torstai 26. kesäkuuta 2014

Sirkka Garam, Rintamalla - Syöpä, minä, me (2008) + oman syöpäjatkokertomukseni osa 4



Sirkka Garamin elämäkerrallinen kirja Rintamalla – Syöpä, minä, me koostuu kolmesta osasta Myrskyn enteitä, Myrsky ja Suvanto.

Garam kertoo ensimmäisessä osassa itsensä ja muiden perheenjäsenten kokemista sairauksista elämänkouluna vakavimpaan myllerrykseen, johon hän joutui päälle kuusikymppisenä. Kirjan hän kirjoitti 13 vuotta myöhemmin muistellen elävästi enteitä ja itse myrskyä.
Garam saa jo lapsena varoituksen vaikeasta sairaudesta. Hänen silmästään löydetään patti. Se on pysynyt samanlaisena läpi vuosikymmenten, huolen aiheena ja arvoituksena.
Lapsiperheessä sattuu kaikenlaista haaveria ja vakavampaakin sairautta, mutta onneksi isä Karoly on lääkintämies, "lääkemeet", kuten perheen pienin tämän arvonimen muotoilee.
Otsikossa ei ole sana "me" turhanpäiten. Tämä perhe on yhdessä viihtyvä, ja vanhempien suhde on raudanluja. Elämä ja parisuhde on kuvattu mutkattomasti, kodikkaasti, tyttömäisesti (vaikka kirjailija on jo vanha) ja lämpimällä huumorilla.

Koettelemusten kohdatessa Garamin perhe yhdistää voimansa. Kun toisella perheen tyttäristä todetaan kuulovamma, hän mieltyy erityisesti erääseen kohtaukseen Pekka Töpöhännästä. 

Töpöhäntäinen Pekka ja yksikorvainen Mauri Mäyräkoira tapaavat. - Hyvää päivää, nimeni on Pekka. Minulla ei ole ollenkaan häntää.
- Hyvää päivää, vastaa Mauri ujosti. - On toisia, joilla on vain yksi          
  korva. Ei sekään ole paljon.
Pekka menee lähemmäksi:
- Mutta se korva, mikä sinulla on, on sangen siisti.
 
Perheelle tulee tavaksi näytellä ja varioida tätä kohtausta tilanteeseen sopivasti. Kun Karoly on antanut toisen munuaisensa tyttärelle ja Sirkka menettänyt toisen rintansa, kohtaus saa uuden, leikkisän muodon.

- Hyvää päivää. Nimeni on Pekka Töpöhäntä. Minulla ei ole ollenkaan toista munuaista.
- Hyvää päivää. Olen Mauri Mäyräkoira. On toisia, joilla on vain yksi tissi.
  Ei sekään ole paljon.
- Mutta se tissi, joka sinulla on, on oikein siisti.


Toinen osa Myrsky kertoo elämästä syövän varjossa päiväkirjamerkintöjen pohjalta. Tunteet kulkevat vuoristorataa samalla kun ruumista koettelevat leikkaus ja sitä seuraavat hoidot.
 
Eilen se taas iski: ahdistus, kauhu, kiukku.
    Ahdistus: En selviä tästä – se leviää. Keuhkoihin, maksaan, aivoihin, luustoon. Mitä kaikkea tässä on vielä edessä?
     Kauhu: En jaksa olla niin vahva, etteivät lähimpäni, Karolus ja lapset, mene tolaltaan.
     Kiukku: Mitä pahaa minä olen tehnyt, että minua näin rangaistaan, kiusataan ja testataan?
 
... Kaikki kunnossa! MINÄ SAAN ELÄÄ VIELÄ! Tule Karolus, tulkaa lapset, miniät, vävyt ja lapsenlapset, ystävät, naapurit, lääkärit ja hoitajat, tule Seppotaksi! Tulkaa kaikki kuusi hoitokoiraammekin. Tulkaa: minä suljen teidät kaikki syliini!

Kolmas osa on nimensä mukainen, suvanto. Sirkka antaa leikata pois toisenkin rintansa. Ruumis ei ole tasapainossa yksirintaisena, ja hän ei halua painavaa silikonia ihonsa päälle eikä sisälle. Rinnankorjausleikkaus olisi pitkä ja vaikea verrattuna poistoleikkaukseen, jolla myös saavutetaan tasapaino. Minä tunnen viehtymystä Sirkan ratkaisuun. Olisipa kiinnostavaa olla taas kuin pikkutyttö, rintamuksen kohdalta kevyt kuin balettitanssijat (vaikka en raskas ole nytkään). Jos minulta joskus poistetaan toinen rinta kokonaan, niin varmasti pyrin tähän. 
Garam kirjoittaa ihmetellen naisista, jotka tieten tahtoen antavat muhkeuttaa rintojaan oudoista materiaaleista valmistetulla, usein kovaksi kapseloituvalla massalla, mikä aiheuttaa paljon ongelmia, joista kaikista ei vielä edes tiedetä. 

