maanantai 18. maaliskuuta 2019

Torsti Lehtinen, Sanojen avaruus



Torsti Lehtinen on tehnyt töitä kirjailijana, kääntäjänä, toimittajana ja kirjoittamisen opettajana. 
Olen aina ajatellut, että jos jonkun vetämälle kirjoittamiskurssille menisin, niin se olisi joko Torsti Lehtinen tai Taija Tuominen. He molemmat ovat eläneet lapsuuden ja nuoruuden, joista selviäminen on antanut rohkeutta elämään ja ainesta hurjiin omaelämäkerrallisiin romaaneihin. 

Kirjailijaa kiinnostaa itse elämä, ei kaunilla käsialalla tekstattujen nimikylttien ripustaminen sen ovenpieliin. Päin vastoin kuin kurinalainen tiedemies, hän ottaa ajattelijan subjektiivisuuden riskin ja puhuu siitä, mistä ei voi puhua.  

Yllä oleva lainaus on Torsti Lehtisen vuonna 2003 julkaistun kirjoittamisen oppaan sivuilta. Kirjan nimi Sanojen avaruus kuvaa teosta täydellisesti. 

Lehtisen teksti on filosofista esseetä yhdistettynä käytännön ohjeisiin. Kunkin aihepiirin käsittelyn jälkeen on joukko harjoituksia. 
Koen tämän kirjan innostavan kirjoittamisen iloon ja vahvistavan kirjoittajan tervettä narsismia. Kirjoittaessa ei vain saa, vaan myös pitää kirjoittaa omalla tyylillään, omalla rytmillään ja omista aiheistaan. Kirjoittajan tärkeimmät työvälineet ovat oma persoona ja kieli, jonka perussäännöt on hallittava.  

Kirjoittamaan opitaan kirjoittamalla, kuten uimataito hankitaan vedessä polskuttelemalla. Pelkästään oppikirjoista ohjeita pänttäämällä kenestäkään ei ole koskaan tullut kirjoittajaa eikä tule.  

Sinun näkemyksesi on ainutlaatuinen ja kertomisen arvoinen. Mitä paremmin opit viestimään sitä muille, sitä enemmän heidän maailmaansa avarrat. 

Esteettiseltä kannalta on samantekevää itkeekö runoilija omaansa vai koko ihmiskunnan itkua, kunhan hän itkee niin, että sitä jaksaa kuunnella. 

Lehtinen kannustaa kirjoittamaan kirjan kuva-albumi -tyylillä. Aloittaa voi mistä tahansa ja voi kirjoittaa kuva kerrallaan. Kun kuvia on syntynyt tarpeeksi,niistä  syntyy helposti sarjoja, joista voi koota kertomuksen. 
Selitteleviä aasinsiltoja Lehtinen kammoaa. (Minä myös.) Hän kertoo anekdootin Mika Waltarista, joka oli kantaravintolassaan tuskaillut kavereilleen, miten hänen seuraavana aamuna pitäisi kiikuttaa jatkokertomuksen osa lehteen ja miksi hän menikin edellisessä osassa jättämään sankarin yksin autiomaahan kurkkuaan myöten lentohiekkaan. Sitten kirjailija  oli yhtäkkiä pompannut pystyyn ja palannut parin tunnin kuluttua takaisin päätoimittajan ennakkona maksamaa setelitukkua heilutellen. Kaverit kysyivät, kirjoititko päätösluvun. Mitä vielä! Jatkokertomuksen uusi osa alkoi:"Päästyään pahasta pinteestä sankari ratsasti länteen."

Olen kirjoittanut muistilappuuni Lehtisen teoksesta seuraavat avainsanat: ihmettely, epäily, epätoivo, kaipaus. Nämä ovat usein kirjailijan lähtökohtia. 
Lehtinen pyytää miettimään, palveleeko kirjoittamisesi jonkin kokemasi ilmaisemista vai jonkin puuttuvan etsimistä. 

Kirjoittajan silmälaseilla olisi hyvä nähdä niin traagista kuin koomistakin ja huomata, miten nämä monesti esiintyvät yhdessä. 
Lehtinen puhuu myös armeliaisuuden silmälaseista, joiden toinen linssi on hiottu mustaksi ja toinen punaiseksi. 
Tällaisilla kuoleman ja  rakkauden silmälaseilla taiteilijan ja kirjailijan on katsottava ihmistä. Niillä häntä ei näe totuuden kirkkaassa valossa, vaan ne näyttävät hänet armeliaisuuden lempeässä hämyssä, joka on totuuden kylmää valoa kirkkaampaa.

Erään luvun otsikko kirjassa on Myytit ja suuret kertomukset. Lehtonen puhuu kunkin kulttuurin  suurista kertomuksista, joita mahtuu olemaan samanaikaisesti vain muutama ja ehkä vain yksi hyväksyttynä.
Aloin pohtia, mikä mahtaa olla meidän nykyisen aikamme suuri kertomus? Mikä antaa taiteeseen sellaisia teemoja kuten äärimmäinen yksilöllisyys hyvine ja huonoine puolineen, sukupuolisuuden moninaisuus, maailman ymmärtäminen diginatiivin silmin, luontosuhteen muuttuminen? Eräs suuri kertomus näihin päiviin asti on ollut elämä matkana, vaellus, jolla on määränpää. Onko meillä vielä tämä sama kertomus vai onko vaelluskertomuksen tilalla nyt jotain muuta?

Tekisi mieli kirjoittaa niin monista Lehtisen kirjoitusvinkeistä, mutta tyydyn esittelemään  hänen kameran liike -vinkkinsä. Elokuvassa kamerat ottavat välillä kuvaa kaukaa niin, että ihmiset ovat muurahaisia puuhissaan, välillä läheltä, jolloin näemme pöydän alla hermostuneesti vatkaavat jalat. Kirjoitukseen syntyy elävyyttä samalla tekniikalla. 

