sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Kuva puhuu



Kuva on Helsingin Sanomien ulkomaan sivuilta. Se on keskiviikolta 11.1. Belgradista hylätyissä lämmittämättömissä asunnoissa asuvien turvapaikanhakijoiden ruokajonosta. Pakkasta 20 astetta.



Haluaisin kirjoittaa tähän vielä jotain, mutta olen jotenkin jähmettynyt yhteen ainoaan kysymykseen: miten tämä voi tapahtua meidän silmiemme edessä, meidän EU:ssamme?                      

lauantai 14. tammikuuta 2017

Paha Nuutti pois sen viepi, joulun purku ja empimistä musiikin ja elokuvien karsinnassa



Hyvä Tuomas Joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi, sanoo vanha sananlasku. Joulunajan, joulurauhan ja leppoisamman olon katsottiin kestävän Tuomaanpäivästä 21.12 aina Nuutinpäivään 13.1. Vuodenvaihteessa vedettiin henkeä ja levättiin, palkollisetkin pääsivät helpommalla. 
Suomalaisessa joulunvietossa on paljon sadonkorjuujuhlan eli kekrin perinnettä. Sieltä johtuvat notkuvat ruokapöydät perinteisine juuresruokineen. Pukin hahmossa on ollut sekaisin nuuttipukkia ja amerikkalaista punanuttupukkia, nykyään enemmän jälkimmäistä. 

Mentulan residenssissä purettiin kuusi ja muut hörhelöt eilen Nuutin päivänä, vähän meni tämänkin päivän puolelle. Kestokuusi on hyvä keksintö, sen voi pitää pitkään. Ensi joulukuussa aion pystyttää - pystytyttää - sen jo itsenäisyypäivänä, Suomi 100 vuotta kunniaksi! Silloin pitää ripustaa myös perinteiset lippunauhat kuuseen. 
Meidän kuusenkoristeissamme on historiaa. Vanhimmat ovat poikien 80-luvulla alakoulussa tekemiä, kuten alkukuvan tonttumobile ja allaoleva hahmo, jota kutsumme partaenkeliksi. Voi kuvitella, että jotkut ekaluokkalaiset ovat tehneet hieman hempeämmän enkelin. 


Joskus ajattelen, että olisi tosi tyylikästä, jos valitsisi kuuseen jonkin tyylin, vain yhtä lajia, esim. isoja palloja tai olkikoristeita, eikä kaikkea pientä siperrystä, mutta en pysty hylkäämään mitään vanhaa. Ostan kyllä uutta lisää, tänä jouluna löysin Sokokselta kauniita kullanvärisiä rusetteja. 



Kuusen purkaminen kesti tunteja ja sen jälkeen siirryimme kauan suunniteltuun CD-levyjen karsimiseen. Mieheni keräsi hetkessä ison kasan vanhoja levyjä poistettavaksi Ikean kassiin. Minä pelastin sieltä nelisenkymmentä takaisin. No, nyt on levyt hyllyissä genreittäin: jazz ja rock, klassinen musiikki, suomalainen iskelmämusiikki, mielenrauhamusiikki ja vain minun spesiaalejani, Celine Dionia, Bon Jovia, Nightwishiä, Stingiä, Björkiä ja paljon muuta. 

Seuraavaksi DVD-elokuvat. Kuulin mieheni sanovan: "Ei me niitä uudelleen katsota, ne joutais kaikki jätesäkkiin!" Mitä! Hän ei ole lukenut KonMari -karsimisfilosofiaa (en minäkään, vielä), onpahan vain suoraviivaisempi kuin vaimonsa. Oikeasti luulen, että hän oli vain jo kyllästynyt siivoamaan ja luotti siihen, että kun minä teen homman, niin hyllystä ei paljon poistu. En poistanut yhtäkään. Haneke-boxi, kaikki Mad Menit ja Sopranosit, Amy, Tuulen viemää, Casablanca, Jane Austen Collection... Vaikka en katsoisikaan noita uudestaan, niin haluan pitää ne. Osa elokuvistamme on vielä avaamatta pakkauksissaan. Katsottava ei lopu, ja menin nyt sitten liittymään Netflixiinkin.