Karolus on huomaavainen aviomies. Hän kulkee jokaisella sairaalakäynnillä Sirkan mukana.
     Kun sairastuin, Karolus ei juurikaan huokaillut, hän huolehti. Jos onkin aina pitänyt minua kuin kukkaa kämmenellään, nyt hän pitelee kuin haavoittunutta pikkulintua. Mutta kyllä uskon hänet tuntevani. Ei varmaan päivää, ettei miettisi mielessään: Mitä on vielä edessä? Selvitäänkö me?


Nyt tekee mieli laittaa vastapainoksi tähän sitaatti eräästä toisesta kirjasta ja eräästä toisesta suhtautumisesta sairastuneeseen vaimoon. Tämä on kirjasta Haaste elämältä (1996), johon on kerätty ihmisten syöpäkokemuksia.
Anja, 80 v, muistelee miten hän oli 1952 Kajaanissa potilaana ja kirjoitti ison leikkauksen jälkeen haikeana kotiin, että hän elää. (Huom! kirjoitti, puhelimia oli harvassa) Mies vastasi: ”Sinne sinä akka menit maata ja tähän minut jätit pentujen keskelle. Oli ne yhen illan hiljaa, kun minä pieksin siihen kuntoon että niiltä sen illan sain olla rauhassa. Pitäneekö ottaa joku nainen tähän, kun huoneet ovat kylmät. Sepähän se puut hakisi ja polttaisi ne lämmikkeeksi.” Anja pääsee sitten kotiin ja aikoo juuri avata ulko-oven, kun se riuhtaistaan auki. ”Tännekö sinä akka tulit kuolemaan, olisit ollut siellä!” Anja kokoaa itsensä, työntyy sisälle ja rupeaa katselemaan kaappeihin, mitä voisi ruveta keittelemään.
 
Onneksi oma mieheni on Karoluksen tyylinen. Hän on ottanut tämän sairauden oikeastaan minua vakavammin. Erikoista, mutta minä en ole saanut kertaakaan mitään pelkokohtauksia. Ainakaan vielä. Hyvien tulosten tultua olen nyyhkinyt onnesta, mutta siinä ne itkut sitten on.
 
Ja nyt pääsenkin kertomaan, mitä hyvää minulle kuuluu. Joudun toiseen leikkaukseen, koska viimeksi operoitiin kasvaimen ulkopuolelta tervettä kudosta (toivottavasti tervettä) liian vähän. Kyllä – se on hyvä uutinen: tosi pieni lisäleikkaus, ja ilman sitä minulle olisi jäänyt kalvava epäilys! Ja vielä - kyllä vain, sitä ennen PÄÄSEN VIIKOKSI AURINKOHOITOON! Varhain sunnuntaiaamuna lähdemme Mallorcalle, miehiä kolmessa sukupolvessa ja minä! Miten ne nyt muka pärjäisivät siellä ilman minua. Pakkaaminen on jo alkanut, kirjoista.



 
   

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Lena Andersson, Omavaltaista menettelyä, romaani rakkaudesta (2014)



Tällä romaanilla on hyvä nimi. Se on suora suomennos alkuperäisestä ruotsalaisesta Egenmäktigt förfarande - en roman om kärlek (2013). Jo nimessä on ensimmäinen ironinen heitto: menettely on totisesti omavaltaista molemmilla suhteen henkilöillä, mutta onko tämä suhde rakkaussuhde? Omavaltainen menettely tuottaa omituisen, omanlaisensa romanssin!

Ester Nilsson on ajattelun ja kielen parissa työskentelevä nainen, runoilija ja esseisti.  Hän on ottanut jo varhain elämänohjeekseen tylsyyden torjumisen. Hän elää avoliitossa miehen kanssa, joka tyydyttää sopivasti hänen tarpeensa ja antaa hänen olla rauhassa. Ilmeisesti tylsyys on kuitenkin hiipinyt Esterin hyvin järjestettyyn elämään, koska hän rakastuu yllättäen mieheen, jota ei ole edes tavannut. Hän saa tehtäväkseen pitää esitelmän videotaiteilija Hugo Raskista. Ester paneutuu esitelmään huolella ja ensin kiinnostuu, sitten hurmaantuu esitelmänsä edistyessä Raskin persoonasta. Voisi sanoa, että Ester rakastuu omaan rakastumisen tunteeseensa.

