maanantai 3. joulukuuta 2018

Blogisti pohtii yhä vain kuluttamista ja yksinäisyyttä


Tallasin mieheni perässä joulumarkkinoille - hänellä on niin pitkät jalat, että jään usein jälkeen tai jättäydyn, jolloin hän huomaa odottaa -  ja katsoin, miten hauskalta tuo kassi näyttää tässä tilanteessa. Ehkä se auttoi, ei ostettu kuin hyväntekeväisyysarpoja.

Huomaatteko, meillä on nyt luminen talvi. Ollut jo kaksi päivää, ja kohta ei enää.

Olen kaiken aikaa pohtinut teemaa yksinäisyys. Mietin sitä autossa istuessa, pipareita leipoessa ja Bajamajaan askeltaessa (kerron myöhemmin). Jään tuijottamaan ei-minnekään ja pyydän toistamaan minulle juuri puhutun, kun ajatukseni askartelevat ihmisessä ja ihmisyydessä.
Miten voi olla niin, että joku kokee lapsesta asti yksinäisyyttä ja toinen ei koskaan.

Ravistelevin yksinäisyysteemaan liittyvä kirjoitus oli jokin päivä sitten HS:n yleisönosastolla. Eräs äiti kirjoitti, että hänen autistisia oireita omaavalla 13-vuotiaalla lapsellaan ei ole ollut koskaan yhtään ystävää, joka juttelisi koulussa välitunnilla ja tarjoutuisi kaveriksi paritöissä. Äiti kirjoitti sydäntäsärkevästi, että olisipa palvelu, josta tilata vaikka maksullisena joku käymään ja teeskentelemään ystävyyttä edes kerran viikossa tai harvemmin. 
Tällaiseen tilanteeseen eläytyminen koskee ja saa tuntemaan jonkinlaista syyllisyyttä.  

Katsoin yksinäisyyttä silmiin myös Kouvolan teatterin näytelmässä Patriarkka
Näytelmää markkinoidaan sukupolvieroilla. Suorasukainen nuori miniä puhuu suunsa puhtaaksi perhetapaamista dominoivalle appiukolleen  ja tämän kaverille, "terapiasukupolvi" arvostelee "suorittajasukupolvea". Kuitenkaan mikään ei ole mustavalkoista, mistä kiitos käsikirjoittaja Juha Jokelalle
Minuun vaikutti näytelmässä eniten suorittajamies Heimon vaimon Virpin kokema yksinäisyys, joka oli alkanut, kun hän oli yksin kahden pienen lapsen kanssa miehen ottaessa mielellään vastaan ulkomaanprojekteja.
Se aika kun lapset ovat pieniä on parisuhteen koetinkivi. Monet minun ikäpolveni miehet, siis 70-luvulla nuorta aikuisuuttaan viettäneet, ovat käyttäneet lasten synnyttyä aikaansa juuri kuten ennenkin tajuamatta, että kaikki on muuttunut. "Vaimohan se imettää" oli tunnettu selitys lapsenhoidosta laistamiselle vielä muutama vuosikymmen sitten. Kun ensimmäiset isyysvapaat tulivat nimellä isyyslomat, niin kuului sellaistakin, että joku isä lähti yksin matkustelemaan, koska hänellehän oli myönnetty loma ja hän oli niin tarpeeton kotona. Tässä asiassa sekä miehet että naiset ovat muuttuneet paljon, miehet pehmenneet ja naiset tomeroituneet, molemmat hyvällä tavalla. 
Ihmiset ovat aikakautensa tuotteita, myös tämän päivän ihmiset, avuineen ja puutteineen.     
Virpin roolin näytteli Nina Petelius-Lehto, joka on minulle meidän teatterimme helmi. Hän mukautuu uskottavasti pikkupojaksi (Oscar ja Roosamamma), vallasrouvaksi ja koiraksi (en muista missä näytelmissä). Hän oli hyvä Virpi, eleetön ja viisas. 

No niin, meidän vedenkulutus on nyt kaksi viikkoa minimissä. Viemäriremontti on loppuvaiheessaan. Viemärit ovat poissa käytöstä päiväsaikaan arkina ja saunavuorot on peruttu iltaisinkin. Astiat ja pyykit saavat odottaa iltaan. Pihassa on kaksi Bajamajaa kolmellekymmenelle asunnolle yhteisenä. Viikonloppuna ja Itsenäisyyspäivänä saamme nauttia ja käyttää sisävessoja, jeee! 
Minä kävin aamulla kaksi kertaa ulkohuusissa (jättimuki kahvia!), mieheni nimesi minut talon bajamajistiksi.  
Niin että kyllä täällä nyt ollaan kovasti kohtuullisia ja muistellaan aikoja, jolloin ulkohuusi oli jokapäiväistä. Silloin, muinoin, myös peseydyttiin vadissa, johon vesi oli kannettu kaivosta ämpärillä ja lämmitetty hellalla. Klapit kannettiin liiteristä, kunhan ne oli ensin pilkottu pölkyistä, ja pölkythän saatiin... no, ne olivat miesten hommia ne. Kovasti höyryävinä he saapuivat metsätöistä pakkasesta hevosen vetämällä  reellä. Voi sitä pyykin määrää, nyrkkipyykin, se taas oli naisten työtä. En kaipaa noita aikoja. 

Tehdääks niin, että energian säästämiseksi ne, jotka ovat jo eläneet alkeellisissa oloissa vähintään 18 vuotta, saavat elää kaikkien mukavuuksien ympäröimää eliittielämää ja muut, joilla on ollut juokseva vesi ja sähkö koko elämänsä, kokeilevat vuoden ajan elämää ilman niitä? Vitsi vitsi.
 


torstai 29. marraskuuta 2018

Pimeyden ytimessä



Miksi mediassa on nyt niin paljon juttuja yksinäisyyden kokemisesta ja ahdistuksesta? Miksi ihmiset tsemppaavat toisiaan somessa pysymään positiivisina ja urheina? 
Vastaus on selvä: meillä on vuoden pimein aika, marras, kaamos. 
Yksi masennuksen lajikin on nimetty ajankohdan mukaan, kaamosmasennus. 

Toinen on sitten kevätmasennus; kun valoa tulvii pimeän jälkeen, niin nuutunut ihmispoloinen ei aina tahdo sitä muutosta kestää. 

