maanantai 16. heinäkuuta 2018

Luin nuortenkirjan, mietin YA-genreä ja muita lukemiani kirjoja




Nina LaCourin nuortenromaania Välimatkoja (2018) on kehuttu niin lehtiarvosteluissa kuin blogeissakin. Se on myös saanut jonkin nuortenkirjallisuuspalkinnon. Sisäkannessa on yksi kehu USA:n kirjastojen Booklist-sivuilta, yksi New York Timesin kirjallisuussivuilta ja kolme bloggareilta.

Kansi on kaunis, sama kuin alkuperäisessä, hyvin tyttömäinen hennon roosanpunaisine sävyineen. Kuva jatkuu takakanteen. Siinä on amerikkalaisen kampuksella asuvan opiskelijan asuntolahuone, jossa heti yöpöydän toisella puolen on kämppäkaverin sänky. Näin ahtaasti Suomessakin on asuttu opiskelijana, ennen, ei enää pitkään aikaan. 
Tyttö tähyää jaetusta huoneestaan omaan menneisyyteensä, johon liittyy meri.

Nimi on muutettu suomennokseen  aivan erityyppiseksi. Amerikkalaisen kirjan nimi We Are Okay (2017) viittaa paremmin nuortenkirjaan kuin suomalainen Välimatkoja. Mietin, eikö meillä olekin jo jokin samanniminen romaani. Ei aivan. Taina Latvalan romaanin nimi on yksikössä, Välimatka.

Aloin pohdiskella, mikä tekee kirjasta nuortenkirjan. Teen & Young Adult -genren kirjailijoita on melko paljon nykyään, ja moni aikuinenkin sanoo lukevansa mielellään nuortenkirjoja. 

Osuin YA-kirjapohdintoihin jokin aika sitten myös eräässä amerikkalaisessa blogikeskustelussa. Aiemmin nuorten hyllyille oli heidän kirjastoissaan sijoitettu jollain tavoin opettavaisia kirjoja, joiden henkilöt saattoivat olla minkä ikäisiä tahansa. Nyt nuortenkirjan päähenkilön ja usein muidenkin kirjan henkilöiden on oltava nuoria. Toisena nuortenkirjan piirteenä iän lisäksi tässä keskustelussa oli huomattu seksi, mutta ehdottomasti vain kevyen vihjaavana. 


Olen huomannut, että identiteettipohdinnat yleensäkin, muukin kuin seksuaalinen, oman tien etsintä ja ihmissuhteiden ongelmat ovat nuortenkirjojen vakioteemoja. Läheisen kuolema ja mielenterveys ovat paljon esillä.
Ennen nuortenkirjoissa oli myös paljon seikkailua. Mihin se on kadonnut? Onko se teema varattu nykyään lastenkirjoille ?

Välimatkoja -romaanissa nuori tyttö, Marin, viettää joululomaa yksin tyhjällä kampuksella. Hänelle on juuri edellisenä kesänä tapahtunut sellaista, mikä on saanut hänet eristäytymään. Suru ja häpeä ovat pahat kumppanit, ne lamauttavat ja masentavat.
Marinin rauhaa häiritsemään tulee tyttö entisestä elämästä, Mabel. Marinin on pakko keriä auki tapahtunutta ja suostua ottamaan vastaan muiden ihmisten seura.

Tämä kirja on ... no, se on okei. Se olisi voinut toimia jopa vertaistukena itselleni kauan sitten yksinäisenä opiskelijana.

Plussia: 
- todentuntuinen kuvaus yrityksestä jättää kaikki entinen ja kipeä taakse
- hyvä kieli
- kiinnostava päähenkilö, joka kaiken lisäksi harrastaa kirjallisuutta
- hyvä, että päähenkilön opiskelun kalleus tulee esille, koska kallistahan se USA:ssa on, Marinin opiskelu oli mahdollista vaarin pelivoittojen turvin 

Miinuksia:
- juonessa ennalta-arvattavuutta 
- Mabelin hahmo jää ohueksi ja liian enkelimäiseksi
- vaarin kohtalon olisi pitänyt selvitä, teinilukija haluaa aivan varmasti tietää, mitä tapahtui, pieni lisäluku olisi ollut tarpeen
- suomennoksen miinus on tuo nimi, liian osoitteleva ja kulunut symboliikka, välimatkat fyysisesti ja henkisesti

Olenkohan liian vanha lukemaan nuortenkirjoja, kun näen niin selvästi tarinan rungon ja se häiritsee minua? Onko nuortenkirjoissa selkeämmin näitä juonikuvioita kuin aikuisten romaaneissa? 
Kyllä minua monessa uudessa aikuisten romaanissakin on häirinnyt eräänlainen laskelmointi ja tekemällä tekeminen. 

Toinen asia, mikä häiritsee minua uusissa kirjoissa on kansien ylikehut! Tästä kirjasta käytetään adjektiiveja 'musertava taideteos' ja 'ällistyttävä aikaansaannos'. 
Millä sanoilla kuvataan sitten todella hyviä kirjoja?