    Hän huomasi, että ihminen voi ikävöidä ihmistä, jota ei ole koskaan tavannut muualla kuin mielikuvituksessaan. 

Hugo puolestaan rakastuu esitelmätilaisuudessa Esterin ylistäviin sanoihin itsestään ja kutsuu tämän ateljeehensa. Tästä tapaamisesta alkaa jonkinlainen seurustelu, suhde, jossa Ester on rakkauden kerjäläinen ja Hugo - Esterin näkökulmasta - kiduttaja. Keskustelut ravintoloissa ovat pitkiä ja antoisia, mutta suhde ei etene pitkään aikaan sen pitemmälle. Ester huomaa puutteita Hugossa, mutta työntää ne päättäväisesti taka-alalle.

         Joka kerta kun Ester esitti jonkin huomion, tuli hiljaista. Hugo ei koskaan lähtenyt jatkamaan mistään, mitä Ester sanoi. Ester lähti aina jatkamaan kaikesta, mitä Hugo sanoi. Kumpikaan ei ollut kovin kiinnostunut Esteristä, mutta molemmat olivat kiinnostuneita Hugosta.
       Ester pani merkille, että Hugolta puuttui uteliaisuutta ja anteliaisuutta, mutta ei antanut sen vaikuttaa hartauteensa.

Tarinan edetessä lukija kokee, että Ester nolaa itsensä matelemalla ja Hugo nolaa itsensä puhumisensa ja käyttäytymisensä ristiriidalla. Hän paasaa yhteiskuntavastuusta ja välittämisestä, mutta käyttäytyy itse aivan päinvastoin, itsekkäästi ja omaa etuaan ajaen. Hugo on kaikkea kritisoiva, kliseinen narsisti. Esteriä hän pitää psykopaattisesti narun päässä, välillä loitontaa ja välillä vetää luokseen. Kun he lopulta päätyvät rakastelemaan, se ei muuta Hugon käyttäytymistä yhtään sen huomaavaisemmaksi. Häntä fyysinen rakkaus ei velvoita mihinkään, kun se Esterin ajatusmallissa on ratkaiseva askel eteenpäin suhteessa. Ester-parka tulkitsee itsepetoksessaan pienetkin myönnytykset suuriksi. Niin kauan kuin Hugo ei suoranaisesti aja häntä pois, hän odottaa Hugon ryhtyvän hänen kaipuunsa mieheksi.
Miten Hugo voi kohdella häntä jumaloivaa naista noin julmasti? Ehkä hän ei vain uskalla jättää itseensä ripustautunutta Esteriä kertarysäyksellä. 
  
Tunnistan nämä molemmat käyttäytymismallit. Naisilla on usein pakonomaista rakkauden nälkää ja intohimoa, jota tyydyttämään etsitään joku sopiva tyyppi ja sitten petytään, kun tästä ei ole haaveen täyttäjäksi. Mutta kyllä nainenkin voi joutua Hugon tavoin ravistelemaan välinpitämättömällä käyttäytymisellä itsestään irti tarrautujaa, jolle ei uskalla pamauttaa ”ei”.

Hugo Rask on niin selvästi 70-lukulainen ”porvarillisia riippuvuuksia” vastaan mökeltävä muka-edistyksellinen, ihmissuhteissaan laiska diivanpaskiainen (anteeksi alatyylinen ilmaus!), että en yhtään ihmettelisi, jos Lena Anderssonilla olisi ollut joku tietty esikuva tätä hahmoa luodessaan. Hän on sanonut, että tällaisia ihmisiä riittää Ruotsin kulttuurielämässä edelleen, ja näin osa kulttuurieliittiin kuuluvista puhuu.

Mitä ympäristö sitten ajattelee Esterin ja Hugon epäsuhtaisesta suhteesta? Ystävätärkuoro varoittaa Esteriä, mutta tämä on kuuro ohjeille. Hugon ympärillä pörräävä ihailija- ja avustajakaarti katsoo Esteriä säälien. He ovat samanlaisia sitoutumisia välttäviä, ”vapaita” ihmisiä kuin Hugo.

   - Se on pelkkä konventio, että pitäisi olla rehellinen ja avoin ja puhua kaikesta, Hugo sanoi. – Se on totalitaarinen vaatimus, tukahduttava epävapaus, jonka sälytämme toistemme niskoille.

