keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Tänään tällaista; kesänviettoa lasten kanssa, luettuja kirjoja, koettuja tunteita



Meillä on mieluisia kesävieraita, S, 10 vuotta, ja pikkuveli K, 7 vuotta.  

Autoajelut ovat hyviä hetkiä keskusteluihin. Alla olevan jutustelun kävimme matkalla Verlan ruukkikylään, jossa on kartonkitehdasmuseo, kivikautinen kalliopiirros ja käsityöputiikkeja, ja oli vanhojen autojen näyttelykin meidän siellä käydessämme, mutta eivät pojat siitä välittäneet. Heistä hienointa olivat lampaat, joita sai syöttää.

Mummi: K,  muistatko, kun sulla oli pienempänä niitä mielikuvituskavereita?
K: Ai mitä kavereita?
Mummi: Mielikuvituskavereita, viisivuotiaana, sinun oma kummitukset, Kivi ja mitä kaikkia niitä nyt oli?
K: Mä olin silloin t y h m ä.
Mummi: Miten niin!
K: No, o l i n. Kun mä vaan keksin ja näyttelin. Näytteleminen on tyhmää.
Mummi: Hei, tottakai sä keksit niitä hahmoja, ei se ole tyhmää. Ei kaikki keksi. Vaarillakin oli pienenä Sonnien perhe, ja olenko kertonut sulle, että Aapolla oli Pääkkösen Mervi ja Horna? Minulla ei ollut mitään tällaisia kavereita, en ainakaan muista.
K: Mummi, arvaa mitä, mä olenkin aika mielikuvituksekas ihminen.


Ote keskeltä erästä toista keskustelua, jossa K kertoo riitatilanteesta.

K: Sitte se sano mulle, että fuck you.
Mummi: Mitä sä sanoit?
K: Mä sanoin että holy shit.


    

Erin Hunterin
(nimimerkin takana neljä kirjoittajaa) Soturikissat-kirjoja luetaan. Isompi kaveri sai juuri luetuksi kakkososan ja onneksi, onneksi Taavetin kirjastosta löytyi mökkireissulla kolmososa. Muutoin joutuisimme antamaan periksi meitä isovanhempia huolestuttavalle paljolle kännykkäpelaamiselle ja tubettajien seuraamiselle ja mitä kaikkea sillä kännykällä nykyään tehdäänkään.

Me luemme Vaarin kanssa pienemmälle ykkösosaa, jossa kotikisu Ruska liittyy metsäkissojen klaaniin. K osaa lukea, mutta vauhti ei ole vielä sellainen, että voisi uppoutua romaaniin.
S, joka on löytänyt lukemisen lumon, määritteli, että hyvä kirja on sellainen, että jos jollekin kirjassa tapahtuu pahaa, niin se tuntuu samalta kuin itselle tapahtuisi.

Minä olen viimeksi lukenut Slavenka Drakulicin romaanin Kuin minua ei olisi. Kirja kertoo Balkanin sodan vankileireiltä monien pakolaisleirien kautta Ruotsiin, sielläkin aluksi leiriolosuhteisiin, päätyvästä nuoresta naisesta. Kirja kertoo mitä traumatisoituminen merkitsee ja miten suuri kommunikointikuilu on pakohelvetin läpikäyneiden ja hyvinvointiyhteiskunnassa eläneiden ihmisten välillä.  

"Olen pakolainen", S sanoo uskomatta, että psykologi ymmärtää. Hänestä tuntuu taas, ettei puhuminen kannata. Kaikki ovat ystävällisiä ja auttavat, mutta eivät pysty ymmärtämään. 

Jotkut muistot ovat traumatisoituneelle niin ylivoimaisia, että ne saavat hänet tuntemaan kuin häntä ei olisi.