Luin vähän aikaa sitten nigerialaisen kirjailijan Ayòbámi Adébáyòn romaanin Älä mene pois. Sen päälliskannessa ylimpänä kirjan nimen päällä on Margaret Atwoodin lause: "Tulikuuma, mukaansatempaava, äärimmäisen hieno." Tulikuuma! Hyvin outo määritelmä tästä kirjasta. Tulikuuma, polttava aihe?  Ei se siltä tuntunut.
Sitäpaitsi, minusta kirjan kannet voisi jättää ilman mainoslauseita. Haluaisin, että ne ovat omia taideteoksiaan, eikä naistenlehtien kansien näköisiä, täynnä tekstisilppua.

Nyt luen Esko Valtaojan uusinta tietokirjaa Kohti ikuisuutta. Se on erittäin mielenkiintoinen. Suosittelen kesälukemiseksi. 

Joku päivä sitten luin Henning Mankellin kirjan Leopardin silmä, jonka olen lukenut aiemmin silloin kun se ilmestyi 2000-luvun alussa. Otin talteen sitaatteja, kuten aina Mankellia lukiessani. Ehkä ne näkyvät täällä blogissani jossain  sopivassa kohdassa.

Tällaista minä täällä, kesäflunssassa, nyt kun ne ihanat helteet tuli. Mutta vielä tässä uidaan!
Lukea voi aina. 

Onko kenelläkään mielipiteitä nuortenkirjoista, tai muusta esiin nostamastani? 

tiistai 10. heinäkuuta 2018

Kulttuurisesta omimisesta, n-sanoista ja historian arvostamisesta




Tämä on jatkoa edelliseen kirjoitukseeni. 
Minua alkoi harmittaa ja vaivata se, miten paljon nykyisessä kirjallisuuskeskustelussa tapahtuva kulttuurisesta omimisesta syyttely ja kiellettyjen sanojen metsästys vaikuttaa ja saa kirjoittajan (minut, ainakin) varuilleen ja surulliseksi. 

Kun luin Margaret Cravenin romaania Kuulin pöllön kutsuvan tiesin heti, millä nöyrällä sitaatilla minun on aloitettava blogikirjoitukseni, niin etten vain joudu syytetyksi väärän kirjan vääränlaisesta esittelystä. 
Miksi minä noin tein? En haluaisi antaa tällaisten mielipiteiden vaikuttaa omaan kirjoittamiseeni.  

Luin amerikkalaisten ajatuksia ko kirjasta erinäisistä blogikirjoituksista ja kommettilistoista. Löysin onneksi vain yhden kommentoijan, joka väheksyi kirjaa siksi, että kirjoittaja ei ole itse Amerikan alkuperäisväestöön kuuluva. 

Silloin kun Craven kirjoitti tsawataineuk-heimosta, 60-luvulla, heimon sisällä ei ollut vielä kirjoittajia. Tarinat kulkivat suullisena tietona ja odottivat sitä, että joku kirjoittaisi ne muistiin. Craven antoi siis kuvaamalleen heimolle äänen, ei vienyt sitä. Hän ei myöskään ominut mitään, vaan kuvasi näkemäänsä. 


Edellä mainitsemani kriittisen kommentoijan mielestä kirja on romantisoitu, kolonialistinen, holhoavan päähäntaputteleva ja kirjoittajan ennakkokäsitysten leimaama tuotos. 
Hän on lukenut eri kirjan kuin minä, tai sitten hän ei ole lukenut tätä kirjaa ollenkaan, vaan liittää tämän arvostelunsa aina tiettyihin kirjoihin kirjailijan nimen ja ihonvärin perusteella. Ennakkoluuloista, eikö vain?

Olen törmännyt kirjakeskusteluissa myös sellaiseen, että tietyt epäkorrekteiksi havaitut sanat pitää korjata vanhoihin kirjoihin. Sitä on myös tehty. Peppi Pitkätossu kuuluu kirjoitetun Ruotsissa uusiksi, ja olen lukenut erään vanhan elämäkerran uuden käännöksen (klik), jossa oli muunneltu totuutta niin, että omaa elämäänsä muistelevan natsirouvan puhuessa roduista kääntäjä sensuroikin hänet puhumaan kansoista.

Tässä välissä haluan kertoa, että olen tietenkin sitä mieltä, että ihmisistä kerrotaan heidän kansalaisuuksillaan ei ihonvärillään. Tämä on vanha juttu!
Ei kai tästä nyt enää voi olla mitään epäselvyyttä.

Mutta se, että vanhoissa kirjoissa pitäisi sensuroida historiaa, se on minusta aivan käsittämätöntä. Se on anteeksiantamatonta. 
Vilkaisepa lukija tuonne blogini alkumottoon. Menneitten aikojen sielu! Jos tässä Cravenin kirjassa pitäisi jokaisen intiaani-sanan tilalle vaihtaa alkuperäinen amerikkalainen ja adjektiiviksi alkuperäisten amerikkalaisten kulttuuriin kuuluva tms niin johan kuulostaisi hassulta. 
Sitäpaitsi kai taiteen tekijää pitää kunnioittaa myös silloin, kun hän on kuollut. 
Emmehän me mene korjailemaan Picasson viivoja "ajanmukaisemmiksi" tai jonkun arkkitehdin käden jälkeä kätevämmäksi. Kun Alvar Aallon suunnittelemaa koulua remontoitiin Inkeroisissa, niin jopa vesihanat piti säilyttää alkuperäisinä, sellaisina, joissa kylmä- ja kuumavesi on erikseen. 
Kirjallisuus on ilmeisesti taiteenlajeista sellainen, jossa tekijää kunnioitetaan vähiten. Surullista. 