Filosofisesta puolesta yksi esimerkki. Albert Camus väittää, että ihminen on vapaa, koska hänellä on milloin tahansa vapaus valita kuolema. Lehtinen on toista mieltä. Hänen mielestään ihminen olisi vapaa vasta jos hän kykensi halutessaan mielin määrin pidentämään elämäänsä. 

Lopuksi vielä hauska kohta narsismista. 
Moni taiteilija tunnustaa itsekeskeisyyden ammattitaudikseen. Annika Idström lainaa eräässä esitelmässään amerikkalaista kirjailija Joan Didionia, joka sanoo esseessään Why I Write, Miksi kirjoitan, että nuo kolme sanaa Why I write kuulostavat siltä kuin huutaisi koko ajan I, I, I, minä, minä, minä. 

Oscar Wilde, avoimesti ja häikäilemättömästi narsisti, selitti aikanaan, että kaikki elävät itsekeskeisesti, paitsi marttyyrit ja pyhimykset. Kaikki eivät vain tunnusta sitä. 
Minä ajattelen, että taiteilijan itsekkyys on toisaalta antamista, koko elämänsä avaamista toisille. Tässä minun maailmani, kaikkeni, ole hyvä! Kirja/kirjoitus on myös aina kysymys vastaanottajalle:"Ymmärrätkö sinä minua?"

Omasta kirjoittamisestani voin sanoa vain, että 539 blogikirjoituksen ja 129 luonnoksissa säilyttämäni aihion jälkeen olen parempi kirjoittaja kuin ennen blogikirjoittelua. Uimisessa sen sijaan en kehity yhtään. Selitys on varmaan siinä, että suhtaudun kirjoittamiseen huomattavasti intohimoisemmin kuin uimiseen.  


Lisäys 19.3.
Hyvää Minna Canthin päivää ja Tasa-arvon päivää! Meidän pihassa lippu valuu surkeana pitkin tankoa. Kohoapas lippu sieltä liehumaan. 
Huomenna on Kansainvälinen onnellisuuden päivä. Olkaamme onnellisia kaikesta hyvästä!
Lehtisellä on Sanojen avaruudessaan tällainen sitaatti Kierkegaardilta:
"Estetiikka on tieteistä uskottomin. Jokaisesta, joka todella on rakastanut sitä, tulee tietyssä mielessä onneton; mutta se, joka ei koskaan ole sitä rakastanut, on tylsä nauta ja sellaisena pysyy."
Hah haa, olen suorittanut Helsingin yliopistossa alimman arvosanan oppiainekokonaisuudesta, jolle oli annettu nimi 'yleinen kirjallisuustiede ja estetiikka'. Opettajana oli Yrjö Sepänmaa. Määrä oli ehkä sopiva, koska olen aika onnellinen ihminen. 


tiistai 12. maaliskuuta 2019

Nimihifistelijä ärsyyntyy huonosta kirjan nimestä



Luin Sarah Andersenin sarjakuvakirjoja. 
Luin? Miten sarjakuvakirjasta pitää sanoa, luinko vai katselin, kun se toiminta on molempia, jossain paljon tekstiä sisältävässä enemmän lukemista ja jossain kuviin perustuvassa lähes pelkkää katselua? 




Jotkut sivut ovat oivaltavia ja pysäyttäviä, jotkut ei. Sarjakuvakirjoissa on usein sama kuin musiikkialbumeissa, tusinatavaran joukossa muutama helmi.
 





Yhden sivun sisältävissä tilanteissa on kuvattu ns Y-sukupolven nuoren naisen ahdistusta ulkonäöstään, epävarmuutta, sosiaalista kömpelyyttä, laiskuutta ja hidasta siirtymistä aikuisuuteen. 
Pitkä lapsuus ja saamattomuus on usein liitetty Y-sukupolven, milleniaalien, nettisukupolven (ainakin näitä nimityksiä käytetään 1980-luvun alkuvuosien ja 1990-luvun puolivälin välillä syntyneistä ) heikompiin ominaisuuksiin. Hyviä puolia on auktoriteettivastaisuus, ja oman ajan arvostaminen, mutta Andersen keskittyy sarjakuvissaan huumorin kautta heikkouksiin.




Andersen on sanonut, että kirja on semi-omaelämäkerrallinen. Hän on Brooklynissä asuva 1993 syntynyt nainen, joka haaveili pianistin urasta, mutta löysi sitten itsestään sarjakuvapiirtäjän. Hän julkaisi kuviaan ensin netissä.  

Minusta nämä pikkutarinat kuvaavat nuoren ihmisen tunnetiloja universaalisti, vaikka moni luuleekin olevansa ainoa huono, epävarma, ruma ja kärsivä. Nämä tuntemukset ovat ehkä pidentyneet kestoltaan, joskus aiemmin niitä pidettiin biologisen murrosiän piirteinä.
  
Pidän kirjan ulkoasusta ja piirtäjän selkeästä tyylistä. 

Pidän itselleen nauramisesta, se on aina paljon miellyttävämpää kuin toisille nauraminen, olkoon kyse mistä tahansa sukupolvesta. 

Tässä alla kirjan kansi suomeksi:



Mitäh? Elämänhallinta on illuusio. Näinkö on? Voi pirskatti, miten huono nimi! Tämähän on juuri se johtopäätös, mikä lukijan pitäisi saada tehdä.  
Ihan sama kuin jos Johanna Laitilan romaanin Lilium Regale nimenä olisi On vaikeaa elää homoseksuaalina.

Englannin kielisen kirjan nimi Big Mushy Happy Lump tulee viimeiseltä sivulta, jossa kuvien nuori nainen kokee syksyisin ja talvisin paljon syöneenä ja paksujen talvivaatteiden suojaamana olevansa turvassa ulkonäkövaatimuksilta, iso pehmoinen, onnellinen möykky. Olishan tuo hyvä nimi suomeksikin.




