tiistai 21. tammikuuta 2020

Ei chick litiä vaan elämää


Bloggari ilta-auringossa Costa Adejessa


Täällä sitä lueskellaan parvekkeella Luoteis-Afrikan saarilla. Näin kuulemma jotkut määrittelevät olinpaikkansa, kun eivät kehtaa sanoa olevansa Kanarialla. Minkä ihmeen takia!
Sää on suosinut ja kaikki muukin on mennyt mukavasti. Olemme viettäneet aikaa sekä aurinkolomalaisina (minä!) että kaupunkituristeina. 
En malta olla kertomatta heti alkuun, että sain eilen soiton lääkäriltäni kolesteroliarvoista: kokonaiskolesteroli oli laskenut 6,6:sta 4,7:ään ja huono kolesteroli oli nyt 2,8, kun se vielä ennen joulukuun lopun mittausta oli huima 4,6. Jeeee – Keiju Alentajaan (mikä nimi margariinilla!) ja kevytjuustoihin siirtyminen on tepsinyt, ja varmaan suuri(n) ansio on syöpälääkityksen lopettamisella. Täällä arvot ovat luultavasti vain parantuneet. Paljon liikuntaa, aurinkoa ja hedelmiä.
Nyt ei olekaan ehkä niin kiire muistelmilla, kun suoneni antavat minun elää,  heh heh, ehdin kirjoittaa blogiakin… Olen kirjoittanut jo alkusanat omaelämäkertaani. 

This Is Not Chick Lit on Elizabeth Merrickin vuonna 2006 kokoama teos, jossa on novelleja kahdeksaltatoista lupaavalta amerikkalaiselta naiskirjailijalta. Jotkut heistä, kuten Curtis Sittenfeld, olivat julkaisseet jo useita kirjoja, jotkut olivat uransa alussa, julkaisseet kirjoituksiaan vasta lehdissä, kuten USA:ssa on tapana, ja odottamassa ensimmäisen kirjansa julkaisua. 

Merrick on kirjoittanut alkuun selityksen valitsemalleen kokoelman nimelle. Hän määrittelee tuolloin vielä melko uuden termin 'chick lit' hauskasti entisajan romanttisen naiskirjallisuuden tyttäreksi ja muotilehden sisarpuoleksi. Valkoihoinen nuori nainen seikkailee suurkaupungissa  etsien prinssiään, shoppaillen, harrastaen dieettejä, mokaillen rakkaussuhteissaan, vältellen pomoaan ja uskoutuen lounaalla homoystävälleen. Chicklit lienee saanut alkunsa Bridget Jonesin päiväkirjoista, joissa ihana, kupliva Bridget ei huomaa prinssiään, vaikka tämä on ihan vieressä. En ole lukenut Bridget Jones -kirjoja, mutta niiden pohjalta käsikirjoitetut elokuvat ovat minusta aivan mahtavia. Renée Zellweger ja  Colin Firth toisiaan kohti hapuilevina Bridget Jonesina ja Mark Darcyna tuovat mieleen Jane Austenin henkilöhahmot 1800-luvulta. 
Bridgetin jälkeen tulivat muotimaailmaa lähellä olevat Shopaholic-kirjat ja Devil Wears PradaEn ole lukenut näitä, käännellyt kylläkin kädessäni kirjakaupassa.
Oikeastaan ainoa chick lit -genreen luokiteltu teos, jonka olen lukenut on Riikka Pulkkisen romaani Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, ja minusta se on Pulkkisen paras teos.  
Sijoittelut ovat joskus vain haitaksi, eikä genre kerro, onko kirja hyvä vai huono.

Merrick tunnustaa chicklitin tarpeellisuuden rentouttavana hattarana, mutta pahoittelee sitä, että näiden kirjojen valtavat mainoskampanjat jättävät varjoon naisten kirjoittamat naisista kertovat kirjat, jotka laajentavat tajuntaamme, eivätkä tarjoile kliseitä, vaan paljastavat, mikä muu kuin Prinssi Rohkean etsintä on elämässä kaunista ja mikä kaikki koskettaa sydäntämme. 
Tämän kokoelman novelleissa on eri aiheita, myös paljon rakkautta. 

Kokoelmassa oli yksi novelli, joka kosketti minun sydäntäni, niin että olin pakahtua (onneksi suonet eivät olekaan tukossa!). Tämä novelli on Roxana Robinsonin Embrace (syleily). 
Novellissa on kolme lukua, jotka kukin päätyvät syleilyyn. 

Ensimmäinen luku alkaa:"They’re married, but not to each other." Hyvä, selkeä alkulause. Käy ilmi, että Nat ja Ella ovat ihastuneet ja päätyneet tilanteeseen, johon syrjähypyissä monesti päädytään, hotellihuoneeseen. Kumpikin heistä katuu huoneeseen päästyään sitä itsestäänselvyyttä, mihin he ovat ryhtymässä. Ella ajattelee, että kun hän kerran lähti Natin mukaan, hän ei voi kieltäytyä seksistä. Nat, joka on myös tajunnut virheen, huomaa Ellan kärsivän ilmeen, ottaa hänet syleilyynsä ja pitää siinä kauan, ei muuta. 
"He holds her until he feels her quiet, until she understands that she is safe; that all he wants from her is this close holding, this understanding." 

