perjantai 8. joulukuuta 2023

Thomas Mann, Kuolema Venetsiassa

 



Mrs Karlsson lukee -blogin Mari (Marin kirjoitukseen tästä) innosti minut lukemaan Thomas Mannin pienoisromaanin Kuolema Venetsiassa (1912), jonka pohjalta tehdyn Luchino Viscontin ohjaaman samannimisen elokuvan (1971) olin nähnyt kauan sitten, muistaakseni kahdesti, ja lumoutunut molemmilla kerroilla.
Kirjoittaminen unohtui, kun väliin tuli kaikkea muuta. Aloin tehdä joulusiivoa työtasolleni (minulla on työpöytänä seinästä seinään ulottuva ompelijan leikkauspöytä, siihen mahtuu) ja huomasin kasan omituisia lappusia. No, siellähän oli lukemisen aikana tekemiäni merkintöjä tästä kirjasta. Erotan söherryksistäni sanat ajankuva, hatut, rantapukeutuminen, taiteilijan kriisi, kuolema, kurinalaisuus versus nautinto ja rappio, nuoren pojan kauneuteen rakastuminen symbolina elämälle, viimeinen luovuuden leimahdus, vanhan miehen häpeä ja koomisuus, ulkopuolisuus, pandemia... platoninen rakkaus, hebefilia?, antiikin kauneusarvot...

Katsoin kirjan luettuani myös elokuvan taas uudelleen.  
Upposin elokuvan pojan kauneuteen, kuten oli tarkoituskin. Ohjaaja Luchino Visconti vie katsojan kokemaan saman mitä vanheneva taiteilija Gustav von Aschenbach kokee tarkkaillessaan yksin matkustavana ympäristöään ja nähdessään Tadzion, enkelimäisen kauniin nuoren ihmisen.  
Unkarilainen László Nemes käytti samaa eläytymään pakottavaa metodia vuoden 2015 elokuvassaan Son of Saul. Ympäristössä on eri kielten sekamelska, josta katsoja erottaa sen mitä päähenkilökin, sanan sieltä toisen täältä, ja paljon puhetta kielillä, joita ei ymmärrä. Nemesin ympäristö on keskitysleiri ja Viscontin ylemmän luokan lomakylpylä.
Kirjassa Aschenbach on kirjailija, elokuvassa säveltäjä, muutoin käsikirjoitus noudattaa kirjan tapahtumia ja tunnelmaa. 

Eletään aikoja vähän ennen ensimmäistä maailmansotaa. Vanheneva saksalainen kirjailija tuntee luomisvoimansa kadonneen ja matkustaa elpymistarkoituksessa rantahotelliin Venetsiaan. Hän tarkkailee hajamielisenä, kyllästyneenäkin, muiden kylpylävieraiden vilkasta seuraelämää, kunnes huomaa joukossa täydellisen kauneuden merimiespukuun pukeutuneen murrosikäisen pojan hahmossa. Lumoutuminen johtaa siihen, että Aschenbach seurailee poikaa pakkomielteenomaisesti eikä saa lähdetyksi saarelta, vaikka saa selville turisteilta pimitetyn koleraepidemian. Hän päättelee Tadzion perheen olevan puolalaisia kuultuaan heidän huutelevan poikaa tällä nimellä, joka ilmeisesti on Tadeusz-nimestä johdettu lempinimi. Ilokseen hän huomaa pojan olevan perheen lempilapsi, prinssi, jonka ympärillä niin äiti, kotiopettajatar kuin vaatimattomat sisaretkin hyörivät. 
Haaveissaan Aschenbach menee kertomaan elekielellä perheelle pandemiavaarasta ja pääsee tässä tilanteessa laskemaan kätensä jumaloimansa kauneuden olkapäälle. Todellisuudessa hän seuraa poikaa vain matkan päästä ja joutuu tunnekuohun valtaan niinä harvoina kertoina, kun heidän katseensa kohtaavat.

Poika kääntyi rantaan, hän juoksi vettä vaahdoissa potkien rantakuohuissa pää takakenossa. Ja kun katseli, kuinka tuo elävä vartalo, poikamaisen hento ja hauras, vettä valuvin kiharoin kohosi meren sylistä kuin taivaan ja meren syvyyksistä kotoisin oleva kaunis jumala, tuo näky herätti katsojassa myytillisiä mietteitä. Se oli kuin runoelma maailman alkuajoista, muodon alkuperästä ja jumalien synnystä. Aschenbach kuunteli silmät ummessa tätä sisimmässään virittyvää laulua ja ajatteli jälleen, että täällä oli hyvä olla, tänne hän tahtoi jäädä. 
 
Aschenbachin kävellessä sopivan välimatkan päässä puolalaiseurueen perässä Venetsian kujilla hän kokee Tadzion viipyilevän ja haluavan olla katsottavana. Onko se objektiivinen totuus, emme tiedä. Se voi olla myös rakkaudesta hullaantuneen houretta. Mehän katsomme asioita Aschenbachin kautta.

Kauneudelle antautuminen saa Aschenbachin luopumaan tarkkojen sääntöjen rajaamasta elämästään ja käyttäytymään houkkamaisesti. Hän antaa jopa parturin värjätä hiuksensa ja kulmakarvansa. Jo tartunnan saanut, sairauden merkkejä värikäsittelyllä ja poskipunalla peittävä mies ei huomaa muistuttavansa irstasta naurettavaa keikaria, jonka elämöintiä laivalla nuorten seurassa paheksui Venetsiaan tullessaan. 

Kuolema Venetsiassa on osuva rakastumisen kuvaus.
 
Se kuvaa myös pandemian leviämisen osuvasti ja irvokkaan eron siinä, miten se tuntuu köyhien parissa ja yläluokkaisten ihmisten elämässä. Paikkoja desinfioidaan ja laihoja, nääntyneitä ihmisiä lyyhistyy kadulle, mutta kansainvälinen lomaväki vain illastaa rahvaanomaisen viihdyttäjäryhmän tehdessä parhaansa heidän hauskuttamisekseen. Tietenkin ajatellaan myös elinkeinoa. Turismi elätti Venetsian kaupungin ihmisiä jo silloin, paras siis koittaa pimittää tilanne rahaa kaupunkiin tuovilta niin pitkälle kuin voi.
 
