torstai 20. syyskuuta 2018

Jari Tervo, Aamen



Kun olin lukenut pari lukua Jari Tervon romaania Aamen, aloin nähdä sen näyttämöllä, samantyyppisenä runsaana tykityksenä kuin Pirkko Saision musikaalit SLAVA!Kunnia ja HOMO! ja ilmeisesti -  ja varsinkin - myös kuin tämä uusin, jota en ole vielä nähnyt, Musta Saara, päätellen blogikavereitten kuvauksista. Mustassa Saarassa on toistuvina esiintyjinä kolme ikääntynyttä tanssityttöä ja Aamenessa somekuoro. Molemmissa teoksissa pureudutaan kylmien arvojen sekavaan maailmaan. 

Tiesin Aamenta aloittaessani, että ellen tee henkilökarttaa olen loppuaamenen lähestyessä aivan pihalla siitä, kuka on kukin ja miten he liittyvät toisiinsa.
Kirjoitin siis perheet ja yksittäiset henkilöt paperille omiksi ryhmikseen. 

Kirjassa on Maanviljan monisukupolvinen perhe, jonka vanhimmat jäsenet laukovat teräviä huomioitaan nyky-yhteiskunnasta tuonpuoleisesta käsin, Kaitsu ja Liekko Häräntähti poikineen, Vehnäpäät, Tatska Tiera, Wang Lili, Tuomikki Tammi ja monia muita kummallisen nimen saaneita tyyppejä. Kertojia on kolmisenkymmentä, eikä kukaan heistä syvene hahmona muita tärkeämmäksi. Päähenkilöksi voisikin nimetä Jämämäen kaupunginosan koko kerrostaloasukkaiden yhteisön. Lisäksi muutaman luvun lopussa on tapahtumia ruotiva, sekoileva somen kommenttiporukka, siinäkin joitain jo esiteltyjä henkilöitä mukana nimimerkillä, tarkka lukija kyllä tunnistaa. Tämä kommenttiketju osoittaa ihmisen alennustilan räävittömyksineen, pikatuomioineen ja mielipidekuperkeikkoineen. Lapsen raiskaaminen saattaa olla somekuoron huutajille sekä rikos että hyvä teko ja uhrin oma syy riippuen vouhkaajan asenteista uhrin ja oletetun tekijän todellista tai oletettua ihonväriä ja muuta persoonaa kohtaan.

Monipolvinen tarina kattaa yhden päivän. Vanha Leo Maanvilja raahaa läpi päivän pomppulinnaa, joka olisi tarkoitus pystyttää maahanmuuttovastaisen mielenosoitustapahtuman alueelle lapsille leikkipaikaksi. Pomppulinna edustaa jotain pysyvää ja konkreettista kaiken päättömän menon ja omituisten tapahtumien pyörteessä, kuten mehumaija, jota päähenkilöpoika kiikuttaa huushollista toiseen Tervon lapsuuden muistoissa viipyilevässä romaanissa Esikoinen.

Kirjan ensimmäinen virke on lyhyt: Kuka minä olen? Viimeinen virke käsittää 143 sanaa (jos laskin oikein), muutaman pilkun ja useita kolmen pisteen sarjoja. Tyylitaituri Tervo!
Dialogi on upeaa, kuten Tervolla aina ja kielikuvat mainioita, mutta välillä kaikkea on kyllästyttävän paljon. Liikaa vitsiä ja rönsyjä ja nopeita, epäuskottavia juonen käänteitä. Ei niiden uskottavia ole varmaan tarkoitus ollakaan, pikemminkin kärjistettyjä ja karnevalistisia. Tällainen tyylihän on Tervon tavaramerkki, mutta nyt vauhti ja vimma koettelee lukijan kärsivällisyyttä.
Kun henkilöitä on näin paljon ja heidän tiensä risteävät, on oltava todella valppaana. Vilkaisin henkilökarttaani vähän väliä.

Toisten näkemysten tuomitseminen, ihmiskaupan uhrien ja paperittomien arki, ihmisten yritys selviytyä monimutkaisessa maailmassa sillä ymmärryksellä, mitä heille on annettu. Rajuja aiheita ja rajuja käänteitä, rikoksia. Onneksi kirjassa on paljon myös tilannekomiikkaa ja lämmintä asennetta ihmispoloja kohtaan.
Niille, joiden mielessä Tervo on leimautunut johonkin kuplaan, haluan kertoa, että sivalteluja tässä tekstissä on moniin suuntiin. 

Uransa alussa Tervo kirjoitti Rovaniemen alamaailman porukoista. Nyt hän on palannut osin siihen suuntaan. Tässä tarinassa on myös muita kuin roistoja, on pappi, pitkälle lukenut yliopistonainen, opettaja, sairaanhoitaja ja muita keskiluokan edustajia.

Vaikka henkilöillä on kullakin oma hyvinkin erilainen kielensä, on eri murteita ja maahanmuuttajan suomea, niin henkilöt eivät oikein erotu, mikä johtuu ehkä siitä, että kaikkien heidän monologeissaan välittyy kirjailijan nokkeluus ja velmuus enemmän kuin näiden ihmisten oma persoona. 
Esimerkki tästä, ote alakoululaisen Mikael Häräntähden ajattelusta. Ollaan tunnilla, jonka aiheena on Mikael Agricola.
Mikael Agricola kirjoitti Abckirian ja Se Wsi Testamentin. Se joutui keksimään uusia sanoja, koska suomalaisilla ei ollut ollut mitään sanottavaa toisilleen koko keskiaikana. Ne raivasivat kaskea ja kaivoivat ansakuoppia. Teräviksi vuollut paalut lävistivät ruhon, sarvipää ilmoitti kuolinmölinällään bakkanaalien alkaneen. Nuotiotulilla flossattiin ja vasanmaksaa ahmittiin.
Heimon jehu twerkkas hirvensarvet päässään. Se oli kastanut sormensa elukanvereen ja vetäissyt amerikkalaisen jalkapalloilijan viivat naamaansa.
Hauskaa kyllä, mutta tämä sanasto tuntuu minusta oudolta Mikaelin käyttämäksi?

Jossain kohtaa lukemista joidenkin tyyppien paasaaminen ärsytti ja kyllästytti minua suunnattomasti. Tässä Tervo kuvaa todellisuutta hyvinkin realistisesti; nykyään saarnaajia ja oikeassaolijoita riittää.

