keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Mark Levengood, Miljoona ruusua (2014), rakastaen kohti uutta vuotta...




Naapuripöydässä istuu kolme miestä. Yhdellä heistä on pipo päässä, hän on ehkä kaksivitonen, ja pipon alta pursuaa kaunista ruskeaa tukkaa. Hänen päänsä ulkopuoli on hieno, mutta en ole varma, onko sisäpuoli yhtä siisti. "Elikkä", hän sanoo, "me siis  tanssittiin ja tansittiin, kaikki oli messissä, ja oli mahtavaa."
     He puhuvat jostain konsertista, ja vaikka saisin selvää bändin nimestä, en todennäköisesti olisi siitä koskaan kuullutkaan.
     "Mut siis", komistus jatkaa, "siellä oli kanssa aika lailla nelikymppisiä ääliöitä, ja nekin halus tanssia, mutta eihän se nyt näytä mitenkään siistiltä. Ja mä kelasin, että eikö teidän pitäis niinku olla kotona kakaroittenne kanssa.
    Hän ei täsmennä, mutta olen ymmärtävinäni, että tarvitsee vain olla neljänkymmenen, niin on jo ääliö.
....
    Juon kahvini loppuun. Ennen poistumista aion kumartua nuorison puoleen ja sanoa: "Nyt minä lähden kotiin lasteni luo. Aion kasvattaa heidät kunnioittamaan kaikkia ihmisiä, iästä riippumatta, ja opettaa heille, ettei ihminen ole koskaan liian vanha tanssimaan. Ja sinä, joka istut sisällä pipo päässä: jos vielä kerran sanot nelikymppisiä ääliöiksi, saat luvan pussata sitä yhtä mesimätästä."


 

Mark Levengood on kirjoittanut sarjan pieniä, sympaattisia tarinakirjoja:  
* Riemujen rikkaus, surujen summa (2007)/ Sucka mitt hjärta men brist dock ej (2006), 
* Niin pieni ihmissydän on (2008)/ Hjärtat får inga rynkor (2008),
* Missä kukat kauneimmat (2010)/ Och jag läste att det var omöjligt att leva lycklig förutan dig (2010)  

 * Miljoona ruusua (2014)/Rosor, min kära, bara rosor (2012) 

Lueskelin tätä viimeisintä joulunpyhinä kuusen katveessa. Tiesin, että se olisi täydellinen joulukirja, ja hankin sen itselleni hyvissä ajoin.

 

En tunne montakaan naista, joka sanoisi itseään naiseksi. Ehei, kaikki ovat mieluummin tyttöjä ja tekevät tyttöjen juttuja, he ahtavat buffetissa itsensä täyteen rapuja ja laihduttavat itsensä bikinikuntoon ja pitävät poninhäntää kunnes kupsahtavat maahan pieneksi tyttötuhkaksi, joka tuoksuu omenasampoolta. En väitä olevani asiantuntija, mutta eikö olisi hienompaa olla nainen, itsenäinen aikuinen ihminen, jolla on omat valintansa ja oma vastuunsa? 

Minä vastaan Markille, että olisi, kyllä, olen aivan samaa mieltä! 

Voisin kopioida koko kirjan tähän, koska pidän siitä niin paljon. Kirja on kuin koru, kiva koko ja muoto ja kauniit kuvat. Kuvitus on tässä kuten aiemmissakin kirjoissa Ilon Wiklandin. Teksti on täynnä hymyilevää omista elämänkokemuksista syntynyttä viisautta ja positiivisuutta, samaan tyyliin kuin Merete Mazzarellalla teoksissaan. 

Eräässä luvussa Levengood pohtii ruotsalaisten vimmaa työntää sivuun ikävät asiat ja kokea kuolemakin henkilökohtaisena loukkauksena.


Miksi te niin itsepäisesti takerrutte päivään ja aurinkoon, yritätte tehdä elämästä romanttisen komedian, vaikka me kaikki aavistamme, että Ingmar Bergman tämän koko homman on ohjannut? Kyllä ne lopputekstit sieltä tulevat, mutta miksi keskittyä niihin jo etukäteen?
    Joku viisas on sanonut, että "etukäteen murehtiminen on sama kuin maksaisi korkoa lainasta, jota ei ole ottanutkaan".


Miljoona ruusua teille rakkaat lukijat!

 
Näin hieno siitä tuli! Marraskuun lopussa postasin
sipulin kuvan.


Täällä minä lymyän loppiaiseen asti tai ehkä Nuutin päivään!
Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi.

tiistai 23. joulukuuta 2014

Joulua juhlimaan!


Kuva ei kummoinen, koska piti kuvata kaukaa. Solisti näkyy pienenä,
urkutaiteilija ei ollenkaan.
Kävin eilen illalla Tarja Turunen & Kalevi Kiviniemi konsertissa Joulu yhdessä Kouvolan Keskuskirkossa. Olemme käyneet useasti Tarja Turusen joulukonsertissa Kuusankosken kirkossa. Hänellä oli miehensä Marcelo Cabulin kanssa monta vuotta Suomen koti Kuusankoskella, ja hän lauloi siellä jo ennen kuin aloitti suuret konserttikiertueet. Nyt koti on myyty, koska he ehtivät olla siellä niin vähän, mutta onneksi Tarja sentään esiintyy paljon Suomessa.

Tarja Turusen tietävät varmaan kaikki. Entinen Nightwish-solisti, sopraano, joka laulaa Walking In The Air paremmin kuin kukaan ja asuu nykyään perheineen Buenos Airesissa. Tarja on opiskellut klassista laulua ja kirkkomusiikkia Suomessa ja Saksassa. Kuuden Nightwish-vuoden jälkeen hän on menestynyt soolourallaan ja julkaissut neljä sooloalbumia. Hän on tehnyt uuden bändinsä kanssa useita kiertueita Euroopassa, Amerikassa ja Etelä-Amerikassa. Vuoden 2013 klassisen musiikin konserttikiertue Beauty and The Beat saa jatkoa ensi vuonna.

Kalevi Kiviniemi on yksi maailman kysytyimpiä konserttiurkureita. Hän on ranskalaisen musiikin spesialisti, joka on levyttänyt Orléansissa ja Rouenissa historiallisilla Cavallé-Coll -uruilla kaksi levyä, joista toinen julkaistaan ensi vuonna.