Ruotsissa kohahdettiin alkuun, kun kuultiin, että juuri Lena Andersson, tämä kipakka kuvien kaataja, on kirjoittanut rakkausromaanin. Andersson on ruotsalaisen kulttuuriväen joukossa harvinainen radikaali. Hän on kirjoittanut räväköitä kolumneja pyhinä pidetyistä asioista, äitiydestä, Ruotsin monarkiasta ja hyvinvointivaltiosta. Eräs hänen neljästä aiemmin julkaistusta romaanistaan, Duck City (2006) kertoo maasta, jonka ylipainoisia asukkaita syötetään roskalla ja pakkolaihdutetaan samanaikaisesti. Muistan lukeneeni Anderssonin suuren kohun nostattaneen ateistisen kesäsaarnan, jonka hän kirjoitti Ruotsin radiolle 2005. Hän syväluki tähän kirjoitukseensa Uutta Testamenttia ja näki Jeesuksen lahkojohtajana, jota opetuslapset pelkäsivät tämän besserwisser-käytöksen takia. Kuulostaa ihan Hugo Raskilta!

Kun Omavaltaista menettelyä oli julkaistu, huomattiin, että kyseessä ei ole rakkausromaani ollenkaan sen tavanomaisessa merkityksessä. Kirja on pikemminkin tutkielma vallasta toiseen ihmiseen. Sen nimi on otettu Ruotsin perustuslaista.
Se, joka . . . ottaa luvattomasti käyttöönsä tai muulla tavoin anastaa toisen omaisuutta, tuomitaan omavaltaisesta menettelystä . . .

Lopuksi on todettava, että Ruotsin kulttuurieliitti kyllä ymmärtää hyvän kirjan päälle. Andersson nappasi tällä kirjallaan tavoitellun August-palkinnon.

torstai 19. kesäkuuta 2014

Rintasyöpäkirjoja & Mitä kuuluu Marjatalle, Syöpä 3

Taas on tullut luetuksi kaksi hyvää kirjaa kohtalotovereilta - jos minulla nyt mitään syöpää onkaan, kun tunnen olevani elämäni kunnossa. 



Niina Revon
syöpähoitojensa aikana kirjoittama Arpi (2008) on kaunis, uhmaava, ulkonäkökeskeisyyttä tiukasti arvosteleva kirja. Hienostuneet valokuvat ovat Laura Malmivaaran. Graafisen suunnittelijan nimeä en löytänyt, takakannessa mainitaan vain, että päällyksen suunnittelija on Tuula Mäkiä. Kirjan taitto ansaitsee  erityiskiitoksen. Kirja on koottu ilmavasti, ja se on kauniin muotoinen.



 

Repo oli syöpään sairastuessaan vain 35-vuotias, syöpäpotilaaksi nuori. Nuorilla tauti on usein ärhäkkä, niin myös Revolla.

 

Rinnan poisto.
Patologin lausunto: kasvain gradus III. (Aggressiivinen laji)
Laaja levinneisyys kainaloon.
Tehdään levinnneisyystutkimus muun ruumiin osalta ja aloitetaan hoidot.
Ei mitään syytä antaa muuta kuin kaikkein raskain sarja.




Kirjan 99 tekstiä, joista osa on proosaa ja osa runoa on jaettu kuuteen osaan.
Ensimmäisen osan nimi on Minun arpeni on kaunis, ja se käsittelee terävästi aikamme ulkonäköpaineita.


Miten tulla naiseksi
Jazz-tassia. Curlingia, steppiä, bodypumpia, fitballia, corea. Uimista.
Kävelylenkkejä. Iho-ongelmia ja niiden hoitoja. Meikkejä ja pensseleitä.   Hiuksiin värejä, lakkoja, vaahtoja, rullia. Lävistetty napa. Ruokavalioita
oksennusta, paastoa. Balettitossuja, hikihousuja. Vaaka ja mittanauha.                                                                             
Topatut rintaliivit, pikkuhousuissa pitsiä. Vaatteiden merkitystä ei ole syytä vähätellä. Eikä maailmankuvan. Eikun kuvamaailman.


Entinen koulukiusattu nainen on välillä ehtinyt jo tuntea olevansa kaunis. 

Minun lapseni katsoivat minut kauniiksi. Ja se on totta, minkä aina aavistin: kauniina on ihana olla. 
 
Nyt hän kokee, että koska ei ole mitään menetettävää, hän voi avata suunsa ja puhua suoraan ja niistä asioista mistä haluaa, mutta pettyy itseensä, kun kaikki opittu turhamaisuus tunkeekin ensimmäisenä mieleen.
(... jopa tässä tilanteessa, jossa oikeuteni ja iloni on puhua aivan mitä haluan, tämä on liikaa. Ensimmäinen ajatukseni oli: nyt saan ne. Isot rinnat ja kaupan päälle paksun tukan.)



