sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Kahdesti elokuvissa ja kahdesti teatterissa


Tämä kuva on kangaskassista, joita on myynnissä Suomen valokuvataiteen museon kaupassa Kaapelitehtaalla. Kävin siellä viikko sitten, koska halusin nähdä kaksi hyvää näyttelyä, Tuntuuko tutulta? - Valokuvia suomalaisesta arjesta ja Ohikuljetut - Erään kerjäläisperheen tarina.

Kassin teksti sopii myös elokuviin ja näytelmiin, joita olen lähiaikoina nähnyt. Kirjoitan niistä lyhyesti, mitä ajatuksia ne herättivät ja mikä oli niiden vahvin anti.


Call Me By Your Name (2017)

Kansainvälisenä yhteistyönä tehty elokuva, jonka ohjaaja on italialainen Luca Guadagnini. Elokuva perustuu André Acimanin samannimisen romaaniin vuodelta 2007 ja sen on käsikirjoittanut James Ivory.  
Call Me By Your Name päättää Guadagninon Desire-trilogian. Hänen aiemmat seksuaalista halua käsittelevät elokuvansa ovat nimeltään  I Am Love (2009) ja A Bigger Splash (2015).

Nuori Elio Perlman, 17v, viettää aikaansa vanhempiensa kanssa huvilalla Pohjois-Italiassa. Isä on yliopiston professori ja äiti kääntäjä. Elio soittaa klassista musikkia ja säveltää, lukee ja viettää aikaa pikkukaupungin nuorten kanssa, varsinkin tyttöystävänsä kanssa. Eliolla on hyvät välit vanhempiinsa, perheen yhdessäolossa näkyy periytynyt sivistys, oppineisuus ja avaramielisyys. Juutalaisuus on taustalla, mutta ei määritä elämää muutoin kuin joidenkin juhlapyhien vietossa. Kaunis luonto, lämpö ja yhteisöllisyys antavat Elion kasvulle hyvät puitteet. 
Eräänä päivänä tutkijaisän assistentiksi saapuu komea amerikkalainen Oliver. Elio ja Oliver kokevat romanssin, joka on Eliolle huumava ja kipeä ensirakkaus.

Timothée Chalamet Elion roolissa ja Armie Hammer Oliverina ovat vakuuttavia, samoin Michael Stuhlbarg ja Amira Casar Elion vanhempien rooleissa. 

Koin tämän elokuvan ilmavana ja  kauniina, pienenä elokuvana. Se ei herättänyt minussa mitään suuria tunteita. 
Parasta elokuvassa on perheen ilmapiiri ja isän harvinaisen hieno puhe rakkaussurua potevalle pojalleen. Vaikka aika on ahdas 80-luku ja paikka katolinen Italia, isä ei varoittele eikä väheksy, vaan puhuu Eliolle kuin toiselle aikuiselle arvostaen ja toisen tunteita kunnioittaen.


The Sea of Trees (2015)

Japanissa on itsemurhametsä, Aokigahara, puumeri. The Sea of Trees on kuvattu tässä Fuji-vuoren juurella sijaitsevassa metsässä. 
Kävin elokuvan katsottuani googlailemassa kuvahausta, miltä siellä näyttää. Samalta kuin elokuvassa. Metsään johtaa ensin polku, jonka varrella on harkitsemaan kehottavia kylttejä. Pillerein tai hirttoköysin varustautunut voi vielä perääntyä. Polku päättyy kohtaan, josta alkaa varsinainen sakea, louhikkoinen metsä. Metsässä risteilee lankoja. Jotkut ovat vieläkin antaneet itselleen mahdollisuuden merkkaamalla paluureitin kuten Grimmin sadun Hannu ja Kerttu merkitsivät tien kotiin kivillä ja leivänmuruilla.

Amerikkalainen Arthur Brennan hankkii lentolipun ja matkustaa Aokigaharan metsään tositarkoituksella. Hänen näköpiiriinsä kompuroi kesken pillerien nielemisen japanilaismies, Takumi Nakamura, joka on japanilaiseen tapaan päättänyt, ettei miehellä ole enää oikeutta elää, jos on kokenut häpeän työelämässä. Arthurin masennuksen syy taas on vaimon kuolema ja siihen liittyvä syyllisyys väärin eletystä elämästä. Takumi on alkanut kesken kaiken ikävöidä perhettään ja katuu päätöstään. Hän on jo kamppaillut monta päivää kolhiutuneena eksyksissä. 
Arthur luulee pystyvänsä neuvomaan reitin ja osoittelee tietä polun suuntaan, mutta Takumi ei löydä sitä ja on kohta taas samassa paikassa. Miehet lyöttäytyvät nyt yhteen, ja seuraa selviytymistaistelu niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mystisempään ajatteluun taipuvainen Takumi sanoo käytännöllisesti suuntautuneelle kaverilleen, että metsä ei ole aivan tavallinen puumeri, vaan sillä on oma henkensä ja tahtonsa.
Lopuksi selviää, ettei Takamukaan ollut aivan tavallinen japanilaismies. Tässä tulee mukaan yliluonnollisuutta, jonka jokainen katsoja voi kohdata omalla tavallaan, psykologisella tai uskonnollisella selityksellä tulkiten tai jättäen tulkitsematta. 
Kuoleman kohtaaminen on aina matka omaan itseen, se on varma. Siitä Arthurin taistelu Aokigaharassa kertoo loistavasti. 

Minä koin tämän elokuvan erittäin vahvasti. Lähdin pois täynnä elämänhalua, kuten Arthur Brennan selvittyään kuolemanmatkaltaan takaisin arkiseen elämäänsä yliopiston opettajana.
Eläydyin vahvasti satuun. Vieläkin tätä kirjoittaessa nousee ihokarvat pystyyn, kun ajattelen loppua ja sen valossa kaikkea, mitä miehet metsässä keskustelivat. 

