sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Kirjahyllyn joulusiivousta ja kielikysymyksiä




Nyt tuntuu vähän samanlaiselta kuin tässä Hugo Simbergin maaluksessa Halla. Hävitimme tänään 12-osaisen taidekirjasarjan ja 6-osaisen eläinkirjasarjan Zoo. Mieheni on ehdottanut kirjojen hävittämistä jo pitkään. Minä olen jarruttanut. Totuus on, että en ole avannut kumpaakaan sarjaa kertaakaan 16 vuotta sitten tapahtuneen muuton jälkeen. Enkä sitä ennenkään. Siis en koskaan. En usko, että kukaan perheessämme on näitä katsellut. Nyt selasin sieltä täältä. Kirjat ovat kömpelön kokoisia ja painavia. Kuvat vaikuttavat nykytasoon verrattuna epäteräviltä. Ja onhan kaikki tämä tieto netissä. Tarvitsemme tilaa uusille kirjoille ja kirjaston kirjoille. Siis joutavat mennä. Miksi se silti tuntuu pahalta? 

Muistan kun kiertävä kirjakauppias poikkesi kotonani Satakunnan pikkukylässä 60-luvulla ja painosti äitiä ostamaan tietokirjasarjan. Minä olin juuri aloittanut oppikoulun. Kuulin, miten lipevä myyjä syyllisti epäröivää äitiäni, että teillähän on tytär oppikoulussa. Myyjän luovutettua ja lähdettyä äitini kysyi minulta huolissaan, pärjäänkö minä ilman näitä kalliita kirjoja. Kaikki muutkin kirjat ja kouluvälineet piti silloin ostaa, ja isäni oli koulunkäyntiä vastaan. Olin vihainen sille myyjälle äidin kiusaamisesta. Äiti oli käynyt vain kansakoulun ja oli satakuntalaisittain epävarma d:n käytöstä. Meirän Marjatta vai meidän Marjatta? Meirän Marjatta pärjäsi kyllä. 



Tässä kuvassa on teurastaja työssään. Hävitimme noin 40 kiloa tietoa ja kauneutta. Entä jos ne olisivatkin joskus arvokkaita?




Nämä säästimme. Mieheni on saanut ruskeakantiset kirjat vuodelta 1966 syntymäpäivälahjaksi abiturientikeväänään 1969. Niistä löytyy hienoja vanhahtavia sanoja ja apu ristisanoihin monesti paremmin kuin Ratkojat-nettisivuilta. Hopeanvärisissä on mm. etymologiaa ja synonyymejä. Mieheni kertoo käyttäneensä niitä joskus, minä en niitäkään koskaan.


Osa 2, Kielikysymyksiä

Kuuntelin nuorten keskustelua. "Pystytkö sä tulla mukaan?" Onko vanhassa muodossa "pystytkö tulemaan" jotain vikaa? 

Sokoksen joulukuvaston takakannessa vaatemalliksi ryhtynyt vapaaottelija Makwan Amirkhani sanoo haluavansa pukea päälleen asioita, jotka edustavat jotain hänen elämästään Milloin vaatekappaleista on tullut asioita? Ai niin, miestä ei esitelläkään mallina vaan brändilähettiläänä. Onpas siinäkin hieno sana!


torstai 1. joulukuuta 2016

Mathias Rosenlund, Kuohukuja 5





Mathias Rosenlundin romaani Kuohukuja 5 (2015) on omaelämäkerrallista proosaa, jossa kirjailija pohtii ja selittää yhden henkilön, itsensä, kautta osattomuutta, eriarvoisuuden kokemuksia ja luokkahyppyä. Se näyttää ja kysyy. Eräs kysymyksistä on, olenko minä veljeni vartija. 
Itse koettu vakuuttaa ja vahvistaa kertomusta. Jotkut kuvaukset tuovat intensiivisyydessään mieleeni Karl-Ove Knausgårdin kerronnan. Kun Rosenlund kertoo veljeään kohtaan tuntemastaan huolesta ja surusta, siinä on samaa kuin Knausgårdin huolessa arasta lapsestaan. Lukija tulee vedetyksi mukaan kirjailijan kuvaamaan elämään ja tunnetilaan.

