torstai 25. elokuuta 2016

Vesa Haapala, Karhunkivi




Kaksi rajaa, jotka leikkaavat toisiaan: kuoleman raja ja sinun itsesi raja. Käsität ne joskus. Ehkä joskus ymmärrät, että minun oli oltava siinä, ei ollut muuta vaihtoehtoa, tarvitsit minua. 

Pysäyttävä, vaikuttava, miettimään jättävä, kaunis, runollinen, surullinen, yhteiskunnallinen, ajankohtainen, haastetta antava, monitasoinen. 

Yritän löytää adjektiiveja, joilla kuvaisin lukuelämystäni, kun olen lukenut Vesa Haapalan tuoreen romaanin Karhunkivi (2016).
Olen kirjan kauneuden ja siinä kuvattujen ongelmien mykistämä, mutta yritän silti kirjoittaa jotakin. 

Karhunkiven minä-kertoja on vantaalainen, keskiluokkainen kolmen lapsen isä Lasse, kirjastovirkailija, joka työnsä ja perheen hoitamisen lisäksi opiskelee ja kirjoittaa laajaa esseetä elokuvista. Hänen lepopaikkansa on mökkipalsta. Se mistä mies tarvitsee lepoa on yksi lapsista, isäänsä yhä pahemmin haastava varhaisteini-iässä oleva psyykeongelmainen poika.

Isä kirjoittaa pojastaan ja välillä suoraan pojalleen sinä-muodossa. Perheeseen kuuluvat myös opettajana toimiva äiti ja kaksi tyttöä, joista varsinkin pieni, luottava ja valoisa Lumi antaa isälleen paljon iloa.  

Millaista on olla erityislapsen vanhempi? 
Se on jatkuvaa varuillaan oloa ja pelkoa, nolatuksi tulemista ja rajojen koettelua.
Se on myös voimatonta taistelua kaupungin byrokratian rattaita vastaan. Erityisluokka halutaan hajottaa ja siirtää oppilaat tavallisiin luokkiin, mikä tietenkin naamioidaan pedagogisesti edistykselliseksi toimenpiteeksi. Vanhempien valitus jätetään käsittelemättä. 
Keskustelut psykologin kanssa eivät myöskään johda mihinkään. Ne ovat ongelman laastarointia paremman puutteessa.

Minä ymmärrän häntä. Aivan kuten kaikki muutkin hän vain yrittää saada kiinni mielihyvästä tässä elämässä, joka murtuu kaikkialta, mutta hänen mielensä on aivan liian nopea, se ei sopeudu edes sekunnin odotukseen. Tahtoisin nähdä jotakin parempaa, mutta vertailukohdat, jotka saan päähäni... Ja apu, jota olemme saaneet.  

Hyvinvointiyhteiskunnan rapautuessa perheellä on tiukkaa taloudellisesti. Pojan salaa tekemät laskut ja muu toilailu maksavat liikaa, kun budjetti on muutoinkin tarkkaan suunniteltu. 
Pahinta on se, että poika ei tajua syyllisyyttään, vaan sysää syyn teoistaan vanhemmilleen. Manipulointi, solvaukset, koko illan kestävät raivoamiset ja uhkaukset syövät isän mielialaa niin, että hän alkaa ymmärtää niitä miehiä, jotka epätoivo johtaa epätoivoisiin tekoihin.  

- Lauri. Näinkö me aletaan joulu?
- Tiedätkö... Sulla on ihan naisen jalat, kun oot noissa kalsareissas... Äläkä pidä tota t-paitaa, sun miestissis näkyy... Jos te ette olis tollasia nihilistejä, mun ei tarttis varastaa.

Yhteisillä kalaretkillä poika rauhoittuu. Ne ovat suvantoja sodankäynnissä. Luonnonkuvaukset  ja raivaustyöt mökkipalstalla ovat suvantokohtia myös lukijalle. Niissä hengähtää ja kokee, että onneksi, onneksi tällä parhaansa yrittävällä isällä on tämä hengähdyspaikka. 

Minua koskettaa kirjassa perheen isän ahdinko ja hänen myötätuntonsa sekä poikaa että yhteiskunnan vähäosaisia kohtaan, samoin kuin puolisoiden hyvä suhde ja toistensa tukeminen. 
Niin paljon kuvataan huonoja avioliittoja, miksei toimivia ja hyviä? 

