tiistai 13. kesäkuuta 2017

"Mikkään" - ja mitä hyvältä poliitikolta vaaditaan

Erään ystäväni yli yhdeksänkymppinen äiti, hyvin virkeä ja aikaansa seuraava ihminen, oli ihmetellyt, miten rumasti julkisuuden henkilöitä kohdellaan medioissa. Kyseessä lienee ollut sosiaalinen media, ei niinkään journalistinen media. 
Ihmettely oli päättynyt seuraavaan mietteeseen: ON SE HYVÄ, ETTÄ EI O MIKKÄÄN.




14.6. Jatkan vähän...

Olen seurannut perussuomalaisten hajoamista ja hallituskriisiä herkeämättä. Melkein on matkalle valmistautuminenkin unohtunut. 
Harmittelin eräässä kirjoituksessani aiemmin poliittisen korrektiuden voittoa historian tajusta joissain vanhojen kirjojen uusintasuomennoksissa. Politiikassa toimivalla henkilöllä pitäisi olla näitä molempia, historian tuntemusta ja poliittista korrektiutta. 
Kohtelias käytös on tärkeä avu kaikkialla missä ollaan työssä ihmisten kanssa, röyhkeys ja ivallisuus ennustavat huonoa uraa. 
Ja älykkyys on käyttökelvotonta ilman viisautta. 
Aina kun hoetaan jonkun henkilön älykkyyttä, hän itse tai muut, siinä on selittelyn maku. Mutta onhan hän älykäs...
Jos Halla-Aho olisi viisas, hän ei olisi kirjoitellut julkisesti tavalla, jonka tiedämme. 

Niissä poliitikoissa, joita arvostan - heitä on paljon - olen kiinnittänyt huomiota myös suoruuteen, ripeyteen ja hyvähermoisuuteen.

Poliittiset pilat ovat paikallaan, ja poliitikon, kuten muunkin julkisuuden henkilön, pitää kestää enemmän kuin sellaisen joka "ei o mikkään". 
Yleensä tiedämme rajat, tai olemme tienneet. 

Perussuomalaisten hajaantuminen johtaa maahanmuuttokriittisyyden ja maahanmuuttovastaisen rasismin erottamiseen toisistaan. Se on hyvä. 
Tähän asti rasistit ovat vohkineet termin kriittisyys väärään käyttöön.

Kriittisyys kuuluu kaikkeen ajatteluun ja kriittinen punnitsee asioiden eri puolia, ei vain tuomitse, eikä varsinkaan solvaa. 

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Lomalle lomps ja hajamietteitä elämänmenosta



Teoksesta Jojo, Pariisi 1979, kuvaaja Claude Le-Anh

Nykyään ei saisi lompsia, ei turvapaikanhakijat tänne turvaan, emmekä me muualle lomailemaan. 


Hiilijalanjälki on vakava asia, mutta se ei hoidu noin vain kieltämällä. Minusta isot ilmastosopimukset ja muut luontoa suojelevat päätökset ovat tällä hetkellä lähestulkoon kaikkein tärkeintä, mutta näistä asioista ei saa tehdä tuomion uskontoa. Sotien lopettamisella on vielä kiireempi.

Olen lopen kyllästynyt syyttelevään ja ahdasmieliseen ilmapiiriin. Nyt juuri on oikein hyvä lähteä lomalle mietiskelemään ja karistamaan stressi ja harmitus Välimeren aaltoihin. 

Elämäntapasyyllistäjät ovat yleensä fanaatikkoja, itse juuri puhdasoppisen ruokavalion löytäneitä tai matkustamisesta puheen ollen niitä, joita itseään ei kiinnosta mennä minnekään.

Me emme voi tietää toistemme tarpeita tai tärkeyksiä. Matti Nykänen on sanonut näin: "Kyllä ne minun juomiseni näkevät, mutta eivät minun janoani."

Meillä on niin kauhea ilmasto Suomessa, että ymmärrän hyvin ihmisten tarpeen joko matkustaa tai pitää yllä kakkosasuntoa veden äärellä voidakseen rentoutua jatkuvasta taistelusta viimoja vastaan. Siis myös ilmasto-sanan toisessa merkityksessä, ilmapiiriä tarkoittaen.

On ihmisiä, jotka hakevat apua hengityselin-, sydän- ja reumasairauksiin lämpimästä ilmastosta, ja on niitä, jotka matkustavat masennusta pakoon. Olen tavannut yksinmatkoillani heitä. 

