maanantai 2. joulukuuta 2019

Hikikomori, salaryman ja psykopaatti, Milena Michiko Flašarin ja Ossi Nymanin mieshahmoja, ja mitä kaikkea mahtuu feminismiin



Sveitsiläinen Milena Michiko Flašar on kirjoittanut romaanin japanilaisesta ongelmasta, joka koskee poikia ja miehiä. Kirjailijan äiti on japanilainen, joten kulttuuri on hänelle äidin kautta tuttua.

Kaksikymppinen nuori mies on piileksinyt omassa huoneessaan parisen vuotta. Vanhemmat tuovat hänelle ruokaa ja puhtaita vaatteita oven taa ja hän palauttaa tarjottimen ja likapyykkinsä samaan paikkaan. Vanhempien työssä ollessa hän vaeltelee kotinsa sisällä ja käyttää vessaa ja suihkua. Vanhemmat ovat yrittäneet saada poikansa takaisin normaalielämään uhkaamalla, lahjomalla ja jopa väkivallalla, mutta  poika on pitänyt päänsä. Nyt hän on uskaltautunut ulos puistonpenkille, josta käsin tarkkailee päivittäin elämää ja ohikulkevia ihmisiä. Vastapäiselle penkille istuu virkamies solmioineen, salkkuineen ja eväsrasioineen, mutta hän ei vietä siinä vain ruokatuntiaan vaan koko päivän.  

Kaksi miestä, nuori ja keski-ikäinen ottavat kontaktia toisiinsa ensin nyökkäämällä, sitten jo esittäytymällä ja lopulta uskoutumalla. Sekä maailmasta luopunutta Taguchi Hiroa että työttömäksi joutumistaan salaavaa Ohara Tetsua vaivaa syyllisyys ja epäonnistumisen kokemukset joissain ihmissuhteissa. Syyllisyyttä ylläpitää ja estää käsittelemästä kulttuuri, jossa korostetaan pidättyväisyyttä ja kunniaa. Kasvojen menettäminen on asia, jota pelätään ja jonka vuoksi tehdään itsemurhia. 

Miehet kuuntelevat toisiaan ja löytävät toisistaan sielunkumppanuutta. Pitkien puistoistuntojen päätteeksi he löytävät kumpikin voimaa yrittää uutta alkua. 
Lukija nauttii tarinoiden melankolisesta, kauniista kielestä ja seuraa jännittyneenä, miten muutos onnistuu.

Aasialaisen kulttuurin kunnia-käsitettä on vaikea ymmärtää. Jos minä vaimona huomaisin mieheni teeskentelevän työhön lähtöä, niin tuskin olisin mukana valheessa pitkään. Ohara Tetsun vaimo Kyōto herää varhain laittamaan miehelleen lounaspaketin matkaan ja toivottaa hänet illalla kotiin raskaan työpäivän jälkeen. Hän ei halua loukata miehensä kunniaa.

Hikikomori (jap. 引き篭もり "eristyksiin vetäytyvä") on sana, jota käytetään japanilaisista nuorista miehistä, jotka eristäytyvät sosiaalisesti, jotkut muutamaksi kuukaudeksi, jotkut jopa yli kymmeneneksi vuodeksi. Syiksi on löydetty tiukan koulutusjärjestelmän ja työelämän aiheuttamat paineet, tapa asua kotona pitkään, työttömyys, digimaailmaan uppoamisen helppous ja houkutus (kaikki hikikomorit eivät kuitenkaan ole nörttejä) sekä perinteinen mietiskelyyn vetäytyminen ja häpeäkulttuuri. Hikikomorin koko perhe saattaa eristäytyä häpeän vuoksi, ja häpeä estää usein myös psyykkisen avun hakemisen lievän vetäytymisen muuttuessa sairaaksi tilaksi.  
Taguchi Hiron vanhemmat selittävät ensimmäisenä eristäytymisen vuonna, että heidän poikansa on lähtenyt Amerikkaan vaihto-oppilaaksi ja toisena, että tämä palautuu vaihdosta ja etsii suuntaansa. Tietysti läheisillä on epäilynsä, mutta niistähän vaietaan

My room was like a cave, as always. I had grown up here. I had essentially lost my innocence here. I mean growing up signifies a loss. You think you are winning. Really you are losing yourself. I mourned the child I had once been, whom I heard in rare moments pummeling wildly in my heart. 

I didn't want to be a man who thinks he is winning. Didn't want to fit in any suit. Not to be a father who tells his son:You must work. Father's voice. Mechanical. 

Hikikomoreita on joidenkin tilastojen mukaan Japanissa jopa satojatuhansia. Samantyylistä käyttäytymistä on todettu muuallakin, varsinkin Aasian maissa. 
Jotain on vialla yhteiskunnan miehille asettamissa vaatimuksissa, jos oma huone ja mykkyys, lapsuuteen jämähtäminen, on pojalle mieluisampaa kuin eläminen aikuisena miehenä maailmassa toisten ihmisten kanssa. 

Onko poikien paossa omaan loukkoonsa jotain samaa kuin joskus tytöillä anoreksiassa, oman itsensä menettämisen pelko kasvamisen myötä? 




Ossi Nymanin Patriarkka antaa kuvan psykopaatista, Maurista, joka kiduttaa, raiskaa ja tappaa huvikseen naisia. Kirja koostuu kolmesta osasta, joissa Mauri kertoo minä-muodossa elämästään ja ajatuksistaan kymmenen vuoden välein, 1997, 2007 ja 2017. 

Lapsena olin usein haaveillut, että pääsisin yksin yöksi Koskikadun ja Rovakadun kulmassa sijaitsevaan Palikka-nimiseen lelukauppaan. Tuossa kuvitelmassani avasin kaikki hyllyjen pakkaukset ja leikin leluilla vain sen aikaa kuin minua huvitti ja heitin ne sitten tylysti pois. Kun nyt ajattelen tuota kuvitelmaa, on minun myönnettävä, että suurinta iloa minulle tuotti juuri tuo aiheuttamani tuho, ja se että lelu oli minun jäljiltäni käyttökelvoton, eikä kelvannut enää myyntiin.

Samalla tavalla kuin Mauri on halunnut lapsena kohdella leluja, hän aikuisena leikkii elävillä naisilla. Hänen jälkeensä naisesta ei ole mitään jäljellä. Hän jopa paistaa ja syö osan naisesta rituaalinomaisesti paistettuna, koska keitoksi valmistaminen olisi epäkunnioittavaa. Psykopaatilla on omanlaisensa kunniakäsitys. 
Mauri suunnittelee tekonsa niin, että hänen jäljilleen on vaikea päästä. Lapsuudestakin löytyy yksi pikkutytön tappo.
Minulla oli jo silloin ollut syylliset kasvot ja kun minulta oli kysytty mitä Sonjalle oli tapahtunut, minä olin ollut niin hermostunut, että olin alkanut nauraa. Arton ja Sonjan isäkin oli laskenut katseensa maahan, ja häntä oli ollut ikävä katsella sen jälkeen, kun Sonja oli löytynyt. Heidän perheensä oli kulkenut pitkään naama vakavana ja toisissaan kiinni, ja tuntui helpottavalta, kun he viimein muuttivat pois.