Mieleeni nousee muita kirjailijoiden kuvauksia vaikeista lapsista ja vanhempien huolesta. 
Lionel Shriverin romaanissa Poikani Kevin on sama huolestunut varuillaan oleva tunnelma. Olen tyytyväinen, että Haapalan kirjassa vanhemmat ymmärtävät vaikean tilanteen samalla tavalla eivätkä riitele pojan asioista. Syyllisyyttä he kyllä molemmat tuntevat, liikaakin, ja kyselevät, olisiko pitänyt ymmärtää toimia toisin ja missä kohtaa. Vanhemman osa on huolehtia, huolehtiminen on osoitus rakkaudesta. 
Doris Lessingin kirja Viides lapsi on klassikko oudosti käyttäytyvästä lapsesta, Benistä, käenpojasta perheessä, mutta ei kai Lauri sentään ihan niin parantamaton voi olla? Benhän on kotoisin jostain kaukaa esihistorialliselta ajalta, minkä Lessing kertoi jatko-osassa Ben, in the World.  

Jossain kohti lukemisen aikana ajattelen myös Knausgårdin Taisteluni-sarjan isän huolta arasta lapsestaan ja eläytymistä tämän tunteisiin. 

Kuinka pitkälle vanhemman pinna ja ehdoton rakkaus kestää? Tappouhkauksiin asti! Päällekäymisiin? Miten väkivallattomuus-periaate voi toimia, jos iso lapsi hyökkää kimppuun? Raivoon määrätyt pillerit loiventavat tunteita, mutta voivat saada aikaan muuta pahaa.  

Myös Lauriin kiintyy ja toivoo, että tämä rauhoittuisi isänmurhassaan. Edes lepäisi välillä. Entä sen jälkeen? 
Kun isä saa hellittää, on aika kysyä, miten hän on selvinnyt?
  
Vesi on alkanut poreilla keittimessä. Kytkin naksahtaa äänekkäästi. Pyydän sinut pöytään. Vesi lähettää yhä kuplia, kun kaadan sitä riisinauhoille. Istumme odottamaan. Hämmennän sitä haarukalla ja sinäkin, ja äkkiä elämä on päällä kaikessa keskeneräisyydessään. Se ei ala mistään eikä se lopu mihinkään. Vasta nyt tajuan, miten vähän iloa on jäljellä.

Kirjan tiheä, nopeita siirtymiä sisältävä loppu kannattaa lukea tarkkaan. Minut se pysähdytti ja sysäsi lukemaan kirjaa uudelleen.  
Se, että kirja sisältää jotain arvoituksellista ja houkuttelee uudelleenlukuun on minulle hyvän kirjan ominaisuus.   

Pidän kirjan tyylissä proosan ja runollisuuden yhdistämisestä. 
Ajatteluprosessien kuvaaminen mielleyhtymineen ja muistoineen tekee kertoja-isästä elävän. Hän on ajamassa Lidliin tai istuu bussissa matkalla töihin, mutta hänen ajatuksensa liikkuvat ajassa ja paikassa, todessa ja fiktiossa. 
Ajattelu on paikka, jossa pääsee pois nykyhetkestä, mutta kun ihminen joutuu liian ahtaalle, myös hänen ajatuksensa jähmettyvät polkemaan tiettyjä ahtaita polkuja. 

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden lehtori. Hän on julkaissut tätä ennen kolme runokirjaa: Vantaa (2007), Termini (2009) ja Kuka ampui Ötzin? (2012). Vantaa oli Helsingin Sanomien esikoispalkintoehdokkaana ja Runeberg-ehdokkaana ja voitti Kalevi Jäntin palkinnon.   
Kuka ampui Ötzin on yhteistyö graafikko Markus Pyörälän kanssa, joka on suunnitellut myös Karhunkiven kannen.

Kansi on erittäin osuva. Sen keskeneräisyys kuvaa kirjan tunnelmaa. Vaikka kuinka yrittäisi ei saa otetta, vaan kuva hajoaa; poika, josta pitäisi pitää kiinni, pakenee ja ehkä, ehkä saa maata jalkojensa alle. 

Pyyhin nokea housuihin ja yritän ajatella, ettet tarkoita mitään siitä, mitä tapahtuu. Et tee tätä, askelesi eivät vain tapaa maata. Enkä minäkään kaikkea, mitä teen. Tahdon kestää, vaikken jaksa. Saat olla missä olet, sitä minäkin tahdon. Tahdon, että näet eteenpäin. 


lauantai 20. elokuuta 2016

Liebster Award -tunnustus ja haaste eteenpäin



Nyt taitaa olla uusi kierros Liebsteriä menossa. Olen jo kerran osallistunut tähän, mutta ei se mitään. Tässä on taas eri kysymykset. Kiitos tunnustuksesta Riitta K blogista Kirja vieköön. On muuten kiva nimi Riitan blogilla, ihan parhaita.

Haasteen säännöt:
1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5 - 11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Kohdat 1 ja 6 on nyt täytetty ja käyn käsiksi Riitan minulle esittämiin kysymyksiin.