Toinen luku alkaa:"They’re married, and now to each other."
Pariskunta on käynyt läpi rankat avioerot ja nyt heillä on ollut toisensa jo yhdeksän vuotta. He rakastavat toisiaan, mutta tappelevat paljon. Ollaan lomalla Italiassa ja ajetaan moottoritietä. Nat on suunnitellut kaiken lomareissulla Ellaa ajatellen, mutta tämä vain pauhaa siitä, miten Nat päättää kaikesta. Taustalla on se, että Ella olisi halunnut mennä aistimaan tunnelmia kylän kirpparille, mitä Nat väheksyi ja pyysi Ellaa käymään siellä yksin. Ella tulkitsee, että hän on Natin mielestä tyhmä ja tuntee, että hänen murjotuksensa vain pahentaa tilannetta ja kohta Nat haluaa erota tällaisesta turhan valittajasta. Ella on omalla urallaan menestyvä nainen ja silti näin epävarma. Hän alkaa itkeä epätoivosta, mistä Nat on ymmällään. Lopulta Nat poistuu suunnitellulta reitiltä ja ajaa tien sivuun. Ella ajattelee Natin avaavan oven ja antavan hänelle, kiittämättömälle, lähtöpassit, mutta tämä haluaa vain löytää keinon palauttaa kadotettu onni ja harmonia ja on muistanut syleilyn, joka vie heidät siihen tilaan, missä he parhaiten tuntevat toisensa. 
"He holds her tightly inside the circle of himself, pressing his cheek against her head. He feels her collarbones against his chest, her shoulder blades beneath his hands. Her hair is shorter now, but still silky." 
Eiköhän useimmat rakastavien ihmisten riidat johdu epävarmuudesta, siitä, ettei oikein tunneta vielä toisiaan ja pelätään, ettei ollakaan rakastettavia toisen silmissä. 

Kolmas luku vie viisitoista vuotta eteenpäin. Ella ja Nat ovat tyyntyneet ja osaavat olla luottaen toistensa kanssa. Nat on tyytyväinen siitä, että he saavat lähestyä vanhuutta yhdessä.
Ollaan lentokoneessa matkalla Bostonista San Franciscoon. Yhtäkkiä koneessa syntyy hälyä. Tummaihoinen, hurja nuorimies syöksyy käytävälle, huutaa vihaisena matkustajille ja ajaa heitä koneen takaosaan. Lentoemäntä syöksyy miehen takaa huutaen apua ja kertoen, että koneessa on kaappareita. Kaappari vetää lentoemännän eteensä, taivuttaa tämän kaulaa taaksepäin ja sivaltaa kaulan poikki. Verta roiskuu joka puolelle, veren haju tuntuu ilmassa ja ihmiset ovat kuin koomassa. Kone kääntyy laskuun ja lisää vauhtia. Ella huomaa Natin takaa, että ollaan New Yorkissa aivan kattojen yläpuolella. Eikö kaapparit yleensä vie koneen jonnekin muualle, Kuubaan tai Palestiinaan? Toinen kaappari ilmestyy käytävälle, ja molemmat miehet huutavat jotain keuhkojensa täydeltä oudolla kielellä, fanaattisesti ja voitonriemuisesti. 
Nat kääntyy hitaasti ympäri välttäen kaappareiden katsetta. Hän näkee Manhattanin rakennusten katot ja juuri ennen loppua hän saa peitetyksi näyn Ellalta, jonka on sulkenut tuttuun syleilyyn, heidän turvapaikkaansa. 

Luin tämän novellin sängyssä otsalampun valossa Unton jo nukkuessa. Sitten vuodatin kuumia kyyneliä ja aamulla uudestaan, kun kerroin Untolle, mitä olin lukenut. 
Sen jälkeen kirjoitin omaelämäkertani alkusanat kiitollisena elämästä ja pitkästä avioliitostani.  
Tilasin AdLibriksestä Robinsonilta pari kirjaa. Häneltä ei ole kai suomennettu mitään. Toivon, että suomennettaisiin.

Jos joku nyt on tulossa Teneriffalle ja huomaa lukemisen matkan aikana loppuvan, niin El Corte Inglésin kirjaosastolla on pieni hylly englanninkielisiä kirjoja. Espanjan taitajille on tietysti vaikka mitä. Täällä Costa Adejessa, missä meillä on majapaikka, on myös vieraskielisten kirjojen antikvariaatti. Huoneistohotelleilla on yleensä yhteistiloissa joku hylly, johon matkustajat ovat jättäneet kirjojaan. 
Minä otin meidän pesutuvan seinälle sijoitetusta hyllystä lainaksi brittijulkkis Katie Pricen muistelmat Love, Lipstick and Lies. Kannessa kerrotaan, että kyseessä on tekijän toistaiseksi sensaatiomaisin omaelämäkerta. Tämä ei siis ole ensimmäinen eikä viimeinenkään muistelma Pricen värikkäästä elämästä, vaan kuvaus muutaman vuoden vuoristoradasta. Tässäpä chick lit -tyyliä malliksi minulle!

Olen lukenut myös pari tasokasta ruotsalaisten naiskirjailijoiden kirjoittamaa dekkaria. Niistä myöhemmin. 

Matkakertomus tai -kertomuksia (katsotaan nyt) tulee myös, kun olen päässyt kotiin ja saanut tehdyksi parempia kuvia (plus saanut käyttööni mieheni huolella tekemiä kuvia).


Santa Cruzista


sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Kohti vuotta 2020: kirjoittamisen karsimista, pyöreitä vuosia ja hyvää vihan peitoksi


Kangaskassiin painettu teksti

Kohta pyöräytämme kauniin symmetrisen luvun 2020. Minulla on kalenteri valmiina ja johan siellä on merkintöjäkin, merkkipäiviä ja tulevia tapahtumia.        

Aiemmin jo vähän uumoilin, että vähennän vuoden vaihteen jälkeen bloggailua ja keskityn enemmän muuhun kirjoittamiseen. Näin tapahtuu.  
Olen "tuottanut sisältöä" jo kohta seitsemän vuotta, antoisia vuosia. Blogin pito vie paljon aikaa (minulla, ei varmaan kaikilla), on addiktoivaa ja välitöntä mielihyvää tuottavaa enemmän kuin olisin arvannutkaan. Osaanko muutoin enää kirjoittaakaan! Saa nähdä. 
Kommentteja jään kaipaamaan eniten, ja pelkään sitä, että putoan kärryiltä, jos käyn blogeissa, tässä omassani ja toisten, vain silloin tällöin. Nämä seikat saavat minut empimään päätöstäni bloggaamisen vähentämisestä. 
Muistelmien kirjoittamisessa pelottaa kaksi asiaa.
1. Se että en muista mitään tai en uskalla muistaa. 
2. Se että muistaminen tekee kipeää. 

