tiistai 14. helmikuuta 2017

Ystävänpäivänä tuumailtua





Ystävällisyydellä voi kaikkea muuta tehokkaammin koskettaa ihmisen tunteita - pelkällä älykkyydellä ei päästä lähimainkaan samaan.

Ystävällisyys on onnistumisten selkäranka. Se on tärkein tekijä ihmisten välisen kitkan poistamisessa ja se mahdollistaa ihmiskoneiston sulavan käynnin. 

Ystävällisyys on yksi niistä harvoista asioista, joita ei koskaan voi antaa pysyvästi itseltään pois - se palaa aina takaisin. 

Ylläoleva teksti on laina jostain, en tiedä alkuperää. Olen tekstin kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Alkukuvan kortti on nimetön, Tiimari-kortti. Tiedättekö muuten, että meillä Kouvolassa toimii ainoana paikkana Suomessa edelleen Tiimari! Vau.  

Minusta tärkeintä ystävyydessä on kannustamisen ohella lohduttaminen. Ihminen osaa kyllä itse vaatia itseltään, liikaakin. Sitä ystävä ei saa koskaan tehdä. Ystävä saa huomauttaa, jos on huolissaan toisen valinnoista, mutta määräillä ja tuomita ei saa.

Ystävyydessä on tärkeää järjestää helppoja tapaamisia. 
Ystävien kesken tapaamisessa voi olla vuosienkin välejä, ja silti ollaan heti tuttuja ja jatketaan siitä, mihin jäätiin.

Ystävyyteen ei kuulu vastavuoroisuuden laskeminen. Tavataan siellä missä on mukava tavata ja silloin kun on mukava tavata.  

En ymmärrä miten ystävyydestä voi irtisanoutua tai joutua pahaan riitaan ystävän kanssa. Minulle elämääni lipuneet ystävät ovat arvokkaita. Joskus ystävät kasvavat erilleen, yhteydenpito laimenee, mutta voi myös voimistua uudelleen, kun on sopiva aika.

Kuuntelin kerran, miten oma silloin noin viisivuotias poikani jutteli samanikäisten kavereittensa kanssa, pikkupojilla oli menossa keskustelu ystävyydestä. Höristin korviani, kun kuulin poikani selventävän asiallisella äänellä, kuka heistä on hänelle sillä hetkellä paras kaveri ja kuka toiseksi paras ja kuka jää häntäpäähän. Kaikki suhtautuivat tyynesti sijoituksiinsa. Myöhemmin kysyin huolestuneena, voiko noin jaotella, ja hän sanoi, että voi tietysti, kaikki niin tekevät. Lasten käytännönläheistä suhtautumista, ystävyyden harjoittelua.   

Lapsuudenystävät jäävät monesti, koska myöhemmin ystävyydessä painavat enemmän muut asiat kuin naapuruus. Elämän varrella on aina mahdollisuus saada uusia ystäviä.

Vanhimmat ystävyyssuhteeni ovat opiskeluajalta ja alkuvuosilta työelämässä.
Myöhemminkin on syntynyt ystävyyssuhteita töissä ja eläkepäivinä yhteisten harrastusten yhteydessä, joistakin mieheni ystävistä on tullut myös minulle ystäviä, ja lasten kasvettua aikuisiksi heidän puolisoistaan ja näiden vanhemmista on tullut paitsi uusia tärkeitä sukulaisia niin parhaimmillaan myös hyviä ystäviä.

Kesällä luokkatapaamisessa tunsin lämmintä ystävyyttä entisten luokkakavereitteni kesken viidenkymmenen vuoden takaa. Niin tunsivat varmaan muutkin, koska tapaamisen jälkeen meillä on alkanut laaja muistojen jakaminen.

Myös blogikeskusteluissa, omassa ja toisten blogeissa, tunnen monesti ajatusten jakamisen synnyttämää ystävyyttä ihmisten kanssa, joita en luultavsti koskaan tapaa enkä ehkä edes halua tavata. Särkisikö tapaaminen lumouksen, paljastuisin huijariksi - tuoko muka kirjoitti noin, tuonnäköinen ja -kuuloinen...!   