Miksi näin outoja nimiä henkilöillä? Essi Kukurtaja, Vilutar Maanvilja, Orma Vehnäpää. Kuulostaa keskiaikatapahtuman näytelmältä tai digipeliltä. Jos henkilöillä olisi tavalliset nimet, he pysyisivät paremmin lukijan mielessä nopeiden käänteiden ja monien tarinoiden runsaudessa. 
Olisiko joidenkin nimien tarkoitus korostaa ns. kantasuomalaisuutta? Ja onko muitakin kuin yksi henkilö, jolla on vastine todellisuudessa? 
En pitänyt siitä, että tunnistin erään humaanin, kiltin henkilön peitenimen takaa ja koin, että hän sai fiktiivisen hahmon kautta mielestäni aiheetonta ja ylimitoitettua pilkkaa osakseen.  

Toivottavasti teatterit ja elokuvantekijät nappaavat Aamenen käsikirjoitettavakseen. Kun henkilöt herätettäisiin näyttämöllä henkiin, he olisivat selkeämpiä ja tragiikka nähtynä ja kuultuna ehkä julmempaa kuin farssimaisesta tekstistä koettuna. 

Käväisin lukemassa lehtiarvosteluja. Ansiokas kiteytys tästä teoksesta on Kouvolan Sanomien toimittajalla Seppo Paajasella.
"Jämämäen sortin sakin asioista ja ajatuksista kasvaa tragikoominen kansanooppera. Järkyttävyydessään se voisi olla jopa sielunmessu, requiem, joka tapauksessa loppuun voi hyvällä syyllä kirjoittaa - Aamen!"

Minun tekee kyllä mieli lukea yhteiskuntasatiiri, kansanooppera Aamen kokonaan uudelleen - osin olen lukenutkin tätä kirjoitellessani - koska epäilen, että en ole vieläkään hoksannut kaikkia herkullisia yksityiskohtia. Haluan löytää kaikki tekstin jujut ja viittaukset, niin että voin laskea kirjan tyytyväisenä kädestäni ja todeta 'Aamen plottis!'. 

Arvatkaa, mitä olen aloittanut lukea - Karl Ove Knausgårdin juuri suomennettua ensimmäistä romaania, Poissa Päiväjärjestyksestä (Ute av verden, 1998). Se on täydellinen vastakohta Tervon vauhdikkaalle menolle. Knausgårdilla saattaa mennä kokonainen sivu jonkin tuntemuksen analysointiin, ja silti teksti koukuttaa. Liepeessä kerrotaan, että kirjasta on tekeillä elokuva. Mietin, ottaisinko tämän matkalukemiseksi, 760 sivua, vähän painava, ja edessä matka, jolla lukeminen jää vähemmälle, kun matkaseurana on hurmaava, kohta kaksivuotias kullanmurunen. Pitää pakata mukaan Molla ja mummo ja Santtu ja Ihana Iina. Knasu jää ehkä odottamaan minua tänne kotiin.  


P.S. 
Ai niin, unohtui kommentoida kirjan nimeä ja kantta. Nimi on loistavan itseironinen kertoessaan lukijalle, että tulossa on saarna. Minusta kirjan nimi voisi olla aina kannessa näkyvämpänä kuin kirjailijan nimi. 
Kansikuvan suunnittelijan nimeä en löydä. Pitäishän se nyt näkyä. Kävin Otavan sivuilla tutkimassa, hän on luultavasti Otavan graafikko Jaakko Ollikainen. Näin siellä rajumman hahmotelman. Tämä on hieman säyseä, lastenkirjamainen, mutta kertoo kyllä hyvin kirjan moninaisuudesta.  


maanantai 17. syyskuuta 2018

Matkalla olosta

Bolivian kaunotar
ystäväni ikkunalla Joensuussa


Miksi ihminen matkustaa? 

Työn vuoksi, rentoutuakseen, päästäkseen irti arjesta, nähdäkseen maailmaa ja oppiakseen uutta, kokeakseen palvomansa tähden konsertin tai maailmankuulun oopperaesityksen, pitääkseen ryhmämatkalla hauskaa toisten kanssa, tutkaillakseen itseään yksinmatkalla, saadakseen virikkeitä taiteelliseen työhön, eksoottisia tai esteettisiä elämyksiä kokeakseen, jotain pakoon tai jotain kohti. Syitä on useita.

On sellaisiakin ihmisiä, joille jo ajatus matkasta on uhka ja stressi. He pelkäävät selviytymistään vieraissa paikoissa ja tuntevat helposti koti-ikävää. Jotkut eivät saa matkailusta irti mitään erityistä ja kokevat, ettei maksa vaivaa.

On myös yhä enemmän niitä, jotka pitävät matkustelua epäeettisenä. Itse olen päätynyt siihen, että koska ne koneet kuitenkin nousevat ilmaan, niin minäkin voin niihin istahtaa. Olen pieni herne rokassa. Sinä päivänä kun matkailu kielletään tai raihnastun niin, etten jaksa lähteä mihinkään, alan matkailla sohvalla kirjojen parissa ja matkaohjelmia katsellen, ihan tyytyväisenä olooni, uskon.

Silvia Hosseini pohtii esseekirjassaan Pölyn ylistys matkalla olemisen ja siinä ohessa myös kirjoittamisen tuomaa onnen tunnetta.
Voimakkaimmat onnen tunteet olen kokenut matkalla johonkin. Voin olla esimerkiksi metrossa menossa töihin, ajatuksiini vaipuneena, sitten vilkaisen ulos, ja yhtäkkiä kirkas, kaiken läpäisevä onnellisuuden tunne leviää ympärilleni. Tai oikeastaan se ei leviä, vaan yllättäen onnellisuudessa vain on vähän samaan tapaan kuin ihminen on vedessä uima-altaassa ollessaan - tai metrossa metrossa ollessaan. Tunne on hetkellinen, mutta se on niin itsestään selvä, se läikkyy ja kohisee ruumiissa niin voimakkaasti, että on vaikea ymmärtää,  miksei se voisi olla siinä aina. 
   Usein ajatellaan, että onnelliseksi tulee se, joka on saavuttanut elämässä jotain merkityksellistä. Kirjoittaminen on merkityksellistä, ja jokainen teksti on saavutus. Se ei kuitenkaan tee onnelliseksi; ei ainakaan samalla välittömällä tavalla kuin matkojen sattumanvaraiset havahtumisen hetket. Ranskalainen  filosofi Pascal Bruckner uskookin, että onnea on hetkellinen kaikista merkityksistä vapautuminen, yllättävä ilo. 
   En tiedä, miksi sitä varten on oltava matkalla. Ehkä ruumis pitää siitä ristiriidasta, että istuu paikallaan ja silti etenee. Sellaista on tosin kirjoittaminenkin parhaimmillaan. Istuu paikallaan ja silti etenee. 