Viimeksi sain hyviä neuvoja elämäkertakirjoittamiseen Taija Tuomiselta, kun luin hänen kirjansa Kuningaskobra

Elämäkerrat ovat illuusioita todellisuudesta, joissa menneisyys luodaan uudelleen. 

En voi ikinä muuttaa mennyttä, mutta voin aina päättää, mitä sillä teen. 

Sanon opiskelijoilleni, että ei menneisyyttä voi jäljentää, se on luotava uudelleen. 
   Sanon opiskelilijoilleni, että kirjoittakaa siitä, mitä ette halua muistaa.
   Sanon opiskelijoilleni, että mitä lähemmäksi henkilökohtaiseen te uskallatte mennä ja mitä rehellisempiä te olette, siellä te kohtaatte itsenne ja lukijan. 
   Samalla muistan, mitä Claes Andersson sanoi kaupunginkirjaston kaksikymmenvuotisjuhlassa, että kaikista suurin paljastaja onkin lopulta se suurin piiloutuja.

Kirjoita salaisuutesi, sanon usein luokkahuoneissa, kirjoita siitä, mitä kannat mukanasi.
Kirjoita siitä, mitä kaipaat, sillä me olemme sitä mitä me kaipaamme.

Lähden loppiaisen jälkeen matkalle. En yksin, älkää pelästykö, minähän palasin yhdeltä yksinmatkalta keuhkokuumessa tässä bloggailuaikanani ja parhaillaankin toivun flunssasta. Nyt menen mieheni kanssa. Tarkoitus on patikoida, olla paljon ulkona, katsella ympärilleen ja aloitella sitä omaelämäkerrallista kirjoittamista. Kohde on Teneriffa, ja käymme myös jollain naapurisaarista, ainakin La Gomerassa. Lentomatka on pitkähkö, pitää tuplailla astmalääkitystä ja juoda paljon.
Matkalla on kyllä tosi hyvä aloittaa elämäkerta, koska matkalla olo on aina myös matkaamista omaan mieleen.  

Matka on myös pyöreiden vuosien kunniaksi. Seitsemänkymmentä, seitsemän kymmenen vuoden jaksoa elettynä! Apua, siirryn kohta kahdeksannelle kymmenelle, se tuntuu kyllä aika vanhalta.

Aion tehdä synttäriaamuna samoin kuin hiljattain saman verran vuosia täyttänyt Juha Mieto. Haastattelijan kysellessä synttärinvietosta, hän kertoi, että menee peilin eteen, pui nyrkkiään ja karjaisee Perrrkele!- paitsi että minulla varmaan voimasana vaimenee muotoon "Voi juku!". 
En ollut huomannut käyttäväni tällaista sanontaa ennen kuin pieni pojantytär kysyi "Kuka sanoo voi juku?" ja minun yllättyneenä tunnistaessa voimasanan omakseni nauroi silmät viirussa:"Mummiii...".

Nalle-Puh -kirjojen hahmo Aasi Ihaakin on pohtinut syntymäpäiväänsä. 

"Mutta onko nyt oikein totta sinun syntymäpäiväsi?" kysyi Puh.

"On", vastasi Ihaa.
"Ai! Paljon onnea sinulle päiväsi johdosta."
"Ja paljon onnea sinulle."
"Mutta eihän tänään ole minun syntymäpäiväni."
"Ei vaan minun."
"Mutta sinä sanoit: "Paljon onnea?"
"Miksi ei? Et kai sinä halua olla onneton, kun minulla on syntymäpäivä?"
"Ai jaa", sanoi Puh.

Paljon siis onnea teille lukijat minun lähestyvän syntymäpäiväni johdosta!
  
                                - - - - - - 

Olin jo lopettanut tähän, mutta palaankin vielä edellisen kirjoitukseni (ja monen aiemman) yhteiskunnallisiin mietteisiin. 

Sain juuri tietää, että Suomessa on aloitettu jouluaattona Silakat-työnimeä kantava liike, jonka esikuvana on Italian Sardiinit. Molemmat kansanliikkeet ovat reagointia vihapuheeseen ja tekoihin. Suomessa viimeinen yhteiseen mielipiteen ilmaisuun sysäävä pisara on tullut siitä, että joku vihaan itsensä valjastanut oli usuttanut toisia samanmielisiä lentokentälle jahtaamaan kahta al-Holin vankileiriltä pelastettua lasta ja heidät turvaan tuovia virkailijoita. Sen jälkeen näiden henkilöiden sijaintia oli yritetty selvittää joukolla ja jatkettu jahtia autoilla ja jalan joulunpyhien ajan. Helsingin perussuomalaisten piirijärjestö jakoi sivullaan videota, jossa nämä lapset näkyvät. Miksi?

Tunnen suurta voimattomuutta näin pahan vihan edessä. Tulee mieleen kaikenlaisia assosiaatioita joulun lapseen. Metaforaa 'joulun lapsi' olisi varmaan käytetty yleisesti, jos kyseessä olisi joidenkin muiden äitien lapset.

Joukossa on voimaa, silakkaparvi koostuu monesta yhdessä. Toivon menestystä uudelle liikkeelle ja onnea hyvän levittämiseen pahan peitoksi.