Kävin katsomassa arvosteluja. Mitä, häh! The Guardian on antanut yhden tähden. Arvosteluissa toistuvat sanat "dull, maudlin, trite, fatuous" eli tylsä, typerä, tunteellinen. Senkin kyynikot! Olen huomannut ennenkin, että ammattikriitikoilta puuttuu usein heittäytymisen taito.

Call Me By Your Name on arvostelumenetys. Se vaikutti minuunkin esteettisesti, mutta The Sea of Trees vaikutti enemmän ja kokonaisvaltaisesti, katharsisesti. 

The Sea of Trees on  Gus Van Santin ohjaama. Pääosissa ovat Matthew McConaughey, Ken Watanabe ja Naomi Watts

Tänään on tarkoitus mennä katsomaan Guillermo del Toron uusin leffa The Shape of Water. Jos se on yhtä hyvä kuin saman ohjaajan Pan's Labyrinth (2006), niin suuri elämys on edessä. 
Pidän fantasiaelementistä mausteena elokuvissa kuten kirjoissakin, mutta en hallitsevana. 

Jaahas. tämä on nyt juuri sopivan pitkä postaukseksi. 
Otsikkoni loppuosa "kahdesti teatterissa" saakoon oman pakinointinsa. Siinä kirjoitan Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön esityksestä Toinen koti ja Jyväskylän kaupunginteatterin esityksestä Mielipuolen päiväkirja

Entä te Lukijani - onko tullut nähdyksi näitä tai muita hyviä kulttuurin tuotteita näiden pakkaspäivien viihteeksi (meinasin kirjoittaa unohtamiseksi tai kestämiseksi, mutta jotkuthan pitävät kylmästä...)?

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Lukemisesta, muodista ja kielletyistä tauluista




Juhani Peltosen kirjan Lähes täydellisiä käsityksiä kaikesta on toimittanut Harri Haanpää postuumisti 2007. 
Peltonen oli erittäin tuottelias ja laaja-alainen kirjailija 1960-luvulta 90-luvulle asti. 
Haanpää kuvailee Peltosen tyyliä näin:"Kirjailijan laadultaan Peltonen oli miellerientoinen kielellä leikittelijä, pessimistinen optimisti, hetken tuokioiden ja kokonaisten maailmojen tallentaja, suurisydäminen vt. ihmisten ymmärtäjä, allapäin ja alakulottuneissa maisemissa etenevien pikareskien ja komediatragedioitten taitaja. Etc."

Selailin tätä veijarimaista teosta ja osuin kirjoitukseen Lukeminen eri paikoissa, jonka määrittelen humoristiseksi pakinaksi. Peltonen kuvaa himolukijaa, sellaista mitä monet meistä ovat. Lukemista pitää olla käden ulottuvilla siitä hetkestä asti, kun silmänsä aamulla auki saa.

Lukeva ihminen ei ole mikään tasaisesti pölyävä kone, -puima. Ei, välillä hän on syystä jos toisestakin raivon partaalla, lähes suistunut jo. Silloin hän alkaa hekumallisesti tutkia Joseph E. Smithin 768-sivuista Small Arms of The World, Valo, tiedettä kaikille -sidoksesta kuvausta "Eri aikojen rangaistustavoista" sekä Müllerin kansiota Alle Jahre wieder saus der Presslufthammer nieder oder Die Veränderung der Landschaft. 
...
Soutaessa, kauppamatkoilla, paimenessa, hisseissä, kellareissa ja ruokakonttoreissa, yleensä teattereissa, viranomaisia tavoiteltaessa, sarjaotteluja seurattaessa sekä lukuisissa muissa paikoissa ja elämäntilanteissa on syytä pitää aina mukana oma asiaankuuluva, monipuolisesti kiihdyttävä, epäitsekäs lukemistonsa. Silloin ihminen ei joudu katumaan tauotta, kuten on peritty tapa. 
Omituista kukaties, mutta saunaa lämmittäessä on tarjolla vain yksi kunnollinen kirja. se on Nikolai Semjonovitš Leskovin (1831 - 1895) Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth. Kun tämä pienoisromaani on lopuillaan, on myös hirmulöylyinen kylpy valmis. Tekee välittömästi mieli kiivetä lauteille, niin paleltaa Katerina Lvovnan ja Sonetkan vaipuminen Volgan mustiin, lumihiutaleita ahnehtiviin aaltoihin. 

Kuten huomaatte, mieleni tekee jäljentää tähän koko pakina. Jos lukujumi vaivaa, niin luulisi kaikkoavan, kun herkuttelee Peltosen runsaudella. 
Olen lukenut Peltoselta paljon tuoreeltaan silloin kun ei ollut blogeja eikä koko sosiaalista mediaa. Enää ei myöskään tavoitella viranomaisia, kuten tuossa tekstissä mainitaan, vaan hoidetaan asiat koneella. 