1. Mistä maasta löytyy lempikirjailijasi? Mainitse 1 - 5 kirjailijaa, mutta tietysti eri maista.
Etelä-Afrikka: J. M. Coetzee
USA: Toni Morrison
Suomi: Heidi Köngäs

2. Mainitse edellisen kysymyksen kirjailijan/kirjailijoiden kirja, josta olet postannut ja linkki olisi myös kiva. 
Coetzeeltä ja Morrisonilta olen lukenut varmaan kaiken muun paitsi tietokirjallisuutta ja esseitä, ja Coetzeen kirjeenvaihtokirja Paul Austerin kanssa Here and Now: Letters 2008 - 2011 on sekin vielä lukematta. Kaikista en ole postannut. Luin juuri uudelleen Morrisonin Tervanuken , josta jotain ajatuksia myöhemmin.
Heidi Köngäkseltä on viimeisin, Hertta, lukematta, kahdesta hänen kirjastaan olen kirjoittanut. Luvattu kolahti minuun niin, että kun joku vain mainitseekin kirjan nimen, niin minulla nousee ihokarvat pystyyn ja tulee viluinen olo.  

Coetzee-linkki, Hämärän maat
Morrison-linkki, Armolahja
Köngäs-linkki, Luvattu

3. Kuinka monta kirjaa on kotikirjastossasi - suunnilleen? 
Minäpä otin ja laskin ne! Olohuoneen isossa hyllyssä on 673 kirjaa, minun työhuoneessani on 487 opusta ja ja miehen 276. Lisäksi sängyn alla on laatikossa pino yli kymmenen vuotta sitten Anjalan sivukirjaston lopetuksesta ostamiani kirjoja ja lahjakaapissa paljon kirjoja, joita en olekaan tullut antaneeksi lahjaksi. Kirjastosta on säännöllisesti lainassa parisenkymmentä teosta. 
Puolet kirjoistani on jo opiskelijana ostamiani englanninkielisiä romaaneja. En pysty ostamaan paljon lisää, koska en saa niitä mahtumaan mihinkään. 
Ai niin lastenkirjat, ja keittiössä on keittokirjat ... ja yöpöydillä muutamia... 

Haa - Anjalan loota! En muistanutkaan, että minulla on Plathin
 The Bell Jar suomeksi. Ja Oriveden opit pitää lukea hetimiten. 

4. Kirjahyllysi aarre?
Meidän hyllymme sisältö on sekalainen ja kerroksellinen, samoin kuin kotimme sisustus.  
Saattaa siellä joukossa olla aarteitakin!
 

5. Mitä harrastat lukemisen ja bloggaamisen lisäksi?
Käyn kirjoituspiirissä, pilates-tunneilla ja satunnaisesti elokuvakerhossa. Elokuvissa muutenkin (tänään Tanna!), teatterissa, näyttelyissä ja konserteissa. Kävelen, uin ja pyöräilen. 
Olen hulluna muotiin ja designiin. Meillä ei ole designhuonekaluja enkä omista kalliita vaatteita, tykkään katsella niitä taiteena. Poikkean usein Helsingissä käydessä designkaupoissa. Olen sitä mieltä, että Helsinkiin pitäisi ehdottomasti saada kunnollinen laaja suomalaisen designin museo. Nykyinen  entiseen oppikouluun tehty on aivan liian ahdas. Sen uuden kirjasto-monitoimi -talon, Helsingin keskustakirjaston, sijasta olisin ottanut uuden designmuseon. 
Käyn mielelläni kulttuuritapahtumissa. Olin juuri torstaina kirjajulkkareissa Helsingissä. Tilaisuudessa ravintola Dubrovnikissa esiteltiin yhdeksän kirjailijan uutuudet haastatteluin ja Stella Polaris-teatterin improvisoinnein. Ostin kaksi kirjaa - vaikka ne eivät mahdukaan minnekään.



6. Luetko yhtä kirjaa kerrallaan vai montaa samanaikaisesti?
Yleensä yhtä.

7. Missä ja mihin aikaan vuorokaudesta luet pääsääntöisesti?

Nykyään luen milloin vain, koska olen eläkkeellä. Työaikana luin iltaisin kotona ja lyhyillä työmatkoilla bussissa. 

8. Jos kirjoittaisit kirjan, mikä olisi sen aihe?

Eläkkeelle jäätyä ajattelin, että kirjoittaisin kouluelämästä. Sitten se ei enää kohta kiinnostanutkaan. Sellaista ylilyöntiä ja kohkausta on kyllä parhaillaan ilmassa uuden opetussuunnitelman ja säästöjen yhtäaikaisessa läpiviemisessä, että houkutus kirjoittaa on alkanut uudelleen kutkuttaa mieltäni.  
Kirjoitan ehkä lähipiirille omakustanteen tuokioista elämässäni, parhaista ja pahimmista. 