On vielä eräs asia, jonka haluan nostaa esiin ystävyydessä: ystävyys kuuluu osana rakkauteen, ja ystävyydessä on aina mukana rakkautta. Ihan turhaan näitä tiukasti erotellaan. Rakkaus on laaja käsite. Romanttinen rakkaussuhde on siitä vain osanen. 

Ystävyydessä vaalitaan ystävällisyyttä. Ystävyys voitaisiin määritellä hyväntahtoisuudeksi toista kohtaan. Miten tärkeää se onkaan tänä päivänä, jolloin viha on niin yleistä, että vihaisen ihmisen ulosannille on oikein keksitty oma terminsä vihapuhe. Mutta ei siitä nyt...


Meidän sirottimet rakastavat

torstai 9. helmikuuta 2017

Asko Sahlberg, Irinan kuolemat




Olin muutama vuosi sitten erään novellikokoelman julkaisutilaisuudessa, jossa ryhmä näyttelijöitä esitti novelleihin liittyviä pikku näytelmiä yleisön toivomilla tyyleillä. Esitystyyleiksi pyydettiin kaurismäkeläisyyttä, mikkorimmistä ja paljon muuta. Eräs pyyntö kuului:"Asko Sahlbergin tyylillä!" Tällä tyylillä niukka novelli muuttui kiehtovaksi toinen toistaan seuraavien metaforien pyörteeksi.
Toinen Sahlberg-kohtaamiseni oli kun Tuija kirjoitti omassa blogissaan (klik) kiinnostavasti kirjasta Irinan kuolemat (2015).
Ja nyt olen lukenut tämän vaikuttavan kirjan. Sahlberg on kirjoittanut paljon, viime vuonna kiitetyn romaanin Pilatus, ja ollut kolmesti Finlandia-ehdokkaanakin. En ymmärrä, miten olen ohittanut hänet.

Irinan kuolemat kertoo suomalaisesta sotalapsesta Ruotsissa hän-muodossa. Irinan sijoitusperhe on ongelmallinen, mutta vielä huonommin menee joillain muilla ympäristön lapsilla.

Sahlbergin runsas kuvakieli sopii hyvin lapsen ajatusmaailman näyttäjäksi. 

Päivisin odoteltiin öitä. Päivät olivat eteisiä, joiden kautta mentiin öihin. Ne olivat harmaita eteisiä, joissa roikkui naulakoihin hirtettyjä takkeja. Ihmiset seisoivat niissä hiljaa sen näköisinä, etteivät onnistuneet näkemään ovea, josta mennä sisään tai ulos. Lopulta tuli kuitenkin ilta ja ihmiset alkoivat puristella peloissaan suitaan. Ehkä pelon näki myös joidenkin silmistä. Äidin katse oli kaksi värisevää pikkulintua.

Äidin käsiala oli pientä ja pyöreää. Äiti virkkasi sanoista tiheää nauhaa.

Isän kirjoittamat sanat loikkivat paperilla. Niiden kädet olivat pystyssä ja niillä oli pitkät hännät. 

Irina kestää äärimmäisen paljon, ehkä juuri mielikuvituksensa ja suunnattoman luottamuksensa ansiosta. Hän näkee asioita omasta vähäisestä kokemuksestaan käsin eikä hänellä ole kaikelle näkemälleen ja kokemalleen sanoja. Me aikuisina lukijoina ymmärrämme, mitä tapahtuu, koska meillä on sanoja kuten pahoinpitely, prostituutio, insesti ja mielen sairastuminen. 

Irina huomaa että ihminen voi kuolla monesti ja alkaa taas uutena. Kuoleminen ja tappaminen ovat ihan tavallisia asioita niissä olosuhteissa, missä hän elää. 
Paha perheessä kehrää uutta pahaa. (Kirjoitin ensin 'tuottaa uutta pahaa', mutta vaihdoin Sahlbergin vaikutuksesta verbiksi 'kehrää'!)

Mietin ensin, että onpas pahaa pahan perään antiikin tragedioiden tyyliin, mutta sitten mieleeni välähti - hyvänen aika, tiedän tuon pahan toistumispiirteen omastakin lapsuudestani, ja tunnen monta perhettä, jossa on tapahtunut niin paljon pahaa niin lyhyellä aikaa että fiktiossa se kuulostaisi yliampuvalta. 

Taas minä kuolen, hän ajatteli ja hymyili.