Itse olen tehnyt lähinnä perhematkoja, osaperhematkoja, kaksinmatkoja mieheni kanssa ja yksinmatkoja. Muutama inspiroiva opintomatka työhön liittyvissä kansainvälisyysprojekteissa on myös tullut tehtyä. 

Kolmen sukupolven perhematkoissa on se hyvä puoli, että yhdessäoloon on matkalla oikeasti aikaa, kun kenenkään aika ei kulu ruuanlaitossa ja muissa huolehtimisissa. Omat läheisensäkin näkee uudessa ympäristössä paremmin, objektiivisemmin, kun on poissa kodin tutulta puuhasteluareenalta. 

Kaksinmatkailussa on pitkään yhdessä olleilla hyvän seuran lisäksi myös yksinmatkailun edut, koska toista ei tarvitse aina ottaa huomioon, vaan voi syventyä välillä omiin puuhinsa ja liikkua sekä yksin että erikseen. 
Minä en jaksaisi  olla matkalla tuttavan tai ystävän kanssa, joka ei ole tarpeeksi tuttu. Siinä tulee helposti kursailua ja joko joutuu itse tekemään kompromisseja tai kärsii siitä, että huomaa toisen tekevän niitä. 
    
Jokin samanhenkisten ryhmämatka voisi sopia minulle, jooga- tai kulttuurimatka, mutta vain tarpeeksi pienellä ryhmällä ja niin, että ohjelma on väljä ja omaa aikaa on riittämiin. En ikinä menisi matkalle, jossa paahdetaan nähtävyydestä toiseen minuuttiaikataululla.    

Matka ja onnellisuuden kokeminen?  En ole kokenut Hosseinin kuvaamaa onnen tunnetta liikkeessä, liikennevälineessä, paitsi odotuksen ja innostuksen siitä, että matkan päässä on uutta, mutta turkoosinsinisessä  meressä kelluessani sen sijaan olen ollut niin suloisen autuuden vallassa, että voisi luulla jonkun lirauttaneen huumeita vesipullooni. Tällaisessa onnen hetkessä aika unohtuu ja maailma tuntuu pakahduttavan kauniilta paikalta.  Eikä se pelkkä hetkikään ole, euforia voi jatkua suloisena olona ihossa ja mielessä vielä lämpimässä illassa kävellessä. 

Matkalla aistit terästyvät, kun niille on tarjolla uutta aistittavaa. 
Yksin matkaillessa kaiken kokee syvimmin. Pienetkin asiat ovat merkityksellisiä, kun niistä ei höpötä toiselle, vaan tarkastelee omissa ajatuksissaan. Parempi on tietenkin välttää liikaa some-elämää ja elää siinä paikassa, mihin on matkannut.

Kirjoittaessa "istuu paikallaan ja silti etenee", totta, ja onnea tuottaa paitsi itse kirjoittaminen, niin myös kirjoituksen valmistuminen. Itse en kirjoittaisi edes sähköpostia, vaan soittaisin, ellen kokisi viestini muotoilua miellyttävänä tapahtumana. Kirjoittaessa eteen aukeaa uutta kuten matkaillessakin.

Tein juuri matkan Joensuun kirjallisuustapahtumaan, Eläin kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa. Kun muusikko Wimme Saari joikasi yleisölle riekon ja karhun ja lapsuutensa ensimmäisen kesälomapäivän allin, niin tunsin olevani matkalla. Ja kun heti perään näyttelijä Taisto Reimaluoto esitti Henriikka Tavin runoista valmistamansa  monologin, niin kysyin itseltäni, olenko enää tällä planeetallakaan. Hurmaava tapahtuma. Suurkiitos matkallaoloelämyksestä järjestäjille!


maanantai 10. syyskuuta 2018

Kyllä ei ollut huono elokuva, oli hyvä.

Kuva: kaupunkilehti PK 29.8.2018

Uusi Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja -elokuva on aivan eri kuin se ensimmäinen Mielensäpahoittaja, joka tuntui sketsikokoelmalta ja antoi päähenkilöstä hieman reppanan kuvan.  

Vuoden 2014 elokuvan ohjasi Dome Karukoski ja päähenkilönä oli itseoikeutetusti Antti Litja, koska hän oli lukenut ansioituneesti Tuomas Kyrön kirjoittamat vanhan hämäläismiehen yleisönosastokirjeet Pikkujuttu -kuunnelmasarjassa, josta koko Mielensäpahoittaja-ilmiö sai alkunsa. 
Kaikki alkoi siis viisiminuuttisista osista koostuvasta tilauskuunnelmasta, jonka jokainen osa alkoi "Kyllä minä niin mieleni pahoitin".
Tämän jälkeen Kyrö on ideoinut keksimänsä sympaattisen hahmon ympärille useita kirjoja, ja kirjoista on kehitelty näytelmiä eri teattereissa. 

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja -elokuvan alussa mies hyvästelee haudan lepoon pitkään sairastelleen vaimonsa ja kokee sen jälkeen oman elämänsä merkityksettömänä. Maailmalla menestynyt uratykki, Pekka- poika, on ärsyyntynyt itsepäiseen isäänsä jo varhain eikä osaa nähdä tätä uusin silmin. Pojantytär osaa. 
Papan ja teinitytön yhteiset päivät tytön karattua papan luo oman elämänsä kriisitilanteessa on kuvattu todentuntuisesti. Yhteentörmäyksiä tulee, mutta pohjalla on toisen oikeaa kuulemista ja kuuntelemista, ymmärrystä, jota Sofia ei saa omilta vanhemmiltaan. Välillä papan on kyllä etsittävä naapurinsa Kolehmainen, arkkivihollisensa ja ikiystävänsä, kun hän tarvitsee aikuisen ihmisen, jolle uskoutua ja jolta kysyä neuvoa oudossa tilanteessa. 

Elokuvassa on kyse elämän perusasioista, elämästä ja kuolemasta ja siitä, miten elämää pitäisi elää.
Kaksi kohtausta erottuu hienosti muuntuvana toistona, vanhan miehen käsi hyväilemässä kuolleen puolison jähmeää kättä ja sama käsi koskettamassa varovasti pienenpientä kättä keskoskaapin aukosta. Ensimmäisessä kohtauksessa katsojaa liikuttaa kumarainen, luovuttanut hahmo ja jälkimmäisessä käsien kokoero ja pienen käden löytäneen iloa tunnusteleva katse. 

