maanantai 15. lokakuuta 2018

Reissulukemista

Olen valitsemassa kolmen viikon matkalle lukemisia. Päätin, ettei ainakaan Knausgårdin sarjan loppuosaa Taisteluni, Kuudes kirja koska se on yli 1200 sivua ja painaa 1300 grammaa. Punnitsin sen käymällä puntarissa ilman kirjaa ja kirjan kanssa ja laskemalla erotuksen. 


Pitkän ja perusteellisen harkinnan jälkeen mukaan pääsevät seuraavat neljä kirjaa.


Poikani on pitkään suositellut minulle brittiläisen Dan Rhodesin kirjoja. Tämä on Rhodesin esikoisromaani vuodelta 2003, suomennettu 2007. Suloinen nimi, Timoleon Vieta palaa kotiin, suora käännös alkuperäisestä, Timoleon Vieta Come Home. 



Maggie Nelsonin kirjaa Argonautit 2018 (The Argonauts 2015) on blogeissa  kehuttu sen rohkean omaelämäkerrallisuuden ja tyylin vuoksi. 
Ote takannesta: Argo-laivalla purjehtineet mytologiset sankarit, argonautit, rakensivat pitkän merimatkansa aikana laivansa osa osalta uudelleen: silti he saavuttavat lopulta sataman laivalla, joka on edelleen Argo.
Samaan tapaan mekin purjehdimme elämän läpi säilyttäen nimemme ja identiteettimme, mutta vähä vähältä muutumme kokonaan toisiksi, Maggie Nelson kirjoittaa. 
Kirja kertoo Nelsonin rakkaudesta muunsukupuoliseen taiteilijaan, joka käy läpi omaa muutostaan Nelsonin muuttuessa raskautensa myötä. 




Naomi Aldermanin romaani Disobedience (2006) kertoo rabbin tyttärestä, joka on jättänyt  ortodoksijuutalaisen yhteisön Lontoon esikaupungissa ja muuttanut elämään vapaata ja itsenäistä elämää New Yorkiin. Hän joutuu palaamaan isänsä kuoltua kotiympyröihin, mistä alkaa hänen muutoksensa. Olen ostanut tämän kirjan jo kauan sitten. Unohtunut hyllyyn. 




Tältä kirjalta odotan eniten, koska kirjoittaja on Joan Didion. Hän, joka  kirjoitti hienon kirjan tunteistaan miehensä kuoltua, The Year of Magical Thinking (tämä on myös suomeksi) ja muistokirjan tyttärestään Siniset illat, molemmat 2000-luvulla. 
Didionilla on pitkä kirjallinen elämä, hän on syntynyt 1934. Slouching Towards Bethlehem on omistettu tyttärelle, Quintanalle, se on vuodelta 1968.  
Didionista on luku myös kirjassa, jonka taannoin luin, Legendary Authors and the Clothes They Wore. Kirja kertoo kirjailijoista, joista on tullut tyyli-ikoneja ja Didion on sen kannessa, kuten myös tämän esseekirjan kannessa. 
Takakannen esittelytekstissä sanotaan, että kirja käsittelee paljolti Kalifornian 60-luvun vaihtoehtoista kulttuuria. Esseiden aiheita ovat mm moraali, itsekunnioitus, muistikirjan pitäminen, John Wayne ja Howard Hughes.  
Tämä kirja on ollut pitkään minulla. Miten minä tällaisen kirjan olen unohtanut lukea!
Avasin kirjan muutamasta kohtaa ja osuin aina johonkin merkittävään ajatukseen. 
Viimeinen essee Goodbye to All That alkaa näin: It is easy to see the beginnings of things, and harder to see the ends. Juuri näin se usein on. Rakkaus alkoi tästä hetkestä, klik, mutta milloin se loppui, se vain hiipui. 
Mutta on myös kirkkaita loppuja: pam, sillä hetkellä tiesin, että se on loppu.  
Minulla keuhkokuume parani eilen, täsmäparaneminen matkalle. Kun pääsin antibiooteista olo kirkastui heti, uupumus hävisi ja tiesin, että olen terve. 
Joskus sekä alku että loppu ovat hitaita, hitaasti syttyvä ystävyys ja hitaasti poishiipuva; migreeni, joka antaa lähestyessään ennusmerkkejä, joita ei halua nähdä ja haipuu vähitellen, kunnes huomaat, että siitä ei ole tietoakaan.

Tämän kirjan nimikin on niin arvoituksellinen ja hieno. Slouching Towards Bethlehem. Miten niin laahustamassa?  No, se selviää, ja kerron myöhemmin teille.


Mies on ladannut kirjastosta tabletille muutaman tietokirjan Suomen historiasta ja on juuri hakemassa lisäksi jonkun pokkarin kirjastosta. Jos omat lukemiseni loppuvat, niin luen näitä.

Kirjat on tosi tärkeä osa matkavarusteita. Vaatteita saa mistä vain, samoin aurinkovoiteita, mutta kirjoja ei niinkään. Monessa maassa kirjakaupoissa on vain omankielistä kirjallisuutta, ja jos jotain löytyy englanniksi niin se on Shakespearea ja kaikkein uusinta ja kevyintä.
Espanjan aurinkorannikolla, jonne matkaamme, on kyllä hyvin varustettuja kirjastoja. Mutta siis, ei huolta, kirjavalinnat on tehty. Ja onhan siellä nyt muutakin tekemistä kuin lukeminen...esim. kävelylenkit, kahviloissa istuskelu ja ympäröivän elämän katselu. Minulle tämä on myös toipumis- ja kunnonkohotusloma. Keuhkot kuntoon ja koko mimmi kuntoon kestämään talven tuiskut!


Läppäri lähtee mukaan. En enää edes yritä pitää mitään somelakkoa. Ei ole mitään syytäkään. Lukeminen ja kirjoittaminen kuuluvat Parasta elämässä top 5 -listalleni.

Oletteko lukeneet näitä? Entä tuliko jotain muuta mieleen näistä hajamietteistäni?

keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Reissussa oppii, matkan muistelua ja ilmastonmuutoksen pohdintaa




Joka matkalla ihminen oppii.