Minä luulen, että suoratoistona on pääasiassa uutta eikä kannata jättäytyä vain sen varaan, varsinkaan elokuvien suhteen, musiikissa tilanne on parempi. Haluaisin säilyttää musiikkia ja elokuvia kuten kirjojakin esineinä. Toivottavasti ei tule samanlaista muutosta kuin oli VHS-muodon kadotessa. Silloin hävitimme parisataa VHS-elokuvaa, osa niistä omia, teknisesti huonoja tallenteita, ne kyllä joutivatkin mennä. Silloin ei ollut vielä tarkkapiirtoista televisiota. Kotivideot saimme siirretyksi DVD-muotoon kirjastossa. Niitä olen valmis siirtämään aina uuteen muotoon, tuli mitä tuli. 

Meillä oli vähän aikaa vanhat vinyylilevyt sängyn alla laatikossa, harkittavana, en antanut hävittää. Nythän ne ovat taas kunniapaikalla vanhanaikaisen levysoittimen vieressä hyllyllä ja ahkerassa käytössä. 

Miten te lukijat? Pidättekö tärkeinä musiikki- ja elokuvahyllyjänne vai haluatteko musiikin ja elokuvat mieluummin aineettomassa muodossa kätevästi, eivät vie tilaa eivätkä kerää pölyä? Oletteko säilyttäjiä vai selvittäjiä?


Tämä kirja ei toimisi nettikirjana. Isot valokuvat tanssiteoksista vaativat ison kirjan, jota voi koskea. Kaikkein hienointa olisi tietenkin nähdä itse teos. Loppiaiskukkakimppunikin on kuvana vain haalea varjo siitä, mitä se oli kimppuna pöydällä. Kevääseen päin mentäessä haluaa koko ajan tuoreita kukkia.
  

Vietin loppiaisena syntymäpäivääni. Hieno päivä synttäriksi, sama päivä jolloin Itämaan tietäjät toivat lahjoja Jeesus-lapselle, kultaa ja mirhamia. Minä sain lisää kirjoja. 

Ja nyt on siirrytty arkeen. Koti näyttää valoisalta, kun punainen ja kulta ovat poissa ja tilalla heleitä kevään värejä. 

Olen lukenut viimeksi Antti Eskolan viisaan, innostavan, ilkikurisen kirjan Vanhuus
Tässä pientä maistiaista:
Eikö  nyt edes vanhana  voi käyttää ruuanlaitossaan rauhallisin mielin sokeria, kermaa ja suolaa, jos niistä pitää, eikä hermostuneesti seurata koko ajan vaihtuvia ruokasuosituksia? Ja nauttia punaviinistä mielensä mukaan, jos maksa kerran kestää?
Ja vanhusten ns. aktivoimisesta:
Terveyskeskuksen vanhusjumppaan en lähde raajojani heiluttelemaan, mutta lehtiä haravoin ja saunapuita pienentelen mokillä oikein mielelläni.

Menikö suu hymyyn? Se oli tarkoitus.

maanantai 9. tammikuuta 2017

Minna Rytisalon ja Juuli Niemen kirjat rakkaudesta ja elämän sattumanvaraisuudesta





Olen lukenut kaksi viime vuonna julkaistua romaania, joissa molemmissa rakastavaiset ovat eri yhteiskuntaluokkaa. Molemmissa rakkaus on syvää ja aiheuttaa tuskaa, vaikka kannet puhuvat toista. Toisen kansi kertoo jostain hattarankevyestä ja toisen on väritykseltään hailakka ja ruma. Ei anneta kansien hämätä.

Molemmat kirjat ovat tekijöidensä esikoisromaaneja. 
Juuli Niemi on helsinkiläinen kirjailija ja käsikirjoittaja. Ennen romaania Et kävele yksin hän on tehnyt elokuvakäsikirjoituksia ja julkaissut novellikokoelman ja neljä runokokoelmaa.
Minna Rytisalo on kotoisin Sodankylästä ja toimii äidinkielenopettajana Kuusamossa. Hän on kirjoittanut kolumneja ja kirjallisuutta käsitteleviä tekstejä. Lempi on tulos Rytisalon kahdenkymmenen vuoden ajan vaalimasta haaveesta kirjoittaa oma kirja. 

Et kävele yksin kertoo yhdeksäsluokkalaisista nuorista. Ada on tyttö, joka ei ole tehnyt numeroa itsestään. Egzon on Suomessa syntynyt kosovolaisperheen poika, jonka koti on niin täynnä mykkää surua ja salattuja asioita, että hänen on pakko paeta sieltä kaduille ja nuorisotalolle. Kun nämä kaksi löytävät toisensa, he ovat hetken aikaa autuaita. 

