tiistai 15. lokakuuta 2019

Claes, Andersson, Seuraavaksi Jätkäsaari




Claes Andersson tarkastelee omaan elämäänsä pohjautuvan trilogian viimeisessä osassa Seuraavaksi Jätkäsaari (2019) Oton edesottamuksia aivan yhtä hyväntahtoisesti hymähdellen kuin aiemmissakin osissa Oton elämä (2011) ja Hiljaiseloa Meilahdessa (2016). Andersson ei aivan ehtinyt nähdä viimeisen kirjansa julkaisua, mikä tekee kanteen poimitusta sitaatista erityisen:"Tässä minä olen tänään, Otto ajattelee, mutta luultavasti en enää huomenna."

Otto on tyytyväinen elämäänsä kerrostalon kahdeksannessa kerroksessa. Parasta, mitä hän tietää, on istahtaa aamiaisen jälkeen työpöydän ääreen, katsella alhaalle jalkapallokentälle, jossa lapset juoksevat, muistella itseään samanikäisenä nopsajalkaisena poikana, miettiä maailmanmenoa, jatkaa edellisen päivän kirjoitustaan ja kyllästyttyään ajaa ratikalla Kamppiin tai Tennispalatsiin, joista löytyy kaikki mitä hän kaipaa, sekä ruokaa että kulttuuria. Välillä hän poikkeaa pelihalliin, mikä ei ole ongelma, vaan sopivasti mitoitettua viihdettä.

   Otto suhtautuu voittoihinsa ja tappioihinsa rauhallisesti ja filosofisen tyynesti. Taloudellisesti hän jää ehkä tappiolle, mutta sen korvaa kymmenkertaisesti se ilo ja mielihyvä, jota pelaaminen hänelle tuottaa. (Hän on tullut ikään, jossa hänen ei enää tarvitse hävetä asioita, jotka tuottavat hänelle iloa - niihin kuuluvat rahapelien lisäksi vastapaistetut donitsit, jalkapallotilastot, Suomen pimeät vuodenajat ja yksinäiset elokuvaillat.)

Oton avovaimo on sosiaalisesti aktiivinen, käy konserteissa ja matkustaa. He ovat asuneet yhdessä jo viisikymmentä vuotta. Otolla on hyvät välit myös ex-vaimoonsa, jonka kanssa hänellä on yhteisiä työprojektejakin. 
Asia, mikä Ottoa eniten yksityiselämässä jäytää, on parhaan ystävän tekemä käsittämätön ystävänmurha. Maailmanlaajuisista ongelmista Oton mieltä painavat eniten luonnon tila ja diktaattorien valtaan pääsy demokratioissa.
Otto kirjoittaa yhdessä tyttärensä kanssa ympäristöaiheista kabareeta ja tutkii tätä varten kaikkea mahdollista faktaa luonnon tilasta. Tieto lisää tuskaa ja tulee Otolla uniin asti. 
Otto on nähnyt eduskunta-aikanaan yhtä sun toista, myös täydellistä osaamattomuutta, mutta hän kauhistuu, kun näkee samaa osaamattomuutta niissä vallanpitäjissä, joilla on valta tehdä tuhoa koko ihmiskunnalle.

Otto tajuaa aivan konkreettisesti väitteen, jonka mukaan maailmaa hallitaan minimaalisin tiedoin ja taidoin, hyvin vähäisellä vastuuntunnolla ja humanismilla. 

Onko demokratia ylipäätään mahdollista narsistisessa yhteiskunnassa? Voivatko narsistit olla lojaaleja, avuliaita, epäitsekkäitä ja oikeudenmukaisia?

Anderssonin valinta kertoa Otosta etäämpää tarkastellen antaa mahdollisuuden hyvinkin intiimien asioiden käsittelyyn herkästi ja hirtehishuumorilla.  
Otto muistelee aikaa jolloin seksuaalinen himo oli voimakkainta, mitä voi olla, rajua ja kyltymätöntä. Silloin "paisunut ja puuskuttava lisäke sojotti kuin karttakeppi tai pioninpunainen liikennevalo ja vaati, suorastaan huusi kosketusta" eikä mikään riittänyt. Ajan myötä vaativuus on muuttunut hellyydeksi. 
Kun kahden ihmisen välillä syntyy kultaa, Otto miettii, se on ihme, jossa himo ja intohimo vähitellen, mutkaisia reittejä, muuttuvat lämmöksi ja ystävyydeksi.

Otto pohtii Me Too -ilmiötä sen eri kanteilta, jokakesäisiä vierailujaan Kuhmon kamarimusiikkifestivaaleilla, työtään mielisairaalassa ja eduskunnassa, häpeällisiä tilanteita nuoruudessa, luulosairauden asuun pukeutunutta neuroosiaan ja siitä selviämistä, heikkouksiaan, yksityisen hammashoidon älyttömiä hintoja, vihapuheen vaarallisuutta (puheet edeltävät tekoja), muistojen mytomaanista luonnetta ja paljon muuta. Osasta muistelua muodostuu esseetyylistä kirjallisuutta. (Laitankin tunnisteisiin myös esseen)

Eduskunnan EU-äänestystä edeltävät viikot saivat Oton näkemään työpaikkansa suljettuna laitoksena, johon pätivät samat häikäilemättömyyden säännöt kuin pakovarmoihin vankiloihin, joissa taistellaan vallasta, muodostetaan klikkejä, lahjotaan ja uhkaillaan.  
Kun Otto pitkien vääntöjen jälkeen vapautuu hetkeksi vankilastaan ja saa piipahtaa kotona, niin siellä odottavat postissa tappouhkaukset ja kakkalähetykset.
Käytettyä vessapaperia sisältävien  kirjeiden lukumäärä kasvoi niin, että Otto alkoi tuntea itsensä vessanpytyksi - hätätilassa se meni vielä huumorin piikkiin. 

Olisin niin halunnut vielä jatkoa Jätkäsaarelle. Kirjan nimihän on 'Seuraavaksi Jätkäsaari' eikä 'Lopuksi Jätkäsaari'. Mutta kuolemalle me emme mahda mitään. Rakastettavimmatkin kuolevat.

Harva vanhan miehen kirja on näin poikamainen. Claes Andersson oli loppuun asti nuori sielu. 

Otto mainitsee kaksi mielikirjailijoihinsa kuuluvaa, jotka ovat samat kuin minulla, J. M. Coetzeen ja Karl Ove Knausgårdin. Oikein ilahduin, kun näin Coetzeen nimen, olenhan hänen 'fangirl'.

Oton terveiset sapeleitaan kalisteleville diktaattoreille voisi olla se, mitä hän tajusi selvitessään välirikostaan ystävänsä kanssa: Sama mikä pätee ihmissuhteiden kuprujen oikomisessa pätee kansanmurhien selvittelyssä. Ei ole muuta tietä kuin sovinnon tie. 

                               ---------------

Nyt on koululaisilla syysloma, jonka nimeksi on lanseerattu lukuloma. Hyvä, hyvä! Me ponnistamme Mentulan residenssistä kahden alakoululaisen kanssa Tallinnaan kylpylälomalle. Olemme kehottaneet matkakavereitamme ottamaan mukaan laivalle lukemista. 
Hyvää syyslomaa teille kaikille joilla on sellainen, ja itseni kaltaisille aina lomalla oleville muuten vain kivoja syyspäiviä!


keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Elina Hirvonen, Punainen myrsky - (sekä ilahduin lukemastani että petyin)




Elina Hirvosen romaani Punainen myrsky kertoo erään pojan, myöhemmin miehen, näkökulmasta, millaista on kokea lapsuus perheessä, jossa isä on mukana vastarintaliikkeessä, kokea pakolaisuus, asettuminen uuteen maahan ja haasteellinen työ, jossa joutuu kohtaamaan oman perheensä vainoajia. 