Pidän kirjojen nimistä, jotka ovat arvoituksellisia. Siitäkin pidän, että nimi löytyy jostain kirjan sivulta. On aina hieno hetki, kun hoksaa 'ai tässä se on'.  
Selittävä nimi on lukijaa aliarvioiva.

Luin ja katselin Sarah Andersenilta myös 'Pehmoista möykkyä' edeltävän kirjan Aikuisuus on myytti, jonka nimi ei minua yhtään häiritse, vaikka onkin selittelevä. Nimi on kirjan sisältä. Siellä milleniaali aikansa aikuisuutta märehdittyään alkaa 85-vuotiaan teininä kallistua sille kannalle, että aikuisuus on pelkkä myytti. Tämä myyttijuttu on siis sarjakuvahahmon oma oivallus, ei ulkopuolisen viisasteleva päätelmä, kuten elämänhallinnan illuusiomaisuus tuossa toisessa kirjassa, 'Hähää taitaa olla tytöllä elämänhallinta hakusessa' - TÄMÄ on se seikka, mikä siinä nimessä minua niin pännii!



Pari kysymystä lukijoille. 
- Oletko sarjakuvien ystävä? 
- Onko kirjan nimi joskus herättänyt sinussa ärtymystä? 
Minussa on monikin, mutta en nyt tähän hätään muista yhtään. Olisi pitänyt laittaa tägi 'huonot kirjojen nimet' aina kun olen ollut nimiarvostelupäällä. Nyt laitan.
Tageista puheen ollen, minua neuvottiin juuri äskettäin, että tunnisteisiin pitää laittaa sisäänheittäjiksi sanoja joilla useimmin hakeudutaan nettiin. 
Krrhm, hmm... 

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Naisellista ja inhimillistä


Marilyn Monroe, Hollywood 1952, kuva: Philippe Halsman

Miehillä on yleensä enemmän lihasta kuin naisilla, mutta kyllä vähemmilläkin lihaksilla pärjää ihan hyvin sekä naisten että miesten töissä nykyään. 
Marilyn Monroe treenaa kuvassa pienillä painoilla. Minulla on vielä pienemmät, joita niitäkään en muista käyttää.

Tämän vuoden kansainvälisen naistenpäivän elokuvaksi suosittelen intialaista Rayka Zehtabchin ohjaamaa lyhytdokumenttia Period. End of Sentence. Se löytyy Netflixistä. Tämän vuoksi kannattaa vaikka ottaa Netflix kuukaudeksi, se maksaa alle kympin muistaakseni.

Katselin äskettäin sarjan Dirty John, joka perustuu tositapahtumiin. Niiden pohjalta on Netflixissä myös dokumenttielokuva. Päähenkilö Debra Newell on nainen, joka antoi rakkauden kaipuussaan psykopaattisen miehen huiputtaa itseään. Debran tavalla sinisilmäinen, pehmeä ja mukautuvainen ei kannata olla, mutta muutoin peräänkuulutan naisellisuutta kaikkine siihen perinteisesti yhdistettyine piirteineen, joita ovat Wikipedian mukaan lempeys, empatia, sensitiivisyys, huolehtivuus, herttaisuus, myötätunto, suvaitsevaisuus, hoivaavuus, kunnioittavuus ja halu saada huolenpitoa.

Ehdotan naiset, että tänä naistenpäivänä pysähtyisimme juhlimaan naisellisuutta ilman loputonta pyrkimistä johonkin tai joksikin. Pysähdytään, relataan, nautitaan, annetaan miesten hemmotella meitä. (Miten minusta tuntuu, että saan tämän ehdotukseni takia osakseni paheksuntaa?)

Minusta naiselliset piirteet ovat hyviä piirteitä ihmisessä. Eivät ne ole vieraita myöskään miehissä, ja kyllä naisillakin on maskuliinisiksi tyypiteltyjä ominaisuuksia, jotka myös ovat tärkeitä.



Tämä kuva on newyorkilaisen Sarah Andersenin sarjakuvakirjasta Big Mushy Happy Lump, joka on suomennettu turhan selittävästi Elämänhallinta on illuusio. 

Itse olen aina viihtynyt hyvin tyttönä ja naisena, en ole koskaan kokenut olevani missään naisellisuuden ansassa. Minulla on ollut paljon liikkumatilaa ja vapaus valita oma tyylini olla ihminen, mistä kiitos kuuluu valtion takaamalle opintolainalle. Olen mielestäni myös saanut arvostusta, sekä sukupuoleen liittyvää että muuta. Lucky me! Samalla tavalla onnekkaita näen kyllä muitakin ympärilläni. 
Toista on suurella osalla naisista Euroopan ulkopuolella. He tarvitsevat meidän tukeamme. Se työ voisi olla feminismin keskiössä.