Nyt kaupunki on helmiäishohtoinen ja sileä kuin koulun rantaretkellä poimitut kivet. Nyt Ada on kaunein nukke juuri minun tuoteperheestäni ja meidät on valettu toisiinsa sopiviin muotteihin ja käsivarteni on insinöörin tarkkuudella kehitetty puristamaan juuri Adan hartioita lähemmäs omiani. Kaupunkilaiset ovat kauniita ja he hymyilevät, minä tiedän tasan mihin suuntaan mennä ...

Osaamattomuus kaataa suhteen, mutta molemmat ovat oppineet jotain tärkeää.

Ja se ettei kävelisi yksin, no, se on ajatuksista kaikkein suurin ja kaunein. 

Niemen kirjan vahvuus on sen todenmukaisuus. Siinä ei ole mitään yliampuvaa ja keksityn tuntuista. Se on nuoruuden ja kokemattomuuden tarina ja myös raastava kasvutarina. Eräs teini-iän suurista kysymyksistä, joka jokaisen on pakko kohdata, on se, miten päästä ja päästää irti vanhemmistaan. 
Aikamme ongelmat näkyvät Egzonin asuinalueen kuvauksessa. Toisen polven maahanmuuttajan tuska ja epävarmuus todentuvat niin Egzonissa kuin hänen veljissäänkin. 

Toinen lukemani kipeä rakkaustarina Lempi on perhetragedia. Sen kertojina on kolme henkilöä. Tämän romaanin tapahtuma-aika on Lapin sodasta nykyaikaan. 

Viljamin on lähdettävä sotaan juuri kun hän on päässyt aloittamaan elämän pientilallaan paremmista oloista tulevan kauppiaantyttären Lempin kanssa. Lempin kanssa taloon jää piikatyttö Elli, jonka pitäminen talossa on monen mielestä turhan herraskaista.

Viljami ja Lempi rakastuvat Viljamin poiketessa kauppaan ostamaan maalia ikkunanpuihin. Heidän rakastumisensa on yhtä ihmeellistä kuin Juuli Niemen tarinan Adan ja Egzonin. Viljamista kaikki on uutta ja uskomatonta.
Siitä vain tiskin yli yhtäkkiä kaikki alkoi, kun nousit käsivarsiesi varaan ja kumarruit puoleeni, jalkasi varmasti kohosivat lattiasta, et muuten olisi yltänyt, ja ulkona kuului lintujen kevätlaulu ja minä jäin punaisena katsomaan sinua, jalkasi palasivat maahan, kätesi irtautui tiskistä, silmämme eivät toisistaan, eikä siinä enää ollut ketään muita kuin sinä ja minä, me. 

Elli vaikuttaa harmittomalta, mutta hänessä asuu villi mustasukkaisuus ja hurja viha emäntäänsä kohtaan. Hän kokee, että Ilmari on hänen ihmisiään, ei Lempin eikä hänen kaltaistensa. 
Että ota jumala pois tästä maailmasta tuo kirottu nakku ja kaupunkilaiskekkanokka, sähkövaloon ja radionkuunteluun tottunut kynsienviilaaja ja hienohelmahempuli. Pahinta oli miten Viljami katsoi sinua palavasti, vaikka olit laiska ja aikaansaamaton, silmän välttäessä palveltavaksi painuva. Minä näin senkin törkeyden, näin miten Viljamin käsi siveli pakaraasi vaikka minä seisoin vieressä.

Pidän Rytisalon kuulaasta ja selkeästä kielestä. Se tuo mieleeni Heidi Köngäksen kielen rytmin.

Kirjan rakenne on harkittu ja lukemaan koukuttava. 

Prologissa taloon tulee vieras, jonka henkilöllisyys ja tulon syy selviävät vasta lopussa. 
     Rappusilla seisova on jähmettynyt aloilleen, koko maailma on, linnut hiljaiset, pihakuusi kuuntelee, mikään ei kasva eikä aalto lyö rantaan juuri sillä hetkellä kun kaikkeus odottaa nytkähtävänsä uuteen asentoon, ja sitten se nytkähtää, ja se on kaiken loppu, ja se on kaiken alku.

