torstai 13. joulukuuta 2018

Myyttinen mummo



Mitä teille tulee mieleen sanasta mummo?

Osuin taas yhteen monista lehtien mielipidekirjoituksista, joissa neuvotaan irtautumaan joulun sosiaalisista pakkokuvioista ja olemaan itsekseen, jos kerran niin haluaa (tähän asti oikein hyvä, samaa mieltä), ja kutsumaan yksinäinen naapurin mummo torttukahville (nyt meni pieleen!).
Aloin miettiä, mikä se tällainen 'naapurin mummo' on, kun en ole eläissäni tavannut vanhaa naista, joka viruisi akkunassaan, odottaen, että joku puolituttu kutsuisi kahville. Kun joulu on.
Jos minä menisin ehdottamaan jollekin meidän talomme yksin elävistä vanhoista rouvista, että tulepas nyt meille joulua viettämään, kun olet varmaan niin yksinäinen, niin saisin vastaukseksi, että 'kuule, miä voin kävästä vaik sitte joskus pyhien jälkeen, ko miul on nyt niin paljo kaikkee'.

Paitsi että mummo on yksinäinen, hän on vanhanaikainen ja rumasti pukeutunut dementikko ja joko pahantuulinen veskallaan huitoja ja kassalla hidastelija tai itse lempeys. Lempeä mummo on niin lempeä, että hän on lähes satuolento, fiktiivinen kuten kääpiöt, jättiläiset ja Saapasjalkakissa. 

Vielä en ole tänä vuonna kuullut radiosta sitä kaameaa, pateettista joululaulua "Hei mummo mitä kuuluu sinne teille", jolla viritellään ihmisten syyllisyydentuntoa omien vanhusten suhteen. Nuoret perheet saadaan tuntemaan, että heidän pitäisi suhata joulun ajan vapaapäivänsä ympäriinsä mummoja ja isomummeja tapaamassa. 

Missä iässä naisihmisestä tulee mummo? 
Minusta ei tule ikinä. Varmaan minun, kohta 69 v, pitäisi jo olla sellainen.

Olen Maiju-mummi lapsenlapsilleni. Oma isoäitini oli mamma. Tiedän, että isoäideistä on myös versiot mummu, mumma ja mummo. 
Mutta että mummo olisi vanhemman naisen yleisnimi, jopa uutisissa käytetty, sitä en ymmärrä. Se on mummottelua. Tytöttely sen sijaan on tässä iässä kivaa, tytötelkää minua, kiitos!

Surkutellaanko vanhempia miehiä kuten naisia? Vähemmän ehkä. Luotetaanko heihin vai eikö heistä vain välitetä? Ainakin heitä aletaan kutsua vanhusnimillä myöhemmin kuin naisia.

Alkukuvassa on kortti postikorttikokoelmastani. Siinä ei ole kuvaajan nimeä. Keräilen kortteja, joista useimpia ei voi lähettää kenellekään. Katselen niitä aina silloin tällöin. Ostin tämän kauan sitten, kun olin allapäin ja tunsin päälläni sellaisen painon, jonka kuvittelin satavuotiaan tuntevan. Nyt ajattelen, että ei välttämättä, ei ikä sitä painoa tee, vaan pelot tai katkera elämänasenne.

Loppuun vielä ote myyttistä mummokuvaa ylläpitävästä laulusta, jonka tuolla tekstissä mainitsin. 

hei mummo, mitä kuuluu sinne teille?
me lomalla taas tullaan pohjoiseen

on pohjoisessa päivä yksinäinen, 
autioitui aikaa karu maa
vie mökkiin polku iljakas ja jäinen, 
jossa mummo yksin asustaa


tiistai 11. joulukuuta 2018

Katja Kettu, Rose on poissa





Siitä on monta viikkoa, kun olen lukenut Katja Ketun romaanin Rose on poissa (2018), mutta sulatteluaikahan vain tiivistää mielipiteen. Selailin äsken kirjaa ja palautin mieleeni yksityiskohtia; tunnelmat säilyvät aina.

Kansi ei ole aivan minun mieleeni. Se on liian laimea ja sokerisen korea tälle väkevälle tarinalle. Kirjailija itse on kyllä tyytyväinen, mikä on tärkeintä. Hän kiittää loppukiitoksissaan Manuela Boscoa ihmeellisestä kansikuvasta. Minä olisin kaivannut vahvempia värejä, eivätkä nämä hahmot näytä minusta kummaltakaan kirjan pareista, ei Etulta ja Roselta eikä Lempiltä ja Jim Harmaaturkilta. 

Romaani koostuu kirjeistä. Ensimmäinen ja viimeinen ovat samasta tilanteesta. Lempi odottaa bussia lähteäkseen reservaatista, johon on tullut selvittämään 45 vuotta aiemmin tapahtunutta äitinsä Rosen katoamista. Samaan aikaan muistinmenetykseen sairastunut Isä Ettu, Eduard Haverinen, on alkanut muistaa.

Kettu on tehnyt hyvän taustatyön romaanilleen, mistä kertoo kuuden sivun mittainen lähdeluettelo. Pari vuotta sitten julkaistiin hänen yhdessä Maria Seppälän ja Meeri Koutaniemen kanssa laatimansa tietokirja Fintiaanien mailla. Hän oli jo silloin tutustunut aiheeseen monipuolisesti vieraillessaan USA:n pohjoisissa valtioissa suurten järvien alueella haastattelemassa Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaiden ja suomalaisten siirtolaisten liitoista syntyneitä ihmisiä eli fintiaaneja.    
Olen muuten saattanut tavata fintiaaneja minäkin, kun vietin 70-luvun alussa vuoden Madisonissa, Wisconsinissa. Säilytän muistona tuolta ajalta reservaatista ostamaani turkoosia kaulariipusta.

Minulle mielenkiintoinen kohtaaminen tässä romaanissa on se, että Kettu omistaa kirjan Anselmi Kinnusen muistolle ja kirjan tarinassa suomalaisen siirtolaisen Ettu Haverisen talon nimi on Saavutus. Tunsin nimittäin Kuhmon Kalliojoella asuneet Anselmi ja Maija Kinnusen, joiden talon nimi oli Saavutus. Suomi on pieni maa. Koskaan ei tullut Kuhmossa asuessamme Kinnusten kanssa puheeksi mahdolliset Amerikan sukulaiset. 