Jos pysyy aina samassa kaupungissa, samassa maassa ja samassa työpaikassa, tulee helposti sellainen olo, että se oma ympäristö ja sen tavat ovat ainoat oikeat.
Kun vaihdoin viisikymppisenä kertaheitolla asuinpaikkakunnan, asuntomuodon, työpaikan ja murrealueen, tavan kulkea työmatkani, siinä ohessa tietenkin myös työn ja arkiasioimisen ihmissuhteet, niin olin jonkin aikaa kauhuissani. Kriisin keskellä taakse jättämäni alkoi väikkyä helppona ja täydellisenä, kunnes uusi voitti, näin sen hyvät puolet ja muistin ne syyt, miksi lähdin muutokseen. Kun selvisin kaikesta, olin tyytyväinen, että uskaltauduin muutokseen. Opin, että asiat voidaan tehdä monella tavalla; opin että olen melkoisen vahva muija ja että on hienoa aloittaa välillä alusta. 
Saavutettu asema työpaikalla, iso talo ja muu maallinen ei saa pidätellä ihmistä, joka alkaa nähdä muutoksen pelastuskeinona viihtymättömyydestä. 
Muutos ja sen mukana tuleva kyseenalaistetuksi joutuminen, itsen ja muiden taholta, ovat erityisesti tarpeen silloin, jos alkaa kokea itsensä omassa tutuntutussa miljöössään täysinoppineeksi. 
Olen kuullut jutun rehtorista, joka luuli karismaattisen imagonsa seuraavan salkussaan työpaikan vaihdossa ja käyttäytyi uudessa ympäristössä entiseen minä olen mahtava mies -tyyliin. Kun hän pistäytyi omasta työhuoneestaan jyrisemässä koulun pihassa, isot pojat ottivat hänet, pikkuisen ukkelin, reppuselkään ja kantoivat pitkin pihaa. Tämä lienee kaupunkilegenda, mutta kertoo jotain olennaista.

No, tämä johdantona siihen, miten myös matkoilla nöyrtyy, kun asiat sujuvat toisella tavalla kuin kotona. Voi tietysti äsähdellä, miten huonosti täällä tehdään ja miten hyvin kaikki tehdäänkään siellä kotona. Mutta voi myös todeta:" Ai jaa, näinkin voi tehdä, kiintoisaa."

Kun Castagneto Carduccin kylän rannalla menin pesemään käsiäni, saippuoin ja pistin kädet hanan alle, niin vettä ei tullutkaan. Sysin käsiäni eri asentoon, katselin eikö missään olisi hanaa tai vipua, ei, apua. No, olihan minulla kosteuspyyhkeitä. Toisella kertaa, toisessa paikassa, en enää saippuoinut käsiäni, vaan kokeilin heti, tuleeko sitä vettä. Ei tullut, mutta katseeni osui lattiaan. Ahaa, siellä oli polkimet, sininen ja punainen. Nehän on hyvät, hygieenisemmät kuin käsin avattavat hanat.
Tällaisia yllätyksiä tulee reissaajalle koko ajan. Ovet ovat eri tavalla aukeavia, lippuja hankitaan eri tavalla kuin meillä, aukioloajat ovat erilaiset. Siestan aika saattaa olla kolmekin tuntia.
Italiassa on edelleen usein ihminen myymässä matkalippuja asemalla. Onhan se nyt vähemmin digitaidoin liikkuvalle turistille paljon helpompaa kuin Suomessa, jossa palvelua ei ole.
Puhelinkioskitkin olivat vielä toiminnassa ainakin niillä alueilla, missä me liikuimme.




Suositulla liikunta-alueella oli rivi tauluja, joissa oli napakoita tietoiskuja venyttelystä ennen juoksulenkkiä ja oikeista elämäntavoista, ylipainon ja stressin voittamisesta. Olipa myös sydäniskureita, defibrallaattoreita, siellä täällä. Jos näkee jonkun lyyhistyneen, ei muuta kuin ensiapua ja soitto samassa taulussa olevaan hätänumeroon. Nämä taulut kertovat ehkä paitsi huolehtimisesta, myös siitä, että Italiassa väki vanhenee.
Siete sicuri di essere in peso forma? kysytään taulussa. Oletko varma, että olet terveellisissä painolukemissa? Kyltissä on varoittava kuva liiasta vatsaonteloon kertyneestä painosta. 
Polulla juoksi tosi hoikkia, ketteriä vanhoja ihmisiä, ja jokainen jaksoi juoksunsa lomassa sanoa jotakin ystävällistä meidän pikkuiselle, jonka opetimme  sanomaan Ciao! Se tuli muodossa Hau, mutta hyvin meni tervehdys perille. 






Livornossa, kanavan rannalla on aika upea patsas Quattro Mori, Neljä mauria. Se on 1600-luvun alusta, kuvanveistäjä Pietro Taccan pronssista ja marmorista veistämä. Ensi katsomalla luulisi, että aihe on kolonialistinen, mutta eipä olekaan. Patsas juhlistaa Medici-suvun voittoa pitkään meriliikennettä terrorisoineista merirosvoista. Neljä hyvin elävänoloista vangittua edustavat eri etnisiä ryhmiä.   










Alla koulu Pisassa. "Olisitko halunnut tuonne vaihto-opettajaksi?", kysyi mieheni. Si, signore! 




Pienin matkustajamme oli hämmästyttävän mukautuva ja viihtyvä. Hänellehän joka päivä tuo uutta, olkoon kotona tai muualla. Aamuisin kuului iloinen ääni:"Herätään!" 
Aikuinen, tuo arjen läksyttämä lapsi (Simone de Beauvoirin määritelmä), voisi ottaa oppia lapsen elämänilosta. Ja kyllähän se tarttuukin!
Mieheni vanha kummitäti sanoi kerran meille näin:"Kiitos, kun tulitte käymään. Lääkäri onkin juuri määränny miulle nuorten seuraa!" Olimme silloin jo päälle kuusikymppisiä.  