Viime päivinä on tullut mieleeni, että onko joukossamme robotteja, joihin ei ole syötetty historian- ja kulttuurintajua. Miten muuten on mahdollista, että taidemuseoita ja -gallerioita painostetaan poistamaan seiniltään maalauksia vain siksi, että niihin on kuvattu alastomia naisia. 
New Yorkissa puhdistajien kohteena oli ranskalaistaiteilja Balthusin vuonna 1938 maalaama teos Thérèse Dreaming. Se olisi pitänyt poistaa tai varustaa varoituskyltillä häiritsevästä sisällöstä. Voitte googlata, kylläpä onkin häiritsevä! Metropolitan Museum of Art ei ole taipunut 11000 närkästyneen vaatimuksiin. Olivatkohan he kaikki edes nähneet maalausta? Ryhmän perässä kulkiessahan ei tarvitse nähdä eikä ajatella itse. 
Englannissa Manchester Art Gallery on joidenkin muiden gallerioiden ohella jo totellut. John William Waterhousen teoksesta Hylas ja nymfit (1896) oli valitettu, siinä oli nähty pehmopornoa. Goodness, helkkari soikoon! Katsokaa ja ihmetelkää! Museo oli onneksi palauttanut teoksen, kun ihmiset olivat rientäneet kertomaan poiston aiheuttamasta tyrmistyksestään. 
Toivottavasti muutkin teoksia poistaneet laitokset palauttavat ne seinille. Aiemmin katselin kuvia joistain hieman rohkeammista teoksista, joita on  poistettu eri museoista. En muista nimiä. Niissäkään ei ollut mitään tuomittavaa. Taiteen eräs tehtävä on ottaa kantaa. 
En näe Akseli-Gallen-Kallelan triptyykissä Aino-taru (1891) mitään  paheksuttavaa! 
Jättäkää hyvät ihmiset taide rauhaan! Mitä tekemistä tauluilla on seksuaalisen häirinnän tuomitsemisen kanssa! Onko kirjaroviot suunnitteilla? Pannaanko Sibeliuksen teokset pannaan, koska hän on vähän viftaillut Helsingin yössä? Joko näin on tehty?

Otsikossani on vielä muoti. Siitä vähän. 


Luen tällaista kiehtovaa kirjaa kirjailijoista ja heidän vaatteistaan. Kirjan kirjoittaja Terry Newman on paitsi kirjoittanut muodista lehtiin ja televisiolle myös luennoinut siitä taideyliopistossa Englannissa. 

Legendary Authors and the Clothes They Wore sisältää tekstiä kirjailijoista, joista on tullut tahtoen tai tahtomattaan tyyli-ikoneita. Jotkut heistä ovat työskennelleet muotitalojen kanssa, kuten Gertrude Stein, joka mentoroi Pierre Balmainia tämän aloittaessa uransa Pariisissa. Toiset ovat vähät välittäneet muodista, mutta aloittaneet uuden tyylin, kuten teinirunoilija Arthur Rimbaud, jonka boheemia kulkurilookia monet ovat imitoineet beatnik, hippi, rock, punk ja grunge -tyyleissä.

Muodissa on paljon samaa kuin kirjallisuudessa. Siinä on vaikutteita, viittauksia ja luovuutta. Muoti on myös historiaa. 

Olen lukenut vasta Samuel Beckettistä, George Sandista, John Updikesta, Arthur Rimbaudista, Gertrude Steinista, Patti Smithistä ja David Foster Wallacesta. Vielä on yli neljäkymmentä kirjailijaa jäljellä Ernest Hemingwaysta Toni Morrisoniin ja Joan Didioniin, jonka kuva on kirjan kannessa. Jokaiselta kirjailijalta on lainauksia heidän teoksistaan ja haastatteluistaan ja mielenkiintoisia anekdootteja heidän tyylistään. Teos sisältää tekstin ohessa myös  80 mustavalkokuvaa, joista osa on todellisia taidevalokuvia. Ehkä palaan tähän kirjaan vielä myöhemmin jossain muodossa.  

Kuvasin kirjan iltapukuni taustanaan. Kyllä vaan, pitäähän naisella iltapuku olla. Minun pukuni on pitkä, kuten Joan Didionilla kirjan kannessa, japanilaistyylinen, kapea, ihana. Puvun miehustaan on kirjailtu kirsikankukkia. Ostin sen vuosituhannen vaihteessa Millenium-juhlaan Kuhmo-talolle. Se on ollut sen jälkeen pukupussissa. Kotioloissa pukeudun Rimbaudin tyyliin mukaviin kuluneisiin rääsyihin.  



Yhtenä aamuna kömmin puoliunessa olohuoneeseen ja pelästyin - kuka tuo on - minun vakioasunihan se siinä odottamassa emäntäänsä. Tuohon vielä yläosaksi kulahtanut tunika ja lämmin poncho, aitoa hobo-styleä, vai mitä. 

Lukijani, miten pukeudut kotioloissa? Entä kiinnostaako muoti kirjallisuudessa? Tuleeko mieleen kirjailijaa  tai kirjaa, joka olisi vaikuttanut merkittävästi pukeutumiseen ja ehkä jopa aloittanut uuden muodin?

maanantai 29. tammikuuta 2018

Asko Sahlbergin He-romaanista vielä, huoneentauluja


Torremolinos, syksyllä 2017


Asko Sahlbergillä on kirjoissaan lauseita, jotka muistuttavat huoneentauluja, sellaisia joita ennen näki ristipistoin kirjailtuina kotien seinillä. Niissä oli Raamatun lauseita, rohkaisuja ja ohjeita onnellisuuteen. Nykyään näiden tilalla kodeissa on englanninkielisiä Home sweet home -tekstejä, usein isoilla puisilla pölkkykirjaimilla tehtyinä ja kauas näkyvinä.
Sahlbergin mietelauseet ovat tuoreempia, mutta samalla tavalla kiteytettyjä kuin nuo vanhat huoneentaulut. Poimin joitain muistiin romaanista He.


Ihminen ei pääse menneisyydestään koskaan, hän raahailee sitä ympäriinsä kuin vanhaa takkia ja hänet tunnistaa siitä takista, sen näystä ja hajusta.

Jostain syystä ihmisen elämä on rakennettu niin, että sitä taaksepäin katsoessaan joutuu usein kopeloimaan sydänalaansa.

En tiedä Sinusta lukija, mutta minuun  nuo kaksi lainausta sopivat tavattoman hyvin. Lapsena ja nuorena häpesin tiettyjä asioita taustassani,  jopa eristäydyin niiden takia. Myöhemmin olen ollut vain  tyytyväinen siitä, että minulle on tapahtunut kaikenlaista sellaista, mistä voi kertoa selviytymistarinoina. Yhteen aikaan ajattelin, että oli ollut hyvä kokea menetyksiä jo varhain, koska varmaan on olemassa jokin vakio ja olen turvassa, ja että jos jotain vielä sattuisikin, niin olen rokotettu vastoinkäymisten varalta. Tämä ajattelu on tietysti minun positiivisen luonteeni mukaista vaikeiden asioiden hyväksi kääntämistä. Oikeasti mitä tahansa voi sattua milloin tahansa, ja joskus voi tulla 'se suurin', joka on liikaa.  