9. Syksyn hyvät ja huonot puolet?
Hyvät: värit, syksyn sato, kaamosvalot, joulun odotus
Huonot: pimeys, koleus

10. Hullaannutko joulusta? 
Tottamooses hullaannun! Nyt olen jo alkanut suunnitella joululahjoja. 

11. Kuinka nollaat nuppisi? 
Jos olen pähkäillyt liikaa asioita ja väsynyt, niin katson jotain kevyttä telkkarista tai lueskelen naistenlehtiä.
Silloin tällöin, edellisestä kerrasta on vuosia, lähden yksin Välimeren alueelle lämpimään aikaan, kun merivesi on lähemmäs 30 astetta. Lämpimissä, silkin tavoin hyväilevissä aalloissa keinuminen, raukeat ihanat päivät aurinkovarjon alla ilman muuta ohjelmaa, vain aurinko, meri ja hiekka ja tietysti lukemista, ja ympärillä tuntemattomat kanssaihmiset. Tällä meditaatiolla nollaan nuppini parhaiten. Seuraava meditointimatka koittaa syyskuun alussa.

Mallorcan Alcudiassa 2014,  isolla porukalla, mikä on myös
hauskaa.

Haastan kaksi bloggaria, joiden blogeilla on hauskat nimet:
Jori, Kaiken voi lukea - Jori, niin minustakin!
Minna, There's no such thing as too many books - Minna, I agree!
Ja vielä kolmantena:
MarikaOksa, Oksan hyllyltä - Marika, jospa sieltä hyllyltä löytyisi vastauksia!

En jaksa keksiä uusia kysymyksiä. Vastatkaa noihin samoihin, kiitos!

Mukavaa viikonloppua!

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Hanneriina Moisseinen, Kannas




Hanneriina Moisseinen on taitava sarjakuvaromaanien tekijä. Hänen viimeisin teoksensa Kannas (2016) kertoo evakkoon lähdöstä Karjalankannakselta kesällä 1944.

Kirjassa on vuoroin tekijän lyijykynäpiirroksia ja Puolustusvoimien arkistosta saatuja autenttisia valokuvia tuolta ajalta  
Tuntuu kuin kyseessä olisi elokuvakäsikirjoitus ruutuineen. Sarjakuvaan on myös sävelletty musiikki, jonka voi kuunnella netistä. Säveltäjä on Eero Grundström. Linkki!

Tarinasta erottuu muutamia henkilöitä, joiden kohtaloon palataan yhä uudelleen, mutta päähenkilönä on myös koko evakkokansa lehmineen. Lehmät täytyy saada mukaan, ja niiden evakuointia hoitaa nuori karjakko Maria Shemeikka. 
Suhde eläimiin on läheinen. Paitsi lehmiä, mukana kulkee myös lampaita, ja lapset kuljettavat evakkomatkalla sylissään kissanpoikia. Hevoset kaatuvat rintamalla siinä missä miehetkin. 

Marian ohella kirjan läpi kulkee toinenkin henkilö, ruumiskasan alta esiin kaivettu sotamies Oksalan Auvo, joka hoipertelee puhetaitonsa menettäneenä rintamakarkurina pitkin metsiä. Häntäkin, tärähtänyttä ihmisrauniota, tarvittaisiin vielä paarinkantajaksi. Ville Kivimäen tietokirja Murtuneet mielet saa Auvon hahmossa kuvituksen. 

Auvon ja Marian tiet yhtyvät, kun Auvo lähestyy sopimattomasti yksin kylään jäänyttä Mariaa. Yksin jääneen naisen tilanne sotaoloissa ei ole helppo.



Kasvokuvan ympäri kiertävä pikkuruinen teksti on Suomen kansan vanhoista runoista, Kuta itketät, ikävä.
Ei tiedä sitä sijoa 
kuhun kuolema tulevi
henki heikko katkiavi, 
kun mie kuljen tien kotihin
tien rikoille riuahtanen
linnut syöpi minun lihani
korpit luuni korjoavat. 
Vaan kun kuolisin kotihin, 
ei linnut lihoja saisi, 
korpit luita korjoaisi.

Sivujen alalaidassa kulkee englanninkielinen käännös, kääntäjä on Pauliina Haasjoki. Tämä runo kuulostaa hienolta englanniksi. 
...
Would that I died at home, 
no birds would eat my flesh, 
no ravens pick my bones.