Kai syyllisyys oli samanlainen asia kuin ihmisoikeudet, joita ei oikeastaan ollut olemassa, vaan jotka oli keksitty ja painettu paperille ja niistä oli tullut sillä tavalla totta. 

Psykopaattisen naisvihaajan kuvaus on uskottavan tuntuista. Ennen kuin alkaa suunnitellun kidutussessionsa ruotsinlaivalla Mauri pyyhkii vessassa takapuolensa naiskirjailijan kirjan lehdillä ja katselee inhoten tax free -myymälässä kulkevia naisia.
Huomasin heitä katsoessani, että sorkkamaiset korkokengät ja ylöspäin paksunevat jalat saivat naiset näyttämään lätissään säpiseviltä sioilta. 

Arvelen, että  Nymanin kirja pitäisi lukea feministisesti: tällaista sitä sattuu naisille miesten hallitsemassa maailmassa. Mistäkö näin päättelen? No, kirjan nimestä ja siitä että Nyman on feministisen puolueen jäsen. Tekstistä en tätä näkökulmaa löydä. Mauri ei kehity ajatuksissaan eikä teoissaan. Psykopaatti iskee yhä uudestaan. 
Kirjan lopussa Nyman kirjoittaa erään henkilön suuhun sellaisen ajatuksen, että me elämme aikaa, jossa mieskirjailijan on tehtävä miespuolisesta päähenkilöstään seksuaalimurhaaja, koska muuten tätä syytettäisiin naisvihasta. Tämän kuullessaan Mauri pohdiskelee, ettei sitä siltikään olisi turvassa, koska ihmisten olisi helppo uskoa, että kirjailija olisi itse oikeasti murhannut ja paloitellut jonkun. Tässä menee tietysti Mauri ja Ossi Nyman päällekkäin. Mutta eikö tämä kuulosta pikemminkin me too -kampanjan arvostelulta? Mies on kuvattava saatanaksi, vähempi ei naisille riitä.  

Pidin kirjan alusta, jossa tyhjäntoimittajan oloinen pornon suurkuluttaja Mauri lorvehtii armeijasta kiirehtimättä kotiinsa. Sitten jysähti, Maurilla oli toiset kasvot. Niitä kasvoja sai katsella pitkään. Olisin toivonut jotain lisää juonikuvioon, se psykopaatin kuva tuli jo hyvin selväksi.

Taas ärsytti Nymanin kielessä pluskvamperfektin ja persoonapronominien runsas käyttö, kuten hänen edellisessäkin romaanissaan Röyhkeys. Aloin odottaa milloin seuraava liiallinen pronominien käyttö tulee vastaan. Suomen kielessä pronominisubjekti näkyy verbimuodossa, joten sitä ei aina tarvitse mainita. Erikoinen aikamuoto ja persoonapronominien toistaminen tuo mieleen lasten käyttämän kirjoitustyylin. Esimerkki tästä: "Hän oli lopulta saanut olutta väärään kurkkuun ja hän oli  yskinyt pitkään ja olutta oli valunut hänen leukaansa pitkin hänen paidalleen." 
Kai kyseessä on tyyliseikka, mutta en keksi, miksi Mauri kertoo asioista näin ja mitä tällä tyylillä halutaan kertoa. 

Toinen harmitus minulle on kirjailija Miina Supiselle kuittailu. Siis se kirjan käyttö vessapaperina. Kirjamessuilla Nyman vastasi tästä asiasta tiedustelevalle haastattelijalle, että kyseessä ei ole naiskirjailijoiden halveksiminen yleensä, vaan vastaus Miina Supiselle, joka ei Imagen kirjoituksessaan arvostanut tarpeeksi Nymanin esikoista. Minusta romaanin käyttäminen tällaisiin kuittailuihin on romaanin halveksimista ja pikkumaista. 
Sitäpaitsi, ei se Supisen kirjoitus ole huono, ja kirjailijan pitää osata ottaa vastaan ruusut ja risut. Lukijan lukukokemus on aina oikea, kuuntele häntä kirjailija!  

------

Kun nyt Ossi Nymanin yhteydessä mietin feminismiä, niin luin uutisista, että Keskustaopiskelijoiden puheenjohtaja Miriam Putula on huolissaan siitä, että nuoret naiset muuttavat pois maaseudulta ja sanoo, että tarvitsemme asian korjaamiseksi feminististä aluepolitiikkaa. Jaa, tämä tuo mieleen Timo Hännikäisen Ilman-pamfletin, älkää tytöt jättäkö poikia peräkamareihin. 

Mitä kaikkea intersektionaalinen feminismi pitääkään sisällään? Kaiken? Jos ollaan ajamassa kaikkia epäkohtia, niin onko enää kyse feminismistä?

Onko se feminismin ideologian mukaista, että fantasia-alusvaatemuotinäytöstä Victoria's Secret ei enää järjestetä? 
Olen katsonut noita näytöksiä televisiosta ja nauttinut niihin luoduista satumaisista maailmoista. Syynä epäsuosioon joutumiseen on kai ollut se, että ei ole reagoitu tarpeeksi nopeasti vaatimukseen vaihtaa maailman kauneimmat mallit tavallisiin pulskiin naisiin. Transnainen oli ymmärretty valita mukaan, mutta se ei riittänyt. 
Haloo, muotinäytökset ovat taidetta, josta sensuuri saisi pysytellä kaukana! En minä ainakaan halua nähdä malleina taviksia. Eikö feministisessä ajattelussa pitäisi hyväksyä kaikki naiset, myös kauniit? 
Bodyshaming-näkökulman lisäksi olen kuullut myös sellaista kritiikkiä, että tytöt saavat huonon esimerkin, kun näkevät catwalkilla laihoja malleja. Hui hai! Kyllä tytöt tajuavat, että mallitytöillä on pitkät sirot luut. Ei kukaan saa sellaisia laihduttamalla. Anoreksian syyt ovat aivan muualla kuin siinä, että saa nähdä kauniita ihmisiä. 
Miksi kaiken pitää olla niin arkista!

------

Loppukaneetti: Poukkoilin - näennäisesti -  kyllä nämä kirjoitukseni eri osat liittyvät kaikki toisiinsa. Kaikissa niissä mietitään sukupuolta ja kysytään, miten olla onnellinen omassa sukupuolessaan.  



maanantai 25. marraskuuta 2019

Hämmästely jatkuu: sketsit ja anteeksipyynnöt


Ville Ranta: Iltalehti  23. - 24.11.2019

Taas täällä hämmästellään.