Kun Aschenbach lyyhistyy rantatuoliinsa hiusvärin valuessa klovnimaisesti kasvoille, hän näkee viimeiseksi antiikin poikajumalan kahlaavan sulokkaasti merelle ja kääntyvän lopuksi katsomaan ihailijaansa kuin mukaansa kutsuen.
Puolalaiset ovat viimeisiä kaupungista poistuvia, Tadziota odotetaan jo.
Ehkä he selvisivät, ehkä eivät. Tadziohan söi mansikan ("kielletyn hedelmän"). Hän sieppasi sen kujeillen rantamyyjältä Aschenbachin nauttiessa kokonaisesta kasasta samoja marjoja samalla kun joku lähellä valisti omaa seuruettaan kaikesta tuoreesta "only cooked vegetables", minkä varoituksen Aschenbach tunnisti kielten sorinasta, mutta ei pitänyt tärkeänä. Tämä mansikkaepisodi oli muistaakseni vain elokuvassa.

Minun on vaikea erottaa enää kirjaa ja elokuvaa toisistaan.
Tietenkin niissä näkyy oma aikansa, onhan väliä 60 vuotta. Kirjassa korostuvat antiikin arvot, kuten kauneuden idea, platoninen rakkaus ja mentorin ja nuoren pojan suhde. Elokuvassa Aschenbach tuijottaa poikaa avoimemmin kuin kirjassa, mutta kummassakaan hän ei lähesty tätä fyysisesti. Kirjaa on silti pidetty kaikkien aikojen gay-romaanina.
Itse koen, että kirjassa kuvattu kauneudesta hullaantuminen on symboli taiteilijan viimeiselle innostumiselle ennen kuolemaa, ei todellakaan mitään groomingia, jollaiseksi se saatettaisiin tämän päivän elokuvassa vääristää.
En koe myöskään mitään pahaa siinä, että ihminen haaveilee ajatuksissaan ihan mistä vain. Eihän siinä ketään satuteta. Myös teoissa kaikki sellainen seksuaalinen kanssakäyminen on mielestäni sallittua, josta ollaan yhtä mieltä, eikä se kuulu ulkopuolisille. Eikö vain?

Joissain piireissä on nyt sitten nähty, että Mannin kirja pitäisi kieltää. Aikamme ilmapiiri ei todellakaan ole kovin suvaitsevaista, jos fiktiivinen hahmo tuomitaan hänen ajatustensa vuoksi. Kaiken lisäksi tuomitsijoina ovat ilmeisesti itseään edistyksellisinä pitävät ihmiset, jotka sanovat kannattavansa sukupuolisen ja seksuaalisen suuntautumisen moninaisuutta.  

On päätelty, että Mannin romaanissa olisi hänen omaan elämäänsä viittaavaa.
Hän oli lomallaan Venetsiassa kiinnostunut puolalaisnuorukaisesta ja oli samoihin aikoihin surrut säveltäjä Gustav von Mahlerin kuolemaa. 
Elokuvan tunnusmusiikkina soi Mahlerin viidennen sinfonian Adagietto. 

Näen Mannin käsittelevän von Aschenbachin ja Tadzion tarinassa myös suruaan oman homoseksuaalisuutensa kieltämisen vuoksi. Visconti pystyi jo olemaan avoimemmin homoseksuaali, mutta kuten tiedämme, suvaitsevaisuus suhtautumisessa seksuaalisuuteen on ollut vaikeasti hyväksyttyä ja edistyminen hidasta. Taaksepäin menoakin tapahtuu aika ajoin. Sitä on nykyajan näennäisessä vapaudessa paljon, kun vertaa vaikka 70-lukuun.  

Mann ei kuvaa Venetsiaa minään ihanan elämän paratiisina vaan usvaisena ja pahaa henkivänä paikkana, jossa pelottavat gondolieerit kuljettavat matkustajia ruumisarkkuja muistuttavissa veneissä. Sirocco-tuuli tuo mukanaan sairautta ja kapeat kujat johtavat sokkeloisiin labyrintteihin, joihin uupunut taiteilija eksyy kadotettuaan seurattavansa. Aschenbach tajuaa jossain vaiheessa, että oli virhe lähteä, mutta ei enää pysty muuttamaan kohtaloaan.
  
Mikä on tarinan opetus? Sekö, että on vaarallista päästää irti kontrollista ja antaa mennä, vaiko se, että se kannatti sittenkin? 
 
Hän halusi tehdä työtä Tadzion läsnäollessa, ottaa kirjoittaessaan mallikseen pojan vartalon, seurata tyylissään hänen ruuminsa linjoja, jotka näyttivät hänestä jumalallisilta, ja näin muuntaa hänen kauneutensa hengeksi, kuten kotka muinoin kantoi eetteriin troijalaisen paimenpojan. Milloinkaan ei sanojen luominen ollut tuntunut hänestä suloisemmalta, miloinkaan hän ei ollut siten kokenut, että Eros asuu sanassa, kuin näinä vaarallisen herttaisina hetkinä, jolloin hän muovaili pienen tutkielmansa karkean pöytänsä ääressä päivänvarjon alla. 

Taitava suomennos on Toini Kivimäen.

----

Ja tästähän minä saankin 1910-luvun bonuskirjan Sadan vuoden lukuhasteeseen (klik), josta näyttää puuttuvan enää 30- ja 70-lukujen kirjat. Luen, jos viitsin. Mitään en tee lukemisen ja kirjoittamisen alueella pakosta tai tilauksesta.  


PS Tässä vielä linkki (klik) kirjoitukseeni, jossa mainitsen dokumentin Maailman kaunein poika. Dokumentti kertoo Viscontin elokuvassa Tadzion roolin näytelleestä ruotsalaisesta Björn Andrésenista. Visconti teki laajan kiertueen, jossa etsi täydellisesti rooliin sopivaa poikaa. 


maanantai 4. joulukuuta 2023

Nostalgiamatka Kuhmoon, kuvin ja sanoin

Lähdimme Kuhmosta millenniumvuonna 2000 asuttuamme siellä 23 vuotta, pisimmän ajan elämästämme, ne tärkeät vuodet, ns ruuhkavuodet. Nyt alkaa Kouvolassa olo olla jo kestoltaan pitempää.