Rosenlund kertoo, miten hän lapsuuden pihaleikkien tasa-arvoisen maailman jälkeen vaisuuntui teini-ikäisenä lukiossa. Hän alkoi kokea sosiaalista eriarvoisuutta, mikä tunne tihentyi yliopistossa. Koska kirjat, opiskelu ja sivistys kiehtoivat häntä ja tarjosivat portin toisenlaiseen elämään, hän alkoi lukea kuumeisesti uppoutuen ja kirien kiinni sitä välimatkaa, mitä koki kulttuurikotien nuoriin. Hän luuli monesti kuilua isommaksi kuin se todellisuudessa olikaan. Kun joku mainitsi asiasta, josta hän ei tiennyt, hän oletti kaikkien muiden tietävän sen taustansa ansiosta. Hän aloitti vasta 20-vuotiaana tutustumisen kirjallisuuteen, joten kirittävää oli.

Pahaksi onneksi Rosenlund meni heti opintojensa alussa naimisiin ja vaimon tultua raskaaksi elämä romahti. Vaimo kärsi lamauttavasta pahoinvonnista koko odotusajan. Lapsen synnyttyä sairastelu jatkui. Vaimon raskaudenjälkeinen masennus oli niin vaikeaa, että välillä hän ei pystynyt kävelemään ja Mathiaksen piti jopa kantaa vaimonsa vessaan. Kun vauva kärsi koliikista ja valvoi vatsakivuissaan, Mathias kanteli myös häntä ja heijasi uneen. Näin hänestä tuli päätoiminen perheen hoivahenkilö. Tämä rooli sopi hänelle, koska hän oli ollut lapsesta asti palvelijaluonteinen ja myötäilijä, auttanut äitiään ja saanut siitä mielihyvää toisten veljien kieltäydyttyä kotitöistä.
Opinnot kärsivät perhe- ja rahahuolien takia. Kukaan opiskelijakavereista ei ollut vastaavasssa tilanteessa. Kirjoittaja joutui kipuilemaan jatkuvissa riittämättömyyden tunteissa ja putosi elämän marginaaliin, tukipalvelujen varaan.
Ainoa, mikä tässä tilanteessa vei eteenpäin ja ylöspäin oli sivistyksen tavoittelu.

Sivistyksen takaa-ajo ei ole lähtenyt minusta vieläkään. Se on vain lisääntynyt, vallannut elämäni kätkettyjä sopukoita, täyttänyt minut, niin että minusta tulee lukiessani laveampi ja vanhempi ja voin tuntea jonkin runon, lauseen tai kappaleen kasvavan kiini omaan kudokseeni; Kristina Lugnin, Sylvia Plathin ja Allen Ginsbergin runot ovat kuin kaste unieni vihreillä nurmilla, ne ovat aina siellä, viittellisesti läsnä, pysyvästi.

Niin paljon kuin kirjallisuus antoikin -  elämänvoimaa, itseluottamusta, kunnianhimoa ja unelmia - se myös ahmaisi minäkertojan mukaansa, niin että hän leikkautui irti lapsuudenperheestään, jonka kanssa ei voinut jakaa itselleen hankkimaansa uutta.

Meitä ei erottanut luokkasiirtymä eikä taloudellinen tilanne, sillä minäkin kävin opiskeluaikana monissa matalapalkkaisissa pätkätöissä, vaan itse sivistys, tai pikemminkin sivistyksen laji.

Rosenlund kertoo paljolti samasta osattomuuden kokemuksesta esikoisteoksessaan Vaskivuorentie 20 (2013), mutta Kuohukuja 5 on jäsentyneempi. Kirjojen nimet tulevat asuinpaikoista. 
Kuohukuja 5 Vantaan Myyrmäessä on osoite, johon hän muutti yhdessä tyttöystävänsä kanssa ja aloitti aikuiselämänsä. Siellä hän myös löysi kirjallisuuden. 

Kirjan loppupuolella Rosenlundilla on luku Pikkuveli, josta alkaa kirjan traagisin osuus. Veljen sortuminen ja oma kalvava syyllisyys siitä, että ei nähnyt tai ei jaksanut katsoa, on kirjoitettu vereslihalla.  