Irinan kuolemat on kieleltään kaunis ja hyvin lapsen tuntemuksiin menevä. 
Olen viime aikoina muistellut ja muistanut paljon oman lapsuuteni tunnelmia. Muistan, miten nurjilla silmukoilla neulottu vaniljanvalkoinen myssy oli riisipuuroa, ei mitään 'kuin riisipuuroa'. Koska olin silloin alkanut inhota riisin makua, myssykin alkoi yököttää ja piilotin sen. Muistan synkkiä kauhun ja huikeita onnen hetkiä, kun esineet ja luonto olivat eri tavalla eläviä kuin nyt aikuisena. Lapsella on metaforia, aikuisella enemmän kuin-vertauksia. 

Päivät alkoivat sädehtiä. Aamuisin rävähtivät auki valon hohtavat terälehdet, jotka leiskuivat niin, että jo samassa oli ilta.

Kirja alkaa lyhyellä luvulla myöhemmin, jossa ollaan Irinan sotalapsitarinan karmeassa lopputilanteessa. 
Sen jälkeen alkaa varsinainen kertomus kohti alun tilannetta, kertomus Irinasta Helsingissä pommitusten keskellä, junamatkasta Ruotsiin ja vaikeasta elämästä siellä, monista lopuista ja aluista. 
Viimeisenä on luku, jonka nimenä on paljon myöhemmin. Siinä Irina on käymässä Helsingissä seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin ennen viimeistä kuolemaansa. Hän on tyytyväinen elämäänsä, mieheen, joka on tyytynyt Irinan rakkaudettomaan seuraan, sairauteensa ja muistoihin, jotka välillä tuntuvat pelkältä sepitteeltä. 

Menneisyys oli siellä, vuosien hämärässä, mutta vääristyneenä kuin isojen kivien painon murjoma luuranko. 

Mieheni luki kirjan huomaamatta koko viimeistä lukua ja oli vaikuttunut. Aloin keskustella hänen kanssaan kirjan lopun tarpeellisuudesta, ja hän oli ymmällään, mistä minä oikein puhun.
Minuakin kirjan rakenne hieman askarruttaa. Alkuluku voisi hyvin olla myös kronologisella paikallaan lopussa, ja loppukappale ei ole niin kovin tärkeä. Pidän avoimista lopuista. Mutta toisaalta, ehkä näin rankassa kirjassa oli syytä jättää loppuun valoa. 

lauantai 4. helmikuuta 2017

Mikä harmittaa tänään ja on harmittanut jo monta päivää, World Visionin kampanjan nimi

World Visionin Suomen osasto on lanseerannut uuden kampanjan kehitysmaiden tyttöjen sukupuolielinten silpomisen lopettamiseksi. Asia on hyvä ja haluan tukea sitä, kuten muutakin työtä köyhien lasten hyväksi. Mutta mikä onkaan kampanjan nimi: Pelasta pimppi! Kampanjatuotteena myydään heijastinta, jossa hehkuu tämä teksti. Mitenkähän käy kaupaksi?

Eikö ole tarkoitus pelastaa TYTTÖ?

Olen juuri lukenut Asko Sahlbergin järkyttävän romaanin Irinan kuolemat, jossa eräs tyttö kokee ja toinen näkee pahoja asioita myös seksuaalisuuden alueella. Kun siinä ohessa avaan sähköpostini ja siellä on ensimmäisenä vastassa tämä mauton, lapsellinen, turhan pelleilevä teksti, en voi kuin huokaista harmista ja pettymyksestä. 

Koen tuon tekstin jopa alatyylisenä. Joissain jengikulttuureissa tytöistä puhutaan sukupuolielimen nimellä. 

En halua laittaa kuvaksi sen heijastimen kuvaa. Googlatkaa, ellette ole saaneet jo muutamia sähköpostikirjeitä, kuten minä.  
Laitan sen sijaan tänne loppuun yksityiskohdan koristellusta puistosta tässä meidän lähellä viime keväältä. 