Suomalaissiirtolaiset ja intiaanit olivat molemmat syrjittyjä vähemmistöjä, luontoihmisiä ja 'höyrykylpyihmisiä'. Suomalaiset tunnettiin 'tallukoina ja kiihkoilijoina', intiaanit olivat villejä. Hyvin he sopivat yhteen. 

Ketun luomassa tarinassa Rose ja Eduard rakastuvat silmittömästi, mutta heidänkin täydelliseen rakkausliittoonsa tulee ulkomaailman tuomia säröjä, minkä vuoksi Eduard kokee epäluuloa ja hätäännystä. Sitten käy vahinko. 

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen. Sen luvut on nimetty poluiksi, 10 polkua, alkaen Lähdön polusta (Maajaawin-miikanens) ja päätyen Toivon polkuun (Bagasendamovin-miikanens). Kaikkien polun nimien alla on viehättävä ja arvoituksellinen sisältöselitys, joka alkaa 'eli kuinka' tai 'eli mitä', 'eli kuinka Rose päätti vaihtaa nahkaansa ja Lempi löysi Tunnelin pään'. 
Intiaanikieliset otsikot ja yksittäiset sanat tekstissä saavat muistamaan, että onhan niistä parhaimmillaan noin viidestäsadasta alkuperäiskielestä vielä jotain ja joitain jäljellä. 

Näiden viehättävien otsikoiden alla olisi voinut olla myös yksinkertaista kertovaa proosaa. Kettu on valinnut kirjemuodon. Kirjeet ovat elokuulta 2018 Lempiltä nuoruuden ihastukselleen Jim Harmaaturkille ja helmikuulta 1973 Roselta tyttärelleen Lempille. Rosen kirjeet tavoittavat vastaanottajansa vuosikymmenten jälkeen, ja Lempin kirjeet ovat lähinnä päiväkirjamaista yksinpuhelua. 

Kaikki Katja Ketun kirjoja lukeneet tunnistavat hänen kielensä. Se on runsasta ja aistivoimaista, täynnä kielikuvia.  
Pesin sinut puhtaaksi, metsän multaisen sienen, pikisilmäisen hämärän kuusiston olennon, kostean ja mykän, eikä sinusta tiennyt, mitä rihmastoa kantaisit mukanasi. Kuinka sinusta olenkaan koettanut pitää huolta. Itsepäisyydellä, raivolla, epätoivolla. Ja aina rakastamalla rakastamalla rakastamalla, kuumeessa tykyttäviä lapsenjalkojasi, varjenevia sääriäsi, kuunsillanmuotoista häntäluuta joka loistaa pimeydessä niin kuin hopeinen veitsi. Se on terävä ja samaan aikaan hauras, sinun pikku lantiosi, minun lapseni, Lempini liekkujaiseni, pientä varttas minä vartioin.
Välillä koen tällaisen tekstin hieman uuvuttavana, ja toivon, että kirjailija järjestäisi tekstiin suvantoja, joissa saisin levätä tekstin vimmaisuudesta. 

Tässä kirjassa pidän erityisesti Ketun tavasta käsitellä seksuaalisuutta. Se on niin paljon hienostuneempaa kuin mitä hänellä oli novellikokelmassaan Piippuhylly (2013), jonka luettuani mietin pitkään pornon ja seksiaiheisen kaunokirjallisuuden eroa (en ole kirjoittanut Piippuhyllystä). Siinä missä Piippuhyllyssä on litiseviä panokohtauksia niin Rosessa on erotiikkaa.

Kohtaus, jossa äiti opettaa Rosea yhtymään metsään ja löytämään lintunsa oksanhangassa itseään keinutellen on sanomattoman kaunis. 
Tätä en ole kertonut kenellekään, koska siitä ajateltaisin pahaa, mutta minulle se oli kaunis hetki, jossa vanhempi naaras opetti elämää pennulleen. 
Minulle tuon tekstinkohdan lukeminen oli kaunis hetki, varsinkin kun juuri sitä lukiessani radiosta kuului rakkaudesta kertovaa laulua ... taas kuiskaan rakkain ota lintuni vastaan ... (Kisun 'Uneen aika vaipuu').  

Ja mitä sanotte seuraavasta? 'Kihlakiisat' on laitettu ja Rose pääsee lopultakin koskettamaan Ettua, jonka mielestä ensin piti 'tehhä lukot ja lupahukset'.
Hivelin isääsi vierailla sanoillani, alkujuuresta tutunoloisilla, kun tämä ohjasi minua Kummakivelle, siellä petäjäpilarien välissä oli taivaan vuode, ja kapusimme sille ja asetuimme nauraen silmätysten, alassuin, takaperin, ristikkäin ja vierivierin. Tulikuuma pihkantuoksu tarttui varpaisiin ja tahrasi sormet, iho ei riittänyt, tai sitä oli kylliksi, sopivasti nukkaa, naarmuja, vaalenevia arpia ja auringon lämpöä.
Ootko minun.
Kokonaan sinun.

Sitten ei enää puhuttu, oli vain iloa ja himoa ja ihon onnea. Huohotin ja ohjasin isääsi haarojeni väliin jossa kukaan muu ei koskaan aiemmin ollut ollut, ajattelin: lävistä näihin tytönnahkoihin nainen. 

Susimystiikka ei minua oikein sytyttänyt tässä kirjassa. Se oli liikaa, ja onhan nuo susimyytit aika kliseisiäkin. On sentään vuosi 2018 ja Lempi on ollut kauan poissa omasta yhteisöstään ja sen uskomuksista. Korkeintaan leikillään hän voisi selittää, että äidistä tuli susi. En spoilannut lukemiskokemusta keneltäkään, kun sanoin äskeisen. Se on alkulauseessa: "Jim Harmaaturkki, minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus." 

Paitsi rakkautta kirjassa on paljon muuta, vähemmistölasten pakottamista enemmistön muottiin, siirtolaisten taustoja ja rikoksen selvittämistä, mikä koukutti jatkamaan lukemista välillä ahmien ja sitten palaten nauttimaan nyansseista.  