Meillä on edelleen käypinä termeinä neekerijazz ja neekeriorjuus. Kun tummaihoiset jengipojat kutsuvat toisiaan jossain romaanissa nimellä niggerboy, kuten oikeassa elämässäkin, niin miksi se pitäisi vesittää ja laimentaa "kun sitä n-sanaa nyt ei vaan sanota"?  

Helsingin Sanomissa oli jokin päivä sitten juttu siitä, miten Pieni talo preerialla-kirjasarja "joutaa historiaan". Hyvänen aika, se ON historiaa. 

Toivon, että tänä hyvin lyhytnäköisenä aikanamme arvostettaisiin historiaa eikä vain tätä hetkeä ja että kaikki ikävä nipotus ja yhden tai kahden kapean näkökulman vääristämä tekstien arvostelu joutaisi vähitellen historiaan.

Lukuiloa edelleen kaikille! 

Koitan päästä yli tästä(kin) - turhastako? - huolesta. 

maanantai 9. heinäkuuta 2018

Margaret Craven, Kuulin pöllön kutsuvan




Entä mitä hän oli oppinut? Taatustikaan hän ei ollut oppinut totuutta intiaaneista. Ei ollut yhtä ainoaa totuutta. Hän oli oppinut vähäisen osan yhdessä kylässä asuvan yhden heimon totuudesta.  Hän oli nähnyt sellaisen elämäntavan surullisuuden, rikkauden, traagisen raskauden, joka vuosi vuodelta, pala palalta, vaipui yhä enemmän unholaan ja olisi pian poissa. Hetken hän oli ollut osa sitä, yksi niistä pienistä tuntemattomista ihmisistä, jotka asettuvat vastarintaan jossakin syrjäisessä kolkassa ja taistelevat taistelunsa hiljaisesti.

Ylläoleva sitaatti on pappi Mark Brianin viimeisiä mietteitä amerikkalaisen kirjailijan Margaret Cravenin romaanissa I heard the Owl Call My Name, joka julkaistiin Kanadassa vuonna 1967 ja viisi vuotta myöhemmin USA:ssa, jolloin kirjasta tuli bestseller. Suomeksi kirja ilmestyi 1979 nimellä Kuulin pöllön kutsuvan. Kirjastosta lainaamani teos on painettu 2005 ja on jo seitsemäs painos.

Kun nyt aloitin vuosiluvuilla, niin mainitsen vielä, että kirjailija syntyi 1901 ja oli kirjansa ilmestyessä 67-vuotias. 
Hän oli toiminut journalistina ja kirjoittanut parikymmentä vuotta novelleja lehtiin. Erästä novelliaan varten hän tutustui intiaaniheimoista kertoviin asiateksteihin ja kiinnostui intiaanien tavoista ja kulttuurista niin paljon, että lähti tutustumaan paremmin tsawataineuk-heimoon ja vieraili useissa alueen kylissä Brittiläisessä Kolumbiassa Kanadassa.  

Kuulin pöllön kutsuvan sijoittuu Kingcomen kylään, jonne nuori pappi Mark saa matkapapin pestin. Hänet sinne lähettävä piispa on saanut tietää, että Markilla on vain pari kolme vuotta elinaikaa. Lääkäri pyytää piispaa kertomaan diagnoosin alaiselleen, mutta sen sijaan, että kertoisi asiasta heti, piispa valitsee Markille asemapaikan, jonne itse olisi halunnut mennä nuorena miehenä vastaavassa tilanteessa.  
Niin vähän aikaa ja niin paljon opittavaa? Minulla ei sitten ole valinnanvaraa. Lähetän hänet vaikeimpaan seurakuntaani. 

Kyläläiset tarkkailevat Markia pitkään. He tekevät havaintoja ja ovat tyytyväisiä, kun tämä kunnioittaa tapoja ja osoittaa tyyneyttä vaikeissa paikoissa. Heillä on kokemusta surkeasta papista, joka ei ollut kelvannut muualle ja opettajasta, joka tuli kylään syrjäseutulisien vuoksi.
Mark kärsii aluksi yksinäisyydestä, mutta ystävystyy vähitellen kylän ihmisten kanssa, lapsista vanhuksiin. Hänet hyväksytään lopullisesti, kun hän on kärsinyt ja tuntenut surua yhdessä kyläläisten kanssa. 

Papin on oltava Kingcomessa kaikkea muutakin kuin sielunhoitaja ja kirkollisten toimitusten järjestäjä. Mark toimii rakennusmiehenä, korjaajana, hampaiden poisvetäjänä ja ruumiinpesijänä; hän hakee postin ja ruokatarpeita ja on aina valmiina kaikenlaisten hätätapausten varalta. Hän osallistuu myös miesten mukana kalastukseen ja metsästykseen. Hän auttaa muita ja saa siinä ohessa, huomaamatta, paljon itselleen. 
Mark oppii sekä sietämään yksinäisyyttä että tekemään työtä yhdessä. Hän näkee paljon kuolemaa. Se on kylässä aina läsnä, ihan siinä elämän vieressä. 