Unto on lukenut viime aikoina Thomas Mannin Taikavuorta - milloin on ehtinyt.
On nimittäin ollut monipuolista vaari-puuhaa. On yövytty mökillä, kalastettu, pelattu lautapelejä (Dixit, Qwixx, Patchwork), käyty liikennepuistossa huristelemassa polkuautoilla ja taidenäyttelyssä katsomassa Kuutti Lavosen tauluja ja videoita (ei oltu pitkään), on käyty uimassa Myllykosken maauimalassa ja vierailtu Taavetin kirjastossa, on käyty elokuvissa (Itse ilkimys 3 - omituista kohellusta, minusta) ja Korvenkylän kesäteatterissa nauramassa Vaahteramäen Eemelin metkuille ja kummastelemassa sen aikaista yhteiskuntaa. Jo kahdesti on käyty silittelemässä meille Mylsälle keväällä muuttaneen Reuna-kustantamon ja kirjakaupan kirjakauppakissaa, on selvitty Tykkimäen huvipuiston seikkailuradoista ja riehuttu sisäleikkipuistossa sadepäivänä. On kinasteltu ja soviteltu kiistoja ja osoitettu toisillemme hyväntahtoisuutta.

Mietin muistelemista.

Marisha Rasi Koskinen nostaa esiin 'tuleva muisto'-käsitteen kirjassaan Eksymisen ja unohtamisen kirja.

Nykyhetki oli muisto, hän ajatteli sitä nyt. Ja huominen. Ja ylihuominen. Kun mentiin riittävän kauas eteenpäin ajassa, kaikki maailman päivät olivat pelkkää muistoa. Oli muistoja jotka eivät olleet tapahtuneet vielä. 

Jatkan huomenna muistojen tekemistä. Nyt hyvää yötä ystävät!

P.S. Kirjablogit ja 101 kirjaa -kirjoitukseni Tuntemattomasta sotilaasta on jo valmis. Julkaisen sen nimipäivänäni 15.8. täällä blogissa ja Ylen sivuilla. Sitä oli kiintoisaa kirjoittaa. 
Tästä (klik) löydät kaikki edelliset kirjoitukset ja sitten aikanaan myös minun aikaansaannokseni.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne




Aamun sanomalehdissä pisti silmääni pieni uutinen Saksan Kasseliin keskeiselle paikalle Königsplatzille pystytetystä 16 metriä korkeasta mustasta obeliskista, jonka kyljissä on isoin kauas näkyvin kirjaimin sitaatti Matteuksen evankeliumista saksaksi, englanniksi, turkiksi ja arabiaksi.

ICH WAR EIN FREMDLING UND IHR HABT MICH BEHERBERGT  


I WAS A STRANGER AND YOU LET ME IN

YABANCIUDIM BENI KONUK ETTINIZ



Ja kuvassa arabiaksi tekovaiheessa. Kuvat kaappasin googlen kuvahausta. 

Obeliski on nigerialaissyntyisen, nykyisin USA:ssa asuvan Olu Oguiben teos, jolla hän voitti vuoden Arnold Bode -palkinnon Kasselin Documenta-tapahtumassa.
Oguibe määrittelee teoksensa monumentiksi pakolaisille ja kannanotoksi lisääntynyttä maahanmuuttovastaisuutta ja rasismia vastaan.

Ikävää, että tästä pitää muistuttaa. 

Hyvä, että muistutetaan.

Tekisi mieli mennä katsomaan näyttelyä Kasseliin. 
Siellä on paljon kiinnostavaa, esimerkiksi koko ajan täydentyvä kiellettyjen kirjojen Parthenon-temppeli, jonka on suunnitellut argentiinalaistaiteilija Marta Minujín. Temppeli on pystytetty paikalle, jossa natsit polttivat kirjoja vuonna 1933. Siellä ovat mm. Harry Potterit, koska ne ovat kiellettyä kirjallisuutta joidenkin USA:n osavaltioiden koulukirjastoissa yliluonnollisen sisältönsä vuoksi. Oh vey!