Luin eilen toimittaja Arla Kanervan kirjan Taiteen musta kirja, johon hän on kirjoittanut miestaiteilijoista, jotka ovat kohdelleet naisia huonosti. Suurin osa on edesmenneitä, mutta joukossa on aikalaisiakin.
En ymmärrä, mihin tällaisella kirjalla pyritään. Haluaisin ymmärtää. 
Kirjan nimi kuulostaa me too -parodioinnilta, mutta ei ole sitä, vaan vakavasti otettavaksi tarkoitettu. Alaotsikkona on Miesten mielivallan historiaa.
Esipuheessa sanotaan, että tämä on kirja rakenteista, mutta oikeasti siinä on vain yhteen kerättynä niitä samoja tuttuja kertomuksia, mitä on selvitelty elämäkerroissa ja sanoma- sekä aikakauslehtien jutuissa.
Lopussa on muutaman rivin kappale, jossa tähdennetään, että kaiken edellä kerrotun jälkeen on alleviivattava, että useimmat miehet ovat aivan kunnollisia miehiä.
Miksi tällainen kirja sitten? Mitkä mahtavat olla sen positiiviset vaikutukset ja mitkä negatiiviset?
Onko tarkoitus, että nyt pitää boikotoida Pablo Picasson kuvataidetta ja Roman Polanskin elokuvia? Innokkaana lehtien ja elämäkertakirjojen lukijana olen tiennyt kirjassa mainittujen miesten yksityiselämästä aina, samoin monen muun pahuudestaan kuulun. Olen samaan aikaan pitänyt heidän taiteestaan.
Jos joku nuorempi tai vähemmän lukenut ihminen ei tunne näitä tarinoita, niin mitä hyötyä tai iloa hänelle näistä listoista on?
Rakastan Nina Simonen musiikkia, vaikka hän on hyökännyt useiden miesten kimppuun, ampunut levy-yhtiön johtajaa, koska epäili tätä epärehelliseksi ja naapurin poikaa, koska tämän nauru häiritsi hänen keskittymistään. Simonen väkivaltaiset puuskat eivät saa hänen lauluaan Black is the Color of my True Love's Hair kuulostamaan yhtään sen huonommalta kuin jos hän olisi ollut itse lempeys miehiä kohtaan. 
Elämä on monimutkaista ja säröjensä vaivaamat ihmiset arvaamattomia. Yksityiselämä on syytä erottaa ihmisen työelämästä, aina, meillä kaikilla. Muutoin mennään ilmiantokulttuuriin, jossa ihminen ei ole turvassa missään. Historia on osoittanut, että sellaisessa ilmapiirissä kulttuuri ensin yksipuolistuu ja sitten tukahtuu.

Inhimillisyydestä puheenollen psykoterapeutti Maaret Kallio mainitsi 28.2. Helsingin Sanomien kolumnissaan, että mikrokohtaamiset ihmisten välillä ovat hyvin tärkeitä ja niissä on voimaa. Mikrokohtaamisilla hän tarkoittaa ohimeneviä hetkiä tuntemattomien kanssa. Voi hymyillä kahvilassa, ottaa katsekontaktia kadulla ja jutustella uimahallin saunassa. Huomioiminen osoittaa, että emme ole vain välineitä toisillemme, ja pienikin kohtaaminen vahvistaa hyvinvointia. 
Ajattelin, että johan on aikoihin eletty, kun tällaisestakin pitää muistuttaa, mutta annas olla, osuin juontaja Tuomas Enbusken kolumniin, jossa hän valittaa, miten häntä introverttiparkaa häirittiin ratikassa. Hän oli juuri istunut napit korvissa ja lukenut puhelimeltaan Seiska-lehteä, kun joku vanhempi ihminen oli huomauttanut poisvetäytymisestä (etsi varmaan puhekumppania, tulkitsen) jolloin hän kiskaisi napit korvistaan, nousi seisomaan ja vaati "Viihdytä minua". Semmoinen mikrokohtaaminen.  
Minä olen tyytyväinen, kun otin kaksi mikrokontaktia K-Supermarketissa tänään. Ensin juttelin kahvihyllyä täyttävän myyjän kanssa ja kiittelin, että heillä on minun tämänhetkistä mielikahviani Arvid Nordquistin tummapaahtoista Amigas -kahvia, grown by women. Siis naisten kahviviljelmien tuotantoa! Toinen mikrokohtaaminen oli kassalla, jossa osoitin myötätuntoa kassavirkailijalle, jolla oli yskää ja toivotin tsemppiä. Hyvä minä, liian usein omissa ajatuksissani kulkeva mörökölli.

Anna-lehden tuoreimmassa numerossa esitellään viisi suomalaista tiedenaista tieteen huipulta ja pariskunta, joka oli adoptoinut kaksi hylättyä lasta Etelä-Afrikasta. Juuri tällaisia naistenpäivän juttuja toivon ja arvostan. Kiitos!

Luen parhaillaan Teemu Keskisarjan tietokirjaa Aleksis Kivestä. Aleksille, hulivilille, jonka hulluus lopulta voitti, naiset olivat paljolti haavekuvia. Hänelle miehenä ja ihmisenä oleminen oli vaikeaa.
Varhaisessa näytelmässään Canzio A Kiwi "hupailee ei-neitimäisen ihanteen": Miehen luonnossa tarvitaan aina murena karmeutta, jotain kanuunan jyrkeydestä valmiina ampumaan ulos, koska niin tarvitaan täällä elämän kamppauskentällä.

Marilyn aloitti tämän jutun, Iso Arska lopettakoon. Molemmat kuvat ovat postikorteista. Minua naurattaa hulluna tämä loppukuva, en koskaan totu siihen. 

Iloista naistenpäivää, hyvät Naiset ja Herrat! Herrat muistakaa - ruusuja Elämänne Naiselle!



Arnold Schwarzenegger, Sydney, Australia, 1980, kuva: George Butler




Lisäys 9.3.
Keskustelu on käynyt vilkkaana tämän kirjoitukseni kommenteissa. Lisään vielä linkin Tiian blogiin, jossa hän kirjoittaa, miten ei edes halua kukkia, koska tietää, miten huonosti joillain muilla naisilla on tässä maailmassa. Tiialla on myös postauksessaan karuja tilastoja.
Ei kukkia minulle tänään kiitos

Toinen lisäys 10.3.
Antti Holmalla on myös kiva kirjoitus blogissaan Harpunsoittajanvaimo. Antti toteaa, että tietenkin myös naistenpäivänä pitäisi kehitellä kuuma kannaotto asiaan, milloinkas on sitten miestenpäivä ja onko järkeä viettää sukupuolisesti jaottelevia päiviä ollenkaan. Lisäksi Antti on keksinyt uusia juhlimisen aiheita.
Uusia juhlapäiviä

sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

1939 - odotuksen vuosi




Muutama kirjoitus sitten tarkastelin vanhoja lehtiä ja lupasin kirjoittaa aiheesta lisää. En unohtanut, tässä tulee. 
Tarkastelen nyt kuvassa näkyvää Suomen Kuvalehden vuosien 1938 ja 39 taitteeseen sijoittuvaa kaksoisnumeroa.