Miten on, kokeeko kukaan muu tätä kampanjaotsikkoa vastenmielisenä? 



torstai 2. helmikuuta 2017

Porsaita äidin oomme kaikki, sikamaisia juttuja, aikamme ja aikansa ilmiöitä




Sikajuttu 1

Amerikan uuden presidentin käyttäytymistä ja tekoja seuratessa mieleeni on tullut paitsi Richard Scarryn kuvakirjan Eipäs Possu niin myös George Orwellin vuonna 1945 julkaisema satiiri Animal Farm, Eläinten vallankumous. 

Vallankumous alkaa siitä, kun eläimet käyvät tyytymättömiksi kohteluunsa ja elinoloihinsa isäntänsä huonosti hoitamalla maatilalla, kaappaavat tilan ja päättävät hoitaa kaiken eri tavalla, reilusti. Asiat sujuvat aluksi hyvin. Tilalla raadetaan yhteiseksi hyväksi noudattaen seitsemää eettistä sääntöä.  
Vähitellen tilanne muuttuu. Eläinten joukosta nousevat siat hallitsemaan ja kaikkiin sääntöihin tulee lisäys, joka nostaa heidät erityisasemaan. Seitsemäs ja tärkein sääntö oli alunperin muodossa Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta lisäyksen kanssa se kuuluu: Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin muut. Korruptoituminen on muuttanut siat samanlaisiksi kuin ne, joita vastaan noustiin. 

Voiko tasa-arvoisesta olla vertailumuotoja, tasa-arvoisempi, tasa-arvoisin? Olen sinun kanssasi tasa-arvoinen tai sitten en ole. Entä alternative truths? Vaihtoehtoisissa totuuksissa varmaan voi. Niissä valtiolla voi olla myös tavoitteenaan 'rauhaa voiman kautta' ja 'väkivallalla rauhaan'.

Orwellilla oli satiirisessa allegoriassaan mallina luultavasti Neuvostoliitto, mutta tarina sopii mihin tahansa diktatuuriin. 
Tällä hetkellä se tuntuu dystooppiselta varoitukselta länsimaille, erityisesti USA:lle. 

Vain oudossa Nurinkurin-maailmassa myötätuntoisuus on negatiivinen piirre. Tällaisessa maailamssa rakennetaan muureja erottamaan meitä ja muita, ja ihmisiä merestä pelastavia järjestöjä pilkataan kiittämisen sijaan. 
Eräs suomalainen poliitikko kutsui juuri pakolaisten meripelastustoimia meritaksipalveluksi. 
Kun arvot kääntyvät nurinpäin, niin johtajaksi voidaan nostaa ihminen, jonka toimia seurataan pelolla.

Alkukuvan lastenkirjan Eipäs Possu kampittaa toisia minkä ehtii. 
  


Sikajuttu 2




Selasin Maarit Tyrkön vuonna 1993 toimittamaa kirjaa, johon hän on haastatellut Kari Suomalaista. Kirjan nimi on Vanhenemisen taito ja sen kuvituksena on Suomalaisen pilakuvia.

Olen nauranut kippurassa tuota Karin Lippe-vaimonsa muisteluista piirtämää kuvaa lasten leikeistä. 

Kari Suomalainen oli Helsingin Sanomien poliittisena pilapiirtäjänä vuosina 1950 - 1991. Neljäkymmentä vuotta, joka päivä uusi oivaltava  kuva! Hän oli vanhanaikainen asenteiltaan, konservatiivi ja sovinisti. Naisista "miesten hommissa" hän toteaa: 
Sellainenkin on nykyään muotia, että johtoon pitää valita nainen. Saattaa tapahtua, että naiset istuvat kesällä hallituksessa, kun miehet eivät viitsi olla helteellä hommissa. Silloin kaikki muut miehet tuntevat alitajuisesti, että eihän me saada olla edes ministereitä. Ja naiset tunkevat papeiksi ja poliiseiksi ja sotilaiksi ja tuomareiksi, niin että pitää tilkitä seinät, kun niitä mönkii joka raosta. Suomi on pudonnut naistensarjaan. 
....
Pienipäinen olento, jolla on pikkupojan ääni, ei voi olla oikea pappi, poliisi tai sotilas. 

En muista, miten tällaiset tekstit koettiin aikanaan, kieli poskessa kirjoitettuahan tämä on, ja tänä päivänä luettuna pelkästään hauska.