Radiolähetys kertoo ajan selostustyyliin, miltä Kannaksella näyttää. Teksti on aitoa Ylen Arkiston äänitteistä poimittua selostusta.
Hyvät kuuntelijat! Kannaksen kansa on jälleen maantiellä. Vihollisen hyökkäys on työntänyt sen pois kodeistaan ja se matkaa nyt tavaroineen ja vähine omaisuuksineen muuta Suomea kohti. Me olemme nyt täällä eräällä kannakselaisella maantiellä seuraamassa evakuointia ... ja olemme saaneet nähdä sydäntäriipaisevan kuvan siitä, mitä merkitsee, kun kokonainen heimo joutuu muuttamaan pois kodeistaan...

Lopussa on lyhyt luku "Helsinki 2017". Karjakko Maria Shemeikka on siinä kumara vanhus, joka kulkee Itäkeskuksen näköisessä paikassa. Kerrostalokodissaan hän palaa evakuointiajan muistoihin katselemalla valokuvia ja seinätauluaan. Kaipaus on kova. 



Kirjan piirrosjälki on toistunut osaan kuvista tuhruisena, osaan todella kauniissa harmaan sävyissä. 
Mustanharmaat piirrokset ja vanhat kuvat muodostavat tyylikkään kokonaisuuden. Piirrosten fiktiivisen tarinan väliin sijoitetut valokuvat kertovat, että kyllä tämä on ihan totta. Takakannessa asia ilmaistaan näin: "Kyl meilt iha kaikki jäi!"

Kun katsoo kuvia raunioista,  tulee epätodellinen olo. Missä minä juuri näin noita? Aika on toinen ja paikka on toinen, mutta kärsimys on sama Kannaksella ja Aleppossa. 


sunnuntai 14. elokuuta 2016

Einar Már Guðmundsson, Kaikkeuden enkelit





Sairauteni ei ole koskaan kysynyt, milloin minulla on syntymäpäivä tai onko joulu tai pääsiäinen.
Ensimmäisen kerran jouduin sisään vähän ennen pääsiäistä. 
Pääsiäisenä isä ja äiti tulevat käymään. 
Istun oleskeluhuoneessa tai oikeammin sanottuna retkotan kuin rätti, sillä olen saanut niin paljon lääkkeitä, etten pysty liikkumaan. Silmät kiiltävät. En pysty puhumaan. 
Äidillä on pääsiäismunia mukanaan ja kuulen hänen sanovan apealla äänellä:"Toivottavasti sinä pystyt syömään nämä, Pauli pieni."
Aion vastata, sanoa "kiitos" tai jotakin muuta, mutta minulta pääsee vain yksitavuisia äännähdyksiä ja kieli on sanojen tiellä. Kuulen päässäni jonkin lauseen mutta en muista, kuinka se alkaa. 

Kaikkeuden enkelit (1995, alkuteos Englar alheimsins 1993) on islantilaisen Einar Már Guðmundssonin romaani, jonka minäkertojana on mielenterveyspotilas Paul.

Paul syntyy Natoon liittymisen päivänä 30.3. 1949. Kun isä pääsee sairaalaan, kyyneleet valuvat pitkin hänen poskiaan, ehkä liikutuksesta pojan syntymän vuoksi, ehkä kyynelkaasusta, jota hän on saanut silmiinsä jouduttuaan keskelle mielenosoitusta, jossa poliisi taltuttaa kansanäänestystä vaativaa hurjistunutta ihmisjoukkoa. 

Paul miettii historiallisen hetken symbolista merkitystä sairastumiselleen. Hallitus ja 'alltingetin' jäsenet ovat ikäänkuin vahvistaneet  toimillaan hänen päähänsä myöhemmin asettuvan sekasotkun.

Paul kertoo elämästään liikkuen kuulaista lapsuuden hetkistä piinaavan päänsäryn ja hurjan sekoamisen kautta erilaisiin tilanteisiin, toipumisvaiheisiin kotilomille ja uusiutuviin sairaalajaksoihin, lisääntyvään itseymmärrykseen ja lopun hiljaiseen kauneuteen.

Kerronnassa vaihtelee ilo ja alakulo. Paulista nousee tarinan edetessä esiin monitasoinen persoona, älykäs ja huumorintajuinen mies, jota kohtaan lukija tuntee myötätuntoa. 
Paul on myös hyvin empaattinen ihminen. Hän kuittaa huumorilla kohtaamisensa pahojen ihmisten kanssa ja kuvaa rakkaudella niin entisiä ystäviään kuin uusia potilaskavereitaan ja psykiatria. 