Pysähdyin liikuttuneena artikkeliin 1939 - odotuksen vuosi. Siinä lehden nimimerkki Hoviennustaja päättelee, miten hyvin kaikki menee vuonna 1939. 
     Tosin on Japanilla ja Venäjällä jälleen ristiriitoja, mutta ne sovitetaan. Saksa toivoo innokkaasti siirtomaita ja näyttää siltä kuin se sellaisia saisikin. 
     Vuoden 1939 loppupäivinä on maailman yleistilanne tavallista parempi. Mutta taloudellinen tilanne ei ole lohduttava. 
     Vuotta 1939 voidaan kutsua "odotuksen vuodeksi".

No, me tiedämme, miten kävi. Ennustus ei olisi voinut huonommin mennä. Toinen maailmansota alkoi, ja Suomi joutui siihen mukaan raskain menetyksin. 
Yhdessä asiassa Hoviennustaja onnistui melko hyvin. Hän veikkasi, että suomalaiset tiedemiehet saavat menestystä ulkomailla ja Nobel on tulossa. Nobel tuli, mutta ei tiedemiehelle vaan kirjailija Frans Eemil Sillanpäälle.




Sekä WSOY että Otava ovat saaneet lehdestä kokonaisen aukeaman, jolla suosittelevat lahjakirjoja pukin konttiin. Molemmilla on listaukset Koko perheelle, Äidille, Isälle, Isolle siskolle, Isolle veljelle ja Perheen pienimmille, Otavalla lisäksi Tädille ja Sedälle. 
Kun tarkastelen näitä listoja, huomaan että scifiä ei ole olemassa ja tietokirjoja on paljon joka ryhmässä. Isolle siskolle suositellaan Alli Wiherheimon Morsiamen kirjaa, Kodin kirjaa ja Syntymäpäiväkirjaa ja Isolle veljelle Erkki Kivijärven tietoteosta Seuraelämän säännöt, Jokamiehen luonnonkirjaa ja voimisteluopasta.
Daphne du Maurierin romaania Rebekka mainostetaan vuoden suurimpana menestysromaanina Englannissa ja Amerikassa. Kirjasta tuli klassikko, jota luetaan tänäkin päivänä. Alfred Hitchcock teki sen pohjalta elokuvan 1940 ja voitti sillä parhaan elokuvan Oscarin. 

Lehtien kansissa ei ollut ennen mainoslauseita sisällöstä. Jossain vaiheessa ne tulivat, ja nykyään kansi on joskus niiden peitossa. 
Kannen kaunottaren nimeä ei ole mainittu, olisiko Ester Toivonen, mutta kuvaajan nimi näkyy vasemmassa yläkulmassa, Marjatta Weöres.  
Lisää tuon ajan lehtien kansia näkyy tässä tilauslipukkeessa, joka oli lehden välissä. Huomatkaa, tilaajan nimi ja osoite riittää. Eihän silloin kaikilla puhelinta ollut.




Mainoksissa on Palmu-saippuaa, Nivea-voidetta, Havin partavaahdoketta, Silon leninkejä, Kestilän turkkeja, Bayerin aspirinia, Sun-Maid-rusinoita ja tupakkaa. 



SF-filmillä on lähes koko sivun mainos Toivo Särkän käsikirjoittamasta ja Wilho Ilmarin ohjaamasta elokuvasta Nummisuutarit, ensi-ilta 25.12. Helsingissä, Tampereella, Turussa, Viipurissa, Lahdessa, Kotkassa, Kuopiossa, Porissa ja Lappeenrannassa. 
Viipurissa...

Entä artikkelit? Muutaman asiajutun lisäksi lehdessä on useampi novelli, Anni Swanin joulusatu lapsille, kaksi jatkokertomusta, pakinoita, pilakuvia ja pulmatehtäviä. 
Huomiotani kiinnittää Maila Talvion juttu Miten kirja syntyy, ja värikkääseen tyyliin kirjoitetut matkakertomukset ulkomailta. 
Pyhän maan joulu -nimisessä artikkelissa kuvataan,  miten vainotut juutalaiset vyöryvät kristityn mandaattiherran Englannin avustamana maahan, jota arabit ovat hallinneet toista vuosituhatta. Santa Barbaran mustat ruusut ja Kalifornian ruusupappi kertoo liftausreissusta espanjalaista tunnelmaa henkivässä Santa Barbarassa. 
Japanilaisesta runoudesta on kolme sivua pitkä kuvallinen artikkeli, jonka on kirjoittanut T. Vilpponen, Japanilainen runo, "älyn hovikumarrus sydämelle"
Hyvin paljon kulttuuria sisältävä siis tämä lehti vuosikymmenten takaa. 

Maila Talvio kertoo kirjastaan Itämeren tytär seuraavasti:
Kirjan ilmakehä tahtoo olla kauttaaltaan historiallinen, s.o. syntynyt aikansa tomusta ja asiallisten tietojen pohjalla. Mutta tämä, samoinkuin ihmiskohtalotkin, ovat käyneet mielikuvituksen valohämyn läpi.                                                               . . . . . .

Arvatkaas mikä päivä huomenna on? - Maanantai - juu, mutta  myös minun blogini kuusivuotispäivä.