Niina Repo kokeilemassa peruukkia,  joka muistuttaa hänen lapsuuden haaveittensa tukkaa

Muissa kirjan osissa käsitellään lapsiperheen arkea äidin sairastaessa, syövän syitä, kuolemanpelkoa, seksiongelmia, hoitoja, vanhanajan parannuskeinoja, vihaa, epätoivoa ja toivoa.


minä näen heidät
he ovat juuri niin suoria ja kauniita kuin kuvittelinkin
ja jokaisessa kuvassa
rippijuhlassa
ylioppilasjuhlassa
näen heidän takanaan seisomassa heidän ylpeän isänsä
ja näen muitakin sukulaisia, mummeja ja ukkeja
ja näen, että osa heidän unelmistaan,
ne toteutuvat

ja kyllä,

siellä olen myös minä 


Satu Hassin päiväkirjamuotoinen romaani Tukka hattuhyllyllä (2002) antaa kuvan menevästä naisesta, jolla syöpä hoituu siinä ohessa. Hassi saa budjettiriiheen tiedon löytyneestä syöpäkasvaimesta ja ymmärtää heti, että asia on pakko julkaista, koska se huomattaisiin kuitenkin. Hän haluaa myös levittää tästä kammotusta sairaudesta asiallista tietoa. 

Mutta mitä tekee lehdistö? Naistenlehden toimittaja lähestyy Hassia surunvalittelutyylillä, ja otsikot väännetään kliseiseen malliin "Satu Hassin taistelu syöpää vastaan" ja "Kun sairaus pysäytti". 


Mitä taistelua se nyt on, että makaan nukutettuna leikkauspöydällä? Siinä on parempi olla hissukseen, ettei kirurgin veitsi lipsahda.

Tästä tulee hauska mielikuva leikkauspöydällä huitovasta potilaasta.


Sairaus ei pysäyttänyt Hassia. Hän meni tukka suorana - hups, ei vaan huivi liehuen ministerinä politiikan areenoilla.


Ensin Hassi on iltapäivälehtien lemmikki ja säälin kohde, luodaan mielikuvaa, että hän pakenee kauheaa kohtaloaan työhön ja on kuolemankielissä, mutta kun hiukset alkavat kasvaa ja huomataan, ettei tragediaan tulekaan onnetonta loppua, niin tyyli muuttuu. Eräässäkin yleisönosastojutussa väitetään, että Hassi saa hoitoa, jota ei tavalliselle pulliaiselle anneta. Kuitenkin Hassi on ihan samanlaisessa hoidossa kuin muutkin, ei millään yksityisklinikalla. Voin tähänastisen sairaushistoriani pohjalta todeta, että aikataulukin näyttää olevan juuri sama kuin minulla, tavispotilaalla. On kunnioitettavaa, että ministeri käyttää yleistä terveydenhuoltoa, ja se on myös osoitus siitä, että Suomessa demokratia toimii. 


Tukka hattuhyllyllä on positiivinen, huumorin sävyttämä päiväkirja, jota oli kiva lukea. Oli myös mielenkiintoista saada tietää ministerin työstä. Eihän sairautta hoidettaessa olla pelkästään potilaana. Kyllä se toipuminen hoituu muun ohessa, tietysti välillä kovastikin sairauden ehdoilla.


        Elämä ylipäänsä on epävarmaa, syöpädiagnoosi tekee siitä vieläkin epävarmempaa: mutta haluan elää täysillä sen elämän, jonka olen lahjaksi saanut.
         Ihanaa pyöräillä auringonpaisteessa!



Ja mitä kuuluu minulle? 
Meidän parvekkeen ihanuus

Kainalo todettiin tarkoissakin tutkimuksissa puhtaaksi. Leikatun syövän ja sen ympäriltä otetun kudosnäytteen tiedot viipyvät. Odotan, että saisin ne minä hetkenä tahansa. Mikä luokka? Onko hormonireseptoripositiivinen vai negatiivinen? Ja mitä hoitoja niin ollen?


Ensi viikon perjantaina on joka tapauksessa syöpälääkärin eli onkologin tapaaminen. Hieman askarruttaa, pääsenkö sittenkin Mallorcalle lomareissuun, joka kestäisi lääkärin tapaamista seuraavan viikon. Sen verran hoitaja uskalsi sanoa, että hoidot eivät yleensä heti ala, koska pitää suunnitella annostukset yms. Arven puolesta voisin lähteä hyvin rantalomalle. Olen tehnyt ahkeraan venytysjumppaa, joka estää arpea rypistymästä, ja - ihmeellistä - bikinit istuvat kuten ennenkin, niin nätisti osasi kirurgi leikata (enkä taistellut leikkauspöydällä!). Katsotaan, mitä tapahtuu.