Tämä al-Holilta tuotujen pienokaisten maalittaminen masensi minua kovasti, varsinkin kun olin juuri liikuttunut ihmisten hyvyydestä ja järkyttynyt pahuudesta luettuani teoksen Hukkuneet. Kirjan tekstit ovat tutkija Taina Tervosen ja kuvat valokuvaaja Anna Aution
Kirjassa kertovat kokemuksistaan useat henkilöt, jotka ovat hoitaneet Välimeren ylityksen yhteydessä kuolleiden asioita. Joukossa on palomiehiä, kalastajia, hautausmaan työntekijöitä, rannikkovartija, oikeuslääkäreitä, pappi, kunnanvaltuutettu, DNA-laboratorion johtaja ja muita. Haastatteluja on tehty Kreikassa, Italiassa, Espanjassa ja Ranskassa. Kaikille haastatelluille yhteinen piirre on ihmisen kunnioitus hänen kuolemansa jälkeen. 
Eräskin hautausurakoitsija kertoo, miten hän sen sijaan että olisi antanut haudata viisitoista marokkolaista nimettöminä Tarifaan lähti Marokon puolelle toreille etsimään heidän omaisiaan, jotka kustantaisivat matkan kotiin. Hän löysikin kaikille omaiset, ja kun näillä ei ollut varaa maksaa, niin päätti siitä huolimatta viedä ruumiit kotipaikkakunnille. Hän ja hänen apulaisensa tekivät kahdella autolla useamman edestakaisen matkan.  
Sitten aloin lukea noita pikkutekstejä, joita etu-ja takakannen lisäksi on useita sivuja. Siellä on lueteltu tilanteita, joissa henkilö sai surmansa. Niissä oli joitain, jotka kertoivat uskomattomasta pahuudesta. Ihmisiä kuolee partakoneen teriin, joita on upotettu ylitettävään muuriin ja jotkut ovat paleltuneet, kun tulomaan rajavartijat tai muut viranomaiset ovat pakottaneet heidät välittömästi paluumatkalle hyisessä säässä.


Suurin toivoni vuodelle 2020 on ihmisyyden ja myötätunnon nostaminen kunniaan kaikissa tilanteissa ja varsinkin meillä Suomessa, jossa on niin hyvin asiat eikä yhtään mitään syytä vihaan. 

Hyvää uutta vuotta teille lukijat ja älkää nyt ihmetelkö, jos pidän vähän taukoa. 



perjantai 27. joulukuuta 2019

2019 - miten se menikään, maailmassa ja omalla kohdalla?




Kirjoitan flunssan väsyttämänä. Ääni on kokonaan poissa ja erinäisiä muita oireita. Meillä piti olla vieraita tässä pyhien välipäivinä, mutta vierailu piti perua.
Kuka keksisi paremman sanan kuin 'vieras'! Vieras? Minä emmin aina tämän sanan kanssa. Kenen kotiin nyt vieraita ihmisiä tulee, kyllä ne on tuttuja, lähimpiä, sukulaisia tai ystäviä.

Kirjoittaminen ja lukeminen onnistuvat puolikuntoisenakin, tosin lukiessa torkahtaa helposti. 

Luin Maija Kauhasen erinomaisen romaanin Eliitti. Se on kirja jaotteluista, jotka luodaan teini-iässä koulupihassa, ystävyydestä ja perheestä. 
Alla pari maistiaista.

   Sanotaan, että sukulaisiaan ei voi valita, mutta ystävänsä voi. Pystytkö käsi sydämellä sanomaan, että sinä olet valinnut minut ja Karlan? Me kolme olemme valinneet toisemme siinä mielessä kuin sairas valitsee apteekista lääkkeen. Tarpeeseen. 
   Siksi olemme perhe.
   Perhe on joukko ihmisiä, joiden olemassaolo muokkaa omaamme, koska he ovat niin lähellä, että muodostavat kuin kehikon, jonka varaan meidän on kasvettava.

Siinä perheestä ja ystävistä. Ja sitten peruskoulun arvojärjestyksestä, jonka eräs kirjan kolmesta päähenkilöstä, älykkyytensä vuoksi kiusattu Inkku, herää tajuamaan 11-vuotiaana.  

   Miksei opettaja kertonut, ettei sellaista maailmaa ollutkaan, jossa erot eivät tehneet toisista ihmisistä parempia ja toisista huonompia? Millainen opettaja jätti sen kertomatta?

   Inkku olisi pitänyt oppitunnin näin: Kaikki erot ihmisten välillä - älykkyys, koko, sukupuoli, ihonväri, uskonto, jalkojen koko, kaulan pituus, tarrakirjan paksuus, verkkareiden sivuraitojen määrä - kaikki erot, mitä ihmisten välille voidaan keksiä, keksitään. Ja sitten, niin totta kuin Maa kiertää Aurinkoa, niin totta kuin korvasientä pitää keittää, niin totta kuin hätänumero oli ennen 000 ja nyt 112, erot pannaan paremmuusjärjestykseen. Ja se paremmuusjärjestys hakataan kiveen ja se kirjoitetaan tähtiin, ja sille, joka ei sen mukaan käyttäydy, käy kalpaten. Sellainen on maailma. 
   Kukaan ei sanonut. Kukaan ei sanonut?

Viime vuosi oli minulla yksityiselämässä ja bloggailussa antoisa. 
Maapallomme yhteiset ongelmat, ilmaston lämpeneminen ja väestön liikakasvu sen sijaan huolestuttavat. Samoin sodat ja vihat. Ja tyhmyyden korottaminen arvostetuksi piirteeksi, tietenkin. 
Onko ihan pakko valita tärkeän suurvallan päämieheksi henkilö, joka sanoo vaalitilaisuudessa, että voisi milloin tahansa tappaa jonkun yleisellä paikalla menettämättä suosiotaan?
USA:n presidentti vaalitilaisuudessa Iowassa vuosi ennen valintaansa: "I could stand in the middle of Fifth Avenue and shoot somebody and I wouldn't lose any voters, Okay, it's like incredible."
Suomeksi: "Voisin seisoa keskellä Viidettä avenueta ja ampua jonkun enkä silti menettäisi yhtään äänestäjää. Onhan se, niinku, uskomatonta."
Onhan se, mutta ei kaikkien mielestä. Monen mielestä tällainen puhe on hienoa, salaviisasta retoriikkaa ja sarkasmia ja tällaisia "rohkeita ja vahvoja" ihmisiä kannattaa valita valtioiden johtoon. 
Eihän USA ole poikkeus vaan uusi ajattelumalli. 