Documenta on esillä 100 päivää. Se on tänä vuonna levittäytynyt myös Ateenaan. Kävijöitä on Documenta-näyttelyissä ollut noin miljoona. 

Aamun lehdenlukutuokiossani huomasin myös paikallislehden Pulinat-palstalle lähetetyn tekstiviestin, jossa lueteltiin, miten kaikki kallistuu ja huononee, etuudet pienenevät ja terveydenhoitoa ei saa. Kirjoitus loppui syyllisten löytämiseen: "Sit tulee sakkia joille maksetaan kaikki jopa autot kaikkine kuluineen! Tänkö takia olen veroja maksanut! Muille! Pienituloisilla silmukka/pinna kiristyy." 
Mietin, miten joku voikin yhdistää hallituksemme terveydenhoitouudistuksen takkuamisen ja pakolaiset. Ovatko nämä syntipukkinsa löytäneet todellakin sitä mieltä, että meillä ilman pakolaisia olisi loistava terveydenhoitojärjestelmä ja nousukausi menossa? Ilmaiset autot kuluineen onkin jo sellainen houkutus, että siihen kannattaa tarttua jokaisen ulkomaalaisen. Tervetuloa, Suomessa saat auton ja bensat. 


Lisäys 8.6.
Saku Timosen kirjoitus Taas ne suuret tuet (klik)

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Linda Boström Knausgård, Tervetuloa Amerikkaan - kirja äärimmäisestä yksinäisyydestä




Otsikon "kirja äärimmäisestä yksinäisyydestä" on oma lisäykseni. Koen tämän kirjan näin. 

Tervetuloa Amerikkaan on 93-sivuinen pienoisromaani, jonka minäkertojana on 11-vuotias puhumisen lopettanut tyttö. Vasta sivulla 83 selviää tytön nimi, kun rehtori sanoo äidille, että koko ajan käy vaikeammaksi ajatella, että Ellen voisi siirtyä kuudennelle, Ellenhän ei puhu mitään, eikä hän myöskään kirjoita mitään. 

Minä lakkasin puhumasta, kun kasvaminen vei minussa liikaa tilaa. Olin varma, että en voinut sekä puhua että kasvaa.

Kysymyksiä oli liikaa ja vastauksia liian vähän. Totuus oli kuitenkin se, että kukaan ei voinut pakottaa minua. Ei äiti eikä todellakaan joku asiantuntija. Niin se auttamatta oli. Että minun kieltäytymiseni oli vahvempi ja selvempi kuin kaikki heidän yrityksensä. Vasta nyt olin tullut kirkkaaksi omissa silmissäni. Kaikki mitä olin sanonut ja tehnyt oli tuntunut luonnottomalta, ikään kuin joka kerta kun sanoin jotain olisin etääntynyt askel askeleelta poispäin siitä, mikä minä olin. Nyt oli paljon paremmin.

Ellen oli ollut "sellainen, joka johdatti muita", näkyvä ja dominoiva persoona koulussa ja ystäväpiirissään. Vähitellen häneen oli hiipinyt epäilys, jonka sinetöi epävakaan, erossa asuneen ja perhettä häirinneen isän kuolema. Tyttö oli varma, että oli toivomisellaan aiheuttanut isänsä kuoleman.

Ehkä se ei ollut totta, se kasvamisjuttu? Ehkä olikin niin, että lakkasin puhumasta, koska minun toiveeni oli käynyt toteen?

Isoveli lukkiutuu huoneeseensa. Hän murjottaa ja etääntyy omaan maailmaaansa. 
Näyttelijä-äiti liehuu valoisana ja lastensa ongelmat sivuun huitaisten. Hän haluaa selittää ne ohimenevinä kipuiluina. Heillä on ollut joskus valoisa perhe. Nyt vain äiti on valoisa. 
Perhettä yhdessä pitävä voima, isän uhka, on poistunut. Mikä heitä nyt pitää yhdessä?
Tyttöä äidin valo ärsyttää niin paljon, että hän haluaa sammuttaa sen omalla pimeydellään. Äiti tuntuu kysymyksineen liian isolta, liian iloiselta ja ylivoimaiselta. On menossa tahtojen taistelu.