Onko neljä vuodenaikaa sittenkään kaikille hyvä? 
No, eihän meillä oikeastaan ole kovinkaan usein selkeästi niitä kaikkia, mutta painotus on lumettomuuden vuoksi ollut muutamina vuosina syystalvella pimeämpään suuntaan eikä kevätkään aina tule huimaavana kirkkautena. Jos vuodenaikojen loiventuminen tapahtuisi valoisampaan suuntaan, niin luulen, että hymyt levenisivät kasvoillamme. 

Eräs melankolisuuteen taipuva ystäväni sanoi, että  tämä hämärä on niin hänen sielunmaisemaansa. Hän on tyytyväinen eikä toivo lunta ja kirkkaita jouluvaloja, jotka vain paljastaisivat kaiken ränstyneisyyden. Hän rakastaa hämärää ja murrettuja värejä. Toinen ystäväni suunnittelee matkaa valoisampiin maisemiin  kohottaakseen mielialaansa.  

Olen ärsyyntynyt niihin elämänoppaisiin, joissa annetaan 5 - 6 ohjetta, joita noudattamalla et enää ole mukamas yksinäinen. 
Tässä esimerkki eräästä gerontologia-alan lehden artikkelista, jossa varoitellaan yksinäisyydestä, koska se johtaa dementiaan.  
1. Jokaisen tulisi itse pyrkiä edistämään ja ylläpitämään ystävyyssuhteita.
2. Voit itse soittaa, ei tarvitse odottaa, että joku muu soittaa. Jokainen voi olla aloitteellinen näissä asioissa. 
3. Kun itse on aloitteellinen uusiin ihmisiin tutustumisessa, saattaa oman yksinäisyytensä lisäksi lieventää sen toisenkin ihmisen yksinäisyyttä.  
Ja niin edelleen, blaa blaa ja motkotus-motkotus. Onpa helppoa! Voi hyvät hyssykät, tämäkö auttaa yksinäistä? Ihan sama kuin sanoisi ylipainosta kärsivälle, että älä syö. 
Yksinäisyyshän johtuu juuri siitä, että ei pysty soittamaan tai ei ole sellaista ihmistä, jonka uskoisi olevan kiinnostunut itsestä tai josta itse olisi vähääkään kiinnostunut. Näissä ohjeissa on ylhäältä päin tulevaa, ymmärtämätöntä moitetta ja sellainen sävy, että yksinäiselle seuraksi käy kuka tahansa. Vanhoista ihmisistä varsinkin ajatellaan, että kunhan joku käy säälistä juttelemassa. Yksinäisyyshän saattaa johtua juuri siitä, että on valikoiva ja tuntee olonsa entistä yksinäisemmäksi jotain joutavaa höpötystä kuunnellessaan. 
Ja nythän ei ole siis kysymys toivotusta yksin olosta. Me kaikki tarvitsemme omia hetkiä ja omaa rauhaa.



Luin pari hauskaa kirjaa, Suomessa vuodesta 2002 asuneen britin Joel Willansin  pakinakirjat 101 Very Finnish Problems (2017) ja More Very Finnish Problems (2018). Kuvat ovat viimeksimainitun sivuilta. Ne on laatinut Michaela Istok

Näissä kirjoissa on humoristisella tyylillä juttua pimeydestä ja suomalaisuudesta. Alaotsikkoina on The Foreigner's Guide to Surviving in Finland ja An even more essential guide to surviving Finland eli Opas ulkomaalaiselle Suomessa selviämiseen ja Vielä tarpeellisempi opas Suomen kestämiseen. 

Willans pohtii, miten juuri Suomi julistettiin YK:n onnellisuusraportissa maailman onnellisimmaksi maaksi ja miksi ihmiset kokivat sen niin epäuskottavana, jotkut lähes julmana vitsinä. Yksi syy on hänen mielestään se, että raportti valmistui maaliskuussa, joka on meillä vielä lopputalvea ja ihmisten mieli on matalana, kohmeessa suorastaan ja hymy jähmettynyt irvistykseksi. 
Toinenkin syy löytyi.
Another reason people queried this report was that Finns rarely act happy. They're not a skip-down-the-road-singing type of nation. You won't find them spontaneously dancing or singing (unless it's Juhannus or Vappu, the Finnish May Day, when both these activities are not only expected but demanded). Flamboyant public displays of emotion or raucous laughter don't reverberate around city streets.
Toinen syy miksi raportti kyseenalaistettiin oli se, että suomalaiset harvemmin näyttävät onnellisilta. He eivät ole julkisesti ilakoivaa kansaa. Heitä ei näe spontaanisti tanssahtelemassa tai laulamassa (ellei ole juhannus tai vappu, jolloin sekä laulaminen että tanssiminen ovat ei pelkästään odotettua, vaan pakollista käyttäytymistä). Meluisat julkiset tunteenilmaukset tai riehakas nauru eivät kajahtele suomalaiskaupunkien kaduilla. 

Willans tietenkin liioittelee ja on brittityyliin välillä sarkastinen, mutta lempeästi. 
Minusta nämä kirjat ovat aika hurmaavia. Willans ylistää meidän suomalaisten stoalaista asennetta sääolosuhteisiin, luonnon arvostusta ja sinnikästä pyrkimystämme tehdä yhteiskunnastamme mahdollisimman reilu.   


Ai niin, meinasi melkein unohtua omakohtaisuus tästä pakinastani. Olen ollut yksinäinen ja masentunut yhdessä elämänvaiheessani, opiskelijana. Masennukseeni oli syynsä, montakin, ja siitä on kauan aikaa.  
On hyvä, että minulla on tuokin kokemus. En menisi viisastelemaan yksinäisyyttä potevalle, että olepas nyt reipas ja aloitteellinen. 

Lapsuudenkodista irtautuminen ja opiskeluaika on eräs kriisivaihe elämässä. Niitä on muitakin, muutto, sairastuminen ja varsinkin vanhuus, ellei vanhalla ihmisellä ole kumppania tai läheistä ystäväporukkaa. 
Melkein aina yksinäisyyden perimmäinen syy on se, että ei ole tai ei tunne olevansa tärkeä kenellekään. 

Joku tutkija, olikohan Anna Rotkirch, kirjoitti Helsingin Sanomissa hyvin siitä, miten hyvinvointi lisää yksinäisyyttä, kun se antaa meille mahdollisuuden omaan elämään, yksin asumiseen, eroamiseen, paljoon vapaa-aikaan ja pitkiin äitiysvapaisiin. Kun jotain saa, niin jotain myös menettää. Niin se näyttää olevan  monessakin asiassa. 