Ilahduin Hirvosen kauniista kielestä ja pakolaisuuden ytimen kuvaamisesta.
Kirjan irakilainen poika joutuu lapsena pelkäämään, että paljastaa vahingossa isän salaisuuden. Ihmiset jakautuvat diktaattorin kannattajiin ja vastustajiin. Vastustajat joutuvat pitämään mielipiteensä piilossa ja elämään paljastumisen pelossa varpaillaan.
Uudessa demokraattisessa kotimaassa Suomessa taas on aivan eri säännöt olemiselle, mikä hämmentää murrosikäistä. Poika haluaa kiihkeästi olla kuten kaikki muut ja harmittelee, ettei pysty ilmaisemaan itseään uudella kielellä kuten haluaisi. Ainoa paikka, jossa hän on saattanut rentoutua oli välietappi, pakolaisleiri aavikolla. Sinne paenneet olivat kaikki diktaattori Saddamia vastustavia. Lasten ei tarvinnut varoa puheitaan.

Nyt tiedän, että juuria ei ole. Olen hukassa, enkä tiedä keneltä kysyä tietä. Isä ja äiti ovat vielä enemmän hukassa kuin minä, he joutuvat pinnistelemään ymmärtääkseen sanoja, reittejä, ihmisiä, heidän ympärillään on kaiken peittävä sumu, jonka keskeltä välkkyy heikko valo, he eivät tiedä, miten sen luokse löytää. Vanhempien epävarmuus musertaa minut. Haluaisin pysyä heistä kaukana, antaa heille tilaa surra rauhassa, leikkiä, että en näe. 

Poika vihaa sitä, miten yksinkertaisia monimutkaiset asiat suomalaisille nuorille ovat ja miten hän jää yhä uudelleen ulkopuolelle. 


Heillä on palestiinalaishuivit, rauhanmerkit ja varmat mielipiteet. Niinä päivinä vihaan heitä kaikkia. Vihaan sitä, miten varmoina, itsetietoisina, ylimielisinä he puhuvat maasta, joka minulle on kuvia poranteristä ja pommien silpomista lapsista, ja kodista, jonka joudun joka ilta kuvittelemaan uusiksi.

Kun päähenkilö on jo nuori mies ja naimisissa vaimo pyytää häntä poraamaan seinään taitettavan hoitotason pian syntyvälle vauvalle. Pora tuo heti miehelle mieleen Saddamin kidutussellin tappomenetelmän, jossa vangin selkärankaa porattiin toisten vankien odottaessa rivissä vieressä. Myös lihamylly on hänen muistoissaan aivan muuta kuin kaupan lihatiskin kone.
Hän miettii, mitä pitää tehdä, jos mieli on täynnä kauhuja, joiden pelkää tuhoavan kaiken. Oman minän mustuuden paljastuminen ja huijarisyndroomainen pelko siitä, että ei täytä odotuksia, vaivaavat häntä työssäänkin, jossa tarvitaan rautaisia hermoja. 
Kukaan ei tiedä, miten paljon pimeää minuun mahtuu.  

Petyin kirjan alun hitaaseen käynnistymiseen, eräänlaiseen paikallaansutimiseen. Ensin on kaksi mottoa, kursiivilla painettu tarina minä-kertojan isän ja tämän kaverin painajaismaisista kokemuksista irakilaisessa vankilassa sekä vielä kirjailijan äänellä kerrottu luku, jossa kuvaus nyky-Suomesta, sitten vasta päästään itse tarinaan, joka jakautuu kahdeksaan osaan. Lopussa on kirjailijan jälkisanat 3.6.2019. 
Joidenkin lukujen alussa on kirjailijan katsaus tilanteeseen Irakissa, Suomessa tai maailmalla kulloisenakin aikana ja sitten päähenkilön minä-muotoista kerrontaa. 
Minusta kirjan alussa on aina hyvä mennä suoraan tarinaan, ja tässä tarina on todellakin tarpeeksi vahva sellaisenaan, ilman koristeluja. 

Jälkisanoissaan Hirvonen kertoo, miten pohti Isiksen nousua ja pakolaisuutta vuonna 2015 ja kaavaili dokumenttielokuvaa. Hän suunnitteli kysellä näistä asioista eri ihmisiltä, yksi heistä olisi CMI:llä työskentelevä Hussein al-Taee.  Yllättäen al-Taee lähestyikin häntä ja pyysi kirjoittamaan sairastuneen äitinsä tarinoihin perustuvan kirjan. Hirvonen kiinnostui ideasta ja lupasi kirjoittaa romaanin, jonka lähteinä hän käyttäisi al-Taeen perheen tarinoita.
Hirvonen alkoi kerätä materiaalia ja tapasi vuosien ajan Hussein al-Taeeta ja hänen Suomessa asuvia äitiään, tätejään ja siskojaan ja Irakissa sinne palanneita isää ja veljiä. Hän päätti rajata katseen lapsen katseeksi. Näin alkoi rakentua kirja Punainen myrsky.
Keväällä 2019 Hussein al-Taeen menneisyydestä löytyy vihakirjoituksia, joita varsinkaan hänen asemassaan olevalla ihmisellä, rauhanneuvottelijalla, ei olisi pitänyt olla. Syntyy kohu ja juuri eduskuntaan valittu al-Taee joutuu pitkälle sairauslomalle. Hirvonen on tekemässä viimeisiä korjauksia käsikirjoitukseensa, eikä halua muuttaa sitä, vaikka tietää joidenkin lukijoiden näkökulman nyt muuttuvan. 

Olen pettynyt siihen, että Hirvonen ei ole muuttanut joitain asioita. Kirjassa on monta kertaa, miten päähenkilö tiesi itsessään olevan pahaa ja pelkäsi sen esiintuloa. Nämä kohdat tuntuvat paljastuneiden kirjoitusten jälkeen niiden selittelyltä. Miehen historia kertoo kyllä siitä pimeästä puolesta muutoinkin, ja tapahtumien kuvaus kertoo aina enemmän kuin henkilölle kirjoitetut ajatukset. 

Miksi tällainen jälkikirjoitus ylipäänsä? Kun Hirvonen kaiken lisäksi ei kerro vihakirjoituksista mitään, vain että hän on seurannut "Hussein al-Taeen toimintaan liittyviä uutisia surun ja hämmennyksen vallassa", niin mitä ajattelee kirjaa muutaman vuoden päästä lukeva, kun kohut ovat ohi. Mitä uutisia? Mitä kirjailija oikein vihjaa?
Kuten alun pitkän vauhdinoton, niin minusta myös lopun turhan jälkikirjoituksen voisi poistaa ja lopettaa kiitoksiin inspiraatiosta Hussein al-Taeen lapsuudenperheelle. Silloin kirjan lukisi romaanina ja universaalina kuvauksena pakolaisuudesta.  

Olen pettynyt myös siihen, että Punaisen myrskyn näkökulma ei ole toivomuksen mukaisesti äidin tarina, vaan pojan. Isäkin on vahvemmin kuvattu kuin äiti. Äiti on kuin haavekuva kaikkensa muiden hyväksi tekevästä ihmisestä, joka loihtii myrskyn keskellä huojuvaan telttaankin kodin ja pitää lapsensa aina puhtaina. Sivuhenkilöksi jäävä lempeä äiti synnyttää seitsemän lasta, pakolaisleirilläkin syntyy lapsi keskellä punaista myrskyä, mutta nämä asiat vain todetaan. 
Miesten pakolaistarinoita on kirjoitettu paljon. Odotan, että joku kirjoittaisi tasokkaan romaanin siitä, miten tytöt ja naiset kokevat pakolaiseksi joutumisen ja sopeutumisen uuteen kulttuuriin. 

Kirjassa on muutama herkullinen kohtaus kulttuurien törmäyksestä. Perhe lähtee piknikille, kuten ennen kotona Irakissa, kauniisti puettuina eväskori ja filtti mukana, mutta kun he pääsevät rannalle, heitä kohta uskomaton näky. Ihmiset ovat lähes alasti. Isä kääntää selkänsä rannan ihmisille, levittää kätensä suojaten lapsiaan näyltä ja ohjaa heidät pois. Kotona isä selittää, miten suomalaiset ovat hyviä ihmisiä ja miten heidän on oltava kiitollisia.
Poika palaa näihin sanoihin, kun tuntematon sähisee hänelle "saatanan shiia" ja "jokainen teistä pitäisi tappaa".
Isän sanat jäävät kaihertamaan mieltäni. Ne ovat kauniit, mutta samalla raivostuttavan nöyrät. 