Tarja Turunen, kultakurkku, lauloi upeasti erilaisia versioita Ave Mariasta, haikean kappaleen Varpunen jouluaamuna ja muita tuttuja ulkomaisia ja kotimaisia joululauluja useilla eri kielillä. Ihmettelin, miten hänen artikulaationsa on niin hienoa, että joka sanasta saa selvän. Tämä ei ole aina niin itsestäänselvää sopraanoilla.
Kalevi Kiviniemi loihti uruilla mitä ihmeellisimpiä ääniä, välillä vain pientä kellojen helinää ja välillä valtavaa pauhua, joka työntyi kuulijan päälle kuin myrsky. 
Upeat valot lisäsivät konsertin lumoa. 
Ainoa huono puoli konsertissa oli paikka. Enpä ole ollut ennen noin rumassa kirkossa, ihan kuin olisi ollut tehdashallissa. Kuuluvuus oli hyvä, mutta näkyvyys huono. Kyllä kulttuuritalot nousevine istuimineen ovat paljon parempia tällaisille konserteille kuin kirkot. Suosio oli suuri. Mekin menimme puoli tuntia ennen konsertin alkua ja saimme paikat melko takaa.

Toivotan joulua kuvalla kahdesta kortista, joita en ole malttanut lähettää kenellekään, koska pidän niistä niin paljon. Nyt ne on ikuistettu tähän, joten jospa joku saa nämä sitten ensi vuonna.

Ensimmäinen on näköispainos viime vuosisadan alun postikortista. 
Siitä minulle tulee mieleen Tove Janssonin miete: MITÄ PIENEMPI ITSE ON, SITÄ ISOMPI JOULU TULEE. 



Toinen on Martta Wendelinin piirtämä. Ei se taida edes olla joulukortti, mutta minusta se tuntuu siltä.  Eilen oli talvipäivänseisaus, ja valo alkaa  kohta lisääntyä. Tämä kortti kertokoon siitä.




Viimeisessä kuvassa tonttu Taapertava Monitaituri (se on tonttunimeni Iltalehden tonttunimigeneraattorissa) toivottaa kaikille lokoisaa pyhien aikaa. Ensi vuoden puolella tavataan!




sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Leikin esilukijaa - Riina Katajavuori: Wenla Männistö ja Maaria Päivinen: On nälkä, on jano

Joskus tulee kirjaa lukiessa tai sen luettua olo, että kirja olisi hyvä, jos sitä olisi työstetty lisää, siitä olisi poistettu tai siihen lisätty jotain, otettu jokin uusi näkökulma. Minä kuvittelen nyt, että tuoreet romaanit Riina Katajavuoren Wenla Männistö ja Maaria Päivisen On nälkä, on jano ovat vielä julkaisematta ja minä olen päässyt esilukijaksi. Yritän vaikuttaa mielipiteilläni ja perustella ne niin hyvin, että kirjailija jopa pohtisi niitä hetken.




Riina Katajavuori, Wenla Männistö (2014)

Olet saanut päivitetyksi Aleksis Kiven kirjan hienosti nykyaikaan, mutta siitä puuttuu vielä huiput. Kaikki muistavat Seitsemän veljeksen huippukohdat: lukkarin koulun kurimuksen, paon kivelle härkien ajamana, dramaattisen saunan palon, paluun järjestyneeseen yhteiskuntaan. Lukija odottaa jotakin yhtä suurta, jos sivuat samoja kertomuksia.

Sinänsä kirjan ei tarvitsisi noudattaa näinkään paljon Aleksis Kiven teosta. Tuomas Kyrö kirjoitti kantaaottavan, hienon teoksen Kerjäläinen ja jänis, jossa kunnioitti Arto Paasilinnan romaania Jäniksen vuosi, mutta siinä oli vain idea tästä teoksesta.

Kieli on hienoa ja tyypit uskottavia. Nimi on myös hyvä. Entä jos et hajottaisi kerrontaa niin isolle joukolle henkilöitä, vaan antaisit pätevän, käytännöllisen Wenlan kertoa kaiken?

Minä katson niitä täysin eri näkökulmasta, nehän on orporaukkoja nykyään, ihan kakaroita vaikka täysikäisiä. Eppukin hintsusti kahdeksantoista. Ei mitenkään, että olisin varsinaisesti vanhempi, olen vielä seitsemäntoista pienen hetken. Mutta naiset kypsyy enste. 

AAPO. Meillä olisi hikisesti rahaa ehkä yhteen lentolippuun. Se olisi realismia. Ei seitsemään.
JUSA. (ryhdistäytyy, ottaa bissen). Kaikki lähtee tai kukaan ei lähde.
TOMMI. Pysytään yhdessä.
AAPO. Ketään ei jätetä.
SIMPPA. Sitä minäkin.
JUSA (halaa ympärilläolijoita, paiskii kämmeniä veljien selkään). Me ollaan broideja. Hyvässä ja pahassa. Aina.
TOMMI. Älä homostele.
TIMI. Male bondingia.
EPPU. Veli on vettä sakeampaa.
LATE. Mä aion nähdä maailmaa. Surffata, sukeltaa, vaeltaa.





Maaria Päivinen, On nälkä on jano (2014)

Emilie Silvia Grass sekoaa ja ryhtyy käyttämään miehiä hyväkseen, kun hänen avomiehensä herra Blumen jättää hänet. Kyseessä on raivokas, hermostunut, tyydyttämätön, narsistinen nainen, joka päätyy kostamaan yhdelle miehelle nöyryyttämällä leegiota miehiä sutenöörinä ympäri maailmaa. Tulisiko tähän joku laajempi näkökulma? Tästä tarinasta se ei vielä välity.

Kirjoitat pitkän sarjan pornokohtauksia, joista yksi on kaunis ja ironinen ja loput groteskeja, välillä (tahattoman) koomisia. Näyttää siltä, että uhrilistasta puuttuu enää kuolleen miehen ruumis ja urospuolinen eläin. Lukija uskoisi vähemmälläkin läiskeellä. Vai ajatteletko, että lukija pitää väsyttää ja kyllästyttää pornolla, niin että hän kokee saman turtumisen kuin kirjan päähenkilö? Se kuiskaus "Mitä me olemme menneet tekemään" saisi tulla vähän aiemmin.