Lukija odottaa, kuka on tämä henkilö, joka saa aikaan kaiken pysähtymisen ja mikä on hänen asiansa. Ellin tarina päättyy saman salaperäisen hahmon saapumiseen. Viimeisenä on kolmannen kertojan, Siskon tarina. Vielä kerran näemme tapahtumat uusi silmin, kaikkein objektiivisimmin, nykyhetkestä käsin muisteltuina, ja kaikki selviää.
  
Lempi nähdään vain toisten kautta, mutta hänen kuvansa on hyvin ehjä ja hyvin kaunis. Tiedän tarkkaan, millainen Lempi on ja pidän hänestä. 

Viljamin surumielinen hahmo ei tahdo jättää minua rauhaan. Moni sotilas tuli sodasta murtunein mielin, mutta Viljamin murtuminen on erilaista. Viljamin murhe saa hänet viivyttämään metsässä kotiinpaluutaan, koska hänellä on metsän takana talo mutta ei enää kotia.

tiistai 3. tammikuuta 2017

Eläköön itsenäisen Suomen kirjallisuus!




Yle esittelee Suomen itsenäisyyden juhlavuonna suomalaista kirjallisuutta ihailtavan paljon ja perusteellisesti. Kirjojen Suomi -kokonaisuuden puitteissa tutkitaan monella foorumilla millaista kirjallisuutta maassamme on sadan vuoden aikana tehty. Tänään 3.1. on avautunut nettisivusto, jossa paljastuu hankkeen runsaus. Ajatelkaa, yli 100 radio-ohjelmaa, 101 tv-ohjelmaa, nettisivusto, josta pääsee Kansalliskirjaston Kirjojen Suomi -verkkokirjastoon lukemaan ohjelmissa esiteltyjä kirjoja ja paljon, paljon muuta.
Tässä linkki juuri avatuille Ylen sivuille, ja tässä linkki niihin 101 kirjaan. Olisitko itse valinnut toisin?

Sisarussarjoissa Sadan vuoden kirjat ja 101 kirjaa käsitellään kirja jokaiselta itsenäisyyden vuodelta. Kirjallisuustoimittajat Seppo Putkonen ja Nadja Nowak ovat valinneet kirjat sillä periaatteella, että ne kertovat jotain kiinnostavaa maastamme eivätkä ole välttämättä kirjallisuushistorian merkkipaaluja.

Myös bloggaajat on kutsuttu mukaan juhlimaan suomalaista kirjallisuutta. Samana päivänä, kun tietty itsenäisyytemme ajan kirja esitellään televisiossa ja radiossa siitä on kirjoitus jossakin blogissa. Kirjoitukset näkyvät edellä ensimmäiseksi linkittämälläni Kirjojen Suomi -sivulla. 
Esittelyt alkavat tuoreimmasta, vuoden 2016 kirjasta (yllättäen Ilkka Remeksen Kiirastuli) ja etenevät taaksepäin kirjaan, joka on valittu kertomaan vuodesta 1917, Konrad Lehtimäen romaaniin Ylös helvetistä. Viimeisenä 101. kirjana on vuoden 2017 Finlandia-voittaja, joka on vielä arvoitus. 

Tulin kutsutuksi mukaan. Saan kunnian kirjoittaa eräästä hyvin tärkeästä kirjasta. Moni tietää tästä kirjasta paljon. 




Kyllä vain, kirjani on Väinö Linnan romaani Tuntematon sotilas

Oma kirjani on vuodelta 1956, elokuvapainos. Silloin kirjaa oli painettu kahtenakymmenenä painoksena, nykyään painoksia on jo kuutisenkymmentä.
Edvin Laineen jälkeen kirjan pohjalta on valmistunut myös Rauni Mollbergin elokuva, ja tänä vuonna saamme nähdä  Aku Louhimiehen version.
Nuorin poikani oli viime kesänä mukana elokuvan joukkokohtauksissa.
Isäni oli sodassa.

Olen innoissani ja kiitollinen, että saan kirjoittaa juuri tästä kirjasta.

Ystävät, nautitaan suomalaisen kirjallisuuden vuodesta!

lauantai 31. joulukuuta 2016

Ajatuksia uuden vuoden kynnyksellä


Tähtisadetta iltakävelyllä Kouvolan Paaskoskella (Kuva:UM)

Vuoden vaihteessa on tapana miettiä, mitä kaikkea vuosi sisälsi ja pohtia, mitä seuraava mahtaa tuoda tullessaan.