Vielä yksi napina. Miksi kannen neliapilassa ei ole yhtään vihreää? Neliapila löytyy Suomesta koulun retkellä ja pieni poika rakastaa Suomen vehreää luontoa. Eikö siinä voisi punaisen myrskyn ohella pilkottaa myös hieman vihreää.

   "Tässä on neliapila. Se on harvinainen, teillä kävi tuuri, kun löysimme sen. Etsimme niitä, koska vanhan uskomuksen mukaan neliapila tuo onnea. Tämä taas on sammalta."
Painan kämmeneni sammalta vasten, se on metsän pehmeä, auringonlämmittämä tyyny. Suljen silmäni ja kuulen puiden ja lintujen nimet. 
    "Nyt elämäni täällä alkaa", ajattelen. Pyydän neliapilan opettajalta ja tutkin sen sydämenmuotoisia lehtiä. Kun lehden kohottaa kohti taivasta, valo kuultaa sen läpi. 


-----------------

10.10. Lisäys, kuten tavallista. Saan aina päivän parin päästä jotain uutta mieleeni.

Linkkejä muiden kirjoituksiin: Kirjojen kuiskettaKirjaluotsi, Lukulaiffii
Joissain blogeissa kerrotaan, että ns. ennakkolukukappaleissa on ollut  kirjan alussa myös kustantajan esipuhe. Hyvä, että siitä on luovuttu, kun kirjan alku on muutoinkin raskas. 

Haluan lainata tähän vielä yhden kohdan. Ollaan äidin Irakista hankkimalla tontilla ja poika miettii: "Tarvitsisin taikasauvan, jonka kuvittelin äidin käteen pakolaisleirillä. Tarvitsisin hänen kykynsä kulkea kahden maailman välillä, loihtia kauneutta sinne, missä sitä ei näy. Eniten maailmassa haluaisin äidin kyvyn luoda ympärilleen turvaa ja rakkautta. Mutta se kyky on vain hänellä."
Haluaisin kovasti kuulla äidin oman äänen: miksi minä hankin palan maata Irakista, mitä ajattelen lapsistani ja miehestäni, joka kaiken jälkeenkin vielä haluaa kotimaan politiikkaan, olenko onnellinen. 


perjantai 4. lokakuuta 2019

Puhtaat paperit?




Kun on saanut syövän, niin ihmiset kysyvät usein kontrollikäyntien jälkeen:"Saitko puhtaat paperit?" Minäkin luulin silloin hoitopolun alussa, että sellaiset paperit annetaan jossain vaiheessa ja sitten juhlitaan huojentuneina ja paha episodi on ohi. Näin ei ole. Jos on onnekas, niin vuosikontrolleissa todetaan, että nyt ei näy mitään syöpään viittaavaa, seurataan ja katsotaan taas vuoden päästä. Kontrollien tiheydestä ja määrästäkin ollaan eri mieltä; jotkut asiantuntijat sanovat, että viisi vuotta riittää, toiset ovat sitä mieltä että pitäisi seurata kymmenenkin vuotta tiheästi.
Rintasyövän uusiutumisista 60 prosenttia ajoittuu viidelle vuodelle leikkauksen jälkeen, minkä vuoksi tälle ajalle määrätään viisivuotinen lääkitys niille, joiden syöpätyypppi on sellainen, että siitä on hyötyä. Sen jälkeen lääke lopetetaan ja seurannat harvenevat jokavuotisesta joka toiseen vuoteen. 

Minä sain hiljattain viisivuotistarkastuksessa "puhtaat paperit". Kasvainarvo ei ollut noussut ja röntgenkuvassa ei näkynyt mitään epäilyttävää. Aloin jo vähän jännittää, koska tarkastukseni siirtyi pitkälle mammografian jonojen vuoksi. En olisi uskonut, että kuvantamiseen olisi pitänyt varata aika kuukausia etukäteen. Viiden vuoden aikana hoito on muutoinkin heikentynyt, tarkastukset siirrettiin vuosi sitten syöpälääkäreiltä terveyskeskuksen yleislääkäreille.
Olin luullut, että tuntisin samanlaista riemua kuin yksivuotistarkastuksen hyvistä tuloksista. Aika ja Letrozol-lääke ovat tehneet tehtävänsä. Olen jollakin tapaa aivan erilainen kuin ennen tuota lääkitystä, raskaampi ja väsyneempi. Muutama viikko sitten lääke loppui apteekeista ja kysyin lääkäriltäni, vähennänkö asteittain vai kerralla ja hän vastasi, että kun satsi loppuu, niin sitten vaan kertalopetus. Ihanaa, pääsen ehkä tämän "myrkyn" haitoista. Mitään ihmeellistä ei ole lopetettuani vielä parissa viikossa tapahtunut. Olisko lämmönvaihtelut vähentyneet. 
Kärsin viiden vuoden aikana useista sivuvaikutuksista

Rintasyöpään sairastuneet käyvät toisten saman taudin kokeneiden blogeissa katsomassa, mitä tauti on kullekin tehnyt. Kerron, mitä minun kropassani tapahtui Letrozol-hoidon aikana. Korostan, että samanlaista ei välttämättä tapahdu kaikille, jotkut pääsevät helpommalla ja joillakin on paljon hankalampaa.
Veriarvot huononivat, kolesteroli nousi ja verenpainelääkitystä jouduttiin lisäämään. Astma paheni, tuli useita keuhkokuumeita, joilla ei tosin välttämättä ole ollut tekemistä syöpälääkityksen kanssa. Apu keuhko-ongelmiin löytyi lääkityksen tehostamisesta. Sorminiveleni menivät nopeasti huonompaan suuntaan. Minulla oli viisi vuotta sitten vasemmassa kädessäni kolme sormusta ja oikeassa yksi. Vuoden päästä syöpähoitojen aloittamisesta ei mahtunut kuin yksi keskisormessa ollut nimettömään. Joulupukki on onneksi luvannut tuoda uuden vihkisormuksen. Tontut kyllä osaavat tehdä isompiakin. Aluksi niveleni särkivät, luitakin juili, mutta se vaihe meni ohi. Yhteen aikaan sairastin virtsatietulehduksia. Nekin häipyivät, kun totuin lääkkeeseen. Olen ollut välillä kuumissani ja välillä viluinen. Se on pieni huoli ja saattaa johtua myös osin kilpirauhashormonin heittelystä elimistössä ja kukaties muusta. Väsyn helpommin.
Kysyin kerran syöpähoitajalta näistä oireista ja hän sanoi, että ne ovat kaikki yleisiä ja Letrozolin käyttöhän vanhentaa.
Olen muutoinkin siinä iässä, että viisi vuotta vanhentaa, mutta jospa tästä virkistyn, kun sain lopettaa vanhentavan lääkkeen.  

Vanhenemisesta ymmärtää lisää, kun vanhenee. Nuorena ajattelin, että se tarkoittaa muutoksia ulkonäössä, huonompaan tietty, ja että se on ihan itsestä kiinni, päästääkö itsensä vanhenemaan. Nyt tuollainen ajattelu tuntuu hyvin erikoiselta. Terveyden säilyminen ja säilyttäminen, sen verran mitä pystyy, on tärkeintä. 

Olen hyvin tyytyväinen, että kasvainarvo ei ole noussut ja mammografiassa ja ultrassa ei  näkynyt muutoksia. Sitä moni ihmettelee, miten leikattu puoli saadaan lasilevyjen väliin. Kyllä se vain saadaan. Arpea ja kainalon ihoa venytetään. Ei se edes koske. Enemmän nämä kuvaukset koskivat silloin, kun rinnoissa oli estrogeenin aiheuttamaa runsautta ja tiiviyttä. 