Tsawataineukit, kynttiläkalan kansa, uskovat pöllön ilmoittavan kuolemasta. Niin Mark kuin kyläkin odottavat pöllön kutsua.

Kylän ongelmana on nuorten siirtyminen valkoisten ihmisten maailmaan, jossa monet sortuvat, jotkut pärjäävät ja jotkut palaavat. Toinen iso ongelma on alkoholi.
Anteliaisuus on arvostettu hyve, jota on harjoitettu erityisissä juhlissa, potlatcheissa, joissa on kilpailtu naapuriheimon kanssa siitä, kumpi lahjoittaa enemmän omastaan. Nyt kun alkoholin käytöstä on tullut sallittua, intiaanit saattavat myydä tai lahjoittaa humalassa valkoisille miehille, jopa aivan tuntemattomille,  arvokkainta, mitä heillä on. 
Kun nuori intiaanityttö, arvostetun perheen tytär, on alkanut seurustella valkoisen miehen kanssa ja tuo tämän vieraaksi kylään, tämä juottaa kylän miehille olutta ja huijaa heiltä heidän kallisarvoisimman rituaalinaamionsa pilkkahintaan. Tytön vanhemmat tuomitsevat itsensä häpeän vuoksi eristyksiin hylättyyn paikkaan. Miehen kanssa lähtenyt tyttö joutuu kaupungissa prostituoiduksi ja kestää uudessa elämässään kolme kuukautta. Vaikka hänellä olisi ollut rahaa vuokrata lentokone paluutaan varten, hän ei saattanut tulla.
Tytön kuoleman jälkeen vanhukset palaavat numeroa tekemättä entiseen elämäänsä. 

Niin valkoisissa kuin intiaaneissakin on hyviä ja pahoja tyyppejä. Kertoja ei asetu kummankaan puolelle, vaan raportoi ja näyttää. Lukija saa tehdä itse johtopäätöksensä. 

Onnen hylkimä Sam juo ja hakkaa vaimoaan ja tytärtään. Hänen turvaton 13-vuotias tyttärensä Ellie, "pikku eksyläinen", kuluttaa aikaansa menemällä sänkyyn jokaisen miehen kanssa, joka vain kutsuu häntä ja pitää eniten niistä, jotka ovat julmia, koska se on hänelle tuttua.  

Koulua sisäoppilaitoksessa käyvien nuorten lomalle saapuminen aiheuttaa kylässä vaivautuneisuutta. 

Niin on aina, kun nuoret tulevat takaisin koulusta. Kansani on ylpeä heistä ja vierastaa heitä. He tulevat kaukaisesta maasta. He puhuvat englantia koko ajan ja unohtavat kwákwalan sanat. He ujostelevat kastaa ruokansa óolachonin öljyyn, jota me kutsumme gleenaksi. He sanovat vanhemmilleen:"Älkää tehkö tuolla tavalla. Valkoinen mies tekee tällä tavalla." He eivät muista vanhoja taruja eivätkä ymmärrä toteemien merkitystä. He haluavat valita itse vaimon tai miehen itselleen. 

Näin puhelee Ukko Peter, yksi kylän vanhoista.

Peter valvoo Markin kuoleman jälkeen yöllä talonsa rappusilla siltä varalta, että tämän sielu tulisi käymään korpin hahmossa kylässä jota oli rakastanut. Hän ei usko siihen kirjaimellisesti, mutta ei pidä korpin ilmestymistä myöskään mahdottomana. Hän istuu ja puhelee lempeästi yöeläimille:"Ukko Peter, puunleikkaaja, vain istuu tässä odottamassa, ystäväni."

Kirjan sävy on surumielinen ja harras. Keskiössä on pappi, toisena päähenkilönä kylä.  

Kylän ohi virtasi joki kuin aika, kuin itse elämä, odottaen, että uija nousisi jälleen sitä pitkin kohti seikkailujen täyttämän elämänsä huipentumaa ja loppua, jota varten se oli luotu.
(kwákwalassa lohta kutsutaan uijaksi)


P.S. Kansikuvan sulkakoriste on typerä. Katselin englanninkielisten painosten kansia, joukossa on joitain hyvin kauniita. Kaunis olisi tämäkin ilman tuota sulkaa.



maanantai 2. heinäkuuta 2018

Ritva Hellsten, Lea



Hänestä tuntui kuin hän olisi koko ikänsä kuurannut jotain likaa pois, kuurannut mäntysuovalla ja juuriharjalla, kuurannut itseään ja kotiaan ja lapsiaan ja elämäänsä. Kuurannut valkoiseksi, hohtavanpuhtaaaksi, tahrattomaksi, moitteettomaksi. Häntä valkoisempi ei ollut kukaan.

Lea sairastaa parantamatonta syöpää. Kun hän saa tiedon sairaudesta, hänestä ei tunnu aluksi miltään. Vanhasta tottumuksesta hän pitää langat käsissään ja on oman pienen perheensä vahvin. 
Perheeseen kuuluu kaksi tytärtä, Martta ja Mirja, aviomies Unto on kuollut. Tyttäret ovat etääntyneet äidistään, mutta vanhempi, Martta, alkaa käydä äitinsä luona. 