Rose on poissa oli yksi vuoden kuudesta Finlandia-ehdokkaasta, vahva ehdokas.
Luulen, että olen lukenut kolme parasta, tämän sekä Olli Jalosen (voittajan) ja Jari Järvelän teokset. 

maanantai 3. joulukuuta 2018

Blogisti pohtii yhä vain kuluttamista ja yksinäisyyttä


Tallasin mieheni perässä joulumarkkinoille - hänellä on niin pitkät jalat, että jään usein jälkeen tai jättäydyn, jolloin hän huomaa odottaa -  ja katsoin, miten hauskalta tuo kassi näyttää tässä tilanteessa. Ehkä se auttoi, ei ostettu kuin hyväntekeväisyysarpoja.

Huomaatteko, meillä on nyt luminen talvi. Ollut jo kaksi päivää, ja kohta ei enää.

Olen kaiken aikaa pohtinut teemaa yksinäisyys. Mietin sitä autossa istuessa, pipareita leipoessa ja Bajamajaan askeltaessa (kerron myöhemmin). Jään tuijottamaan ei-minnekään ja pyydän toistamaan minulle juuri puhutun, kun ajatukseni askartelevat ihmisessä ja ihmisyydessä.
Miten voi olla niin, että joku kokee lapsesta asti yksinäisyyttä ja toinen ei koskaan.

Ravistelevin yksinäisyysteemaan liittyvä kirjoitus oli jokin päivä sitten HS:n yleisönosastolla. Eräs äiti kirjoitti, että hänen autistisia oireita omaavalla 13-vuotiaalla lapsellaan ei ole ollut koskaan yhtään ystävää, joka juttelisi koulussa välitunnilla ja tarjoutuisi kaveriksi paritöissä. Äiti kirjoitti sydäntäsärkevästi, että olisipa palvelu, josta tilata vaikka maksullisena joku käymään ja teeskentelemään ystävyyttä edes kerran viikossa tai harvemmin. 
Tällaiseen tilanteeseen eläytyminen koskee ja saa tuntemaan jonkinlaista syyllisyyttä.  

Katsoin yksinäisyyttä silmiin myös Kouvolan teatterin näytelmässä Patriarkka
Näytelmää markkinoidaan sukupolvieroilla. Suorasukainen nuori miniä puhuu suunsa puhtaaksi perhetapaamista dominoivalle appiukolleen  ja tämän kaverille, "terapiasukupolvi" arvostelee "suorittajasukupolvea". Kuitenkaan mikään ei ole mustavalkoista, mistä kiitos käsikirjoittaja Juha Jokelalle
Minuun vaikutti näytelmässä eniten suorittajamies Heimon vaimon Virpin kokema yksinäisyys, joka oli alkanut, kun hän oli yksin kahden pienen lapsen kanssa miehen ottaessa mielellään vastaan ulkomaanprojekteja.
Se aika kun lapset ovat pieniä on parisuhteen koetinkivi. Monet minun ikäpolveni miehet, siis 70-luvulla nuorta aikuisuuttaan viettäneet, ovat käyttäneet lasten synnyttyä aikaansa juuri kuten ennenkin tajuamatta, että kaikki on muuttunut. "Vaimohan se imettää" oli tunnettu selitys lapsenhoidosta laistamiselle vielä muutama vuosikymmen sitten. Kun ensimmäiset isyysvapaat tulivat nimellä isyyslomat, niin kuului sellaistakin, että joku isä lähti yksin matkustelemaan, koska hänellehän oli myönnetty loma ja hän oli niin tarpeeton kotona. Tässä asiassa sekä miehet että naiset ovat muuttuneet paljon, miehet pehmenneet ja naiset tomeroituneet, molemmat hyvällä tavalla. 
Ihmiset ovat aikakautensa tuotteita, myös tämän päivän ihmiset, avuineen ja puutteineen.     
Virpin roolin näytteli Nina Petelius-Lehto, joka on minulle meidän teatterimme helmi. Hän mukautuu uskottavasti pikkupojaksi (Oscar ja Roosamamma), vallasrouvaksi ja koiraksi (en muista missä näytelmissä). Hän oli hyvä Virpi, eleetön ja viisas. 

No niin, meidän vedenkulutus on nyt kaksi viikkoa minimissä. Viemäriremontti on loppuvaiheessaan. Viemärit ovat poissa käytöstä päiväsaikaan arkina ja saunavuorot on peruttu iltaisinkin. Astiat ja pyykit saavat odottaa iltaan. Pihassa on kaksi Bajamajaa kolmellekymmenelle asunnolle yhteisenä. Viikonloppuna ja Itsenäisyyspäivänä saamme nauttia ja käyttää sisävessoja, jeee! 
Minä kävin aamulla kaksi kertaa ulkohuusissa (jättimuki kahvia!), mieheni nimesi minut talon bajamajistiksi.  
Niin että kyllä täällä nyt ollaan kovasti kohtuullisia ja muistellaan aikoja, jolloin ulkohuusi oli jokapäiväistä. Silloin, muinoin, myös peseydyttiin vadissa, johon vesi oli kannettu kaivosta ämpärillä ja lämmitetty hellalla. Klapit kannettiin liiteristä, kunhan ne oli ensin pilkottu pölkyistä, ja pölkythän saatiin... no, ne olivat miesten hommia ne. Kovasti höyryävinä he saapuivat metsätöistä pakkasesta hevosen vetämällä  reellä. Voi sitä pyykin määrää, nyrkkipyykin, se taas oli naisten työtä. En kaipaa noita aikoja. 

Tehdääks niin, että energian säästämiseksi ne, jotka ovat jo eläneet alkeellisissa oloissa vähintään 18 vuotta, saavat elää kaikkien mukavuuksien ympäröimää eliittielämää ja muut, joilla on ollut juokseva vesi ja sähkö koko elämänsä, kokeilevat vuoden ajan elämää ilman niitä? Vitsi vitsi.
 


torstai 29. marraskuuta 2018

Pimeyden ytimessä



Miksi mediassa on nyt niin paljon juttuja yksinäisyyden kokemisesta ja ahdistuksesta? Miksi ihmiset tsemppaavat toisiaan somessa pysymään positiivisina ja urheina? 
Vastaus on selvä: meillä on vuoden pimein aika, marras, kaamos. 
Yksi masennuksen lajikin on nimetty ajankohdan mukaan, kaamosmasennus. 

Toinen on sitten kevätmasennus; kun valoa tulvii pimeän jälkeen, niin nuutunut ihmispoloinen ei aina tahdo sitä muutosta kestää. 