Pitää tarttua toimeen äiti sanoi minulle, kun makasin sängyllä. Äiti tarttui toimeen. Hän heräsi ja omisti kaiken huomionsa ensin aamiaiseen, sitten itselleen, vaatteisiin joita käyttäisi, kasvoihin jotka meikattiin huolellisesti ja asiallisuudella, joka vain hänellä oli. Kaiken mitä hän teki, hän teki antaumuksella. Minun passiivisuuteni oli pahinta mitä hänelle voi tapahtua. 

Tytöllä on äidin antama vihko mukanaan. Hänen tekee monesti mieli viestittää jotain kirjoittamalla, mutta hän työntää vihon pois. Kerran hän kohauttaa olkapäitään ja katuu kohta, koska onhan sekin kommunikointia. 
Hän pelkää, että jos alkaa kommunikoida, hänelle ei jää enää mitään suojaa.
Vähittäinen muutos alkaa ehkä tapahtua siinä, kun tyttö huomaa vahvassa kaikesta selviävässä äidissään pelon, siitä huolimatta, että tämä puolustaa häntä pontevasti koulua ja asiantuntijoita vastaan ja sanoo, että hänen tyttärensä saa olla juuri sellainen kuin on.

Me olimme moitteettomia ihan vain siksi, että äiti halusi niin. 

Osaan eläytyä tässä kirjassa sekä äidin että tyttären osaan. 
Olen itse lakannut Ellenin ikäisenä syömästä. Sen kieltäymyksen perusta tuntuu samalta kuin Ellenin puhumattomuuden. Epävarmuus, halu palata pieneksi ja kasvamisen pelko. Huoli. Äärimmäinen yksinäisyys ja itseriittoisuus.

Äidin osaan vasta osaankin eläytyä. Olen aina halunnut nähdä meidän perheemme valoisana. Ei ole tullut mieleenkään epäillä, etteivät omat lapset pärjäisi kaikessa mihin ryhtyvät. Olen myös halunnut tuoda kotiin iloa. 

Aloin miettiä, mikä on se raja, jolloin äidin pitää luovuttaa ja todeta, että asiantuntijoita tarvitaan. Jos oma lapsi olisi ryhtynyt puhumattomaksi, niin epäilen, että olisin mennyt jo muutaman päivän jälkeen hänen kanssaan lääkärille. Mutta on muuta sellaista, vasta myöhemmin esiin tullutta, mitä en silloin huomannut, koska olin niin keskittynyt paitsi omiin töihini niin myös näkemään kaiken hyvänä. 

Oma äitini vei minut syömättömyydestä lopulta kunnanlääkärille, joka puhui näivetystaudista ja määräsi ottamaan jotain vitamiinijuomaa. Minä aloin syödä, koska koin, että minusta välitettiin ja koska äitini oli niin hiljaa ja surullinen. Jos hän olisi moittinut minua ja pakottanut syömään, mitä hän myös oli jo turhaan yrittänyt ja katunut, niin olisin napittanut suuni kiinni ja jatkanut näivettymistä.

Eräässä tuttavaperheessä murrosikäinen poika jäi pois koulusta läsimään huoneeseensa ja vanhemmat tulkitsivat sen normaaliksi murrosikäisen käyttäytymiseksi. Kun pikkuveli tuli koulusta, hän löysi kodin, jossa oli veriroiskeita joka paikassa. Kotiin jäänyt oli ampunut itseään metsästysaseella ja jopa laahustanut haavoittuneena lataamaan sen uudestaan, koska ei onnistunut murhaamaan itseään ensimmäisellä laukauksella. 

