sunnuntai 18. marraskuuta 2018

"Influenceri" muistelee Välimeren valoa

Olen nyt ollut kohta kaksi viikkoa Espanjan loman jälkeen Suomessa. Eilen aurinko näyttäytyi ensimmäisen kerran, valjusti, vähän aikaa. Olin siitä tavattoman kiitollinen. Jos tänään tapahtuu sama, riennän lenkkipolulle.
Costa del Solilla paistoi aurinko yhtä vaille kaikkina päivinä.


Yllä oleva kuvani on Benalmádena Pueblosta, jossa kävelimme puoli päivää pysähdellen kuvaamaan maisemia ja yksityiskohtia. Kaksi seuraavaa ovat Mijasin kaupungista. Siellä vietimme kokonaisen päivän.


Kuva:Ume

Kun tulin pienestä putiikista, saippuakaupasta, löysin mieheni juttelemassa paikallisten miesten kanssa. Hän esitteli nämä miehet minulle kollegoinaan, eläkeläismiehinä.

Kuva:Ume

Tässä siis muutama kuva siitä, mitä puuhailimme Aurinkorannikolla. Kävimme paljon museoissa ja taidenäyttelyissä sekä kahdessa konsertissa. Muutoin olimme aamusta iltaan ulkona, vietimme aikaa lähikaupungeissa, vuokra-asunnon patiolla ja uima-altaalla, meren rannalla ja lounaskahviloiden terasseilla. Patikoimme puistoissa ja vuoren rinteen vaelluspoluilla.
Kävimme päiväseltään myös Gibraltarilla kokemassa tuulahduksen Britanniaa. Siellä kiinnostavaa oli ensimmäisen maailmansodan museo, jossa pääsi eläytymään sen aikaiseen elämään.

Osuin juuri paikallislehdessä kiinnostavaan matkailuaiheiseen tekstiin. Siinä mainittiin amerikkalaisen Hervey Allenin 1933 julkaistu kolmiosainen seikkailukertomus, jossa Anthony Adverse -niminen hahmo kokee monenlaista matkatessaan 1700 ja 1800 -luvuilla eri maanosissa ja osallistuessaan niiden myrskyisiin tapahtumiin.

Ote Anthony Adversesta:
Kukaan meistä ei enää tyydy elämään nykyisyydessä ja nauttimaan asioista sellaisenaan. Ajattelemme aina joko menneisyyttä tai tulevaisuutta koettaen aina korjata sitä, mikä meille jo on tapahtunut, tai laatien suunnitelmia vastaisen varalle. Näin olen nykyaikaa on meille tuskin olemassa. Se on aina, ja etenkin juuri meidän päivinämme, jonkinlainen tyhjä väliaika. Toisin sanoen, me emme koskaan ole, olemme juuri olemaisillamme.
Matkustaminen muodostaa tässä alituisessa tyhjyydessä ainoan poikkeuksen. Vain matkustaessamme me elämme kuten tarkoitus on: nykyisyydessä. Kaikki muuttuu silloin täysin eläväksi ja todelliseksi. Olemme jättäneet menneisyyden taaksemme ja tulevaisuuden täytyy odottaa. Sille ei voida tehdä mitään. Näin me lyhyen tuokion ajaksi jätämme sikseen omaa itseämme koskevat huolet ja vain elämme. Tämä tapahtuu äkkiä - ja kestää hetken. Ja olemme onnellisia; huomaamme ihmeeksemme, miten hauskaa on elää, olla oma itsemme.
Olen huomannut, että monet ihmiset löytävät toisensa ja ystävystyvät matkustaessaan yhdessä, mutta tultuaan perille he jälleen kadottavat sekä toisensa että itsensä. He miettivät."Miten on mahdollista, että tuo ihminen minun mielestäni laivassa tai vaunussa oli niin mielenkiintoinen."

Tämä teksti kuulostaa modernilta. Vain tekstin lopussa mainitut kulkuneuvot paljastavat sen iän. Harvempi enää matkustaa laivalla ja varsinkaan vaunuilla.
Lentomatkailun päästöt puhuttavat, ja matkustaminen aiheuttaa paljon muutakin ympäristöhaittaa ja harmia. Kun minun kaltaiseni tavalliset ihmiset ovat päässeet hekin matkustamisen makuun, on syntynyt massaturismia, joka aiheuttaa paikallisille ihmisille ärtymystä.
Toisaalta, mistä esim. gibraltarilaiset saavat elantonsa, jos matkailu loppuu?


Kuva:Ume
Kuvan joutsenet ovat Benalmádenan Paloma-puistosta. Tässä laajassa puistossa on paljon eläimiä, kanoja, kukkoja, tipuja, jäniksiä, kissoja sekä monenlaisia maa- ja vesilintuja, isoja viheralueita, kaksi lampea, patsaita, levähdyspaikkoja, leikkipaikkoja, aikuisten kuntoilulaitteita ja kahvila. Puistoon kuuluu myös erillinen kaktuspuisto, jossa kaktukset jonkalaisia meillä kasvaa pieninä kukkapurkeissa, seisovat ihmistä kookkaampina. 


Olette ehkä ihmetelleet otsikon "influenceria". Oletteko, vai onko se itsestään selvää kaikille muille paitsi minulle?
Helsingin Sanomissa 11.11. Katarina Baer kertoo Merkintöjä-kolumnissaan Tubettajat, nuo söpöt höpöttäjät WSOY:n tilaisuudesta, jossa julkistettiin Antti Tuiskusta kertova fanikirja-tietokirja Antti Tapani.
Tuisku oli tervehtinyt läsnäolijoita:"Hyvät influencerit." Influencerit koostuivat someammattilaisista eli sosiaalisen median sisällöntuottajista, joita ovat artikkelin mukaan tubettajat, bloggaajat ja instatähdet, muun muassa.
"Somettajia on joka lähtöön. Lapsille sisältönsä suuntaava tubettaja yhdistää jutuissaan hulluttelua ja omia mielipiteitään. lifestyle-vloggaaja voi kertoa vanhemmuudestaan, kirjabloggaaja lukemistaan kirjoista... Listaa voi jatkaa loputtomasti."
Jutussa kerrotaan myös, että "omien somekanaviensa pyörittäjät" mainostavat tuotteita ja menestyneimmät influencerit ovat ansainneet yli satatuhatta vuodessa ja uupuneet työssään.