Onko neljä vuodenaikaa sittenkään kaikille hyvä? 
No, eihän meillä oikeastaan ole kovinkaan usein selkeästi niitä kaikkia, mutta painotus on lumettomuuden vuoksi ollut muutamina vuosina syystalvella pimeämpään suuntaan eikä kevätkään aina tule huimaavana kirkkautena. Jos vuodenaikojen loiventuminen tapahtuisi valoisampaan suuntaan, niin luulen, että hymyt levenisivät kasvoillamme. 

Eräs melankolisuuteen taipuva ystäväni sanoi, että  tämä hämärä on niin hänen sielunmaisemaansa. Hän on tyytyväinen eikä toivo lunta ja kirkkaita jouluvaloja, jotka vain paljastaisivat kaiken ränstyneisyyden. Hän rakastaa hämärää ja murrettuja värejä. Toinen ystäväni suunnittelee matkaa valoisampiin maisemiin  kohottaakseen mielialaansa.  

Olen ärsyyntynyt niihin elämänoppaisiin, joissa annetaan 5 - 6 ohjetta, joita noudattamalla et enää ole mukamas yksinäinen. 
Tässä esimerkki eräästä gerontologia-alan lehden artikkelista, jossa varoitellaan yksinäisyydestä, koska se johtaa dementiaan.  
1. Jokaisen tulisi itse pyrkiä edistämään ja ylläpitämään ystävyyssuhteita.
2. Voit itse soittaa, ei tarvitse odottaa, että joku muu soittaa. Jokainen voi olla aloitteellinen näissä asioissa. 
3. Kun itse on aloitteellinen uusiin ihmisiin tutustumisessa, saattaa oman yksinäisyytensä lisäksi lieventää sen toisenkin ihmisen yksinäisyyttä.  
Ja niin edelleen, blaa blaa ja motkotus-motkotus. Onpa helppoa! Voi hyvät hyssykät, tämäkö auttaa yksinäistä? Ihan sama kuin sanoisi ylipainosta kärsivälle, että älä syö. 
Yksinäisyyshän johtuu juuri siitä, että ei pysty soittamaan tai ei ole sellaista ihmistä, jonka uskoisi olevan kiinnostunut itsestä tai josta itse olisi vähääkään kiinnostunut. Näissä ohjeissa on ylhäältä päin tulevaa, ymmärtämätöntä moitetta ja sellainen sävy, että yksinäiselle seuraksi käy kuka tahansa. Vanhoista ihmisistä varsinkin ajatellaan, että kunhan joku käy säälistä juttelemassa. Yksinäisyyshän saattaa johtua juuri siitä, että on valikoiva ja tuntee olonsa entistä yksinäisemmäksi jotain joutavaa höpötystä kuunnellessaan. 
Ja nythän ei ole siis kysymys toivotusta yksin olosta. Me kaikki tarvitsemme omia hetkiä ja omaa rauhaa.



Luin pari hauskaa kirjaa, Suomessa vuodesta 2002 asuneen britin Joel Willansin  pakinakirjat 101 Very Finnish Problems (2017) ja More Very Finnish Problems (2018). Kuvat ovat viimeksimainitun sivuilta. Ne on laatinut Michaela Istok

Näissä kirjoissa on humoristisella tyylillä juttua pimeydestä ja suomalaisuudesta. Alaotsikkoina on The Foreigner's Guide to Surviving in Finland ja An even more essential guide to surviving Finland eli Opas ulkomaalaiselle Suomessa selviämiseen ja Vielä tarpeellisempi opas Suomen kestämiseen. 

Willans pohtii, miten juuri Suomi julistettiin YK:n onnellisuusraportissa maailman onnellisimmaksi maaksi ja miksi ihmiset kokivat sen niin epäuskottavana, jotkut lähes julmana vitsinä. Yksi syy on hänen mielestään se, että raportti valmistui maaliskuussa, joka on meillä vielä lopputalvea ja ihmisten mieli on matalana, kohmeessa suorastaan ja hymy jähmettynyt irvistykseksi. 
Toinenkin syy löytyi.
Another reason people queried this report was that Finns rarely act happy. They're not a skip-down-the-road-singing type of nation. You won't find them spontaneously dancing or singing (unless it's Juhannus or Vappu, the Finnish May Day, when both these activities are not only expected but demanded). Flamboyant public displays of emotion or raucous laughter don't reverberate around city streets.
Toinen syy miksi raportti kyseenalaistettiin oli se, että suomalaiset harvemmin näyttävät onnellisilta. He eivät ole julkisesti ilakoivaa kansaa. Heitä ei näe spontaanisti tanssahtelemassa tai laulamassa (ellei ole juhannus tai vappu, jolloin sekä laulaminen että tanssiminen ovat ei pelkästään odotettua, vaan pakollista käyttäytymistä). Meluisat julkiset tunteenilmaukset tai riehakas nauru eivät kajahtele suomalaiskaupunkien kaduilla. 

Willans tietenkin liioittelee ja on brittityyliin välillä sarkastinen, mutta lempeästi. 
Minusta nämä kirjat ovat aika hurmaavia. Willans ylistää meidän suomalaisten stoalaista asennetta sääolosuhteisiin, luonnon arvostusta ja sinnikästä pyrkimystämme tehdä yhteiskunnastamme mahdollisimman reilu.   


Ai niin, meinasi melkein unohtua omakohtaisuus tästä pakinastani. Olen ollut yksinäinen ja masentunut yhdessä elämänvaiheessani, opiskelijana. Masennukseeni oli syynsä, montakin, ja siitä on kauan aikaa.  
On hyvä, että minulla on tuokin kokemus. En menisi viisastelemaan yksinäisyyttä potevalle, että olepas nyt reipas ja aloitteellinen. 

Lapsuudenkodista irtautuminen ja opiskeluaika on eräs kriisivaihe elämässä. Niitä on muitakin, muutto, sairastuminen ja varsinkin vanhuus, ellei vanhalla ihmisellä ole kumppania tai läheistä ystäväporukkaa. 
Melkein aina yksinäisyyden perimmäinen syy on se, että ei ole tai ei tunne olevansa tärkeä kenellekään. 