Kun lähestyn Christiania koskevaa totuutta, päädyn ennen kaikkea tähän: kuolema vaivaa häntä mutta ei näyttäydy hänelle uhkana vaan mahdollisuutena, ulospääsynä, helpotuksena. Kuin pienenä välkähtelevänä valopilkkuna hahmottomassa pimeässä varjossa.
Minulla ei ole oikeutta kieltää häneltä kuolemanviettiä; kuvitelmaa, että kuolemassa on se valo, jonka elämä on häneltä evännyt. 

Kuohukuja 5 on omistettu Christianille.

Haluaisin sanoa Rosenlundille, että ei sinun tarvitse tuntea syyllisyyttä, sinulla on oma elämä ja siinä isoja vaikeuksia, mutta tiedän omakohtaisesti, että ei se niin mene. Olen murehtinut elämäni aikana lapsuudenperheeni asioita suhteettoman paljon. Olen myös tuntenut vaaran, että en pääse irti huolista ja oma elämäni jää ohueksi. Fyysinen etäisyys toisista murehtiessa ei auta, vain katselukulman muuttaminen vapauttaa.
Tiedän myös, mitä on tuntea opiskelijana alemmuudentunnetta taustansa vuoksi. Se saa jännittämään ja ylivalmistautumaan. Se saa myös kadehtimaan toisten varmuutta. Minä, valtion takaaman lainan turvin opiskelemaan ylennyt ja kaikkea ihmettelevä maalaistyttö, ihmettelin sitäkin, että joku uskaltaa tulla yliopistoon opiskelemaan kieltä, joka on ollut hänellä lyhyenä kielenä lukiossa. Itse tunsin oloni rennommaksi englannin opiskelussa vasta, kun olin lukenut lähes sata englanninkielistä kirjaa ja ollut vuoden USA:ssa. Minullekin sivistyksen tavoittelu oli tärkeää. En olisi voinut kuvitellakaan lukevani vain tenttikirjoja. 
Koti saattaa olla toiselle tuki ja toiselle taakka. Se mikä tekee kipeää nuorena voi myöhemmin muuttua selviytymistarinaksi, josta voi olla jopa ylpeä.  
Pitää myös tiedostaa, että sivistyskotien nuorilla voi olla toisenlaisia paineita; voi olla toisten asettamia tavoitteita ja stressiä odotusten täyttämisestä. Kun luokkasiirtymässä ylöspäin nuori kokee, että haluaa parempaa kuin vanhemmillaan, niin pitkälle kouluttautuneiden vanhempien lapsi taas saattaa pelätä, että tippuu eikä tavoita vanhempiensa tasoa intellektuaalisesti ja/tai taloudellisesti.  

Mieheni luki myös kirjan Kuohukuja 5 ja koki pitkästä aikaa kirjan vievän vahvasti mukanaan. Olimme lähdössä jonnekin ja hän vain luki viime hetkeen saakka, ja kun palasimme niin kirja käteen ensi töiksi.
Niinpä nyt kysynkin, mikä häntä veti tässä kirjassa puoleensa.
Vastaus: "Alusta lähtien erittäin hyvää itseanalyysiä ja hieno tyyli. Sisällössä suhde päihdeongelmaiseen veljeen toi mieleeni henkilökohtaisia muistoja."

Et ole yksin Mathias Rosenlund. Toisillakin on Christianinsa. Hyvin sanoitat, miltä se tuntuu. Kirjoita lisää elämästäsi!

On muuten hassua, että joskus kuulee väheksyttävän omasta elämästä kirjoittamista ja nyt on sitten lanseerattu termi kulttuurinen anastaminen tai omiminen. Ei saisi siis kävellä myöskään kenenkään muun mokkasiineissa! 

Näin Rosenlund aiheestaan: 
Ajattelen aina kirjoja jotka on kirjoitettava, kertomuksia jotka on kerrottava. Ja palaan jatkuvasti siihen, että ympärillä hyörivää elämää ei käy vältteleminen. Mikään ei ole tärkeämpää kuin puhua taistelusta, joka on käynnissä rakastamissani ihmisissä.



P.S. Tässä linkki -  klik - kirjoitukseeni Rosenlundin esikoisesta Vaskivuorentie 20. Kirjoitukseni ei ole kummoinen, mutta kommenttikentässä on hyviä ajatuksia.  

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Timo Hännikäinen, Kuolevainen - Esseetä?