Sikajuttu 3

Voiko tästä edes kirjoittaa? No, olihan se päivälehdissäkin. Muutama päivä sitten uutisoitiin erään humalaisen miehen tunkeutuneen jo toistamiseen sikalaan ja "antautuneen sialle". Mikä sanavalinta! Minusta tuo kyllä kuulostaa eläimeen sekaantumiselta ja eläinrääkkäykseltä. Vai oliko sikalassa ehkä kaksintaistelu, jossa mies hävisi ja antautui! Voi voi, niin pieni on sian liikkumatila tehosikalassa, aidat pitkin molempia kylkiä, ettei siitä taida olla vastustajaksi.

En halua mollata tässä kirjoituksessani miehiä enkä naisia. Enkä sikoja. Kunhan pallottelen asioilla, joita olen miettinyt ja joiden kaikkien yhteydessä esiintyy sika ja ihminen.

Olen nähnyt myös Animal Farm -kirjan pohjalta tehdyn elokuvan, jossa kauhistuttavin hetki on se, kun jo pitkään sääntöjä mielivaltaisesti pienen hovinsa kanssa 'vaihtoehtoisiksi totuuksiksi' muokannut diktaattori, Napoleon-niminen karju, nousee kahdelle jalalle ja alkaa muuttua kasvoiltaan. Piirteet vellovat ja vääntyilevät, kunnes siasta on tullut ihminen.

Juice! Juicella tämä on toisin päin, 'ihminen on sitä mitä hän syö'. Tämä on se tuttu radikaalimpi joululaulu, mutta sopii kuunneltavaksi milloin vain ja varsinkin tämän sikakimarani lopuksi. Animaation on laatinut Unelma Sirpa-Leena.




3.2. lisättyä
Hyvänen aika, onko Orwellin Animal Farm ohjekirjana Romanian hallituksen jäsenillä! Korruptio on paha - paitsi ei virkamiehillä, jotka voivat harrastaa sitä summasta, joka on lähes yhdeksänkertaisesti kansalaisten vuotuinen keskipalkka. 
All animals are equal but some animals are more equal than others.
Voisin tehdä tänne aamun uutiset luettuani lisäyksen varmaan joka päivä. 
What is up! Mikä meitä - ihmiskuntaa - vaivaa?

17.2. lisättyä
Kävin muuttamassa kirjoitukseni rakennetta vähän selkeämmäksi. Jälkikäteen ei postauksia pitäisi muutella, mutta tämä on jäänyt vaivaamaan, ja vaivaa kyllä edelleen. Taisin haukata liian ison palan, kun yritin mahduttaa samaan juttuun diktatuurit, populismin, feminismin, eläinten oikeudet, ihmisen osana eläinkuntaa ja koitin velä olla leppoisan hauskakin. 

torstai 26. tammikuuta 2017

Antti Eskola, Vanhuus




Sosiaalipsykologian emeritusprofessori Antti Eskola kertoo kirjassaan Vanhuus (2016), miltä vanhuuden lähestyminen ja itse vanhuus tuntuu. Eskola on kirjoittanut paljon tieteellisiä julkaisuja työaikanaan. Eläkkeelle jäätyään hän on iloinnut siitä, että saa kirjoittaa vapaammin. Vanhuus-teoksen kirjoittajassa näkyy tutkijan, oman elämänsä asiantuntijan ja kaunokirjallisen kirjoittajan ote.
Päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää, että Eskola haluaa nostaa vanhuuden merkityksellisyyden arvoonsa yhteiskunnassamme, jossa tämä ikäkausi nykyään koetaan lähes pelkästään riesana. 

Alkusanoissa lukijalle Eskola kertoo ottaneensa käyttöön kolmiportaisen rakenteen: teesinä on helpotus, urakka on tehty, antiteesinä tulee huolestuneisuus terveydentilasta ja loppuelämän järjestämisestä ja lopuksi synteesinä kiinnostava suhtautuminen siihen, mitä uudessa elämäntilanteessa tapahtuu. Hän haluaa myös saada kirjaan keskustelevuutta, jossa hän oman elämänsä kokemusasiantuntijana kertoo mitä hänelle on tapahtunut, ja saa lukijan myös pohtimaan omaa elämäänsä. Eskola lainaa kohtia tutkijoiden artikkeleista, kaunokirjallisuudesta, sanomalehtiartikkeleista ja mielipidekirjoituksista. Tyyli on esseetä. 