Joku tutkija, olikohan Anna Rotkirch, kirjoitti Helsingin Sanomissa hyvin siitä, miten hyvinvointi lisää yksinäisyyttä, kun se antaa meille mahdollisuuden omaan elämään, yksin asumiseen, eroamiseen, paljoon vapaa-aikaan ja pitkiin äitiysvapaisiin. Kun jotain saa, niin jotain myös menettää. Niin se näyttää olevan  monessakin asiassa. 

Huomenna on taas yksi pimeähkö perjantai. Sytytän aamulla kirkasvalolampun ja se saa olla päällä puoleenpäivään. 
Odotan valon juhlaa, joulua. Muinaisgermaanisena Yule-juhlana sytytettiin tulia vuoden pimeimpänä päivänä iloiten siitä, että valo alkaa lisääntyä. Minä sytyttelen kynttilöitä, oikeita, ei led-valoja, ja lisään vähitellen joulukoristeita ja kukkia kotiimme. 

Katselen myös tätä postikorttia, jonka nyt ojennan Sinulle, joka luit tänne asti!



lauantai 24. marraskuuta 2018

Jari Järvelä, Kosken kahta puolta



Jari Järvelän uusin romaani Kosken kahta puolta kertoo hänen mummeistaan, jotka joutuivat lapsina elämään elämäänsä keskellä sisällissotaa rintamalinjojen eri puolilla ja pienestä Jarista, joka kuuntelee molempien muisteluita. 
Tarina on fiktiivinen, mutta pohjautuu todellisiin muistoihin.

Jari, 7-vuotias, viettää kesäpäiviään kahdessa mummilassaan Vammalassa 70-luvun lopussa. Hän vaihtaa Aino-mummilta Sofia-mummille kosken yli johtavalle sillalle saateltuna. Aino-mummi, jonka perhe on kuulunut punaisiin, seuraa hänen siirtymistään sillan työläisten puolelta, Nälkälänmäestä, ja Sofia-mummi, jonka perhe on ollut valkoisten puolta, odottaa sillan toisessa päässä keskustassa.
Aino-mummin luona on ulkovessa ja naisväen puheet ovat suoria, isomummi Helenan varsinkin. Elämän raadollisuutta ei juuri kätketä lapsilta, sitäpaitsi Jari osaa muuntautua Näkymättömäksi Pojaksi. Sofia-mummin luona on sisävessa, matonhapsut ovat suorassa, palkintopuutarhassa opetetaan lapsille ruotsin kieltä ja uteliaan Jarin kysymyksiä hyssytellään hiljaisiksi. 
Mitkä loistavat ympäristöt ja mikä hedelmällinen ristiriita tulevalle kirjailijalle!

Molemmat mummit ovat kokeneet vähän Jaria vanhempina hyvin pahoja asioita, kuten sisällissodissa yleensäkin. Heistä on tullut kovia ja kestäviä naisia. He eivät pienestä hätkähdä.  

-Huomenta, Aino sanoi.
Ainon silmä tottui hämärään. Vatsa kurnahti, hän ei ollut saanut aamiaista. Pöytsiän äidillä oli puurokauha kädessä ja lapsilla lusikat.
- Olisko siinä mullekin?
Aino astui lähemmäs. Hän tajusi, että lapset retkotti oudosti eteenpäin. Kaikkien kielet tunki ulos suusta. Ne oli naulattu kiinni ruokapöytään.

Jari utelee ja kerää selityksiä molemmissa mummiloissa. Hän kaivaa esiin kirjeitä ja valokuvia ja yhdistelee asioita mummien kertomuksista, puolikkaista lauseista ja tunteiden kuohahduksista. 
Lapsen mielikuvitus loihtii esiin pienen Vilhon, joka sai 1918 reiän vatsaansa. Vilho ilmestyy Jarille aika ajoin ja on kuin muutkin pojat, paitsi, että ei jaksa osallistua kuulantyöntöön, reikä mahassaan, ja häipyy omia aikojaan.

Pidän tästä kirjasta monestakin syystä.

1. Teksti imaisee mukaansa ja pitää pihdeissään. Järvelä on osannut loihtia kirjaan jännitteen, jossa eri henkilöiden puheiden ja vihjeiden sekä Jarin löytöjen herättämät kysymykset yhdistyvät vähitellen kokonaisiksi tarinoiksi.

2. Järvelä kertoo sisällissodan kauhut niin julmina kuin ne ovat olleet, kaunistelematta. Käy ilmi, että molemmilla puolin on tehty hirmutöitä. On myös petetty omia ilmiantamalla heitä niin, että oma henki säilyisi. 
Tänä päivänä voimme jo onneksi kirjoittaa näin.

3. Järvelän teksteille ominainen lämmin huumori viehättää minua. Vakavien, jopa traagisten asioiden kertominen ja vastaanottaminen on helpompaa, kun mukana on ripaus komiikkaa. 

 4. Järvelän eläytyminen lapsen maailmaan on ilmiömäistä. Hän muistaa, millaista oli olla pieni poika. Pojat kiusaavat pienempäänsä jotenkin sovitulla ja reilulla tavalla. Kiusattu hyväksyy kohtelunsa, koska se on pienimmän osa. Urheutta on osoitettava, ja se menee välillä vaarallisen puolelle. 
Mielikuvitus lisää arkielämään maagisuutta, mitä aikuisella ei enää tapahdu, eikä mitään asioita koeta ironisesti, kuten aikuiset monesti tekevät.
Luku, jossa Jari on yksin Aino-mummin luona ja lukee sarjakuvia on upeimpia lapsen ajattelun kuvauksia, mitä olen lukenut pitkään aikaan. 

5. Kirja on taitavasti rakennettu. Se jakautuu osiin Aino ja Sofia, ja lopuksi on kokoava osa Aino ja Sofia, jossa ollaankin jo siirrytty kymmenisen vuotta eteenpäin. 
Mummit saapuvat Länsi-Suomesta yhteisestä kotikaupungistaan Jarin lakkiaisiin Kouvolaan, eri penkeillä istuen. Jari haluaisi rakkaiden mummiensa istuvan rinnakkain. Hän on muistellut kirjeissä heille kahta kesäpäiväänsä, yksi päivä joen toisella puolen ja toinen toisella. Näin kirjan lopussa kohtaamme taas sen alun. 
Hämmästyn, oliko kyseessä vain kaksi päivää, ne tuntuivat pitemmiltä. Niinhän aika lapsestakin tuntuu, pitkältä. Yhden päivän aikana ehtii ajatuksissaan kuvitella monia päiviä, myös päiviä toisten menneisyydestä, mummien ja heidän perheidensä sekä teloitetun Vilhon.  