Suljin miehen huoneeseen. Päästin sinne lapsettomat naiset, miehettömät ja surkeamiehiset. Kaikki naiset yhdessä ja erikseen tanssivat sen vartalon päällä niin että lutka oli tukehtua. Aina kun muna lörpähti työnsin rahaa alushousuihin. Johan nousi. Myin aasialaisen miehen runsasta penistä kaikille janoisille naisille, koska sitä varten miehet on tehty. Että niihin yhdytään.
 ...

Kyyneleet vierähtivät. Odottamatta roiskahtivat vesiroikaleeet silmistä poskille. Emilie pyyhki kasvonsa keittiöpyyhkeeseen. Tottumuksesta hän kattoi pöydän kahdelle, kaatoi viiniäkin kahteen lasiin kunnes muisti olevansa yksin. Kuinka ala-arvoiseksi hän itsensä tunsikaan. 

Kieli on osittain kaunista, minun makuuni välillä turhan runsasta. Karsisin muutamat omituiset lauseet. Olen sinulle enkä. Olen paha koska sinä. Ne kuulostavat muutoin sujuvan tekstin sisällä oudoilta.

Kirjaasi saisi helposti teemaksi hyväksikäytön vastustamisen. Olet kuvannut jopa lapsen hyväksikäyttöä, mikä on roisia ja vaatisi perustelua. Tässä tarinassa tällaisena kuin se nyt on, se - sekin - palvelee vain Emilien tajuamisen hetkeä edeltävänä ja sitä edistävänä tapahtumana. Entä se pieni poika, mitä hänelle tapahtuu?

Matematiikan opettaja ei noin vain ryhdy sutenööriksi. Tarinasi voidaan ymmärtää tyydyttämättömän ja lasta turhaan toivovan naisen fantasiana. Silti perinteisen mies alistaa naista -kuvion kääntäminen toisin päin ei oikein vakuuta tuoreudellaan eikä ole feministisesti kantava. Henry Miller kirjoitti aikanaan yhtä ronskisti miesnäkökulmasta. Emilie on kuin hänen mieshahmonsa. Mutta Emiliehän on nainen! Ja aika on toinen.

En sinuna laittaisi/antaisi laittaa kansiliepeeseen suunniteltuun tekstiin mainintaa, että kirjailija on rakastanut monia miehiä. Mitä tekemistä sillä on minkään kanssa? Käännetäänpäs niin päin, että jonkun mieskirjailijan teoksen kansiliepeessä kerrottaisiin sama mielenkiintoinen tieto! 


P.S. No niin, palaan esilukijasta omaksi itsekseni. On vaikeaa kirjoittaa kriittisesti, mutta jospa se näin esilukijalta - ehdottelijalta - hyväksytään. Näiden kahden kirjan kannet ovat samantyyliset. Katajavuoren kirjaan on kannen taiteillut Markko Taina ja Päivisen kirjaan Elina Salonen. Molemmat kannet ovat mielestäni hyvin onnistuneet.

tiistai 16. joulukuuta 2014

Eunsun Kim, Pohjois-Korea - yhdeksän vuoden pakomatka (2014)



Eunsun Kim pakeni 12-vuotiaana äitinsä ja siskonsa kanssa monien vaiheiden ja yritysten kautta ensin Kiinaan ja sieltä Etelä-Koreaan. Pakomatka kesti yhdeksän vuotta. Kiinassa äiti joutui myymään itsensä synnyttäjäksi karkealle maanviljelijälle, joka halusi itselleen pojan. Eunsun asuu nykyään Soulissa ja on julkaissut kirjan, jossa kertoo kokemuksistaan pikkutytöstä totalitaarisessa valtiossa aina nuoreksi naiseksi, opiskelijaksi, joka tarkastelee länteen paettuaan älykkäästi niin entistä kuin uutta kotimaataan.

Olen nähnyt jossakin Eunsun Kimin nimen myös muodossa Kim Eun-sun. Korean kielessä yksitavuinen sukunimi tulee nimissä ensin ja sen jälkeen etunimi kaksiosaisena tavuviivan kera. Kim on hyvin tavallinen sukunimi. Maan nykyinen hallitsija, Loistava Toveri, Kim Un-jong on juuri laatinut säännön, jonka mukaan kenelläkään ei saa olla hänen hyvin yleistä etunimeään. Myös hänen isänsä, Suuren Marsalkan, sekä isoisän, Kansakunnan Auringon, nimet Jong-il ja Il-sung on kielletty aikanaan. Nimenkieltodirektiiveillä pönkitetään henkilökulttia, jossa johtajat ovat ainutlaatuisia, lähes jumalolentoja. 
 
Kirjan on toimittanut Sebastien Falletti, Soulissa työskentelevä Le Figaron kirjeenvaihtaja. Kirja on siis ilmestynyt ensin ranskaksi, Corée du Nord, 9 ans pour fuir lénfer (2012), ei koreaksi, mikä on Eunsunin äidinkieli. Sitä on käännetty useille kielille.
 
Pidän kirjan ansiona omakohtaisuutta. Elämä tilastojen takana puree paremmin kuin tilastot ja faktat.

Meille Kim-Il-sung oli jumala, ja ajatuskin hänen kuolemastaan oli käsittämätön. Voiko kukaan elää ilman jumalaa? ilman isää? Kim Il-sung oli vapauttanut meidät japanilaisten ikeestä, hän oli valtiovallan perustaja, kaikkien meidän isä. Kun ilmoitus hänen kuolemastaan tuli, elämä pysähtyi koko maassa, ja pysähtyneisyyttä kesti aina mahtaviin hautajaisiin, jotka näytettiin muutaman päivän kuluttua suorana televisiossa. Joka puolella Pohjois-Koreaa nähtiin joukkohysteriakohtauksia. Sotilaat kierivät maassa kyynelehtien, naiset ulvoivat tuskasta. Ja satoi lakkaamatta. Kuuluttaja selitti televisiossa, että "jopa taivas itki johtajamme poismenoa".

Eunsun pohtii uudessa elämässään aivopesua, miten hän todella uskoi taivaan itkevän epätoivosta, vaikka hän myöhemmin tajusi, että kyse oli monsuunikuukaudesta, jolloin aina sataa paljon. Hänet oli pienestä asti indoktrinoitu uskomaan jumalaan ja joulupukkiin nimeltä Kim Il-sung. Edes aikuisilla ei ollut mahdollisuutta kuulla toisenlaisia selityksiä ja vertailla.