Hämmästelen sitä, että jos joku esittää julkisen anteeksipyynnön, kuten nyt Pirkka-Pekka Petelius kahdeksankymmenluvulta peräisin olevien Hymyhuulet huumorisarjassa esittämiensä sketsihahmojen loukkaavuuden vuoksi, niin suuri joukko someaktiiveja ryntää haukkumaan häntä anteeksi pyytämisestä. Eikö olisi korrektia odottaa, mitä niiden vähemmistöjen edustajat vastaavat, joilta Petelius pyytää anteeksi.

Mutta eihän nykyään mitään odoteta. Kaikki heti ulos vaan, mitä mieleen tulee. 
Jos tulee uskoneeksi väärää tietoa, ja vaikka levittää poliitikon puheesta vääristeltyä totuutta tai kokonaisuudesta irrotettuja lauseita eli trollaa tajuamatta olevansa vihapuheen levittäjä, niin ei se mitään, kiireiselle sattuu.

Petelius teki viisaasti, pyysi anteeksi jo hieman etukäteen, ennen isompia hyökkäyksiä. Aikamme tuntien. Ilmeisesti kyseessä poliittinen kauhun tasapaino: jos meitä tutkitaan, niin kyllä sitten teitäkin. 

Silloin kun Petelius esitti Aake Kallialan kanssa sketsejä, joilla tuotiin esiin eri ryhmiin kohdistuvia ennakkoluuloja, ne kai ymmärrettiin juuri näin, ennakkoluuloille nauramisena, tai sitten vain yliampuvana pelleilynä. Ainakin itse ymmärsin kärjen osoittavan stereotyypittelijöihin. En pitänyt näistä sketseistä niiden jankkaavuuden vuoksi. Juuri se samanlaisena toistuva hahmottelu ilman juonta saikin sketsit tuntumaan muutaman jakson jälkeen vain nolostuttavalta rienaamiselta. Mustalaishahmot olivat monipuolisempia ja pitemmälle työstettyjä kuin saamelaishahmot. Muistan, että niistä olikin keskustelua ja jotkut romaniväestön edustajat sanoivat, ettei niissä ole moitittavaa.

Kun nykyään on tapana katsella yksittäisiä sketsejä irrotettuna ohjelmakokonaisuudesta, niin eiväthän ne toimi. Tarkoitus häviää. Koska näillä sketseillä on huudeltu pilkaten saamelaistaustaisille ihmisille, niin ymmärrän hyvin, että niiden esittäjä on asiasta pahoillaan.

Minulle tulee tässä katsojan johtopäätöksiin luottavassa tyylissä mieleen äskettäin lukemani Ossi Nymanin romaani Patriarkaatti. Nyman kuvaa psykopaatin, joka mässäilee naisten kiduttamisella ja ilmeisesti lukijan pitäisi täysin ilman kehittyvää juonta tai muutoksia päähenkilössä tajuta, että kirja onkin naisten puolella. Motto, joka yleensä on jotain, mistä kirjailija on samaa mieltä, pitää myös ajatella käänteiseksi. Minä en tekstistä näe, miten kirja pitää lukea, mutta teen päätelmäni siitä, että Nyman on feministipuolueen jäsen, ja nimihän antaa myös viittauksen siihen suuntaan. Sama oli noissa nunnuka-vitseissä, katsojan pitää kääntää saamelaispilkka pilkkaajaa kohti.
Ei nyt tästä sen enempää, koska kirjoitan Patriarkaatista oman postauksensa.

En pidä tosikkomaisuudesta. Sketsihuumorissa on aina "pilkattu" ryhmiä. USA:ssa on loputon määrä vitsejä sulatusuunin eri kansallisuuksista, mutta nyt sinnekin on iskenyt mielensänpahoittajavirus. Simpsonien intialaistaustainen Apu-kauppias on kuulemma rasistinen hahmo. Minusta tämän sarjahahmon kautta on nostettu esiin rasismia eikä harjoitettu sitä. 

Pitäisi ottaa huomioon tapa millä vähemmistön edustaja esitetään, eikä vain suoraviivaisesti tulkita kaikkea vähemmistöjen esille nostoa rasismiksi. 
Jotkut ovat tietenkin sitä mieltä, että vain itse kyseiseen vähemmistöön kuuluva saa esittää oman vähemmistönsä hahmoja. En olisi tässä näin tiukka, mutta kyllähän hyväksyntä nousee, kun islaminuskoisista laskee roisia leikkiä Ali Jahangiri eikä Alpo Jahkonen.

Johtuuko yleistynyt henkinen likinäköisyys googlauskulttuurista ja siitä, että kaikkea voi kelata? Sarjoja ja elokuviakin voi katsoa kotilaitteilla, niin että kelaa ohi "turhien kohtien" ja silloin nyanssit jäävät kokematta ja usein paljon olennaista häviää. 

Hymyhuulet sarjasta minulla on jäänyt mieleen positiivisena Antti Raivion ja Ville Virtasen kömpelöt teinipojat Aki ja Turo ja Kallialan ja Peteliuksen nuorisopastori Leo ja ystävänsä Marko, joissa on samaa hellyttävyyttä kuin Akissa ja Turossa.  

Niitä, jotka kaivelevat esiin vanhaa, silloin korrektia, nykymaun mukaan vähemmän korrektia viihdettä nostaen tämän viihteen tekijöitä tuomittaviksi, haluan muistuttaa siitä, että tärkeämpää olisi keskittyä tekemään hyvää viihdettä nyt ja katsoa eteenpäin. 


lauantai 23. marraskuuta 2019

Hämmästelyä: koulujen joulujuhlat



Tekee mieli sanoa, mitä mieltä olen muutamista mediassa esillä olleista asioista. Varsinkin sosiaalisen median alustoilla näistä paasataan (olen kuullut). Kun en ole niissä mukana, niin kirjoitan mielipiteeni tänne Hämmästelyä-otsikon alle.


Koulujen joulujuhlat 

Peruskoulun uskonnonopetus ja muukaan opetus ei Suomessa opetussuunnitelman mukaan saa olla tunnustuksellista. Eriytyminen kirkon antamasta opetuksesta on ollut selvä jo kauan. 
Miksi siis oppilaita pitäisi viedä jumalanpalveluksiin harjoittamaan uskontoa? Vapaaehtoisuuden pohjalta hyväksyn sen, mutta en kaikille yhteisenä. 
Se kouvolalainen (joo, taas täällä meillä tällaista negatiivista!) kirkossa pidetty joulujuhla, josta oli tehty kantelu, oli täysin uskonnollinen juhla. Tämän tultua julkisuuteen kävi ilmi, että monet muutkin koulut ympäri Suomen ovat alkaneet viettää joulujuhliaan seurakunnan järjestäminä kirkkotilaisuuksina. 
Jotkut ovat esittäneet, että näin on ollut aina ja nyt "pahat ateistit" hyökkäävät perinteitä vastaan. Näin ei ole. Nautin pitkän opettajan urani aikana monista ihanista joulujuhlista, ehdin tosin jo vähän maistaa tätä siirtymääkin. 
Hämmästelen vihaa, minkä tämäkin korjausta vaativa, itsestäänselvä asia aiheuttaa.