Vilho pitää sokeripaloja kämmenellään kuin jalokiviä, ottaa yhden ja imeksii varovasti. Sen suupielet on kääntyneet makeasta huolimatta alaspäin. 
- Mä osaan seistä käsillä, sanon piristääkseni sitä.
- Osaatko sä?

Katson Vilhon kanssa kohti taivaan sinikupolia, me nähdään se ikkunan läpi. Pääskyset syöksyy kohti, ne näyttää veitsiltä jotka puhkoo kohta meidän vatsat.

Jari Järvelä on kolmannen kerran Finlandia-ehdokkaana tällä kirjallaan. Hän on mielestäni vahva ehdokas. 




Kävin kuuntelemassa Järvelän haastattelua Kotkan kirjastossa tänään. 
Olin ajatellut kysyä kirjan runoista, jotka Jari löytää hetekan putkien sisältä, ovatko ne oikeita löytöjä vai fiktiiviisiä, mutta Jari Järvelä kertoikin sen jo haastatteluosuudessa. Runot ovat hänen 17-vuotiaana kirjoittamiaan. Sisällissota, joka Aino-mummille oli kapina ja Sofia-mummille vapaussota, oli mietityttänyt häntä. Koulussa asioista puhuttiin voittajien näkökulmasta ja mummien kautta hänellä oli kaksi näkökulmaa, "punikin" ja "lahtarin".

sää herätät mut
on vaan hiljaisuus
sit pöllö naukuu
mää kuulen
reen jalasten sihinän

yö aitoja kaataa
kirves ovea syö
lapsi itkee
ammu ekaks
niien hirnuva kaakki

Järvelä kertoi, että 80 prosenttia kirjasta on totta, esim. mummien impressionistiset kertomukset. Ne olivat hänen lapsuutensa voimakkaimpia elämyksiä, näkyineen ja hajuineen. Kertomukset tarkentuivat lisää, kun hän haastatteli mummejaan nauhalle vuonna 2000. 

Päivän Helsingin Sanomissa on Jukka Petäjän arvostelu tästä kirjasta. Hän ei pidä nuoren pojan näkökulmaa uskottavana, myöntäen kyllä mahdollisen oman rajoittuneisuutensa. En tiedä, millainen poika Petäjä on ollut, mutta minä olen tuntenut monta Jarin tyylistä pikkupoikaa, jotka ahmivat seitsenvuotiaina aikuisten kirjoja ja elävät puoliksi mielikuvitusmaailmassa, puoliksi  loogisen ajattelun maailmassa. Kirjan Jari lukee japanilaisen hävittäjälentäjän Saburo Sakain muistelmia ja väkivaltaisia sarjakuvia. 
Väkivalta oli mummien lapsuudessa todellista, Jarille se on voimakkaasti elettyä fiktiota. Näin se on edelleen maailmassa, se mikä on toisina aikoina faktaa on toisina fiktiota.  

Järvelä sanoi haastattelutilaisuuden lopuksi kirjastaan hienon ajatuksen, jonka hän olisi toivonut arvostelijoiden keksivän: lapsi on hänen romaaninsa silta. 


----
Lisäys seuraavana aamuna

Otin paremman kuvan kirjan kannesta nyt päivänvalossa ja vaihdoin sen tuonne alkukuvaksi. Haastattelukuva on puhelimella nappaamani, eikä kovin hyvä.
Olen näemmä aika perfektionistinen kuitenkin tämän blogini kanssa, vaikka rentous on tavoite. 

Autofiktiosta oli Kotkassa haastattelijalla (jonka nimi meni minulta ohi) ja Järvelällä kiva keskustelu. Oli puhetta elämäkerrallista ainesta sisältävästä romaanista ja haastattelija sanoi, että sillä on joku muukin nimi, josta hän ei niin välitä, ja Järvelä sanoi, ettei hänkään. 
Kirjailijat ovat aina käyttäneet kokemuksiaan kirjoissa, Järvelällä esim. mummilan huusi, jonka kuvaus on tässä uudessa romaanissa, oli myös romaanissa Romeo ja Julia, joka oli Finlandia-palkintoehdokkaana 2007. 
Tarvitsemmeko me oikeastaan koko termiä autofiktio?


perjantai 23. marraskuuta 2018

Voi näitä päiviä!


Karkkiparatiisi, Tennispalatsi Helsinki
Kuva: Ume

Tänään 23.11. on samana päivänä Lapsi mukaan töihin -päivä, Black Friday ja sen vastapainoksi syntynyt Älä osta mitään -päivä.

Lapsi mukaan töihin -päivä järjestetään kolmannen kerran. Sitä järjestämässä ovat lapsiasiavaltuutettu, Lastensuojelun Keskusliitto, työ -ja elinkeinoministeriö ja työmarkkinajärjestöt sekä useat työpaikat. 
Tarkoituksena on, että lapset saavat tietää, missä äiti ja isä ovat silloin ja mitä tekemässä, kun he ovat päiväkodissa. 
Tästä tulee mieleen omaan, entiseen työhöni liittyvä vitsi. Lapsi kysyy opettajalta:"Ope, milloin sä olet töissä, kun sä olet aina vaan täällä meidän kanssa?"
Meidän lapset olivat joskus jonain lyhyenä erikoispäivänä mukana töissä. He olivat myös mieheni mukana kokouksissa, istuivat jossain sivupöydässä piirtelemässä. Pienillä padoilla on korvat - viisivuotias oli kerran puuttunut sivusta työryhmän keskusteluun todeten:"Totuus ei muutu."

