taas sielunsa ja päätin, että lähden osoittamaan tukeni. Mieheni myös.


Meilläkin oli Kouvolassa sivummalla muutamia Omat asiat kuntoon ensin -kyltin kanssa. Kaikki sujui hyvin. 

Tunnelma oli vakava. Tällä kertaa ei tapahtumassa ollut musiikkia eikä mitään muuta ohjelmaa kuin päätösten lukemista arabiaksi ja englanniksi. Eihän tässä ole juhlimisen aihetta. Kevättalvi on tuonut monelle mukanaan kielteisen päätöksen, jota on vaikea ymmärtää. 

Tottakai pitää hoitaa kaikkien asioita, mutta  tässä tilanteessa joillain on akuutti hätä. On kyse ihmishenkien pelastamisesta ja väärien päätösten kumoamisesta. 



Tietenkään emme voi ottaa kaiken maailman ihmisiä pikkuiseen Suomeen. En vain ymmärrä sitä, miksi he ketkä täällä nyt ovat jo vähän kotoutuneina eivät voisi jäädä tänne odottamaan tilanteen rauhoittumista omissa maissaan. 

Jos kestätte niin lukekaa Imageen Uuninpankkopoikana blogia kirjoittavan Saku Timosen kirjoitus Ihmisyyden raunioilla ja siinä omilla kuvillaan esiintyvien ihmisten, naisten ja miesten, kommentteja. Omilla kuvillaan. Suomessa. Myös naiset. (klik)

Lisäys 15.3. 
Vaihdoin kuvien paikkoja. Nyt alkukuvana on kirjoitukseni ydinasia. 
Tämä äsken loppuun siirtämäni kuva on siitä hyvä, että siinä on Suomen lippu empatian asialla. Viime aikoina on alkanut tuntua siltä, että isänmaalliset symbolit siirtyvät nationalistien tunnuksiksi. Otetaan ne haltuun, oikeaan rauhanomaiseen käyttöönsä,  tänä vuonna, kun Suomi täyttää 100.