Huomenna on taas yksi pimeähkö perjantai. Sytytän aamulla kirkasvalolampun ja se saa olla päällä puoleenpäivään. 
Odotan valon juhlaa, joulua. Muinaisgermaanisena Yule-juhlana sytytettiin tulia vuoden pimeimpänä päivänä iloiten siitä, että valo alkaa lisääntyä. Minä sytyttelen kynttilöitä, oikeita, ei led-valoja, ja lisään vähitellen joulukoristeita ja kukkia kotiimme. 

Katselen myös tätä postikorttia, jonka nyt ojennan Sinulle, joka luit tänne asti!



lauantai 24. marraskuuta 2018

Jari Järvelä, Kosken kahta puolta



Jari Järvelän uusin romaani Kosken kahta puolta kertoo hänen mummeistaan, jotka joutuivat lapsina elämään elämäänsä keskellä sisällissotaa rintamalinjojen eri puolilla ja pienestä Jarista, joka kuuntelee molempien muisteluita. 
Tarina on fiktiivinen, mutta pohjautuu todellisiin muistoihin.

Jari, 7-vuotias, viettää kesäpäiviään kahdessa mummilassaan Vammalassa 70-luvun lopussa. Hän vaihtaa Aino-mummilta Sofia-mummille kosken yli johtavalle sillalle saateltuna. Aino-mummi, jonka perhe on kuulunut punaisiin, seuraa hänen siirtymistään sillan työläisten puolelta, Nälkälänmäestä, ja Sofia-mummi, jonka perhe on ollut valkoisten puolta, odottaa sillan toisessa päässä keskustassa.
Aino-mummin luona on ulkovessa ja naisväen puheet ovat suoria, isomummi Helenan varsinkin. Elämän raadollisuutta ei juuri kätketä lapsilta, sitäpaitsi Jari osaa muuntautua Näkymättömäksi Pojaksi. Sofia-mummin luona on sisävessa, matonhapsut ovat suorassa, palkintopuutarhassa opetetaan lapsille ruotsin kieltä ja uteliaan Jarin kysymyksiä hyssytellään hiljaisiksi. 
Mitkä loistavat ympäristöt ja mikä hedelmällinen ristiriita tulevalle kirjailijalle!

Molemmat mummit ovat kokeneet vähän Jaria vanhempina hyvin pahoja asioita, kuten sisällissodissa yleensäkin. Heistä on tullut kovia ja kestäviä naisia. He eivät pienestä hätkähdä.  

-Huomenta, Aino sanoi.
Ainon silmä tottui hämärään. Vatsa kurnahti, hän ei ollut saanut aamiaista. Pöytsiän äidillä oli puurokauha kädessä ja lapsilla lusikat.
- Olisko siinä mullekin?
Aino astui lähemmäs. Hän tajusi, että lapset retkotti oudosti eteenpäin. Kaikkien kielet tunki ulos suusta. Ne oli naulattu kiinni ruokapöytään.

Jari utelee ja kerää selityksiä molemmissa mummiloissa. Hän kaivaa esiin kirjeitä ja valokuvia ja yhdistelee asioita mummien kertomuksista, puolikkaista lauseista ja tunteiden kuohahduksista. 
Lapsen mielikuvitus loihtii esiin pienen Vilhon, joka sai 1918 reiän vatsaansa. Vilho ilmestyy Jarille aika ajoin ja on kuin muutkin pojat, paitsi, että ei jaksa osallistua kuulantyöntöön, reikä mahassaan, ja häipyy omia aikojaan.

Pidän tästä kirjasta monestakin syystä.

1. Teksti imaisee mukaansa ja pitää pihdeissään. Järvelä on osannut loihtia kirjaan jännitteen, jossa eri henkilöiden puheiden ja vihjeiden sekä Jarin löytöjen herättämät kysymykset yhdistyvät vähitellen kokonaisiksi tarinoiksi.

2. Järvelä kertoo sisällissodan kauhut niin julmina kuin ne ovat olleet, kaunistelematta. Käy ilmi, että molemmilla puolin on tehty hirmutöitä. On myös petetty omia ilmiantamalla heitä niin, että oma henki säilyisi. 
Tänä päivänä voimme jo onneksi kirjoittaa näin.

3. Järvelän teksteille ominainen lämmin huumori viehättää minua. Vakavien, jopa traagisten asioiden kertominen ja vastaanottaminen on helpompaa, kun mukana on ripaus komiikkaa. 

 4. Järvelän eläytyminen lapsen maailmaan on ilmiömäistä. Hän muistaa, millaista oli olla pieni poika. Pojat kiusaavat pienempäänsä jotenkin sovitulla ja reilulla tavalla. Kiusattu hyväksyy kohtelunsa, koska se on pienimmän osa. Urheutta on osoitettava, ja se menee välillä vaarallisen puolelle. 
Mielikuvitus lisää arkielämään maagisuutta, mitä aikuisella ei enää tapahdu, eikä mitään asioita koeta ironisesti, kuten aikuiset monesti tekevät.
Luku, jossa Jari on yksin Aino-mummin luona ja lukee sarjakuvia on upeimpia lapsen ajattelun kuvauksia, mitä olen lukenut pitkään aikaan. 

5. Kirja on taitavasti rakennettu. Se jakautuu osiin Aino ja Sofia, ja lopuksi on kokoava osa Aino ja Sofia, jossa ollaankin jo siirrytty kymmenisen vuotta eteenpäin. 
Mummit saapuvat Länsi-Suomesta yhteisestä kotikaupungistaan Jarin lakkiaisiin Kouvolaan, eri penkeillä istuen. Jari haluaisi rakkaiden mummiensa istuvan rinnakkain. Hän on muistellut kirjeissä heille kahta kesäpäiväänsä, yksi päivä joen toisella puolen ja toinen toisella. Näin kirjan lopussa kohtaamme taas sen alun. 
Hämmästyn, oliko kyseessä vain kaksi päivää, ne tuntuivat pitemmiltä. Niinhän aika lapsestakin tuntuu, pitkältä. Yhden päivän aikana ehtii ajatuksissaan kuvitella monia päiviä, myös päiviä toisten menneisyydestä, mummien ja heidän perheidensä sekä teloitetun Vilhon.  