Timo Hännikäisen teos Kuolevainen (2016) määritellään takakannessa esseistiseksi proosateokseksi. Itse hän on lisännyt otsikon perään alkulehdelle sanan Proosaa. Minä en oikein päässyt tätä kirjaa lukiessa esseemäiseen olotilaan. 

Hännikäinen kertoo saaneensa aiheen kirjaan sisarensa ennalta tiedetyn, hitaan kuoleman myötä. 
Hän pohtii hitaan ja äkkikuoleman piirteitä ja vaikutusta läheisiin, käy läpi tilastoja kuolinsyistä ja muuttuneista eliniänodotteista, selostaa ruumiinhävittämisen historiaa Suomessa mainiten myös pari eksoottisempaa tapaa ulkomailta, esittelee kuolemaa taiteessa ja viihteessä ja ihmisten suhtautumista kuolemaan eri aikoina. Itsemurhat ja eläinten kuolema, sen tiedostamattomuus erotukseksi ihmisten kuolemasta, ovat myös esillä omissa luvuissaan. Nämä ovat tärkeitä aiheita, mutta - anteeksi vain - kaikki tämä tietopuoli on esillä jo yläkoulun katsomusaineissa. Itse olen pohtinut elämänkatsomustiedon oppilaiden kanssa kuolemaa aika monitahoisesti. 
Odotin jotain uusia näkökulmia asiaan. 
Olen ehkä elänyt liian kauan ja lukenut liikaa. Ehkä joku nuorempi ihminen löytää Kuolevaisesta enemmän. 

Aloin lukea kirjaa avoimin mielin antaen Hännikäiselle uuden mahdollisuuden. 
Aiemmin lukemani Ilman (2009) on mielestäni huonoimpia esseekirjoiksi määriteltyjä kirjoja, marinaa siitä, että naiset eivät suostu "ylijäämämiesten" seksileluiksi. Ja sitten oli ne pilkkaavat ala-arvoiset juhannustwiitit naisjärjestöille ja Kordelinin säätiön epäröinti, pitäisikö jo myönnetty apuraha perua. Ajattelin, että jos asia onkin niin, että miehellä on kaksi puolta populisti-Timo ja viisas-Timo. 
Somekäyttäytyminen erikseen, humalatilalla seliteltyä - voiko niin olla? Halusin kuitenkin lukea paperikirjan ikäänkuin se olisi jonkun tuntemattoman, tuoreen, itsensä ryvettämättömän kirjoittajan tekemä. 

Kuolevaisessa ei ole kovin paljon hätkähdyttämismielessä kirjoitettua, mutta ei siinä ole sitten paljon muutakaan. 
Kirjassa on 119 sivua, joista 34 kuvasivuja tai tyhjiä sivuja. Kuvituksena on valokuvia kuuluisista kuolema-aiheisista maalauksista ja muusta. Kun tekstiä on näin vähän, se saisi olla painavaa.

Hännikäinen kirjoittaa paljon henkilökohtaista, joka ei muutu yleiseksi, kuten esimerkiksi omien asioiden käsittely Mathias Rosenlundin teoksissa. 
Jonkin kirjan mainitessaan Hännikäinen toteaa, että se on Carita-vaimon suosittelema, ja Carita on järjestänyt pääsyn katsomaan avattuja ruumiita oikeuslääketieteen osastolle, kiitokseksi on pitänyt näyttää vaimon työkavereille koiranpentua. Näistä asioista voisi yhtä hyvin kirjoittaa ilman Caritaa. Hänen mainitsemisensa tällä tavalla tuntuu itsetarkoitukselliselta ja pinnalliselta. 
Sisaresta kirjoittaminen on tasokkaampaa. 

Lopun ikuisuushaaveiden käsittelyssä on kiinnostavampaa tekstiä. Jos kirja olisi kauttaaltaan tätä tasoa, kirjoittaisin siitä myönteisemmin. 

Ahdistus ihmiselle suodun ajan lyhyydestä todennäköisesti lievenee vanhemmiten. Asioiden toistuessa huomaa, että melkein kaikki on jo jossain muodossa sanottu ja tehty ja kasvuikään kuuluva tunne oman kokemuksen ainutlaatuisuudesta on perspektiiviharha. 

Kuoleman mytologian loputon kirjavuus tuo mieleen sanonnan, jonka mukaan aurinkoa ja kuolemaa ei voi katsoa paljaalla silmällä. Se täytyy pukea vertauskuviin ja symboleihin, niinkuin pyhät asiat aina. Se on itsessään tyhjä ja merkityksetön, mutta antaa kaikelle merkityksen.