Tekee mieli uuden ilmastonmuutosraportin julkistamisen jälkeen nostaa esiin lentomatkustaminen ja hiilijalanjälki. Lentäminen tulee varmaan vähenemään, kuten myös yksityisautoilu. 
Mutta kaikkein tärkeintä minusta on isojen hiilikaivosten alasajo ja metsien istuttaminen sinne mistä ne on epäviisaasti  kaadettu pois. 
Tärkeää on myös globaali yhteistyö, ei kansallinen yksinään puuhailu ja toinen toisensa syyttely.
Kun kauppojen hyllyssä on valmista ja puolivalmista maukasta kasvisruokaa, niin sitä ostetaan. Niin kauan kuin kasvisruoka on kaalinpäitä ja valmistiski pursuaa herkullisia liharuokia, ihmiset pysyvät lihansyöjinä.
Niin kaun kuin julkinen liikene on huonosti järjestetty (bussivuoroja on maalla lopetettu lisäämisen sijasta), ihmiset ajavat omalla autolla.
Jne jne...
Muutoksen tuulet puhaltavat. Kyllä ihminen osaa, kun haluaa. Keinot on olemassa, mutta niitä käytetään vasta pakon edessä. Muutama vuosikymmen sitten Kymijoki oli saastejoki, käyttökelvoton kaikin puolin. Nyt siinä uidaan ja kalastetaan. Tehtyjen korjaustoimenpiteiden jälkeen vesi on puhdasta ja lähes läpinäkyvää kuten kirkasvetisimmissä järvissä.  
Jospa Donald Trump ja Kim Jong-un rientäisivät myös mukaan ilmastotalkoisiin nyt, kun Trump on kertonut vaalikampanjatilaisuudessa, että he ovat rakastuneet. Rakastuneet ihmiset tahtovat yleensä hyvää kaikille. ♥

maanantai 8. lokakuuta 2018

Huomioita viime aikoina lukemistani kirjoista: Knausgård, Skiftesvik, Slimani, Itkonen, Rajakylä



Tässä se nyt on, kaikkien meidän Knausgård-fanien odottama kirjailijan esikoisromaani Poissa päiväjärjestyksestä (2018). Kummastelen nimivalintaa. Alkuperäinen norjalaisteos on nimeltään Ute av verden (1998), ja nimi kertoo kirjan ydinasiasta, päähenkilön ulkopuolisuudesta. Suomalaista nimeä en osaa yhdistää mihinkään. 
Kirja voitti ilmestymisvuonnaan Norjan kriitikoiden palkinnon.

Teos on 760-sivuinen, runsaus on Knausgårdin tavaramerkki. Hieman olisi voinut tiivistää. Runsaus tuo kuitenkin päähenkilön, 26-vuotiaan opettaja Henrik Vankelin, persoonan niin eläväksi, että sellaista tasoa ei minimalistisella tyylillä saavutettaisi. Niin vahvaa tunnetta päähenkilön persoonaa kohtaan, mikä tässä syntyy, kokee lukijana harvoin.

Henrik Vankel lähtee töihin pohjoiseen, rakastuu ja ajautuu tuhoon tuomittuun suhteeseen 13-vuotiaan oppilaansa Miriamin kanssa.  Paljastumisen pelossa hän pakenee synnyinseudulleen. Matka menneisyyteen nostaa esiin kaikenlaista häpeää, vanhoja mokia, teinisähläystä, jonka ihminen yleensä unohtaa ja painaa villaisella. Henrik ei unohda. 
Knausgård ei ole unohtanut. Hänen tapansa kuvata lapsuuden ja nuoruuden tunnetiloja, varsinkin häpeää, on hämmästyttävän tarkka. 

Tällä tavoin, kaikessa kiireessä hylätty, on lapsuutemme meissä, täynnä pieniä jälkiä, joille emme pian enää pysty antamaan merkitystä. Totta kai me kaipaamme. Sieltähän me olemme lähteneet. Totta kai me haluamme palata, tarttua uudestaan siihen mistä olemme luopuneet, kömpiä auton alle kuin mitään ei olisi tapahtunut ja koukata sinne vierineen pallon, juosta pihan poikki tielle, etsiä muita pelaamaan jalkapalloa, pelata kunnes kaikkia raajoja pakottaa väsymyksestä, kiipeillä puissa, sukeltaa veteen ja uida yhä syvemmälle, kunnes keuhkot ovat halkeamaisillaan, nousta pintaan riemuiten, näitkö sen!

Henrik Vankel ei ole paha. Hän on syvästi ahdistunut ja epäkypsä ihminen. Romanttinen rakastuminen ei tunnu mitenkään omituiselta, vaan jopa loogiselta, kun tietää Henrikin haparoinneista ja peloista. Hän on ikään kuin tytön kanssa psyykkisesti samanikäinen, koska hänen on niin vaikeaa luoda aikuisia ystävyysssuhteita. Miettikää, miten vaikeaa on luoda tällainen tilanne ja saada siitä uskottava eikä vähääkään epäkunnioittava. 

Painoin kämmeneni hänen kämmentään vasten. Jotakin avautui välillemme. Hän ei ottanut kättään pois, hän painoi sen omaani vasten, ja hänen katseensa sai onnen aallot virtaamaan lävitseni, se tuntui niin hyvältä, enkä sittenkään uskaltanut, hänen peittelemättömän antaumukselliset silmänsä tekivät minusta pelokkaan, hän tuli minua vastaan, enkä pystynyt kohtaamaan häntä.

Vielä pitää sanoa, että kirjan loppu on hyvä, sekä kysymyksiä herättävä että kokoava, helpottava, ainoa mahdollinen. 

Kiitos mahtavalle suomentajalle Katriina Huttuselle, joka on suomentanut suurimman osan Knausgårdilta suomennetuista. 




Joni Skiftesvikin kirja piti palauttaa heti reissusta tultua, kahden viikon laina. Ei jäänyt muuta kuvaakaan kuin tämä, mutta eikö tämä olekin mainio!
Pieni on kova lukija, hän muistaa hänelle luettujen kirjojen juonia ja kertoo niitä automatkoilla omalla istuimellaan. Melkein näkee, mikä surina aivoissa käy. Skiftesvikin hän otti ja aloitti:"Oli kaunis päivä..."