Itse matkustan välillä yksin saadakseni olla rauhassa omien ajatusteni kanssa. Kaikki matkat ovat matkoja itseen, mutta yksinmatkat ovat sitä paljon enemmän kuin tutussa porukassa matkustaminen. 


Teoksesta Jojo, Pariisi 1979, kuvaaja Claude Le-Anh

Matkalukemiseni valitseminen on hippusen kesken. Runokirjoja lähtee mukaan, koska niitä voi lukea aina uudelleen ja ne ovat kevyitä kantaa, suomalaista uutta runoutta seuraavilta: Tiina Lehikoinen, Olli-Pekka Tennilä, Vesa Haapala ja Pauliina Haasjoki. Runokirjojen lisäksi otan mukaan jotain proosaa. Ehdolla on Mina Irantan Iran isoäidin maa, Tuuli Salmisen Surulintu, Marisha Rasi-Koskisen Eksymisen ja unohtamisen kirja, Karl-Ove Knausgårdin vuodenaikakirjoja ja Linda Boström-Knausgårdin Amerikkalainen perhe, jonka luin liian hätäisesti ja haluan lukea uudelleen paneutuvammin. Joskus on käynyt niin, että matkalukeminen on tullut luetuksi jo mennessä lentoasemalla ja koneessa. Ja kuinkas sitten suu pannaan! 

Lämpimään matkatessa mikään muu ei paljon painakaan kuin kirjat. Olkavarren kipuillessa pahemmin viime talvena harkitsin jo lukulaitteen hankkimista, mutta se jäi, kun osaava lääkäri laittoi kortisonipiikit lopulta niin taitavasti, että jo kroonistunut kipu häipyi ja uskaltauduin varaamaan itselleni tämän matkan. 
Kun lääkäri katseli röntgenkuvia olkavarrestani, hän totesi, ettei niissä näy mitään vakavaa, ei myöskään mitään syöpään viittaavaa. Minä en ollut sellaista ajatellutkaan, tiesin, että epäonnistunut peukalo-operaatio heijastelee ylemmäs, mutta olisihan niinkin voinut olla. Kohta on syövän kolmivuotiskontrolli, ja tähän asti kaikki on mennyt hyvin.

"Eläminen syövän kanssa on elämää ilman takuita. Syöpäsolut vaeltavat pitkin huonosti valaistuja polkuja samaan tapaan kuin kissat öisillä reiteillään, joita emme tunne." Tämä lainaus on edesmenneen Henning Mankellin kirjasta Juoksuhiekka


Teoksesta Huuto, Helsinki 1984, kuvaaja Leena Klemelä


Teoksesta Jojo, Pariisi 1979, kuvaaja Claude Le-Anh

Matkustaminen avartaa. Se avaa silmiä näkemään ja arvostamaan muutakin kuin sitä omaa ja tuttua. Yleensä näin, mutta olen nähnyt toisenkinlaista. Joskus ihmiset lähtevät vain vahvistamaan sitä, miten hyvin heillä kotona on ja kieltäytyvät näkemästä hyvän tuntemattomassa. 


Matka on mahdollisuus. 

"Lähteminen on toisesta suunnasta katsoen tulemista." Näin on sanonut Torsti Lehtinen, jonka oma elämä on ollut aikamoisia lähtemisiä ja tulemisia.  


Teoksesta Unisono, Helsinki 1982, kuvaaja Pirjo Honkasalo

Taiteilijat ovat aina lähteneet Suomesta oppimaan uutta Eurooppaan ja kauemmaksikin. Taiteen kieli on kansainvälinen. Samoin tieteen.
Kylmien tuulten puhaltaessa Euroopassa toivon hartaasti, että tiede- ja kulttuuri-ihmiset säilyttävät humaanin, globaalin ytimensä. 

Virpi Hämeen-Anttila on sanonut näin: "Kulttuuri ja kirjallisuus ja taide ovat kuin hiekkasäkkejä, jotka estävät barbaareja pääsemästä valtaan."  Yritän pitää yllä toivoa, että näin yhä olisi. 