Vilho pitää sokeripaloja kämmenellään kuin jalokiviä, ottaa yhden ja imeksii varovasti. Sen suupielet on kääntyneet makeasta huolimatta alaspäin. 
- Mä osaan seistä käsillä, sanon piristääkseni sitä.
- Osaatko sä?

Katson Vilhon kanssa kohti taivaan sinikupolia, me nähdään se ikkunan läpi. Pääskyset syöksyy kohti, ne näyttää veitsiltä jotka puhkoo kohta meidän vatsat.

Jari Järvelä on kolmannen kerran Finlandia-ehdokkaana tällä kirjallaan. Hän on mielestäni vahva ehdokas. 




Kävin kuuntelemassa Järvelän haastattelua Kotkan kirjastossa tänään. 
Olin ajatellut kysyä kirjan runoista, jotka Jari löytää hetekan putkien sisältä, ovatko ne oikeita löytöjä vai fiktiiviisiä, mutta Jari Järvelä kertoikin sen jo haastatteluosuudessa. Runot ovat hänen 17-vuotiaana kirjoittamiaan. Sisällissota, joka Aino-mummille oli kapina ja Sofia-mummille vapaussota, oli mietityttänyt häntä. Koulussa asioista puhuttiin voittajien näkökulmasta ja mummien kautta hänellä oli kaksi näkökulmaa, "punikin" ja "lahtarin".

sää herätät mut
on vaan hiljaisuus
sit pöllö naukuu
mää kuulen
reen jalasten sihinän

yö aitoja kaataa
kirves ovea syö
lapsi itkee
ammu ekaks
niien hirnuva kaakki

Järvelä kertoi, että 80 prosenttia kirjasta on totta, esim. mummien impressionistiset kertomukset. Ne olivat hänen lapsuutensa voimakkaimpia elämyksiä, näkyineen ja hajuineen. Kertomukset tarkentuivat lisää, kun hän haastatteli mummejaan nauhalle vuonna 2000. 

Päivän Helsingin Sanomissa on Jukka Petäjän arvostelu tästä kirjasta. Hän ei pidä nuoren pojan näkökulmaa uskottavana, myöntäen kyllä mahdollisen oman rajoittuneisuutensa. En tiedä, millainen poika Petäjä on ollut, mutta minä olen tuntenut monta Jarin tyylistä pikkupoikaa, jotka ahmivat seitsenvuotiaina aikuisten kirjoja ja elävät puoliksi mielikuvitusmaailmassa, puoliksi  loogisen ajattelun maailmassa. Kirjan Jari lukee japanilaisen hävittäjälentäjän Saburo Sakain muistelmia ja väkivaltaisia sarjakuvia. 
Väkivalta oli mummien lapsuudessa todellista, Jarille se on voimakkaasti elettyä fiktiota. Näin se on edelleen maailmassa, se mikä on toisina aikoina faktaa on toisina fiktiota.  

Järvelä sanoi haastattelutilaisuuden lopuksi kirjastaan hienon ajatuksen, jonka hän olisi toivonut arvostelijoiden keksivän: lapsi on hänen romaaninsa silta. 


----
Lisäys seuraavana aamuna

Otin paremman kuvan kirjan kannesta nyt päivänvalossa ja vaihdoin sen tuonne alkukuvaksi. Haastattelukuva on puhelimella nappaamani, eikä kovin hyvä.
Olen näemmä aika perfektionistinen kuitenkin tämän blogini kanssa, vaikka rentous on tavoite. 

Autofiktiosta oli Kotkassa haastattelijalla (jonka nimi meni minulta ohi) ja Järvelällä kiva keskustelu. Oli puhetta elämäkerrallista ainesta sisältävästä romaanista ja haastattelija sanoi, että sillä on joku muukin nimi, josta hän ei niin välitä, ja Järvelä sanoi, ettei hänkään. 
Kirjailijat ovat aina käyttäneet kokemuksiaan kirjoissa, Järvelällä esim. mummilan huusi, jonka kuvaus on tässä uudessa romaanissa, oli myös romaanissa Romeo ja Julia, joka oli Finlandia-palkintoehdokkaana 2007. 
Tarvitsemmeko me oikeastaan koko termiä autofiktio?


perjantai 23. marraskuuta 2018

Voi näitä päiviä!


Karkkiparatiisi, Tennispalatsi Helsinki
Kuva: Ume

Tänään 23.11. on samana päivänä Lapsi mukaan töihin -päivä, Black Friday ja sen vastapainoksi syntynyt Älä osta mitään -päivä.

Lapsi mukaan töihin -päivä järjestetään kolmannen kerran. Sitä järjestämässä ovat lapsiasiavaltuutettu, Lastensuojelun Keskusliitto, työ -ja elinkeinoministeriö ja työmarkkinajärjestöt sekä useat työpaikat. 
Tarkoituksena on, että lapset saavat tietää, missä äiti ja isä ovat silloin ja mitä tekemässä, kun he ovat päiväkodissa. 
Tästä tulee mieleen omaan, entiseen työhöni liittyvä vitsi. Lapsi kysyy opettajalta:"Ope, milloin sä olet töissä, kun sä olet aina vaan täällä meidän kanssa?"
Meidän lapset olivat joskus jonain lyhyenä erikoispäivänä mukana töissä. He olivat myös mieheni mukana kokouksissa, istuivat jossain sivupöydässä piirtelemässä. Pienillä padoilla on korvat - viisivuotias oli kerran puuttunut sivusta työryhmän keskusteluun todeten:"Totuus ei muutu."

Black Friday on omittu meille USA:sta. Siellä Thanksgiving Day, kiitospäivä, on tärkeä päivä, jota alun alkaen on vietetty kokoontumalla suvun kesken yhteiselle aterialle, kuten meillä jouluna, syömään hyvin ja tuntemaan kiitollisuutta syksyn sadosta. Tämä päivä on marraskuun neljäntenä torstaina ja sitä seuraavaa perjantaita, jonka monet ovat järjestäneet vapaapäiväkseen, kutsutaan nimellä Black Friday, musta perjantai. Olen kuullut sellaisen selityksen tälle nimelle, että kiitospäiväliikenne on tuottanut niin synkkiä tilastoja, että koko päivää voi kutsua mustaksi. Liikenne ei ole ainakaan vähentynyt, kun kauppiaat ovat huomanneet mahdollisuutensa vetää ihmisiä ostoksille järjestämällä isoja alennusmyyntejä juuri tänä päivänä. Black Fridaysta onkin tullut USA:ssa kauppiaille vuoden tuottoisin päivä.
Suomessa Black Friday -päivää on vietetty muutamana vuonna. Uutisissa kerrotaan, että myös meillä se on ainakin elektroniikkaliikkeillä vuoden paras päivä.  