Keskusteluissa niin blogimaailmassa kuin muuallakin se seikka, että ihminen raahaa mukanaan menneisyytensä takkia, aiheuttaa väärinymmärryksiä, kun ei tiedä, mistä taustasta ja kokemuksista käsin kukin keskustelee. Sanat ovat monesti kirjoitettuina painavampia kuin sanottuina, ja niiden merkitys on meille kullekin hieman erilainen. Sanonta 'toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäästä' on täysin totta. 
Toisaalta, ne erilaiset takit juuri tekevätkin ajatustenvaihdosta kiinnostavaa. 

Vauvojen syntymäasu on sama, äitiyspakkauksen varusteet ovat nekin samoja, mutta jokaisen potkupuvun sisällä on erilaisin ominaisuuksin varustettu lapsi. Joku on valmiiksi hymysuu, toinen näkee kaiken vaikeana. Me  emme näin ollen saa koskaan järjestetyksi kaikille yhtä hyvää elämää, mutta voimme vaikuttaa asiaan tasa-arvoa lisäävin toimenpitein.  

Taaksepäin katsoessa joutuu kopeloimaan sydänalaansa. Mitä me löydämme parinkymmenen vuoden päästä? Mikä meitä kalvaa tätä aikaa muistellessa?
Eilen presidentinvaalien tulosillassa eräs ehdokas toisteli pirteänä, miten uusisänmaallisuudesta on tulossa uusi normaali. Hän takoi tuota lausetta joka käänteessä. Me tiedämme, mitä uusisänmaallisuus pitää sisällään. Liekö valittu presidentti ajatellut tätäkin, kun sanoi, että meillä on hieno maa ja siitä me pidämme kiinni. 


Kauna on huono opettaja.

Syytin pitkään joitain lapsuuteni ihmisiä asioista, joiden olisin halunnut olevan toisin. Se kaunan kantaminen loppui vasta, kun ymmärsin, että he tekivät parhaansa niissä olosuhteissa ja sillä, mitä heillä oli. 'Kantaa kaunaa' on osuva ilmaisu. Kauna on kantamus. Kun sen pudottaa pois, niin olo kevenee. 


Sitä kun ei koskaan tiedä toisen ihmisen pakoista.

Sahlbergin kirjoissa on ihmisiä, joilla on omia pakkojaan. Näkökulmatekniikalla pääsemme kurkistamaan siihen, miten toiset näkevät jonkun ihmisen toimet ja miten ne sitten paljastuvatkin tämän henkilön nahkoihin siirryttäessä aivan muuksi.

He-romaanin Emäntää seurataan paheksuen. Hänen pullopiilonsa tiedetään, ja mitä hän mahtaakaan tehdä Muonamiehen luona? Emäntä itse tietää pakkonsa. Hän kertoo juomisestaan näin:"En ole koskaan valehdellut tässä itselleni: minä hotkin paloviinaa kuin merimies. Mitä muutakaan olisin tehnyt, kun likeisimpinä seuralaisinani ovat suuren osan elämääni olleet tyhjät hetket, unettomat yöt ja niistä kalpeina kohottautuvat aamut." 

Romaanissa Siunaus on mies, Gustav, joka seuraa kadulla vaeltaessaan pakonomaisesti halujensa kohteita, tuossa on lauma heitä, tuossa on Hän. Gustav kammoaa satuttaa ketään, kaikki hänessä kurottaa suojelemiseen. Hän pakenee paikalta kädet vapisten omaan erakkouteensa, mutta ulkopuoliset näkevät hänessä iljettävän rikollisen. 

Me emme todellakaan tiedä toisten pakoista. 
On aivan liian helppoa tuomita ihmisiä jostakin mitä he haluavat, mutta joka on itselle yhdentekevää. Olisi parempi verrata toisen haluja johonkin itselle todella tärkeään. Silloin jää sanomatta, pitääkö noin ajatella ja tuota himoita ja pitääkö taas mennä ja pitääkö aikaa käyttää tuohon, eikö olisi parempi tähän.   

Minunkin on "aivan pakko" kirjoittaa näitä aivoituksiani, vaikka jonkun mielestä - monenkin varmaan - ne ovat typeriä julkaistavaksi ja koko blogikirjoitteluni hyödytöntä ajanhukkaa. 

Kun lapsen on pakko saada jotain aikuisen mielestä turhaa tai turhan kallista, niin ei kannata heti kieltää. Se kielletty asia voi olla, kuten Sahlbergin romaanin Henrik-pojan hevonen, suunnattomasti tärkeämpi kuin mitä lähipiirin aikuiset ymmärtävät.  

Alkukuva ei liity tekstiin mitenkään. Se vain tuntui jotenkin sopivalta. 
Saisipa jostain tänne Välimeren valoa! 


lauantai 27. tammikuuta 2018

Asko Sahlberg, Höyhen

Höyhen ( 2002 ) on Asko Sahlbergin varhaistuotantoon kuuluva pienoisromaani. Samaan aikaan tämän romaanin kanssa hän kirjoitti Göteborg-sarjaansa.
Sahlberg on kuvannut paljon yksinäisiä sivullisia. Hän elää itse maahanmuuttajana Ruotsissa, joten sivullisen tarkkailijan kokemus on ollut hänelle tuttu omassa elämässä.