Mutta jos meillä Suomessa edes harkitaan ministereiksi ihmisiä, jotka ovat saaneet tuomion kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja jatkaneet vihapuheitaan tuomion jälkeenkin, niin voiko enää luottaa hyvän toteutumiseen demokratiassa? Minusta tuntuu, että elämme pahaa unta tai olemme jossain tositv:n testissä, jossa kohta selviää, että tämä outo tilanne ei ollutkaan totta.

Teoksesta Unohdettu horisontti, Helsinki 1980, kuvaaja Stefan Bremer

Kuvituksena tässä kirjoituksessani on kuvia Jorma Uotisen tanssiteoksista. Sain mieheltäni lahjaksi valokuvateoksen, jonka kuvia katsellessa ajattelen, mikä rikkaus ihmiselle onkaan taide, kaikki sen eri muodot. Pidän niin paljon näistä tanssiesityksistä pysäytetyistä kuvista, että oli vaikea valita, mitä otan tähän kirjoitukseen. Myös teosten nimet ovat kauniita: Loputon arvoitus, Paljastusten aakkoset, Anonyymit, Bambola, Unisono... 

Kannen kuva Luca Fregoso

Lähden lompsimislomalle varhain torstaina. Ehditte sitä ennen laittaa kommentteja, jos jotain tulee mieleen, kiitos! 
Lomaretriittiini kuuluu loma somesta. Otan mukaan vihon ja kynän, en digilaitteita.

Sonra görüsürüz! Tämä on kai turkiksi Nähdään! Kuullaan!

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Aleppon viimeiset miehet



Tähtimagnolia

Katsoitteko eilisen dokumentin Aleppon avustusjoukkojen Valkoisten kypärien pelastustyöstä rauniokaupungissa pommien keskellä? Minusta jokaisen pitäisi se katsoa. Miehet kaivavat raunioista eläviä ja kuolleita ja auttavat ihmisiä jatkamaan elämää piirityksen keskellä.

Dokumentin ovat kuvanneet aleppolaiset vapaaehtoiset, ja se kuvaa läheltä kohteitaan. Ohjaaja on itsekin sodassa kärsinyt syyrialainen Feras Fayyad ja toisena ohjaajana on tanskalainen Steen Johannessen.

Toisten hätää ei ole helppo katsoa. Se sai minut valvomaan ja miettimään, miten tällaista voi olla. 
Erityisesti mielessäni pyöri paitsi niiden miesten urheus myös pienet lapset ja erään auttajan alakuloinen toteamus: "Koko maailma liittoutuu meitä vastaan." 

Kävin vielä illalla kurkkaamassa, mitä tietoa netistä löytyy Valkokypäristä. Löytyi niin tietoa Nobel-ehdokkuudesta kuin pilkkaa ja muunneltua totuutta. Olisihan se pitänyt arvata, että vihanlietsojat ovat kaikkialla, eihän heille mikään ole pyhää, mutta kyllä se silti yllätti ja raivostutti tuon dokumentin katsomisen jälkeen.   

Olen viime aikoina kuunnellut Tuure Kilpeläisen lauluja. Jotkut niistä ovat hyvin surumielisiä. Nyt näiden laulujen suru, aleppolaisten suru ja myötätuntoni heitä kohtaan ovat yhdessä melkein liikaa.

Kirjoitukseni kuvituksena on Elimäellä Arboretum Mustilassa näppäämiäni kuvia. Haluaisin sanoa rauniopölyssä Aleppossa sinnitteleville, että tällaistakin vielä on ja että teitä ajatellaan. Edes se, kun en muuta voi.

Voisimmeko me tehdä jotain?

Aleppon viimeiset miehet on Dokumenttiprojektin ohjelma ja löytyy Yle Areenasta.


Alla Tuure Kilpeläisen lyriikkaa. 


Bonsaipuu 

On pieni puutarha jossakin galaksin reunalla

syttyvät ja sammuvat sen hehkulamput helminauhoina
soi lapsen hento parku, kun se astuu ikuisuudesta
sen polun varteen keräytyy surua ja suurta rakkautta

Hautuumaalla kukkuloilla huojuu mietteliäät surupuut
toukokuussa hiirenkorviin vainajien viisaus kantautuu
Puun alla istuu kaksi nuorta, poika etsii tulta tupakkaan
se etsii ensimmäistä sanaa ensimmäiseen rakkaustarinaan

Olen matkalla sun luoksesi sylissäni pieni bonsaipuu
bussin takaikkunasta loistaa viittä vaille täysikuu
anna vähän vettä, anna rakkautta ja valoa
niin se pitää aina kotinaan sinun sydämesi taloa