Black Friday on omittu meille USA:sta. Siellä Thanksgiving Day, kiitospäivä, on tärkeä päivä, jota alun alkaen on vietetty kokoontumalla suvun kesken yhteiselle aterialle, kuten meillä jouluna, syömään hyvin ja tuntemaan kiitollisuutta syksyn sadosta. Tämä päivä on marraskuun neljäntenä torstaina ja sitä seuraavaa perjantaita, jonka monet ovat järjestäneet vapaapäiväkseen, kutsutaan nimellä Black Friday, musta perjantai. Olen kuullut sellaisen selityksen tälle nimelle, että kiitospäiväliikenne on tuottanut niin synkkiä tilastoja, että koko päivää voi kutsua mustaksi. Liikenne ei ole ainakaan vähentynyt, kun kauppiaat ovat huomanneet mahdollisuutensa vetää ihmisiä ostoksille järjestämällä isoja alennusmyyntejä juuri tänä päivänä. Black Fridaysta onkin tullut USA:ssa kauppiaille vuoden tuottoisin päivä.
Suomessa Black Friday -päivää on vietetty muutamana vuonna. Uutisissa kerrotaan, että myös meillä se on ainakin elektroniikkaliikkeillä vuoden paras päivä.  

Älä osta mitään-päivä on kansainvälinen, kulutuksenvastainen päivä. Sitä on vietetty ensimmäisen kerran vuonna 1992 Kanadassa nimellä No Shop Day. 
Suomessa päivää on vietetty kymmenisen vuotta. Tarkoitus on, että pysähtyisimme miettimään, tarvitseeko sitä koko ajan ostaa ja juosta impulssiensa perässä vai voisiko olla vaikka yhden päivän ostelematta. 

Jaa-a, Mentulan residenssistä ampaistiin kauppoihin heti aamutuimaan ja tultiin kotiin niin monien kassien kanssa, että piti käydä kahdesti autolla ennen kuin saatiin saalis sisään. No, kaikki oli kyllä tarpeellista ja suunniteltua. Ostettiin uusia tyynyjä, suojaruukut amarylliksille, kynttilöitä, viikonlopun ruuat tietty sekä tonttujen apuna yhtä sun toista, mutta ne ovat salaisuuksia.  

Huomenna menen kuuntelemaan Jari Järvelän haastattelua Kotkan kirjastoon. Postaus Järvelän uusimmasta, Finlandia-ehdokkaaksi valitusta romaanista Kosken kahta puolta on minulla valmiina luonnoksissa, mutta odotan, tuoko haastattelu jotain uutta. Minulla on Järvelälle kysymys. Kerron siitä sitten kirjoitukseni lopussa. 

Mtenkäs siellä teillä muilla? Sujuiko kolmen teeman päivä hyvin? Tuliko ostelluksi vai nuukailluksi?

Alkukuva on laajimmasta irtokarkkivalikoimasta, mitä olen missään nähnyt. Osuimme siihen HAMin näyttelystä tullessa. Herroilla Gilbert ja George oli toinen toistaan värikylläisempiä töitä, joissa paljon sanomaa. Tämä näky siihen päälle oli melkein liikaa. 
Suomalaiset aikuiset syövät kait eniten irtokarkkeja maailmassa. Miksi? Selvitäksemme pimeydestä? Koska olemme tutkitusti maailman onnellisimpia ihmisiä?

---------------
Ja myöhemmin juolahti mieleeni:
Ai niin, onhan nyt myös mielenterveysviikko. Tämän vuoden teema on Mun elämä, hyvä elämä


sunnuntai 18. marraskuuta 2018

"Influenceri" muistelee Välimeren valoa ... ja keskustelee koulumaailman ilmiöistä

Olen nyt ollut kohta kaksi viikkoa Espanjan loman jälkeen Suomessa. Eilen aurinko näyttäytyi ensimmäisen kerran, valjusti, vähän aikaa. Olin siitä tavattoman kiitollinen. Jos tänään tapahtuu sama, riennän lenkkipolulle.
Costa del Solilla paistoi aurinko yhtä vaille kaikkina päivinä.


Yllä oleva kuvani on Benalmádena Pueblosta, jossa kävelimme puoli päivää pysähdellen kuvaamaan maisemia ja yksityiskohtia. Kaksi seuraavaa ovat Mijasin kaupungista. Siellä vietimme kokonaisen päivän.


Kuva:Ume

Kun tulin pienestä putiikista, saippuakaupasta, löysin mieheni juttelemassa paikallisten miesten kanssa. Hän esitteli nämä miehet minulle kollegoinaan, eläkeläismiehinä.

Kuva:Ume

Tässä siis muutama kuva siitä, mitä puuhailimme Aurinkorannikolla. Kävimme paljon museoissa ja taidenäyttelyissä sekä kahdessa konsertissa. Muutoin olimme aamusta iltaan ulkona, vietimme aikaa lähikaupungeissa, vuokra-asunnon patiolla ja uima-altaalla, meren rannalla ja lounaskahviloiden terasseilla. Patikoimme puistoissa ja vuoren rinteen vaelluspoluilla.
Kävimme päiväseltään myös Gibraltarilla kokemassa tuulahduksen Britanniaa. Siellä kiinnostavaa oli ensimmäisen maailmansodan museo, jossa pääsi eläytymään sen aikaiseen elämään.

Osuin juuri paikallislehdessä kiinnostavaan matkailuaiheiseen tekstiin. Siinä mainittiin amerikkalaisen Hervey Allenin 1933 julkaistu kolmiosainen seikkailukertomus, jossa Anthony Adverse -niminen hahmo kokee monenlaista matkatessaan 1700 ja 1800 -luvuilla eri maanosissa ja osallistuessaan niiden myrskyisiin tapahtumiin.

Ote Anthony Adversesta:
Kukaan meistä ei enää tyydy elämään nykyisyydessä ja nauttimaan asioista sellaisenaan. Ajattelemme aina joko menneisyyttä tai tulevaisuutta koettaen aina korjata sitä, mikä meille jo on tapahtunut, tai laatien suunnitelmia vastaisen varalle. Näin olen nykyaikaa on meille tuskin olemassa. Se on aina, ja etenkin juuri meidän päivinämme, jonkinlainen tyhjä väliaika. Toisin sanoen, me emme koskaan ole, olemme juuri olemaisillamme.
Matkustaminen muodostaa tässä alituisessa tyhjyydessä ainoan poikkeuksen. Vain matkustaessamme me elämme kuten tarkoitus on: nykyisyydessä. Kaikki muuttuu silloin täysin eläväksi ja todelliseksi. Olemme jättäneet menneisyyden taaksemme ja tulevaisuuden täytyy odottaa. Sille ei voida tehdä mitään. Näin me lyhyen tuokion ajaksi jätämme sikseen omaa itseämme koskevat huolet ja vain elämme. Tämä tapahtuu äkkiä - ja kestää hetken. Ja olemme onnellisia; huomaamme ihmeeksemme, miten hauskaa on elää, olla oma itsemme.
Olen huomannut, että monet ihmiset löytävät toisensa ja ystävystyvät matkustaessaan yhdessä, mutta tultuaan perille he jälleen kadottavat sekä toisensa että itsensä. He miettivät."Miten on mahdollista, että tuo ihminen minun mielestäni laivassa tai vaunussa oli niin mielenkiintoinen."