Luin romaanin Höyhen ja Sahlbergin myöhemmin kirjoittaman romaanin Siunaus peräkkäin ja aloin kirjoittaa niistä samassa kirjoituksessa, mutta huomasin pian, että  ne ovat molemmat niin vahvoja teoksia, että vaativat oman postauksensa.
Yhteistä näissä romaaneissa on oman tahdon menetys. Siunaus kertoo miehestä, jota kahlitsee pakkomielle, ja Höyhen kertoo miehestä, joka on täysin puolustuskyvytön ja toisten armoilla.



Höyhen-romaanin kansi kertoo kirjan ahdistavuudesta. Se on melkein liian ahdistava. Missä on höyhen? 

Ville on kehitysvammainen nuori mies. Sahlberg kuvaa hänen elämäänsä yhden päivän ajalta laitoksessa. Ville ei voi vaikuttaa mihinkään. Häntä työnnetään ja retuutetaan, seinä tulee ja häviää, sohva menee pois alta, joskus tulee suihku, mihin hän haluaisi jäädä. Ympärillä on muita, Toisia, jotka käyttäytyvät arvaamattomasti.  Jotkut Villeä hoitavat kädet ovat lempeitä, useimmat kovia. 

Hän katsoi  seinää ja näki suihkut seinän takana. Inahti, meni seinän ohi sinne missä suihkut olivat. Pysähtyi. kuuma alkoi jyskyttää hänen sisällään. Hän seisoi liikkumatta ja katsoi putkea, kun se meni pitkin seinää, ja kuuma hänessä jyskytti. Hän puristi kaksin käsin suihkukopin reunoja ja näki miten kädet tarttuivat häneen ja häntä raahattiin ja seinät kääntyivät nurin ja kovat äänet kimpoilivat hänen ympärillään ja hänet sidottiin paikalleen, ja hän tunsi kivun, sen äkillisen mustan aallon kuohahtamisen lävitseen. Kuului ääni, kun hän tönäisi itsensä irti suihkukopista. Hänen päässään tykytti, hänen suunsa oli kuiva. 

Ville kokee elämää aisteillaan. Ikkunan kahva on hänelle 'kiiltävä' ja käsiin niiden pureskelemista estämään laitetut pussit ovat 'sininen'. Jos Ville on tottelematon ja repii hampaillaan pois sinisen, kun haluaisi niin kovasti pidellä paljain käsin kiiltävää, häneltä evätään hänen rakastamansa kahvi. 

Villen laitoksen ulkopuolisessa elämässä on yksi rakas ihminen, sisko, jonka hän kuvittelee kaaosmaisen elämän keskelle luokseen. Sisko on auttanut häntä sellaisessa nautinnossa, mikä on häneltä kiellettyä ja minkä hänen kaipaamansa suihku palauttaa nopeina välähdyksinä mieleen. 
Kehitysvammaisten seksuaalisuus on asia, joka taitaa olla edelleen tabu. 

Ville yrittää viestiä lyhyillä ilmaisuilla vaatimattomia toiveitaan, mutta harva ymmärtää niitä. Harva edes yrittää ymmärtää.  

Hän oli istuallaan lattialla, hän huojutti itseään. "Ei."
"Katotaan." Miehen ääni lensi ylemmäs. "Jos multa kysytään, niin toi voitas kyllä yhtä hyvin viedä nurkan taa ja lopettaa. Niinku kaikki muutki."
"Älä puhu tollasia", nainen sanoi. "Älä ainakaan niin että noi toiset kuulee."

Missä on Villen elämän arvokkuus? 

Huomasin, että tänä iltana tulee televisiossa unkarilainen László Nemesin ohjaama elokuva Son of Saul. Näin sen elokuvateatterissa pari vuotta sitten ja jähmetyin katsoessa liikkumattomaksi paikalleni. Minulle tuli nyt ensimmäisenä mieleen, miten Saul Ausländerin elämä parin päivän aikana keskitysleirillä on aivan kuin Villen pitkä päivä vammaislaitoksessa. Molempia siirrellään heidän tahtonsa ohittaen tilanteesta toiseen. Molempien elämä on katastrofaalista. 
Molemmat löytävät jotain, mistä pitää viimeisillä inhimillisyytensä rippeillä kiinni. Mitä se on, se selviää, kun katsot elokuvan ja kun luet Höyhenen. Välillä katoava ja välillä taas löytyvä höyhen on yksi Villelle tärkeä yksityinen asia, mutta on muutakin. 
En tiedä, pystynkö sahlbergeitten jälkeen edes katsomaan Saulin poikaa. Se oli nyt TV-ohjelmissa suomalaisella nimellä, kun elokuvateatterilevityksessä sillä oli englanninkielinen nimi! Nämä ihmisen riistämistä kuvaavat aiheet kohta musertavat minut synkkyydellään. 

Onko Sahlbergin kuvaus Villen tyyppisen kehitysvammaisen ihmisen elämästä todenmukainen? Sitä emme voi tietää. Tärkeintä on, että se tuntuu oikealta ja että se saa miettimään elämää.

Syvän masennuksen tai muun psyyken luhistumisen kokenut voi ehkä oman kokemuksensa kautta ymmärtää jotain Villen elämän pohjattomasta murheesta. 

Villen kautta tulee myös perheenjäsenten ja eri hoitajien erilaiset suhtautumiset kehitysvammaiseen ihmiseen kirkkaana esiin.

Ville takertuu yksittäisiin sanoihin. Turha hänelle on asettaa ehtoja ja uhkailla vähien ilojen pois ottamisella.  

"Ville kahvia", hän sanoi.
"Sulla pyyhkii huonosti"; sanoi nainen hänen vieressään. Sä jäit ilman aamukahvia ja nyt meni jälkiruoka. Eiks kannattais olla kiltisti?"
"Olla", hän sanoi.
....
"Kahvia. Älkiuoka kahvia."

maanantai 22. tammikuuta 2018

Asko Sahlberg, He




Olen tuskin kuullut lumen narskahtelun, kun jo tiedän tulijan. Henrik astuu tapansa mukaan verkkaisesti ja raskaasti, yrittää survoa jalkojaan maan sisään. Niin erilaisia voivat veljekset olla - Erik tarpoo hätäisesti ja kevyesti, hänellä tuntuu olevan ikuinen kiire, hän on tässä ja jo samassa poissa.