Perheemme suru oli vilpitön, sillä rakastimme kaikesta sydämestämme Kim Il-sungia kuten myös hänen poikaansa ja seuraajaansa Kim Jong-iliä. Omia joulupukkejamme! Heidän syntymäpäivänsä, helmikuun 15. ja 16. päivä, olivat yhtä juhlaa meille lapsille. Saimme kilon herkkuja heidän nimissään. Edellisenä päivänä olin aivan innoissani enkä saanut nukuttua. Aamulla sitten menin putipuhtaassa koulupuvussani ylpeänä noutamaan lahjani, suuren läpinäkyvän muovikassin, johon oli näyttävästi kirjoitettu: "Meillä ei ole mitään kadehdittavaa maailmalta." Jälleen yksi tapa antaa meidän ymmärtää, ettei kukaan ollut meitä onnellisempi... Kassissa oli purukumia, karamellia, sokerikuorrutettua soijatahnaa ja keksejä. Mikä unelma! Paluumatkalla puristin aarretta itseäni vasten. Se oli piilossa kankaan alla, jonka äiti oli kaiken varalta antanut, jottei kukaan alkaisi himoita lahjaani.

Tämä tapahtui ennen suurta 1990-luvun nälänhätää. Silloin ei joulupukki ehkä enää jakanutkaan keksejä, vaikka itse söi kyllä ... kaikkia maailman herkkuja. Nälän kuvaukset ovat kauheita. Perhe myy huonekalunsa ja keräilee metsästä risuja lämmitykseen. Ainoa esine, jota ei uskalleta myydä tai polttaa lämmön saamiseksi on seinällä oleva Rakkaan Johtajan kuva. Sen hävittämisestä joutuisi teloitettavaksi. Teloituksia tapahtuu koko ajan, ja myös lapset viedään niitä katsomaan.

Toinen kiinnostava kuvaus pohjoiskorealaisen arkielämän kuvauksen ohella on kuvaus siitä, miten Etelä-Korea hoitaa pakolaisensa. Eunsun kuvaa tarkkaan kaikki muodollisuudet, järjestelyt ja avustukset. Pakolaisen uuden elämän alku on hyvin pehmustettu. Kieli on sama, mikä erottaa muista pakolaisista.  Eunsunin sopeutumisessa on kyse sopeutumisesta elämään, jossa ei ole tarkkailua eikä uhkaa, mutta jossa pitää olla omatoiminen.

Kolmas merkittävä asia tässä kirjassa on kuvaus siitä, miltä vapautuneesta tuntuu. Eunsun naputtelee iPhonella opiskelijakavereita kokoon kampuksen Starbucksissa, juo caffe lattea ja rupattelee. Häntä ärsyttää, kun kaverit eivät usko, että meren antimet ovat parempia Pohjois-Koreassa. Kaikki ei ollut Pohjois-Koreassa huonoa, ei varsinkaan Eunsunin elämän alussa. Hän kaipaa kotiseutunsa maisemia ja entisiä ystäviään, yhteisöllisyyttä. Hän kokee, että elämä kapitalistisessa yhteiskunnassa on "kiihkeää, hauskaa ja joskus myös kovaa, mutta ei koskaan tylsää". Hän joutuu puurtamaan selvitäkseen opiskeluistaan, koska hänen koulunkäyntinsä oli aika vaatimatonta pakomatkan aikana. 

Tarvitsen yhteiselämää ja solidaarisuutta, jotka meillä oli Pohjois-Koreassa, mutta jotka minulta puuttuvat täällä, missä elämä vaikuttaa joskus itsekkäältä.


Pidän siitä että Eunsun Kim osaa olla kriittinen myös uuden elämänsä suhteen. Olen kuullut samantyyppisiä havaintoja jossain haastattelussa meksikolaisilta, jotka ovat kahlanneet Rio Grande-joen yli yöllä USA:n puolelle Texasiin, jossa elävät ilman papereita laittomina pakolaisina. He ovat huomanneet, että hyvinvoinnin saavuttaminen ja sen ylläpito vie lähes kaiken ajan ja aiheuttaa kilpailuhenkisyyttä. Kotona heillä oli rajattomasti aikaa istuskella kavereineen plazalla, USA:ssa tehdään vain työtä.

Mietin kirjaa lukiessani, kuinka paljon toimittaja on kirjoittanut ja mikä osuus on Kimillä. Lopussa kiitetään kolmea henkilöä, Soojin Parkia, Eunji Parkia ja Jiwon Limiä, jotka ovat ”kääntäneet Eunsun Kimin sanat ja auttaneet vaivojaan säästämättä tässä hankkeessa”. Ei kerrota tarkemmin, ovatko nuo sanat suullisia vai kirjallisia. On hienoa, että toimittaja Falletti on antanut panoksensa tärkeälle asialle, mutta olisiko hänen nimensä pitänyt olla näkyvämmin toisena tekijänä?

Kirjan kirjoittamisen motiivina on toive, että kirja herättäisi maailman näkemään ”Pohjois-korean valtakoneiston epäoikeudenmukaisuuden ja traagisen epäajanmukaisuuden”. Tuo loppu on kyllä mahtava eufemismi - traaginen epäajanmukaisuus, miten olisi takapajuisuus!

Huomasin palautettuani kirjan kirjastoon, että unohdin kuvaamisen. Nappasin kansikuvan Googlesta. Tyttö kuvassa ei ole Eunsun Kim siitä syystä, että hänestä ei ole yhtään kuvaa lapsena. Kannen sisäpuolella on kuva nykyisestä Kimistä, joka on siro nuori nainen, normaalia pienempi lapsuuden nälkiintymisen vuoksi, mutta terve.

Tärkeä kirja! Hyvä Eunsun Kim, hyvä Sebastien Falletti!


sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Kerjuukuppi vai kohtuus ja tasavertaisuus

Kerjuukuppi: taiteilija Marja Hakala yhdessä romanisiirtolaisten kanssa

Tämän kirjoitukseni aiheena on vähäosaisten auttaminen ja kohtuullisuus.