Älä osta mitään-päivä on kansainvälinen, kulutuksenvastainen päivä. Sitä on vietetty ensimmäisen kerran vuonna 1992 Kanadassa nimellä No Shop Day. 
Suomessa päivää on vietetty kymmenisen vuotta. Tarkoitus on, että pysähtyisimme miettimään, tarvitseeko sitä koko ajan ostaa ja juosta impulssiensa perässä vai voisiko olla vaikka yhden päivän ostelematta. 

Jaa-a, Mentulan residenssistä ampaistiin kauppoihin heti aamutuimaan ja tultiin kotiin niin monien kassien kanssa, että piti käydä kahdesti autolla ennen kuin saatiin saalis sisään. No, kaikki oli kyllä tarpeellista ja suunniteltua. Ostettiin uusia tyynyjä, suojaruukut amarylliksille, kynttilöitä, viikonlopun ruuat tietty sekä tonttujen apuna yhtä sun toista, mutta ne ovat salaisuuksia.  

Huomenna menen kuuntelemaan Jari Järvelän haastattelua Kotkan kirjastoon. Postaus Järvelän uusimmasta, Finlandia-ehdokkaaksi valitusta romaanista Kosken kahta puolta on minulla valmiina luonnoksissa, mutta odotan, tuoko haastattelu jotain uutta. Minulla on Järvelälle kysymys. Kerron siitä sitten kirjoitukseni lopussa. 

Mtenkäs siellä teillä muilla? Sujuiko kolmen teeman päivä hyvin? Tuliko ostelluksi vai nuukailluksi?

Alkukuva on laajimmasta irtokarkkivalikoimasta, mitä olen missään nähnyt. Osuimme siihen HAMin näyttelystä tullessa. Herroilla Gilbert ja George oli toinen toistaan värikylläisempiä töitä, joissa paljon sanomaa. Tämä näky siihen päälle oli melkein liikaa. 
Suomalaiset aikuiset syövät kait eniten irtokarkkeja maailmassa. Miksi? Selvitäksemme pimeydestä? Koska olemme tutkitusti maailman onnellisimpia ihmisiä?

---------------
Ja myöhemmin juolahti mieleeni:
Ai niin, onhan nyt myös mielenterveysviikko. Tämän vuoden teema on Mun elämä, hyvä elämä


sunnuntai 18. marraskuuta 2018

"Influenceri" muistelee Välimeren valoa ... ja keskustelee koulumaailman ilmiöistä

Olen nyt ollut kohta kaksi viikkoa Espanjan loman jälkeen Suomessa. Eilen aurinko näyttäytyi ensimmäisen kerran, valjusti, vähän aikaa. Olin siitä tavattoman kiitollinen. Jos tänään tapahtuu sama, riennän lenkkipolulle.
Costa del Solilla paistoi aurinko yhtä vaille kaikkina päivinä.


Yllä oleva kuvani on Benalmádena Pueblosta, jossa kävelimme puoli päivää pysähdellen kuvaamaan maisemia ja yksityiskohtia. Kaksi seuraavaa ovat Mijasin kaupungista. Siellä vietimme kokonaisen päivän.


Kuva:Ume

Kun tulin pienestä putiikista, saippuakaupasta, löysin mieheni juttelemassa paikallisten miesten kanssa. Hän esitteli nämä miehet minulle kollegoinaan, eläkeläismiehinä.

Kuva:Ume

Tässä siis muutama kuva siitä, mitä puuhailimme Aurinkorannikolla. Kävimme paljon museoissa ja taidenäyttelyissä sekä kahdessa konsertissa. Muutoin olimme aamusta iltaan ulkona, vietimme aikaa lähikaupungeissa, vuokra-asunnon patiolla ja uima-altaalla, meren rannalla ja lounaskahviloiden terasseilla. Patikoimme puistoissa ja vuoren rinteen vaelluspoluilla.
Kävimme päiväseltään myös Gibraltarilla kokemassa tuulahduksen Britanniaa. Siellä kiinnostavaa oli ensimmäisen maailmansodan museo, jossa pääsi eläytymään sen aikaiseen elämään.

Osuin juuri paikallislehdessä kiinnostavaan matkailuaiheiseen tekstiin. Siinä mainittiin amerikkalaisen Hervey Allenin 1933 julkaistu kolmiosainen seikkailukertomus, jossa Anthony Adverse -niminen hahmo kokee monenlaista matkatessaan 1700 ja 1800 -luvuilla eri maanosissa ja osallistuessaan niiden myrskyisiin tapahtumiin.

Ote Anthony Adversesta:
Kukaan meistä ei enää tyydy elämään nykyisyydessä ja nauttimaan asioista sellaisenaan. Ajattelemme aina joko menneisyyttä tai tulevaisuutta koettaen aina korjata sitä, mikä meille jo on tapahtunut, tai laatien suunnitelmia vastaisen varalle. Näin olen nykyaikaa on meille tuskin olemassa. Se on aina, ja etenkin juuri meidän päivinämme, jonkinlainen tyhjä väliaika. Toisin sanoen, me emme koskaan ole, olemme juuri olemaisillamme.
Matkustaminen muodostaa tässä alituisessa tyhjyydessä ainoan poikkeuksen. Vain matkustaessamme me elämme kuten tarkoitus on: nykyisyydessä. Kaikki muuttuu silloin täysin eläväksi ja todelliseksi. Olemme jättäneet menneisyyden taaksemme ja tulevaisuuden täytyy odottaa. Sille ei voida tehdä mitään. Näin me lyhyen tuokion ajaksi jätämme sikseen omaa itseämme koskevat huolet ja vain elämme. Tämä tapahtuu äkkiä - ja kestää hetken. Ja olemme onnellisia; huomaamme ihmeeksemme, miten hauskaa on elää, olla oma itsemme.
Olen huomannut, että monet ihmiset löytävät toisensa ja ystävystyvät matkustaessaan yhdessä, mutta tultuaan perille he jälleen kadottavat sekä toisensa että itsensä. He miettivät."Miten on mahdollista, että tuo ihminen minun mielestäni laivassa tai vaunussa oli niin mielenkiintoinen."