Epäilen tietäväni syitä koulujen haluttomuuteen järjestää omia juhlia. 

Kun opettajille, kuten muillekin kuntien virkamiehille, alettiin määrätä säästösyistä palkattomia vapaita työaikana, niin useampi opettaja esitti, että juhlapäivistähän ne voi vähimmin vahingoin napata ja että kuka enää edes viitsii järjestää suuritöisiä juhlia, jos arvostus on tämä. 
Yläkoululaisilla varsinkin saattaa olla murrosiän vuoksi haluttomuuutta esiintymiseen, mikä myös tuo haastetta opettajille. Joukossa on kuitenkin luontaisia esiintyjiä, sketsiniekkoja, räppääjiä, klassisen musiikin taitajia, tanssijoita, näyttelijöitä ja runonlausujia. On hienoa, jos koulusta löytyy opettajia, joilla on intoa rakentaa oppilaiden kanssa juhlia, joissa kyvyt pääsevät esiin. 

Tein aikanaan paljon työtä uskonnottomien oppilaiden tilanteen huomioimiseksi. Opetin elämänkatsomustietoa ja puutuin sellaisiin päivänavauksiin, joissa rukoilutettiin oppilaita tai paasattiin synneistä ja helvetistä. En ymmärrä, miksi jotkut koulut käyttävät niin harkitsemattomasti seurakunnan työntekijöitä aamunavausten pitäjinä. Kokemusteni mukaan opettajien ja oppilaiden aamupakinoinnit kivoine musikkivalintoineen ovat aina olleet niin paljon kiinnostavampia kuin jonkun seurakunnan nuorisotyöntekijän usein vähän "nolot" tunnustukset. 

Olen ollut myös tilanteissa, joissa en ole jaksanut kuin mutista, että tämä ei nyt mene oikein. Sellainen on ollut eräs joulukirkko, jossa oppilaat määrättiin istumaan luokittain kirkon penkkeihin aakkosjärjestyksessä, ja tunnin istumisen (ja ylös pomppimisten) jälkeen he saivat heitä tiukoilla katseillaan kurissa pitäneiltä luokanvalvojilta joulutodistuksen mukaansa. Ne, jotka olivat nukkuneet pommiin tai eivät muunuskoisina tai uskonnottomina halunneet tulla kirkkoon, saivat hakea todistuksensa myöhemmin kansliasta. Pakkokirkko. Tästä "joulujuhlasta" ei syntynyt joulumieltä, vain mielipahaa. 

Jotkut koulut ovat selitelleet oppilaiden kirkkojoulujuhlia sillä että muualle ei mahdu. Tietääkseni lähes kaikissa kouluissa on liikunta-juhlasali, jossa vietetään vuoden mittaan monia muitakin yhteistilaisuuksia joko kaikki kerrallaan tai luokka-asteittain!
Tässä selittelyssä puuttuvasta tilasta annetaan ymmärtää, että juhla muutoin olisi sama, paikka vain kirkko. Kyllähän kaikki ymmärtävät, että ei kirkossa leikitä tonttuleikkejä. Eihän siellä ole edes esiintymislavaa. Saarnatuoli on ainoa, jossa esiintyjä näkyy penkeissä istuville.
Kuhmon isossa tuhannen oppilaan koulussa oli kaksi perättäistä pitkää ohjelmallista joulujuhlaa koulun omassa jumppasalissa, kunnes Kuhmo-talon valmistuttua kaikki mahtuivat sinne. Juhlat olivat komeat ja aina lopussa laulettiin Nälkämaan marssi.   

Tottakai koulujen joulujuhlissa voi olla perinteisinä elementteinä uskonnollista aineistoa, tiernapojat, joulukuvaelmat enkeleineen yms, mutta ei uskonnon menoja, kuten uskontunnustusta ja rukoilemista, joita niissä perinteisissä kouluissa järjestetyissä juhlissa ei ole ollutkaan.  

Monissa kouluissa on käyty eri päivänä vielä kirkossa, jolloin niille, jotka eivät osallistu koulun uskonnon opetukseen, on järjestetty rinnakkaistilaisuus. 
ET:n opettajana katsoin monesti oppilaiden kanssa jouluaiheisen elokuvan toisten kirkossa käynnin aikana. 
Tässä järjestelyssä on mielestäni eräs puute: kirkkoon voivat mennä kaikki, myös ET-oppilaat ja muita uskontoja tunnustavat (siis vanhempiensa mukaan), mutta rinnakkaistilaisuuteen eivät saa osallistua enemmistön uskonnon opetukseen osallistuvat. Minusta kaikkien pitäisi voida valita. 
On ihan hyvä kokea jumalanpalvelus joskus, myös eri uskontojen hartausmenoja, mutta niihin osallistumisen ei pitäisi olla kenellekään pakollista. 

Oi niitä lapsuuden kuusijuhlia! Pukeuduttiin parhaimpiin, minä äidin ompelemaan samettimekkoon, hiuksissa rusetti. Jännitettiin omaa esiintymistä ja juhlan salaperäistä tunnelmaa kuusen tuoksuineen ja koristeluineen. Juhlissa jaettiin kortit ja lahjat. Äitini teki kaikille kummilapsilleenkin juhlaan paketit. Meidän koko perhe ajeli kuusijuhlaan hevosen vetämällä reellä. Paluumatkalla nukahdin vällyjen alle. 

Hyviä joulujuhlia kaikille kouluille!





Ai, tästä paahtamisesta tuli näin pitkä. Kirjoitankin muut hämmästelyt erillisinä postauksina tässä lähiaikoina. 



tiistai 19. marraskuuta 2019

Luin Édouard Louisin kirjoja ja mietin kertojan valintaa


Kuva, Arnaud Delrue
Who Killed My Father kansiliepeestä

Ihastuin nuoren ranskalaisen Édouard Louisin tapaan kirjoittaa, kun luin hänen omaelämäkerrallisen romaaninsa Ei enää Eddy, (2019). Alkuteos  En finir avec Eddy Bellegueule ilmestyi 2014. Tämä on toistaiseksi ainoa kirja, joka Louisilta on suomennettu. Kirjoitin siitä jo vähäsen aiemmin (klik)

Louis on sosiologian opiskelija. Hän on tarkastellut kaikissa tähän astisissa romaaneissaan kuten myös asiateksteissään ranskalaisen yhteiskunnan ongelmia. Keltaliivien kapina saa selityksensä Louisin teksteissä.




Esikoisromaani on romaani luokkahypystä. Siinä Louis kertoo rehellisesti, miten homoseksuaalisuus ajoi hänet pois työväenluokkaisesta taustastaan. Hän tarkastelee tässä kirjassa yhteiskuntaluokkia oman perheensä kautta minä-muodossa. 