Viimeisimmällä Helsingin käynnilläni ostin paketin joulukortteja köyhyyttä vastaan. Näitä kortteja myyvät kadulla vähäosaiset, asunnottomat EU-siirtolaiset, joista suurin osa kuuluu Itä-Euroopan romanivähemmistöön. Kortit ovat syntyneet suomalaisten taiteilijoiden ja asunnottomien yhteistyönä.
Viiden kortin nippu maksaa viisi euroa, mutta on hyvä antaa enemmän. Useimmat kuitenkin ohittavat katumyyjän matkalla hulppeille jouluostoksille. Myyjät saavat myyntitulot eikä heidän tarvitse muutamaan päivään turvautua kerjäämiseen.

Kävin eilen mieheni ja ystävien kanssa Kouvolan teatterissa katsomassa Työtä päin! -näytelmän. Esityksessä käsiteltiin monipuolisesti, faktoihin perustuen työttömyyttä ja sen syitä. Minua kosketti eniten Turkin kurdimiehen tapaus. Hän tuli Kouvolaan suurin toivein, mutta joutuikin ihmiskaupan uhriksi. Hän teki maanmiehensä pizzeriassa ilmaiseksi 13-tuntisia työpäiviä ja asui ravintolan kellarissa. Mies sanoi kuulusteluissa, että ei suomen kieltä taitamattomana uskaltanut kääntyä kenenkään puoleen, varsinkin kun hänelle oli kerrottu, että suomalaiset ovat kylmiä ihmisiä. Kun häneltä kysyttiin, mitä hän  mieluiten haluaisi tehdä, hän sanoi, että haluaisi omistaa vähän maata, viljellä ja pitää kanoja. Laulu Isterdim/Tahtoisin kaikui niin haikeana ja vakuuttavana, että minulle tuli sellainen tunne, että kurdimies saisi viljelyksensä kukoistamaan.

Olen pohtinut tässä monena päivänä asunnottomien kortinmyyjien ja näytelmän herättämiä ajatuksia. Ne saivat minut etsimään hyllystäni George Orwellin romaanin Animal Farm (1945), jonka kansilehdelle olen ylioppilaskirjoitusten aikaan kirjoittanut hienolla kaunokirjoituksella Marjatta Korpela -69. (Olinko se minä? Miksi en enää merkkaa kirjojani?)
Eläinten yhteiskunnassa laaditaan hyvät eettiset säännöt, joista kaikki muut lopulta hylätään paitsi yksi ALL ANIMALS ARE EQUAL, mutta sen perään on lisätty BUT SOME ANIMALS ARE MORE EQUAL THAN OTHERS.

Äsken juuri, kuin tilattuna tätä kirjoitusta varten, tuli sähköpostiini viesti ystävältä, joka kuuluu Joensuussa aktiivisesti toimivaan  Kohtuus vaarassa -liikkeeseen. Tämä liike tunnetaan nykyään myös lyhyemmällä nimellä Kohtuusliike. Liike on avannut kohtuuden joulun. Avauksen voi katsoa http://youtu.be/EJfJHak44hI tai lukea alta. Linkkiä ja tekstiä saa myös jakaa.



KOHTUUDEN JOULUN JULISTUS

Näinä aikoina kohtuudesta puhuminen tuntuu vallankumoukselliselta.

Kohtuus on kuin hyvyys. Se ei näy. Se vain on.

Maailma, joka käy kauppaa ilmiöillä, ei arvosta kohtuullisuutta. Kohtuus ei provosoi. Se on arkipäiväistä. Se on tylsää. Se on hiljaista. Se on hitusen vanhanaikaista. Päivittäistä työtä, joka pitää maailman raiteillaan.

Ylilyönnit näkyvät.  Ylenmääräisyys ja puute, niistä keskustellaan jatkuvasti. Niistä käydään polemiikkia, kauhistellaan, revitään otsikoita. Meitä vaaditaan vuorotellen kuluttamaan ja säästämään, meitä syytetään vuoroin ahneudesta, vuoroin kitsaudesta. Kukaan ei puhu kohtuudesta. Siitä, että jokin voisi olla kyllin, ja riittää niin.

Kohtuus on voipaperiin käärityt eväsleivät ja naapurilta lainatut sukset. Se on isoveljeltä peritty collegepaita ja pinaattiletut ja puolukkahilloa ja pyöräretkiä ja iltoja hyvän kirjan kanssa ja välillä lasi punaviiniä hyvässä seurassa; se on parsimista ja paikkaamista ja huoltoa ja korjaamista ja tarkoin harkittuja ostoksia. Kohtuus on iloa siitä, mitä on – ei kaipuuta kohti saavuttamatonta. Se on arkipäiväinen tapa, samoin kuin ylenpalttisuus on. Ja juuri siksi se onkin niin suurta. Kohtuus on päivittäisiä valintoja, jotka toistuessaan kasvavat valtaviin mittasuhteisiin.

Mikä meille riittää? Mikä on kyllin?  Voiko loputtomasti oikeuttaa sillä, että joku muu saa enemmän? Tekeekö enemmän meidät onnellisiksi? Tarjoaako se hyvän elämän? Onko meillä oikeus vetäytyä vastuusta siksi, että Kiina, että Yhdysvallat, että talouskasvu, että teollisuus, että naapuri, että lifestyle, että sisustuslehti, että joku muu, että yhteiskunta, että mikään ei kuitenkaan vaikuta mihinkään? Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja joskus varpunen voi upottaa valtamerilaivan. Siksi kohtuudesta on tärkeää puhua juuri nyt.

Jokunen vuosi sitten Pentti Linkola vieraili Teatterikorkeakoulussa. Häneltä kysyttiin, mitä jää, kun nykyinen järjestelmämme romahtaa. Linkola mietti hetken, tokaisi sitten jäyhään tapaansa: ”Leikki, laulu, kirjallisuus. Piirustaminen, käsityöt. Tarinoiden kertominen ja näytelmien harrastaminen. Kaikki se hauska puuhastelu muiden ihmisten kanssa, joka ei paljon vaadi, mutta antaa sitäkin enemmän.”

Meistä kukaan ei osaa sanoa, mitä tulevaisuus tarjoaa: tulevatko kasvun rajat vastaan, vai ratkaiseeko teknologia ongelmat. Uskon kuitenkin Linkolan olevan oikeassa siinä, että materia ei koskaan tuo ihmiselämään onnea – saati merkityksellisyyden kokemusta. Sen tuo leikki, laulu, kirjallisuus. Piirustaminen, käsityöt. Tarinoiden kertominen ja näytelmien harrastaminen. Kaikki se hauska puuhastelu muiden ihmisten kanssa, joka ei paljon vaadi, mutta antaa sitäkin enemmän.