Linda Boström Knausgård on sanonut kirjoittaneensa romaanissa Tervetuloa Amerikkaan omasta lapsuudestaan ja kertonut yhä tuntevansa ajoittain tarvetta paeta äänettömyyteen. Se on varmaan vaikeaa, koska hänellä on neljä pientä lasta hoidettavana yhteishuoltajuudessa ex-miehensä Karl-Ove Knausgårdin kanssa. Mietin, miksi niin monta. Tiedän, että lapset ovat suoja masennusta vastaan ja merkityksen antaja. Haluamme joskus lapsia vain jotta jaksaisimme elää.

Boström Knausgård on kirjoittanut aiemmin romaanin Helioskatastrofi, josta pidän todella paljon. Siitä olen kirjoittanut täällä. Myös Helioskatastrofissa on mieltään kipuilevat isä ja tytär. 
Kieli on molemmissa romaaneissa täsmällistä ja lyhyesti ilmaisevaa. Kirjailija loihtii kirjassaan Tervetuloa Amerikkaan vähillä sanoilla eteemme perheen, joka ei hevin unohdu. 
Ai miksi nimi Tervetuloa Amerikkaan? Nimi tulee äidin vuorosanoista näytelmässä, jossa hän esittää langennutta vapaudenjumalatarta, joka sirpale otsassa ilman soihtuaan toivottaa siirtolaiset tervetulleeksi Amerikkaan. Ja juuri nämä sanat "Tervetuloa Amerikkaan" tyttö halusi kiihkeästi kirjoittaa vihkoonsa.



Kävin vielä lukemassa lehtijuttuja ja toisten bloggaajien kirjoituksia tästä kirjasta. 

Aika moni  nostaa esiin sekä lukemista häiritsevänä että kiinnostusta nostavana sen, että Karl-Ove Knausgårdista tuli kirjallinen tähti ennen vaimon läpimurtoa. Itse en ole kokenut tätä asiaa mitenkään häiritsevänä. Kirjoitustyylit ovat näillä kirjailijoilla täysin erilaiset. Siinä missä Karl-Ove rönsyilee ja pyrkii kirjoittamaan "kaiken" kuten se oli tai olisi voinut olla Linda valikoi, etäännyttää ja tiivistää. Molemmat käyttävät omaelämäkerrallisia aineksia teoksissaan, mutta Lindan kirjat eivät ole autofiktiota, vaan omista kokemuksista jalostettua, täysin uutta. Pidän molemmista.
Karl Oven Taisteluni-sarjasta olen lukenut muut paitsi viimeisen osan, mutta en ole viitsinyt kirjoittaa niistä, koska niistä on kirjoitettu niin paljon ja koska ne ovat järkälemäisyydessään niin hankalia käsiteltäviä. Karl-Ovelta minua kiinnostaa nyt esseekokoelma Själens Amerika. Tässä Jokken kirjoitus siitä. 
Lindan seuraavaa jaksan tuskin odottaa. 

Kirjapolkuni-blogin Bleue viittaa kirjoituksessaan Hanna Hauruun Linda Boström Knausgårdin tyylisenä kirjoittajana. Totta, mielenterveysaiheet, tiivis muoto ja runollisuus yhdistävät näitä kirjailijoita. 

Tekstiluola-blogin Tuomaksen kirjoituksessa on kiinnostavia huomioita, mm. se, miten valtava määrä aiheita voi sisältyä näinkin suppeaan kirjaan ja miten Ellenin muistoissa näkyy suoraan ja välistä ohimennen syitä perheen onnettomuuteen. 

Tänään tällaista; kesänviettoa lasten kanssa, luettuja kirjoja, koettuja tunteita

Meillä on mieluisia kesävieraita, S, 10 vuotta, ja pikkuveli K, 7 vuotta.   Autoajelut ovat hyviä hetkiä keskusteluihin. Alla olevan j...