Se, että tykkäsi pojista muutti koko suhteeni maailmaan, se sai minut samastumaan arvoihin, jotka eivät olleet perheeni arvoja.

Mutta ihmiselle ei tule luonnostaan ensimmäiseksi mieleen pakeneminen, koska hän ei tiedä, että on olemassa toisenlainen maailma. Hän ei tiedä, että pakeneminen on mahdollista. Ensin hän yrittää olla niin kuin muut, ja minä yritin olla niin kuin kaikki muut.

Äiti ei ymmärtänyt, että hänen elämänpolkuaan, sitä mitä hän kutsui virheikseen, ohjailivat tietyt vääjäämättömät, ennalta määrätyt ja täysin loogiset mekanismit. Hän ei käsittänyt, että hänen sukunsa, vanhempansa, sisaruksensa ja lapsensa ja melkein kaikki kylän asukkaat olivat painineet samojen ongelmien kanssa ja että se, mitä hän kutsui virheikseen, oli todellisuudessa vain malliesimerkki siitä miten asiat yleensä menivät.


Toisessa kirjassaan Histoire de la violence, 2016, Louis jatkaa asioiden pohtimista oman elämänsä kautta. Ranskaa osaamattomana luin kirjan englanninkielisen käännöksen History of Violence, 2018. 
Louis kertoo, miten joutui tappoyrityksen ja raiskauksen uhriksi. Rikoksen tekijä on berberimaahanmuuttaja, ja asian käsittelyssä näkyy viranomaisten nurja suhtautuminen arabimiehiin, joihin he lukevat kaikki arabeja ulkonäöltään muistuttavat miehet. Tässä raiskattu melkein katuu rikosilmoituksen jättämistä. Hän tuntee taustansa vuoksi sympatiaa huonompiosaisia kohtaan.

Tekstin näkökulma on mielenkiintoinen. Aivan tällaista en ole tavannut missään. Välillä kertojana on päähenkilö itse, välillä sisar, jonka luo veli on vetäytynyt toipumaan. Kun sisar kertoo veljensä tapauksesta miehelleen, niin veli kuuntelee hänen höyryämistään oven takaa ja välittää kaiken lukijalle lisäillen väliin sulkeissa  'Ei totta' ja muita kommenttejaan. Hän on kuitenkin se, joka valitsee ja päättää, mitä kuulee, ja tulee näin myös kertoneeksi mielipiteensä sisarensa arvostelukyvystä. Mielenkiintoinen kaksoisvalotus, jossa näkyy erot kotiseudulle jääneiden, vähän kouluttautuneiden ihmisten ja hänen itsensä välillä.

Entiset kaverit ovat aikuistuneet ulkoisin merkein, on työpaikka, vaimo ja talo, heihin verrattuna yliopistossa opiskeleva Édouard on lapsi, mutta henkisesti kaverit ovat pysyneet paikallaan Édouardin mennessä eteenpäin. Sisaren mielestä Édouard taiteilee edelleen kahden maailman välillä. 
Hän on myös sitä mieltä, että Édouard valehtelee kertoessaan, miten perhe paheksui häntä homona. Sisar pahoittaa mielensä siitä, että veli ei ota vastaan heidän hyväksymistään. 

But we accepted him as he was (not true). And that's what makes me wonder. That's why the whole thing always leaves me a little uneasy.
....
He hated us, because it ruined his plans, because he couldn't go and tell everyone how everything was our fault, and sometimes I think he never forgave us for accepting him how he is.  

Louis on omistanut tämän kirjan filosofiystävälleen Geoffroy de Lagasnierille, jonka kanssa hän on kirjoittanut avoimen poliittisen kirjeen Le Mondelle. Louis ymmärtää työväenluokan pettymyksen vasemmiston toimiin ja ymmärtää äärioikeiston nousun paikkaamaan tyhjiötä.  



Louisin kolmas romaani Qui a tué mon père, 2018, käännös englanniksi  Who Killed My Father, 2019, on isälle omistettu sinä-muotoinen pitkä kirje. 
Kaikki se, mikä ensimmäisessä kirjassa isässä ärsytti saa nyt lempeämmän ja ymmärtäväisemmän käsittelyn. Voisi jopa sanoa, että tämä kirja on rakkaudenosoitus isälle. Samalla se on poliittinen pamfletti. Louis kertoo nimillä, ketkä ovat vieneet hänen isänsä terveyden poistamalla tukia ja pakottamalla sairaan miehen raskaaseen työhön.

Macron, Hollande, Valls, El Khomri, Hirsch, Sarkozy, Bertrand, Chirac. The history of your suffering bears these names. Your life story is the history of one person after another beating you down. The history of your body stands as an accusation against political history. 

Isä on muuttunut muutaman vuoden sisällä. Hän, joka näki ennen kaikkeen syypäinä ulkomaalaiset ja homot arvostelee nyt Ranskaa rasismista ja pyytää poikaansa kertomaan miesrakkaastaan. Hän lukee poikansa kirjoja ja lahjoittaa niitä ystävilleen. 

Kirja on omistettu nuorelle kandanranskalaiselle näyttelijälle ja elokuvaohjaajalle Xavier Dolanille.
                              
                                             ...............

Olen kirjoituskurssilla, jossa juuri viimeksi harjoittelimme näkökulmia. Kirjoitimme nopeita harjoituksia, joissa asioita tarkasteltiin ei omin vaan jonkun muun silmin. Koitin eläytyä tarkastelemaan erästä tapahtumaa mieheni silmin. Oli tosi kiintoisaa miettiä, miten hän, luonteeltaan minua huolekkaampana, koki tilanteen, johon minä lähdin täysin luottavaisena ja miten sen saisin sanoitetuksi.  Oli vapauttavaa irtautua omasta näkövinkkelistään. Monissa romaaneissahan käytetään tätä metodia, jossa asiat etenevät vuorottelevien kertojien kuvaamina. Silloin on todella tärkeää, että myös teksti muuttuu kertovan henkilön mukaiseksi. Jotkut kurssilaiset kirjoittivat lemmikkieläimensä näkökulmasta. Minulle se oli vielä liian luovaa.
Omissa muistelmissakin voisi hyödyntää erilaisia kertojia. Minua houkuttaa kyllä kovasti kaikkinäkevä kertoja, joka katselee, miten se Marjatta-rassukka raahustaa elämänpolkuaan välillä kompastuen ja taas urheana eteenpäin.
Eräs asia, joka on minulle ehdoton mitä tahansa kirjoittaessani, lukee aamukahvimukini kyljessä 'Do it with passion or not at all'. Ei yhtään houkuta kirjoittaa mitään itsestäänselvyyksiä. 

                                                          ...............

P.S. Tänään on Kansainvälinen miestenpäivä. Onnea miehet!


perjantai 15. marraskuuta 2019

Vanha kirja kertoo - ja miten paljon nyt onkaan paremmin!