Aino Kivi, teatteriohjaaja. 

perjantai 12. joulukuuta 2014

Jorma Palo, Uitettu rotta (1997)



Uitettu rotta on kirja erään tutkijan sammumisesta. Se on myös paljon muuta. Luin kirjan ensimmäisen kerran heti sen ilmestyttyä. Itse olin silloin nuori, työstäni innostunut alle viisikymppinen ja pidin varsinkin kirjan huumorista. Nyt "virallisen vanhuuden" kynnyksellä ja sairautta kokeneena kiinnitän huomiota enemmän muihin asioihin. Kirja jättää pohtimaan suhtautumista työhön ja tasapainoon elämässä. Se tuntuu vähäistä sivumääräänsä, 140, isommalta.Takakannessa kirjalle annetaan monta epiteettiä.


Leo Brenner on samanoloinen, syanidikapselia turvanaan säilyttävä mies kuin Ilari pari vuotta aiemmin ilmestyneessä elämäkerrallisessa romaanissa Mies joka ei ollut mistään kotoisin. Kirjoitin siitä täällä.

Leo elää syöpäkontrollista toiseen ja pelkää sekä huonoa että hyvää uutista.
Kun hän saa tiedon, että viisivuotistarkastuksessakaan ei löydy mitään epäilyttävää, häneen iskee paniikki.
Mitä tehdä tulevilla vuosikymmenillä? Miten täyttää ne, kun usko elämän pikaiseen loppumiseen on viety? Vain työ, rakkaus ja elämän jatkuminen merkitsevät ja jos ne alkavat kumista onttouttaan, ei elämällä itselläänkään ole merkitystä.

Leo Brenner tarkastelee kollegaansa Jussi Rantaa kriittisesti ja huomaa, että ei olisi voinut koskaan toimia kuten tämä. Se elämänhalu, mikä nuoressa Rannassa ilmeni energisenä kohelluksena, muuttui aikuisella tutkijalla rumaksi kilpailuksi. Rannalle on tärkeää hyvä virka, palkinnot, kuuluisuus ja menestyminen sekä omien sukulaisten pönkittäminen. Hän ei turhia pohdiskele eikä ole edes tarkka siitä, kenen tuloksia esittää omissa nimissään. Tulosten väärentäminen ja rahojen harkittu ohjaileminen on sekin tälle tutkijalle joskus tarpeellista suurempien päämäärien vuoksi. Ranta rymistelee kyynärpäät koholla eteenpäin tieteen saralla - tai oikeastaan tiedepolitiikan saralla, kuten Brenner satiirikkona asian näkee. Perhedynastia menestyy, mutta onko opiskeluajan iloinen velikulta sittenkään tyytyväisempi kuin vaatimaton kaverinsa Brenner. Satunnaisissa kohtaamisissa Brenner huomaa Rannan tyydyttämättömyyden ja oivaltaa, että narsisti ei saa koskaan toivomaansa arvostusta.

Brenner on kyynisimmillään lapioidessaan laboratoriossaan sulamaan päässeen pakastearkun sisältöä jätesäkkeihin, tautista aivomössöä. Hän, amyloidiprofessori Leo Brenner, joka on uskonut tieteeseen kohta kolmekymmentä vuotta ja  halveksinut toisia tieteen teosta luopuneita, ei näe enää arvoa omassa työssään.

    Älkää luulko, että tiede on yksitoikkoista puurtamista. Tiede ei ole myöskään pelkkää muotokuvien paljastamista, vaan se on ennen kaikkea vapautta toteuttaa oma tahto ja omat näkemykset. Vapauden läpitunkemalla tutkijalla olkoon siis oikeus vaatia puolisoltaan sopeutumista tieteellisten oivallusten toteuttamiseen ja alaisiltaan ymmärrystä sille, että hän ei ehdi kuluttaa ainutkertaista aikaansa heidän kanssaan. Älköön häntä myöskään vaivattako arkipäiväisillä huolilla, jotka häiritsevät hänen tieteellistä pohdintaansa. Jos hänen puolisonsa ei selityksistä huolimatta ymmärrä näitä perusteluja vaan ylenkatsoo hänen tieteellisiä tavoitteitaan, tutkijan voi olla pakko vaihtaa puolisoa. Vaihto ei johdu siitä, että hän olisi valinnut alun perin väärän puolison (sillä hän ei te vääriä valintoja), vaan siitä, että hänen on saatava tilaa ympärilleen. Tieteellinen vapaus ei kukoista, jos tutkijan nilkoissa kilahtelevat perheen muodostamat kahleet.

Sairauden taaksejättämisen aiheuttama järkytys on tehnyt Brenneristä yksinäisen. Hän kokee itsensä kokeiden rotaksi, jonka pitäisi löytää laajassa vesialtaassa vedenpinnan alle piilotettu koroke. Hän on pettynyt, koska ei pysty siihen intoon ja iloon, jota hänen pitäisi tuntea, koska pelastuneelle ei riitä, että rakastaa, pitäisi rakastaa intohimoisesti. 

Pitäisi jumaloida puolisoaan, jälkeläisiään, tiedettään, maailmaansa!
     Minussa ja Jussi Rannassa on se vika, että olemme rakastaneet tekemistä, mutta emme niitä, joiden hyväksi olemme kaiken tehneet. Kun tekeminen loppuu, loppuu rakkauskin. 

Kirjassa on mielenkiintoinen rakenne. Leo Brenneristä kerrotaan hän-muodossa, mutta aivan lopussa, luvussa Muurin murusia, josta olen lainannut äskeisen sitaatin, Leo puhuukin minä-muodossa. Tässä tekstin osassa ei ole hiventäkään satiiria. Mieleeni nousee Eino Leinon Hymyilevän Apollon säe:
Min verran meissä on lempeä,
sen verran meissä on ijäistä
ja sen verran meistä myös jälelle jää,
kun päättyvi päivä tää.