Nyt minulla on päällimmäisenä agendana kolesteroliarvojen alentaminen. Ne ovat nousseet koko viiden vuoden ajan, neljällä alkavasta vimeisimpään hätkähdyttävään 6,6:een. Pitäisi olla alle 5. Nyt se paha kolesterolikin on 4,6 , tavoitearvo on alle 3. Sain kolme kuukautta armonaikaa, joulukuun lopussa mitataan, ja jos parannusta ei ole tapahtunut, niin ei kun lääkehoito, jota en sivuoireiden vuoksi haluaisi. Toivon, että Letrozolin häipyminen vaikuttaa osaltaan. Ja minähän teen kaikkeni! Liikun joka päivä ja kevennän ruokavaliotani. Tulihan sitä kesällä pistellyksi kermajäätelöä ja kermavaahtoa mansikoiden kera, syödyksi ihania kermajuustoja ja suklaata. Tapanani on ollut juoda iltapäiväkahvit leivonnaisten kera. Hyvästi leivokset! Tänään söin kahvin kanssa riisikakun. Jouluna syön yhden puolikkaan joulutorttua. 
Ei ole kiva tietää, että verisuonet ovat ahtautumassa. Perinnöllistähän tämä on, osittain. 
Mieheni sai kolesterolinsa laskemaan huomattavasti ja hämmästyttävän nopeasti punariisillä. Minä olen tuhahdellut tällaisille luontaislääkkeille, mutta pitäisköhän kokeilla.  

Syksyisin on ollut jo muutamana vuonna Roosa nauha -kampanja, jolla kerätään varoja rintasyövän ja gynekologisten syöpien tutkimukselle ja sairastuneiden neuvontapalveluihin. Rintanauhojen lisäksi tuotteita on myynnissä mukeista siivousvälineisiin S- ja K-ryhmien myymälöissä, Lindexillä. XXL-urheilukaupoissa ja Arabian myymälöissä. 
Tämän vuoden Roosa nauhan on suunnitellut Seela Sella, jonka lähipiirissä on useita rintasyöpään sairastuneita. Nauhan viesti on: "Näytä tunteesi. Näytä tukesi". Nauhassa on hopeisia ilon ja surun pisaroita. Toivon, että useimmilla sairastuneilla kyynelet kääntyisivät ilon suuntaan!

Toivon kaikille lukijoille kaikinpuolista terveyttä ja ihanaa syksyä! 

Mylsän raitilta 4.10.

lauantai 28. syyskuuta 2019

Elämäni kirjojen kertomana


Rönttösiä leipomassa 29.9. 2019

Nyt on blogeissa kiertämässä hauska tehtävä: tarkastele blogissasi esittelemiesi kirjojen nimiä sovittaen niitä tiettyjen otsikoiden perään. 
Kerran aiemmin vastailin sellaiseen kyselyyn, jossa kirjojen nimiä etsittiin omista kirjahyllyistä. Tässä silloinen postaukseni (klik). 

En siis miettinyt ollenkaan kirjojen sisältöä - silloinhan tehtävä olisikin huomattavasti vaikeampi - vaan otin tarkasteluun vain kirjan nimen  ja sen tuottamat assosiaatiot. 

Pari kirjan nimeä saattaa olla luonnoksista, joita ehkä joskus vielä työstän. 



Lapsena olin:  Ihmettä kaikki (Juha Itkonen)

Nyt olen:  Marjatan satuja (Marjatta Kurenniemi)

Haluaisin olla:  Säkenöivät hetket (Katja Kallio)


Ominaisuuteni, josta en luovu:  Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla


Taito, jota haluan kehittää:  Vanhanakin voi ajatella, ja koska vieläkään en ole intohimoinen kokki, niin myös Sopan syvin olemus


Kotini:  Syli

Elämäni:  Ihmisen vaatteissa


Ohje, jota pyrin noudattamaan elämässäni:  Todellisuuden kosketus (Timo Airaksinen)


Asia, jota ilman en voisi elää:  Elämän värit


Asia, jota en haluaisi kokea:  
Häpeäpaalu, en myöskään haluaisi olla Tapetinvärinen

Työni:  Sivuhenkilö

Työpöydälläni:  The Audacity of Hope (Barack Obama) ja joitain Sydämen asioita

Yöpöydälläni: 
 Lue minua

Antavat voimaa:  
Et kävele yksin, joskus voimaa antavat myös Enpä usko ja Sinun silmäsi näkivät minut

Vievät voimia:  Röyhkeys

Viestini ystävälle:  Me and You ja tapaamisehdotuksena Towards Another Summer

Minua mietityttää usein:  Me muut

Minua pelottaa joskus:  Omavaltaista menettelyä

Tulevaisuudensuunnitelmani:  Haudatkaa minut jalkalistan taakse 
(jos olisin kerännyt nimiä kirjahyllystä, niin tässä lukisi The Lovely Bones, Alice Sebold)



Tämän laittoi liikkeelle Mai, Kirjasähkökäyrä (klik) 

Hän löysi sen Satun blogista Kirjat kertovat (klik)

Minusta tämän tehtävän parissa oli hauska näperrellä. Helpompi olisi löytää vastauksia kirjahyllyn kirjoista. Tulevaisuuden suunnitelmiini sopisi monikin, esim. Miina Supisen Liha tottelee kuria ja Esther Vilarin Hyvin opetettu mies. Iweala Uzodinman Speak No Evil sopisi elämänohjeeksi ja jonnekin pitäisi sijoittaa Kirsti Mäkisen Lollot ja kollot

Tee Sinäkin oma listasi tai kerro, mitä olisit valinnut. Huumoria saa olla, kiitos! 

----------------
Lisäys seuraavana päivänä

Vaihdoin tähän kirjoitukseeni luontokuvien tilalle kuvat Kouvolan kuhmolaisten rönttöstapaamisesta, josta juuri palasin. Me leivoimme paistoimme ja herkuttelimme yhdessä. Mukana oli joitain entisiä oppilaitanikin. Olipa kiva nähdä! Minähän en ole siis syntyisin kuhmolainen, ei miehenikään, olimme siellä töissä 23 vuotta, ja se antaa kyllä jo oikeutuksen laulaa Nälkämaan laulua ja pitää rönttösiä omana perinneherkkunaan. 






-------------

2.10. lisättyä
Kunnostauduin, laitoin linkit niihin, joista olen kirjoittanut. Kirjan nimeä klikkaammalla pääset katsomaan, mitä olen kirjoittanut ko kirjasta. 
Muutama listani kirja on jäänyt luonnokseksi. Lisäsin niihin kirjailijan nimen, niin on helpompi googlata, jos kiinnostut kirjasta. Olepa hyvä!

maanantai 23. syyskuuta 2019

Mielipidevaikuttamisesta ilmastokriisissä



Mitä suurempi on foorumisi, sitä suurempi on vastuusi.

Ihmiskunnan suurimmilla johtajilla, niillä jotka muistetaan, on näet ollut kaikilla yksi yhteinen piirre: he ovat päättäneet oikeassa tilanteessa asettaa tulevaisuutemme nykyhetken edelle. 

Ensimmäinen lause on 16-vuotiaan Greta Thunbergin puheesta maailman talousfoorumin kokouksessa Davosissa 25.1.2019. 
Toinen on hänen äitinsä Malena Ernmanin ajatuksia kirjassa Sydämen asioita, perhe ja planeetta kriisissä.

Kun Ernman-Thunbergin lapset ovat pieniä, heidän elämänsä on huoletonta ja rikasta. Äiti on Ruotsin tunnetuimpia oopperalaulajia ja näyttelijäisä toimii vaimonsa managerina. Suloiset tyttäret pääsevät mukaan esiintymismatkoille maailman metropoleihin ja saavat elää mukavaa elämää ruotsalaisessa kansankodissa.
Kun tytöt lähestyvät murrosikää, jotain kummallista tapahtuu. Molemmat sairastuvat vähän alle 11-vuotiaina neuropsykiatrisiin häiriöihin. Gretan diagnoosiksi todetaan Aspergerin oireyhtymä, hyvätasoinen autismi ja pakko-oireinen häiriö. Siinä missä Greta vetäytyy oman hiljaisuuteensa Beata raivoaa. Hänen elämänsä on yhtä kaaosta ja paniikkia; diagnoosiksi tulee ADHD, piirteitä Aspergerista, pakko-oireisesta häiriöstä ja uhmakkuushäiriöstä. 
Beata toipuu musiikin ja tanssin avulla, hän on lahjakas laulaja kuten äitinsä, mutta Gretan oirehdinta jatkuu pitkään.