Miehelläni on valtavasti kuvia yhteiseltä Kuhmon vuosien työpaikaltamme isolta peruskoulun yläasteelta (nykyinen yläkoulu). Hänellä oli tapana pitää kameraa mukanaan ja kuvata elämää välitunneilla ja käydä myös omilla vapaatunneillaan luokissa kuvaamassa. Kun hän on näyttänyt näitä kuviaan ystävillemme ja nykyisen kameraseuransa valokuvaajakavereilleen, kaikki ovat kannustaneet tekemään kuvilla jotain. 
Nyt se tapahtui.


Ajoimme lähes 500 km kirpeässä talvisäässä Airbnb:n kautta vuokraamaamme taloon, josta starttasimme aamulla hyvien yöunien jälkeen virkistäytyneinä Kuhmo-talolle näyttelyn pystytykseen.
Jo siinä työn ohessa tapasimme useita tuttuja, jotka tulivat tervehtimään. Seuraavana päivänä näyttelyn avajaisissa ja vielä illalla konsertissa tapasimme monia, joita emme olleet nähneet sitten muuttomme. Saatoimme kuulostella tutun kuuloista ääntä, kunnes välähti ja tiesimme kääntyessä kenet tapaamme. 






Kuhmo-talon Juttua-kahvio yläkerrasta kuvattuna


Kuhmon kulttuuritalo, Kuhmo-talo, on erittäin kaunis rakennus kaksine saleineen, iso Lentua-sali ja pienempi Pajakka-sali. Aula ja kahvio ovat valoisia, avaria tiloja, kuten myös yläkerran aula, josta on kulku parvelle.
  
Mieheni näyttely käsittää 32 isoa vedosta, joista 22 on ala-aulassa ja 10 ylhäällä. Avajaisissa pyöri isolla näytöllä lisäksi viitisenkymmentä kuvaa. 


Ystävämme Anneli auttoi kuvien
ripustamisessa.


Entinen oppilas Mari löysi itsensä kuvasta. 


Poseerasimme Annelin kanssa
kuusen katveessa.


Unton kuvat ovat suurimmaksi osaksi 80-luvulta, jolloin koulu oli osin erilainen kuin nykyään. Isossa koulussa oli kolme erityyppistä erityisluokkaa palvelemassa oppilaita ja heidän perheitään. Nykyään erityisluokat on paljolti hävitetty ja erityistä tukea tarvitsevat oppilaat siirretty yleisluokkiin, joissa on enemmän tai vähemmän avustajia, usein vähemmän. Jaksolukua ja digiä ei ollut.
Kuhmossa puuhasteltiin paljon, oli kerhoja ja oppilaskunnan sekä tukioppilaiden järjestämiä teemapäiviä, naamiaisia ja muuta hauskaa. Meidän aikanamme koulussa oli aluksi oppilaita lähes tuhat ja meidän lähtiessämme noin 700, rinnakkaisluokkia oli tusinan verran. Koulussa oli myös asuntola pitempimatkalaisia varten, kunnes se korvattiin taksikyydeillä. 
 
 






Tämä koulu on edelleen käytössä remontoituna, nyt yläkoulun ja lukion yhteisessä käytössä. Lukiolla on tiloja myös läheisessä kirjastossa. Samassa pihassa vanhan koulun takana on myös uusi kaunis puukoulu, jossa toimivat päiväkoti ja alakoulu.  







Kuhmon nykyisen kirjastotalon rakentamista varten järjestettiin 1980-luvulla arkkitehtikilpailu, jonka voittajaksi valittiin Nurmela-Raimoranta-Tasa -arkkitehtitoimiston suunnittelema Atalante. Nimi tulee Jean Vigon samannimisestä elokuvasta, jossa Atalante on jokilaiva. Kirjasto sijaitsee Pajakkakosken rannalla, jossa se tuo entisajan laivojen tavoin tietoa ja taidetta maailmalta. Ensimmäinen kirjasto Kuhmossa oli toiminut jo 1880-luvulla. 

Atalante sillalta kuvattuna


Atalante sisältä parvelta kuvattuna


Kuhmon keskusta oli kaunis jouluasussaan. Jo kauan sitten kaupungissa päätettiin, että kukin liike ja virastotalo pystyttää perinteisesti valaistun joulukuusen. Kymmenet joulukuuset ja pehmeä lumi saivat iltakävelijälle olon kuin olisi astellut satumaassa.
Kävimme jo ennen majoittumista hakemassa iltapalaa Kaesan kahvilasta, joka on kuuluisa rönttösistään, lohikukoistaan ja kasvis- ja poro-aurajuustoquicheistään. Lounastimme ystävien kanssa filippiiniläisravintolassa, jossa oli hyvin maukas ruoka ja runsas koristeellinen sisustus. 

Kuhmo on kulttuurikaupunki, jossa tunnetun kamarimusiikkifestivaalin lisäksi on paljon muutakin kulttuuria, mm kalevalaisen kulttuurin informaatiokeskus Juminkeko, Luontokeskus Petola ja Talvisotamuseo. Kuhmo-talossa näyttää olevan tapahtumia ja vaihtuvia näyttelyitä kaiken aikaa.
Kuhmon erämaaluonto retkipolkuineen on ainutlaatuinen kaikkina vuodenaikoina. Nykyään on tarjolla paljon järjestettyjä elämyksiä, kuten eläinten katselu- ja kuvausretkiä.
No, nämä Kuhmo-kehut saavat riittää, googlaamalla löytyy lisää. 

Viimeisenä Kuhmon reissumme aamuna kävimme kuvaamassa entiset kotimme.
Asuimme ensin koulun pihassa vastapäätä koulua sijaitsevassa pienkerrostalossa, sitten parissa rivitalossa Saarikosken lähiössä ja lopuksi isossa omakotitalossa. Muutimme aina perheen koon kasvaessa. Rivitaloasuntojen käytyä ahtaaksi poikien kasvaessa löysimme juuri meille sopivan talon, jossa oli yllin kyllin tilaa kaikille perheenjäsenille levittäytyä ja vaalia yksityisyyttään. 