Itsemurhaa pohtiessaan Hännikäinen mainitsee poliittiset itsemurhat. Maailmanhistoriassa on ollut tilanteita, joissa yhteiskunnan tila on vienyt periaatteellisia ihmisiä poistumaan pystypäin mieluummin kuin alistumaan "arvojensa negaatioon".  Ja nyt on Hännikäisen mielestä juuri sellainen tilanne "muukalaislaumojen" takia. Hännikäinen sanoo, että ei hän toki itse halua poistua, mutta ymmärtää hyvin, jos muut haluavat. Siis, huh huh! Tämä kuulostaa minusta samalta kuin Ilman-tilanne, niin paha paikka naisenkutaleiden takia, että itsemurhahan se on miehillä mielessä. Älytöntä!

Mitä te tämän kirjoitukseni lukijat haluaisitte hartaimmin tehdä vielä elämässänne? Mikä olisi tärkeintä?

Näin Hännikäinen: Haluaisin elämäni aikana kaataa jonkin ison saaliseläimen, kuten peuran tai villisian. Haluaisin viettää Caritan kanssa kultahäitä, opetella sitomaan kirjoja ja ampumaan jousella sekä matkustaa laajalti Itä-Euroopan maissa....
Hännikäinen kertoo ampuvansa metsänlaidasta sinne houkuttelemiaan sepelkyyhkyjä, mutta ison nisäkkään tappaminen olisi toiveiden täyttymys.   
Kun saaliseläin putoaa tai kaatuu, tunnen alkukantaista voitonriemua jota on vaikea verrata mihinkään. Se on parempaa kuin seksi, ja yhdynnän tavoin jättää jälkeensä tunteen, joka on sekoitus tyhjyyttä ja euforiaa.
Hännikäisen mukaan suuri osa ihmisistä haluaa tappaa, joillakin halu on piilevänä, toisilla voimakkaampana.  
En voi mitään sille, että minulle tulee tässä mieleen se koiranpentu Hännikäisen sylissä oikeuslääketieteellisessä. Onko se nyt niin erilainen kuin metsäpeura? 

Ai niin, mitä minä, kuolevainen, haluaisin tehdä loppuelämässäni? 
En ainakaan tappaa. Rakastaa. 


P.S. Maanantaina 28.11.
Mietin lisää loppuelämäni haluamisia. Seuraavaksi rakkauden jälkeen tulee: päästä lomille Välimerelle, kokea kulttuuria ja kirjoittaa, ja että niveleni ja muu terveys säilyisi niin, että tämä kaikki olisi mahdollista. Jos tämä visio toteutuu, sanon 'Elämälle kiitos'!

P.S.2 En tiedä, miksi en ole löytänyt enää sopivaa tekstimuotoa ja kokoa. Teksti on tullut joko liian pienenä tai selkokokona. Koitan löytää seuraavassa kirjoituksessani takaisin vanhaan hyväksi havaitsemaani. Se taitaa olla juuri tämä.  

torstai 17. marraskuuta 2016

Matkakirjeitä Benalmádenasta 7, Adiós España - ja kotona Myllykoskella


Calamorro-vuori, Benalmádena

Se on edessä, kotiinlähtö. Huomenna siirrymme lentokentälle, jossa odottelemme tuntikaupalla, kotiintulo perjantain puolella.

Jäi kirjoittamatta:
- katolisesta hautausmaasta
- uskomattomasta kauneudesta (siitä muutamia kuvia tässä kirjoituksessa)
- Fuengirolan Pikku-Finlandiasta (kävimme mm. Suomi-koulussa)
- vähään tyytymisestä matkoilla
- hyvinvointiyhteiskunnasta ja välittämisestä
- lukemistani kirjoista: Sue Townsend, The Woman Who Went To Bed For A Year ja Annie Proulx, Close Range (suomennettu Lyhyt kantama)

Palailen joihinkin aiheisiin myöhemmin, ainakin kirjoihin.


Puistonpenkki Marbellassa,
voiko penkki kauniimpi olla!