Astelen ulos ja siirryn syrjään oviaukosta. Hevonen astelee tallista hitaasti ja korskeasti, röyhkeästi, ilmiselvästi valmiina kuopimaan maahan miehen mentäviä kuoppia mutta päättäneenä silkkaa ylväyttään siitä pidättäytyä. Keskellä pihaa se pysähtyy katsomaan halveksivasti kärryjä ja niissä istuvia matkalaisia, ravistaa tyytymättömästi päätään ja jatkaa painavin kavioin aivan kuin yrittäisi takoa niitä maan sisään, pellon reunaan. Sen ei tarvitse loikata ojan yli, se ylittää ojan vauhtiaan kiihdyttämättä. Vasta keskellä peltoa se kavahtaa laukkaan. 

Näiden kahden sitaatin välillä on vähän toistasataa sivua. Raskaasti askeltava mies aloittaa kirjan ja samalla tavalla painavin askelin etenevä hevonen lopettaa. Tapahtuma-aika ei ole kovin pitkä, mutta siinä tapahtuu paljon, ensin lähinnä muistoissa ja lopuksi kiihtyen räjähdykseen, jossa valheet paljastuvat ja henkilöiden todellinen luonto paljastuu. 

Heti lopetettuani Asko Sahlbergin romaanin He olin valmis lukemaan sen uudelleen, niiden henkilöiden vuoksi, joista paljastuu uutta kertomuksen lopussa ja nauttiakseni hienosta kielestä. Kirjassa ei ole yhtään turhaa henkilöä eikä yhtään turhaa sanaa. 

Minusta tuntuu, että käsissäni on harvinainen sekä juonellisesti että tyylillisesti Täydellinen Romaani. Tämä kirjoitukseni saa toimia kirjavinkkauksena: lukekaa ja nauttikaa!

Takakannen esittelyssä kirjaa verrataan Shakespearen näytelmiin petoksesta ja kostosta. Minulla taas tulevat mieleen etelävaltiolaisdraamat, Steinbeckin romaani Eedenistä itään ja Elie Kazanin sen pohjalle rakentama elokuva, William Faulknerin romaanit sekä jotkut Tennessee Williamsin näytelmät.
Ihmissuhteissa on selvittämätöntä. Talon ihmiset tarkkailevat toisiaan ja varovat kohtaamisia. Lukija ymmärtää, että jotain on tapahtuva. Ilmapiiri on uhkaava ja odottava. 

Kirjan kertojina vuorottelevat  Muonamies, Emäntä, veljekset Henrik ja Erik, taloon adoptoitu poikien serkku Mauri, Erikin vaimo Anna sekä kerran lyhyesti kruununvouti ja eräs tietty sisäpiika. 

Kun kytenyt kauna lopulta pääsee irti, se roihahtaa. Lopuksi voidaan kysyä, kuka on onnellinen ja kuka ei. Minä ainakin jäin kysymään.
Toinnuttuani lopun tapahtumista, aloin kuvitella jatkoa joidenkin kirjan henkilöiden elämään. Siellä on myös pieni mahdollisuus isoon onneen. Kukaties.

Kirjan englanninkielisen käännöksen nimi on The Brothers. Veljekset ovat pääosassa, joten nimi sopii hyvin, mutta kyllä He voi viitata myös kaikkiin romaanin henkilöihin yhdessä, he kohtalonsa vieminä, tai veljesten ohella muihin henkilöihin parittain. 
He on sisällöllisesti hyvä, mutta muutoin outo ratkaisu kirjan nimeksi. Luulin ensin, että kyseessä on englanninkielinen kirja, hän.

Ai niin, kirjan tapahtuma-aika on 1808 -1809, Suomen sota on juuri päättynyt. Vaikka kyseessä on historiallinen romaani, niin tapahtuma-ajalla ei niin ole väliä. Sekä aika että paikka ovat näyttämö, jolla tapahtuu ikiaikaista. 
Paikka on maaseutu Vaasan lähellä. Vaasassa käydään asioimassa, eräs henkilöistä kaipaa pääkaupunkiin Turkuun, ja levottomin, Henrik, liikkuu ulkomaita myöten. 

Jäin miettimään Hevosta. Henrik leimautuu välittömästi tähän hirviöön, jota muut kauhistelevat. Hän sulautuu Hevoseen, hän on kuin sen selkään syntynyt. Kentauri? "Sen nimi on Hevonen!" toistaa Henrik epäilijöille, jotka penäävät itsestäänselvää. 
Tunnen niin paljon sympatiaa Henrikiin. 

Ja ei kun lukemaan uudestaan... 

Olen lukenut Sahlbergiltä toistaiseksi kaksi teosta, Suomesta Ruotsiin lähetetystä sotalapsesta kertovan Irinan kuolemat, siitä olen blogannutkin, ja nykyaikaan sijoittuvan Amandan maailmat, jossa päähenkilönä on kehitysvammainen, vanha nainen. He on aivan erilainen kuin nämä kaksi. 

Jatkan Sahlbergin lukemista. Olen juuri varannut teokset Siunaus ja Höyhen

------------

illalla

Toinen lukukerta kannatti. Luin kuin katsoisin elokuvan, lähes yhtä päätä. Joitain lauseita luin ääneen, kuulostellen.
Nyt pyörii mielessäni edellisen kirjoitukseni kommenteista Pekan lause:"Kirjat ovat yksi osoitus minulle siitä, että ihmiskunta on saanut aikaiseksi myös hyvää ja kaunista."


perjantai 19. tammikuuta 2018

Pelasta minut!