Kriisikohdissa ihminen yleensä punnitsee elämäänsä ja tarkistaa, elääkö sitä elämää, mitä haluaa. Minun punnitukseni tulos on, että
  elän unelmaelämääni, ei tästä mitään puutu. Juhannussääkin on ok. Luonto on kaunis, aiomme retkeillä.


Meidän pihan ihanuus
P.S. Ja nyt se tärkeä soitto tuli! Gradus I - paras! - hitaasti kasvava, hitaasti jakautuva ja hormonipositiivinen, hyvä sekin, voidaan hoitaa hormoneilla. Ainoa hieman negatiivinen juttu on se, että "leikattu kasvain ulottuu kahdessa suunnassa reseptiopintoihin", se tarkoittaa sitä, että ei ole leikattu tarpeeksi ympäröivää kudosta mukaan, noin 2 cm pitäisi ympäriltä tutkia esiasteiden varalta. Nyt mietitään, pitääkö leikata lisää varmuuden vuoksi vai riittääkö sädetys. Mitä tuosta, ei haittaa, minulle kelpaa isompikin lommo! Puhelun jälkeen tuli itku onnesta! Minut parannetaan!


tiistai 17. kesäkuuta 2014

Daniela Krien, Vielä joskus kerromme kaiken, romaani intohimosta ja Itä-Saksan valtion murenemisesta



Olen lukenut vähällä aikaa kaksi onnistunutta romaania järjenvastaisesta, huumaavasta rakastumisesta. 

Daniela Krienin Vielä joskus kerromme kaiken (2014), alkuteos Irgendwann werden wir uns alles erzählen (2011) onnistuu kaikessa muussa paitsi kansikuvan tyylissä. Eei, ei tämän kirjan rakkaus ole tuollaista B-luokan sievää, playboymaisen poseeraamisen ja huolellisesti punattujen huulten rakkautta. Sitä paitsi kirjassa on hurjan intohimokuvauksen ohessa niin paljon muutakin, mitä kansi ei nyt kerro ollenkaan. Alkuperäisessä saksalaisessa kirjan kannessa on tie, joka johtaa kuivaa pellon laitaa pitkin kauas horisonttiin, jossa häämöttää kaksi taloa. Kesä on hehkuvan kuuma. Tämä kuva vastaa lukukokemustani. 

Maria, 16 vuotta, viettää kesälomaansa joutilaana pienessä kylässä poikaystävänsä Johanneksen perheen maalaistalossa. Maria on toimeton ja pysähtynyt odottamaan, kuten se valtio, DDR, joka on juuri lakannut olemasta ja jonka alueella tämä talo sijaitsee. Itä-Saksa on yhdistetty läntiseen Saksaan, mutta ihmiset eivät vielä oikein tiedä, mitä se merkitsee. 

Naapurissa asuu synkkä, salaperäinen mies, nelikymppinen Henner, hevostensa ja koiriensa kanssa. Maria tuntee vetovoimaa tähän mieheen ja alkaa livahtaa salaa hänen luokseen. Rinnakkain uneliaan kylän ja talon verkkaisten tapahtumien kanssa kuvataan Marian ja Hennerin suhdetta. Krien onnistuu yhdessä vaikeimmista kuvattavista, seksin kuvaamisessa rohkeasti ja silti hienostuneesti. Marian rakkaus jakautuu: Johanneksen kanssa hän tuntee läheisyyttä ja turvallisuutta, Hennerin kanssa huimaavaa, lähes pelottavaa intohimoa, joka vahvistuu salaamisesta. Jos Maria valitsee Hennerin hän joutuu jättämään kaiken muun, riittääkö se? Johanneksella on tarjottavana laimeampi rakkaus, mutta sen mukana sukulaiset, kylän yhteisö ja kehityskelpoinen talo. Henner tajuaa elämänkokemuksensa vuoksi suhteen mahdottomuuden, Maria ei. Maria on ehdoton, kuten hänen ikäisensä yleensä ovat. 

       En ikinä sallisi Johannekselle sellaista, minkä suon itsestään selvästi Hennerille. En osaa tarkkaan sanoa, miksi niin on. Sellainen vain ei sovi Johannekselle; enkä minäkään ole Hennerin seurassa samanlainen kuin Johanneksen. Hän suhtautuu valokuvaamisen intohimoisemmin kuin minuun. Kyllä hän silti minua rakastaa.
       Hennerin kohdalla on toisin. Hänen halunsa on ehdotonta. Kaikki muu tulee sen jälkeen. Näen hänestä aina heti, kuinka suuresti hän minua himoitsee. Silmistä, ilmeestä. Hänen hillittömyytensä on yhtä luonnollista kuin Johanneksen lempeys. Se ei enää pelota minua. Tiedän nyt, että se kuuluu häneen; kun Henner rakastaa, siitä on kohtuus kaukana.