Kuhmon koti nro 1


Kuhmon koti nro 4, viimeisin ja rakkain


Koti nro 4 on vaikea kuvattava, vallankin talvella lumen vuoksi. En siis edes yrittänyt mennä pihaan ja pyytää kuvauslupaa. Siellä se häämöttää.
Mieheni istuttama pikkukuusi oikealla kuvassa on kasvanut valtavaksi. Se on jokin jalokuusi, emme aavistaneet että siitä tulee näin valtava. Onhan sillä ollut tilaa ja valoa kasvaa symmetrisesti joka suuntaan. 
Pihan puolella meillä oli olohuone, eteisaula, keittiö ja sauna takkahuoneineen. Toisella puolen oli neljä makuuhuonetta matkustajakotityyliin peräkkäin ja talon päässä iso ikkunallinen vaatehuone. Autotallin vieressä oli lämmin varasto, jota emme pitäneet lukossa, kuten emme taloa yleensä muutenkaan. Oi niitä aikoja! Joskus Pullo-Kalle oli hakenut varastosta tyhjiä pulloja, mutta ei muuta. Soimme sen hänelle. Tänne muutettuamme unohdin jatkuvasti avaimeni.   
Ehkä jonain kesänä käyn pyytämässä päästä sisälle muistelemaan.

 

keskiviikko 29. marraskuuta 2023

Onnittelut Sirpa Kähkönen!

 



Otsikko ja kuva olivat täällä odottamassa blogiluonnoksissa. Olin niin varma, koska tämä kirja vaikutti minuun yhtä suuresti kuin sen kaunokirjallisuuden Finlandialla palkinneeseen pofessori, tanssitaiteilija Jorma Uotiseen. Uotinen sanoi palkintopuheessaan, että palkintoteos aiheutti hänessä tunnevyöryn, joka on vieläkin käynnissä.

Palkittu Sirpa Kähkönen kertoi haastattelussa, että häneltä kysytään usein, miksi hänen romaaninsa 36 uurnaa alaotsikkona on Väärässä olemisen historia. Hän selitti, että väärässä oleminenhan on tärkeä osa ihmisyyttä ja hän kirjoittaa tässä kirjassaan ihmisyyden puolesta ylisukupolvista tuomitsevuutta ja kovuutta vastaan. Hän sanoi myös, että näkee tyttärensä sukupolvessa enemmän lempeyttä kuin edeltäneissä.  

Jorma Uotisen tunteikas puhe ja Sirpa Kähkösen kiitospuhe ja haastattelussa antamat vastaukset jatkavat minun tunnevyöryäni.
  
KIITOS!💗


maanantai 27. marraskuuta 2023

Koskettava konsertti, joka kävi mielessäni vuoropuhelua juuri lukemani kirjan kanssa

 


Uskalsin lähteä eilen konserttiin, vaikka hieman toipilas vielä olenkin. En yskinyt kertaakaan. Konsertin jälkeen huomasin, että huimasi. Ei ihme, enhän ollut lähtenyt omasta kotipesästä ulos aikoihin mutta huimaava olo saattoi (ja saattaa, vieläkin sitä on) johtua myös kaikista niistä tunteista, mitä koin konsertin aikana.

Laila Kinnunen lienee tuttu laulajanimi ainakin kaikille vähän vanhemmille suomalaisille. Hän oli erittäin menestynyt iskelmälaulaja, jonka haave oli esiintyä musikaaleissa ja tehdä musiikkia koko sillä kapasiteetilla mikä hänellä oli. Laulajan yksityiselämä oli villiä ja elämä stressaavaa. Kun alkoholi sai yliotteen, niin alamäki oli väistämätön. 


Laulajan tytär Milana Misic on valmistanut lauluista ja tarinoista koostuvan esityksen Lailan laulut, jossa hän kertoo äitinsä elämäntarinan ohessa myös omastaan ja isovanhempiensa elämästä. Äiti ei pystynyt hoitamaan lastaan,mutta onneksi oli jaksavat ja rakastavat isovanhemmat. 

Esityksen ensimmäinen puolisko oli keveä ja hauska. Siinä nuori Laila nauroi ja lauloi ja rakastui palavasti miehiin, joita mummin oli vaikea hyväksyä. Misic kertoi lämpimällä huumorilla, että äidin tavattua jugoslavialaisen muusikon äkkirakastuneet viettivät heti kaksi viikkoa hotellihuoneessa ja että tarina on täyttä totta, koska todiste siitä seisoo tässä lavalla edessänne. 


Väliajan jälkeen itkin melkein koko ajan. Äiti ei jaksanut olla äiti, ja hän karkotti käytöksellään myös nuoren miehensä. Isovanhemmat saivat kuulla, että asunnossa oli jatkuvat bileet ja pelastivat pikku tytön. He kasvattivat tämän aikuiseksi asti.

Seinälle heijastetut isot valokuvat olivat humoristisia, helliä ja liikuttavia. 

Misic lauloi tässä konsertissa sekä tunnettuja että vähemmän tunnettuja äitinsä lauluja kuhunkin elämäntarinan vaiheeseen sovittaen ja lopuksi oman kauniin laulunsa Aikoja sitten, jossa hän kertoo äidilleen antaneensa anteeksi elisen aikoja sitten. 

Eräs minua tässä konsertissa liikuttanut laulu oli Sound of Music -musikaalin My Favorite Things siitä erityisestä syystä, että eräs upeaääninen Inkeroisten yhteiskoulun oppilas lauloi sen minulle läksiäislauluksi eläkkeelle jäädessäni. Nenäliinoja kului ja itku teki hyvää, se huuhtoi pois konsertin pintaan nostamia haikeita tuntoja ja suruja.

When the dog bites, when the bee stings
When I'm feeling sad
I simply remember my favorite things
And then I don't feel so bad

Kunpa Lailakin olisi muistanut elämänsä hyvät asiat ja löytänyt keinon selvitä, kun elämä murjoi. Oliko hänellä ehkä sotalapsuudesta aiheutunut trauma? Hän oli yksi Ruotsiin lähetettyjä, jonka piti sopeutua sodan jälkeen takaisin köyhään Suomeen. Ruotsin kielen vaikutus kuuluu ensimmäisissä lauluissa vokaalien kapeutena.

Milana totesi olevansa iloinen, että hän on "tavallinen ihminen".