Mitä tapahtuu, kun näet tällaisen hyllyn kirjastossa. Alat kierrellä sitä hämmentyneeenä, pysähdyt, otat käteesi yhden kirjan ja toisen. Mitä, jokaisen kirjan välissä on kirjanmerkkinä vetoomus: Lukisipa joku minut, Lainaa minut, et kadu, En ole käynyt missään aikoihin, Karkoitus varastoon uhkaa, Kukaan ei ole koskaan lainannut minua, Pelasta minut! 

Kukaan ei ole koskaan lainannut minua kuulostaa ihan samalta kuin kukaan ei ole koskaan rakastanut minua. Pelasta minut! Kyllä, kyllä pelastan...
Lainasin Juhani Peltosen lyhytproosaa, "sanarkiaa" sisältävän kirjan Lähes täydellisiä käsityksiä kaikesta, välissä lappu Olen nähnyt mihin lainaamatta jääneet kirjat joutuvat ja kirjastoreissullani mukana ollut mieheni lainasi Veikko Ilmastin muistelmateoksen Koiviston poika ja Zhadanovin lupaus. Sen välissä on lappu Alahyllyltä aitiopaikalle! Meidän olohuoneen pöydän pää on nyt se aitiopaikka.

Mistä tempaus lähti? Kouvolan pääkirjaston virkailija Tommi Yläoutinen oli huomannut, että on paljon tasokkaita kirjoja, jotka jäävät hyllyyn ja ideoi nostaa näitä kirjoja esiin inhimillistettyinä. Tunteisiin vetoava näyttelypöytä on saanut valtavan suosion. Sitä on tultu varta vasten katsomaan ja kirjoja lainattu solkenaan, oltu liikuttuneita ja keskusteltu toisten pöydän ympärille jähmettyneiden kanssa. Olipa joku sanonut haluvansa adoptoida jonkin näistä kirjoista ja ryhtyä sille ystäväksi. 

Yläoutisen ideasta on noussut someilmiö ja kirjanpelastushaaste. Kirjaston Facebook-sivulla on näyttelystä video, jota on käyty katsomassa aivan eri määrin kuin mitään aiempaa. Xamkin (kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun) luovien alojen projektipäällikölle Kirsi Purhoselle oli  käynyt kuten muillekin, pöytä sai pysähtymään, minkä seurauksena hän myötätunnosta kirjoja kohtaan ja kirjaston luovuudesta ihastuneena kirjoitti tviitin, joka lähti lentoon. Hän käynnisti myös haasteen #lainaakirjaedeskerrankuussa

Kirjastovirkailijat arvelevat, että tempauksen suosio on vastalause nykypäivän kiivaalle tahdille. Kirjan ikähän on yhä lyhyempi, kuten vaatteiden ja kodin esineiden. Eräs asiakas oli verrannut  kertakäyttöistä suhtautumista kirjoihin ruokahävikin hyväksymiseen. 

Kirjastot eivät voi säilyttää kaikkea, seinät tulevat vastaan, se on selvä. Virkailijoiden on suoritettava karsintaa ja samalla yritettävä säilyttää hyllyillään hyvä kokoelma. Olisi kuitenkin hyvä, että kirja luettaisiin edes kerran ennen kuin se joutuu myyntipöydän kautta silppuriin. 

Minusta parasta kirjastoissa on juuri se, että niissä on eri aikojen kirjallisuutta, myös vanhempaa, kerroksia historiastamme. Miten me voisimme ymmärtää nykyaikaa katsomatta taaksepäin?

Lainaan lopuksi kirjastonhoitaja Arja Kuismaa Kouvolan Sanomien haastattelussa.
- Kirjamaailmassa hehkutetaan jatkuvasti vain uusimpia, varatuimpia ja eniten myytyjä. On virkistävä ajatus, että jotakin hyvää on ollut piilossa alahyllyllä, ja nyt se pääsee esiin. 




maanantai 15. tammikuuta 2018

Hanna Ryti, Syli



Hanna Rytin esikoisromaani Syli on romaani ihmisen ikävästä toisen luo. Sen tyylilaji on farssimainen chicklit. 

Pastori Ritva, Ritu, seksifantasioissaan Mimosa ja lopuksi nimenvaihdon tehtyään Rea asuu kahdestaan teinipoikansa Pietun kanssa. Ritu on pettynyt avioliitossaan, eronnut ja potee kroonista yksinäisyyttä. Hän tarrautuu mustasukkaisesti ystäviinsä. Hän on myös hurjassa seksin nälässä. 
Kirja alkaa hierojan pöydältä, jossa Mimosa himoitsee hierojaansa ja kuvittelee hänelle ajatuksia, joita tällä perheellisellä miehellä ei ole. Kun hieroja Jorma ei ymmärrä pitkiä katseita, Mimosan on tehtävä aloite, mikä saa Jorman laittamaan hänet tauolle jäähtymään. Ritu ei usko, vaan aloittaa häirinnän. 
Kotiin tunkeutumisessa ja pensaissa lymyämisessä on vieraannuttavaa yliampumista. Miten uskottavaa muka on, että joku luulisi tekevänsä itsestään tunnistamattoman mustilla laseilla ja hiusten siirtelyllä? 
Suntio Petrin kanssa Ritu-Mimosalla on tyydyttävää seksiä, mutta kun Petri haluaa oikeaa suhdetta, jossa tutustuttaisiin toisen ystäviin, niin sehän ei sovi kotileikkejä kammoavalle Ritulle. 
Rakastuminen Kateriinaan tuntuu perustelemattomalta ja laskelmoidulta. Pappi ja lesbosuhde.