   Greta oli juuri aloittanut viidennellä luokalla ja hänen oli paha olla. Hän itki iltaisin nukkumaan mennessä. Hän itki matkalla kouluun. Hän itki tunneilla ja välitunneilla, ja opettajat soittivat kotiin lähes päivittäin. Svanten täytyi rynnätä hakemaan häntä kotiin Moseksen luo, sillä vain Moses pystyi auttamaan.
   Greta istui kultaisennoutajamme vierellä tuntikausia, rapsutteli sitä ja silitti sen turkkia. Yritimme kaikkemme, mutta mikään ei tepsinyt. Hän tuntui katoavan pimeyteen ja ikään kuin lakkasi toimimasta. Hän lakkasi soittamasta pianoa, lakkasi nauramasta, lakkasi puhumasta. 
   Lopulta hän lakkasi syömästä.   

Gretan kanssa käydään syömishäiriöklinikalla. Käänne tapahtuu, kun hänet aiotaan ottaa sisään osastolle. Greta päättää yhtäkkiä ruveta syömään. Syöminen ei ole helppoa, vähitellen paino alkaa kääntyä nousuun. 
Kuten erityslapset hyvin usein, niin saa Gretakin kärsiä toisten lasten pilkasta ja syrjinnästä.
Kun koulunkäynti käy mahdottomaksi kiusaajien ja jaksamattomuuden vuoksi, eräs opettaja opettaa lahjakasta tyttöä salaa yksityisesti koulun kirjastossa isän odottaessa ulkopuolella.

Kirja kertoo seikkaperäisesti perheen kriisistä. Lasten oireet, varsinkin Gretan syömättömyys, ajavat vanhemmat epätoivoon ja uupumukseen. Työtkin kärsivät ja he päätyvät perumaan äidin oopperanäytännöt ja keskittymään töihin kotimaassa.  
Ilmastoasia tulee mukaan vähitellen. Äiti alkaa kolumneissaan Mittmedian Dalarnas Tidningar -lehtiin keskittyä ilmastoon ja saa siitä moitetta. Pitäisi kirjoittaa muistakin aiheista, mutta kolumnisti kokee muusta kirjoittamisen turhaksi.
Tuntuu vähän kuin eläisi 1900-luvun alkua ja intoilisi jostakin muusta kuin yleisestä äänioikeudesta, työväenluokan työehdoista, naisten vapautumisesta tai oikeudesta kuulua ammattiyhdistykseen.
Paitsi että tämä on tietenkin paljon, paljon dramaattisempaa.
Viimeisessä kolumnissaan Malena Ernman arvostelee sitä, että lehti antaa tilaa ilmastonmuutoksen ja juutalaisten joukkotuhon kieltäjille ilman mahdollisuutta vastaväitteisiin. Tätä kolumnia ei koskaan julkaista, ja Ernman lopettaa kolumnistina. 

Eräänä päivänä Gretan vielä ollessa oppitunneilla mukana koulussa näytetään elokuva valtamerten roskasta. Greta itkee sitä katsoessaan. Tunnin jälkeen oppilaat alkavat heti käytävässä jutella uusista iPhoneistaan ja shoppailustaan Thaimaassa, He ovat unohtaneet valtameressä kelluvan Meksikon kokoisen roskasaaren ja popsivat ruokalassa hyvällä ruokahalulla hampurilaisia. Greta sen sijaan on suunniltaan.
Tällaisia me olemme, ja juuri tämä uhkaavien asioiden sivuun siirtäminen pelastaa meidät jatkuvalta maailmantuskalta. Se on psyyken työkalu, jota Gretan tyyppisellä aspergerihmisellä ei ole.
Lisäksi me olemme paksunahkaisia ja kiinni omissa asenteissamme ja tavoissamme. Tässä kohtaa tulee mieleen nuoren esikoiskirjailijan Antti Röngän Jalat ilmassa -romaanin päähenkilö, koulupoika, joka poliisin puhuttua vakavasti koko koululle kiusaamisen vaikutuksista ajattelee kiusaajiensa lähestyvän häntä anteeksipyyntö mielessään, mutta nämä ovatkin saaneet luennosta lisäsytykettä ilveilyihinsä. 
Ei ihminen muutu tiedon ansiosta kovinkaan helpolla. 

Luontokysymykset eivät jätä Gretaa rauhaan. Hän on yksi voittajista Svenska Dagbladetin järjestämässä ympäristöaiheisessa kirjoituskilpailussa, jonka jälkeen muutamat luontoihmiset ottavat häneen yhteyttä ja hän osallistuu pariin puhelinkokoukseen muiden aktivistien kanssa aiheesta mitä tehdä ilmastokriisille. Fossilfritt Dalsland -yhdistyksen Bo Thorén ehdottaa marsseja ja koululakkoa Floridan Parklandin oppilaiden tapaan, jotka ampumistapauksen jälkeen kieltäytyivät menemästä kouluun vaatien tiukempia aselakeja. Greta alkaa kehitellä lakkoideaa, mutta ei saa muita mukaan. Niinpä hän sitten 20. elokuuta 2018 asettuu Skolstrejk för klimatet -kylttinsä ja laatimiensa lehtisten kanssa Ruotsin valtiopäivätalon eteen tarkoituksenaan jatkaa yhden hengen mielenilmaustaan kolme viikkoa, vaalipäivään saakka. Samalla hän kertoo Twitterissä ja Instagrammissa, mitä on tekemässä. Huolestunut Svante-isä seuraa lähistöllä valmiina tulemaan apuun tarvittaessa. Apua ei tarvita, Greta pärjää hyvin. Media kiinnostuu, ja mikä tärkeintä ihmiset kiinnostuvat, varsinkin nuoret ympäri maapallon. 

Liikkeen sanotaan syntyvän sillä hetkellä, kun omin päin toimiva ihminen saa seurakseen toisen ihmisen.
   Tämän perusteella maailmanlaajuinen koululakkoliike saa alkunsa yhdeksän maissa aamulla Gretan koululakon toisena päivänä.
   Silloin Adolf Fredriks musikklasser -koulun kahdeksasluokkalainen Mayson tulee kysymään, saako hän istua Gretan seuraksi. Greta nyökkää. 

Kirjan ensimmäinen painos päättyi tilanteeseen ennen kylttiä ja istumislakkoa. Laajennetussa laitoksessa, joka on suomennettu, on lisäksi kuvaus Gretan koululakon alkuajoista ja liitteenä Gretan puheita eri foorumeilla alkaen hänen Tukholman ilmastomarssilla 8.9. 2018 pitämästään puheesta ja päättyen 30.3.2019 puheeseen Berliinissä elokuva- ja televisioalan Goldene Kamera -palkintogaalassa.
Tyttö, joka puhui vain perheenjäsenilleen ja pelkäsi toisia lapsia, on nyt puhunut ihmisjoukoille sulavasti hyvällä englanninkielellä ja tullut luontoasioista kiinnostuneiden teinien idoliksi. Äidin mielestä tämä kaikki on kuin satua. 
Gretan pitäessä ensimmäistä isoa puhettaan Svanten vierellä oleva nainen tunnistaa hänet Gretan isäksi ja sanoo hänelle, että olet varmaan tosi ylpeä. Svante vastaa:"Ei, en ole ylpeä. Olen äärettömän onellinen, kun näen että hän voi hyvin." 

Gretan tarmo ei pelkästään kasva päivä päivältä. 
Se oikein räjähtää.
Sillä ei tunnu olevan rajoja, ja vaikka yritämme toppuutella häntä, hän vain jatkaa. 
Omasta halustaan.

Elämäntehtävän löytyminen toi merkitystä Gretan elämään ja on auttanut häntä voittamaan syömähäiriönsä ja sosiaalisia pelkojaan. 
Se on tuonut hänelle myös vihamiehiä alusta alkaen. Pilkkaajat ovat erittäin taitavia sosiaalisessa mediassa, heihin kuuluu myös lähipiiriä, mutta Greta selittää asian optimistisesti sillä, että ihmisillä ei ole ilmastokriisistä hajuakaan ja pilkka loppuu, kun tietoisuus uhista kasvaa.