Minusta kolmijako on hyvä. Itse asiassa tällaista suhtautumistapojen vaihtelua tapahtuu koko elämän ajan, kaikissa elämänvaiheissa. 

Eskola nostaa esiin erilaisen suhtautumisen vanhuuteen nyt ja omassa lapsuudessaan. Ennen vanhus sai irtautua arjen hyörinnästä ja vanhuuden väsymystä pidettiin itsestäänselvänä asiana. Vanhat isännät kävivät ruuan jälkeen päiväunille, kun nuoremmat lähtivät pellolle. Nykyään irtautumisteorian tilalle on otettu käsitteet aktiivinen vanhuus ja onnistunut vanhuus, jotka eivät ole pelkästään positiivisia käsitteitä, vaan myös vaatimuksia ja sellaisina vanhoja ihmisiä loukkaavia. 
Esimerkiksi jos eläkkeelle jäätyäni olisin jättänyt kaiken aktiivisuden ja vetäytynyt omiin oloihini vain passiivisesti mietiskelemään, olisinko silloin syyllistynyt huonoon vanhenemiseen? Vai olisinko suorastaan epäonnistunut niinkin yksinkertaisessa asiassa kuin vanhenemisessa? Jos olisin aktiivisuuden sijaan sairastunut tai peräti kuollut, minut kai pitäisi muistaa - tai mieluummin unohtaa - varsinaisena luuserina. 

Jos vanha ihminen ei ole vakavasti sairas, Eskola näkee vanhenemisessa kaksi vaihetta, aktiivisen vaiheen eläkkeelle jäämisestä noin kahdeksankymppiseksi ja sen jälkeen vaiheen, jossa irtaannutaan vuorovaikutuksesta, hidastutaan, väsytään helposti ja aletaan lausua ehkä pitkiäkin jäähyväisiä. 
Ei tämäkään vaihe mitään masennusta ole vaan uteliasta carpe diem, poimi päivä -aikaa. Eskolasta sananmukainen käännös Horatiuksen ohjeesta on parempi kuin tuttu tartu hetkeen
Loppuvanhuuteen kuuluu valintoja (ei se ole mitään kalkkeutumista että ei välitä olla mukana "elinikäisessä oppimisessa"), kosminen yhteyden tunne kaikkeen elolliseen ja lempeys omaa itseä ja muita kohtaan. 

Vanhetessa omia elämänvaiheitaan alkaa tarkastella eri valossa. Eskola arvostaa nykyvaiheessaan yli kahdeksankymppisenä eläkeläisenä 50-luvun koulupoika Anttia ja tuntee tämän ajatukset läheisiksi nuoren ystävän ajatuksiksi, mutta 70-luvun radikaalista sosiologi-Eskolasta hän on vieraantunut. 
Kapakassa luultavasti menisin eri pöytään kuin hän. 

Eskola kirjoitti aktiivisessa vanhuusvaiheessaan kolme uskontoa käsittelevää kirjaa ja laajan muistelmateoksen. 
Vanhuus-teosta kirjoittaessa kirjoittajaa rasittaa vanhuuden väsymys ja sairaudet, mutta asenteessa ei kuulu luopumista, vaan ilkikurista osallistumista. Vai mitä sanotte hänen ehdotuksestaan seuraavalle virsikirjakomitealle vaihtaa jonkin mollivoittoisen virren tilalle Juicen lyriikkaa:
Mieletön karkelo soittajat hei!
huominen vartoo, eilinen ei.
Haudalla seppele, kaulassa lei
 - all my troubles seem so far away. 

Sosiologin ja kokemusasiantuntijan näkökulma yhdistyvät, kun Eskola kirjoittaa halveksivasti hoiva-alan yrityksistä, joiden puitteissa vanhuksille tarjotaan ns. tehostettua palveluasumista. Tehostetuissa palveluissa ulkomaiset omistajat kähmivät rahaa avuttomien vanhusten kustannuksella veloittamalla erikseen ja kalliisti jokaisesta yöllisestä vaipanvaihdosta. Aamulehden otsikko on paljonpuhuva: "Seniorit ovat kasvava bisnes". 