Tämä teksti kuulostaa modernilta. Vain tekstin lopussa mainitut kulkuneuvot paljastavat sen iän. Harvempi enää matkustaa laivalla ja varsinkaan vaunuilla.
Lentomatkailun päästöt puhuttavat, ja matkustaminen aiheuttaa paljon muutakin ympäristöhaittaa ja harmia. Kun minun kaltaiseni tavalliset ihmiset ovat päässeet hekin matkustamisen makuun, on syntynyt massaturismia, joka aiheuttaa paikallisille ihmisille ärtymystä.
Toisaalta, mistä esim. gibraltarilaiset saavat elantonsa, jos matkailu loppuu?


Kuva:Ume
Kuvan joutsenet ovat Benalmádenan Paloma-puistosta. Tässä laajassa puistossa on paljon eläimiä, kanoja, kukkoja, tipuja, jäniksiä, kissoja sekä monenlaisia maa- ja vesilintuja, isoja viheralueita, kaksi lampea, patsaita, levähdyspaikkoja, leikkipaikkoja, aikuisten kuntoilulaitteita ja kahvila. Puistoon kuuluu myös erillinen kaktuspuisto, jossa kaktukset jonkalaisia meillä kasvaa pieninä kukkapurkeissa, seisovat ihmistä kookkaampina. 


Olette ehkä ihmetelleet otsikon "influenceria". Oletteko, vai onko se itsestään selvää kaikille muille paitsi minulle?
Helsingin Sanomissa 11.11. Katarina Baer kertoo Merkintöjä-kolumnissaan Tubettajat, nuo söpöt höpöttäjät WSOY:n tilaisuudesta, jossa julkistettiin Antti Tuiskusta kertova fanikirja-tietokirja Antti Tapani.
Tuisku oli tervehtinyt läsnäolijoita:"Hyvät influencerit." Influencerit koostuivat someammattilaisista eli sosiaalisen median sisällöntuottajista, joita ovat artikkelin mukaan tubettajat, bloggaajat ja instatähdet, muun muassa.
"Somettajia on joka lähtöön. Lapsille sisältönsä suuntaava tubettaja yhdistää jutuissaan hulluttelua ja omia mielipiteitään. lifestyle-vloggaaja voi kertoa vanhemmuudestaan, kirjabloggaaja lukemistaan kirjoista... Listaa voi jatkaa loputtomasti."
Jutussa kerrotaan myös, että "omien somekanaviensa pyörittäjät" mainostavat tuotteita ja menestyneimmät influencerit ovat ansainneet yli satatuhatta vuodessa ja uupuneet työssään.

Nyt kun tässä kolumnissa mainitaan kirjabloggaajatkin, niin ilmoitan, että Marjatta Mentula ei ole tienannut höpötyksillään senttiäkään, eikä myöskään sitä halua.
Joistakin keskusteluista olen päätellyt, että jotkut kirjabloggaajat ovat tässä eri linjoilla. On sellaista ilmapiiriä, että on tehty - pyytämättä - ilmaista työtä kustantamoille ja ollaan odottamassa jotain vastineeksi.
Nykyäänhän on muutoinkin, myös työelämässä, sellainen ajattelu vallalla, että kaikesta pitää saada palkka. Huomasin sen jo viimeisinä vuosinani opettajana, kun matematiikan opettajat alkoivat laskea, että isojen valtakunnallisten kokeiden korjaamisesta pitäisi saada erityiskorvaus. Menihän niissä kielten kokeiden korjauksissakin joskus koko pääsiäisloma, mutta toisaalta - se oli antoisaa työtä, oli palkitsevaa nähdä, miten omat oppilaat pärjäsivät, ja tulihan sitä vapaata joskus taas jonkin lyhennetyn päivän yhteydessä. Olin ehdottomasti kutsumusopettaja - ja olen kutsumusbloggaaja! Nautinto tulee itse tekemisestä. Tämä on joidenkin ihmisten mielestä tyhmä asenne, mutta se on myös onnellistuttava ja merkitystä tuova asenne. Olen mielellään tyhmä ja onnellinen. 

Baer kysyy kolumninsa lopussa, "mikä nimike sopisi kaikille omien somemedioidensa pyörittäjille ja kertoisi siitä, kuinka paljon mielipidevaltaa he käyttävät". Vaikuttaja-termi on suomen kielessä jo varattu muille ihmisryhmille, lähinnä poliitikoille.

Työssäni opettajana olin tietenkin influenceri, usein sisällöntuottajakin, kun rakensin opetusmateriaaleja, kokeita ja päivänavaustekstejä. Toivottavasti vaikutukseni oli pääsääntöisesti hyvä. 
Blogikirjoittelulla en koe vaikuttavani. Se on minulle harrastus, jossa  parasta on omien ajatusten selvittely ja keskustelu. Myös lukiessa tapahtuu pohdintaa, kirjoittelu jatkaa sitä. Nämä ovat luullakseni muidenkin kirjabloggaajien yleisimmät motiivit tätä nykyä, ja toivottavasti edelleen, koska sellaisessa rennossa, amatöörimäisessä, keskustelevassa ilmapiirissä viihdyn. 




P.S. Kiitos Pentti Salinille, jonka Penan pakeilta kolumnista Matkailu ahdistaa paikallislehti Keskilaaksossa löysin Hervey Allenin. Pentti lähetti minulle vielä ystävällisesti sähköpostissa pitemmän sitaatin, jota tässä kirjoituksessani käytin. WSOY on julkaissut kirjasarjan Anthony Adverse I-III vuonna 1959. 

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Isänpäivän aamuna elettyä ja ajateltua




Vietämme isänpäivää kahden vanhimman lapsenlapsemme ja perheen lemmikkikoiran kanssa Tuusulassa. Olemme täällä muutaman päivän nuorten kanssa, kun vanhempansa ovat matkalla.