Olen ihmetellyt, miksi niin monet paheksuvat Gretan toimintaa. Kyyniset hapannaamat ovat valmiita vähättelemään kaikkea innostusta toisissa ja löytämään salaliittoja jopa viattoman teinitytön toiminnan takana. 
Eräs asia millä hyviä asioita ajavia ihmisiä yleensäkin lyödään on ilkeämielisten harjoittama syynääminen. Somelällättelijät iskevät heti, jos ihminen itse ei ole täydellinen. Thunbergeillä on koiria - hahaa - ja lennelleetkin ovat kyllikseen. 
Ilmoitan tässä ja nyt, että pidän ilmastokysymysten ratkaisemista hyvin tärkeänä asiana ja aion lentää tulevana talvena lomalle. En pidä päästöjen kompensointia, ns. hyvitysmaksuja kovin tärkeänä ratkaisuna mihinkään, vaan pikemminkin ilmastollisena anekauppana. Paljon muuta ja enemmän pitää tehdä. Siirryn kulkemaan maita ja meriä pitkin sitten kun tämä liikkuminen halpenee, ekologisoituu ja monipuolistuu. Niin tulee käymään. 
Gretakin olisi voinut lentää New Yorkin ilmastokokoukseen purjehtimisen sijaan, kun ne koneet siellä kuitenkin lensivät. Minun silmissäni hän ei olisi sen vuoksi yhtään huonompi ilmastoaktivisti. 

Sydämen  asioita -kirjan tekijöiksi on mainittu kaikki neljä perheenjäsentä, yhdessä keskustellen varmaan kirja on osittain syntynytkin, mutta ensisijaisesti se on Malena Ernmanin minämuotoinen, omalämäkerranomainen teos. Kirja koostuu 108 erimittaisesta tekstistä, jotka ovat kohtauksia perheen elämästä ja esseemäisiä kirjoituksia. Luvut on myös nimetty kohtauksiksi. 
Hieman joissain kohdissa on ylilyöntiä, esim. siinä, miten lyhyt aika meillä on tehdä korjauksia. Tämä sallittakoon, myös Malenalla todetaan ADHD ja olosuhteista johtuen masennus ja työuupumus.  
Kirja on hyvä herättäjä. Greta toivoi, että Trumpin valinta olisi sellainen, kauheudessaan, mutta niin ei näytä käyneen. 
Myyntitulot Sydämen asioista menevät seitsemälle luontojärjestölle ja Barn i Behov -järjestölle. 

Parhaillaan käytävässä New Yorkin ilmastokokouksessa muistutetaan Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteista. Kovin suuria kokoukselta ei odoteta,
Suomalainen meteorologi, Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteeri Petteri Taalas on sanonut kokouksen alla seuraavasti:"Haluaisin armahtaa nuoria, että he eivät olisi liian ahdistuneita tästä asiasta. Toivoa on, keinoja on ja maailman olosuhteet ovat paremmat kuin koskaan tämän ongelman ratkaisemiseksi. Nyt vain pitää kiristää kunnianhimotasoa."


----
Illalla myöhemmin
Katsoin videon Greta Thunbergin puheesta New Yorkissa. Missään puheessaan hän ei ole ollut niin epätoivoinen ja vihainen. "My message is that we are watching you..." -aloitus saa aplodeja ja, kuulinko oikein, naurahtelua. Gretan ilme synkkenee ja hän toistaa ahdistuneena useaan kertaan puheessaan "How dare you?". Väsymys asioiden muuttamisen hitauteen näyttää saaneen Gretan kärsimättömäksi. Koita jaksaa tämä reissun loppuun, Greta pieni! Olet tehnyt voitavasi, enemmänkin, ja saanut esimerkilläsi mukaan ilmastoliikkeeseen paljon muita. Kaikki hyvä toiminta jatkuu, hyvä on lähtenyt kiertämään. Et pidä aplodeista, mutta kyllä tämä herättäjänä toimimisesi on aplodien arvoista.

Lisäys 24.9.
Tässä vielä linkki Marin kirjoituksen Scener ur hjärtat ensimmäisestä versiosta. 

tiistai 10. syyskuuta 2019

Tara Westover, Opintiellä

Nyt kun olen näyttänyt ponnaripääni (24.8. Love is love) ja hehkuttanut lastenkirjoja edellisessä postauksessani, niin on aika palata aikuisempaan  maailmaan.  



Sara Westover on 33-vuotias historian tohtori. Opintiellä on hänen esikoisteoksensa ja omaelämäkerta, joka on saanut paljon kiitosta.

Idea kirjasta lähti liikkeelle, kun Westoverin yliopisto-opettajat kiinnostuivat hänen erikoisesta opintiestään ja kannustivat häntä kirjoittamaan siitä rohkaisuna muille opiskelijoille, joiden tausta on epätavanomainen ja jotka ovat joutuneet taistelemaan oikeudestaan opiskella. 
Kun Westover pääsi vauhtiin oman opinpolkunsa kuvauksessa hän huomasi, että jos hän haluaa vastata kunnolla kysymykseen, mikä sai hänet opiskelemaan, hänen on paneuduttava lapsuuteensa, josta löytyy selitys. Kirjan nimi 'Opintiellä' ei näin ollen tarkoita pelkkää koulutusta vaan elämänkoulua ja sitä muodonmuutosta, jonka hän on käynyt läpi jätettyään taakseen lapsuuden kotinsa ja sen tarjoamat arvot.

Westoverin perhe asui, ja suurin osa perheestä asuu edelleen, Cliftonin pikkukaupungissa Idahossa. Perheen isällä oli romuttamo ja äiti toimi isän määräyksestä laittomana kätilönä ja valmisti siinä ohessa uskomuslääkkeitä yrteistä. Kaksi vanhinta lasta kävi koulua, mutta sen jälkeen syntyneet viisi lasta jäivät kotiopetuksen varaan. Äiti opetti lukutaidon ja yksinkertaisen laskutaidon, historiasta lapset eivät tienneet mitään. Kaikkien, kuopus Tara mukaan lukien, piti tehdä raskasta ja vaarallista työtä isän mukana romujen erottelussa ja satunnaisissa rakennusprojekteissa. 
Perhe erottautui mormonien yhteisöstä tiukkojen tulkintojensa vuoksi. Isä hävitti puhelimen, jätti autonsa rekisteröimättä ja lapsensa ilman syntymätodistusta. Virallinen yhteiskunta oli vihollinen, jota vastaan valmistauduttiin omavaraisuudella ja asearsenaalilla. Millenniumin lähestyessä isä pakotti perheensä mukaan viikkojen hamstraamiseen. Ruokaa ja öljyä kuopattiin maahan ja jokaiselle lapselle varustettiin survivalistireppu, koska yhteiskunta kohtaisi loppunsa vuonna 2000 ja ketkäs silloin pärjäisivät!
Kun kello näyttää 0.05 eikä mitään ole vieläkään tapahtunut, isä jatkaa saippuaoopperan katsomista, ja yöllä tytär näkee hänet edelleen tv-tuolissaan teeskennellyn rentona. 
   Hän näytti minusta pienemmältä kuin vielä aamulla. Hänen olemuksestaan huokuva pettymys oli niin lapsekasta, että minä mietin, kuinka Jumala oli saattanut riistää häneltä sen hetken. Isä oli uskollinen palvelija, joka antautui kärsimykseensä yhtä auliisti kuin Nooa rakensi arkin. 
   Mutta Jumala ei lähettänytkään vedenpaisumusta. 

Myöhemmin psykologiaakin opiskeltuaan Tara tuli siihen johtopäätökseen, että hänen isänsä oli vainoharhainen ja kärsi sen lisäksi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Tämä vaikuttaa oikealta tulkinnalta, niin outoa poukkoilua isän käyttäytyminen oli. Medialaitteet tiukasti kiellettyään hän jossain vaiheessa hankki äkkiarvaamatta taloon markkinoiden parhaan television. 