Olen juuri lukenut upean kirjan Sirpa Kähkösen 36 uurnaa - Väärässä olemisen historia. Kirja on omaelämäkerrallinen romaani, jossa asetelma on sama kuin Milana Misicin elämäntarinassa. Kirjan tytöllä on äiti, joka on vaarallinen lapselleen, mutta onneksi hänelläkin on ihana mummo ja ukki, jotka hoitavat hänet lähes viisivuotiaaksi. Vaikka tyttö joutuu isovanhempien voimien hiipuessa takaisin arvaamattoman äidin luo, hän selviää neuvokkuutensa avulla. Syvällä aikuisuudessa äidin kuoltua hän asettuu vihdoin, paljon muuta kirjoitettuaan ja paljon koettuaan, kirjoittamaan äidilleen pitkää kirjettä, jossa yrittää selvittää syitä äidin holtittomuuteen ja käy läpi oman suvun historiaa. 

Molemmat naiset, Milana Misic ja Sirpa Kähkönen ovat kertoneet äideistään tyylikkäästi ja hyvällä maulla rankimpiakaan asioita kaihtamatta. Muistelut ovat rakkaudentunnustuksia omalle äidille.
Miten kauniisti Milana Misic toistikin tarinoissaan sanaa Äiti


Tämä konsertti ja tämä kirja käyvät keskustelua mielessäni.
Olen kaiken lisäksi keskustellut erään blogiystävän blogissa siitä, miten läheisistä voi kirjoittaa elämäkerrassa. On niin monta tapaa muistella. Pahimpia ovat mielestäni turhia paljasteluita sisältävät elämäkerrat, joiden rohkeilla anekdooteilla ei ole mitään laajempaa merkitystä.   




Lopuksi ote Laila Kinnusen laulusta Tiet, jonka suomenkieliset sanat on kirjoittanut Saukki (Sauvo Puhtila). Mummi oli sanonut, että tätä esittäessään Laila ennusti oman kohtalonsa. 

Tietä kaitaa toiset käydä saa, aron laitaa kulkee ja askel syvään vajoaa.
Tietä suoraa harva vaeltaa, harjanteiden kautta kun kukassa on koko maa.
Edessäsi tiesi löydät ja päähän sen kuljet.
Valita ei tietä saata se annettu on.


perjantai 24. marraskuuta 2023

Jokunen ajatus Finlandia-ehdokkuuksista, koronapotilaana asioita pähkäillessä


No niinpä niin, ei riittänyt, että sairastin keuhkoputkentulehdusta. Kymmenen päivän antibioottikuuri oli lopuillaan, kaksoisrokotus saatu ja olo toiveikas, kun tuli kurkkuoireita ja lihas- sekä nivelkipuja. 
Mies sairasti edellä. Hänelläkin tauti alkoi kurkkukivulla ja eteni vauhdikkaasti, toisena päivänä nenäoireet ja kolmantena yskä, päivän kutakin, sitten ohi. Minulla on kolmas päivä menossa ja minulle tyypillinen oire uupumus alkaa jo hellittää. Eilen katsoin YleTeeman elokuvafestareiden aikana näytetyn  japanilaisen elokuvan Drive My Car, pituus kolme tuntia. Muutaman kerran piti kelata taaksepäin, kun olin torkahtanut. Mies kävi jo (6 päivää taudin alusta) kuntosalilla ja menee tänään viron tunnille - niin ne vahvat. Minulla menee tässä pitempään ja enemmän erakkona.


Marraskuu, kuva: Ume


Luin loppuun Thomas Mannin romaanin Kuolema Venetsiassa, jossa kolera saapuu Venetsiaan. Heh, onpa taas yksi oikein sopiva kirja luettavaksi syysflunssien aikaan. No, onhan siinä kirjassa paljon muutakin, kolera on taustalla. Upea teos, kirjoitan siitä myöhemmin. Ehkä katson elokuvankin, jonka Luchino Visconti on tehnyt tämän kirjan pohjalta. Se näkyy löytyvän eräästä suoratoistopalvelusta. Elokuva vaikutti minuun vahvasti, 70-luvullako se oli, kauneudellaan ja surumielisyydellään. 

Nyt kiinnostaa pohdiskella Finlandia-ehdokkuuksia. Palkintojen julkistushan on lähellä, 29.11.
Tilaisuus on hauska katsoa televisiosta perusteluineen ja kiitospuheineen.  

Kaunokirjallisuuden ehdokasteoksista en ole lukenut yhtään. Mieheni sai juuri päätökseen Sirpa Kähkösen romaanin 36 uurnaa - Väärässä olemisen historia ja piti sitä tasokkaana. Minä olen aloittanut lukea sitä, vahva alku.
Luin HS:sta palkintoraadin perusteluja valitsemilleen kirjoille. Niissä minua harmitti arvosteluissa loppuunkulutettu termi "vimmainen" ja uusi "omalakinen". Miksei omalaatuinen, vai omaperäistäkö, persoonallista tarkoitetaan? Siitäkin käytetään paljon uutta termiä "omaääninen". 
Arveluni on, että tanssitaiteilija Jorma Uotinen antaa palkinnon Sirpa Kähköselle  tai Iida Turpeiselle romaanista Elolliset.

Muut ehdokkaat:
- Laura GustafssonMikään ei todella katoa
- Antti HurskainenSuntio
- Pasi Ilmari JääskeläinenKuurupiilon anatomia
- Miki Liukkonen: Vierastila

                           - - - - - - -

Tietokirjallisuuden ehdokkaista olen lukenut Tuomas Kyrön kirjan Aleksi Suomesta ja ihmetellyt kirjakaupassa Heini Junkkaalan teosta Pirkko Saisio - Sopimaton. Kumpikaan näistä ei mielestäni ole oikeastaan tietokirja tai sitten hyvin kevyt sellainen. Aleksi Suomesta on kuin pidennetty lehtiartikkeli ja Pirkko Saisio - Sopimaton on määritelty fiktiiviseksi elämäkerraksi, jossa on iso annos fiktiivisyyttä. 
Tieto-Finlandian valitsee lastenkirjailia Linda Liukas. En osaa ennustaa hänen valintaansa. Olisiko Suomen luonnonvaraisista metsistä kertova Pohjoistuulen metsä, jonka ovat kirjoittaneet Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo tai tuo Junkkaalan teos?
Itseäni kiinnostavat Sensuroitu - Raamatun muutosten vaiettu historia, jossa tutkijat Ville Mäkipelto ja Paavo Huotari tarkastelevat sitä miten Raamatun tekstejä on muovattu kunakin aikana ja Sonja Saarikosken tutkimus suomalaisista naisvangeista, Naisvangit - Rikollisuuden kehä maailman onnellisimmassa maassa. 