Aaro Hellaakoski on kiteyttänyt pettymyksensä maailman menoon ja sen oletettuun ohjailijaan aika napakasti:
Herra vaiennut olet jo kaksituhatta
vuotta. Ymmärsinkö sun oikein?:
miksi puhua suotta?

Olin vuoden alussa hieman kyllästynyt bloggailuun. Kiinnostus alkoi kasvaa, ja olenkin kirjoittanut enemmän kuin kahtena edellisenä vuonna, tämä on 77. pakinointini ja ainakin yksi on vielä tulossa tämän vuoden puolella.

Yksityiselämässä hienointa on ollut viisivuotisen syöpälääkityksen lopettaminen. Nyt tunnen oloni jotenkin kevyemmäksi, saan nukkua taas paksun peiton alla hikoilematta. 
Jotkut asiantuntijat ovat sitä mieltä, että rintasyövän estolääkitys pitäisi pidentää viidestä vuodesta kymmeneen, koska niin kauan hormonireseptoripositiivinen rintasyöpä pyrkii uusimaan. Paitsi lääkitys niin myös kontrollit harvenevat viiden vuoden jälkeen. Pitää varmaan käydä välillä yksityisessä mammografiassa.  
Kolesteroliarvojen parantaminen on ollut kuuliaisesti menossa ja kohta mitataan. Leivän päälle laitan Keiju Alentajaa (mikä nimi!) ja ennen suosimieni kermajuustojen sijaan 5 - 10 prosenttista Polaria, joka maistuu etäisesti juustolta. Saa nähdä, onko labratulokset parantuneet ruokavalion remontilla.  

Tässä iässä on tyytyväinen, kun itse on terve ja läheisillä on asiat hyvin. On hauska seurata eri-ikäisten perheenjäsenten elämää ja kuulla, mitä eri ikäluokat ja persoonallisuudet ajattelevat maailmasta.

Joulunajan blogikirjoituksista on jäänyt erityisesti mieleeni kaksi lainausta. Toinen oli eräässä blogissa siteerattu psykologi Maaret Kallion kolumnin ajatus siitä, miten joulu toteutuu kulloisenkin elämän kehyksissä senhetkisten voimavarojen ja elämäntilanteen mukaisesti. Minullakin jäi nyt joulu vähän kesken flunssaväsyn vuoksi, mutta jatkuu varmaan vielä, kunhan tokenen. Ja onhan nytkin kiva niistellä kuusen katveessa. Toinen mieleeni jäänyt ajatus on Nalle Puhin pohdinta siitä, miten parasta ei olekaan hunaja vaan hetki ennen hunajaa.  



Tässä kuvassa on tilanne päällä aattona. Joulupukki on saanut nallen syliinsä ja kertoo omia kuulumisiaan ja minä tallennan hartaasti sohvalla istuvien ilmeitä. 


P.S. Tässä on kirjan kansi, josta nappasin tälle kirjoitukselleni otsikon. 





sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Hyvää Joulua & hyviä lukuhetkiä!

Partaenkeliksi nimetty

Voin kertoa, että Mårbackassa on voimassa sellainen tapa, että kun jouluiltana menee maate, saa nostaa sängyn viereen pöydän ja asettaa sille kynttilän, ja sitten on lupa lukea sängyssä niin kauan kuin ikinä haluaa. Ja se on kaikista huvituksista paras. Mikään ei ole hauskempaa kuin loikoa sängyssä mukanaan uusi hauska joululahjakirja, kirja jota ei koskaan ennen ole nähnyt ja jota ei kukaan toinenkaan talossa tunne, ja tietää että saa lukea sivun toisensa jälkeen, niin kauan kuin jaksaa pysytellä valveilla. Mutta mihin voi ryhtyä jouluyönä, ellei ole saanut joululahjakirjaa?

Näin kirjoittaa Selma Lagerlöf joulunvietosta kotonaan Mårbackassa. Vastaan Selman kysymykseen, että olisihan se todella vaikeaa, jos ei olisi mitään lukemista jouluna. Olisi se vaikeaa arkenakin.

Olen ostanut itselleni joululahjakirjoja niin kauan kuin muistan. Mitä niitä toisilta odottaa, kun itse tietää parhaiten, mitä haluaa lukea. 
Tänä jouluna saan itseltäni lahjaksi kolme kirjaa, Kersti Juvan kirjan Löytöretki Suomeen, jossa hän tarkastelee suomen kieltä suomentajan (mm. Tolkienin koko tuotanto) näkökulmasta, Taina Tervosen ja Anna Aution kirjan Hukkuneet, joka sisältää monenlaista asiaa Välimereen hukkuneista pakolaisista, heidän löytäjistään ja hautaajistaan sekä Kristiina Sahan esikoisromaanin Minäpäivät, jossa kirjailija tarkastelee purevasti onnellisuusteorioita. 

Bo Carpelan on kertonut  lastenkirjoissaan Anders-pojan joulunalustunnelmista seuraavasti:
Satoi räntää. Sitä oli tullut myös Antinpäivänä ja silloin äiti sanoi: Antti läiskää, joulu räiskää, ja sillä hän tarkoitti, että jouluksi tulisi kylmä. Nyt oli vielä kaksi päivää jouluun. Kaksi päivää täynnä salaperäistä paperinrapinaa ja lakantuoksua ja puuhailua keittiössä. - Voi Anders ihan tunsi miten joulu ryömi hänen nahkansa alle ja supatti hänen korvaansa: vain pari päivää jäljellä. 

Tämän kirjoitukseni kuvituksena on poikieni koulutaipaleensa alussa 80-luvulla askartelemia joulukoristeita. 