Lealle tunnusomaisesta reippaudesta huolimatta hänen mieltään hallitsee suru ja sekasorto. Hän muistaa ja muistelee. Kipeät asiat tulvivat mieleen ja syyllisyys painaa. Hän uskoutuu sairaalassa potilastoverilleen ja tuskailee, miten tietää lannistaneensa omat lapsensa. 

Ritva Hellsten tunsi esikoiskirjansa Orvot jälkeen, että äidin tarinasta voisi kirjoittaa enemmänkin ja neljän vuoden kuluttua hän julkaisi romaanin Lea (2018), jossa on samat henkilöhahmot kuin esikoiskirjassa, mutta eri nimisinä. Perheen tunnelma on myös sama. Tarkastelun kohteena on Lean elämä ja siinä ohessa Martan. Sisko ja isä jäävät vähemmälle huomiolle, mutta ovat syviä henkilöhahmoja hekin. 
Martan esikuvana on kirjailija itse ja Mirjan hahmo sisältää hänen edesmenneen kirjailijasisarensa Raija Siekkisen piirteitä. Kirjan tapahtumapaikka on Kotka, kuten myös esikuvana olleen perheen. 

Kerronta kulkee pääosin hän-muotoisena; minäkerrontaa on päiväkirjanomaisissa, lähettämättömissä kirjeissä lapsuudenystävälle sekä  luvussa 2, jossa Lea muistelee lapsuuttaan. 

Minä olen pieni eivätkä he näe miten raskas minun on olla. Aikuiset taputtavat minua päähän ja sanovat että kyllä lapsuus sentään on huoletonta aikaa, enkä minä voi kysyä heiltä, eikö heitä pelota kuolema joka tulee eikä sille voi mitään. 

Ainoa huoleton aika Lean elämässä on nuorena ennen kuin hän menee naimisiin. Hän on työläisperheen ihanteellinen ja lahjakas tyttö, joka löytää iltakoulun työn ohessa ja sydänystävän, jonka kanssa voi mennä tansseihin. Tulevaisuus näyttää olevan mahdollisuuksia täynnä. Lapsuuden perheriidat, isän juoppokohtaukset ja pelko jäävät taakse. 

Kotiin jääminen lapsen kanssa ei sovi Lealle ollenkaan. Hän, joka oli ollut työssään konttorissa pätevä ja eloisa ihminen, tuntee itsensä avuttomaksi ja epävarmaksi vauvan kanssa.
Kun Lea ei saa päteä työssä, hän alkaa elää perheensä kautta. Hän vahtii ja ohjaa tyttäriään ja miestään kontrollifriikin lailla. Hän ajattelee, että jos vain saa pidetyksi miehensä irti alkoholista ja hienosti pukemansa tyttäret puhumaan kaunista yleiskieltä, niin he ovat turvassa. Mutta tietenkään tytöt eivät halua olla ilottoman äidin talututushihnassa, äidin, joka lukee salaa heidän päiväkirjansa ja pyrkii valitsemaan heidän ystävänsä. Murrosikä erottaa lapset vanhemmista luonnollisesti muutoinkin, mutta Lealle se on mielipahan paikka.

Nuorempi, Mirja, karkasi  kotoa kirjaimellisesti, kesken lukion. Martta karkaa kaikilla valinnoillaan, katkoo itseään minusta irti. 

Mies vetäytyy yhä enemmän verstaalleen. Tytärten lähdettyä kotoa hän masentuu ja etsii lohtua ravintolailloista. Lea menettää otteensa. 

Aika julmasti Lea suomii itseään. Liian julmasti?

Lapsen rakkaus: kaikki ne vuodet olin sen kohteena, enkä osannut ottaa vastaan. Silti se annettiin minulle, joka päivä uudelleen. 

Olen joskus luullut tietäväni, mikä elämässä on oikein ja tärkeää, nyt en enää pitkään aikaan. 

Entä, jos saisimme tietää aviomiehen näkökulman? Hän on sanonut elämänsä huippuhetken olleen se, kun tapasi Lean. Hän on leikkinyt lastensa kanssa toisin kuin muut oman aikansa miehet, Aivan varmasti hän sanoisi, että Lea teki parhaansa. Unto ei koskaan vaatinut Leaa muuttumaan, vaan kiitteli jopa laihasta lounasvellistä omaa kultaa, kullanmurua. 

Lean itseruoskinta on perfektionistin silmin havaittua todellisuutta. Hänen muistinsa kaivaa esiin hirviöäitihetket ja miehen kimppuun käymiset. 
Unen ja valveen rajamailla vaanivat oman lapsuuden pelot. 
Muistin kerrokset olivat tiukkaan tallotut mutta veistä hän ei kyennyt hallitsemaan; se tuli ja meni miten tahtoi. Hetkinä, joina häntä uhkasi tuntematon, hän näki sen aina; näki veitsen jonka terä on suunnattu häneen. 