Mihin se  aika meni? No, lukemiseen, kirjoittamiseen, kuvien tekemiseen, asioista selvän ottamiseen, kuten nyt, kun etsin tietoa ihmisistä noiden tummentamieni nimien takana, toisten blogeissa vierailemisiin ja kommentointiin, oman blogini kommentteihin vastailemisiin. KIITOS teille, jotka olette käyneet lukemassa ja monet jopa kommentoimassa! Olen niin nauttinut keskusteluista kanssanne.

Jokin aika sitten, vuoden alussa, koin blogiaikani ensimmäisen turhautumisen blogin pitämiseen, mutta se meni nopeasti ohi. Aioin silloin hidastaa, mutta kyllästymisen tunteeni tunnustaminen veikin uuteen innostukseen.  
On tämä kirjoittelu vaan niin kivaa. Poden parhaillaan lieviä flunssaoireita ja onnittelen itseäni harrastuksesta, jota voi tehdä puolikuntoisenakin. Jos olisin himohiihtäjä, niin olisin ehkä tyytymättömämpi tällä hetkellä, kun ulkona paistaa aurinko ja on mitä upein ulkoilusää.

Antoisaa sunnuntaita kaikille! 



torstai 28. helmikuuta 2019

Green Book -elokuvasta ja mitä tuli mieleen Oscar-gaalaa katsellessani


Kävin katsomassa vuoden 2018 parhaan elokuvan Oscarin voittaneen elokuvan Green Book. Sen on ohjannut ja käsikirjoittanut Peter Farrelly. Ihastuin. 

Green Book on tositapahtumiin perustuva road movie. New Yorkissa asuva yläluokkaisen oloinen, korkeasti sivistynyt pianisti Don Shirley palkkaa etelän kiertueelleen autokuskikseen italialaisamerkkalaisen Tony Vallelongan, koska hän on saanut kuulla tämän ongelmanratkaisutaidoista, mikä tarkoittaa nopeaa reagointia pahoinpitelytapauksissa ja kovia nyrkkejä. 
Green Book on autoilijoille suunniteltu kirjanen, jossa on lueteltu motellit ja ruokapaikat, joissa värillisellä on lupa etelävaltioissa asioida. Eletään 60-lukua. 
Erittäin suuri ristiriita syntyy, kun tähtiesiintyjä ei saa käyttää samaa vessaa juhlapaikan yleisön ja autonkuljettajansa kanssa, vaan hänet ohjataan pihan perälle ulkohuusiin. Don Shirley käy mieluummin motellinsa vessassa ja antaa konserttiväen odottaa. Hän yrittää vaikuttaa asenteisiin. 

Don Shirley on monella tavalla ulkopuolinen ja yksinäinen ihminen. Tony Villelonga on sosiaalinen ja suoraviivainen, mutkaton kaveri. Hän on järjestyksenvalvojana klubeilla nähnyt elämän monimuotoisuutta eikä ihmettele mitään. Molemmat miehet oppivat toisiltaan matkan aikana yhtä ja toista. 

Green Bookin pääteema on minun mielestäni yksinäisyys.  
Elokuvan Oscar-palkinnon jälkeen samasta pystistä kilpailleen BlacKkKlansmanin (myös muotoa Blackkklansman näkee) ohjaaja Spike Lee protestoi ja oli sitä mieltä, että palkinnon olisi pitänyt päätyä hänelle, koska hänen leffansa oli selkeämmin rasisminvastainen. Mutta kuulepas Spike Lee, ei näissä palkinnoissa etsitä vuoden parasta rasismielokuvaa, vaan vuoden parasta elokuvaa. 
Klansman on hyvä elokuva, mutta myös hieman alleviivaava, kliseinen ja epätasainen. Green Book on tyylipuhdas, ehjä taideteos, jonka rytmi on juuri oikea ja jossa ei ole mitään turhaa. 
Klansmanissa on tyypitellyt hahmot, Green Bookissa monipuoliset ja yllättävät. 
Klansman perustuu romaaniin Black Klansman, miksi elokuvan nimeen on ympätty typerästi noita k-kirjaimia. Ku Klux Klan, juu juu, mutta kyllä se olisi elokuvaa katsoessa selvinnyt. Vähemmän on usein enemmän, Green Bookissa kaikki on harkittua. 

Green Bookin Viggo Mortensen ja Mahershala Ali onnistuvat täydellisesti rooleissaan. Ali sai nyt jo toisen parhaan miessivuosan Oscarin. Ensimmäinen tuli kaksi vuotta sitten elokuvasta Moonlight

                                               . . . . . .    

Katsoin koko Oscar-gaalan ja sitä edeltävän pukujen esittelyn, en yöllä sentään, vaan tallennettuna maanantaina päivällä. Oli pieniä flunssaoireita, joiden varjolla sain katsoa päivälläkin telkkaria, yleensä en koskaan avaa sitä ennen iltakuutta. Oli hienoa uppoutua elokuvan maailmaan. 

Voi voi, gaala olisi tarvinnut juontajan!
Juhlan henki, napakkuus ja terävä huumori olivat poissa. Eikö kukaan uskalla enää lähteä juontajaksi, kun eri asioista loukkaantujia on joka puolella itse gaalassa ja televisioiden äärellä?  

Voi miksi niin moni luki kiitospuheensa puhelimesta! 
Onko amerikkalaisistakin, hyvistä puhujista, tulossa sisäänpäinkääntyneitä ja sosiaalisesti kömpelöitä kännykkäihmisiä? Olen aina ihaillut amerikkalaisten ulosantia. Heillä on koulussa viisivuotiaasta asti puhumaan opettamista ja isommilla koululaisilla puhe- ja väittelykilpailuja. Kun toimittaja tökkää mikrofonin kadulla asuvan tyypin suun eteen, niin sieltä tulee jäsenneltyjä mielipiteitä kuin meillä jossain kirjallisuusseminaarissa. 
Juhlan lumoa vähensi sekin kännykkätouhuilu, kun joku palkintoa hakiessaan kuvasi kävellessään olkansa yli yleisön suosiota.  