Otin aamulenkillä kuvia Tuusulanjärvelle lautan päälle rakennetusta Sibeliusvaloteoksesta ja lähipuiston valaistuista puista. Valoteos on paikallisen valotaiteilija Toni Luoteen tekemä ja se on kunnianosoitus Eila Hiltusen Sibeliusmonumentille Helsingissä.
Teos saa päivällä valonsa auringosta (tällä haavaa ei muuten paljon saa, kun hämäryys kestää koko päivän) ja iltaisin sekä öisin se on valaistu ledvaloilla. Sibeliushan asui tämän järven rannalla Ainolassa, joten teos sopii oikein hyvin näihin maisemiin.

Me juhlimme lasten kanssa isänpäivää menemällä juhlinnan kohteen valitsemaan lounaspaikkaan syömään. Se saattaa olla vaatimattomasti Kotipizza. Nepalilaisia ravintoloita olemme myös vähän katselleet.
Iskä/vaari saa kohtapuoliin soittoja pojiltaan ja lapsenlapsilta, ehkä kortin ja lahjankin.

Teinit nukkuvat vielä. Me tarjouduimme koiran aamulenkittäjiksi mieheni kanssa. Kun kaikki ovat heränneet, eli kohta, otamme toiset aamukahvit, leivosten kera. 

Minun lahjani miehelleni on vielä tulossa postissa, Kari Hotakaisen kirja Tuntematon Kimi Räikkönen. Annoin pieneksi alkupalalahjaksi HS:n Teema-lehden, jonka aihe on Sivistys.

Tein tietenkin lahjan hankinnassani ison virheen: miehen kirjoittama kirja miehestä miehelle - liikaa miestä!
Olen osunut muutamiin kirjoituksiin, joissa on paheksuttu sitä, että miehet lukevat vain miesten kirjoittamia ja vain sotaa ja jännitystä. Olen huomannut myös keskusteluketjuja, joissa on vuorostaan paheksuttu sitä, ettei isien/miesten annettaisi itse edes valita lukemistaan enää. Ja sitten selityksiä ja pahoittelua, että kyllä saa valita, mutta eihän ne miehet poloiset voi tietää paremmasta, kun niille tarjoillaan vain tätä tällaista, huonoa.
Hoh hoijaa, minä kun luulen, että asia on niinpäin, että sitä myydään ja mainostetaan, mille on kysyntää. Ei kai kustantamot ryhdy väkisin opettamaan ihmisiä muuttamaan lukutapojaan. Miehet näkevät kyllä monenlaisten kirjojen mainoksia läpi vuoden, kuten naisetkin. 
Sitä paitsi, sota on hyvä aihe kirjallisuudessa, ja jännityskirjat ovat myös naisten suosiossa.
Ja pitääkö kirjaa valitessakin miettiä kirjailijan sukupuolta? Mitä väliä sillä on, eikö tärkeintä ole se, mitä siellä kansien välissä on? Annetaan kaikkien lukea sitä, mistä tykkäävät - jookos! 

Odotan, että pääsen itsekin lukemaan tuon Kimi-kirjan. Pidän Hotakaisen tyylistä.

Luen parhaillan Katja Ketun romaania Rose on poissa, tuntuu väkevältä teokselta, ei ihme, että on yksi Finlandia-ehdokkaista. Oma suosikkini on Olli Jalosen Taivaanpallo. Jari Järvelän ja J. Pekka Mäkelän (minulle aivan tuntematon kirjailija) teokset ovat aiheiltaan hyvin kiinnostavia, aion lukea ne tässä kaamosaikana.

Mukavaa isänpäivää kaikille isille ja isien ympärillä hääräileville! 
Kaikilla meillä on tai on ollut isä. Oma isäni kuoli viitisen vuotta sitten. Muistelen häntä lämmöllä.




Myöhemmin, aamujuhlinnan jälkeen.

Kysyin mieheltäni hänen mieliaiheistaan ja mielikirjailijoistaan. Hän pitää historiallisia käännekohtia käsittelevistä romaaneista, loistava esimerkki tästä on Sirpa Kähkönen, jonka teokset hän onkin lukenut kaikki. Minä en yhtään.
Hemingway on yksi mieheni ulkomaisista mielikirjailijoista. Minun myös, vaikkakin pidän Steinbeckistä enemmän.
Minimalistinen tyyli viehättää myös U Mentulaa. Tästä esimerkkinä hän mainitsee Antti Hyryn ja  Rosa Liksomin. Itse olen lukenut Liksomilta lähes kaiken, Hyryltä en muistaakseni mitään.

torstai 8. marraskuuta 2018

Dan Rhodes, Timoleon Vieta palaa kotiin




Brittikirjailija Dan Rhodes sai romaanillaan Timoleon Vieta Come Home vuoden 2003 parhaan  esikoisromaanin palkinnon. Rhodes oli tätä ennen jo kirjoittanut kaksi novellikokoelmaa ja on julkaissut Timoleon Vietan jälkeen persoonallisia novelli- ja romaaniteoksia noin kolmen vuoden välein. 
Guardian on määritellyt Rhodesin Britannian parhaaksi nykykirjailijaksi. 

Suomalainen otsikko Timoleon Vieta palaa kotiin voisi olla sekä toteava preesens että pyyntö. Se on pyyntö.

Mitä olenkaan tehnyt?", hän sanoi ja katsoi pimeyteen, "mitä olenkaan tehnyt?"
Hän tunsi itsensä viheliäiseksi. Yö oli rauhallinen. "Palaa kotiin!" hän huusi. Hän yllättyi jostain kaukaa kantautuneesta kaiusta. Hän tunsi äänensä poukkoilevan halki Italian, ja hän toivoi koiran kuulevan hänet ja tottelevan häntä. "Palaa kotiin!" hän huusi. Kyyneleet valuivat hänen poskillaan, parrallaan ja tippuivat hänen paidalleen. "Timoleon Vieta, palaa kotiin." 
Bosnialainen kuuli vanhuksen huudot huoneeseensa. Hän nauroi niin, että hänen kylkiinsä sattui. 

Entinen kapellimestari ja julkkis Carthusians Cockroft elää Italian maaseudulla, jonne on paennut mokattuaan julkkiselämässä. Hän on tragikoominen hahmo, vanha elostelija, homomies, joka houkuttelee luokseen kukkuloille nuoria miehiä lupaamalla näille ylläpidon kerran viikossa tapahtuvaa seksipalvelusta vastaan.
Kirjailija tarkastelee päähenkilöään ja tämän rakkaudenkaipuuta lempeällä ironialla. Cockroft riutuu ja räytyy yksin jäätyään, kunnes lähtee heiluttamaan häntäänsä kaupunkiin ja saa jonkun lähtemään luokseen. Tietysti häntä käytetään hyväksi, mutta on hän kokenut myös molemminpuolista, aitoa rakkautta erään hopeashortisen, kultatukkaiseen pojan kanssa. 