Tein löydön ostoskeskuksen pop-up antiikkikaupasta. Arkkiatri, lastentautiopin professori Arvo Ylpön toimittama Auringonpojan terveysaapinen ilmestyi alunperin vuonna 1925. Tämä ostamani on sen näköispainos vuodelta 1987, jolloin Arvo Ylppö täytti 100 vuotta. Juhlakirja siis.

Kirjan takakannella on Ylpön juhlapainokseen laatima teksti kirjan synnystä. Hän toteaa, että tietää kuvan ja riimityksen auttavan oppimisessa ja siksi tätä menetelmää käytettiin myös tässä kirjassa, joka sisältää neuvoja päivittäin toistuvissa terveydenhoidollisissa ja kasvatuksellisissa asioissa.
Hän kokosi Auringonpojan terveysaapisen yhdessä kuvataiteilija Rudolf Koivun ja serkkunsa, suomenkielen professori Heikki Ojansuun kanssa. En ymmärrä, miksi näiden miesten nimet eivät ole kannessa. Ensimmäisellä sisälehdellä lukee 'Toimittanut Arvo Ylppö, kuvittanut R. Koivu' ja vasta toisella 'Säkeet sommitellut Heikki Ojansuu'. 

Ylppö toteaa myös, että vuonna 1925 aika ja tavat olivat toiset kuin 80-luvun lopussa eikä hän enää käyttäisi kasvatuskeinona "vihtaa viidakosta", vaan luottaisi lapsen ohjaamiseen sanojen ja esimerkin avulla.


Paljon muutakin on muuttunut kuin "lapsen oman tahdon harjoitteluvaiheen" ymmärtäminen. Tämän termin ystäväni, lastenneuvolassa työskennellyt terveydenhoitaja, opetti minulle, kun käytin sanaa uhmaikä. 
Ennen lapsista piiskattiin pois "vanhaa aatamia". Vanhan Testamentin Aadam ei totellut, vaan söi kielletyn omenan ja huonosti kävi. Hyvin monessa näistä aakkosrunoista on kyseessä juuri totteleminen. Jos syö kiltisti mitä syötetään ja juo mitä juotetaan, niin joulupukki tuo parhaat lahjat. 

Jos tulitikut kiehtovat, niin 'tukkapölly tulee tuima'.  
Ennen lapsia oli paljon perheissä ja vanhemmat kiinni töissä. Yksiviivaisempi suhtautuminen oli olosuhteista johtuvaa. Aina ei voitu olla vahtimassa, jospa muisto tukistamisesta auttaisi.
Nukkumaanmenon piti sujua vaivattomasti, ilman nykylapsille tyypillistä iltavenkoilua, kun ei haluta päästää irti päivästä, on jano ja ei nukuta ja halutaan tulla viettämään iltaa aikuisten kanssa.
Öisin nukkuu lapset kiltit, 
pitää päällään peitot, viltit.
Sijaansa ei kasta kuinkaan, 
eikä itke, huuda suinkaan.

Koskettavaa on lukea näistä runoista se, miten vaarallista on ollut sairastua tavalliseen flunssaan. Peitot tiiviisti päällä ja erään runon painottama jalkojen kuivana pitäminen viittaavat tähän. Samoin U-runon varoittelu.


Jos kaikesta varomisesta huolimatta sairastui, niin paras lääke oli vuodelepo. Muuta ei ollut. Tässä on tapahtunut iso muutos. Sairaaloissakaan ei paljon makuuteta, antibiooteilla kuntoon, ylös, ulos ja liikkeelle.


Yllä olevan runon loppuosan olen kuullut aiemmin. Sitä on käytetty, kun lapsille on pitänyt antaa pahanmakuisia lääkkeitä. Nykyään antibiootitkin ovat karkin makuisia, lasta ei tarvitse houkutella runolla. 

Riisitauti on ollut ennen Suomessa yleinen D-vitamiinin puutostauti. O-kirjainrunossa haukataan omenaa, niin että sääret oikenevat ja posket punertuvat. Kuvan kalpealla lapsella on länkisääret. Hedelmät olivat talvella kalliita ylellisyystuotteita, jos niitä jostain sai. Minunkin, vuonna 1950 syntyneen, ikätovereissa on vielä niitä, joilla riisitauti näkyy luuston epämuodostumina.  
Kesällä D-vitamiinia saa auringosta. Auringon vaaroista ei ennen tiedetty mitään. Moni poikalapsi poltti itsensä ollessaan koko kesän ilman paitaa ja sai melanooman alun, joka aktualisoitui aikuisena. Ison perheen pyykki tehtiin käsin, kesällä oli sen suhteen helpompaa.


Vierasperäiset kirjaimet B, C, D, W, X, Z, ja Å puuttuvat kirjasta. Tämäkin kertoo ajastaan. Nykyään olisi helppo "sommitella säkeitä" näillekin, onhan meillä käytössä English!

Näitä lukiessa ihmettelin taas kerran sitä, että en ole koskaan lapsuudessani saanut minkäänlaista ruumiillista kuritusta, en piiskoja, tukisteluja enkä luunappeja. Tiesin kyllä, mitä ne olivat, olin kuullut juttuja, mutta omat vanhempani eivät näihin keinoihin turvautuneet eivätkä myöskään 1800-luvun puolella syntyneet isovanhemmat, jotka asuivat samassa taloudessa. 
En usko heidän olleen aikansa kasvatusguruja valistuneempia, päinvastoin. He pitivät varmaan Ylpön ohjeita "herrojen hömpötyksenä". Äiti ei myöskään imettänyt pikkusisariani kellon mukaan, kuten ohjattiin, vaan vähän väliä. Itse muistan nukuttaneeni vauvasiskoani vieressäni niin, että annoin hänen kieputtaa hiuksiani sormensa ympärille, kunnes vaipui uneen. Auts, se sattui, mutta ei tullut mieleenkään keskeyttää häntä, osaksi siksi, että toimenpide olisi kestänyt pitempään ja osaksi siksi, että noudatin kotini lempeää kasvatusmallia. 

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Mietityttäviä tekstejä, isänpäivän ajatuksia

Osmo Rauhalan näyttelystä Järjestyksen kuvat
Kouvolan Taidemuseossa

Ei raja ole kuivaa nahkaa. 
Se on ihmisen elävä iho.
Iho ihoa vasten elävät naapurit, tahtoivat tai eivät.

Se erottaa, se yhdistää, raja.
Sen yli kulkevat
pelon ja vihan aallot.
Sen poikki kulkevat kauppatiet ja lähettiläät, 
ruhtinaiden sanat. Sen läpi
kaukana mahtisanojen saattueista
kulkee kevyt äänetön askel, 
rajoista piittaamaton. Lempeys, metsän eläin. 