Nyt kun tässä kolumnissa mainitaan kirjabloggaajatkin, niin ilmoitan, että Marjatta Mentula ei ole tienannut höpötyksillään senttiäkään, eikä myöskään sitä halua.
Joistakin keskusteluista olen päätellyt, että jotkut kirjabloggaajat ovat tässä eri linjoilla. On sellaista ilmapiiriä, että on tehty - pyytämättä - ilmaista työtä kustantamoille ja ollaan odottamassa jotain vastineeksi.
Nykyäänhän on muutoinkin, myös työelämässä, sellainen ajattelu vallalla, että kaikesta pitää saada palkka. Huomasin sen jo viimeisinä vuosinani opettajana, kun matematiikan opettajat alkoivat laskea, että isojen valtakunnallisten kokeiden korjaamisesta pitäisi saada erityiskorvaus. Menihän niissä kielten kokeiden korjauksissakin joskus koko pääsiäisloma, mutta toisaalta - se oli antoisaa työtä, oli palkitsevaa nähdä, miten omat oppilaat pärjäsivät, ja tulihan sitä vapaata joskus taas jonkin lyhennetyn päivän yhteydessä. Olin ehdottomasti kutsumusopettaja - ja olen kutsumusbloggaaja! Nautinto tulee itse tekemisestä. Tämä on joidenkin ihmisten mielestä tyhmä asenne, mutta se on myös onnellistuttava ja merkitystä tuova asenne. Olen mielellään tyhmä ja onnellinen. 

Baer kysyy kolumninsa lopussa, "mikä nimike sopisi kaikille omien somemedioidensa pyörittäjille ja kertoisi siitä, kuinka paljon mielipidevaltaa he käyttävät". Vaikuttaja-termi on suomen kielessä jo varattu muille ihmisryhmille, lähinnä poliitikoille.

Työssäni opettajana olin tietenkin influenceri, usein sisällöntuottajakin, kun rakensin opetusmateriaaleja, kokeita ja päivänavaustekstejä. Toivottavasti vaikutukseni oli pääsääntöisesti hyvä. 
Blogikirjoittelulla en koe vaikuttavani. Se on minulle harrastus, jossa  parasta on omien ajatusten selvittely ja keskustelu. Myös lukiessa tapahtuu pohdintaa, kirjoittelu jatkaa sitä. Nämä ovat luullakseni muidenkin kirjabloggaajien yleisimmät motiivit tätä nykyä, ja toivottavasti edelleen, koska sellaisessa rennossa, amatöörimäisessä, keskustelevassa ilmapiirissä viihdyn. 




P.S. Kiitos Pentti Salinille, jonka Penan pakeilta kolumnista Matkailu ahdistaa paikallislehti Keskilaaksossa löysin Hervey Allenin. Pentti lähetti minulle vielä ystävällisesti sähköpostissa pitemmän sitaatin, jota tässä kirjoituksessani käytin. WSOY on julkaissut kirjasarjan Anthony Adverse I-III vuonna 1959. 

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Isänpäivän aamuna elettyä ja ajateltua




Vietämme isänpäivää kahden vanhimman lapsenlapsemme ja perheen lemmikkikoiran kanssa Tuusulassa. Olemme täällä muutaman päivän nuorten kanssa, kun vanhempansa ovat matkalla.

Otin aamulenkillä kuvia Tuusulanjärvelle lautan päälle rakennetusta Sibeliusvaloteoksesta ja lähipuiston valaistuista puista. Valoteos on paikallisen valotaiteilija Toni Luoteen tekemä ja se on kunnianosoitus Eila Hiltusen Sibeliusmonumentille Helsingissä.
Teos saa päivällä valonsa auringosta (tällä haavaa ei muuten paljon saa, kun hämäryys kestää koko päivän) ja iltaisin sekä öisin se on valaistu ledvaloilla. Sibeliushan asui tämän järven rannalla Ainolassa, joten teos sopii oikein hyvin näihin maisemiin.

Me juhlimme lasten kanssa isänpäivää menemällä juhlinnan kohteen valitsemaan lounaspaikkaan syömään. Se saattaa olla vaatimattomasti Kotipizza. Nepalilaisia ravintoloita olemme myös vähän katselleet.
Iskä/vaari saa kohtapuoliin soittoja pojiltaan ja lapsenlapsilta, ehkä kortin ja lahjankin.

Teinit nukkuvat vielä. Me tarjouduimme koiran aamulenkittäjiksi mieheni kanssa. Kun kaikki ovat heränneet, eli kohta, otamme toiset aamukahvit, leivosten kera. 

Minun lahjani miehelleni on vielä tulossa postissa, Kari Hotakaisen kirja Tuntematon Kimi Räikkönen. Annoin pieneksi alkupalalahjaksi HS:n Teema-lehden, jonka aihe on Sivistys.

Tein tietenkin lahjan hankinnassani ison virheen: miehen kirjoittama kirja miehestä miehelle - liikaa miestä!
Olen osunut muutamiin kirjoituksiin, joissa on paheksuttu sitä, että miehet lukevat vain miesten kirjoittamia ja vain sotaa ja jännitystä. Olen huomannut myös keskusteluketjuja, joissa on vuorostaan paheksuttu sitä, ettei isien/miesten annettaisi itse edes valita lukemistaan enää. Ja sitten selityksiä ja pahoittelua, että kyllä saa valita, mutta eihän ne miehet poloiset voi tietää paremmasta, kun niille tarjoillaan vain tätä tällaista, huonoa.
Hoh hoijaa, minä kun luulen, että asia on niinpäin, että sitä myydään ja mainostetaan, mille on kysyntää. Ei kai kustantamot ryhdy väkisin opettamaan ihmisiä muuttamaan lukutapojaan. Miehet näkevät kyllä monenlaisten kirjojen mainoksia läpi vuoden, kuten naisetkin. 
Sitä paitsi, sota on hyvä aihe kirjallisuudessa, ja jännityskirjat ovat myös naisten suosiossa.
Ja pitääkö kirjaa valitessakin miettiä kirjailijan sukupuolta? Mitä väliä sillä on, eikö tärkeintä ole se, mitä siellä kansien välissä on? Annetaan kaikkien lukea sitä, mistä tykkäävät - jookos! 