Tämä teksti kuulostaa modernilta. Vain tekstin lopussa mainitut kulkuneuvot paljastavat sen iän. Harvempi enää matkustaa laivalla ja varsinkaan vaunuilla.
Lentomatkailun päästöt puhuttavat, ja matkustaminen aiheuttaa paljon muutakin ympäristöhaittaa ja harmia. Kun minun kaltaiseni tavalliset ihmiset ovat päässeet hekin matkustamisen makuun, on syntynyt massaturismia, joka aiheuttaa paikallisille ihmisille ärtymystä.
Toisaalta, mistä esim. gibraltarilaiset saavat elantonsa, jos matkailu loppuu?


Kuva:Ume
Kuvan joutsenet ovat Benalmádenan Paloma-puistosta. Tässä laajassa puistossa on paljon eläimiä, kanoja, kukkoja, tipuja, jäniksiä, kissoja sekä monenlaisia maa- ja vesilintuja, isoja viheralueita, kaksi lampea, patsaita, levähdyspaikkoja, leikkipaikkoja, aikuisten kuntoilulaitteita ja kahvila. Puistoon kuuluu myös erillinen kaktuspuisto, jossa kaktukset jonkalaisia meillä kasvaa pieninä kukkapurkeissa, seisovat ihmistä kookkaampina. 


Olette ehkä ihmetelleet otsikon "influenceria". Oletteko, vai onko se itsestään selvää kaikille muille paitsi minulle?
Helsingin Sanomissa 11.11. Katarina Baer kertoo Merkintöjä-kolumnissaan Tubettajat, nuo söpöt höpöttäjät WSOY:n tilaisuudesta, jossa julkistettiin Antti Tuiskusta kertova fanikirja-tietokirja Antti Tapani.
Tuisku oli tervehtinyt läsnäolijoita:"Hyvät influencerit." Influencerit koostuivat someammattilaisista eli sosiaalisen median sisällöntuottajista, joita ovat artikkelin mukaan tubettajat, bloggaajat ja instatähdet, muun muassa.
"Somettajia on joka lähtöön. Lapsille sisältönsä suuntaava tubettaja yhdistää jutuissaan hulluttelua ja omia mielipiteitään. lifestyle-vloggaaja voi kertoa vanhemmuudestaan, kirjabloggaaja lukemistaan kirjoista... Listaa voi jatkaa loputtomasti."
Jutussa kerrotaan myös, että "omien somekanaviensa pyörittäjät" mainostavat tuotteita ja menestyneimmät influencerit ovat ansainneet yli satatuhatta vuodessa ja uupuneet työssään.

Nyt kun tässä kolumnissa mainitaan kirjabloggaajatkin, niin ilmoitan, että Marjatta Mentula ei ole tienannut höpötyksillään senttiäkään, eikä myöskään sitä halua.
Joistakin keskusteluista olen päätellyt, että jotkut kirjabloggaajat ovat tässä eri linjoilla. On sellaista ilmapiiriä, että on tehty - pyytämättä - ilmaista työtä kustantamoille ja ollaan odottamassa jotain vastineeksi.
Nykyäänhän on muutoinkin, myös työelämässä, sellainen ajattelu vallalla, että kaikesta pitää saada palkka. Huomasin sen jo viimeisinä vuosinani opettajana, kun matematiikan opettajat alkoivat laskea, että isojen valtakunnallisten kokeiden korjaamisesta pitäisi saada erityiskorvaus. Menihän niissä kielten kokeiden korjauksissakin joskus koko pääsiäisloma, mutta toisaalta - se oli antoisaa työtä, oli palkitsevaa nähdä, miten omat oppilaat pärjäsivät, ja tulihan sitä vapaata joskus taas jonkin lyhennetyn päivän yhteydessä. Olin ehdottomasti kutsumusopettaja - ja olen kutsumusbloggaaja! Nautinto tulee itse tekemisestä. Tämä on joidenkin ihmisten mielestä tyhmä asenne, mutta se on myös onnellistuttava ja merkitystä tuova asenne. Olen mielellään tyhmä ja onnellinen. 

Baer kysyy kolumninsa lopussa, "mikä nimike sopisi kaikille omien somemedioidensa pyörittäjille ja kertoisi siitä, kuinka paljon mielipidevaltaa he käyttävät". Vaikuttaja-termi on suomen kielessä jo varattu muille ihmisryhmille, lähinnä poliitikoille.

Työssäni opettajana olin tietenkin influenceri, usein sisällöntuottajakin, kun rakensin opetusmateriaaleja, kokeita ja päivänavaustekstejä. Toivottavasti vaikutukseni oli pääsääntöisesti hyvä. 
Blogikirjoittelulla en koe vaikuttavani. Se on minulle harrastus, jossa  parasta on omien ajatusten selvittely ja keskustelu. Myös lukiessa tapahtuu pohdintaa, kirjoittelu jatkaa sitä. Nämä ovat luullakseni muidenkin kirjabloggaajien yleisimmät motiivit tätä nykyä, ja toivottavasti edelleen, koska sellaisessa rennossa, amatöörimäisessä, keskustelevassa ilmapiirissä viihdyn. 




P.S. Kiitos Pentti Salinille, jonka Penan pakeilta kolumnista Matkailu ahdistaa paikallislehti Keskilaaksossa löysin Hervey Allenin. Pentti lähetti minulle vielä ystävällisesti sähköpostissa pitemmän sitaatin, jota tässä kirjoituksessani käytin. WSOY on julkaissut kirjasarjan Anthony Adverse I-III vuonna 1959. 

Myyttinen mummo

Mitä teille tulee mieleen sanasta mummo? Osuin taas yhteen monista lehtien mielipidekirjoituksista, joissa neuvotaan irtautumaan jou...