Eräs kirjan teema on sukupolvelta toiselle siirtyvä pahoinvointi. Marttaan se ei näytä siirtyvän. Hän on rento ja nipottamaton äiti, minkä Leakin lopulta ymmärtää hyveeksi. 

Vanhemmuuden tavat ovat Lealla ja Martalla osittain persoonasta, osittain ajasta johtuvia. Lean elämää hallinnut jännitys ja ponnistelu on nuoremmalla sukupolvella vaihtunut leppoisampaan asenteeseen.


Pidän tästä kirjasta kovasti. Luin juuri ennen Leaa erään toisen vanhan naisen "kuolinsiivouksesta" Merete Mazzarellan romaanissa Alma. Hyvä teos, mutta viileämpi kuin Lea. 

Lea koskettaa. 

Mieheni luki Lean, kun huomasi, miten se vaikutti minuun. Tässä hänen vaikutelmiaan:
- saa vereslihalle
- saa muistelemaan
- herkästi ja tarkasti kuvattu 
- ahdistava 
- hyvää sekin, että kirjailija on kertonut aivan tavallisen ihmisen tarinan

Kysyin millainen ihminen Lea mieheni mielestä on. Hänestä Lea on tosikko.
Hmm, tosikko. Näin varmaan on. Leahan otti kaiken hyvin vakavasti. Hän oli myös kova ja kolea. 
Ennen ihmiset olivat kovempia, koska elämä oli niin vaativaa. 

Pikkuinen Martta pyörii ympärillä ja yrittää pelleilyllä ilahduttaa vakavaa, ompeluun keskittynyttä (tai paennutta) äitiään, ja tämä vain hätistää lapsen pois. 
Äiti sinä et ole tänään vielä yhtään nauranut. 
Äiti minä yritän riehuttaa sinua, Martta sanoi. 
Lean kaikki energia menee perheen rajojen vahtimiseen. Hänessä ei ole tilaa leikille eikä ilolle. Lea on huolekas ihminen.  

Onneksi ei mitään, Lea vastasi niille, jotka kysyivät, mitä kuuluu. Kun ei kuulunut mitään, se tarkoitti, että kaikki oli hyvin. 

Lea, jota lapsena nimiteltiin punikinpennuksi ja jota oma Mirja-tytär haukkui porvariksi, on kulkenut pitkän ymmärryksen matkan elämässään. 
Ohjista kiinni pitävälle ihmiselle on suuri hetki, kun hän myöntää, että ehkä asiat sittenkin rullaavat ilman häntä. Kun Lea ei enää jaksa lähteä yhteiseen juhannuksen viettoon, hän toteaa, että jos tyttäret viettävät juhannusta yhdessä, niin silloinhan hänkin on melkein siellä.    


perjantai 29. kesäkuuta 2018

Sodankylää, ystävyyttä, retkipolkuja - ja lukemista tietenkin aina


Luoston maisemissa

Tänä kesänä pääsin lopultakin Sodankylän elokuvajuhlille. Tämän tapahtuman kanssa menevät osittain päällekkäin Iitin musiikkijuhlat ja Kuopio tanssii ja soi. Jos aloittaisi Iitistä ja jatkaisi Sodankylän kautta Kuopioon, niin ehtisi jotain kaikista. Samalla tavalla päällekkäin menevät heinäkuussa Pori Jazz ja Kuhmon kamarimusiikkifestivaali. Eikö jotakin voisi siirtää elokuulle, esim. tanssi ja jazz sopisivat hienosti elokuun pimeisiin, lämpimiin iltoihin? Siis, jos ovat lämpimiä, säistähän ei Suomessa koskaan tiedä. 

Naputtelen tätä aamulla mökin terassilla. Isokoskeloemo rääkyy kaislikossa, huolehtii pienistään. Metsälinnut sirkuttavat. Mustarastas konsertoi. Tällä säällä on kiva olla mökillä.  

Laiturilla alkaa jo olla houkuttelevan lämmin. Lähden kohta sinne päin rantatuoliin mukanani Joakim Zanderin jännitysromaani Lähiö. Mieheni Unto oli siirtänyt sen työhuoneensa hyllystä kirpparitavaroihini ("kuolinsiivoustakin" tehty oikein urakalla), mutta päätinkin lukea sen ensin. Kirjaa suositellaan takakannessa kiinnostavana yhteiskuntakriittisenä trillerinä ja se on jatko-osa kansainvälisesti menestyneelle Uimarille

Ennen Lähiötä luin Ritva Hellstenin oman äidin elämään perustuvan romaanin Lea. Huikea teos! En oikein syttynyt kirjailijan esikoiseen Orvot, mutta tämä on toista. Tämä on timantti! 
Mies lukee parhaillaan Leaa, mitä nyt mökkitouhuiltaan ehtii. Hän on hääräilijä, äsken pesaisi ikkunat. Kirjoitan Leasta myöhemmin, niin että pyydän siihen myös Unton mielipiteen. 



Sodankylästä jäi mieleen ohjaaja Dominik Grafin aamuhaastattelu, jossa hän kertoi lapsuudestaan, miten hänestä tuli ohjaaja, elokuvistaan ja yhteistyöstään luottonäyttelijöidensä  kanssa. 