Odotan, että pääsen itsekin lukemaan tuon Kimi-kirjan. Pidän Hotakaisen tyylistä.

Luen parhaillan Katja Ketun romaania Rose on poissa, tuntuu väkevältä teokselta, ei ihme, että on yksi Finlandia-ehdokkaista. Oma suosikkini on Olli Jalosen Taivaanpallo. Jari Järvelän ja J. Pekka Mäkelän (minulle aivan tuntematon kirjailija) teokset ovat aiheiltaan hyvin kiinnostavia, aion lukea ne tässä kaamosaikana.

Mukavaa isänpäivää kaikille isille ja isien ympärillä hääräileville! 
Kaikilla meillä on tai on ollut isä. Oma isäni kuoli viitisen vuotta sitten. Muistelen häntä lämmöllä.




Myöhemmin, aamujuhlinnan jälkeen.

Kysyin mieheltäni hänen mieliaiheistaan ja mielikirjailijoistaan. Hän pitää historiallisia käännekohtia käsittelevistä romaaneista, loistava esimerkki tästä on Sirpa Kähkönen, jonka teokset hän onkin lukenut kaikki. Minä en yhtään.
Hemingway on yksi mieheni ulkomaisista mielikirjailijoista. Minun myös, vaikkakin pidän Steinbeckistä enemmän.
Minimalistinen tyyli viehättää myös U Mentulaa. Tästä esimerkkinä hän mainitsee Antti Hyryn ja  Rosa Liksomin. Itse olen lukenut Liksomilta lähes kaiken, Hyryltä en muistaakseni mitään.

torstai 8. marraskuuta 2018

Dan Rhodes, Timoleon Vieta palaa kotiin




Brittikirjailija Dan Rhodes sai romaanillaan Timoleon Vieta Come Home vuoden 2003 parhaan  esikoisromaanin palkinnon. Rhodes oli tätä ennen jo kirjoittanut kaksi novellikokoelmaa ja on julkaissut Timoleon Vietan jälkeen persoonallisia novelli- ja romaaniteoksia noin kolmen vuoden välein. 
Guardian on määritellyt Rhodesin Britannian parhaaksi nykykirjailijaksi. 

Suomalainen otsikko Timoleon Vieta palaa kotiin voisi olla sekä toteava preesens että pyyntö. Se on pyyntö.

Mitä olenkaan tehnyt?", hän sanoi ja katsoi pimeyteen, "mitä olenkaan tehnyt?"
Hän tunsi itsensä viheliäiseksi. Yö oli rauhallinen. "Palaa kotiin!" hän huusi. Hän yllättyi jostain kaukaa kantautuneesta kaiusta. Hän tunsi äänensä poukkoilevan halki Italian, ja hän toivoi koiran kuulevan hänet ja tottelevan häntä. "Palaa kotiin!" hän huusi. Kyyneleet valuivat hänen poskillaan, parrallaan ja tippuivat hänen paidalleen. "Timoleon Vieta, palaa kotiin." 
Bosnialainen kuuli vanhuksen huudot huoneeseensa. Hän nauroi niin, että hänen kylkiinsä sattui. 

Entinen kapellimestari ja julkkis Carthusians Cockroft elää Italian maaseudulla, jonne on paennut mokattuaan julkkiselämässä. Hän on tragikoominen hahmo, vanha elostelija, homomies, joka houkuttelee luokseen kukkuloille nuoria miehiä lupaamalla näille ylläpidon kerran viikossa tapahtuvaa seksipalvelusta vastaan.
Kirjailija tarkastelee päähenkilöään ja tämän rakkaudenkaipuuta lempeällä ironialla. Cockroft riutuu ja räytyy yksin jäätyään, kunnes lähtee heiluttamaan häntäänsä kaupunkiin ja saa jonkun lähtemään luokseen. Tietysti häntä käytetään hyväksi, mutta on hän kokenut myös molemminpuolista, aitoa rakkautta erään hopeashortisen, kultatukkaiseen pojan kanssa. 

Neljä kuukautta Cockroftin elämä oli ollut yhtä onnen pyörrettä. Poika hopeanvärisissä sortseissa ei tahtonut millään lakata puhumasta, ja heti kun Cockroft onnistui kehittämään strategian suunvuoron saamiseksi, heidän välilleen kehittyi niin syvä yhteisymmärrys, että päivät kiisivät kuin siivillä. He saivat toisensa nauramaan he shoppailivat, he ajelivat ympäriinsä, he pelasivat pelejä, he lauloivat lauluja, he hemmottelivat koiraa, he joivat viiniä ja harrastivat upeaa seksiä monta kertaa päivässä. Aivan kuin entisaikoina, kuin kuusikymmenluvulla, jolloin kaikki olivat tienneet kuka hän oli. 

Cockroftin vielä haikaillessa hopeashortsisen pojan perään hänen luokseen saapuu karkea Bosnialaiseksi itseään kutsuva mies, jolle Cockroft on antanut jollain retkellään omaperäisen käyntikorttinsa.

Cockroftin rakas koira, sekarotuinen piski, Timoleon Vieta aistii Bosnialaisessa pahaa eikä ystävysty tämän kanssa. Seuraa  kolmiodraama, jossa Bosnialainen sanelee ehdot, ja niin Timoleon kuskataan keskelle Roomaa ja jätetään sinne. Humalasta ja surusta sekava Cockroft yrittää uskotella, että sillä on siellä hauskaa jahdatessaan kissoja pittoreskeilla kujilla. Välillä hänen mieleensä nousee myös toisenlaisia kuvia, ja tuska valtaa mielen. 
Kaikki miehet ovat aina jättäneet hänet, ammatillinen menestys ja suosio seurapiireissä oli sekin väliaikaista. Timoleon Vieta oli ainoa uskollinen, ja hänet Cockroft hylkäsi. 