Yllä oleva runo on osa Lassi Nummen Linnakronikkaa kokoelmasta Linna vedessä. Erik Akselinpoika Tott rakennuttaa Olavinlinnaa ja perustelee sen tarpeellisuutta Savon naiselle. Hän sanoo, että raja on muokatulle nahalle eli pergamentille muokattu juova ja linna välttämätön sen suojelemiseksi. Linna on hänen kivinen tarunsa ja unensa. 
Savon nainen vastaa 'Armolle ja Herralle' tällä runollaan, joka on minusta huikean hieno. Hän ei olisi halunnut taruja kiveen ja rautaan. Sanat olisivat riittäneet hänelle. 

Rajan käsite. Luonnolliset rajat, rajapyykit ja rajajoet, muurit ja piikkilangat. Näkymättömät rajat. Ihmisen rajat, ihminen joka ei tunne rajojaan, reviiriään vahtiva ihminen, rajaton ihminen. Rajoittaa, estää, suojata. Pysy nahoissasi, älä ylitä rajojasi, väritä rajojen sisältä! Jotain rajaa.



Eräs Googlen vaihtuvia aloituskuvia koneellani

Toinen lainaukseni on rouva Jenni Haukion puheesta Eläinsuojelugaalassa, jossa hän sai Kiitos Eläimiltä -palkinnon. Haukio puhui tuotantoeläinten olosuhteiden ja hyvän kohtelun puolesta ja lainasi amerikkalaiskirjailija Henry Bestonin sanoja sadan vuoden takaa.

Tarvitsemme uuden, viisaamman käsityksen eläimistä, sillä eläimiä ei tule arvioida ihmisten mittapuulla. Vanhemmassa ja eheämmässä maailmassa kuin omamme ne liikkuivat valmiina ja täydellisinä, siunattuina herkillä aisteilla, jotka me olemme menettäneet tai jollaisia meillä ei ole koskaan ollutkaan. Ne kuulivat ääniä, joita me emme saa kuulla milloinkaan. Ne eivät ole veljiämme, ne eivät ole käskyläisiämme, ne ovat toisia kansoja, jotka ovat jääneet kanssamme elämään ja ajan verkkoon. 

Ne ovat toisia kansoja...
Olemmeko me ymmärtäneet kaiken väärin, kun olemme perustaneet tehokanaloita ja suursikaloita? 
Kunpa osaisi aistia hetken kuin eläin, elää leijonan elämää. Miten vähän me tunnemmekaan eläimiä. 
Ajan verkko... Miten pieni oma elämä onkaan maailmankaikkeuden mittakaavassa, kosmisessa äärettömyydessä.

Nämä kaksi lainaamaani tekstiä ovat molemmat kauniita ja niissä on jotain hyvin tunneälyistä. 
Jään miettimään. Miettikää tekin. 

Toivotan vielä hyvää isänpäivän iltaa. Oma isäni kuoli kuusi vuotta sitten, joten meillä on juhlittu isinä vain miestäni ja poikiani. Tulimme isovanhemmiksi vähän päälle viisikymppisinä. Meistä oli hienoa, jotenkin velmua myös, tulla niin nuorina Mummiksi ja Vaariksi. Koimme nämä nimet heti tärkeinä arvoniminä. 

Kuuntelin lounasta kokatessani isänpäiväiskelmiä. Voi voi sitä melankoliaa. Ole poikani parempi kuin minä luuserimies, viikonloppuisän kaihoa ja isä, joka katuu sitä, että ei ollut mukana lapsensa elämässä. Kauheaa räytymistä. Ja sitten vastapainoksi sellaisia joissa isyys on joku vitsi, nainen sai nalkkiin. Pitäisköhän noita lauluja päivittää. 

keskiviikko 6. marraskuuta 2019

Zoe Foster, Petri Pietiläinen, Juha Metso, Peilissä näin naisen



Peilissä näin naisen on Zoe Fosterin tarina. 
Zoe oli vielä viisi vuotta sitten Alexander. Hän on käynyt läpi vaikean elämänvaiheen, jossa taistelivat hänen julkinen miesminänsä ja pitkän piilottelun jälkeen pintaan noussut hänen fantasioidensa naisminä. Muutos oli pelottava ja tuskallinen niin sukupuolensa korjaajalle kuin hänen läheisilleenkin. Siihen kuului masennusta, itsemurhayrityksiä ja vaikea ero avioliitosta.

Tietokirjailija Petri Pietiläinen oli kirjoittamassa Naisten maailmanhistoriaa (ei vielä julkaistu), kun hänelle tarjoutui tilaisuus Zoe Fosterin tarinan kirjoittamiseen. Hän kertoo esipuheessa törmänneensä omassa henkilökohtaisessakin elämässään sukupuolen moninaisuuteen, mikä innoitti häntä lisää yhteistyöhön Zoe Fosterin kanssa. Tästä alkoivat tapaamiset Fosterin kotikaupungissa Porvoossa ja Pietiläisen kotimaisemissa Kotkassa.
Pietiläisen kuvaamien tapahtumien ja niiden väliin sijoitettujen tietosivujen ohessa on Zoe Fosterin omaa kertomusta, joka kulkee tekstissä nimellä Zoen iltaista monologia.

Kotkalainen valokuvaaja Juha Metso on ottanut kirjan upeat kuvat. Osa niistä on taidekuvia, rohkeitakin, mutta ehdottoman hyvällä maulla toteutettuja ja osa sanomalehtikuvan tyyppisiä kuvia Zoesta kirpputorilla valitsemassa vaatteita tai marketissa nuuhkimassa hedelmiä. Mieshormonin blokkaus ja naishormonilisä terästivät Zoe Fosterin aisteja, värit kirkastuivat ja haju-, maku- ja tuntoaisti voimistuivat. Mielenkiintoista - minä olen aina ihmetellyt, miten mieheni ei reagoi tuoksuihin ja hajuihin kuten minä.

Kirjan ulkoasu on erittäin tyylikäs, taidekirjamainen. Isot koko sivun tai koko aukeaman kuvat ja vaalean lilat tietosivut rytmittävät henkilökuvaa kokoavaa tekstiä. 



Jos ihminen pakotetaan muistamaan, kertomaan oma tarinansa, hän kokoaa sen palasista. Hän valitsee mitä kertoo, miten kertoo ja miksi kertoo. Kun Zoe kutoo tarinansa lankoja uudelleen ja uudelleen eri tilanteissa kuten sängyllään tai ruokapöytänsä ääressä, valokuvasessioissa, kävelyllä talvisen Porvoon kaduilla, ruokakaupassa, uuden viljelypalstan vieressä, ravintolassa, kahvilassa ja kaikissa muissa paikoissa, hän laittaa tarinaan sävyjä vaihtelevasti. Paikat ja kertomishetkessä syntyvät tuntemukset värittävät kertomuksen surulliseksi, iloiseksi, vihaiseksi, petolliseksi, tulenpalavaksi, rakastuneeksi ja mitä tunteita kielen päälle sattuukaan asettumaan.