Finlandia City (2018) on omaelämäkerrallista jatkoa neljän vuoden takaiselle teokselle Valkoinen Toyota vei vaimoni

Tässä teoksessa Skiftesvik kertoo paljon lapsuudestaan satamakaupungissa ja niistä tapahtumista, jotka hän on siirtänyt kirjoihinsa, muunneltuina tai joskus lähes sellaisinaan.
Erittäin kiinnostavaa lukea miten elämä on asettunut kirjoihin. 



Leïla Slimanin kirja Kehtolaulu (2018), alkuteos Chanson douce (2016) on psykologinen rikosromaani, jossa rikollisen persoonan selvittelyn lisäksi on paljon vanhemmuudesta, erityisesti äitiyden haasteista ja yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. 

Perhe saa ihanteellisen lastenhoitajan, joka osoittautuukin liian paneutuvaksi tehtäväänsä, pakkomielteisen takertuvaksi ja omivaksi. Onko Louisella muuta elämää?  Kannattaisiko pariskunnan luottaa vähemmän?
Kirja alkaa rikoksen tapahduttua rajulla kohtauksella, jossa työpaikaltaan hälytetty äiti tulee teurastuspaikalle. Sen jälkeen käydään läpi, miten tähän tultiin.

Erityisesti minuun koskee tässä kirjassa äidin kamppailu, nuutuminen äitiyslomalla ja epäröinti, uskaltaako jättää lapsensa hoitajalle. Ja miten hyvä haltija alkoi oudoksuttaa, mutta äiti puisteli pois epäilynsä. Äitien ikuinen syyllisyys ja epäröinti, teenkö oikein, saanko enää elää omaa elämääni.

Ihmettelin nuorena, miten usalaiset rikkaat äidit pestasivat lastensa hoitajiksi ulkomaisia aupair-tyttöjä, joihin olivat tutustuneet lyhyen kirjeenvaihdon kautta. Nämä äidit eivät edes käyneet töissä, vaan halusivat irrottautua puuduttavasta arjesta ja kulkea vapaana rouvakerhoissa. Eikä siitä ole pitkä aika, kun Suomessakin äidit etsivät lapsilleen hoitajaa kaupan seinään laittamallaan lapulla. Heille se oli pakko, koska töihin piti mennä. 
Eläköön koulutetut hoitajat ja kunnallinen varhaiskasvatus!

Kirjan rakenne ei miellyttänyt minua.  Se ei haittaa, että rikos paljastuu alussa, monet rikoskirjailijat ovat käyttäneet tätä rakennetta onnistuneesti teoksissaan, mutta tässä kirjassa jännite lopahti, koska alun jälkeen kaikki meni ilman yllätyksiä vääjäämättömästi loppua kohti. 
Kirja on palkittu Ranskan arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla, Goncourtilla. Tämä minun rakennevirheenä näkemäni ei varmaan ollut sitä kriitikoiden mielestä.  



Juha Itkosen omakohtainen romaani Ihmettä kaikki (2018) kertoo siitä, miten vaikeaa terveen lapsen saaminen voi joskus olla, miten heiveröistä ennenaikaisesti syntyneen pienen ihmisen elämä on ja miten arkielämä kannattelee stressin keskellä. 
Millaista on, kun kohdussa ilman lapsivettä ponnistelevan lapsen kohdalla on päätettävä abortista ja kun sitten uusi vauva ilmoittaa tulostaan, mutta heitä onkin kaksi, eikä mikään ole mutkatonta nytkään. 

Hellä, kaunis, vertaistukea tarjoava romaani.

Ehkä kirjoittaisin vielä tästäkin. Ehkä, ihan vain siksi että ennenaikaisuus ei olisi samanlainen jokseenkin täydellinen mysteeri kuin se suurimmalle osalle ihmisistä tuntui olevan. Tai sitten siksi, että olin kirjoittanut surusta ja kuolemasta, miksen kirjoittaisi tästä, elämästä ja onnesta?




Sami Rajakylän romaani Pankkipoika (2016), alaotsikkonaan Kaupallinen tragedia, on toinen osa työläistriologiaa. Ensimmäisessä, Pätkärunoilijassa (2013), päähenkilö Keijo työskentelee Kelan asiakaspalvelijana, Pankkipojan Esko taistelee kiirettä vastaan ja koittaa palvella hermostuneita asiakkaita Itäkeskuksen Hypermarketin pankkipisteellä ja kassalla, nykyajan työläisammatteja. 
Rajakylä työskentee itse kassatehtävissä, joten tuntee alan, josta kirjoittaa.  

Eskon elämä on päämäärätöntä, väliaikaisuuden sävyttämää tarpomista, vaikka hän on jo puolivälissä neljääkymppiä.  Hyvän koulutuksen omaava, menestyvä tyttökaveri suosittelee opiskelua, mikä ei maistu. Kalja ja mässyruoka telkkarin ääressä maistuvat, ja työ on pakkopullaa. Parisuhteeseen sitoutuminen kauhistuttaa lopullisuudessaan. 

Kirjasta tulee mieleen Taru Mäkelän ohjaama elokuva Varasto. Huumoria löytyy, samoin työelämän kritiikkiä.

Huomasin, että kirjan kansiliepeeseen on lainattu minun blogini Pätkärunoilija-postauksesta  pari rohkaisevaa lausetta esikoiskirjailijalle. Ei minulta ole kysytty mitään. Hmm, olisin tykännyt, että olisi kysytty.
Odotan trilogian kolmatta osaa.

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Paljon ruokaa lukijalle, ja mitä muuta Jenny Offill sanookaan


Tutkimukset ovat osoittaneet, että lukeminen on suunnaton haaste neurologiselle järjestelmälle. Eräässä psykiatrisessa julkaisussa väitettiin, että afrikkalaisten heimojen unentarve kasvaa sen jälkeen, kun heimon jäsenet ovat oppineet lukemaan. Ranskalaiset uskoivat vakaasti näihin teorioihin: toisen maailmansodan aikaan he jakoivat suurimmat ruoka-annokset niille, jotka tekivät raskasta fyysistä työtä, ja niille, joiden työhön kuului lukemista ja kirjoittamista. 

Eipä ihme, että on niin nälättänyt viime päivinä!