Muita hienoja kohtauksia:
Kun Mielensäpahoittaja hoksaa sanoa aina oikeassa olevalle pojalleen "anteeksi, että sinusta on tullut minä"; kun kaksi vanhaa miestä istuttaa perunaa, toinen ajaa traktoria ja toinen tiputtelee traktorin perässä olevasta istutuskoneesta perunoita vakoihin muuttolintujen auran kaartaessa keväisen vainion yli (oma isäni tuli mieleen); kun Sofia heiluu musiikin tahdissa ja houkuttelee pappaa tanssimaan ja papan suojamuuri "en laula, en tanssi, en juhli" ikäänkuin vähän raottuu; kun vanhat miehet istuvat kesäyönä pellon laidalla puimassa asioita selin kuvaajaan. 

Elokuvan on ohjannut Tiina Lymi, ja pääosia esittävät onnistuneesti näyttelijäkonkari Heikki Kinnunen ja nuori teatterikoululainen Satu Tuuli Karhu.
Kinnunen tulkitsee roolihahmonsa tunteita pienieleisesti, silmät kertovat, ja Karhu on juuri niin energinen, vilpitön ja leikkisä kuin 17-vuotias terve nuori tyttö vain voi olla. 
Ohjauksesta annan kiitoksen, rytmi toimii. 

Sulevi Peltola naapurina on ihana, koominen ilman mitään yrittämistä. Miten hän sen oikein tekee?
Jani Volanen poikana ja Elina Knihtilä miniänä ovat saaneet pääosan esittäjien hahmoja ohuemmat hahmot esitettäväkseen. Hyvät suoritukset heilläkin, kuten myös pienempien roolien esittäjillä.  

Tunnelma on arkinen ja samalla jotenkin runollinen, arjen kauneuden taltioiva. Nauroin paljon ja itkinkin, vähäsen. 
Mietin, sanoiko Mielensäpahoittaja kertaakaan sitä hokua "Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun...", ei kai. Tässä mentiin syvemmälle, mielensä pahoittamisen päivät olivat jo takanpäin ja kävivät ilmi vain oman pojan katkerissa muistoissa.  

Tällaiselle lämpimälle kokoperheen elokuvalle voisi olla tilaus myös kansainvälisillä markkinoilla. 
Teemat ovat yleismaailmalliset: sukupolvien kuilu, uudesta aloittaminen, elämän ihme, maailman muuttuminen ja ihmisen muuttuminen.  



Ojennan tämän kukkakimpun omalta parvekkeelta filmiryhmälle kiitokseksi. Kiitos!

Olen työhuoneessani paossa keittiössämme hääräävää putkiremonttiporukkaa. Tätä kestää pitkään. Olemme varustautuneet mikroaterioin ja kertakäyttöastioin. Yksi puuhasteluareena, ruuanlaitto, on nyt entistäkin helpompaa, mutta suihkussa pitää rampata alakerran saunatiloissa. Onneksi vessa on käytössä, ja kun sen kimppuun käydään parin viikon kuluttua, niin me lähdemme pois tieltä matkalle Italiaan. Siitä tarinaa myöhemmin. 

Kirjoitin ylläolevan ihan yhtä päätä, "yhtäkkiä", kun edellistä väsäsin monena päivänä korjaillen ja hioen. Nähtävästi on helpompi kirjoittaa pelkkää kiitosta kuin hakea sanoja sille, ettei pidä jostain. Positiivisella on helpompaa!
"Yhtäkkiä" on lainausmerkeissä siksi, että se on lapsuuden miljöössäni käytetty ilmaus nopeasti tapahtuvalle. Opiskelijana ystäväni nauroi, että ethän sinä mitenkään voi käydä yhtäkkiä kaupassa. En niin, kyllä se nyt eri murteita kuunnelleena jo tuntuukin oudolta.

Mukavia syyshetkiä itse kullekin! Nyt se on meillä, syys. Takkiakin tarvitaan. 

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Silvia Hosseini, Pölyn ylistys, Esseitä




Pölyn ylistys on Silvia Hosseinin esikoisteos. Kirja sisältää kahdeksan esseetä, joista jotkut ovat esseemäisempiä kuin toiset.

Ensimmäinen essee Lifestyle-torakat käsittelee nykyistä oman elämän brändäämistä, joka on yksi uusia ammatteja. Hän kertoo erään lifestyle-bloggarin kaupallistaneen omat kaksosvauvansa asettamalla nämä pizzakattauksen pöytäkoristeiksi Instagrammiin, jossa kuvien ohessa on alennuskoodi pizzeriaan. Ote on kirjoittajalla ystävällinen, lievästi kriittinen.

Ymmärtävätkö he, että heidän yksityisyytensä, heidän elämänsä ja ihmisyytensä, on jo vauvana luovutettu markkinavoimien palvelukseen?
Toivon, että heistä ei tunnu samalta kuin Sonmista:
"Minulla ei ole koskaan ollut mitään muuta todella omaa kuin uneni. "
Sonmi on David Mitchellin kirjoittaman Pilvikartasto-dystopian hahmo.

Tässä esseessä Hosseini tarkastelee ammattilaisbloggaajien lisäksi Vincent van Goghia ja Naomi Kleinia ja omaa avioeron jälkeistä masentunutta haahuiluaan Kööpenhaminassa.

Tässä ovat Hosseinin muidenkin esseiden pilarit: korkeakulttuuria, populaarikulttuuria ja intiimisti omaa elämää.

Toinen essee Vähän saa kuristaa käsittelee seksin ja väkivallan läheisyyttä. Hosseini tarkastelee väkivaltaista tv-sarjaa Sons of Anarchy ja joitain muita tv-sarjoja ja kirjoja, joissa lyödään ja harrastetaan rajua seksiä. 
Vaikka esseekirjallisuuteen kuuluu teemojen käsittely omien kokemusten kautta, mistä myös pidän, niin tässä esseessä on kyllä aivan liikaa tarinointia omasta seksielämästä, se tuntuu lukijasta vieraannuttavalta.
Hosseini kertoo, miten hänen seksuaalista itsevarmuuttaan on ihmetelty ja ihailtu ja miten hän tykkää tulla murjotuksi.
Rakastajani kanssa vitsailemmekin, miten kiusallista olisi, jos hän vahingossa tappaisi minut tai jos saisin aivovaurion, kun pääni osuu lyönnin voimasta keittiön kaappiin.