Näiden lisäksi ehdokkaana on:

- Antti Järvi, Minne katosi Antti Järvi? - Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä.     

                                        - - - - - - - 

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian soisin menevän Jukka Behmille kirjasta Ihmepoika Leon. Leon on poika, josta kasvaa jalkapallotähti. Perustelen tätä valintaani sillä, että nyt olisi erityisesti pojille suunnattu kirja, jonka kuvataan pitävän otteessaan sellaisenkin viikarin, jonka on vaikea asettua lukemaan. Poikien vähentyneestä lukemisestahan on oltu pitkään huolissaan ja tällaisia perinteisiä kirjoja on julkaistu vähän. Monena vuonna on palkittu fantasiakirjoja, olisiko nyt toisenlaisen kirjan vuoro?
En ole näitäkään kirjoja lukenut, vain katsellut kirjakaupassa. Anna Elina Isoaron ja Mira Malliuksen kuvakirja Kaksi tätiä nimeltä Veera vaikuttaa kirjalta jonka haluaisin lukea yhdessä lapsen kanssa.
 
Muut ehdokkaat:
- Ted Forsström, Åsa Lucander (suom Johannes Ekholm): Snälla Stella, sluta skälla! / Hissun kissun, Hilja!
- Magdalena Hai: Sarvijumala
- Sanna Isto: Näkymättömät
- Meri & Aleksi Korpela: Peloton peltohiiri - Lumilabyrintti

Minkä muusikko ja taiteilija Herra Ylppö valitsee palkinnon saajaksi? Jää nähtäväksi.


Väreilyä, kuva: Ume


Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden julkaisutilaisuudessa finaaliin asti päässeet teokset valinneen palkintoraadin puheenjohtaja lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen puhui lastenkirjallisuuden tasosta mainiten puutteet ja isot laatuerot, joita tässä genressä nykyään on. Raadin jäsenet olivat saaneet luettavakseen kustantamoiden tarjoamat 200 tänä vuonna julkaistua teosta, joista se oli erotellut mielestään parhaat finaaliin. Pekkarinen mainitsi nimenomaan, että korkeatasoisia teoksia oli paljon enemmän kuin valitut kuusi. 
Ja tästä puheestahan nousi äläkkä! Ei olisi muka saanut haukkua. Haukkua?
Olen ollut monissa palkintotilaisuuksissa, joissa kaikissa selviteltiin ennen palkintojen jakoa kilpailuun osaaottaneiden tasoa ja annettiin asiantuntevaa kritiikkiä. Pekkarisen puhe ei ollut edes palkintojuhlan puhe vaan lautakunnan perusteluja kuuden ehdokkaan valintaan selittävä puhe. Mietin, miten hulluksi aikamme herkkähipiäisyys vielä meneekään! Onko kaiken oltava pelkkää hymistelyä. Tylsää!
Eikö olisikin ollut perin outoa, jos juuri lapsiasiavaltuutettu ei olisi puhunut hyvän lastenkirjallisuuden puolesta. 
Elina Pekkarinen kirjoittaa HS:n mielipidesivun kirjoituksessaan 21.11. olevansa hämmentynyt ja surullinen siitä, että myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden ympärillä näkyy "samaa toksista uupumusta ja vihaa", mitä hän on kohdannut muualla eri kentillä. 
Tämä lopuillaan oleva viikko on lastenkulttuurin viikko. Toivon, että edelleenkin lastenkulttuuria arvostetaan niin paljon, että sen tuotteisiin kohdistetaan paneutunutta kritiikkiä, joka paitsi että on kiinnostavaa, niin myös vie asioita eteenpäin ja nostaa tasoa. 

Kirjoitin edellä olevan monessa erässä, virkeystason mukaan. Nyt olen kahvini ansainnut - jos se jo maistuisi. Minulla sairastamiseen liittyy aina se, että kahvi ei maistu ja muutoinkin haluan vain jotain lasten ruokaa. Taannun hoidettavaksi pikku potilaaksi. 

Fuengirolan kaupungin patsas kiitokseksi
terveydenhoidon henkilöille hyvästä työstä
covid-pandemian aikana

Lopuksi tällä kuvalla kiitokseni Suomen terveydenhoidolle. Olemme mieheni kanssa päivitelleet moneen kertaan, mitä ihmiset oikein valittavat.
Onko nyt niin hirveän paha, jos joutuu odottamaan puoli tuntia rokotusta tai laboratorioon ei kutsuta ihan viiden minuutin tarkkuudella. Niissä odotustiloissa voisi rupatella niitä näitä eikä vain tuijottaa puhelintaan ja välillä sihahdella hampaitten välistä moitteita terveydenhoitajille.
Aikaa varatessa voi laittaa puhelimen kaiuttimen päälle ja lukea rauhassa aamun lehtiä tuskittelematta, miksi sieltä ei vastata. 
Siitä ei ole kauan,kun päivystäjälle mentiin ilman mitään varausta tuntikausiksi  odottamaan omaa vuoroa. 
Kouvolastakin oli (taas kerran negatiivisia) uutisia ruuhkista rokotuspaikalla. Miksi ihmeessä kaikkien pitää mennä sinne ensimmäisenä aamuna. Jo muutaman päivän päästä ei ollut jonoa ollenkaan.  



tiistai 21. marraskuuta 2023

Maria Perho, Mielen perhosia

 



Suomalais-paraguaylainen ystäväni ja entinen opettajakollegani Maria Perho kirjoitti vuosi sitten novellikirjan äidinkielellään espanjaksi. Kirjan nimi on Mariposas para tu sensatez. Tänä vuonna ilmestyi kirjan suomennos Mielen perhosia, kääntäjä Juha Myllymäki ja kustantaja Reuna-kustantamo

Kirja sisältää 15 tekstiä, joista osa on perinteisiä novelleja, osa tuokiokuvia ilman novellille tyypillistä juonikuviota. Takakannen esittelytekstissä Maria Perhon kirjoituksia kutsutaan akvarelleiksi ihmisistä eri elämänvaiheissa. 