Sinne tänne Brennerin muistelun ja esseetyyppisen tekstin oheen on ripoteltu ikään kuin aitoja, vanhalla kirjoituskoneella präntättyjä tekstin pätkiä Brennerin päiväkirjasta, jotkut triviaaleja, jotkut hyvinkin intiimejä. Viimeinen on niistä järkyttävin.
"LEMMENJUOMA
UNA FURTIVA LACRIMA
ON AIKA - - - "


keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Joni Skiftesvik, Valkoinen Toyota vei vaimoni (2014)


Olen hämmästellyt ja ollut pettynytkin siihen, miten vähän tätä kirjaa on mainostettu, esim. isänpäivän alla tuskin ollenkaan. Valkoinen Toyota vei vaimoni on syksyn hienoimpia elämäkerrallisia romaaneja. 

Kirja on jaettu osiin Sydän, Aortta ja Saari. Näillä kaikilla on merkitystä. 

Sekä kirjailija että hänen vaimonsa Hilkka makaavat sairaalassa, vaimo Meilahdessa saamassa uutta sydäntä ja kirjailija Oulussa teho-osastolla aortan repeämän vuoksi. 

Kirjailijan ajatukset vaeltavat sairaalapetillä eletyn elämän kuvissa. Kirjan alaotsikkona onkin Elämänkuvia. 
Potilas nukahtelee, on valveilla ja välillä unen ja valveen rajatilassa.  Mieli liikkuu sairaalan nykyisyydessä ja oman elämän vaiheissa: lapsuudessa, perheessä, työvuosissa lehden toimituksessa ja kustantamossa sekä suuressa läpimurrossa kirjailijana.

Esikoiskirja Puhalluskukka ja taivaankorjaaja ilmestyi 1983. Nimi on peräisin perheen poikien Kain ja Kimin leikeistä. 
Skiftesvik on kirjoittanut paljon ja monipuolisesti. Hän on saanut palkintoja, ollut kolmesti Finlandia-ehdokkaana ja hänen teoksiaan on käännetty 12 kielelle. 
Esikoisteoksella on erityismerkitys pienen taivaankorjaajan Kimin vuoksi.

   - Tähdet ovat taivaan reikiä ja kun minä kasvan suureksi, minä panen ne tukkoon, ettei vesi sada rei'istä enää meidän niskaan. Eikä kenenkään niskaan, jotka ovat maapallon päällä.
   - Miten sinä osaat panna ne tukkoon?
Kim nauroi suullaan ja kirkkailla silmillään, koko pikkumiehen kasvoilla.
   - Kyllä minä osaan. Minusta tulee taivaankorjaaja. 

Näistä leikeistä kului muutama vuosi siihen, kun Kim ja hänen kaverinsa hukkuivat yrittäessään meloa löytämällään kanootintapaisella saareen.
Pienet pojat ovat usein seikkailuhenkisiä, ja heiltä puuttuu arviontikykyä. Tämä on vaarallinen yhdistelmä.
Perheen 
tragedia usutti jotkut ihmiset pilkkasoittoihin. Koulussa lapset kiusasivat veljensä menettänyttä Kaita.
   - Pojat sanoivat välitunnilla, että taisitte saada isot rahat vakuutuksista, kun Kim hukkui? Ostatteko uuden auton?
Miten julmia 
ihmiset voivatkaan olla!

   Kaikki oli yhtäkkiä selvää. Oli aika löytää Kimin saari.
   ...
   Etsin sellaisen paikan, johon oli helppo rantautua. Siinä oli lämpäre hiekkaa, johon keula kevyesti suhahti. Vetäessäni venettä hiekalle näin jonkun seisovan metsänrajassa, puiden alla. Vaikka aikaa oli mennyt kauan, 
tunnistin seisojan ja tiesin tulleeni oikeaan saareen. Huiskutin, seisoja huiskutti takaisin ja lähti tulemaan juosten kohti. Levitin käteni niin kuin levitetään silloin, kun tavataan joku, jota on ikävöity.

Näiden sitaattien jälkeen on turha ruveta erittelemään Skiftesvikin tyyliä. Te näette sen, se on äärimmäisen kaunista. Koko kirja on kansikuvaa myöten kaunis. Kannen on suunnitellut Seppo Polameri.

P.S. Tämä kirja on valittu tänään Runeberg-palkintoehdokkaaksi 2015. Hienoa!

maanantai 8. joulukuuta 2014

Suomalaisen kirjallisuuden museo Helsinkiin!



 
Ei, EI tällaista!
Kuva: valokuvakirja Beauty in Decay II




Luin muutama päivä sitten HS:n mielipideosastolta kirjoituksen, joka sytytti. 

Miksi meillä ei ole Helsingissä kattavaa suomalaisen kirjallisuuden museota samalla tavalla kuin Ateneum on suomalaisen taiteen museo?

Minua kiinnostaneen jutun kirjoittaja Mervi Tuomikoski on järjestänyt työväenopistossa kirjallisia kiertoajeluja, joihin kuuluu kirjailijoille nimettyjä puistoja ja katuja, patsaita ja muistomerkkejä. Tällaisia ei ole kaupungin järjestämissä kiertoajeluissa matkailijoille.

Helsingissä ei ole yhdenkään kirjailijan kotimuseota. Lähimmät ovat Porvoossa, Nurmijärvellä ja Tuusulassa. 

Kirjailijoiden kotimuseoiden säilyttämisestä käydään kiistaa maakunnissa. Mitähän kuuluu tällä hetkellä Minna Canthin talolle Kanttilalle Kuopiossa? Se on tietääkseni ollut vuosia purku-uhan alla.

Mielipidekirjoituksessa ehdotetaan kirjallisuuden museon paikaksi Lapinlahden sairaalaa, jonka käytöstä päätetään lähiaikoina. Mikä mahtava ehdotus! Tämä monen kirjailijan hoitopaikkana toiminut rakennus on luonnonkauniilla paikalla puiston keskellä ja kuitenkin keskustassa. Sen vieressä on tunnelmallinen Hietaniemen hautausmaa, jossa on useiden kirjailijoiden ja muiden taiteilijoiden haudat.  

Googlesta löytyi Suomalaisen kirjan museo Pukstaavi Sastamalassa. Hyvä Sastamala! Pääkaupunki ottakoon oppia Sastamalan kulttuurikaupungista!

Olen saanut tämän veikeän T-paidan lahjaksi joskus 90-luvulla.
Tallella on!