Vielä vähän on jouluvalmisteluja jäljellä, leipomista ja muuta. Tänään syömme lipeäkala-aterian, koska aaton vieraamme eivät siitä perusta. Kävelylenkki kuuluu myös päivän ohjelmaan. On hyvä, että voi kävellä metsäpolulla, kun ei ole liukasta. Joinakin vuosina tuo sama polku on ollut jo valaistuna hiihtolatuna tähän aikaan.  
Luulen, etten ennätä kirjoittaa ennen kuin uuden vuoden tienoilla, jolloin on tarpeen tarkastella mennyttä ja pohtia tulevaa. Nyt on siis toivotusten aika.
HYVÄÄ JOULUA JA ANTOISIA LUKUHETKIÄ TEILLE RAKKAAT LUKIJANI! 


Tonttumobile


torstai 19. joulukuuta 2019

Vuoden pimeimmän päivän lähestyessä




LAPSI, VANHUS

Joulukuun halki minä talutan lasta, ja
         vanhusta johon olen menossa, 
ja minä, lapsi, vanhus
          kävelen päivän vähetessä 
joulukuun halki,

             maailma käy pitkällä yössä
             kahdeskymmnestoinen päivä
                                        ja pysähtyy, 
kääntyy pois kuolleista joitten on täysi pimeä.

- Paavo Haavikko

Talvipäivänseisaus, johon Haavikko runossaan viittaa, 22. joulukuuta, on vuoden lyhin päivä. Siitä lähtien valo alkaa lisääntyä. Jospa se lisääntyisi muutoinkin kuin auringonvalona. 

Olen ollut jostain syystä hyvin tunteellinen ja tunteissani heiluva viime päivinä. Pimeyskö alkaa painaa mieltä? 
Kaiken huippu oli se, kun liikutuin ja hätäännyin, lähes lamaannuin, kuultuani että poikaseni suunnittelevat jotain tulevan syntymäpäiväni johdosta minulle. Eei, ei kai ne nyt mulle... en halua että minun takiani nähdään vaivaa... Mieheni ihmetteli suhtautumistani. Ystäväni sanoi ymmärtäväisesti, että se on kuule nyt sitä satakuntalaisuutta. Erään joulutekstin luettuani hoksasin, että nuo tunteet nousivat syvältä lapsuuden mielipahasta ja pettymyksistä. Lapsuudenkodissani ei juhlittu syntymäpäiviä. Ei siihen ollut mitään erityistä syytä, uskonnollista tai muuta aatteellista, vain yleinen ankeus ja arkisuus. 
Olen ollut aikuisena tarkka siitä, että omassa perheessämme muistamme kaikki erityispäivät, syntymäpäivät, isänpäivät ja äitienpäivät, pienesti. Olen ollut itse se järjestäjä tai muistuttaja. Nyt se, että saan olla kohde, järkytti - ensin - mutta alkoi tuntua pian todella hyvältä.  

Yhteen aikaan vietimme työpaikan naisporukassa välivuosisynttäreitä, ei pyöreitä. Minullakin oli ihanat 39-vuotiskutsut. Eräs kollega jopa piti ovella leikkisästi juhlavan pönötyspuheen ojentaen lahjaksi paperipussin muotoisen maljakon kukkineen. Pidän yhä siitä maljakosta kovasti. Olin iloinen ja tohkeissani keskipisteenä olemisesta. Tämän illan koreografia oli hallussani enkä liikuttunut tippaakaan.   

Se teksti, joka sai minut ajattelemaan lapsuuden vaikutusta kokemuksiimme selittää erään syyn siihen, miksi joillekin ihmisille joulun aika  on vastenmielinen.
Hyvää joulua sinulle joka et koskaan ole voinut sietää koko joulua, jolle sen ajatteleminenkin on aiheuttanut väsymystä ja kyllästymistä, pettymystä. Tiedät ehkä itse, miksi näin on - tiedät, että kun petyit silloin, jolloin muut oppivat joulua rakastamaan, sama tunne seuraa sinua nytkin. Sinulla on oikeus sisimmässäsi viettää aivan omalla tavallasi joulua, vapaana siitä, mitä muut tuntevat ja tekevät. Ehkä juuri omaa itseäsi etsiessäsi löydät jotakin joulun sisimmästä rikkaudesta. Eihän ensimmäiseen jouluun kuulunut juuri mitään siitä, mistä ympärilläsi olevat ihmiset iloitsevat. Etsi oma joulusi! 
- Irja Kilpeläinen 

On ihmisiä, joille joulu tuo mieleen vanhempien riidat ja alakuloisen tunnelman.
On myös niitä, joille joulu merkitsee vastentahtoista, hektistä sukulointia ja niitä, jotka valmistavat hiki hatussa vastahakoisesti joulua toisille. On helppo neuvoa, että valitse toisin, mutta sen idean toteuttaminen ei ole aina ja kaikille helppoa. Perinteet ja suku saattavat olla rikkaus ja rakkaus, mutta myös taakka. 

Joillekin joulun kaupallisuus on kauhistus. He haluaisivat hartaamman joulutunnelman ilman välkkyviä valoja, ruuhkia ja alennusmyyntejä, jotka alkavat nykyään jo aatonaattona. 

On myös ihmisiä, jotka suhtautuvat jouluun aivan neutraalisti. Sen viettämisen muodot eivät heitä kiinnosta, mutta on kiva nähdä, miten toiset intoilevat. Ymmärrän tämän asenteen hyvin. Se on samaa kuin minun suhteeni uskontoihin.    