Kirjassa on ihastuttavia koiramaalauksia. Ne ovat vietnamilaisen Viet Thucin, jota Rhodes kiittelee alkusanoissaan. Hän antaa Thucin gallerian osoitteen ja toden totta - se löytyy googlesta. Taiteilija on temppelissä asuva munkki, jolla näyttää olevan muitakin aiheita kuin piskit.




Kirjan ensimäinen osa käsittelee Cockroftin aikaa Bosnialaisen kanssa ja muistoja. 
Toisessa osassa Timoleon Vieta tapaa monenlaisia henkilöitä matkatessaan Roomasta pohjoiseen kotia kohti. Jokaisella ihmisellä on tarinansa - ja mitä tarinoita, aivan huikeita kertomuksia rakkaudesta, petoksesta ja menetyksistä, hyvin surullisia ja kauniita tarinoita. Timoleon Vieta nimetään monesti uudelleen. (Ehkä näillä nimillä, näilläkin, on merkitys. Yritän jäljittää.) Joissain sadunomaisissa tarinoissa Timoleon Vieta vain vilahtaa nimettömänä jossain reunalla, vain hännän heilautus ja kaunis katse. 

Nimi Timoleon Vieta kuulostaa salaperäiseltä. Sille on vekkuli selitys. Rhodes selasi Encyclopedia Britannicaa ja valitsi tietosanakirjan osan 22 Timoleon - Vieta koiralle nimeksi. Osassa 5 taas on selitetty sanat Carthusiansista Cockroftiin.  

Englannissa on termi shaggy dog story, jolla tarkoitetaan tarinaa, jossa on yhdentekevää jorinaa ja antikliimaksi loppuna, takkuinen koira ei ollutkaan niin takkuinen. 
En tiedä, onko tällä mitään tekemistä Rhodesin koiratarinan kanssa. Timoleon Vieta on takuulla ruokkoamaton, varsinkin kotiinpaluumatkallaan, mutta sillä on valttikorttinaan ihmeelliset pikkutytön silmät. Kirjan jorinat ovat huippuhienoja ja loppu ei myöskään ole floppi. Tässä voisikin olla kyseessä päälaelleen käännetty vertaus, vaatimattoman kirjoittajan 'story about a shaggy dog', kaikkea muuta kuin 'shaggy dog story'. 

Kirjan alussa on lainaus Eric Knightin kirjasta Lassie palaa kotiin:
"... koirat ovat ihmisten omaisuutta, ja ihmisten puolestaan on alistuttava kohtaloonsa."
Timoleon on kuin vinon huumorin läpi nähty Lassie. 

Päällimmäiseksi tunteeksi minulle jäi tästä kirjasta surumielisyys. Nuo kuvatekstit ovat itkettäviä ja sopivat niin hyvin tämän kirjan tunnelmaan.

Sukupuolivähemmistön osa tulee esiin ohimennen todettuna sivuseikkana. Cockroftin uraltaan syössyt moka johtui siitä, että hän, vannoutunut liberaali, oli rasisti yhden päivän. Eräs marokkolainen liikemies oli juuri hylännyt hänet, ja juuri tähän tuskantäyteiseen päivään sattui haastattelu, jossa hän päästeli suustaan sammakoita. Hän ei voinut kuitenkaan selittää sönkötystään, koska hänet hylännyt rakas oli mies. 

Ja kun hopeashortsipoika palaa ja pyytää jäädä, Cockroft kuvaa heidän kävelyitään näin:
Ennen vanhaan, kun oli sopivan viileää, he olivat leikkisästi kokeilleet voisivatko he pitää toisiaan kädestä päätielle asti. Jos he kuulivat jonkun olevan tulossa he irrottivat otteensa ja siirtyivät eno- ja sisarenpoikarutiiniin, joka oli tyypillistä, Umbriassa, Toscanassa ja Marchesissa. Tienoo oli hiljainen, joten yleensä he pääsivät päätielle asti. 




maanantai 5. marraskuuta 2018

Malja taiteelle, erityisesti Picassolle!


Hola ystävät! 

Maalaus on Malagan Carmen Thyssen museon kokoelmista, Raimundo de Madrazo y Garretan 1880-1885 maalaama La lectura. Aline Masson. Näyttää siltä, että Aline Masson on vaikuttunut lukemastaan, hän on aivan typertynyt. Mitähän kirjaa hän on lukemassa?

Minä taas täällä olen typertynyt koneeni tilttaamisen vuoksi. Mieheni rakensi sen jo pari viikkoa sitten täällä samasta syystä aivan uudestaan. Eilen se yhtäkkiä pysähtyi juuri kun olimme  katselemassa Yle Areenasta A-Studion keskustelua kahtiajakautumisesta Amerikassa ja Euroopassa. Koneeni tiesi, mikä on liikaa, somen vihapuheet.
Naputtelen tätä mieheni ikivanhalla läppärillä, joka hidastelee ja jättää kirjaimia väliin. Ah, kaipaan omaa rakasta näppärää konettani! Tuossa se nyt yrittää käynnistyä uudestaan. Minulla olisi sen uumenissa valmiina kuvia ja pari blogikirjoitusluonnostakin. Katsotaan, mitä tapahtuu. 


Tänään on reissumme viimeinen kokonainen päivä, aamulla kotiinlähtö. Hieman pelottaa: taas pitää kohdata arjen haasteet ja pärjätä kylmenevässä talvessa. Tulin tänne keuhkokuumeesta toipuvana. Kosteanlämmin meri-ilma ja aurinko on ollut hyvä lääke. 

Nyt sataa, mutta iltapäivällä selkenee. Lähdemme Malagan Picasso-museoon tai museoihin, kaksi taidemuseota ja myös Pablo Diego José Francisco de Paula Juan Nepomuceno Maria de los Remedios Cipriano de la Santisima Trinidad Ruiz y Picasson syntymäkotimuseo. Tämmöinen nimirimpsu on pikku Pablolle annettu kasteessa. Minua kiinnostaisi nähdä hänen lapsena piirtämänsä kuva isästään. Muistan ihailleeni sitä, mutta oliko se täällä vai Barcelonan museossa. 