Joskus isä ja äiti ajavat minut Kleppuriin. On sumuisen harmaata ja tihkuttaa. Ajamme Kleppsveguria länteen ja käännymme psykiatrisen sairaalan suuntaan. Tien viertä kävelee mies samaan suuntaan.
Hänellä on vaalea popliinitakki ja näyttää siltä, että kaikki maailman paino on hänen harteillaan.
Hänen päänsä on painuksissa. Hän katselee mustaa soraa.
"Kyllä tuolla täytyy olla vaikeaa", äiti sanoo.
"Niin, on pahuksen raskaan näköistä", virkkaa isä.
Ja samalla kun he ohittavat miehen, tämä katsoo autoon päin. 

He ällistyvät. Se on psykiatri, Brynjólfur.

Hän kantaa meitä harteillaan. Meidän ongelmamme ovat hänen ongelmiaan. Luulen, että hän oleskelee enemmän meidän parissamme kuin niiden, joita pidetään terveinä. Uskonpa melkein, että hän arvostaa meitä enemmän kuin heitä ja että parantaminen on molemminpuolista; hän yrittää parantaa meitä ja me häntä. 

Minulle tulee Guðmundssenin tarinasta mieleen Juha Hurmeen oman skitsofreniansa ja sairaalajaksonsa kuvaus Hullu
Suuruudenhullut ajatukset ja toilailut ovat osa sairastumista siinä missä upeat filosofiset keskustelutkin molemmissa kirjoissa. Myös tyylissä on paljon samaa: lämpöä, arjen komiikkaa ja inhimillisyyttä yksinkertaisella, osin runollisella kielellä ilmaistuna. 

Kleppur on uhkaavalta kuulostava sana Paulin kotikaupungissa Reykjavikissä. Eri paikkakunnillahan on laitoksia, joihin joutumista on pelätty ennen kovastikin. Paulin päällepäin menestyneeltä näyttävä ystävä muistuttaa, että kleppureita on joka paikassa, että kleppur ei ole vain fyysinen paikka. Pian keskustelun jälkeen tämä jeepillä ajeleva varakas hammaslääkäri tekee itsemurhan. 

Paul käy mielenkiintoisia keskusteluja elämästä ja yhteiskunnasta toisten potilaiden kanssa. He ovat välitilassa, jossa voi omistaa kaiken ajan, minkä nyt sairaudelta jaksaa, ajatustenvaihtoon ja jossa ajatus on vapaa sovinnaisuuksista. Hän myös kirjoittaa.

Eräällä toipumislomalla Paul alkaa pohtia todellisuutta ja omia käsityksiään siitä. Hän pelkää, ettei hänen runojaan kleppurilaisena oteta todesta, vaan niitä julkaistaan kleppurulaisrunoina jos ollenkaan. Mutta jos hän kääntää ne englanniksi ja vie Yoko Onolle ja niistä julkaistaan miljoonan kappaleen painos Yhdysvalloissa, niin johan norjalaiskustantamo painaa ne ilomielin. USA:n valloitus on niin tärkeä, että Paul joutuu kiihkonsa vuoksi taas kerran eristyshuoneeseen. 

Tietysti olisi hyvä, jos voisi sanoa kuten saksalainen filosofi Hegel, kun joku selvitti hänelle, etteivät hänen teoriansa sopineet yhteen todellisuuden kanssa:"Todellisuus parka, sillä täytyy olla vaikeaa."
Niin ne runoilijat osaavat kirjoittaa.
Niin ne filosofit osaavat lohkaista.
Mutta me sairaalaan ja laitoksiin laitetut, meillä ei ole vastausta, kun käsityksemme eivät sovi yhteen todellisuuden kanssa, sillä meidän maailmassamme muut ovat oikeassa ja tuntevat oikean ja väärän eron. 

Tästä kirjasta on tehty elokuva vuonna 2000 ja näyttämösovituksia teattereissa. Elokuva veti Islannissa enemmän katsojia kuin Titanic. 

Tekijä omistaa kirjansa edesmenneelle veljelleen Pálmi Örn Guðmundssenille, jonka elämää Paulin tarina mukailee. 

torstai 11. elokuuta 2016

Vähän monesta: Anilda Ibrahimi, Katri Rauanjoki, Pauliina Vanhatalo, Salla Nazarenko

Tänä kesänä kävi niin, että kirjojen lukeminen meni kirjoista kirjoittamisen edellä. On ollut niin paljon muuta, että en ole oikein pystynyt paneutumaan kirjoittamiseen. 

Nyt on pieni ryhtiliike paikallaan. Kirjoitan lyhyesti joistakin kirjoista, jotka ovat vielä palauttamatta kirjastoon. Osan näistäkin olen lukenut varmaan joskus kesäkuussa, mutta siinäpä ovat marinoituneeet mielessäni, ajatukset kirkastuneet ja sanominen terävöitynyt. Hah, ymmärsittehän tuon itseironiaksi!