On pieni puutarha jossakin galaksin reunalla

joku keksii sinne veturin, liukuhihnan, ydinvoimalan
joku keksii sodat, maiden rajat, rauhan sekä demokratian
joku keksii sinne Jumalan, synnit, sekä saatanan

Olen matkalla sun luoksesi sylissäni pieni bonsaipuu
bussin takaikkunasta loistaa viittä vaille täysikuu
anna vähän vettä, rakkautta ja valoa
niin mä pidän aina kotinani sinun sydämesi taloa 


Alppiruusu

tiistai 30. toukokuuta 2017

Karl-Ove Knausgård, Kevät



Olen lukenut Karl-Ove Knausgårdin omaan elämään perustuvan Taisteluni-sarjan viimeistä osaa vaille. Pidän sarjaa vangitsevana. Mikä siinä vangitsee on miehen eksistentiaalinen etsintä, jossa lukija saa olla osallisena. Se, mitä kirjan minä-kertoja ymmärtää ja oivaltaa, sen saa lukijakin kokea. Arkiset tapahtumat ja päähenkilön päänsisäiset tapahtumat, muistelu ja pohdinta, limittyvät, kuten elämässä yleensä.
Alkuun näiden kirjojen ilmestyttyä pohdittiin, onko kaikki varmasti totta. Se on turha kysymys, autofiktion totuus on fiktiivistä. Mitä muuta se voisi olla! 

Tämän mammuttimaisen kirjoitusurakan (noin 3500 sivua julkaistuna parissa vuodessa, 2009 - 2011)  jälkeen Knausgård vakuutti, että kaikki on sanottu ja kirjoja ei tule enää. Hyvin pian väsymys onneksi haihtui ja kuulin elpyneen kirjailijan sanovan jossain haastattelussa, että häntä kiinnostaisi kirjoittaa esseitä. 
Knausgårdilta onkin julkaistu Taisteluiden jälkeen paitsi vielä suomentamaton esseekirja Sjelens Amerika myös kaksi kuvateosta yhdessä valokuvaaja Thomas Wågeströmin kanssa ja kirja Hjemme/Borte, joka sisältää kirjeenvaihtoa kirjailija Fredrik Ekelundin kanssa. Näiden lisäksi hän on kirjoittanut uuden viimeistä osaa vaille olevan sarjan, jonka osat on nimetty vuodenaikojen mukaan. Syksy, Talvi ja Kevät on suomennettu sitä mukaa kuin ne ovat ilmestyneet alkukielellä. Norjaksi nämä ovat muodossa Syksystä, Talvesta jne. Minä pitäisin enemmän tästä esseemäisestä otsikosta.
Syksy ja Talvi ovat lyhytproosaa. En ole lukenut niitä vielä. Jotkut ovat kehuneet kirjoja, jotkut pitäneet välitöinä. 

Sen sijaan luin viimeisimmän Kevät (2017), alkuteos Om Våren (2016). Tämä on hyvä! Ihan kuin Knausgård olisi taistellut pitkissä romaaneissaan tätä tiiviimpää ja kirkkaampaa muotoa kohti. 

Keväässä Knausgård palaa etsintäänsä. Takakannen otteessa Aftenpostenin arvostelusta kirjaa kutsutaankin nimellä Taisteluni 7. 

Kevät on yhdenpäivänromaani. Minäkertoja, isä, hoitaa lapset aamulla kouluun ja päiväkotiin ja lähtee ajelemaan pienimmän, muutaman kuukauden ikäisen vauvan, kanssa katsomaan perheen äitiä sairaalaan. Matkalla hän kertoo pikkuiselle perhe-elämän vaikeasta jaksosta, joka kärjistyi puoli vuotta ennen tämän syntymää siihen, että hänet kutsuttiin tapaamaan lastensuojelun työntekijöitä. Vaikka kyseessä oli rutiinitapaaminen - niin tehtiin aina kun tapahtui sellaista mitä meillä oli tapahtunut - niin perheenisä kokee suurta häpeää ja pelkoa siitä, että on lähestymässä tilannetta, jossa menettää ohjat oman perheensä suhteen. Tämä heti alussa kerrottuna toimii täkynä lukijalle: mitä oikein tapahtui? 