Kaiken lisäksi nettiyhteys ei toimi asunnossamme. Vuokraemäntämme viestitti, että myrsky on tehnyt tuhojaan ja asia saattaa olla illalla kunnossa. Katsotaan, saanko tätä kirjoitusta ollenkaan lähtemään. 

Matkalla oppii kärsivällisyyttä. Kaikki ei aina toimi kuten kotona. Joskus jotkut asiat sujuvat huonommin, joskus taas paremmin kuin omassa kotona. 

Yhtenä päivänä tosiaan oli rankkasade ja melkoisia tuulenpuuskia myös täällä rannikolla. Ylempänä vuorilla on ollut myrskyjä ja tulvia. Katkeilevat palmun oksat ovat pelottavia. Ne saattavat olla viiltäviä kuin veitsi ja joissain on myös teräviä okia. En haluaisi sellaisen paiskautuvan naamaani. 

--------

Yllätys! Palasimme kotiin. Ulko-ovella odotti turkoosinsininen kuohuviinipullo vuokraemännältä  - ja netti TOIMII!
Seuraava kirjoitus Suomesta. Nyt pakkaamaan ja viiniä siemailemaan. 
  




tiistai 30. lokakuuta 2018

Hamstraajan kuva, Lisa Jewell: The House We Grew Up In


On perhe Bird, jotka asuvat talossa nimeltä Bird House. Perheen äiti Lorelei, Lorrie, elää hyväntahtoisen miehensä ja  neljän suloisen lapsensa  kautta heidän onnestaan nauttien. Pääsiäismunien metsästys pihassa, sateellakin ja vielä lasten kasvettuakin, on aivan ehdoton seremonia. Kun lapset keskittyvät herkkuihinsa, äiti kerää niiden kääreet, suoristelee ne ja säilyttää, muistoksi siitä pääsiäisestä sinä keväänä, siitä ilosta ja siitä yhteisyyden tunteesta. Jos lapsivieraat haluavat munat mukaansa, hän hieman kärsii, mutta ei sentään pyydä heitä jättämään kääreitä lähtiessään ja ottamaan mukaansa pelkät suklaat. 

On yksin elävä vanhus, Lorrie, jonka luo tytär Meg ujuttautuu tavarakasojen viertä. Äiti löytyy pienenä hahmona nojatuolistaan melkein hautautuneena keskelle tavarapaljoutta, laatikoita, pussukoita, huojuvia sanomalehtipinoja ja vaatekasoja, Äiti istuu isot kuulokkeet päässään lakkaamassa kynsiään, "her mother, like a frog on a lily pad, in the very centre of it all" (hänen äitinsä kuin sammakko lumpeenlehdellä, keskellä sitä kaikkea). Äidin ainoa ravinto on riisikeksit levitteiden kanssa. Hän ojentelee leviterasioita tyttärelle ihailtavaksi samalla tavalla kuin osoitteli tälle lapsuudessa sateenkaarta. Oi, katso miten ihmeellisiä värejä, miten erilaisia lajeja! Keittiö ei ole enää käytössä, ei myöskään makuuhuone, Lorrie nukkuu tuolissaan. Kaikki tila on tarvittu muistoille.
Lorriella on kuitenkin tietokone tuolinsa vieressä. Hän kirjoittaa rehellisiä kirjeitä nettiystävälleen Jimille. Lapsilleen hän ei voi olla rehellinen. He ovat uhka, varsinkin juuri tämä tiukka ja tuomitseva vanhin tytär Megan. 


I am a hoarder, Jim. I only use this word, because using any other word might be misleading. I could say, that I am a COLLECTOR, maybe. Or a MAGPIE. I could perhaps describe myself as a person who doesn't like to throw things away. But none of these would be  at all sufficient.
(Minä olen hamstraaja, Jim. Käytän tätä sanaa, koska kaikki muut sanat olisivat harhaanjohtavia. Voisin sanoa, että olen KERÄILIJÄ, ehkä. Tai HARAKKA. Voisin ehkä kuvata itseni henkilönä, joka ei halua heittää mitään tavaraa pois. Mutta mikään näistä ei riittäisi lähellekään kuvaamaan minua. )

Lorrie on kuullut sosiaalityöntekijöiden käyttämän termin, hoarding disorder, ja hänen on myönnettävä se todeksi. Hän kuitenkin tähdentää, että kuten alkoholismi ilmenee monin eri tavoin ja tasoin, niin sama koskee myös hamstraamispakkomiellettä.  

Tavara-addikti saattaa tajuta tilanteensa vakavuuden hyvinkin, mutta miten se korjataan, se onkin eri juttu. Jos tavarat ovat  pehmuste maailmaa vastaan, keino olla käsittelemättä tuskallisia tunteita, tapa pitää yllä kontrollia omassa maailmassaan, niin miten siihen voisi auttaa siivoaminen?

Tavara-addiktin ympärillä kärsivät kaikki perheenjäsenet. Kun Birdien lapset ovat pieniä, Lorrie on maailman ihanin äiti heille. Hän on lapsenkaltainen ja leikkisä, esineistä ja kaikesta pienestäkin haltioituva, mutta kun lapset kasvavat, hän jää yksin lapsenomaisuutensa kanssa ja impulsiivinen pakkomielteisyys lisääntyy. Kun koko muu perhe haluaisi lomalle Kreikkaan, Lorrie torpedoi suunnitelman. Hän ei pysty lähtemään, kotiahan ei voi jättää. Murrosikäisistä ei ole enää hauskaa, kun äiti heittää kuperkeikkoja kavereiden käydessä ja hössöttää karkkipapereiden ihanuudesta.  
Käännekohta, jossa Lorrien tilaa voi alkaa kutsua sairaudeksi, on se pääsiäinen, jolloin toinen pojista ajautuu itsemurhaan. Lorrie ei itke, hän vain siirtää tapahtuneen jonnekin mielensä perukoille, minne hän on siirtänyt niin paljon muutakin. Rhysin huone säilyy koskemattomana, vaikka kaikki muut huoneet ja sopet isossa talossa täyttyvät tavarasta.

Kuvasin kirjan iloisella rantapatjalla haluten korostaa tällä sitä, miten Lorrie nauttii väreistä. Kaupassa kynsilakkapullojen värikimara on hänestä vastustamattoman ihana.