Taran edellä hänen isoveljensä Tyler on uhmannut isäänsä ja lähtenyt opiskelemaan. Hän soittaa musikaalisesti lahjakkkaalle Taralle kiellettyä klassista musiikkia, joka saa tämän oivaltamaan, että on olemassa paljon sellaista arvokasta, mikä on häneltä evätty. Niinpä hän ponnistelee 17-vuotiaana yksin kirjoista opiskelemalla collegen pääsykokeisiin ja pääsee sisään. 
Opintiellä on omistettu Tylerille, tietenkin. 
Toinen motiivi kotoa lähtemiseen on päästä pakoon vaarallisen väkivaltaista Shawn-veljeä, jonka käyttäytymiseen ei perheessä puututa. Se, että haettaisiin apua ulkopuolelta, on poissa laskuista. Rukous ja äidin rohdot on ainoa, millä perheessä lääkitään kaikkia ruumiin ja mielen vammoja. Romuttamolla tulee loukkaantumisia, ollaan jopa henkihieverissä, mutta lääkäriin ei mennä, mieluummin vaikka kuollaan ja annetaan kuolla.

Kirjan lukeneissa on niitä, jotka pitävät Taran collegeen pääsyä ihmeenomaisena, jopa mahdottomana. No, kyseessä on älykäs ja sisukas tyttö, ja amerikkalainen collegehan ei ole samaa kuin meidän yliopisto, pari ensimmäistä vuotta on lähempänä meidän lukiotamme ja pääsykoe koostuu armollisista monivalintakysymyksistä. Ammattiin tähtäävät opinnot valitaan vasta monialaisen opiskelun jälkeen.

Tara on collegen aloittaessaan kuin tynnyrissä kasvanut tyttö. Hän ei tiedä mitään holokaustista tai mustien vapaustaistelusta. Hän kavahtaa asuntolan tyttöjä, joilla on huulikiiltoa ja lyhyet hameet. Kuitenkin kyseessä on siveästi käyttäytyvien nuorten mormonicollege, jonka ohjelmaan kuuluu kirkossa käynti. Siitä se lähtee, tiedonhaluinen tyttö pinnistelee opinnoissaan eteenpäin välillä ruumiillista työtä tehden. Hän ei voi hakea stipendiä, koska isän sanat valtiosta saatanana painavat  tässä vaiheessa vielä enemmän kuin hänelle avautuvan uuden maailman asenteet. Keskeyttäminenkin on lähellä, koska köyhyys sitoo ajatukset ja houkuttelee luopumaan tavoitteista. 
Lopputulos on se, että Tara Westover opiskelee historia pääaineenaan tohtoriksi Cambridgessa ja työskentelee vierailevana professorina Harvardissa. Siellä vanhemmat vielä käyvät taivuttelemassa häntä palaamaan lapsuuden oppien mukaiseen mormoninaisen elämään, mutta tytär on etääntynyt heistä liikaa ja saanut elämäänsä uutta arvokkaampaa.

Pahin erottaja perheenjäsenten välillä on se, että he kieltävät systemaattisesti Taran kärsimyksen veljensä pahoinpitelemänä.  
Tämä saa kirjailijan pohtimaan muistojen luonnetta. Ellei Tara olisi pitänyt päiväkirjoja, hän olisi aivopestävissä näkemään asiat toisin ja luopumaan omasta kokemuksestaan.
Pidän kovasti tästä muistelua pohtivasta osasta. Olen itsekin miettinyt paljon muistamista. Muistojen yksityiskohdat saattavat muuttua paljonkin aikojen kuluessa ja eri henkilöiden kuvaamina, mutta muisteltaviin tapahtumiin liittynyt tunne ei, se on aina totta. 

Varhaisemmat muistot saavat usein kerrottuina koomisen sävyn, tuoreemmissa kipu on paljaampaa. Näin on myös Westoverilla. 
Tara-tyttö on joutunut pelkäämään, että omat vanhemmat olisivat mieluummin antaneet hänen vuotaa kuiviin mahdollisessa onnettomuudessa kuin pyytäneet apua yhteiskunnalta. Olisiko näin todella käynyt on sivuseikka. Tärkeintä on se, että he saivat hänet tuntemaan niin. 

Me olemme kaikki monisyisempiä kuin ne roolit, jotka meille tarinoissa sälytetään. Näiden muistelmien kirjoittaminen on havainnollistanut tämän minulle selvemmin kuin mikään - olen yrittänyt kuvata rakastamani ihmiset ja tavoittaa heidän kokonaisuutensa sanallisesti, mikä on tietenkin mahdotonta.

Samaistuin monella tavalla Tara Westoveriin. 
Tässä muuten todella on syytä puhua suoraan kirjailijasta, ei mistään autofiktion päähenkilöstä. Westover on vieraillut kaikissa USA:n suosituimmissa haastatteluohjelmissa kertomassa kirjastaan ja elämästään. Vietin pari tuntia katsomalla videoita, joissa hän on Ellen DeGeneresin, Oprah Winfreyn ja Bill Gatesin ohjelmissa sekä opiskelijoiden haastateltavana Aspen Institutessa. Myös perheen rohdosfirma, nykyään kukoistava huuhaa-yritys Butterfly Experiences, löytyy googlaamalla. Alkuaikoina perheen äiti tiesi, toisin kuin maaninen isä, että hänen rohtonsa ovat vain lisä koululääketieteeseen, mutta nykyään näiden öljyjen ympärillä on miljoonabisnes luentokursseineen ja nettikauppatuotteineen.   
Niin, miten niin samaistuin näin uskomattomaan tarinaan? No, Tara ei ole kuulunut joukkoon, ei lapsuudessa enemmistömormoneihin, ei yliopistomaailmassa hyvän oppineen taustan omaaviin opiskelijoihin, eikä enää opiskeltuaan taustaporukoihinsa. Jokainen luokkahypyn tehnyt suomalainen tietää, mistä Tara puhuu, ja meitä on paljon. Taran tuntema yksinäisyys on universaalia.
Lapsuuden perheessäni tultiin kaikessa jäljessä, ei hankittu radiota, televisiosta puhumattakaan, mitä häpesin. Isäni ei halunnut minun opiskelevan, ja se toi epäluottamuksen välillemme ja pilasi suhteemme siitä asti, kun menin oppikouluun 10-vuotiaana. Taran tavoin yritin aikuisena tehdä toivioretkiä kotiini, mutta yhteyttä ei löytynyt. Käyttäydyimme normaalin kohteliaasti, mutta sisimmässäni tiesin aina valinneeni isäni mielestä väärin, hylänneeni ja joutuneeni siksi hylätyksi. Tiedän, että isäni koki äitini kuoleman jälkeen meidät lapset yleensäkin suunnattomaksi taakaksi, hän toi sen ilmi suuttuessaan, "turhat" opiskelut siihen kaiken päälle. Voin melkein nähdä hänen pahansuovan ilmeensä ja naapurin tytärten kehumisen, koska he olivat menneet heti pakollisten kouluvuosien jälkeen töihin ja naimisiin maalaistaloihin.  Lapsenlapsistakaan ei ollut maamiehiksi.

Oppilaissani on ollut vuosien mittaan sellaisia, joiden kotiolot ovat muistuttaneet paljolti Tara Westoverin kotia. Koulua ja sen oppeja ei ole arvostettu, vain ruumiillista työtä, ja sitä on joissain tapauksissa vaadittu lapselta niin paljon, että läksyjä ei ole enää jaksettu tehdä.  

En siis samaistu mielipiteissäni heihin, jotka sanovat, että hui, aivan uskomatonta, että USA:ssa on tällaistakin toisin kuin meillä, enkä varsinkaan heihin, jotka sanovat, että kirja on vääristelty bluffi, ettei tällaista voi ollakaan. Kiitän Tara Westoveria: I appreciate it! Kiitos, että sanoitit tämän tunteen, joka on painanut minuakin ja vaikuttanut elämääni monella tavalla.   