P.S. Kommenteissa on käyty keskustelua, mitä kaikkea tällainen museo voisi pitää sisällään. Minusta eräs tärkeä tehtävä olisi säilyttää kirjoja. Näyttää, että kirjan ikä on hyvin lyhyt, painokset myydään loppuun pilkkahintaan ja ne, jotka eivät käy kaupaksi hävitetään. Toinen tehtävä olisi kertoa suomalaisen kirjan historia ja kolmas järjestää aktiviteetteja.

torstai 4. joulukuuta 2014

Kati Tervo, Sukupuu (2014)





Sukupuu on viehättävä ja tyylikäs sukupolviromaani.

Tervo käy läpi Heidi Hukkasen suvussa sivuun työnnettyjä asioita. Kirjan lopussa on veikeästi piirretty isän puolen sukupuu, jonka ylimmällä oksalla on Heidi itse. 
Alkumietteenä on sukututkimuksen lopputulema: Nuorin istuu ylinnä eikä häpeä.

Viivähdän lämpöisissä muistoissa. Onhan minulla niitä, vaikka kuohuvina vuosina ei siltä tuntunut. Nuorena olin tukehtua perhehistorian alle. Minua painoi, ettei kotona puhuttu sodasta, ei kadonneista sukulaisista. Elettiin kuin mitään kauheuksia tai vääryyksiä ei olisi tapahtunut. Jos olikin, ne eivät meidän perhettä koskeneet.

Kirjan alussa pieni Heidi pelkää Adele-mummua, joka on sairautensa myötä muuttunut möhkälemäiseksi ja valittavaksi.
Mummu muuttuu sudeksi. Pelkään sen murinaa ja vieraskielistä rähinää.

Kahden suvun naiset Heidin taustalla kertovat tarinansa, saksalaisen Schumacherin ja suomalaisen Hukkasen, joiden tarinat yhtyvät mummun muutettua Suomeen nuoren rakastettunsa Johanneksen kotiin. 
Aikajana on 1800-luvulta, Adele-mummun ja Johanneksen vanhemmista nykypäivään. 
Kaikki seitsemän naista saavat äänensä kuuluviin, mykkä Flora vain toisten kuvauksissa. Kukin henkilö kertoo tarinansa omalla tyylillään. Aikakausi, henkilön luonne ja tausta märäävät, miten samat asiat koetaan. 
Naisten kertomukset risteävät. Näkökulma muuttuu tarinoiden edetessä. Henkilöhahmot saavat lisää piirteitä. Kirjeissäkin paljastuu totuuksia.

Saksan suvun naiset jättävät Dresdenin. Romanttinen Adele lähtee rakkauden perässä suomeen ja Verna rakkaudessa pettymystään ja velvollisuuksiaan uudelle mantereelle Amerikkaan. Kolmannen sisaren Floran kohtalon voimme aavistaa, vammaisena Hitlerin Saksassa.
Miehet palaavat sammuneina sodista. Naisten tehtävä on jatkaa elämää, mutta eivät hekään aina jaksa. 

Muistokirjan värssyssä mummu kehotti minua tekemään kuin aurinkokello, laskemaan vain päivänpaisteiset tunnit. Kukaan ei jaksaisi elää taakan alla jonka kohtalo ja historia sälyttää niskaan.

Kirjan lopussa aikuinen Heidi vierailee Saksan sukunsa asuinpaikoilla ja rakentaa kotiin palattuaan sukupuunsa. Lukujen otsikoissa on kunkin naisen syntymä- ja kuolinaika. Heidin tarinoissa on otsikkona "Heidi Hukkanen 1953 - 2033". Hämmennyin, mikäs vuosi nyt onkaan? Niin, 2033 on edessäpäin. Hauska yksityiskohta!

Kirjoitan sukupuuhun nimiä, syntymä- ja kuolinvuosia ja paikkoja, jotka olen jäljittänyt. Suku herää henkiin. Olemme kaikki tallessa puunoksina emmekä katoa mihinkään... Kirjoitan oman nimeni sukupuun latvaan. Olen sen viimeinen lehvä. 

Pidän sukupuun tyylistä. Se on tiivistä ja lyhytlauseista, täynnä kauniita metaforia. 

Se kesä oli yksi heleä päivä.
Sydämeni rummutti tiuhaan, kun kävelin hänen rinnallaan. Sitä alkaa muuttua pariskunnaksi, kun kulkee parina. Olimme lapsia vielä, mutta Johannes tuoksui mieheltä ja arvoitukselta. Hän ei puhunut minulle juuri mitään. Helskyttelin hänelle kuin lintu keväällä. Teemmekö pesän? Ääneni lauloi. Pesän, pesän... Johannes hymyili, mutta pysyi hiljaa.

Miten hieno rakastumisen kuvaus! Ja entäs pienen Heidin tulo vanhempien makuuhuoneeseen ikävän uutisen kanssa!

Avaan isän ja äidin huoneen oven. Isä ja äiti makaa toisissaan kiinni kuin koppakuoriaiset hiekkatiellä. Äiti on alakynnessä. Isän naama hikoilee ja punoittaa. Se katsahtaa vihaisesti minua, pomppaa ylös ja laittaa vaatteet päälle kuin palosotilas. Äiti kysyy mitä oikein puhun. Mummu on kuollut.

Isän sukupuun selvitettyään Heidi jää pohtimaan äitinsä taustaa. Ainoa sukupuun naisista, jolla ei ole omaa lukua ja omaa ääntä, on Äiti Hukkanen, jota mummu pitää ainoalle pojalleen liian maalaisena. 

   Äidistä ei johtanut juuria eikä oksaa muualle paitsi meihin. Äiti oli kuusi, jonka taakse eikä läpi nähnyt. Äidin kellohelmoissa viihtyivät hyttyset ja oksilla lumi.
   Kun kerran kysyin äidiltä hänen juuristaan, hän purskahti nauramaan ja sanoi pudonneensa taivaalta niin kuin Sputnik. Ei hänellä ole juuria vaan siiven tyngät. Hän kurkisti pelleillen lapaluihinsa. 

Lukisin mielelläni lisää Äiti Hukkasen siiven tyngistä. Jos et Kati Tervo ole vielä sen asian kimpussa, niin ottaisitko lukijan toiveen vastaan, kiitos!

Erityiskiitos kirjan kauniista ulkoasusta. Yhtä asiaa en tajua: miksi kirjan nimi on kannessa pienellä alkukirjaimella? Kannen sisäpuolella se on isolla.

Mach es wie die Sonnenuhr, 
zähl´ die heitern Stunden nur.
(aurinkokellovärssy)