Äskeinen ote on Jenny Offillin romaanista Syvien pohdintojen jaosto. Takakannessa on ärsyttävästi kirjastoläpykkä  sellaisen arvion päällä, joka alkaa: "Näinä päivinä on melkeinpä mahdotonta keksiä romaanimuotoa uudelleen, mu..." No, minusta tämä on säeromaani, verse novel, mihin genreen vastikään tutustuin. Päiväkirjanomaisia fragmentteja päähenkilön elämästä ja ajatuksista, parisuhteen ja vanhemmuuden pohdintaa, otteita aiheesta, johon hän perehtyy työtehtävässään, kirjailijoiden ja tiedemiesten ajatuksia ja paljon muuta ilmavasti pikkukappalein. Kaiken fragmentaarisuuden sisällä kirjassa on myös selkeä juonitarina. 

Kirjan alku, ensimmäinen kappale: 
Sanoit, että antiloopeilla on kymmenkertaiseksi suurentava näkö. Olimme juuri tavanneet, tai sitten se oli pian sen jälkeen. Se mitä kerroit tarkoittaa, että kirkkaana yönä antiloopit saattavat nähdä Saturnuksen renkaat. 

Vilkaisen yleensä kirjasta alun ja lopun ja päättelen, kannattaako lukea. Minusta tämä alku on hieno. Mutta kun vilkaisin loppua, tiesin, että pitäisin kirjasta todella paljon. 
Tyttö ojentaa meille ryppyiset paperinsa ja ryntää juoksuun. Sinä jäät odottamaan minua. Katselemme, kun tyttäremme muuttuu yhä pienemmäksi. Vasta aikuisena valkenevat asioiden nimet. 

Kirjan kansi on minusta kauhea. Kaiken sekamelskan lisäksi vielä yhdessä noista läiskistä huonosti saksittu pätkä Guardianin arvostelusta: "Poikkeuksellinen romaani... Älä pyristele vastaan vaan lue." No mutta, ei tämän lukemiseen mitään vastarinnan voittamista tarvita. Helppo, soljuva teksti. 

Sanoinko jo, että kirjan teksti on todella kaunista! Vastakohta rumalle kannelle. Miksi nykyään törmää niin usein rumiin kansiin? Tekeekö joku kustannustoimistossa niitä sivutyönään? Tästäkään ei löydy tekijän nimeä. Meillä on taitavia kuvataiteilijoita työttöminä!

Kävin etsimässä tietoja Jenny Offillista: yliopiston opettaja Columbian yliopistossa New Yorkissa, kirjoittanut toisenkin romaanin ennen tätä ja neljä lastenkirjaa. Esikoisromaani
Last Things vaikuttaa hyvin kauniilta, luin siitä pätkiä, käsittelee lapsen suhtautumista äitinsä ilottomuuteen. Tekispä mieli lukea sekin. 

Kirjoittaminen on tehnyt nyt niin nälkäiseksi, että lähdenkin tästä syömään. 
Palailen lyhyiden kirja-arvosteluiden kanssa. Slimania, Itkosta, Knausgårdia ja Skiftesvikiä.  

Kävin vielä katselemassa toisten blogikirjoituksia tästä:
Lumiomenan Katja huomasi kiitellä myös suomentajaa Marianna Kurttoa (klik) Yhdyn kiitokseen.
Omppu Martin ihmetteli kehujen ketjuuntumista ja ylikehuja (klik)
Minäkin oudoksuin takakannen hehkuttelua - kimmeltävä elämän käsikirja, kirjallinen pommi, hah!
Suketus (klik) korostaa kepeänä kulkevan tekstin alla olevaa syvää ja vakavaa. Koin samoin. 

torstai 4. lokakuuta 2018

Hengissä ollaan, joskaan ei aivan tiptop kunnossa, ja vähän matkakuvia Toscanasta




Bloggaajan kuuluu pitää lukijansa ajan tasalla, eikä jättää heitä epätietoisuuteen. Siksi tämmöinen pieni tilannekatasaus ja alkupaloja tulevasta.

Uskomatonta. Sain Italian lomamme loppupäivinä oireita, joista selvin oli massiivinen uupumus, ja kotiin palattua nuosi kova kuume ja yskä, keuhkokuume. Taas! Juhannuksen alla toissakesänä kävi samoin. Matkassa ei ollut mitään rasittavaa, matkaseura oli upeaa ja elämä helppoa. Pitää varmaa seuraavalle matkalle (en kait minä tähän kuole!) varautua hengityssuojalla ja käsineillä. Oikeastaan tämä tauti teki kyllä tuloaan lisääntyneinä aamuyskinä jo paljon ennen matkaa.

Nyt käyn päivittäin tiputuksissa, muun ajan luen ja nukun. Tänään olo koheni hieman, jaksoin jo tehdä muutaman kuvan ja kirjoittaa tämän. Useimmat tämän postauksen kuvista ovat kyllä mieheni ottamia ja tekemiä. 
Mies laittaa ruuat, hoitaa kaupassakäynnit ja muut. Siivota ei tarvitse, koska putkiremontti on menossa ja kaikki muutoinkin sekaisin. Olemme ilman omaa vessaa, mikä ei ole mukavaa. Tuleehan siinä vähän kuntouttavaa liikuntaa, kun käy saunaosaston vessassa alakerrassa. 
Minulla jalat painavat tonnin.

Laitan tähän perään muutaman matkakuvan. Palailen paremmin toivuttuani kertomaan kaikesta matkalla koetusta ja ajatellusta ja jotain niistä monista kirjoista, joita olen lukenut matkalla ja toipilaana. Hurjasti olisi asiaa ja palava halu kirjoittaa, mutta käsi ei jaksa kauaa näpytellä. Sellaista on fyysinen uupumus.

Veriviljely on menossa, toivottavasti ei löydy mitään ikävää. Täydellinen toipuminen keuhkokuumesta vie ainakin kuukauden päivät, mutta heti kun tulehdusarvo laskee normaalin lähelle, alkaa elämä luistaa. Sitä odotellessa sydämelliset terveiset täältä toipujalta teille lukijat!


Toscanassa muratilla on sydämen muoto. 