Itse iloitsen joulun tunnelmista ja pidän joulunaikaa kevyenä, hilpeänä aikana.
Lahjojen antaminen on minusta hauskaa eikä meidän perhekuntamme sisällä ole ollut koskaan vaikeaa sopia, milloin tapaamme kenenkin kanssa. 
Kun tullaan lähemmäs joulua, alan tuntea rakkaudellisia tunteita ja muistella aiempia joulujani. Tunnen myös kivaa jännitystä, odotuksen tunnetta, ihan kuin uskoisin joulupukkiin. 
Käyn joka vuosi jossain joulukonsertissa. Tänä vuonna kävin Tarja Turusen konsertissa Kotkan kirkossa. 

En liitä jouluun mitään tiukkaa 'aina samalla tavalla' -vaatimusta. Voisin aivan hyvin viettää jonkun joulun ajan vaikka etelän lämmössä. Kyllä se pukki sinnekin löytäisi. Ja jos ei, niin voisin vaihtoehtoisesti kuunnella calypsoa ja siemailla jotain eksoottista juomaa lämpimässä palmujen katveessa unelmoiden. 

Toivon, että Sinä, lukija, saat viettää joulua omalla valitsemallasi tavalla, joka tuottaa Sinulle iloa. Meillä Suomessa joulua vietetään pitkästi, monilla on työstä vapaata useampi päivä. Toivottavasti tämä perinne säilyy ja joulun aika antaa lepoa pimeän väsyttämille. 

Minulle tuottaa parhaillaan suurta iloa se, että lapsia on alettu hakea pois al-Holin vankileirin kurjuudesta. Liitän tämän asian joulun kristilliseen sanomaan, vaikka kaikki kristityt eivät niin tekisikään.   


maanantai 16. joulukuuta 2019

Mieltä osoittamassa



Olimme mieheni kanssa tänään mielenosoituksessa opettajien kahden viikon pakkolomautusta vastaan. Seisoimme Kouvolan kaupungintalon edessä vetoamassa lasten puolesta. Entisinä opettajina tiedämme, miten paljon lasten säilöminen yksin luokkaan ilman opettajaa aiheuttaa huolta ja vaaratilanteita. Oppiminen on uhattuna, kun tällainen tilanne jatkuu koulussa koko kevään opettajien ollessa poissa yksi kerrallaan. 

Eihän edes yksittäistä oppilasta saisi jättää kouluaikana ilman valvontaa. Nykyään erityisluokat on pääsääntöisesti poistettu ja kaikki opiskelevat samoissa ryhmissä (taikasana inkluusio!) muka tasa-arvon vuoksi, oikea syy on säästöt. Opettajia lomautettaessa kokonaiset luokat "työskentelevät" niin, että joku opettaja vastaa kahdesta opetusryhmästä yhtä aikaa eli juoksee oman ryhmänsä ja ilman opettajaa olevan ryhmän välillä. 

Ilmeisesti mennävuosina tuli liian hyvät Pisa-tulokset, kun nyt katsotaan, että on varaa heikentää opetusta ja lomauttaa lapsiakin.

  

Meillä säästettiin tällä tavalla jo vuonna 2013 muutaman muun kaupungin ohella. Kaikkialla säästöt todettiin vähäisiksi ja pakkoloman aiheuttamat ongelmat suuriksi. Kouluelämä oli sekaisin pitkään. Silloin vannottiin, ettei koskaan enää.
Luulin, että tämä säästökeino olisi jo mennyttä aikaa ja asioita osattaisiin hoitaa paremmin. No, meidän kaupungissamme ei ole vieläkään kyläpolitikoinnin seurauksena pystytty lopettamaan tarpeeksi kouluja lasten määrän vähetessä. Laskelmia tehneitä asiantuntijoita  ja virkamiehiä ei ole kuunneltu - tiedättehän, kaiken maailman dosentit. Jotkut vanhemmat ovat jopa unelmoineet, että isoja lapsiperheitä muuttaa Helsingistä jonnekin pikkukylälle, kunhan siellä vain pidetään koulua yllä tekohengityksellä - ja kylän oma valtuutettuhan huolehtii äänestäjistään eli äänistään.



Muutoinkin olen ollut jo pitkään surullinen koulumaailman muutosten vuoksi.  Tiedän uusia "moderneja" kouluja (ei täällä meillä vaan muualla Suomessa), joihin ei ole rakennettu alakoululaisille oikeita luokkia vaan jonkinlaisia avokonttoreita. En jaksaisi edes kirjoittaa tästä. 
Voitte kuvitella, millaista on opiskella, kun eskarilaisen pallo vierii  keskelle tokaluokkalaisten opetusnurkkaa, lapsilla ei ole seinää jolle laittaa rakkaita töitään ja koko ajan pitää madaltaa ääntään ettei häirittäisi sermin takana opiskelemista yrittäviä. Menetelmät  yksipuolistuvat, tulokset heikkenevät, koulussa on tylsää.  

Päivän HS:n artikkelissa kerrotaan kuin uutena asiana, että muistiinpanojen tekeminen ja erikseen vielä käsinkirjoittaminen voi auttaa muistamisessa. Ai niinkö? Milloin on lakattu uskomasta että se ei auttaisi?

Joskus vuosituhannen vaihteessa alkoi näkyä sellainen trendi, että alettiin ihailla tietämättömyyttä, kun ennen luettiin kirjoja ja arvostettiin koulunkäyntiä. 
Nyt meillä on sitten poliitikkoja, jotka viestivät muutamalla väärinkirjoitetulla sanalla ja hymiöillä omaa ylemmyydentunnettaan. Vaikeaa sitä tunnetta olisikaan pukea kunnon lauseiksi, kun sille ei ole katetta.  

Eräs yleisönosastokirjoittaja paheksui presidentti Sauli Niinistön puuttumista loukkaavaan keskustelutyyliin. Presidentti suositteli "omien ohjaamista" niissä ryhmissä, missä huonoa tyyliä käytetään. Tästä kirjoittaja totesi, että nyt menee kyllä jo vakavaksi kun tällaista esitetään ja eihän tuollainen puhe ole mitään muuta kuin avoin kehotus itsesensuuriin. 
Sellaista hymiötä ei ole olemassakaan, millä kuvaisin tunteitani, kun luen tämän: epäuskoa, kammotusta, huvittuneisuutta. Siis itsesensuuriko ei ole enää hyve! Milloin itsensä hillitseminen on alkanut olla pahasta?  