Graf oli näyttelijävanhempien ainoa lapsi, joka oleili varhaislapsuudessaan  itsekseen vanhempiensa mukana teatterilla, oli joskus nukahtanutkin kesken yksinäisten leikkiensä jonnekin katsomon penkkien väliin. Hän kävi koulunsa sisäoppilaitoksessa ja kiitti koulua siitä, että se antoi hänelle eväät ohjaajan työhön. Sisäoppilaitoksessa hän oppi olemaan yhdessä toisten kanssa aamusta iltaan, vastaamaan kun kysytään ja ystävystymään. 
Graf sanoi, että ohjaajan ja näyttelijän suhde edellyttää molemminpuolista luottamusta ja siihen sisältyy aina jonkinlainen eroottinen lataus. Hän sanoi myös, että naisten ja miesten ohjaamisessa ei ole hänelle mitään eroa. 

Olin iloinen, että viimeaikainen häirintäkohina ei näkynyt eikä kuulunut Sodankylässä mitenkään. Sai olla rauhassa repiviltä mielenilmauksilta ja kuunnella älykästä, inspiroivaa keskustelua. 

Rupesin taas miettimään kiistoja lasten kasvatuksesta, kotihoito vanhempien (yleensä äidin) kanssa vai päiväkoti, se kestoaihe. Lapset kaipaavat toistensa seuraa ja oppivat toimimaan yhdessä, kun heille tarjotaan siihen mahdollisuus. Lapsen on mielestäni saatava kokea useita ihmissuhteita, joista hän rakentaa oman perheensä, biologisen sekä sosiaalisen. 



Sodankylän festivaaleilla elokuvia näytetään neljässä paikassa, elokuvateatteri Lapinsuussa,  perinteinen iso teatteri, jossa on todella hyvä akustiikka, Kitisenrannan koululla, jonka juhlasaliin on rakennettu nousevat istuimet ja kahdessa sirkusteltassa. Me emme Unton kanssa oikein nauti enää selkänojattomista istuimista, joten hylkäsimme telttaesitykset. Muutoinkin pääsimme vasta vähän festareiden makuun. 




Elokuva Dry Season (2006) jäi erityisesti mieleen hienosti käsitellyn kostoteemansa vuoksi. 
Ohjaaja Mahamat-Saleh Haroun on tshadilaisranskalainen ohjaaja, joka muutti Ranskaan vuonna 1982, mutta ei ole katkaissut yhteyksiä synnyinmaahansa, vaan toimi jopa viime vuoden kulttuuriministerinä Tshadissa.
Hänen elokuvansa ovat afrikkalaisia elokuvia. Ne ovat kaikki saaneet merkittäviä palkintoja, mutta niitä on näytetty Euroopassa hyvin vähän, kuten afrikkalaisia elokuvia yleensäkin. 
Haroun jäi haastateltavaksi elokuvan jälkeen. Hän sanoi, että iso teema vaatii yksinkertaisen tyylin. Hän luottaa siihen, että  katsojan mielessä tapahtuu paljon elokuvaa katsoessa.  





Toinen puoli Sodankylän reissuamme oli ystäviemme tapaaminen. Meillä oli varmaan Sodankylän mahtavin ylläpito grilli-iltoineen ja keskusteluineen. Kuka sanoo, ettei aikuisena, vielä vanhanakin,  voi ystävystyä! Lasten naimisiinmeno tai muu parisuhde esimerkiksi tuo mahdollisuuden uusiin ihmissuhteisiin. 

Dominik Graf on oikeassa, on tärkeää olla yhdessä muiden kanssa, välillä.

Mukavaa tässä mökkiterassillakin on lintujen kanssa. 

Mies lähti hakemaan Lappeenrannasta varaamaansa sohvapöytää. Minä siirryn lukemaan Lähiötä ja jatkan huomenna tätä turinaa.


... jatkuu, perjantai 29.6.

Huomenta! Tänään on toisenlainen sää. Sateinen. Jatkan kertomusta Lapin matkastamme. 

Retkeilimme yhtenä päivänä Luoston jylhissä maisemissa ja vietimme viimeisen päivän Rovaniemellä. 






Rovaniemellä vierailimme museo ja tiedekeskus Arktikumissa. Arktikumissa on laadukas ja laaja pohjoisen luonnon, kulttuurin ja historian esittely pysyvine ja muuttuvine näyttelyineen. 

Olin vaikuttunut Harmaan pöllön metsä -lyhytelokuvasta ja selällään maaten katsottavista revontulista,  ja niin oli moni muukin kansainvälisistä aah ja ooh -ääntelyistä päätellen. On hienoa, että museoihin on tullut tällaista elävää materiaalia, joka saa myös lapset viihtymään. 







Vannetaiteilija harjoittelemassa Arktikumin alakerrassa






Saamelaisten perinneasut ovat huikean kauniita. 
Arktikumista lähtiessä koin saaneeni sekä paljon tietoa että esteettistä nautintoa. 
Paljon ajateltavaa. 