Blogissani olen kääntynyt yhä enemmän siihen suuntaan, että kirjoitan vain kirjoista, jotka innoittavat minua. Olen lukenut elämässäni niin paljon, etten tunne enää tarvetta asettaa itselleni mitään lukuhaasteita, vaan luen sitä mikä saa kiinnostumaan, ärhäköitymään ja/tai ihastumaan. Viime aikoina olen lukenut monta uutuutta, mutta kirjoittanut vain Janet Framen kirjoista. Minna Rytisalon Lempi ansaitsee kyllä oman  postauksensa. Se toi vahvasti mieleeni ihailemani Heidi Köngäksen kielen.

Omassa ja läheisteni elämässä on ollut vuoden aikana kaikenlaista, vakavaakin. Olen ollut mukana iloissa, suruissa ja kriiseissä. Olen vahvasti optimistinen ihminen, joten uskon, että kaikki aina järjestyy ja sieltä se aurinko pilkottaa synkänkin pilven takaa.


Aurinko nousee Benalmádenassa viime marraskuussa (Kuva:UM)

Luin eilen illalla Janet Framen elämäkertatrilogian esipuheen, jonka oli kirjoittanut tähän painokseen elämäkerran pohjalta elokuvan tehnyt Jane Campion. Tähän mennessä lukemissani Framen teoksissa olen saanut hänestä kuvan yksinäisenä, arkana ja epäsosiaalisena henkilönä. Mitä kirjoittaakaan Campion: hän ei ole koskaan tavannut ketään niin tervettä, kaikista sovinnaisuuksista vapaata, hauskaa ja eläväistä ihmistä kuin Janet Frame! Frame oli ollut uteliaana katsomassa elokuvan tekoa. Paitsi että Frame oli fyysisesti vapaa, ei miestä, ei lapsia eikä tavanomaista sosiaalista elämää, hän oli ollut myös henkisesti joustava, energinen ja läsnäoleva. Hän ei ollut näyttänyt välittävän vaatteistaan ja kotinsa ulkonäöstä. Hänen sekavassa kodissaan oli ollut verhoilla rajattuja alueita, joissa oli meneillään erilaisia kirjoitustöitä.
Mitä tästä opimme? Ihminen muuttuu ja alkaa kukoistaa, kun saa elää omanlaistaan elämää, kunhan on ensin löytänyt sen.



Nojailen tässä joululahjaksi saamiini kirjoihin. Alinna on valokuvakirja Jorma Uotisen tanssiesityksistä. Sen kuvat ovat mahtavia! Bloggaan kirjasta myöhemmin. Mieheni oli huomannut minun ihailevan tätä kirjaa jollain sunnuntaikävelyllämme kotimme lähellä olevan kirppiksen ikkunassa ja hakenut sen pois heti arkena. Pyjama ja neulerannekkeetkin ovat lahjoja häneltä. Vierailimme kesällä Kellokosken ruukin myymälässä. "Tonttu" oli katsellut, miten minä kokeilin näitä rannekkeita huudahdellen "Voi miten rock, liian kalliit..." ja ottanut putiikin kortin taskuunsa myöhempää tilausta varten. Olisinpa itsekin yhtä kekseliäs lahjaihminen.
Paksu kirja on I'm Your Man, Leonard Cohenin elämä. Eräs nuorempi tonttu oli kuulostellut, mistä olen kiinnostunut. Pienin kirja on Emma Donoghuen koskettava romaani Huone. Olen lukenut sen englanniksi ja olen utelias kokemaan, miltä se tuntuu suomennettuna. Omista toisille lahjoiksi hankkimistani kirjoista jäi yli Emma Puikkosen novellikirja Eurooppalaiset unet. Ehkä annan sen itselleni synttärilahjaksi. Se kiinnosti minua eniten Finlandia-ehdokkaista.

Turun poikamme kuusi,
sama kuin meillä, mutta valkoinen

Vuosi 2016 jää historiaan vihapuheen vuotena. En olisi ikimaailmassa uskonut etukäteen kaikkea mitä on tapahtunut.