Tämä asetelma on klassinen. Tuulen viemää -romaanin tuittu Scarlet ja Jane Austenin maalaisherrasväen riutuvat tyttäret ja Heidi Köngäksen Luvatun Maija eivät kukaan saa haluamaansa. Näille naisille on turha viisastella, että kun et nyt saa haluamaasi, niin opettelepa haluamaan saamaasi. Ei se niin mene!

Itäsaksalaisten tunteet lännen ihmemaan auettua on kuvattu uskottavasti.  Jo vuoden ajan on ollut mahdollista matkustaa länsipuolelle, mutta moni ei ole sitä tehnyt. Jälleenyhdistymisjuhlia odotetaan. Ilmassa on luopumista, pelkoa, innostustakin. Johanneksen isä motkottaa äidille länsiturhuuksista kiinnostumisesta. Itse hän huomaa, että hänellä onkin nyt mahdollisuus tehdä muutoksia tilallaan. Uusi yritteliäisyys alkaa nousta. Lukija kokee haikeutta; kohta tämä verkkainen elämä on mennyttä ja sen tilalle tulee uutta mutkikkaampaa ja hektisempää elämää. Lännen elämää.  

Tuijotan ihmisiä. Kaikki on täällä niin toisenlaista, niin itsetietoista , niin voitonvarmaa, niin sanomatonta. Kahvini on loppu, tilaan heti toisen ja lisäksi lasillisen viiniä. Pitelen käsissäni pientä muistivihkoa. Olen vakaasti päättänyt kirjoittaa muistiin kaiken, mitä näen nyt ensimmäistä kertaa ja mitä olen joskus kaivannut. Ja nyt huomaan, etten tiedä tästä kaikesta entuudestaan yhtään mitään, että minun pitäisi kirjoittaa muistiin kaikki alkaen kauppojen hajuista, katujen siisteydestä ja talojen vaaleista julkisivuista, tyttöjen vaatemuodista ja ihanasta kahvista, naisten kauneudesta, heidän ajelluista sääristään ja kainaloistaan,  heidän tasaisesta, pehmeästä ihostaan, miesten flirttailevista katseista, Isar-joen turkoosista väristä, keveydestä. Ja noista väreistä, yhä uudelleen! En kirjoita mitään, ja minua alkaa yhtäkkiä ahdistaa.

Tämä tilanne tuo mieleeni tapaamiset venäläisten kanssa 80-luvun lopussa ja sen jälkeen, jolloin Neuvostoliitto hajosi. Silloisella koulullani oli ystävyyskoulu rajan takana ja meillä oli usein vieraana opettajia ja oppilaita. Tuo sitaatin kuvaama hätäännys näkyi heissä, kun he oivalsivat, että maailma, johon he vihdoin pääsivät meidän kutsumanamme tutustumaan, oli niin paljon runsaampi kuin mitä he olivat osanneet kuvitella. Meidän vierailuisäntien ja emäntien oli joskus vaikeaa vastata heidän suhteettomiin pyyntöihinsä. He eivät ymmärtäneet, että vaikka lännessä kaikkea on yllin kyllin, niin kaikkea ei suinkaan saa. 

Maria ja Henner ovat kumpikin lukevia ihmisiä. Maria lukee Dostojevskin Karamazovin veljeksiä, josta on tekstissä välillä otteita. Kirjan kaunis otsikkokin on lainattu tästä kirjasta. Luulen, että Dostojevski-sitaateilla on enemmän vertauskuvallista merkitystä kuin mitä kirjaa lukemattomana (häpeä tunnustaa) tiedostan.

Kääntäjä Ilona Nykyrille kiitos upeasta tyylistä!

Kirjailija on käsikirjoittanut ja leikannut dokumenttielokuvia. Tämän kirjan, hänen esikoisensa, voi helposti nähdä kuvina. Kirjasta onkin tekeillä elokuva. Onkohan kirjailija mukana sen teossa? 

Ai niin, se toinen intohimokirja. Se on hyvin toisenlainen, kyynisempi. Kirjoitan siitä pian.

lauantai 14. kesäkuuta 2014

Kaikille lapsille, tietokirja, toimittanut Anna Rastas (2013)



Perusopetuksen on tuettava jokaisen oppilaan kielellistä ja kulttuurista identiteettiä sekä äidinkielen kehitystä. Tämä on eräs perusopetuksen tavoitteista nykyisessä opetussuunnitelmassa. Toteutuuko se? Tätä kysymystä tarkastelee yhdentoista kirjoittajan artikkelikokoelma Kaikille lapsille.