Tämän kirjan takakansiteksti on niin hyvä, että lainaan siitä toisenkin kohdan, sellaisen, jossa kirjoittaja kertoo, mitä haluaa sanoa teksteillään. 
"Jos jotain olen oppinut - tai luulen oppineeni - niin sen, että ihmisten tunteet, haaveet ja perustarpeet ovat kaikkialla samat. Kulttuurit ovat kuin vaatteet, jotka puemme päälle, mutta niiden alta löytyy aina ihminen sekä jaloine että alhaisine piirteineen. Tämä on yksi niistä ajatuksista, joita yritän välittää lukijalle näiden tarinoiden kautta."

Novellien tapahtumapaikka on Suomi, Paraguayn pääkaupunki Asunción tai mikä tahansa paikka. 

Kirjan aloittaa novelleista vanhin Nostalgia, jonka Maria on kirjoittanut jo vuonna 1985. Tämä on ainoa, joka on säilynyt Perhojen säkäjärveläisen kodin tulipalosta 90-luvulla. Maria on kirjoittanut joitain tuhoutuneista novelleista muistinvaraisesti uudelleen, ja suurin osa kirjoituksista on 2010 ja 2020 -luvuilla kirjoitettua.

Nostalgia kertoo miehestä, Josésta, joka palaa vanhana työura ja hyvä elämä takanaan kotikaupunkiinsa uskoen, että tapaa kaikki vanhat ystävänsä uudelleen ja he voivat jatkaa siitä mitä oli ennen, iloita yhdessä, tanssia ja laulaa. Mutta paitsi että paikat ovat muuttuneet, niin ovat myös kaverit. Joku on kuollut, joku on niin kiireinen, että aika jutusteluhetkeä varten pitäisi varata sihteeriltä, joku on lannistunut huonossa avioliitossa. Vaikka ystävät asuvat edelleen kotipaikkakunnalla, he ovat etääntyneet toisistaan. Vanhaa jengiä ei ole. 

     Mercedes nousi ylös ja jätti neuletyönsä pöydälle. Hän poistui huoneesta ja palasi hetken kuluttua mukanaan likööripullo ja kaksi lasia.
      - Minulla on aina tällainen vieraiden varalta.
      Hänen kaataessaan likööriä laseihin José mietti nuoruutensa Mercedestä. Se Mercedes ei neulonut tai valitellut käsivarsiaan. Se Mercedes oli puhdasta eleganssia, ja kaikki pojat halusivat tanssia hänen kanssaan. Aika ja etäisyys olivat muuttaneet Josén entiset ystävät oudoiksi, lähes tunnistamattomiksi olennoiksi.


     José tiesi, että hänen vanhaa kotitaloaan ei enää ollut olemassa. Se oli myyty hänen vanhempiensa kuoleman jälkeen ja purettu. Uudet omistajat rakensivat sen paikalle niin suuren talon, että sen seinän ja jalkakäytävän väliin jäi vain metrin kaistale nurmikkoa. Pihalla oli aikoinaan mango-, guava- ja sitruunapuita, mutta kaikki oli kaadettu. Uudet omistajat eivät selvästikään piitanneet sellaisista. Ei mitään estetiikan tajua! Ja miten typerää oli olla jättämättä pihaan yhtään puuta, jonka varjossa vilvoitella! Jos kaikki rakentaisivat tuollaisia taloja, vehreä ja kukkea kaupunki muuttuisi hetkessä tukahduttavaksi aavikoksi.

Nostalgia on yksi "mieliakvarellejani" Mielen perhosissa. Muita minulta erikoismaininnan saavia ovat romanttinen Kukkia, lopussa yllättävä Erakko ja ennakkoluuloja paljastava Siellä, täällä ja missä milloinkin sekä kokoelmalle nimensä antanut sen viimeinen novelli Mielen perhosia.

Siellä, täällä ja missä milloinkin kertoo siitä, miten ulkomaalaisen näköiseltä ihmiseltä kysytään aina samoja kysymyksiä kuulustelutyyliin niin, että tentattavalle on tullut jopa mieleen, miten kätevää olisi ojentaa uusille kekustelukumppaneille paperi, jossa olisi tiedot viihtymisestä, mahdollisesta koti-ikävästä jne. Silloin päästäisiin heti juttelemaan jostain aivan muusta. Sama tapahtuu myös toisin päin Suomessa asuvan kyläillessä entisessä kotimaassaan. Huoneiden ilmastointi säädetään jääkaappikylmäksi, koska Suomesta tulevat ovat "tottuneet ainaiseen kylmyyteen". 
Novellissa on erittäin havainnoillinen kuvaus miehestä, joka ei voi uskoa, että muualta muuttanut voisi opettaa jotain muutakin kuin äidinkieltään.

     - Biologiaa ja maantiedettä.
        - Mahtaa olla vaikeaa opettaa niitä!
        - Miten niin?
        - No, koska... sinun maassasi kaikki on täysin erilaista. 
        - Tämä on ollut minun maani jo vuosia.
        - Tarkoitan kotimaatasi.
        Miten niin "kaikki on täysin erilaista"? Siirtyvätkö Kalliovuoret tai Niili, kun joku muuttaa maasta toiseen? Kasvisto ja eläimistö toki vaihtelevat, mutta hyönteiset eivät
  muutu hämähäkkieläimiksi tai havupuut lehtipuiksi. Mendelin lait ovat samat kaikkialla. Tärkeintä on siis vain oppia selittämään samat asiat uuden kotimaan kielellä. Selostin Vesalle, että jokaisella maalla on toki oma historiansa, mutta luonnotieteet pätevät yhtä lailla siellä täällä ja tuolla. Vaikka hän näytti ymmärtävän, hän yritti - kuten monet muut ennen häntä - korostaa eroja ja jättää yhtäläisyydet huomiotta. Hänen mielestään ihmiset ja ilmasto olivat niin erilaiset, että tähän maahan sopeutuminen oli hyvin vaikeaa ellei mahdotonta. 

Viimeinen pieni viehättävä novelli Mielen perhosia kertoo Maria Perhon omasta aistimaailman erikoisuudesta, synestesiasta. Tarkka käännös kirjan ja novellin nimelle olisikin aistien perhosia.
Pieni Monica joutuu ongelmiin kertoessaan toisille lapsille, minkä värisiä kirjaimet ja numerot ovat. Hän on aina tiennyt, että isoisän ääni on suklainen ja kissa kehrää siniharmaasti, mutta hän ei ole ymmärtänyt, että toiset kokevat eri tavalla. Koulupihassa tapahtuneen tappelun jälkeen  Monicalta kysytään kiusaajien nimiä,  mitä hän ei voi tehdä, koska kieliminen on lasten keskuudessa tuomittavaa. Vararehtori ei luovuta, syypäät on saatava selville.  