Asuimme vuokratalossa maaseudulla Castagnetto Carduccin kylässä, Livornon eteläpuolella.  
Pihan katos toi mieleeni Fellinin elokuvien isot perheet omituisine perheenjäsenineen sukupäivällisillä. Mekin söimme tässä viidestään. 
Mieheni tuumaili, että mökille voisi tehdä tällaisen kesähuoneen, mutta katto pitäisi olla jotain muuta materiaalia Tässä se on meriruokoa.

















Pisan tornin vieressä tyypit poseerasivat yksilöllisesti samalla tavalla tornia käsiensä välissä pidellen tai sitä tukien. Tätä performanssia oli hauska katsella. Huomasin, miten eräs kiinalaistyttö sätti äitiään, kun tämän kädet eivät taipuneet kuvassa juuri oikeaan kulmaan. 

Itse en välittänyt niinkään kellotornista, vaan sen vieressä olevista huikaisevan kauniista tuomiokirkosta ja kappelista. Kaikki tämä kauneus mitä upeimpine yksityiskohtineen on kaiverrettu esiin marmorista ja kivestä. Kaupungissa on muutakin hienoa arkkitehtuuria. Miten vanhoja rakennuksia ja yhä meidän ihailtavanamme! Tuhat vuotta sitten panostettiin rakennusten kestävään kauneuteen.



Ja tässä uudempaa kaunista samalla Piazza del Miracol -aukiolla kirkkorakennuksia vastapäätä, puolalaisen kuvanveistäjä Igor Mitorajin teos Angelo Caduto, Fallen Angel, vuodelta 2012. 

torstai 20. syyskuuta 2018

Jari Tervo, Aamen



Kun olin lukenut pari lukua Jari Tervon romaania Aamen, aloin nähdä sen näyttämöllä, samantyyppisenä runsaana tykityksenä kuin Pirkko Saision musikaalit SLAVA!Kunnia ja HOMO! ja ilmeisesti -  ja varsinkin - myös kuin tämä uusin, jota en ole vielä nähnyt, Musta Saara, päätellen blogikavereitten kuvauksista. Mustassa Saarassa on toistuvina esiintyjinä kolme ikääntynyttä tanssityttöä ja Aamenessa somekuoro. Molemmissa teoksissa pureudutaan kylmien arvojen sekavaan maailmaan. 

Tiesin Aamenta aloittaessani, että ellen tee henkilökarttaa olen loppuaamenen lähestyessä aivan pihalla siitä, kuka on kukin ja miten he liittyvät toisiinsa.
Kirjoitin siis perheet ja yksittäiset henkilöt paperille omiksi ryhmikseen. 

Kirjassa on Maanviljan monisukupolvinen perhe, jonka vanhimmat jäsenet laukovat teräviä huomioitaan nyky-yhteiskunnasta tuonpuoleisesta käsin, Kaitsu ja Liekko Häräntähti poikineen, Vehnäpäät, Tatska Tiera, Wang Lili, Tuomikki Tammi ja monia muita kummallisen nimen saaneita tyyppejä. Kertojia on kolmisenkymmentä, eikä kukaan heistä syvene hahmona muita tärkeämmäksi. Päähenkilöksi voisikin nimetä Jämämäen kaupunginosan koko kerrostaloasukkaiden yhteisön. Lisäksi muutaman luvun lopussa on tapahtumia ruotiva, sekoileva somen kommenttiporukka, siinäkin joitain jo esiteltyjä henkilöitä mukana nimimerkillä, tarkka lukija kyllä tunnistaa. Tämä kommenttiketju osoittaa ihmisen alennustilan räävittömyksineen, pikatuomioineen ja mielipidekuperkeikkoineen. Lapsen raiskaaminen saattaa olla somekuoron huutajille sekä rikos että hyvä teko ja uhrin oma syy riippuen vouhkaajan asenteista uhrin ja oletetun tekijän todellista tai oletettua ihonväriä ja muuta persoonaa kohtaan.

Monipolvinen tarina kattaa yhden päivän. Vanha Leo Maanvilja raahaa läpi päivän pomppulinnaa, joka olisi tarkoitus pystyttää maahanmuuttovastaisen mielenosoitustapahtuman alueelle lapsille leikkipaikaksi. Pomppulinna edustaa jotain pysyvää ja konkreettista kaiken päättömän menon ja omituisten tapahtumien pyörteessä, kuten mehumaija, jota päähenkilöpoika kiikuttaa huushollista toiseen Tervon lapsuuden muistoissa viipyilevässä romaanissa Esikoinen.

Kirjan ensimmäinen virke on lyhyt: Kuka minä olen? Viimeinen virke käsittää 143 sanaa (jos laskin oikein), muutaman pilkun ja useita kolmen pisteen sarjoja. Tyylitaituri Tervo!
Dialogi on upeaa, kuten Tervolla aina ja kielikuvat mainioita, mutta välillä kaikkea on kyllästyttävän paljon. Liikaa vitsiä ja rönsyjä ja nopeita, epäuskottavia juonen käänteitä. Ei niiden uskottavia ole varmaan tarkoitus ollakaan, pikemminkin kärjistettyjä ja karnevalistisia. Tällainen tyylihän on Tervon tavaramerkki, mutta nyt vauhti ja vimma koettelee lukijan kärsivällisyyttä.
Kun henkilöitä on näin paljon ja heidän tiensä risteävät, on oltava todella valppaana. Vilkaisin henkilökarttaani vähän väliä.

Toisten näkemysten tuomitseminen, ihmiskaupan uhrien ja paperittomien arki, ihmisten yritys selviytyä monimutkaisessa maailmassa sillä ymmärryksellä, mitä heille on annettu. Rajuja aiheita ja rajuja käänteitä, rikoksia. Onneksi kirjassa on paljon myös tilannekomiikkaa ja lämmintä asennetta ihmispoloja kohtaan.
Niille, joiden mielessä Tervo on leimautunut johonkin kuplaan, haluan kertoa, että sivalteluja tässä tekstissä on moniin suuntiin. 

Uransa alussa Tervo kirjoitti Rovaniemen alamaailman porukoista. Nyt hän on palannut osin siihen suuntaan. Tässä tarinassa on myös muita kuin roistoja, on pappi, pitkälle lukenut yliopistonainen, opettaja, sairaanhoitaja ja muita keskiluokan edustajia.