Neljä kuukautta Cockroftin elämä oli ollut yhtä onnen pyörrettä. Poika hopeanvärisissä sortseissa ei tahtonut millään lakata puhumasta, ja heti kun Cockroft onnistui kehittämään strategian suunvuoron saamiseksi, heidän välilleen kehittyi niin syvä yhteisymmärrys, että päivät kiisivät kuin siivillä. He saivat toisensa nauramaan he shoppailivat, he ajelivat ympäriinsä, he pelasivat pelejä, he lauloivat lauluja, he hemmottelivat koiraa, he joivat viiniä ja harrastivat upeaa seksiä monta kertaa päivässä. Aivan kuin entisaikoina, kuin kuusikymmenluvulla, jolloin kaikki olivat tienneet kuka hän oli. 

Cockroftin vielä haikaillessa hopeashortsisen pojan perään hänen luokseen saapuu karkea Bosnialaiseksi itseään kutsuva mies, jolle Cockroft on antanut jollain retkellään omaperäisen käyntikorttinsa.

Cockroftin rakas koira, sekarotuinen piski, Timoleon Vieta aistii Bosnialaisessa pahaa eikä ystävysty tämän kanssa. Seuraa  kolmiodraama, jossa Bosnialainen sanelee ehdot, ja niin Timoleon kuskataan keskelle Roomaa ja jätetään sinne. Humalasta ja surusta sekava Cockroft yrittää uskotella, että sillä on siellä hauskaa jahdatessaan kissoja pittoreskeilla kujilla. Välillä hänen mieleensä nousee myös toisenlaisia kuvia, ja tuska valtaa mielen. 
Kaikki miehet ovat aina jättäneet hänet, ammatillinen menestys ja suosio seurapiireissä oli sekin väliaikaista. Timoleon Vieta oli ainoa uskollinen, ja hänet Cockroft hylkäsi. 



Kirjassa on ihastuttavia koiramaalauksia. Ne ovat vietnamilaisen Viet Thucin, jota Rhodes kiittelee alkusanoissaan. Hän antaa Thucin gallerian osoitteen ja toden totta - se löytyy googlesta. Taiteilija on temppelissä asuva munkki, jolla näyttää olevan muitakin aiheita kuin piskit.




Kirjan ensimäinen osa käsittelee Cockroftin aikaa Bosnialaisen kanssa ja muistoja. 
Toisessa osassa Timoleon Vieta tapaa monenlaisia henkilöitä matkatessaan Roomasta pohjoiseen kotia kohti. Jokaisella ihmisellä on tarinansa - ja mitä tarinoita, aivan huikeita kertomuksia rakkaudesta, petoksesta ja menetyksistä, hyvin surullisia ja kauniita tarinoita. Timoleon Vieta nimetään monesti uudelleen. (Ehkä näillä nimillä, näilläkin, on merkitys. Yritän jäljittää.) Joissain sadunomaisissa tarinoissa Timoleon Vieta vain vilahtaa nimettömänä jossain reunalla, vain hännän heilautus ja kaunis katse. 

Nimi Timoleon Vieta kuulostaa salaperäiseltä. Sille on vekkuli selitys. Rhodes selasi Encyclopedia Britannicaa ja valitsi tietosanakirjan osan 22 Timoleon - Vieta koiralle nimeksi. Osassa 5 taas on selitetty sanat Carthusiansista Cockroftiin.  

Englannissa on termi shaggy dog story, jolla tarkoitetaan tarinaa, jossa on yhdentekevää jorinaa ja antikliimaksi loppuna, takkuinen koira ei ollutkaan niin takkuinen. 
En tiedä, onko tällä mitään tekemistä Rhodesin koiratarinan kanssa. Timoleon Vieta on takuulla ruokkoamaton, varsinkin kotiinpaluumatkallaan, mutta sillä on valttikorttinaan ihmeelliset pikkutytön silmät. Kirjan jorinat ovat huippuhienoja ja loppu ei myöskään ole floppi. Tässä voisikin olla kyseessä päälaelleen käännetty vertaus, vaatimattoman kirjoittajan 'story about a shaggy dog', kaikkea muuta kuin 'shaggy dog story'. 

Kirjan alussa on lainaus Eric Knightin kirjasta Lassie palaa kotiin:
"... koirat ovat ihmisten omaisuutta, ja ihmisten puolestaan on alistuttava kohtaloonsa."
Timoleon on kuin vinon huumorin läpi nähty Lassie. 

Päällimmäiseksi tunteeksi minulle jäi tästä kirjasta surumielisyys. Nuo kuvatekstit ovat itkettäviä ja sopivat niin hyvin tämän kirjan tunnelmaan.

Sukupuolivähemmistön osa tulee esiin ohimennen todettuna sivuseikkana. Cockroftin uraltaan syössyt moka johtui siitä, että hän, vannoutunut liberaali, oli rasisti yhden päivän. Eräs marokkolainen liikemies oli juuri hylännyt hänet, ja juuri tähän tuskantäyteiseen päivään sattui haastattelu, jossa hän päästeli suustaan sammakoita. Hän ei voinut kuitenkaan selittää sönkötystään, koska hänet hylännyt rakas oli mies. 

Ja kun hopeashortsipoika palaa ja pyytää jäädä, Cockroft kuvaa heidän kävelyitään näin:
Ennen vanhaan, kun oli sopivan viileää, he olivat leikkisästi kokeilleet voisivatko he pitää toisiaan kädestä päätielle asti. Jos he kuulivat jonkun olevan tulossa he irrottivat otteensa ja siirtyivät eno- ja sisarenpoikarutiiniin, joka oli tyypillistä, Umbriassa, Toscanassa ja Marchesissa. Tienoo oli hiljainen, joten yleensä he pääsivät päätielle asti. 




Blogisti pohtii yhä vain kuluttamista ja yksinäisyyttä

Tallasin mieheni perässä joulumarkkinoille - hänellä on niin pitkät jalat, että jään usein jälkeen tai jättäydyn, jolloin hän huomaa odot...