Videohaastatteluissa Tara Westover on sievä ja sanavalmis. Sitäkin luin jostain amerikkalaisesta keskustelusta, että hän ei voisi olla tällainen noiden kokemusten jälkeen. Tässä on vähän samaa kuin siinä arvostelussa, mitä on kohdistunut pakolaisiin, joidenkin silmissä he eivät ole uskottavia, jos ovat tyylikkäitä ja huoliteltuja. Olisiko Tara voittanut kaikki elämänsä esteet jos olisi nahjus? Minulle hän näyttää ja kuulostaa juuri sellaiselta, miltä kovan koulun läpi mennyt yleensä on. Hän on oppinut työntekoon ja pärjäämään yksin, asioita, joista hän kiittää vaikeaa lapsuuttaan.  

Kirjan kansiliepeestä
                                           
                                           ------------------------------------------------
12.9
Voi ei, tämän kirjoitukseni otsikossa oli pari päivää nimi Sara Westover! Tulee mieleen, mitähän kaikkea muuta menee silmieni ohi. No,nyt se on oikein.


perjantai 6. syyskuuta 2019

Madonna, Herra Peabodyn omenat - ja mitä kaikkea vanha tarina meille opettaakaan!



Pop-ikoni Madonna, Madonna Louise Ciccone, kirjoitti 2000-luvun alussa sarjan tasokkaita lastenkirjoja. Madonna on ollut musiikissaan (josta myös pidän paljon) konservatiivisten arvojen kyseenalaistaja, räväkkä esiintyjä ja yllättäjä. Hänen lastenkirjansa ovat aivan toisenlaisia. Ne ovat perinteisiä hyveitä korostavia kuvakirjoja. Ensimmäinen on The English Roses, suomeksi Englantilaiset ruusut vuodelta 2003. Minä suorastaan rakastan sitä kirjaa.  Aion kirjoittaa siitäkin, mutta ensin tämä, hyvin ajankohtaisen opetuksen sisältävä Herra Peabodyn omenat, joka ilmestyi samana vuonna Ruusujen kanssa.

Herra Peabody on opettajan työnsä ohessa pidetty poikien baseball-valmentaja. Hänellä on hyvä joukkue, jolle tärkeintä on peli, ei voitto.




Pelin jälkeen herra Peabody kävelee kaupungin läpi, pysähtyy erään hedelmäkojun luona, valitsee sieltä kaikkein punaposkisimman omenan, pudottaa sen kassiinsa ja jatkaa matkaa.
Kerran eräs pikkupoika Tommy Tittlebottom kiinnittää kadun toiselta puolen huomionsa opettajan käyttäytymiseen - opettaja ei maksanut omenasta kellekään! - ja ryntää kertomaan kavereilleen. Seuraavan pelin jälkeen hedelmäkojun lähellä on kokonainen joukko lapsia vakoilemassa.

Heille tuli kiire kertoa ystävilleen, jotka kertoivat vanhemmilleen, jotka kertoivat naapureilleen, jotka kertoivat omille ystävilleen Happvillen kaupungissa (joka ei ollut suuren suuri kaupunki).

Ja seuraavana päivänä herra Peabody onkin yksin kentällä. Nappulaliigalaiset ovat jääneet kotiin. Vain yksi uskollinen pikkupoika Billy saapuu ja kertoo opettajalleen, että tämän epäillään olevan varas.
Opettaja vie Billyn hedelmäkojun luo ja sanoo kauppiaalle, että ottaakin tänään omenansa aiemmin, koska peliä ei pelattu ollenkaan. Käy ilmi, että opettaja maksaa ostoksensa kerran viikossa.
Opettaja pyytää Billyä etsimään juorun aloittaneen Tommyn luokseen. Tommy saapuu ja kertoo, ettei tajunnut, kun näytti ihan siltä, että opettaja varasti ja kysyy, miten voisi hyvittää tekonsa.
Opettaja sanoo, että tärkeää ei ole se miltä näyttää, vaan tärkeää on totuus ja pyytää Tommyn tulemaan tunnin päästä kentälle höyhentyynyn kanssa. Siellä katsomon ylärivillä Tommy saa sakset käteensä ja käskyn leikata tyyny kahtia ja ravistella höyhenet tuuleen. Tommy miettii, että olipas se omituinen ja helppo juttu, kunnes opettaja antaa jatko-ohjeen: Tommyn pitää kerätä kaikki höyhenet takaisin ja korjata tyyny. Tommy saa lopuksi opettajaltaan omenan ja lähtee kotiin miettimään mahdotonta tehtäväänsä. 



Ehkä Tommy muistaa jatkossa, ehkä ei, että sanalla ja sanankäyttäjällä on iso mahti. Happvillen kaupunki 'ei ollut suuren suuri', meillä on nykyään isommat areenat. Kun jotain totuudenvastaista on saatettu julki, niin mikään korjaus ei vie pois sitä, että jotkut uskovat yhä vain sen valheen tai eivät ole edes huomanneet jossain muulla areenalla tehtyjä korjauksia.
Kouvolan Sanomien mielipidekirjoituksissa oli juuri sellainen valhe, että eräs alueemme pieni lakkautetuksi merkitty lukio olisi ollut mittauksissa paras ja että isoin, monipuolisen tarjonnan sisältävä lukio olisi tilastoitu heikoimmaksi. Lukiovertailut nyt ovat muutoinkin ihan mitä sattuu (pienissä lukioissa varsinkin joku välkky päättöluokka saattaa viedä koulunsa arvosanatilastoissa huipulle ja seuraavan vuoden vähemmän välkky heikoimpien joukkoon), mutta tällaista mielipidekirjoittajan esittämää tilastotulosta ei edes löydy mistään. Päinvastaista löytyy. Oman asian ajaminen saa keksimään valheita. 
Valhe ei ole mikään viaton epätotuus tai vaihtoehtoinen totuus, se on VALHE. Tässä on nykyään hämärtämistä ja hämärtymistä. 



Takaisin Madonnan kirjoihin. Joka kirjassa on omat kuvittajansa, joilla on aivan erilainen tyyli. Kaikkien kirjojen ulkoasu on viimeistelty yksityiskohtia myöten. Herra Peabodyn omenat on kuvittanut Loren Long. Hän seuraa innokkaasti baseballia  ja on pelannut itsekin ikämiessarjassa. 
Madonna, joka laulu-uransa ohessa on näytellyt 18 elokuvassa, on tehnyt roolin baseball-aiheisessa elokuvassa Omaa luokkaansaA League of Their Own

Herra Peabodyn tarina perustuu vanhaan juutalaiseen tarinaan. Kirjan jälkisanoissa Madonna toivoo tehneensä tarinalle oikeutta. 

Tuotto kirjoista menee lasten hyväksi toimiville hyväntekeväisyysjärjestöille. 
Kaikissa Madonnan lastenkirjoissa on omistus, Ruusujen tarina on omistettu Madonnan omille lapsille ja sen jälkeen kirjoitetut eri ihmisryhmille. Peabody on omistettu kaikille maailman opettajille. 

Minä olen joskus antanut Englantilaiset ruusut pojantyttärelle. Nyt tilasin sen englanninkielisenä, suomeksi ei ollut, nettikirjakaupasta. Haluan omistaa sen itselleni. Herra Peabodysta on painos loppu, mutta pyysin ilmoittamaan jos saadaan lisää. 
Useita Madonnan kirjoja löytyy kirjastoista, ei kuitenkaan kaikkia Roses-tytöjen jatko-osia. Minulla on nyt lainassa neljä, edellisten lisäksi Arvo Uppo-Rikas ja Jakov ja seitsemän rosvoa. Nämä kirjathan sopivat hyvin myös aikuisen luettavaksi. 




Viimeinen kuva opettajasta ja hänen oppilaastaan olkoon muistuttamassa lähikontaktin tärkeydestä opettamisessa. 
Ei se itseohjautuva oppiminen (lue:heitteillejättö), vaikka olisi kuinka hienot sähköiset välineet, taida opettaa lapselle moraalia. 


Claes, Andersson, Seuraavaksi Jätkäsaari

Claes Andersson  tarkastelee omaan elämäänsä pohjautuvan trilogian viimeisessä osassa Seuraavaksi Jätkäsaari (2019) Oton edesottamuks...