Erittäin yksityiset asiat pomppaavat ulos tekstistä useammassa esseessä sensaatiolehtityylisinä. Minusta tämäntyylinen poseeraus on paljon rankempaa itsensä myymistä kuin Pupulandia-Jennin oman elämän ruusunpunaiset sisustuskuvat lifestyle-blogeissa. Eikö vain?

Ymmärrän, miltä Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esimiehestä Pekka Tarkasta oli tuntunut, kun nuoremmat toimittajat halusivat uudistaa kulttuurisivuja tuomalla  kirjallisuusartikkelin tilalle julkkisjutun Hantta Krausesta (nykyinen Wilma Schlizewski, tatuoija). Tämä löytyy Tarkan muistelmakirjasta Onnen Pekka, josta oli juuri iso artikkeli - kulttuurisivujen alussa, hyvä! (Onnen Pekka pitää lukea.) 
Sieltäkö asti tämä banaali keventäminen on alkanut? 

Kolmas ja neljäs essee ovat perinteisiä esseitä ja tasokkaita, Leonard Cohen munasillaan (paitsi tämä otsikko, joka on tyylitön) ja Al Pacinon huuto.
Pidän molemmista miehistä.

Kuuntelen usein Cohenin balladeja. Minulla on myös hänen omaelämäkerrallinen romaaninsa The Favorite Game ja Sylvie Simmonsin hänen elämästään kirjoittama paksu elämäkertakirja I'm Your Man. 
Hosseini keskittyy esseessään Cohenin huonoimpaan albumiin mielenkiintoisella tavalla. Sain siitä uutta tietoa. 
Hosseini kertoo alkusanoissaan halunneensa kirjoittaa myös siitä mikä on huonoa, koska joskus huonot teokset, ilmiöt ja asiat ovat kiinnostavaa, 'hyvää huonoa'. 

Al Pacino sokeana eversti Frankina karjumassa avustajakseen määrätylle nuorelle miehelle elokuvassa Naisen tuoksu ja Kummisedässä mafiapomo Michael Corleonen roolissa äänettömään huutoon pysähdytettynä, kun rakas tytär ammutaan Palermon oopperatalon portaille. 
Frankin keskittyminen ja hymy upeassa tanssikohtauksessa... 
Ollaan ylevän äärellä, kirjoittaa Hosseini, ja toteaa  vaikutelman olevan niin voimakas, että se on melkein koominen, me nauramme omalle säikähdyksellemme.

Seuraava essee Erään voimalaulun sedimentit käsittelee erästä ns. voimalaulua, jota en tunne. Laulun nimi on Leijonakuningas ja sen ovat muokanneet alkuperäisestä amerikkalaisesta laulusta parodiaksi ja omantyylisekseen rap-duo Ruudolf ja Karri Koira. (Heitä olen kuunnellut vähän aikaa Kouvolan kävelykadulla.) Hosseini tunnustaa, että tämä, vaikka onkin teinimusaa, on hänen voimalaululistallaan jossain Nina Simonen biisin Feeling Good rinnalla. 
Nyt nappaa! Nina Simone on yksi mielilaulajiani ja kuuntelen hyvin usein tätä Simonen laulamaa biisiä ja monia muita, suosikkejani mm. Don't Let Me Be Misunderstood.

Onko minulla näin paljon samaa Silvia Hosseinin kanssa, kolme samaa suosikkia? Opettajuusko vaikuttaa? Hosseini on lukion äidinkielenopettaja ja minä olen toiminut peruskoulun yläluokkien kielten opettajana, nyt jo vuosia eläkkeellä.

Opettajuuteen liittyen, yhdestä asiasta olen hieman huolissani, ettei vaan opettajaa kiusattaisi. Teinit ja heidän kiinnostuksensa opejen yksityiselämästä - ja äikänmaikka joka kirjoittaa rempseästi omasta kuukautisten jälkeisestä kiimastaan shoppailuparatiisi Dubaissa ja siitä, miten  ihanaa on välillä antaa piutpaut museoille ja vain makoilla hiekalla "kämmen nuoren, kauniin miehen paljaalla pyllyllä". 

Onko tällainen paljasteleva tapa kirjoittaa peräti jokin uuden feminisimin haara vai vain itsetehostusta? Vai onko se kirjanmyyntikikka? Jos sen tarkoitus on olla rohkeaa, niin mikä on tähtäin? Turhaan käytettynä rohkeus on vain "rohkeutta". 
  
Voimalaulun jälkeen Hosseini vie lukijan Aavikkolabyrintin vangit -nimisessä esseessä hiekka-aavikolle rakennettuun omituiseen, teennäiseen, kaksinaismoralistiseen kaupunkiin Dubaihin. Tämä sisältää ainoana näistä esseistä myös yhteiskunnallista ainesta. 
Dubain älyttömän ylellistä elämää sisälaskettelukeskuksineen pitävät yllä intialaiset, pakistanilaiset ja filippiiniläiset siirtotyöläiset, jotka neljäntoista tunnin työpäivän jälkeen matkustavat yöpymään kaupungin ulkopuolelle valtaville työleireille.

Minkä hedelmien viipaleita Dubaissa on?
Vihan hedelmien, kotimaansa ja perheensä helpomman elämän toivossa jättäneiden, väsymyksen ja epätoivon hedelmien, Deiran yhden tähden hotellien Trainspotting-vessojen kusen ja paskan hedelmien, tuloerojen ja lohduttomien pyrkimysten kitkerien hedelmien, päättymättömän työn ja mainosten katteettomien lupausten homeenmakuisten hedelmien. 

Tätä kirjoittaessani (pähkäilin tätä monena päivänä, hankala kirja ristiriitaisuudessaan) postiluukusta tipahti  mainoslehtinen matkasta Abu Dhabiin ja Dubaihin. Näitä on tullut ennenkin, ja olen aina heittänyt ne pois, ei ainakaan tuonne. Nyt mietin, että olisi kiinnostavaa nähdä tämä megalomaaninen aavikkokaupunki Hosseinin silmin, ennen kuin se jää veden alle tai romahtaa muuten omaan mahdottomuuteensa.