Anilda Ibrahimin osin elämäkerrallinen esikoisromaani Punainen morsian (2008, suom 2010) on kertomus usean sukupolven naisista albanialaisessa vuoristokylässä. Kirjan ensimmäisessä runollisessa osassa kerrotaan Sabasta, sisarensa leskelle naitetusta tytöstä, josta kasvaa vahva nainen. Elämänmeno on ikiaikaisten perinteiden säätelemää. Miehet määräävät, mutta naisilla on keinonsa hallita heitä. Toinen osa on minä-muodossa ja kertojana on Saban pojantytär Dora, joka varttuu naiseksi 70- ja 80-luvuilla ja muuttaa ulkomaille.

Kirjassa on kaunis kieli ja lämmintä huumoria. Asioita tarkastellaan usein koomisuuden valossa, mikä on hyvä muistelmatyyli.  

Saba-mummin uskonnollisuus on hauskaa. Hän on sekä muslimi että ortodoksikristitty, juhlii molempien uskontojen juhlat ja käy pahan paikan tullen myös velhojen luona ja viemässä uhrilahjoja dervissin haudalle, kahvia, rakia ja rahaa, jonka kuollut dervissi käyttäisi köyhien hyväksi. Pieni Dora on mukana ja oppii mummilta paljon.

"Juhlat ovat  kaikille", mummi vastasi. "Eritoten lapsille. Sitä paitsi", hän jatkoi, "voimmeko me sinun mielestäsi olla välittämättä kreikkalaisten naapureidemme juhlista? Se vasta antaisi meistä huonon kuvan..."

En haluaisi palauttaa tätä kirjaa. Tässä on niin herkullisia kohtia, esim. kertomus Doran saamasta sukupuolivalistuksesta. Tyttöä opetetaan varomaan miehiä, koska he haluavat vain sitä yhtä, tytön per-hos-ta. Mitä pieni tyttö tällaisesta ymmärtää!

Kirja on kunnianosoitus mummille ja hänen opetuksilleen. Kirjailija on omistanut kirjan omalle isoäidilleen Salihille.

Aikomukseni lyhyestä kirjoittamisesta ei näytä ihan onnistuvan.

Vielä on pakko kertoa mummin aasi-ohje. Sitten voin luopua kirjasta.  
Elämässä pitää oppia kaksi asiaa:älä koskaan asetu vahvemman eteen äläkä aasin taakse, sillä kumpikaan ei järkeile vaan potkaisee sinua naamaan. 




Salla Nazarenkon teoksessa Ihana kiihko (2016) ei puhuta perhosista, vaan asioista niiden oikeilla nimillä. 
Nazarenko, eri puolilla maailmaa asunut journalisti, kertoo oman seksihistoriansa aloittaen kertomuksensa väitteellä, että seksistä puhutaan väärin, vain osana parisuhdetta ja niin, että nainen pihtaa tai joku pihtaa. 

Seksin ikuinen paradoksi on siinä, että se on parhaimmillaan täydellisessä vapaudessa. Ja täydellinen vapaus asuu kahdessa paikassa: tuoreessa rakkaudessa ja holtittomassa kiimassa, jotka esiintyvät yhtä aikaa vain hetken, mutta eivät loputtomiin. Ihmisten on valittava uudelleen ja uudelleen kumppanuusrakkauden ja tuoreen kiiman väliltä. 

Seksuaalisuus on itseluottamusta ja itseluottamus eroottista. 

Nazarenkon oman seksielämän kuvauksen ohella kirjassa on muiden naisten kertomuksia seksielämästään, sekä tavallisten perheenäitien että seksityöläisten, fiktiivinen rakastajattaren tarina, Jarkko Tontin runoja, psykiatri Matti O. Huttuselta kaksi kirjoitusta, kannanotto seksityöhön (ei pidä sitä tuomittavana) ja kirjoitus mustasukkaisuudesta (se on tosikkomaista, hyvässä suhteessa ei olla omistavia vaan leikkisiä), Jörn Donnerin kirjoitus, jossa hän painottaa, että ei ole kiinnostunut seksistä vaan työnteosta,  ja Rosa Meriläisen kirjoitus masturboinnista stressin lievittäjänä, lopussa vielä Nazarenkon pitkä runomuotoinen tarina satunnaisesta kohtaamisesta, jossa ei jakseta mennä suudelmia pitemmälle ( "sinä sanoit että et enää jaksa säätää").  Aikamoinen potpurri!

Jäin kummastelemaan, mitä tuo Donnerin kirjoitus tässä teki. Se huvitti noiden kirjan otsikolle uskollisten kirjoitusten joukossa.
Matti O. Huttusen kirjoitukset ovat minulle tämän kirjan paras osa.
Meriläisen kirjoitus on raikas ja reipas, mutta ihanko totta vielä nykyään pitää puolustella masturbaatiota?