Vaikka henkilöillä on kullakin oma hyvinkin erilainen kielensä, on eri murteita ja maahanmuuttajan suomea, niin henkilöt eivät oikein erotu, mikä johtuu ehkä siitä, että kaikkien heidän monologeissaan välittyy kirjailijan nokkeluus ja velmuus enemmän kuin näiden ihmisten oma persoona. 
Esimerkki tästä, ote alakoululaisen Mikael Häräntähden ajattelusta. Ollaan tunnilla, jonka aiheena on Mikael Agricola.
Mikael Agricola kirjoitti Abckirian ja Se Wsi Testamentin. Se joutui keksimään uusia sanoja, koska suomalaisilla ei ollut ollut mitään sanottavaa toisilleen koko keskiaikana. Ne raivasivat kaskea ja kaivoivat ansakuoppia. Teräviksi vuollut paalut lävistivät ruhon, sarvipää ilmoitti kuolinmölinällään bakkanaalien alkaneen. Nuotiotulilla flossattiin ja vasanmaksaa ahmittiin.
Heimon jehu twerkkas hirvensarvet päässään. Se oli kastanut sormensa elukanvereen ja vetäissyt amerikkalaisen jalkapalloilijan viivat naamaansa.
Hauskaa kyllä, mutta tämä sanasto tuntuu minusta oudolta Mikaelin käyttämäksi?

Jossain kohtaa lukemista joidenkin tyyppien paasaaminen ärsytti ja kyllästytti minua suunnattomasti. Tässä Tervo kuvaa todellisuutta hyvinkin realistisesti; nykyään saarnaajia ja oikeassaolijoita riittää.

Miksi näin outoja nimiä henkilöillä? Essi Kukurtaja, Vilutar Maanvilja, Orma Vehnäpää. Kuulostaa keskiaikatapahtuman näytelmältä tai digipeliltä. Jos henkilöillä olisi tavalliset nimet, he pysyisivät paremmin lukijan mielessä nopeiden käänteiden ja monien tarinoiden runsaudessa. 
Olisiko joidenkin nimien tarkoitus korostaa ns. kantasuomalaisuutta? Ja onko muitakin kuin yksi henkilö, jolla on vastine todellisuudessa? 
En pitänyt siitä, että tunnistin erään humaanin, kiltin henkilön peitenimen takaa ja koin, että hän sai fiktiivisen hahmon kautta mielestäni aiheetonta ja ylimitoitettua pilkkaa osakseen.  

Toivottavasti teatterit ja elokuvantekijät nappaavat Aamenen käsikirjoitettavakseen. Kun henkilöt herätettäisiin näyttämöllä henkiin, he olisivat selkeämpiä ja tragiikka nähtynä ja kuultuna ehkä julmempaa kuin farssimaisesta tekstistä koettuna. 

Käväisin lukemassa lehtiarvosteluja. Ansiokas kiteytys tästä teoksesta on Kouvolan Sanomien toimittajalla Seppo Paajasella.
"Jämämäen sortin sakin asioista ja ajatuksista kasvaa tragikoominen kansanooppera. Järkyttävyydessään se voisi olla jopa sielunmessu, requiem, joka tapauksessa loppuun voi hyvällä syyllä kirjoittaa - Aamen!"

Minun tekee kyllä mieli lukea yhteiskuntasatiiri, kansanooppera Aamen kokonaan uudelleen - osin olen lukenutkin tätä kirjoitellessani - koska epäilen, että en ole vieläkään hoksannut kaikkia herkullisia yksityiskohtia. Haluan löytää kaikki tekstin jujut ja viittaukset, niin että voin laskea kirjan tyytyväisenä kädestäni ja todeta 'Aamen plottis!'. 

Arvatkaa, mitä olen aloittanut lukea - Karl Ove Knausgårdin juuri suomennettua ensimmäistä romaania, Poissa Päiväjärjestyksestä (Ute av verden, 1998). Se on täydellinen vastakohta Tervon vauhdikkaalle menolle. Knausgårdilla saattaa mennä kokonainen sivu jonkin tuntemuksen analysointiin, ja silti teksti koukuttaa. Liepeessä kerrotaan, että kirjasta on tekeillä elokuva. Mietin, ottaisinko tämän matkalukemiseksi, 760 sivua, vähän painava, ja edessä matka, jolla lukeminen jää vähemmälle, kun matkaseurana on hurmaava, kohta kaksivuotias kullanmurunen. Pitää pakata mukaan Molla ja mummo ja Santtu ja Ihana Iina. Knasu jää ehkä odottamaan minua tänne kotiin.  


P.S. 
Ai niin, unohtui kommentoida kirjan nimeä ja kantta. Nimi on loistavan itseironinen kertoessaan lukijalle, että tulossa on saarna. Minusta kirjan nimi voisi olla aina kannessa näkyvämpänä kuin kirjailijan nimi. 
Kansikuvan suunnittelijan nimeä en löydä. Pitäishän se nyt näkyä. Kävin Otavan sivuilla tutkimassa, hän on luultavasti Otavan graafikko Jaakko Ollikainen. Näin siellä rajumman hahmotelman. Tämä on hieman säyseä, lastenkirjamainen, mutta kertoo kyllä hyvin kirjan moninaisuudesta.  


maanantai 17. syyskuuta 2018

Matkalla olosta

Bolivian kaunotar
ystäväni ikkunalla Joensuussa


Miksi ihminen matkustaa? 

Työn vuoksi, rentoutuakseen, päästäkseen irti arjesta, nähdäkseen maailmaa ja oppiakseen uutta, kokeakseen palvomansa tähden konsertin tai maailmankuulun oopperaesityksen, pitääkseen ryhmämatkalla hauskaa toisten kanssa, tutkaillakseen itseään yksinmatkalla, saadakseen virikkeitä taiteelliseen työhön, eksoottisia tai esteettisiä elämyksiä kokeakseen, jotain pakoon tai jotain kohti. Syitä on useita.

On sellaisiakin ihmisiä, joille jo ajatus matkasta on uhka ja stressi. He pelkäävät selviytymistään vieraissa paikoissa ja tuntevat helposti koti-ikävää. Jotkut eivät saa matkailusta irti mitään erityistä ja kokevat, ettei maksa vaivaa.