Eskola sanoo, että vanhusten hoivan pitää olla all inclusive -tyyppistä, kokonaisvaltaista, kuten lastenkin hoiva on. Kuvitelkaa, että lasten vanhemmilta velotettaisiin kaikki heidän lastensa päivähoidossa tarvitsema apu erikseen; nenää ei niistettäisi, koska se ei kuulu palvelutuotteeseen ja toimenkuvaan.

Vanhusten kohteleminen esineinä näkyy myös siinä, että heille tarjotaan rahalla ostettavaksi kävelyttäjiä ja kavereita, ketä tahansa tuntemattomia, Eskolan mielestä tämä toiminta kuulostaa Amsterdamin punaisten lyhtyjen kaduilla myytävältä seksiltä. Vapaaehtoistyö kuulostaa paremmalta, mutta vaikea sitäkään on sulattaa sen keinotekoisuuden vuoksi. 
Kävelisin tuolla Tammelan torilla seuranani Mummon kammarista lähetetty ulkoiluttaja, joka haluaa tehdä päivän hyvän teon lievittämällä hänelle sinänsä yhdentekevän vanhuksen yksinäisyyttä. 

Olen Eskolan kanssa aivan samaa mieltä siitä, että vanhuspalvelussa tarvitaan tasokasta, humaania laitoshoitoa. Aktiivisen vanhuuden vaatimus sisältää myös sen usein toistetun ja vähän kyseenalaistetun väitteen, että kaikki haluavat asua kotona. Ei kuulosta hyvältä vanhuudelta, jos muistisairaalta ihmiseltä evätään laitospaikka sillä perusteella, että kotihan se paras paikka on, vaikka pelokas vanhus ei edes tiedä olevansa kotona, onko ilta vai aamu ja tuleeko kukaan koskaan häntä katsomaan. On myös sattunut, että vanhus kuolee yksin saattohoidossa kotonaan, maailman parhaassa paikassa, aamuvuorolaisen ja iltavuorolaisen pistäytymisten välissä. 

Kuvaavaa asennemuutokselle vanhuksia kohtaan on se, että 2014 poistettiin vanhuspalvelulaista kohta, jossa laitoshoitoa perusteltiin sillä, että se on iäkkään ihmisen arvokkaan elämän tai turvallisen hoidon kannalta perusteltua. Eskola toteaa, että tuleehan se halvemmaksi, jos vanhukseen voi suhtautua kuin eläimeen tai kasviin, joka ei loppunsa lähellä tarvitse mitään inhimillistä. 

Tarvitsen apua vielä suhteellisen vähän ja saan sen läheisiltäni. Mutta jos avun tarve merkittävästi kasvaa, haluan melkoisen määrän veroja tuloistani maksaneena ja eläkkeestäni vieläpä ylimääräisen rangaistussumman joka kuukausi yhä maksavana saada avun julkisista palveluista. 
    Jos en saa, se on väärin. 

Hoitotestamenteista Eskola kirjoittaa järkevästi. Ei niihin kannata haaveilla kuin vitsinä toiveita maanpäällisestä paratiisista mielisuklaineen ja olutmerkkeineen, vaan varsinaisen hoitotahdon lisäksi esimerkiksi, minkä olettaa tepsivän itseensä ahdistuksen hetkellä, hiljainen hetki vai joku pitämässä kädestä. 

Eskola pohtii kuolemaa tiedemiehen uteliaisuudella ja kertoo erilaisista tunnettujen henkilöiden kuolemista. Hän toivoo, että voisi juuri elämän ja kuoleman rajaa ylittäesään olla tajuissaan, tehdä havaintoja ja kertoa ilmeellään poislähtöään seuraaville jotain rajantakaisesta.
Vai säilyttääkö kuolema aina salaisuutensa, ja kuten Hamletin lopussa, "the rest is silence"?

Pidän kovasti Eskolan ajatuksista. 
Hän sanoo hidastelleensa kirjan loppuun saattamisessa, koska sitten pitää taas löytää jotain uutta innoittavaa, mihin keskittyä. 

Seuraa helpotuksen huokaus, jonka jälkeen ehkä alkaa uusi etsiminen, sillä jännitteitä viriää ja kiinnostavia löytöjä riittää elämässä vielä vanhuuden viimeisiin päiviin asti.