Vielä kaksi esseetä, Mitä Sivullisuus tarkoittaa? ja nimiessee Pölyn ylistys

Sivullisuuden tarkastelu on tavanomaista, Camus'n Sivullinen ja eri sivullisuuden lajien erittelyä. Sivullisuuden vastakohta on maailmaan kiinnittymisen tunne.

Pölyn ylistys käsittelee museokierroksen aikana syntynyttä oivallusta siitä, että kaikki on katoavaa. 
Voimme nostaa maljan komeron nurkasta löytyneelle mestariteokselle, mutta maljansa ansaitsisi myös sen päälle kasaantunut itsepintainen pöly, joka suojaa meitä siltä harhaiselta luulolta, että olemassaolollamme olisi yhtään sitä itseään suurempaa arvoa. Me pinnistelemme ja tempoilemme, ja koko ajan pöly leijailee yllemme kepeästi ilkkuen.

Kävin katselemassa, mitä muualla on kirjoitettu tästä teoksesta.
Omppu Martinille tuli halu kirjoittaa esseitä itsekin ja OPUS VEI-blogin arsi koki tyylin ja aihepiirien olevan niin paljon ristiriidassa keskenään, että tuloksena on lähes parodiaa. 
Jossain lehtijutussa oli käytetty sanaa lihallinen ja tyylejä rikkova.

Hosseini kirjoittaa taitavasti ja luo mahtavia kuvia eteemme. Minä siis pidän kovasti hänen kirjoitustyylistään. Sisältöpuolelle toivon tarkennusta tulevissa kirjoissa, kiitos! Ja kaikkein tavanomaisimmat asiat ja turhat paljastelut pois, 'hyvä huono' on ookoo!   


----------------
Lisäys 17.9.

Keskustelin erään ystäväni kanssa uusista feminismin muodoista ja rivosta kielenkäytöstä. Muistin lukeneeni sellaisen mielipiteen, että vasta sitten on tasa-arvo sukupuolten välillä saavutettu, kun fiksu nainen voi olla yhtä roisi kuin roisein mies. Hmm, senkö takia Hosseini heti alkajaisiksi kirjoittaa, miten kirjoituksen valmistelu vaatii sohvalla lojumista ja häpykarvojen rapsuttelua - senkin riskin ottaen, että  kuulostaa mauttomalta ja antaa lukijalle epämiellyttävän mielikuvan? 
Jo päiväkodissa opetetaan, mitkä ovat yksityisiä osia kehossa, mikä on mielestäni aivan järkevää. En ymmärrä, etä tässä asiassa olisi mitään protestoitavaa. 

  

torstai 30. elokuuta 2018

Säekirja - mikä se on?




Näin termin säekirja ensimmäisen kerran jokin aika sitten Helsingin Sanomissa. Luin jutun ylimalkaisesti ja ajattelin, että ei kai nyt ole annettu niin paljon periksi nuorten lukuhaluttomuudelle, että heille on alettu tehdä jotain twiittityyliä matkivia romaaneja.
No, seuraavaksi kohtasin tämän termin Elinan blogissa (klik), jossa kehuttiin niin itse kirjoituksessa kuin kommenteissakin Sarah Crossanin säeromaania Yksi
Pakkohan minun oli ottaa selvää.
Tämä kirja löytyi lähikirjastostani ja luin sen päivässä, lähes yhtä päätä, eläytyen. Ennakkoluuloni häipyi. 

Säeromaani kuuluu ya-genreen, ja löytyy siis kirjastosta nuorten aikuisten hyllystä.

Säeromaani on nopealukuinen. Se on pilkottua proosaa ja muistuttaa välillä proosarunoa.

Säeromaani ei ole kuitenkaan selkokirja. Kieli on yhtä rikasta kuin tiheämpään ladotussa proosassa.

Ilmavuus on lyhennettyjä rivejä ja välillä samantyyppistä, mitä tässä näitä ominaisuuksia luetellessani, kun olen jättänyt välin siirtyessäni uuteen asiaan. 

Yksi, jonka Kaisa Kattelus on suomentanut englanninkielisestä alkuteoksesta One (2015), kertoo siamilaisista kaksosista. Kertojana on heistä toinen, Grace. Grace ja Tippi ovat kiinni lantiostaan. 

Siis: 
Tippi ja minä olemme tyyppiä
   ischiopagus tripus.
Meillä on
kaksi päätä,
kaksi sydäntä,
kahdet keuhkot ja munuaiset.
Meillä on myös neljä kättä, kaksi toimivaa jalkaa, 
nyt kun surkastunut jalka on
                                 typistetty
                                 kuin näyttelykoiran häntä.

Osa sisäelimistä on
         erillisiä
         mutta suuri osa yhteisiä.

Ja alhaalta olemme
         yhtä.

Kuulostaa varmaan vankilatuomiolta, 
mutta parempi meidän on kuin niiden, 
joilla on yhteensulautunut pää tai sydän
tai vain kaksi kättä. 

Kirjoitin ylläolevan lainauksen siihen muotoon, jossa se on kirjassa. Tietokoneella muoto näkyy oikein, puhelimen näyttö saattaa muuttaa sitä.

Tytöt ovat tottuneet olomuotoonsa, koska niin on aina ollut, mutta teini-ikä tuo ongelmia, koska heidän elämisen tyylinsä alkaa eriytyä ja erityisesti siksi, että kysymys poikaystävästä on pitemmän päälle mahdoton. Molemmilla on ihastuksensa. 
Hoidot, erityisvaatteet, kouluun kuljettaminen ja kaikki muu maksaa. Tytöt miettivät, mennäkö tositv-ohjelmaan, johon heitä on pitkään kyselty. 
Kun toisen sydän sairastuu, alkaa erottamisleikkaus olla ainoa vaihtoehto, niin että heistä edes toinen jäisi eloon. Heikkosydämiselle suunnitellaan sydämensiirtoa erottamisen jälkeen, varmuudeksi vahvempi tytöistä saisi yhteiset sukuelimet, toiselle aiotaan väsätä jotain myöhemmin.
Kirja koukuttaa kuin jännityselokuva. Miten käy? Onnistuuko leikkaus? Kuka jää eloon? Ja miltä mahdollisesti eloonjäävästä tuntuu olla yksin?

Tippin ja Gracen anatomia perustuu löyhästi neuvostoliittolaisten tyttöjen Maša ja Daša Grivošlajapovan anatomiaan.  Äidille valehdeltiin, että lapset olivat kuolleet synnytyksessä, heidät luovutettiin tiedemiehille ja heillä tehtiin kokeita yli kahdenkymmenen vuoden ajan. 