Birdien vanhimmasta tyttärestä Meganista kasvaa kriittinen, käytännön ihminen. Hänen kotinsa on tiptop. Lapset valittavat, kun lautanen viedään kädestä ennen kuin he ovat edes kunnolla syöneet ateriaansa loppuun, ja mies ärsyyntyy, kun sanomalehdet katoavat ennen kuin hän on ehtinyt ne lukea.  
Kaksospojista toinen, Rhys, syntymästään erilainen ja synkkä, murtuu, ja toinen, Rory, hakeutuu mahdollisimman kauas kotoaan ja päätyy pahoihin paikkoihin. Nuorin tytär Bethan takertuu kotiin eikä oikein näe äitinsä ongelman suuruutta. Isä Colin pakenee omaan elämäänsä. 

Lisa Jewell on brittiläinen useamman bestsellerin kirjoittanut kirjailija. Häneltä on suomennettu joitain kirjoja, mutta ei tätä, mistä nyt kirjoitan, The House We Grew Up In (2014).

Kirjan lopussa on kirjailijan keräämä tietopaketti pakonomaisesta hamstraamisesta. Hamstraajilla on löydetty yhteisiä piirteitä. Yksi on tuo mikä romaanin Lorriellakin on, lapsenomaisuus. Lapsen on vaikea luopua nuhjaantuneesta nallestaan, koska se on hänelle enemmän kuin nalle. 
Jewell toteaa, että puolella hänen tuntemistaan ihmisistä on impulsseja liittyen ostamiseen ja säilyttämiseen ilman että kyse olisi vielä mistään häiriöstä. Tavaran keräilijän erottaa sairaalloisesti hamstraavasta henkilöstä se, että jälkimmäinen on kokenut trauman, jonka vuoksi hän tarvitsee määrättömästi tavaraa suojakseen, kuten jotkut ahmimisella oireilevat tarvitsevat rasvaa itsensä ja maailman väliin. 

Eräs liikuttava kohtaus kirjassa on se, kun Megan kauhistelee löytäessään äitinsä kasoista valtavan määrän vuosia sitten vanhentuneita äidinmaidonvastiketölkkejä. Hän ei ymmärrä, millä logiikalla ne ovat äidille tärkeitä. Lorrie kertoo. Hän oli niin iloinen, kun keksi ostaa nämä valmistautuessaan tyttärensä tuloon vierailulle vauvansa kanssa, mikä vierailu sitten peruuntui. Näistä kasojen alta löytyneistä tölkeistä hän muistaa sen päivän, miten iloinen hän oli, muutoin se päivä katoaisi iäksi. 
Valokuvista Lorrie ei perusta. Hänestä ne ovat yksiulotteisia valheita. Esineet kertovat enemmän. 

Hmm, me olemme ottaneet täällä matkalla miehen kanssa paljon kuvia, mutta silti minulle on tärkeää viedä kotiin rannalta keräämiäni kauneimpia näkinkenkiä. Laitan niitä kukkaruukkuihin katteeksi, ja kun katseeni osuu niihin, muistan täydellisesti rannan hiekan, auringon ja veden tunnun. 

Olen ollut tavaraa keräilevää isääni kohtaan kriittinen ja hyvin huolissani hänestä, kuten Megan äitinsä suhteen, mutta itse en ole mikään karsija myöskään. En voisi ikinä harrastaa mitään konmarittamista, en näe siinä mitään mieltä.  

Nyt niin paljon muodissa oleva kuolinsiivous, siis henkilön itsensä ennen kuolemaansa suorittama tavaroittensa setviminen, ei sekään houkuta minua ollenkaan.
Koin siskoni kanssa paljon iloa isämme jäämistön selvittelyssä. Löysimme hauskoja tavaroita talon vintiltä, aitasta, navetasta ja suulista. Isän kirppareilta ostamista viiden euron yllätyskasseista saattoi löytyä vaikka mitä. Meillä ei ollut yhtään vaikeaa täyttää roskalavaa toisensa jälkeen. Tämä touhu yhdisti samoin kuin Lorrien sotkun raivaus yhdisti hänen läheisiään. 

Pari kirjavinkkiä Jewellin kirjan lopusta.
Stuff: Compulsive Hoarding and the Meaning of Things - Randy O. Frost ja Gail Steketee

Dirty Secret: A Daughter Comes Clean About Her Mother's Compulsive Hoarding - Jessie Sholl

Tilasin tuon ensimmäisen verkkokaupasta itselleni joululahjakirjasatsin yhteydessä - eikös nyt ala olla jo sekin aika!

Tänään sataa. Mukava kirjoitella. Alla kuva eräältä aamukävelyltä, jolla keräilin taskuuni niitä simpukankuoria, lapsekkaasti. 

Kysymys lukijalle: Oletko enemmän karsija vai kerääjä, niukka vai runsas?




perjantai 26. lokakuuta 2018

Kaksi kiinnostavaa näyttelyä Malagan seudulla

Malagan oppaissa ja esitteissä on lueteltu useita taidemuseoita ja näyttelyitä, mutta harvemmin autojen ja muodin museota Museo Automóvilistico y de la Moda. Vai olenko katsonut ohi ja pannut merkille vain Pompidoun, Picassot, Thyssenin ja Museo Ruson? Siinähän se on, Ruson naapurissa. Nyt huomasin sattumalta tämän museon mainoksen ja ajattelin, että kuinkahan käy, pitkästynkö. 

Olen erittäin kiinnostunut muodista, varsinkin haute couture -muodista ja näytöspuvuista, joita ei ole edes ajateltu käyttöön, vaan jotka ovat yksittäisiä taideteoksia, mutta autot eivät ole minua niinkään innostaneet. Minulla ei ole ajokorttia, enkä aina edes muista oman automme merkkiä. Mieheni taas innostui heti lähtemään tähän näyttelyyn ainoana huolenaan, että siellä olisi annettu liikaa tilaa vaatteille. 