Kahdessa kohdassa yhteisen kommelluksia sisältävän matkan aikana isähahmo pohtii, miksi ryhtyi kirjoittamaan eräänlaista päiväkirjaa tai pitkää kirjettä tälle perheen neljännelle lapselle jo ennen hänen syntymäänsä. Muut parin vuoden välein syntyneet lapset olivat jo hitsautuneet yhteen eikä iltatähti jakaisi heidän kanssaan yhteistä historiaa. Siinä yksi syy omistaa kirja perheen uudelle tulokkaalle.
Tiesin, että sinusta olisi kirjoitusteni lukijaksi aikaisintaan kuusitoistavuotiaana, tein sen siis lopuksi lähinnä itseni vuoksi, yritin kai sillä tavalla valmistautua tulevaan, nähdä elämämme sinun silmilläsi. Tehdä sinulle tilaa. 

Toisessa kohdassa isä pahoittelee omaa vetäytymisen tarvettaan, minkä vuoksi yksinäinen elämä näppäimistön edessä luontuu häneltä parhaiten. 
Se ei ole mikään hyvä ja muiden kannalta toivottava piirre, mutta se tulee sinulle tutuksi, ja taidan kirjoittaa siitä tässä juuri siitä syystä, sinulle anteeksipyynnnöksi, jonka saat kun aikanasi luet tämän. Haluan, että lukiessasi ajattelet minusta hyvää. Ja meistä, perheestäsi, ja vaikeasta kesästämme.  

Imre Kertészillä on raivoisa Kaddish syntymättömälle lapselle. Knausgård on kirjoittanut kauniin, mietiskelevän rukouksen, kaddishin, syntyneelle lapselle. 

Mieheni luki tämän minun jälkeeni. Kysyin, mikä hänestä kirjassa on parasta. Hän sanoi, että se kuvaa hyvin nykyajan pohjoismaisen isän elämää. Pohjoismaiset isät ovat nykyään lastensa elämässä samalla tavalla kuin äidit.  
Minusta kirja kertoo myös siitä, miten tavattoman raskasta on, kun toisen vanhemman mielenterveys pettää. Kertoja ei valita eikä pidä lapsia taakkana, mutta selviytyminen kaikesta, mitä ennen on tehty kahdestaan ei ole helppoa. 

Seisoin siinä pitkän aikaa ja katselin iloisesti juttelevia ihmisiä pimenevässä illassa, juoksentelevia lapsia, kokosta nousevia oransseja liekkejä. Kun kumarruin katsomaan sinua, poskillani valui kyyneleitä. Sinä hymyilit nähdessäsi naamani tulevan lähelle, koska et tiennyt myöskään, mitä itku on. 

Ajattelin kirjaa lukiessani lastenkasvatusta ja sen teorioita. 
Samaan aikaan HS:ssa oli artikkeli, jossa korostettiin sitä, että lasta ei saa kannustaa kehumalla hänen ominaisuuksiaan, vaan ainoastaan tekemisiään. Ei siis näin: "Vau, oletpa hyvä piirtäjä, hieno piirros!", vaan näin: "Vau, oletpa harjoitellut ahkerasti, ja kun jatkat tähän malliin, niin kohta piirrät vieläkin parempia hevosia." Ja höpsön pöpsön! Minusta lasta ei saa lytätä, ei ominaisuuksia eikä taitoja, mutta kehua saa! Eivät lapset nyt niin paljon eroa aikuisista. Jos minulle laitetaan kommenttilootaan "Marjatta, näkee että olet ahkeroinut Knasu-kirjoituksesi eteen, harjoittele vaan lisää", niin ... hmm, olisikohan se jopa vähän ivallista. Mutta jos kiitellään, niin minähän rentoudun ja hurautan innostuksissani lisää kirjoituksia. 
Lapset ovat ihmisiä ja keskenään erilaisia. Luulen, että tuollainen tiikeriäitimäinen tuuppaaminen ja suoritusten korostaminen ovat useimmille lapsille vain pahasta. "Olet ihana" sen sijaan on hellyyttä, jossa ei vaadita mitään, vaan iloitaan toisen olemassaolosta. 
Tätä mietin, kun luin samaan aikaan HS:n kovin helpolta tuntuvia, mekaanisia kasvatusohjeita kannustamisesta taitolajina ja Knausgårdin mietteitä dynaamisesta asetelmasta perheessä, jossa sekä lapset että aikuiset muovautuvat yhteiselossa. 
Jokaisella lapsella on omat tarpeensa, joihin vanhemmat vastaavat yksilöllisesti, heidän ajattelunsa ja toimintansa ovat kuin nestettä, joka mukautuu lapsen muotoihin, täyttää kolot, mutta valuu ohi siellä missä on täyttä. 