Ylläoleva sitaatti on mielestäni erittäin hyvä kuvaus elämäkerran rakentumisesta. Itsestään tai toisesta voi kirjoittaa selviämistarinan, itkuvirren, farssin, sankaritarinan, uhriutumistarinan, faktapohjaisen raportin tai ihan mitä vain. Sama elämä voi vääntyä moneksi, ihan miten sitä katsoo.
Pietiläinen on onnistunut kirjoittamaan ehjän ja kiinnostavan henkilökuvan Zoe Fosterista alkaen hänen elämästään Englannissa Itä-Devonissa, ensin hieman erikoisena Ally-poikana ja sitten homoksi epäiltynä Alexina tehtaalla ja töissä maatilalla, jossa hän sormet mullassa saattoi unohtaa ongelmansa, samoin kuin yksinäisillä pyöräretkillään. Avioliitto ja muutto uuteen ympäristöön särkivät tutun kuvion ja räjähdys oli väistämätön. 
Nyt Zoe haluaa jättää pois sanan trans ja olla nainen naisten joukossa. Sukupuoli on korjattu, seksuaalisuuskin löytymässä.
Yksi asia, mitä Pietiläinen selventää on se, että sukupuolen korjaus ei kerro mitään ihmisen seksuaalisuudesta. Transnainen tai -mies voi olla hetero, homo, biseksuaali tai aseksuaali. Korjausvaiheessa seksuaalisuus jää usein syrjään, koska itse prosessi vie energiaa, hormonit ovat sekaisin ja keskeneräisyys saa eristymään. Monille transihmislle käy myös niin, että mitään uutta seksielämää ei koskaan tulekaan, seksuaalisuus lukkiutuu ja tulee vain transihmisyys. 


Me tunnemme Zoe Fosterin tarinan hänen ex-vaimonsa Selja Ahavan romaanista Ennen kuin mieheni katoaa. Kirjoitin siitä taannoin ja kommenttiketju yllätti minut hyökkäävyydellään. Siellä useampi kommentoija halusi kieltää kirjailijalta oikeuden kuvata omaa kriisiään, joka on yleinen transihmisten läheisillä. Oltiin myös sitä mieltä, että olisi väärin sanoa, että mies katoaa, ja että ei kukaan muu kuin transsukupuoliset itse saisi kirjoittaa mitään transihmisistä.
No, nyt Zoe Foster kertoo, Pietiläisen ja Metson kautta, miten hänessä eli kaksi minää ja kun naisminä puski esiin, niin se työnsi miehen taka-alalle. Alex sai väistyä.
Foster sanoo, että inhoaa sitä, miten ihmiset ovat ylevöittäneet häntä.

En minä ole mitenkään viaton tässä kaikessa. Monet tyrkyttävät sitä viattomuuta minulle, mutta haluan protestoida, ettei se niin ole. Zoe on laskelmoiva ja esittää asioita siten, että saan paljon enemmän sympatiaa kuin ansaitsen. Pitäisikö minun kirkua vasten kasvoja ja korvia niille ihmisille, jotka käyttäytyvät minua kohtaan tuolla tavalla. Liiallista sympatiaa, suorastaan sääliä. Heidän käyttäytymisensä on loukkaus älyäni kohtaan.
Tämä on ote eräästä Zoen (Alexista Zoeksiksi liukuneen henkilön) iltaisesta monologista, jossa hän pohtii, miten on jo tuntenut saavansa ymmärrystä ja anteeksiantoa ex-vaimonsa taholta ja miten hänen on tärkeää käsitellä sitä kiukkua, jota tunsi vaimon suhtautumisesta hänen avautumiseensa. 
Hän ymmärtää myös, että hänen olisi pitänyt kertoa  salaisuudestaan harkitummin. Hän ei vain pystynyt siihen. Ei ollut viisasta purskauttaa kerralla ulos koko salattua minäänsä ja valmista suunnitelmaa transhoidoista kymmenen yhteisen vuoden jälkeen.
Kukaan ei koskaan tuntenut minua, en antanut kenenkään tuntea minua. Ymmärrän hyvin, miten loukkaavalta tämä tuntuu entisestä vaimostani.

Kaksoishahmoisuuden vuoksi  transihmisiä diagnosoidaan usein skitsofreenikoiksi tai monipersoonallisuuhäiriöisiksi, mikä joskus onkin totta.
Transihmisellä on lopun elämäänsä muistoja elämästä toisessa sukupuolessa, on valokuva-albumit, koulukaverit, omat lapset, tavat ja tottumukset. Ei kukaan voi aloittaa elämäänsä tyhjästä paitsi muistinsa menettänyt. Kuitenkin kaikki muuttuu perustavanlaatuisesti.
Lapsilleen Zoe on edelleen Daddy. Diddy-ehdotus ei mennyt läpi. 



Alexander Foster oli jo rakentanut itselleen elämän, jossa pärjäsi. Sitten hän rakastui ja ajatteli, että rakkaus naiseen saa hänet unohtamaan oman halunsa olla nainen.
Hänen oli kuitenkin vaikeaa esiintyä vaimonsa komeana kauluspaitamiehenä, ja olla sosiaalinen, mitä hän ei ollut koskaan ollut. Hän alkoi saada raivokohtauksia ja vetäytyä omaan fantasiamaailmaansa.
Kun vaimo lopulta sai Alexin terapeutille epäillen jopa lapsuudenaikaista hyväksikäyttöä, tämä hämäsi terapeuttiaan valhetarinoilla ja mitättömillä arkihuolilla, mutta terapeutti palasi sitkeästi samaan kysymykseen "Mikä mieltäsi todella painaa?". Kun Alex vihdoin kertoi totuuden, ensimmäisen kerran  elämässään, siitä ei ollut enää takaisin menoa. 
Mikä häntä oli pidätellyt siihen asti? No, mikä nyt yleensä pidättelee järjestämästä maanjäristystä kotonaan, halu välttää konflikteja, halu miellyttää, halu säilyttää edes se hyvä, mikä nyt on, kun tulevaisuudesta ei ole mitään taetta.

Sukupuolen korjaaminen on tietenkin paljon helpompaa, jos se tapahtuu varhaisemmin, ennen kuin ihminen on turhaan yrittänyt olla enemmistöön kuuluva ja enemmistön hyväksymä ja perustaa perheen. Siksi on tärkeää, että arvostamme kirjoa sukupuolisuudessa, kuten muussakin ihmisyydessä. Tämän moninaisuudenn ymmärtämiseen ja ymmärryksen eteenpäin viemiseen elämäkerta-tietokirja Peilissä näin naisen on myös oivallinen teos. 
Se näyttää selkeästi, että elämänvalhe kannattaa purkaa, että voisi elää. 


Kirjan tekijät



Hikikomori, salaryman ja psykopaatti, Milena Michiko Flašarin ja Ossi Nymanin mieshahmoja, ja mitä kaikkea mahtuu feminismiin

Sveitsiläinen Milena Michiko Fla š ar on kirjoittanut romaanin japanilaisesta ongelmasta, joka koskee poikia ja miehiä. Kirjailijan äi...