Tyttö kohotti kasvonsa ja katsoi vararehtoriin. Ehkä aikuiset ymmärtäisivät sen, mitä ikätoverit eivät tajunneet. Aikuisethan tietävät monia asioita, joita lapset eivät. Ehkä hän voisi antaa vihjeen tälle naiselle, joka katsoi häntä niin hellän ja huolestuneen näköisenä. 
         - En aio kertoa heidän nimiään, hän sanoi - mutta toisella on keltainen ääni ja toisella sininen nimi. 

Novellin loppu, hetki äidin kanssa, on mitä kaunein. Onko äidinkin ehkä pitänyt tappaa perhosiaan tullakseen järkeväksi olennoksi...

Synestesia on siis joillakin ihmisillä oleva ominaisuus, jossa yhden aistialueen aktivoituminen aktivoi spontaanisti myös toisen samaan aikaan. Se voi olla rikkaus ja lisä elämykseen, esim. musiikin voi kuulemisen ohella nähdä väreinä, maistaa ja tuntea. Koska toiset eivät koe samalla tavalla, poikkeavuus saattaa oudoksuttaa ja ärsyttää. "Oletko vähän kaheli?" sanovat koulutoverit Monicalle ja koittavat hiuksista repimällä repiä hänestä värejä pois. 

Kiitän paitsi ystävääni Maria Perhoa hienoista novelleista myös suomentajaa Juha Myllymäkeä, joka on tehnyt erittäin luontevan suomennoksen. Dialogeissa on murretta juuri sopivasti ja perusteksti on selkeää. En pysty vertaamaan alkukieleen, mutta tärkeintähän suomennoksessa on, että se on hyvää suomea. Tiedän myös, että Maria on ollut erittäin tarkka siitä, että termit ovat oikein ja tehnyt yhteistyötä suomentajansa ja kustannustoimittajansa kanssa. Hän olisi voinut mielestäni melkein itsekin kirjoittaa kirjansa suomennoksen, mutta halusi ehkä jo mieluummin kirjoittaa uutta.

Katselen kansia ja minusta alkaa tuntua, että suomalainen Jussi Jääskeläisen suunnittelema kansi kuvaa paremmin ideaa aistien perhosista. Siinä kaiken lisäksi - jos oikein tulkitsen - perhonen kutoo silkkilankaa. 



Kuva espanjankielisen kirjan kansiliepeestä




torstai 16. marraskuuta 2023

Maritta Lintunen, Sata auringonkiertoa




Maritta Lintusen romaani Sata auringonkiertoa on erittäin mukaansatempaava ja koukuttava teos, jota ei haluaisi laskea kädestään ennen kuin tietyt juonikuviot on selvitetty. Pitkästä aikaa tämä kaipaamani tunne kirjaa lukiessa. 

Kirjassa on vahvoina teemoina lähteminen ja irrallisuus, ajan tuoma muutos maaseudun elämässä, ruotsinsuomalaisuus ja kitka sukupolvien välillä.
Henkilöhahmot ovat niin todellisia ja psykologisesti kokonaisia, että näen heidät kuin elokuvassa. Tiedän ilman kirjailijan kuvausta, minkä näköiset ovat Aili, Leena, Seppo, Monika ja Kirsti, millainen ääni ja puhetapa heillä kullakin on ja mitä heidän mielessään liikkuu. Aavistan, miten heidän elämänsä jatkuu.

 
Kirjassa on upeita kohtia lukemisen voimasta ja siitä, mitä kaikkea lukeminen kirjoja rakastavalle antaa. 

Tunsin kihelmöivää mielihyvää siitä, että niin monet maailmat odottivat minua hyllyjen katveissa, kuivan varastopölyn tuoksussa. Ilta-auringon vaimea punerrus raidoitti kirjarivistöjä ja vahattuja linoleumlattioita. Äänettömyyden rikkoi ainoastaan seinäkellon viisarin napsahdus ja satunnaisen kävijän varovainen askel. Salissa vallitsi hämäränkirkas pyhyyden tunne. Jokainen kirja oli ikkuna, jonka kautta sain kurkistaa tuntemattomien ihmisten elämään, heidän tekoihinsa ja tunteisiinsa, jotka jäivät osaksi minua suljettuani kirjan. Maailmani paisui, minuun kerrostui uusia aikakausia ja vyöhykkeitä, ja mitä enemmän luin, sitä suuremmaksi nälkäni kasvoi. Joskus lojuin huoneeni pimeydessä enkä saanut unta miettiessäni mykkiin kirjoihini kätkeytyviä voimalatauksia; kuinka yksi ainoa osuvasti valittu sana saattoi vaikuttaa ihmiseen kuin syvä viillos tai hellä hyväily. Ja kuinka taidokkaasti solmittu lause hytkäytti minut äkisti nauruun tai pakotti nieleskelemään itkua.

Myös kirjailijan työstä on veikeä kuvaus. Innokas lukija tutustuu esikoiskirjaansa kirjoittavaan Pulkkiseen, jonka huomaa käyttävän häntä kirjansa materiaalina. 

Kirjoittaminen lienee lähellä vakoojan työtä. On oltava kuin ei tekisi mitään, mutta elettävä silti äärimmäisessä valmiustilassa, kuin kaksoisagentiksi soluttautuneena. Pulkkinen ei aavista, että vaistoan kyllä heti, milloin hän käy tarkkaavaiseksi. Silloin oikein tunnen, kunka hän kohdistaa tutkan minua kohti ja keräilee talteen ilmeitäni, liikkeitäni ja puheitani. Saaliin vainu ohjaa Pulkkista, herkeämättä. Hänellä on aina nälkä. 

Kiitän kirjailijaa lukuelämyksestä! 




Thomas Mann, Kuolema Venetsiassa

  Mrs Karlsson lukee -blogin Mari (Marin kirjoitukseen tästä) innosti minut lukemaan Thomas Mannin pienoisromaanin Kuolema Venetsiassa (1...