Eniten minua hämmästyttää nykyään virkatason julmuus.
Maahanmuuttoviraston virkailijat antavat kieltäviä päätöksiä etäältä, mutta miltä ne tuntuvat saajasta? Miltä ne tuntuvat hänestä, joka vie viestin perille ja tuntee kyseiset ihmiset? Miltä ne tuntuvat pienillä paikkakunnilla, joissa on kiinnytty uusiin ihmisiin?

Kouvolassa on Bagdadista lähtenyt Al-Azzawin perhe, joka oli kokenut vainoa perheen isän uskonnon vuoksi ja siksi, että tämä työskenteli aiemmin amerikkalaisfirmassa. He olivat paenneet jo 2006 Syyriaan, mutta kun siellä puhkesi kriisi, oli pakko palata takaisin. Kun perheen talon seinään oli kirjoitettu tappouhkauksia, tytär kuollut ja äiti haavoittunut sieppausyrityksessä, perhe lähti monen muun tavoin pakolaisiksi Turkin kautta Eurooppaan. Suomessa he ovat olleet runsaan vuoden, ja tänä aikana heidän talonsa Bagdadissa on poltettu. Nyt Migrin virkailijat toteavat, että heidän on turvallista palata sinne. Perheen isä on tehnyt valituksen. Kevättalvella tulee päätös. Jos tämä perhe, alla nelikymppiset vanhemmat, 14-vuotias täällä koulua käyvä tytär ja viisi- ja kaksivuotiaat nuoremmat lapset saavat lähtökäskyn, se on suuri vääryys ja häpeä.

Miksi me emme voi pitää näitä jo tänne kotoutuneita ihmisiä täällä turvassa? Suomessa on tilaa. Kävelyllämme, jossa sytytimme tuon alkukuvan tähtisadetikun, ei ollut ketään muita, koko Tykkimäen alue oli autiona. Turvapaikkoja suljetaan ja ollaan tyytyväisiä tilanteeseen, pakolaisasia on näin hyvällä mallilla. 

Jotkut ovat sitä mieltä, että meidän pitää valita maahanmuuttajamme ja ottaa vain valioihmisiä - valioihmisten joukkoon valiomaahan. Todennäköisesti täällä vielä olevissa on muitakin menestyjiä kuin tamperelaiskirjailija Hassan Blasim, vantaalainen Ahtisaaren konfliktinratkaisujärjestössä työskentelevä Irak-asiantuntija Hussein Al-Taee, afgaanidiplomaatin tytär kansanedustaja Nasima Razmyar, Kosovosta paenneet Hetemajn sisarukset jne.
Minusta ihmistä on autettava hädässä ilman hyötyajatuksia.

Suomen tapa hoitaa pakolaisasiaa on tällä hetkellä ihmisoikeuksia loukkaava.

Toivon ensi vuonna sydäntä ja järkeä turvapaikkapäätöksiin.

Toivon myös, että terveydenhuoltomme ja monet muutkin palvelut saataisiin paremmalle mallille. 
Jouduin soittamaan käsivarsikivun vuoksi joulunpyhien jälkeen päivystykseen, jossa sanottiin, että joulun ja uuden vuoden välille ei ole aikoja.
Miten niin päivystykseen ei ole aikoja, eikö jo termi päivystys tarkoita, että apua tarvitseva otetaan vastaan sinä päivänä? Köyhempinä vuosikymmeninä käveltiin aamulla odotustilaan ja odotettiin omaa vuoroa. Kunnanlääkäri teki töitä niin kauan kuin oli potilaita, vaikka iltakymmeneen, lapset ja sairaimmat pääsivät ohi jonon. Ja nyt piti mennä yksityiselle, kun lääkärit pitivät lomaa. Jos en olisi mennyt, en ehkä naputtelisi tätä, vaan piehtaroisin kivusta. Asia pänni, mutta minulla oli kuitenkin siihen varaa, kaikilla ei ole.

Toivon itselleni ja läheisille, myös kaikille teille rakkaat blogissa vierailevat, terveyttä ja hyvää valoisaa mieltä!

Lupaan yrittää kirjoittaa lyhyempiä pakinointeja. Mutta kun on aina niin paljon mielessä. Eikä malta.

Nyt lähden siemaisemaan kuohuviiniä ja alan katsella mylsäläisten järjestämää ilotulitusta meidän ikkunasta. Kuusaalla olisi ollut upea valoshow, mutta valitsimme saunaillan kotona.