Kirjan lopussa on jälkisanat, jossa kirjailija kertoo paitsi tämän surullisen tarinan, niin kaksi hienoa tarinaa onnellisen ja pitkän iän eläneistä siamilaisista kaksosista. Erillisen ihmisen on vaikea käsittää, että siamilaiset kaksoset eivät välttämättä näe itseään eivätkä elämäänsä tragediana. 
Useimmat siamilaiset ovat syntyneet kuolleina, ja eloonjääneiden elämä on ollut monesti lyhyt juuri synnynnäisen sydänvian tai muun poikkeavuuden vuoksi.
Tässä tulee mieleen, että siamilaisia tuskin enää syntyy korkean elintason maissa, joissa on sikiöseulonta ja mahdollisuus varhaiseen aborttiin. 

Vielä säeproosasta. 
Sehän on hieman nopeamman lukemisen mahdollistavaa, lukemaan houkuttelevaa tekstiä. Se on kuin apupyörät ennen kaksipyöräiseen polkupyörään siirtymistä tai nokkamuki ennen maitolasia tai ohutjalkaista viinilasia. (Nykyään on ennen nokkamukia vielä erityinen tuttimukikin. Minulla on alle kaksivuotias lapsenlapsi, olen ekspertti näissä asioissa.)
Toisaalta, säeromaani on ehkä myös oma proosalajinsa. Anglosaksisessa kirjamaailmassa tätä tyylilajia on ilmeisesti muillakin kuin Sarah Crossanilla, termi on novel in verse tai verse novel, mikä viittaa vahvasti runouteen. 
Olen yhä hieman ymmälläni näiden erojen kanssa. Jotkut sivut tässä romaanissa Yksi ovat mielestäni proosarunoa, toiset ei. Olkoon sitten runoproosaa.
Teksti vaikuttaa myös aforismityyliseltä. Ilmavuus jättää tilaa ajattelulle. 
On romaaneja, joissa kaikki on kirjoitettu yhteen pötköön, ei kappalejakoja eikä edes lukuja. Minusta se tyyli tukehduttaa.

Kerroin miehelle, että luin young adult säekirjan, ja hän loihe lausumaan näin:"Sopii hyvin, koska sinä olet semmoinen young adult."

Äkkään myös, että minähän olen postausurani (jees, ura!) aikana siirtynyt pilkkovaan säetyyliin posatuksissani ja varsinkin kommentoinnissani. Se on tarttunut joiltain tätä tyyliä käyttäviltä hyviltä kirjoittajilta. 
Ilmavuus on kivaa, koska se antaa kirjoittaessa mahdollisuuden poukkoilla ja siirtyä uuteen ilman johdantoa tai aasinsiltaa. Se vauhdittaa kirjoittamista ja on myös lukijaystävällistä.

P.S. Huomaan kyllä, että kirjoitin 'posatus', antaa olla, tällä kertaa, se on kiva sana.  


tiistai 28. elokuuta 2018

Kouvolan Priden tunnelmia ja hyvä gay-elokuva!




Kouvolan ensimmäinen Pride-viikko onnistui yli odotusten. Pitkin viikkoa oli monenlaisia tapahtumia sisällä ja ulkona ja lopuksi lauantaina kulkue ja monituntinen puistojuhla.

Kävin katsomassa yhden viikon teemaan liittyvän elokuvan ja seuraamassa kulkueen valmistautumista ja lähtöä. 
Tapasin järjestäytymispaikalla ihanat tytöt, Kitteen lesbot, joita kuvasin. Kiitos kuvista, tytöt!  




Kulkueessa oli yli 500 ihmistä! Määrä oli moninkertainen järjestäjien alkuperäiseen arvioon verrattuna. Järjestäytymispaikalla oli iloinen karnevaalimeininki, naamiaisasuja, sateenkaarilippuja, ilmapalloja, perheitä lastenrattaineen, iloista musiikkia. Kulkue oli satoja metrejä pitkä. 
Ihmiset, jotka odottivat liikennevaloissa, taputtivat suosiotaan. 
Mikä tärkeintä: ei yhtään ongelmia, ei yhtään häiritsijää.

Kun suurella osalla oli karnevaaliasu, tosi huikeitakin joukossa, eivät kulkueen transnaiset ja transvestiitit herättäneet isompaa huomiota kuin muutkaan. Eräs transvestiittimies kertoo paikallislehden artikkelissa, että kun hän 1990-luvun alussa liikkui Helsingissä naiseksi pukeutuneena, niin oli ihan normaalia, että perään huudeltiin koko ajan. 
Muutosta parempaan toisten ihmisten kunnioittamisessa on tapahtunut ja tapahtuu koko ajan. 

Kulkueessa näkyi kyltti Translaki nyt!. Tämä asia on minusta syytä hoitaa kuntoon mitä pikimmin. 
Meidän nykyinen translakimme ei kunnioita ihmisen itsemääräämisoikeutta. Meillä siis vaaditaan transsukupuolisen ihmisen ryhtyvän muuttamaan hormoneilla itseään hedelmättömäksi ennen kuin hän voi saada virallisesti sen sukupuolen identiteetin, johon hän tuntee kuuluvansa. 
On transihmisiä, joille juuri fyysinen muutos tarvittavine hoitoineen on tärkeä, mutta on myös niitä, jotka eivät halua kehoonsa kajottavan. Sukupuoli sijaitsee aivoissa, itse kullakin. Miettikää, onhan heteroissakin miehisiä naisia ja naisellisia miehiä. Jos me hyväksymme moninaisuuden, me emme vaadi kanssaihmisiltä sellaista, mikä kuuluu vain ja ainoastaan heille itselleen pohdittavaksi ja päätettäväksi. 
On siinä lakimuutoksessa vähän muutakin, mutta tässä tärkein niille lukijoista, jotka eivät ole tutustuneet tähän muutosvaatimukseen.
Saa nähdä, milloin asia otetaan käsiteltäväksi eduskunnassa ja millaista keskustelua se herättää. 


Pride-viikolla  näytettiin kolme elokuvaa. joista kaksi olin nähnyt aiemmin, brittiläisen Priden, jossa homoyhteisö lähtee tukemaan kaivostyöläisten lakkoa, ja amerikkalaisen kahden naisen rakkaudesta kertovan Love is Love, mutta kolmas oli minulla katsomatta, ja se oli elokuva, jonka olin toivonutkin näkeväni, Mikko Mäkelän käsikirjoittama, ohjaama ja leikkaama A Moment in the Reeds.  