On myös yhä enemmän niitä, jotka pitävät matkustelua epäeettisenä. Itse olen päätynyt siihen, että koska ne koneet kuitenkin nousevat ilmaan, niin minäkin voin niihin istahtaa. Olen pieni herne rokassa. Sinä päivänä kun matkailu kielletään tai raihnastun niin, etten jaksa lähteä mihinkään, alan matkailla sohvalla kirjojen parissa ja matkaohjelmia katsellen, ihan tyytyväisenä olooni, uskon.

Silvia Hosseini pohtii esseekirjassaan Pölyn ylistys matkalla olemisen ja siinä ohessa myös kirjoittamisen tuomaa onnen tunnetta.
Voimakkaimmat onnen tunteet olen kokenut matkalla johonkin. Voin olla esimerkiksi metrossa menossa töihin, ajatuksiini vaipuneena, sitten vilkaisen ulos, ja yhtäkkiä kirkas, kaiken läpäisevä onnellisuuden tunne leviää ympärilleni. Tai oikeastaan se ei leviä, vaan yllättäen onnellisuudessa vain on vähän samaan tapaan kuin ihminen on vedessä uima-altaassa ollessaan - tai metrossa metrossa ollessaan. Tunne on hetkellinen, mutta se on niin itsestään selvä, se läikkyy ja kohisee ruumiissa niin voimakkaasti, että on vaikea ymmärtää,  miksei se voisi olla siinä aina. 
   Usein ajatellaan, että onnelliseksi tulee se, joka on saavuttanut elämässä jotain merkityksellistä. Kirjoittaminen on merkityksellistä, ja jokainen teksti on saavutus. Se ei kuitenkaan tee onnelliseksi; ei ainakaan samalla välittömällä tavalla kuin matkojen sattumanvaraiset havahtumisen hetket. Ranskalainen  filosofi Pascal Bruckner uskookin, että onnea on hetkellinen kaikista merkityksistä vapautuminen, yllättävä ilo. 
   En tiedä, miksi sitä varten on oltava matkalla. Ehkä ruumis pitää siitä ristiriidasta, että istuu paikallaan ja silti etenee. Sellaista on tosin kirjoittaminenkin parhaimmillaan. Istuu paikallaan ja silti etenee. 

Itse olen tehnyt lähinnä perhematkoja, osaperhematkoja, kaksinmatkoja mieheni kanssa ja yksinmatkoja. Muutama inspiroiva opintomatka työhön liittyvissä kansainvälisyysprojekteissa on myös tullut tehtyä. 

Kolmen sukupolven perhematkoissa on se hyvä puoli, että yhdessäoloon on matkalla oikeasti aikaa, kun kenenkään aika ei kulu ruuanlaitossa ja muissa huolehtimisissa. Omat läheisensäkin näkee uudessa ympäristössä paremmin, objektiivisemmin, kun on poissa kodin tutulta puuhasteluareenalta. 

Kaksinmatkailussa on pitkään yhdessä olleilla hyvän seuran lisäksi myös yksinmatkailun edut, koska toista ei tarvitse aina ottaa huomioon, vaan voi syventyä välillä omiin puuhinsa ja liikkua sekä yksin että erikseen. 
Minä en jaksaisi  olla matkalla tuttavan tai ystävän kanssa, joka ei ole tarpeeksi tuttu. Siinä tulee helposti kursailua ja joko joutuu itse tekemään kompromisseja tai kärsii siitä, että huomaa toisen tekevän niitä. 
    
Jokin samanhenkisten ryhmämatka voisi sopia minulle, jooga- tai kulttuurimatka, mutta vain tarpeeksi pienellä ryhmällä ja niin, että ohjelma on väljä ja omaa aikaa on riittämiin. En ikinä menisi matkalle, jossa paahdetaan nähtävyydestä toiseen minuuttiaikataululla.    

Matka ja onnellisuuden kokeminen?  En ole kokenut Hosseinin kuvaamaa onnen tunnetta liikkeessä, liikennevälineessä, paitsi odotuksen ja innostuksen siitä, että matkan päässä on uutta, mutta turkoosinsinisessä  meressä kelluessani sen sijaan olen ollut niin suloisen autuuden vallassa, että voisi luulla jonkun lirauttaneen huumeita vesipullooni. Tällaisessa onnen hetkessä aika unohtuu ja maailma tuntuu pakahduttavan kauniilta paikalta.  Eikä se pelkkä hetkikään ole, euforia voi jatkua suloisena olona ihossa ja mielessä vielä lämpimässä illassa kävellessä. 

Matkalla aistit terästyvät, kun niille on tarjolla uutta aistittavaa. 
Yksin matkaillessa kaiken kokee syvimmin. Pienetkin asiat ovat merkityksellisiä, kun niistä ei höpötä toiselle, vaan tarkastelee omissa ajatuksissaan. Parempi on tietenkin välttää liikaa some-elämää ja elää siinä paikassa, mihin on matkannut.

Kirjoittaessa "istuu paikallaan ja silti etenee", totta, ja onnea tuottaa paitsi itse kirjoittaminen, niin myös kirjoituksen valmistuminen. Itse en kirjoittaisi edes sähköpostia, vaan soittaisin, ellen kokisi viestini muotoilua miellyttävänä tapahtumana. Kirjoittaessa eteen aukeaa uutta kuten matkaillessakin.

Tein juuri matkan Joensuun kirjallisuustapahtumaan, Eläin kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa. Kun muusikko Wimme Saari joikasi yleisölle riekon ja karhun ja lapsuutensa ensimmäisen kesälomapäivän allin, niin tunsin olevani matkalla. Ja kun heti perään näyttelijä Taisto Reimaluoto esitti Henriikka Tavin runoista valmistamansa  monologin, niin kysyin itseltäni, olenko enää tällä planeetallakaan. Hurmaava tapahtuma. Suurkiitos matkallaoloelämyksestä järjestäjille!


Reissulukemista

Olen valitsemassa kolmen viikon matkalle lukemisia. Päätin, ettei ainakaan Knausgårdin  sarjan loppuosaa  Taisteluni, Kuudes kirja  koska se...