Ja kuinka kävi - molemmat katselimme kiinnostuneina molempia, autoja ja asuja. Ne olivat vierekkäin ja kertoivat ajastaan. 
Belle epoque, art deco, avant garde, glam rock ... olkoon aika ja tyyli mikä hyvänsä niin sehän näkyy eri taiteissa ja käyttöesineissä. 
Näyttely oli hyvin laaja ja antoisa, ensimmäisten autojen ajasta lähelle nykyaikaa. 








Jokaisen auton kohdalla on selostus, jossa kerrotaan paitsi autosta itsestään myös siitä, ketkä kuuluisat henkilöt ovat juuri tämän näköisellä autolla ajelleet tai ajeluttaneet itseään ja missä kirjoissa tai elokuvissa kyseinen auto esiintyy.
Oli kiinnostavaa nähdä avolimusiini, jonkalaiseen presidentti Kennedy ammuttiin ja Elviksen suosima Cadillac. 

Alla olevissa kuvissa näkyvät takit ovat olleet varsinkin rokkikukkojen suosiossa. Liberace, Elvis, Michael Jackson ja Prince ovat käyttäneet tällaisia ylenpalttisella glitterillä koristeltuja glam rock -rotseja.






Paitsi että asuja on autojen ohessa kertomassa aikakaudesta, niin niille on näyttelyssä myös ihan omia alueita. Heti alussa on kokonainen upea muotinäytösasujen kokonaisuus nimeltä Cóctel de la Floresta

Hatuista ja laukuista on omat kokoelmansa.






Asuja oli ainakin seuraavilta, muutama jäi varmaan laittamatta muistiin: Christian Lacroix, Jean Paul Gaultier, Nina Ricci, Paco Rabanna, Yves Saint Laurent, Chanel, Balmain, Givenchy, Dior, Ungaro, Moschino, Valentino, Balenciaga, Pierre Cardin, Escada, Thierry Mugler, Vivienne Westwood.







Yllä kaksi erikoisinta asua, Pradan Prisoner, jossa nainen on teräskehikkoon vangittuna ja The It Girl, jossa varsinainen asu on Lucia Chemorran vartalomaalaus, jonka ympärillä on Maga Collectionin muovilankahäkkyrä. 
Gaultierin Paparazzissa asu oli viimeistelty runsaalla määrällä filminauhoja, jotka oli kiedottu mallinuken ympärille huolettomasti kuin vappuserpentiinit.

Eräällä mallinukella oli yllään 70-luvulta peräisin oleva karitsannahkaviitta, jonka kaulus oli apinan nahkaa. Teksti oli otsikoitu La masacre de los Inocentes (Viattomien verilöyly). Siinä kerrottiin, että yläluokan naiset pukeutuivat luontevasti leopardin- ja tiikerinvuotiin 50-luvulle saakka, jolloin alettiin vähitellen tiedostaa eläinten sukulaisuus meihin ja kokea tällaiset asut irvokkaina. 


Tämä on näyttelyn mieliautoni, pieni El Huevo, The Egg, kätevä urbaani asioimisauto, joka kehiteltiin Saksassa vuonna 1955. Se on vähän kuin nykyajan mopoauto. Kaikkien mahtipontisten menopelien jälkeen tämä tuntui kodikkaalta ja on virtaviivainen ja söpö kuin mikä. 


Ja se toinen hyvä näyttely. 
Se on nukkekotinäyttely asuinalueemme Benalmádenan näyttelykeskuksessa, Centro de Exposiciones de Benalmádena, jossa on ollut joka vuosi täällä käydessämme kiinnostavaa katsottavaa. 
Olemme olleet useamman kerran täällä Aurinkorannikolla, mistä on se hyvä puoli, että tietää jo minne kannattaa mennä. Aina löytyy myös uutta ja näyttelyt vaihtuvat.

Suurin osa näistä miniatyyrikodeista on tosiaan katsottavia, ei leluja nykyisessä mielessä, vaan näytteitä erityisestä taiteen lajista. Tämäkin näyttely on laaja ja käsittää miniatyyrirakennuksia ja esineistöä 1800-luvun lopulta alkaen.









Mainiota viikonloppua kaikille lukijoilleni! Hyvää kirjamessusukkulointia niille, ketkä suuntaavat askeleensa Helsingin Messukeskukseen!
Minä olen nyt jo kolmannen kerran poissa messujen aikaan, mutta jospa ensi syksynä. 

-----------------

Pari kuvalisäystä vielä tuolta auto&muoti -näyttelystä.



Minun mielileninkini, ihanat kankaat ja mustassa korukivet, joiden kauneutta en saanut kuvaan. Mustan päälle ohut jakku, très chic!


Ja Unton mieliauto. Tällaisilla Richmondeilla on maalaiskartanoista lähdetty piknikeille. Takana on eväskori ja kori aseille, jos herrat vaikka samalla reissulla harrastaisivat ajankulukseen metsästystä. Tulee mieleen Jane Austinin kuvaama maailma. 


torstai 25. lokakuuta 2018

Joan Didionin esseitä 60-luvun Kaliforniasta, Slouching Towards Bethlehem



Joan Didion on amerikkalainen toimittaja ja kirjailija. Hän kirjoitti ensimmäisen romaaninsa Run, River alle kolmikymppisenä vuonna 1963 ja ensimmäisen esseekirjansa Slouching Towards Bethlehem vähän päälle kolmikymppisenä vuonna 1968. Hän on myös tehnyt elokuvakäsikirjoituksia miehensä John Gregory Dunnen kanssa. Didionin viimeisimmät teokset ovat omasta elämästä kertovat surukirjat Maagisen ajattelun aika, 2005,  ja Iltojen sinessä, 2011.  

Didion on toimittanut kaikki Slouching Towards Bethlehem -kirjan esseensä aiemmin lehdissä julkaisemistaan pitkistä artikkeleista, joillekin hän on antanut eri nimen. 
Hän kertoo esipuheessa, että on kokenut kaikkein pakottavimmaksi kirjoittaa juuri tämän nimiesseensä ja että se on kirjan esseistä ainoa, joka sai julkaisunsa jälkeen hänet epätoivoiseksi saamansa palautteen vuoksi. Kaikki esseetä kommentoineet kiinnittivät huomionsa sivuseikkoihin, kuten kukkaislasten ulkonäköön. 