Voi, miksi naiset suostuvat pukeutumaan juhlaan asuihin, joissa ei pääse edes liikkumaan!
Eräällä kurvikkuudestaan kiitetyllä oli merenneitomainen iltapuku polvien kohdalta niin kireä, että hän käveli töpöttäen kuin geisha kimonossaan. Lavalle hän ei olisi pystynyt mitenkään nousemaan muutaman portaan vuoksi. Monella naisella oli siinä kapuamisessa vaikeuksia, piti olla mieshenkilö auttamassa. Huh huh! Miksi myös naiset eivät pukeudu asuihin, joissa voi kirmata lavalle palkinnon hakuun? Kukaan ei vaadi typistämään itseään, ja juhlapukuhan on kauniimpi, kun siinä on tilaa ja liikettä. Myös tällaisia, mukavia, tyylikkäitä ja suloisia iltapukuja näkyi paljon, joku tyylikäs housupukukin, mutta joukossa oli häiritsevän paljon liian kireää ja liian avonaista. 
Muotisuunnittelijat kilpailevat kuka saa tähden kantamaan asuaan. Kannattaisi vaatia suunnittelijoita asuja, joissa on mukava olla ja jotka ovat kaunita myös muulloin kuin yhdessä tietyssä asennossa seisoessa. Halkio, joka seistessä on hienosti toisen reiden päällä, ei saisi kävellessä liukua paljastamaan intiimejä ruumiinosia. Kuulen tässä kohtaa joidenkin feministien kiroavan minua ja opettavan sormi pystyssä, että nainen saa pukeutua, kuten haluaa. No, minusta se ei vain näytä kovin vapautuneelta, jos joutuu koko ajan järjestelemään ja varomaan asuaan. Joillain iltapuvuilla ei ole voinut istua, vain seistä, koska istuessa puku olisi ratkennut. 

Eräs kiinnostava palkittu elokuva on parhaan lyhyen dokumentin voittanut Period. End of Sentence
Nimi on sanaleikki. Period tarkoittaa pistettä, ajanjaksoa ja kuukautisia. Kiitospuheessa sanottiin osuvasti:" A period should end a sentence, not a girl's education." Intian maaseudulla tytöt joutuvat usein lopettamaan koulun kuukautisten alettua, koska heillä ei ole kuukautissuojia. Tälle elokuvalle on annettu suomalainen nimi Kuukautiset uusi periodi. Minusta nimi on kyllä aivan epäonnistunut. Hyvä kuitenkin, että suomennetaan. If Beale Street Could Talk, josta Regina King sai parhaan naissivuosapalkinnon, olisi ehdottomasti pitänyt suomentaa, pitkä vaikea nimi ja helppo suomentaa. 
Kuukautisdokumentti on Netflixissä. Aion katsoa. 
                                       
                                                                  . . . . . .

Meillä soi parhaillaan tosielämän Don Shirleyn musiikki Spotify-suoratoiston kautta. Mahtavaa! 

tiistai 26. helmikuuta 2019

Antti Eskola, Vanhanakin voi ajatella


Usko, että jokin aktiivinen kriittinen toiminta, kuten tämä minun kirjoittamiseni, saattaa koitua myöhempien sukupolvien hyväksi, on hauras ja epämääräinen. Vahvemmin motivoi se, jos itse toiminta tuottaa iloa, niin kuin minulle ajatusten kehittely ja muotoilu todella tuottaa. 
Näin sosiaalipsykologian emeritusprofessori, alan uranuurtaja Suomessa, Antti Eskola perustelee viimeisen tämän vuoden alussa ilmestyneen kirjansa kirjoittamista ja mainitsee muita vielä vanhana yhteiskunnallista kritiikkiä harrastavia ja harrastaneita miehiä: Jörn Donner, Pentti Linkola, Jouko Turkka, kunnes sairaus vei voimat ja Hannu Salama, joka yhä "tekee vihaisia hyökkäyksiä tätä maailmaa vastaan". 

Eskolan teos ei ole vihainen, vaan lempeästi pohtiva. 
Hän on jakanut kirjan kolmeen osaan Aamu, Päivä ja Ilta, ikään kuin se olisi kirjoitettu yhden päivän aikana. Esipuheessa Eskola kertoo kirjoittaneensa tätä teostaan kolmisen vuotta ja että se on tavallaan jatkoa edelliselle teokselle Vanhuus (2014), koska hän käyttää sen julkaisun jälkeen saamiaan 500 lukijakirjettä tutkimusmateriaalina tarkastellessaan maailmaa. 
Aihepiirit ovat nyt monenlaisia, vanhuus kulkee 84-vuotiaan kirjoittajan mukana yhtenä teemana päivän kierrossa.  

Aamuun kuuluu 'uusintamistehtäviä', päivällä kirjoitetaan muutama essee ja illalla mietitään, mitä vielä pitäisi sanoa ennen nukkumaan menoa. Aiheita on valtavasti, mutta voimat vähenevät. Kirjoittajalle on alkanut tulla mielikuva maailmasta, jossa häntä ei enää ole. Hän huomaa, että vanhoja ihmisiä kohdellaan "ei-vielä kuolleina" ja hänenkin lähipiirinsä käyttäytymiseen on tullut hienoisia saattohoidon sävyjä, mikä tuntuu vain hyvältä. Mikäs siinä, työ on tehty, kirja valmistui lähes etuajassa.
Teen iltaryypyksi tukevan viskipaukun, ehkä kaksikin, ja menen rauhallisin mielin nukkumaan.  