Vai onko nyt koittamassa uusi puritanismi tai seksiin kyllästyminen? Tutkimukset kertovat, että Y-sukupolvi alkaa olla enemmän kiinnostunut lisätystä todellisuudesta kuin toistensa kohtaamisesta. Onko se jännittävämpää tai helpompaa kuin "säätäminen"!  




Pauliina Vanhatalon rehellisesti omaelämäkerrallisen Keskivaikea vuosi -teoksen (2016) alaotsikko on Muistiinpanoja masennuksesta. Minulle jäi kirjasta vähän sellainen olo, että luen vahingossa pöydälle unohtunutta intiimiä päiväkirjaa. Fiktiomutoinen kirja antaisi vapaammat kädet kertoa esim. omien lasten ja vieraiden aiheuttamasta rasituksesta. Tai perhosista (katso kirjoituksen alku, Ibrahim).

Kirjailija käyttää muistiinpanojaan yhtenä terapiamuotona itsehoito-ohjelmassaan, johon kuuluu kirjoittamisen ohella lääkkeitä, mielenterveyden verkkokursseja, juoksu- ja meditaatio-ohjelmia ja koira terapiaeläimenä. Terapiaan hänellä on vieroksuva asenne. 

Joillekin masentumiseen taipuvaisille lukijoille tämä voi toimia vertaistukena, mutta voi myös ahdistaa. Pitääkö masennustakin suorittaa? Eikö saa levätä?
Pystyykö masentunut yleensä tuollaiseen ohjelmaan? Onko kyse enemmänkin stressikäyttäytymisestä?

Kirjassa on hyvää tietoa alakulosta ja masennuksesta, mm. lista mistä tietää, onko masentunut. 
Sanasta yllätys tulee mieleen, että se on huono.
Jos taas ei ole masentunut yllätys tuo mieleen, että jotakin hyvää on tulossa, ja terveenä kysymystä siitä, onko vai eikö ole masentunut, ei tule suuremmin pohdittua.  

Kirjailija pohtii monipuolisesti kirjoittamisensa motiiveja ja sitä, jääkö masentuneen tunnetilan läpi kuvatusta arjesta sellainen yksipuolinen kuva, että lapset eivät koskaan näe äitiään iloisena ja mies joutuu olemaan pelkkä huolehtija ja vastuunkantaja. 

Elämäntarinoiden jatkuvan jakamisen aikakaudella tavallinen suojamekanismi vastoinkäymisten osuessa kohdalle on kuitata ikävät tapahtumat hyvänä materiaalina, aineksina keskusteluihin, kertomuksiin, somepäivityksiin.
Mahdottomat ihmiset ovat hyvää materiaalia.
Nolot tilanteet ovat hyvää materiaalia. 
Sydänsurut ovat hyvää materiaalia, jos yksityisasetuksia ei jää liikaa miettimään. 
Myös keskivaikea masennus näyttää olevan kelvollista materiaalia. 

Elämä somea varten? Tämä on kauhea kuva. Ettei enää voi elää yhtään hetkeä sellaisenaan. Aina mielessä, mitä somettaa; aina taltioimassa kuluvaa hetkeä myöhempää raportointia varten.
  
Blogikirjoittaminenkin on siinä mielessä mielenterveydelle suotuisaa, että se tuo iloa. Itse kirjoittaminen, sanojen pyörittely tuo mielihyvää, ja sen lisänä vielä sosiaalinen ulottuvuus. Miten toiset lukevat minun sanani. 
Pitää  vain varoa, ettei ala elää omaa elämäänsä materiaalina.




Katri Rauanjoen kirjan jouduin jo eilen palauttamaan ja muistiinpanonikin ovat omituisesti kadonneet, mutta haluan silti kirjoittaa tästä kirjasta jotain, koska tästä pidän. 

Kirjalla Jonain keväänä herään (2016) on omakohtainen tausta. Se on fiktiivinen romaani keski-ikäisestä naisesta, jonka elämästä katoaa ilo. 

Ilon  katoaminen tekee ihmisestä saamattoman ja näköalattoman. Itsemurha-ajatukset hiipivät mieleen kutsumattomina vieraina. 

Kirjan kerronta etenee mustasta syksystä kevään tuomaan valoon. Masentuneen ajatusmaailma ja parisuhde on kuvattu uskottavasti. Kieli, mm. pohjoisen luonnonkuvaus, on kaunista.  

Loppuun pitäisi laittaa hyvä sitaatti, mutta sen puuttuessa sanon vain: Lukekaa tämä kirja. Miehetkin.