Iso plussa tässä romaanissa on  teinien haparoinnin kuvaus. Pietu-poika katselee aikuisten kohellusta tarkkanäköisesti. Äidin ja pojan epäily toistensa vähäisestä välittämisen asteesta liikuttaa.
Pikkuhiljaa alkaa tuntua, etten mä kiinnosta sitä yhtään. Sille on aivan samantekevää, missä mä pyörin ja mitä teen, Se ei koskaan kysy multa mitään, se ei koskaan sano mitään mihinkään, paitsi jos se vastustaa jotain mitä haluan tehdä. 
Näin tuntee Pietu, Entä Ritu?
Pystyn olemaan hiljaa lentokentälle asti. Siellä ratkean,
- Olkaa sitte varovaisia. Ja mitään huumeita ette sitten käytä. Älkääkä minnekään pimeille kujille menkö, ja ottakaa taksi, jos liikutte iltaisin. Ja Pietu, sä oot alaikänen muista se.

Lopussa Rea pehmenee ja pääsee sitoutumisen peloistaan. Tässäkin tarinan vaiheessa minua viehättää eniten Pietun asennoituminen.
Mä nään syrjäsilmällä kun äiti ja  Petri pussaa. Get a room, tekisi mieli huutaa, vaikka ei se ole mitään nuolemista. On aivan helvetin vaikeaa totutella ajatukseen, että joutuu katselemaan äitinsä pussailua. 

Pietua ärsyttää kuvitella äidilleen seksiä. Ihmeekseni huomaan, että tässä kirjassa seksin kuvaukset eivät ollenkaan ärsyttäneet minua, kuten niin monessa muussa, banaaliudellaan. Komiikka pelasti. 

Pieni kirja, isoja teemoja, kevyesti.

Yksi kohta kirjassa hykerryttää minua. Otan sen tänne loppuun, jos se vaikka herättäisi keskustelua. Rea on juuri päättänyt, että suhde naisen kanssa olisi helpompi kuin miehen.

Jos Kateriina olisi hetero, se olisi kyllä haukkunut miehensä nimeltä ruokapöydässä, kuten kaikki kunnon mammat lounaalla tekevät. Meidän Mauri on niin saamaton vätys. Joudun sille kalsaritki ostamaan, muuten se kulkee reikäsissä. Ja vaatteet se jättää just siihen keskelle lattiaa, mihin se ne riisuu. On se niin söpsä. Inhon väristys kulkee pitkin selkäpiitä. Ihan kuin ne puhuisivat koirasta tai minipossusta. Onneksi en ole koskaan joutunut elämäntilanteeseen, jossa alkaisin huolehtia aikuisesta ihmisestä kuin maskotista. Kas kun eivät pyyhi miestensä perseitäkin.

Tuntuuko tällainen puhe tutulta? 

Entä millä nimellä kutsutte miestänne julkisesti arvon naiset? Onko hän mieheni vai Mauri vai Muttinen (Muttinen sitä ja Muttinen tätä, voi sitä Muttista) vai Isäntä vai meidän isä vai kultapuppeli? Onko yksityisessä ja seurassa käytetyssä nimessä eroa?

Entä miehet? Asuuko teillä Liisa vai muija vai Emäntä vai meidän äiti? 

Filosofi Esa Saarinen puhui tästä nimiasiasta jokin aika sitten Hesarin artikkelissa ja oli sitä mieltä, että koska me rakennamme sanoilla todellisuutta, niin on aivan eri asia, onko vierellä eukko vai rakas. 

Näyttelijä Kai Lehtinen käyttää pakinoissaan vaimostaan kivaa ilmaisua Nainen, joka meillä asuu. Minusta siinä on jännitystä. Toinen ei ole mikään keittiöpiika vaan Nainen. 

Tietysti noissa nimityksissä saattaa olla jotain kodikasta hempeilyäkin ja perheen keskeistä vitsiä. Minun on sitä kyllä vaikea tajuta. Itse en haluaisi mieheni Unton kutsuvan minua äidiksi. 
Jotkut luulevat, että kun perheeseen tulee lapsia, niin kaikki pitää nähdä heidän kauttaan ja vanhemmat muuttuvat toisilleen äidiksi ja isäksi ja isovanhemmat omille lapsilleen mummiksi ja vaariksi. Haloo, eivät lapset niin yksinkertaisia ole! 

Syli on hyvä nimi tälle romaanille. Se kertoo, mistä on kyse. 
Lopussa Rea saa pidellä sylissään ystävän vastasyntynyttä vauvaa, jonka läsnäolo saa hänet tuntemaan, ettei siinä hetkessä millään muulla ole väliä. 

Kansi on halju ja omituinen, kuin vankila. 


Jälkimietteitä 16.1.

Olen lukenut vähän chicklitiä. Juonikuvio lienee yleensä perinteinen, henkilö seestyy aikansa kompuroituaan. Lapsen syntymä on varma tyynnyttäjä, kuten se usein tosielämässä onkin. Riikka Pulkkisen kirjassa Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on samantyyppinen ratkaisu. Pidin Pulkkisen kirjasta kovasti, pidän sitä itse asiassa hänen parhaimpanaan. 

Vielä pitää lisätä, että en tarkoittanut noilla puolisoille annetuilla nimillä joidenkin blogeissaan käyttämiä perheenjäsenten peitenimiä. Ne ovat tietenkin intimiteettisyistä ja niissä on mitä kekseliäimpiä kivoja nimityksiä. Tosielämän tilanteet ovat kyseessä, bussissa kuullut keskustelut ja tietysti joidenkin nettisivujen yhteisölliset mammojen tunteenpurkaukset. Tämä selitys siksi, että nykyään loukkaannutaan vähästä ja ettei kukaan käsittäisi minua väärin. 

Kahdesti elokuvissa ja kahdesti teatterissa

Tämä kuva on kangaskassista, joita on myynnissä Suomen valokuvataiteen museon kaupassa Kaapelitehtaalla. Kävin siellä viikko sitten, kos...