Kirjan kieli on kaunista, taattua Knausgårdia. 

Suomennos on hyvä, siitä kiitos Jonna Joskitt-Pöyrylle!

Ja kansihan on upea. Kevät. (En löydä sen tekijää.) 


lauantai 27. toukokuuta 2017

Presidentti Mauno Koiviston hautajaiset toivat mieleen isäni


Isäni parikymppisenä


Isäni 91-vuotiaana, 10 päivää ennen kuolemaansa

Kun luin lehdistä, että Jorma Hynninen laulaa presidentti Mauno Koiviston hautajaisissa Veteraanin iltahuudon, tiesin, että liikutun ja alan nyyhkyttää hillittömästi. Pelkkä Jorma Hynnisen ääni, ja vielä että näen hänen laulavan.

Ja tämä laulu.

Isäni oli samassa sodassa kuin Mauno Koivisto. Hän oli ensin lähettinä ja velipuolensa kuoltua lääkintämiehenä, koska ajateltiin, että se olisi hieman turvallisempaa ja, jos hyvin käy, perheestä voisi edes toinen poika säilyä. 
Isä säilyi.

Isäni ei puhunut nuorempana paljon sotakokemuksistaan, vitsaili joskus sotamiesten toilailuista ja omista ylivertaisista taidoistaan hoitaa vammoja. 
Ne taidot olivat kyllä meille lapsille liian ronskeja; hän heitti omiin haavoihinsa suolaa desinfiointiaineeksi. 
Vanhana isä saattoi kesken kaiken eläytyä johonkin sodassa kokemaansa. Kerran kun kävelimme Kankaanpään keskustassa mukulakivikatua, hän totesi, että kyllä ne haavoittuneet Kannaksella huusivat, kun piti heitä tämmöisiä katuja pitkin kuljettaa kovapyörärattailla. 
Myös ryöstötilanteessa - sellaisenkin kohteeksi isäni vanhuksena joutui - hän oli muistanut sotakokemuksiaan. Yksi parikymppisistä ryöstäjistä oli uhkaillut isää kuristamalla tätä vyöllä kaulasta ja ilkkumalla eikö äijä pelkää. Isäni oli sanonut siihen:"Kyllä mä poijat peloon tiärän. Mä olen Vuasalmellaki ollu."
Kahdeksankymmentä täytettyään isäni alkoi toimia sotaveteraaneissa ja puhua me-muodossa kavereistaan. Entisestä korsukaverista tuli hänelle tärkeä.


Isä esittelee tyttärelle mitaliaan.

Siunauspuheen Koiviston hautajaisissa pitänyt piispa Eero Huovinen kertoi Mauno Koiviston vielä tämän vuoden puolella muistelleen lentopallokavereilleen sotapalvelustaan jääkärikomppaniassa.
Oli saatu kaksi venäläistä vankia, joiden saattaminen selustaan määrättiin Mauno Koiviston tehtäväksi. Kun vangit ja saattaja kulkivat etulinjasta taaksepäin, vastaan tuli suomalaisia sotilaita, jotka Koiviston kertoman mukaan alkoivat "kolhia" vankeja. Koivisto suuttui omiin maanmiehiinsä, nosti kätensä ja sanoi: "Älkää koskeko näihin miehiin, he ovat minun vankejani, he ovat minun veljiäni."
Kolhiminen tuo niin mieleen lapsuudenmurteeni. Lapsia saatettiin varoitella ulos leikkimään lähtiessä: "Älkää sitte kolhiko itteenne!"
Paljon muitakin muistoja lapsuudesta nousee pintaan tutun murresanan mukana.

Luulen, että minun isäni Frans Korpela olisi tehnyt kuten Mauno Koivisto vankeja kuljettaessaan. Hän olisi nähnyt ihmisen vangissa, kuten näki kaikissa muissakin. 
Kun isäni lopetti maanviljelyn, hän ei suostunut myymään pois koneitaan, koska naapurit olivat aina lainanneet niitä. "Mistä ne sitte Vesilahreski pernakoneen ottaa, jos mä omani hävitän." Siellä seisoivat perunanistustuskoneet, klapikoneet ja muut odottamassa lainaajia. 