Kirjan nimi kuulostaa humoristiselta. Eskola ei ole kuitenkaan tarkoittanut nimellä sitä, että nuoremmat olisivat loistoajattelijoita, mutta vanhaltakin se vielä käy, vaan sitä, että liikkumisen vaikeutuessa ja elämänpiirin supistuessa voi sentään ajatella kuten ennen. Ajattelu on se, mikä on hänelläkin monisairaana jäänyt jäljelle. Nimi ei ole minusta onnistunut, Se kuulostaa turhan puolustelevalta eikä sen tarjoama (tahaton?) huumorikaan oikein onnistu. Muutoin kirjassa on paljon huumoria, joka on samantyylistä arkielämään liittyvää kuin Merete Mazzarellalla.  
Kun kysyin ikäiseltäni Tukholmassa asuvalta vanhalta kaveriltani, mitä hän nykyisin tekee, hän innostuneena kertoi käyvänsä "gymissä", jossa hänellä on "personal trainer". No, kai sinä jotakin muutakin päivän mittaan teet, ihmettelin. "Joo, minä deittailen." 

Esseissään Eskola tarkastelee ajankohtaisia aiheita: Suomi 100, miten me olemme siirtyneet topeliaanisesta Suomesta digitalisoituvaan Suomeen, seksi ja viha somessa, perhe, me too -kampanja, mistä tietää mikä on totta, työttömyys, mikä meitä uhkaa ja mikä turvaa, toivo ja vastarinta, alkoholi (Ulos viinakaapista!), aktiivisen vanhuuden vaatimus, hyvä saattohoito, erinomaisuuden eetos versus riittävyyden eetos ja paljon muuta.
Esimerkiksi yliopistoissa  erinomaisuuden eetos on johtanut siihen, että kaiken toiminnan täytyy olla "huippua" tai ainakin sitä pitää nimittää sellaiseksi. Kun huippuyksiköitä rupeaa äkkiä sikiämään runsaasti, alkaa epäillä, että niistä yhden jos toisenkin oikeampi nimi olisi "huiputusyksikkö".

Kirjan alaotsikko Mielikuvista ja niiden voimasta on Eskolalla läpi kirjan tarkastelun alla. 
Omat mielikuvat ovat määränneet paljon meidän suhtautumistamme pakolaisiin. Joku vaalii yhä topeliaanista maailmankuvaa (meidän rakas kotimme, rajat kiinni), jollakin toisella vanha mielikuva on häipynyt taka-alalle ja korvautunut toisella, mutta pulpahtaa sieltä esiin silloin tällöin. 
Niille liki puolelle miljoonalle yli 65-vuotiaasta suomalaisesta, jotka eivät käytä tietotekniikkaa maailma näyttäytyy omituisena paikkana, jossa vastaantulijat eivät enää katso silmiin ja vaihda muutamaa sanaa säästä, vaan tuijottavat kävellessään kämmenellään olevaa esinettä tai höpöttävät itsekseen ilman näkyvää kuulijaa. Joku sosiaalisessa mediassa ja mediasta elävä masentuu ja kokee itsensä hylätyksi, kun ei saa tykkäyksiä. Tällaiset ilmiöt antavat somemaailman ulkopuoliselle nykymaailmasta kuvan hölmölänä, johon hänen ei ehkä edes kannata opetella osallistumaan. 

Vanhuudessakin voi ajatella ja tuottaa mielikuvia vaikka ei sosiologi olisikaan. Myös silloin, tavallisessa arkiajattelussa, on hyvä pitää mielikuvat omista henkilökohtaisista huolenaiheista ja mielikuvat maailman ja oman yhteiskunnan yleisistä ongelmista erillään toisistaan. Silloin näkee kummatkin selvästi ja huomaa myös niiden väliset yhteydet.

Minä sain tästä kirjasta paljon ajateltavaa. Suosittelen lämpimästi.
Erityisen kirjasta tekee se, että Eskolan kirja julkaistiin neljä kuukautta hänen kuolemansa jälkeen. Hän ehti viimeistellä kirjan ja sopia julkaisupäivästä, mutta ei ollut enää kokemassa sen vastaanottoa. 


P. S. Olen kirjoittanut Eskolan kirjasta Vanhuus täällä


keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Muotia menneiltä ajoilta ja kysymys muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan?

Olen selaillut vanhoja kirppikseltä ostettuja lehtiä. Tässä muutamia kuvia muodista. Jatkan ensi viikolla kirjoittamalla, mitä kirjoja suositeltiin joululahjaksi vuonna 1938. Kuvat ovat jo valmiina. 
Meillä on hiihtolomavieraita, piipahdin vain tänne lyhyesti, kun kaikki puuhailevat tällä haavaa omiaan. 

Alla oleva kuva on Suomen Kuvalehdestä nrot 51-52, jouluna 1938. Viehkeä suksilla, kaunis kävelyllä.




Kesäkuvat ovat Seura-lehdestä nro 23 vuodelta 1951. Asuja rannalle, viikonloppuretkelle ja puutarhaan.






Eivätkö olekin kauniita nämä mallit 30- ja 50-luvuilta!

Ihmisen muoto on muuttunut vuosikymmenten aikana. Näistä kuvistakin sen huomaa. Jostain syystä me naiset länsimaissa olemme nykyään vähemmän kurvikkaita kuin ennen. Tiimalasivartalo on lähes kadonnut ja vyötärön ympärys kasvanut kuudessakymmenessä vuodessa keskimäärin yli kaksikymmentä senttiä.
Ihmiset ovat kasvaneet muutoinkin joka suuntaan. Uudet sukupolvet ovat vanhoja sukupolvia kookkaampia. 
Jään pohtimaan, miksi, ja onko tämä kasvaminen hyväksi. 

Elinajanodote on kääntynyt laskuun monessa länsimaassa yhtä aikaa ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Miksi?

Koneihminen...?

Torsti Lehtinen, Sanojen avaruus

Torsti Lehtinen on tehnyt töitä kirjailijana, kääntäjänä, toimittajana ja kirjoittamisen opettajana.  Olen aina ajatellut, että jos jo...