A Moment in the Reeds on 2017 valmistunut pienen budjetin indie-elokuva, jota on näytetty paljon festivaaleilla. Luin jostain, että kuvaaminen kesti vain 12 ja puoli päivää. Päähenkilöitä on kolme, neljäs henkilö on mukana  yhdessä kohtauksessa.  
Kirjallisuutta Pariisissa opiskeleva Leevi (Janne Puustinen) saapuu tapaamaan isäänsä mökille, jota tämä remontoi myyntikuntoon. Leevin isä (Mika Melender) on palkannut TE-toimiston kautta avukseen työmiehen. Hänen harmikseen toimisto lähettää apulaiseksi huonosti suomea puhuvan syyrialaisen maahanmuuttajan Tareqin (Boodi Kabbani), jonka taitoja ennakkoluuloinen mies epäilee.  
Isä joutuu kesken remontin poistumaan firmansa asioiden vuoksi. Kun nuoret miehet jäävät mökille, heidän välilleen syttyy tunnustellen kiihkeä rakkaussuhde. 

Tareq ei halua kotiväkeään Suomeen, koska he eivät hyväksyisi hänen seksuaalista suuntautumistaan, hän haluaa olla lopultakin vapaa toisten tuomioista. Leevi taas on lähtenyt saman vapaudenkaipuun siivittämänä pois ahtaista kotiympyröistä Pariisiin. 
Nuorilla miehillä on paljon enemmän yhteistä keskenään saman sukupolven jäseninä kuin Leevillä on isänsä kanssa, joka on häneen tyytymätön ja suhtautuu tuhahdellen hänen valintoihinsa. Kouluja käymättömälle isälle pojan oppineisuus, Rimbaudin ja Sarkian tutkiminen, on yhtä suuri muuri heidän välillään kuin homous. Tietenkin isä aavistaa pojan homouden. 

Tämän elokuvan ehdottomasti paras puoli on näyttelijöiden luonnollisuus, ihan kuin he vain eläisivät elämäänsä, jota sattumoisin kuvataan. 
Koska poikien yhteinen kieli on englanti, jota isäkin yrittää puhua elekielen ja Leevin avittamana, elokuvassa on suomenkielinen tekstitys, ja niissä kohdin, joissa isä ja poika keskustelevat suomeksi, toistensa ohi tai riidellen, on englanninkielinen käännösteksti. 
Seksikohtaukset ovat rohkeita ja samalla hyvin luonnollisia ja luontevia, rohkeampia kuin Tom of Finland -leffassa.
Nuorten miesten välillä on pakahduttavaa  himoa, ja myös paljon muuta. Hellyys ja ymmärrys välittyvät katsojalle vahvasti. Samoin suru siitä, että heidän tiensä pian eriytyvät. Tareq toivoo saavansa koulutustaan vastaavia arkkitehdin töitä Suomessa, hän ei  jaksa enää uusia alkuja, ja Leevi viihtyy parhaiten Pariisissa.  

Teemoina näen vähemmistöön kuuluvan ihmisen aseman (olkoon kyseessä sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöön kuuluva tai maahanmuuttaja), muurin sukupolvien välillä ja maaseudun autioitumisen sekä lähtemisen ja palaamisen ongelmat. 

Eräs elokuvan hienoja puolia on myös se, että se nostaa esiin suomalaisen järviluonnon kauneuden. Leevi on lähtenyt taustaansa kyllästyneenä, mutta näkee nyt mietteliään Tareqin kautta ja hänen kanssaan, miten kaunista hiljainen luonto ympärillä onkaan auringonnousuineen ja -laskuineen. Lintujen äänet hiljaisessa kesäyössä ovat lumoavia. 
Miljöö on juuri sama kuin monissa vanhoissa romanttisissa Suomi-Filmin klassikoissa heterorakkauden syttymistä myötäilemässä.

Tekee mieli lainata tänne loppuun ote Lauri Viidan runosta Onni:
Läikähti lämmin lämmintä vasten, 
ryöpsähti yli. Me vaikenimme.
Milloin ja missä? Emmehän tienneet. 
Olimme kaksin ja rakastimme. 

tiistai 21. elokuuta 2018

Ingmar Bergman - Yksi vuosi, yksi elämä



Kävin katsomassa elokuvan Ingmar Bergman - Yksi vuosi, yksi elämä, joka on tuore dokumentti tämän suuren ohjaajan elämästä.

Bergman on niin suuri elokuvantekijä, että se tekee sanattomaksi. 
Hän on yksi mieliohjaajiani. 

Toistan vain yhden lauseen häneltä tästä elokuvasta: Taide on antamista ja saamista.

Kuva on Bergmanin omaelämäkerrasta Laterna Magica, jonka ostin ja luin sen ilmestymisvuonna 1987. Kirja on kuin elokuva takaumineen ja kuvineen. 

Seitsemäs sinetti, Mansikkapaikka, Kuiskauksia ja huutoja, Hiljaisuus, Fanny ja Alexander... Bibi Anderssoon, Liv Ullmann, Ingrid Thulin, Max von Sydow...

Ehkä kaunein kaikista Bergmanin elokuvista on mielestäni Mansikkapaikka. Se käsittelee ohjaajan kuolemanpelkoa ja nostaa esiin kysymyksen, elinkö oikein. 

Bergman kertoo eräässä tämän uuden dokumentin haastattelussa jäsentävänsä elämäänsä töidensä mukaan, ei henkilökohtaisen elämän etappien mukaan, kuten avioliitot ja lasten syntymät.  
Taiteellinen toiminta oli hänelle kaikki; se oli lapsuuden haavoja parantavaa terapiaa, nautintoa, kunnianhimon toteuttamista, magiaa ja maniaa.  

Mahtavatko nuoret aikuiset enää tuntea Bergmania? Onko hän tärkeä vain vanhemmalle sukupolvelle? Itse olin nuorena elokuvakerhossa, jossa näytettiin vain Bergman-elokuvia. Ehkä osa näiden elokuvien lumoa minulle on siinä, että ne vievät omaan nuoruuteen. 

Kysymys 1: Onko Bergman tuttu? 
Kysymys 2: Rakkain Bergman-leffa?

Jari Tervo, Aamen

Kun olin lukenut pari lukua Jari Tervon romaania Aamen , aloin nähdä sen näyttämöllä, samantyyppisenä runsaana tykityksenä kuin Pirkk...