Olen pahoillani kuvieni huonosta tasosta. Pimeys ja keskittyminen itse asiaan haittasivat kuvien ottamista. 

keskiviikko 11. joulukuuta 2019

Ane Riel, Pihka - bloggari uppoutui tarinaan




Bloggarit lukevat kai useimmiten kynän ja paperin tai tarralappujen kanssa. Jos kirjoittaminen on kovasti mielessä, niin se voi jopa joskus häiritä lukemista. Itse luen niin, että sutaisen kirjanmerkkinä pitämääni lappuun ohimennen joitain sivunumeroja, joilta löytyy minulle merkittävää sanottavaa tai hyvä kohta sitaatiksi. Jos tuntuu, että haluan kirjoittaa lukemastani, niin luen kirjan usein toiseen kertaan kokonaan tai osittain. 

Luin Ane Rielin romaanin Pihka unohtaen merkitä muistiin mitään, uppouduin tarinaan kuten lapset, jotka eivät reagoi lukiessa mihinkään ympärillään. Minulla oli koko päivä aikaa eikä mitään velvoitteita. Ihana, virkistävä lukukokemus, kuin olisin katsonut päivän kestävän elokuvan. Tätä on kaunokirjallisuuden lukeminen parhaimmillaan.

Mikä tässä romaanissa sitten imaisi minut niin täysin mukaansa? Mikä yleensä tekee romaanista mukaansa vievän? 

1. Alku luo heti jännitteen ja herättää kysymyksen, mitä on tapahtunut. 
Valkoisessa huoneessa oli pimeää kun isäni tappoi isoäidin. Minä olin siellä. Myös Carl oli siellä, mutta häntä he eivät koskaan huomanneet. Oli jouluaattoaamu ja satoi pikkuisen lunta, mutta kunnon valkeaa joulua ei tuona vuonna tullut. 

Kertoja on Liv-niminen pieni tyttö. Välillä kerrotaan muista romaanin henkilöistä hän-muodossa, isästä, äidistä, isän veljestä, isoäidistä ja isoisästä ja lopussa krouvinpitäjä Roaldista, jolla on tärkeä rooli tarinan loppuun saattamisessa. Myös äidin kirjeet Liville kuljettavat tarinaa ja antavat lämpimän sävyn äidin hahmoon.

2. Kaikki henkilöt ovat kiinnostavia ja rakastettavia. 
Minä rakastuin tämän kirjan herkkään isään Jens Haarderiin, jota elokuvassa voisi esittää pistäväsilmäinen näyttelijä Ralph Fiennes, ja neuvokkaaseen Liv-tyttöön, joka rakastaa perheenjäseniään, pitää lopuksi heidät elossa omilla keinoillaan ja pyrkii selviämään mitä omituisimmissa olosuhteissa. 

3. Kirjailija antaa täkyjä, jotka selviävät myöhemmin. Tämä on tärkeää, jos haluaa pitää lukijan tuoliinsa naulittuna. 
Pihka-romaanissa Carl-veli ja hänen kohtalonsa aukeaa vähitellen ja nostaa lukijalle palan kurkkuun.

4. Kirja herättää tunteita. 
Minä surin Jensin ja Marian muuttumista. Miten hyville ihmisille voi tapahtua niin pahaa, miksi elämä on niin monimutkaista? Miten rohkea pieni Liv onkaan! Jaksaako hän?

5. Loppu tuo vielä uuden odottamattoman käänteen. 
Tässä kirjassa se on kaiken synkän jälkeen yllättävän vekkuli, koominen ja ilahduttava asia. Pieni, paljon pahaa nähnyt ja aikuisten puolesta vastuuta kantanut tyttö on kuitenkin lapsi ajattelultaan, ja se pelastaa hänet. 

6. Kirjan asetelma antaa lukijalle ajateltavaa myös laajemmin. Tämä seikka on ylimääräistä bonusta eläytyvän lukemisen jälkeen. 
Lukupäivän jälkeen matkustin bussilla kampaajalle ja toisin kuin yleensä en ottanut mukaan mitään luettavaa. Ajattelin. Ajatukseni harhailivat edelleen Liv-tytössä. Hänen nimensä on merkityksellinen, Elämä. Liv haluaa elää. 
Ajattelin monia tuntemiani lapsikohtaloita, niin fiktiivisiä kuin tosielämän tapauksia. 
Ajattelin al-Holin lapsia ja sitä julmuutta, mikä näkyy suhtautumisessa heihin tällä hetkellä Suomessa. Olen sanoinkuvaamattoman järkyttynyt siitä omahyväisyydestä millä lasten kärsimykseen on suhtauduttu. Talvi tulee, ihmisiä kuolee leiriolosuhteissa huonoon ravintoon, kylmään ja tauteihin.
Jos meillä olisi Suomessa jonkin toisen maan lapsia vastaavanlaisessa tilanteessa, välitilassa, niin miten me suhtautuisimme heihin? Kauhistuttaa edes ajatella. Hoitaisimmeko me heitä, valvoisimme, ruokkisimme ja vaatettaisimme, perustaisimme sairaaloita ja odottaisimme kärsivällisesti, että näiden lasten meitä paljon vauraammaasta kotimaasta suvaittaisiin tulla joskus heitä hakemaan. Epäilen, että meillä kävisi huuto ja mölinä ja eräät tahot olisivat jo järjestämässä yksityiskuljetuksia lasten kotimaihin.   

Ei chick litiä vaan elämää

Bloggari ilta-auringossa Costa Adejessa Täällä sitä lueskellaan parvekkeella Luoteis-Afrikan saarilla. Näin kuulemma jotkut määrittel...