Didionilla oli alkanut soida mielessään tietyt kohdat W. B. Yeatsin apokalyptisestä runosta The Second Coming, joka päättyy: "And what rough beast, its hour come round at last, Slouches towards Bethlehem to be born?"  Runon säe "Things fall apart; the center cannot hold" vaivasi Didionia, joka hakeutui omassa kirjoitusjumia aiheuttaneessa merkityksettömyyden kriisissään kesällä 1967 Haight-Ashburyn alueelle San Franciscoon kirjoittamaan pitkää artikkelia sinne kerääntyneistä nuorista. 
Hän löysi kotoaan karanneita teinejä, tyttöjä ja poikia, kesän mittaan yhä nuorempia, jopa 14-vuotiaita, jotka olivat kokoontuneet huhujen houkuttamana epämääräiseen yhteiseen odotuksen tilaan ja kutsuivat itseään hipeiksi. 

Didion huomaa, että kyseessä ei ole tavanomainen sukupolvikapina, vaan nuorten pettymyksen ilmaisu. 
Hän kirjoittaa, että nämä ovat lapsia, joilla ei ole koskaan ollut pysyvää kotia turvallisine vanhempineen, isovanhempineen, serkkuineen ja naapureineen, lapsia jotka ovat pikemminkin tietämättömiä kuin kapinallisia.
Kaiken kaikkiaan 400 000 köyhää nuorta vaelsi tietylle suppealle alueelle kesän 1967 aikana. Ilmiötä tarkasteltiin yleensä toisarvoisiin seikkoihin paneutuen, ei sosiologisena ongelmana.  
Didionin haastattelemat nuoret kertovat kaikesta ihailemastaan sanalla groovy (nastaa). Huumeet on groovy, koulu bummer (kurjaa, mälsää). 
Poliisi kertoo  kasvavasta rikollisuudesta, huumeista ja raiskauksista.

Didionin essee päättyy koskettavaan tilanteeseen. Hän vierailee hippiyhteisössä, jossa viisivuotias Susan elää äitinsä ja joidenkin muiden ihmisten kanssa. Tyttö kertoo, miten on päässyt kerran rannalle, mutta hiekkalelut jäivät kotiin. Seuraavaksi hän kertoo olevansa aina välillä stoned, huumattuna. Vuoden ajan äiti on antanut hänelle kahta huumetta, LSD:tä ja myrkkykaktusta. 
Toisessa perheessä Didion tapaa kolmivuotiaan Michaelin nakertamassa sähköjohtoa porukan aikuisten tonkiessa lattialautojen välistä sinne joutunutta arvokasta marokkolaista hashista. Hashis oli tippunut lautojen väliin aamulla Michaelin sytyttämässä tulipalossa muiden nukkuessa.

Minuakin tämä essee jäi vaivaamaan, ainoana. Muissa kenelläkään ei ole hätää. 

Didion on päässyt paikkoihin, joihin moni ei ole päässyt, tapaamaan ihmisiä, jotka antavat haastatteluja harvoin: Howard Hughesin kotiin miettimään, mikä tekee tästä yksinäisestä, älyttömän rikkaasta miehestä amerikkalaisten idolin, Joan Baezin perustamaan eliittikouluun, The Institute for the Study of  Non-Violence, John Waynen 165. elokuvan kuvauksiin ja haastattelemaan maolaista idealistia toveri Michael Laskia

Yhteistä kaikille Didionin henkilöhaastatteluille on se, että hän suhtautuu haastateltaviinsa arvostaen ja lämpimästi. Hän ei kirjoita paljastuksia, vaan  eläviä ihmiskuvia, joiden pohjana on pitempi tutustuminen. Haight-Ashburyn väen kanssa Didion vietti viikkoja. 

Minulle tulee Didionin esseistä mieleen suomalaisen edesmenneen toimittajan Ilkka Malmbergin tyyli. 
Joissain hänen esseissään koen myös sukulaisuutta Patti Smithin elämäkerrallisiin kirjoihin.

Didion on antanut kirjansa ensimmäiselle osalle nimen Life Styles in the Golden Land. Toinen osa Personals koostuu nimensä mukaisesti kirjailijan omaan persoonaan keskittyvistä kirjoituksista. Aiheina on mm. lapsuuden moraalisääntö lojaaliudesta muita ihmisiä kohtaan, vaikeasti yllä pidettävä omanarvontunto ja muistikirjat.  

Keepers of private notebooks are a different breed altogether, lonely and  resistant rearrangers of things, anxious malcontents, children afflicted apparently at birth with some presentiment of loss.
(Muistikirjoja harrastavat ovat oma rotunsa, yksinäisiä ja vastaanhangoittelevia uudelleen järjestelijöitä, levottomia ja tyytymättömiä, lapsia joihin iskostuu ilmeisesti jo syntymässä aavistus menettämisestä.)

Kolmas osa on nimeltään Seven Places of the Mind. Sen kiinnostavin essee kertoo elämästä Alcatrazin saarella, entisellä vankisaarella, jossa asuu kolme ihmistä ja kaksi koiraa. John Hart, entinen vartija, ja John Doherty, eläkkeellä oleva merimies, valvovat 22 eekkerin kokoista saarta koiriensa Duffyn ja Duken avulla. Marie Hart maalaa maisemia. Kerran viikossa he ajavat veneellä San Franciscoon hakemaan postia ja käymään kaupassa.   
Vankila rapistuu. Moni haluaisi ostaa saaren, mutta on myös olemassa suunnitelma tehdä siitä rauhanpuisto. 
Didion on kirjoittanut tämän artikkelin, josta sitten muokkasi kirjaan esseen Rock of Ages, vuonna 1967.  

Mitähän saarelle kuuluu nykyään? - Wikipedian tietojen mukaan se on virkistys- ja luonnosuojelualue, johon pääsee lautalla ja vankila on suosittu museo. 

"Influenceri" muistelee Välimeren valoa

Olen nyt ollut kohta kaksi viikkoa Espanjan loman jälkeen Suomessa. Eilen aurinko näyttäytyi ensimmäisen kerran, valjusti, vähän aikaa. Olin...