Mitä loma muutti minussa?
Hiukset kasvoivat ja yltävät nyt ponnarille.
Jaksan kävellä mäkiä hengästymättä.
Hähää  - odotitte tietenkin, että vastaan mietiskelleeni ja saavuttaneeni mielenrauhan!
Rauhoituin kyllä tietyissä asioissa. Irrottauduin hektisestä ajankohtaisten asioiden seuraamisesta. Vuokraemäntämme oli hankkinut asuntoon vain muutaman brittikanavan, olimme luulleet että myös ne, espanjalaisten lisäksi, mutta olikin vain ne. Ei haitannut. Katsoimme muutaman uutislähetyksen, dokkareita ja tasokkaan elokuvan Beatrix Potterin elämästä, Miss Potter
Oli ihanaa, kun sain lukea ja kirjoitella niin paljon kuin ikinä halusin. Ei kotiaskareita. Mieheni tekee meillä aina ruuat "retkiolosuhteissa", ja täällähän olimme vähän kuin mökillä.


Casa Emilio -ravintolan sisäänkäynti
Arroyo de la Miel

Mukava palata kotiin.
Edessä on sukujuhlia: nimiäiset, neljät synttärit ja Joulu.
Luulin, että olisin kirjoittanut kovasti nuoruusaiheista kirjoituskurssille. En ole kirjoittanut lausettakaan. No, eihän kouluaikanakaan kesälomalla läksyjä tehty.
Kotona odottaa neljä kirjavarausta kirjastossa: Antti Eskolan Vanhuus, Pauliina Suden Takaikkuna, Pirkko Saision Mies ja hänen asiansa ja Laura Gustafssonin Korpisoturi; oli myös Timo Hännikäisen Kuolevainen, mutta sillä on ollut kysyntää, joten se on annettu seuraavalle varaajalle.
Postissa on kaksi Janet Framen kirjaa.


Fuengirolasta

Viimeiset kuvat ovat meidän loma-asuntomme parvekkeelta. Asunto on vaatimaton ja epäkäytännöllinen, mutta nämä huikeat maisemat korvaavat kaiken.


Merelle päin


Vuorille päin

Auringonnousu parvekkeeltamme 16.11.

-------------------
Kotiin palattua la 19.11.

Joku viisas on sanonut, että sielu jää kotiin matkustajalla. Minulla se oli kyllä koko ajan mukana siellä valossa ja nyt taas täällä hämärässä. 
Lisään tänne vielä muutaman kuvan Sevillasta, joka on  kaunein kaupunki, mitä olen tähän mennessä nähnyt.










Ja nämä viimeiset ovat ylämäestä meidän kerrostaloasunnollemme tullessa, arjen estetiikkaa.





Kotona odottikin kirjastossa 6 kirjaa, olivat pitäneet sen Hännikäisekin minulle, kiitos kotikirjastoni, ja lisäksi oli juuri tullut Susanne Dahlgrenin tietokirja Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla. Minua vaivaa ahneuden synti. Tiedän, että palautan osan näistä kirjastoon lukematta. 
Luin paluumatkalla Malagan lentokentältä ostamani dekkarin, Jo Nesbon Midnight Sun, jossa oli yllättäen sama ajatus kuin Sue Townsendin comic novel-romaanissa. Mitä on muuten 'comic novel' suomeksi? Huumoripitoinen romaani?
Townsendin kirja päättyy "It's kindness, isn't it? Simple kindness." 
Ja Nesbon rankassa trillerissä on seuraava keskustelu:
'.... You asked me what I believe in....'
'Yes?'
'That's what I believe in. People's capacity for goodness.'


sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Matkakirjeitä Benalmádenasta 6: Poliittisia ajatuksia kesken loman


Auringonnousu parvekkeeltamme 12.11.

Tiedemiehet tekevät mahdottomasta mahdollista ja poliitikot mahdollisesta mahdotonta. 
Näin sanoi oppaamme neljällä eri kielellä Sevillan bussimatkalla viitaten Espanjan maanviljelyyn, jossa kastelujärjestelmään päässeet 30 prosenttia maatiloista tuottavat 80 prosenttia kaikista maan maataloustuotteista, oliiveista, auringonkukista, parsasta, sipulista ja muista. Maatalous on Espanjan toiseksi tärkein elinkeino matkailun jälkeen.