Isän vaatimattomuus ärsytti minua. Hänelle kelpasi kaikki, koska kaikki oli niin paljon paremmin kuin korsussa. Hän ei halunnut mukavuuksia, eikä mitään turvalaitteita edes ryöstetyksi tulonsa jälkeen. Pelkäsin monesti ja motkotin hänelle, kun hän lähes yhdeksänkymppisenä ajeli traktorilla yksin metsässä hakemassa tuulenkaatamia puita. Poikani ymmärsivät paremmin ja sanoivat, että anna Papan olla. Hänellä on nyt hyvä elämä juuri näin. 


Isä esittelee tyttärelle kasvejaan. Hän käytti paljon luonnonkasveja,
keräsi mm. omat teeaineksensa luonnosta.

Vuonna 2012 elokuva- ja teatteriohjaaja Noora Männistö teki dokumenttielokuvan pohjoissatakuntalaisella myymäläautolla käyvistä ihmisistä ja heidän elämästään Jokapäiväinen leipä ja pyhäksi pullaa. Tiesin, että isäni oli mukana jossain kohdassa tässä tv-elokuvassa, ja kun se näytettiin TV1:n Dokumenttiprojektissa istuin hievahtamatta odottaen missä näkyy isäni, vai eikö näykään. 
Siirryttiin sotaveteraanien kokoukseen. Vanha nainen säestää pianolla ja valkopäiset miehet laulavat Veteraanin iltahuutoa ponnettomasti, haurain äänin, Yhtäkkiä kamera pysähtyy lähikuvaan minun isäni kasvoista ja viipyy siinä pitkään, pitkään. Isä liikuttaa hiljaa huuliaan. (Isäkään ei mielestään osannut laulaa. Meidän perheessä vain hänen äitinsä Alma Josefiina eli Mamma osasi, kajautteli virsiä ja teki selväksi muille, että he eivät osanneet.) 
Minä tuijotan ja tuijotan. Miten isäni onkaan kaunis vanhus, arvokas ja yhtä aikaa vahva ja väsynyt. 
Soitin ohjaajalle ja tilasin elokuvan itselleni muistoksi. Katsoin sen tätä kirjoitusta varten ja pysäytin alla olevaan otokseen. Siinä hän on, veteraani.



Sotaveteraanin iltahuuto ei ollut merkinnyt minulle mitään ennen kuin näin tämän dokumentin. 
Nuoruudessani  60 ja 70-luvuilla kaikkea sotaan liittyvää pidettiin nolona paatoksena. Häpeän muistella, että osa Vietnamin sodan vastustajista tuomitsi myös suomalaiset veteraanit sotakiihkoilijoiksi. 
Jokapäiväinen leipä -elokuvan jälkeen nyyhkytän heti, kun kuulen ensimmäiset sävelet Veteraanin iltahuudosta. 

Olen ollut Mauno Koiviston hautajaisten jälkeen surutilassa ja käynyt Koiviston elämän ohella läpi myös isäni elämää, joka ei ollut helppoa ennen sotaa eikä sen jälkeen. 
Isällä koulunkäynti loppui siihen, että köyhän pientilan pojan piti tehdä töitä. Hän kertoi myös, että yhtenä talvena ei ollut kuin yhdet yhteiset kunnolliset kengät velipuolen kanssa ja matkaa kouluun viitisen kilometriä. 
Sodan jälkeen oli uudelleen rakentamisen aikaa, peltoja raivattiin ja elämä oli jonkin aikaa mallillaan. Sitten rakas vaimo kuoli 36-vuotiaana, poika heti perään 17-vuotiaana, ja isäni piti tulla toimeen vanhenevien vanhempiensa ja tytärtensä kanssa, jotka kipuilivat kuka mitenkin. 

Vuoden päästä tämän elokuvan julkaisusta isäni kuoli. Vanhan soturin sydän hiipui. 
Sota ei ollut isän kokemuksista pahin. Hän oli kertonut mieskerhoa vetävälle papille, että pahin oli vaimon äkkikuolema.  

Isäni oli sielultaan maamies loppuun asti. 
Mieheni teki hänen hautajaisiinsa videoteoksen, joka loppuu näihin kuviin.