P.S. Joakim Zanderin kirja osoittautui huonoksi. Joutaa kirpparille. Jos olisin 12-vuotias olisin varmaan haltioitunut, mutta paljon luettuaan ja nähtyään menettää viattomuutensa. Harkitusti myyväksi rakennettu trilleri kaikkine mausteineen, liian harkittu, liian rakennettu.  

perjantai 22. kesäkuuta 2018

Novellihaasteen koonti



Kuten kuvan tekstiosasta näkyy, niin tämä Nipvet-blogin Juhan ideoima ja isännöimä novellihaaste on jo novellihaasteena toinen (ensimmäisen järjesti Omppu Martin), ja aikaa postauksiin on ollut peräti vuosi.

Kirjoitin seuraavista kokoelmista ja tarkastelin niiden yhtä tai usempaa novellia kiittäen sitä, haasteen termillä ilmaistuna peukuttaen, jostain tietystä piirteestä. Pääset lukemaan tuumailujani novellin nimeä klikkaamalla. 

Jari Järvelä, Bambi ja muita novelleja, 9 novellia. 
Peukutin novellia Bambi sen sävyn vuoksi.

Annie Proulx, Close Range, Wyoming Stories, 11 novellia. 
Peukutin novellia Brokeback Mountain sen teemasta. 

Toinen Tuntematon, 22 novellia 22 kirjailijalta. 
Petri Tammisen novelli Teidän surkeutenne vuoksi sai minulta näkökulma-peukutuksen.
Sirpa Kähkösen novelli Kesän 1939 poutapilvet sai peukutuksen paikan kuvauksestaan. 
Tommi Kinnusen novellia Nuku Nurmelle hyvälle peukutin hahmon kuvauksesta. 

Tunnustus-aiheisessa aikakauskirja Grantassa oli monenlaisia kirjoituksia. En ole postauksessani erotellut novelleja, mutta kun postattujen novellien määrää kerätään, niin olkoon vaikka 5. 
Kirjoitin Bernard Quirinyn hauskasta novellista San Juliánin piispa ja nostin peukkua sen juonen käsittelylle. 

Lopuksi saadakseni peukutussarjaani puuttuvan konflikti-peukutuksen luin vielä Salme Sauren toimittaman novellikokoelman 12 novellia, jonka novellit ovat kahdeltatoista kirjailijalta. 
Peukutin näistä novelleista Arja Tiaisen novellia Talvinen tarina.

Yhteensä siis 59 novellia ja seitsemän eri peukutusta. Jee, saan tittelin Peukuttaja! 

Olen lukenut paljon muitakin novelleja vuoden aikana, mutta ne eivät ole näkyneet blogissani. Olen lukenut uudestaan hyviä vanhoja novelleja, mm. Timo K. Mukalta ja Rosa Liksomilta kaikki novellit. Luin myös SusuPetalin novellikirjat, joiden sävystä lumouduin, mutta en tullut kirjoittaneeksi niistäkään. Miranda Julyn Uimakoulun luin äskettäin, samoin Lucia Berlinin novelliteoksen A manual for Cleaning Women. 
Minulla blogi ei ole lukupäiväkirja. Luen paljon, ja joskus myös kirjoitan lukemastani.

Juhannus on meillä herttainen ... melko tuulinen. 
Toivottelen kaikille blogissa kävijöilleni onnellista ja viihtyisää juhannusviikonloppua! 


24.6.
P.S. Juha kokoaa viikon ajan tähän novellijuttuun osallistuneiden omia koonteja blogiinsa tänne  ja laatii niistä sen jälkeen koosteen. Aikamoinen homma! Kiitos Juha!
Jos olet kiinnostunut novelleista, tuolta löytyy taatusti lukuvinkkejä.

6.7. Ai niin, melkein unohtui. Se kooste tilastoineen löytyy tästä. 

keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Etsivä hakee


Kuva. Ume

Katselin millä hakusanoilla blogiini on viime aikoina tultu käymään kirjailijoiden ja kirjojen nimien lisäksi. 


heikki oli pikku intiaani laulunsanat

aiti poika tytto sex

juoksin kuin susi turkka


iso povi


kitara sinä valitsit minut


kammottavuus


keskinivel 


myöhemmin


hänenlaisensa 


irrallisesti 

Tämä lähtee nyt Sodankylään ystäviä tapaamaan ja elokuvia katselemaan. Irrallisesti aivan, hänenlaisensa. Mukanaan matkalukemisena Merete Mazzarellan romaani  Alma - Edelläkävijän tarina. Onnellisena kun sai särkevän hampaansa hoidetuksi; kaksi turhaa käyntiä yleisellä puolen päivystyksessä, ja sitten yksityiselle, jossa ongelma hoidettiin ja pääsee kivuttomana matkaan. 
Ei tykkää tästä tilanteesta terveydenhoidossa yhtään. 

Mukavaa loppuviikkoa, take care everybody!






Lisäys 15.6.
Uusia hakusanoja: irstailija, hempeämielinen ja käsitteellisyys. Saiskohan näistä sopivassa järjestyksessä runon?
Terveiset Sodankylän filmijuhlista. Hyvä meininki!

Luin nuortenkirjan, mietin YA-genreä ja muita lukemiani kirjoja

Nina LaCourin nuortenromaania Välimatkoja (2018)   on kehuttu niin lehtiarvosteluissa kuin blogeissakin. Se on myös saanut jonkin nuo...