Tämä tuli mieleeni, kun kuulin, että Trump on jo ryhtynyt lunastamaan lupauksiaan, aikoo yrittää päästä irti ilmastosopimuksesta kesken kauden ja suunnittelee poistaa siirtolaisia maasta. Milloinkahan kaikissa kouluissa määrätään kehitysoppi hylättäväksi? Aseet kaikille ja aborttia ei kenellekään? Tiedemiehet huokaavat.

Tämä on lyhyt osuuteni maailmanpoliittiseen keskusteluun.

Ai niin, vielä voisin kertoa eräästä suomalaismiehestä Marbellassa. Huomasimme, että Aurinkorannikolle oli tullut suomalaisten matkailualan koulujen opasharjoittelijoita, jotka  järjestävät kierroksia Aurinkorannan kaupungeissa. Olimme muutoinkin menossa Marbellaan ja päätimme uteliaina liittyä ryhmään. 
Joukossa oli mies, joka kaikin tavoin olemuksellaan ja pukeutumisellaan kertoi tarinaa itsestään, paita, jonka rintamuksessa luki isoin kirjaimin 'Perkele, nyt meni hermot', liiallinen itsevarmuus, röyhkeän uhmaava asento ja asenne. Hän teki kaiken aikaa turhia ja mahdottomia kysymyksiä ja "korjasi" kaikkitietävänä nuorta harjoittelijaa. 
Kirkkojen esittelyssä hänen piti ehdottomasti tuoda julki, ettei hän arvosta niitä ja hörähdellä pyhimysten kuville. 
Yhtäkkiä hän kysyi, paljonko Espanjassa on kantaväestöä - siis kanta - ja väitti heti perään, että ei yhtään, koska arabit ovat tappaneet kaikki ja vain Kanarian saarilla on aitoa väestöä. Aitoa! Opas sanoi jotain sensuuntaista, että voihan tuollainenkin mielipide olla, johon kaikkitietävä isäntämiehemme: "Se on fakta." Miksi siis kysyi, kun niin hyvin "tiesi". Ilmeisesti briljeeratakseen. Häntä myös hermostutti se, ettei hänen tenttaamansa opasharjoittelija ollut kiinnostunut tuollaisesta jaottelusta. 
Opas mainitsi pian tämän jälkeen (jotenkin hänelle vain tuli mieleen), että jos joku lähtee porukasta kesken pois omille teilleen, niin voi ilmoittaa hänelle, ettei hän odottele turhaan. 
Seurasimme häiriköstä huolimatta opastuksen loppuun kuunnellen reipasta nuorta opasta hänen ihkaensimmäisellä hyvin hoidetulla opastuksellaan ja lähdimme sitten Marbellan ihanalle satama-alueelle kahvilaan toipumaan monenlaisten ihmisten joukkoon.

Olen rakastanut sivistystä.

Trumpin valtaantulo kuulemma osoittaa, että "vaaleissa äänestävät muutkin kuin akat, sivistyneet ja itseään oppineina pitävät". Tämän mielipiteen luin eräästä kommenttikentästä. Tämä kuulostaa miehiä halventavalta; kaikkiko he Trumpin takana?


Sevillan katedraali, maailman suurin goottilaistyylinen
katolinen katedraali

---------------------
Lisäys illalla Leenan kommentin luettuani:
Olin lukenut tuon siteeraamani kommentin monta kertaa ja aina väärin. Siinä oli piste eikä pilkku, siis että Trumpin voitto tuli yllätyksenä ja olisi jo aika, että edes Suomessa toimittajat ymmärtäisivät, että vaaleissa äänestävät muutkin kuin akat. sivistyneet ja itseään sivistyneinä pitävät.
En usko kylläkään, että näin on kukaan toimittaja missään ajatellut. Meillä on ollut yleinen äänioikeus pitkään. Akateemisesti sivistyneiden lisäksi on suuri määrä peruskoulun sivistämiä ihmisiä, eikä sivistynyt käytös vaadi akateemista tutkintoa, vain toisten kunnioittamista.
Esimerkiksi itseään sivistyneinä pitävistä käy tuo kuvaamani opaskierroksen mies. Hän oli saanut hyvän suomalaisen koulutuksen, mutta  ei ollut oppinut arvostamaan entisajan ihmisten rakentamaa kulttuuria eikä ollut omaksunut hyväntahtoisuutta kanssaihmisiä kohtaan.