Kirjan idea syntyi keväällä 2010 Tampereen yliopistossa järjestetyssä Kirjoja kaikille lapsille! -seminaarissa. Teoksen toimittaja Anna Rastas työskentelee tässä yliopistossa sosiaaliantropologian professorina. 

Kirjallisuustieteen dosentti Päivi Heikkilä-Halttunen kysyy omassa artikkelissaan, millaisin äänenpainoin lasten kuvakirjat ovat valmentaneet suomalaisia lapsia yhä moninaisempaan yhteiskuntaan 70-luvulta nykyhetkeen. Tässä artikkelissa mainituista kirjoista haluan nostaa esiin Raili Mikkasen ja Mauritz Hellströmin kirjan Thuongin päivä (1984). Se on varhaisin kotimainen kuvakirja, joka käsittelee maahanmuuttajalapsen sopeutumista. Tämä kirja herätti huomiota myös muissa Pohjoismaissa, koska vastaavaa ei ollut muualla vielä ilmestynyt.
Adoptoidut, muualta muuttaneet ja myös Suomessa syntyneet ulkomaalaistaustaiset lapset on esitetty kuvakirjoissa hyvin pitkään erikoisuuksina, mutta nykyään on jo kirjoja, joissa he ovat mukana lasten yhteisössä ilman että heidän erityisyyttään korostetaan, mikä on juuri oikein. Eiköhän ne yhdistävät asiat ole lapsille tärkeämpiä kuin erottavat! 

Aukeama Liisa kallion kuvakirjasta Lentävä talo (2003)
Tähän sopii hyvin keskusteluni pienen kolmivuotiaan pojanpoikani kanssa Turussa.
-  Mun parat kaveri on Tuntan.
-  Millainen poika se Sultan on?
-  Tuntanilla on tininen pipo.
-  Mitä te Sultanin kanssa teette siellä päiväkodissa?
-  Me aina juattaan kilpaa. Tuntan otaa tanoo äRRän.
-  Jaa.

-  Mummi, mää kytyin, mikä ten Tuntanin tukunimi on. Tuntan tano, että ten tukunimi on Tuntan. Ten Tuntanin tukunimi on Tuntan. Titte me naurettiin. 

Sultan Sultania määrittää siis sininen pipo, ei se, että hän on tumma ihonväriltään, mitä moni aikuinen pitää tärkeänä asiana. Aikuinen etsii sopivaa ilmaisua tälle ominaisuudelle tietäen, että n-sana on kielletty ja hoksaamatta, että voisi ohittaa koko asian ja sanoa vain kongolainen tai tunisialainen. Ihonvärillä toisaalta ei ole väliä, ja toisaalta sillä on liikaakin väliä siksi, että sitä on käytetty rasismiin oikeuttavana asiana. 

Vähän vanhemmat lapset huomaavat tietysti enemmän eroja ja heissä herää kysymyksiä, joihin aikuisen pitäisi osata vastata.

Ote kirjan johdannosta:
Uudet väestöryhmät eivät ole samalla tavoin edustettuina kaikilla työelämän alueilla tai asuinalueilla kuin mitä ne ovat päiväkodeissa ja kouluissa, joten lapset joutuvat aikuisia useammin pohtimaan maahanmuuttoon, monikulttuurisuuteen, etnisiin vähemmistöihin ja rasismiin liittyviä kysymyksiä. Heillä on halua keskustella näistä asioista ja usein heillä on myös kokemuksen myötä tullutta tietoa enemmän kuin vanhemmillaan.

Kasvatustieteilijä Jaana Pesonen on otsikoinut artikkelinsa Xing, Sikuriina sekä Tatu ja Patu. Kaikkia näitä kirjoja löytyy omastakin hyllystäni, joten oli kiinnostavaa lukea, mitä tutkija näissä suosituissa kuvakirjoissa näkee. Hän esittelee nämä kirjat esimerkkeinä monimuotoisuuden esittämisestä tavanomaisena arkisena tilana. Adoptoidun Xingin kotipihassa liikkuu etnisesti ja uskonnollisesti moninaisia perheitä. Tämä näkyy kuvissa, mutta sitä ei tekstissä huomioida, vaan asiaa pidetään normaalina. Kirjoissa korostetaan myös sitä, että tausta tai ihonväri ei ole ainoa erilaisuutta ilmentävä tekijä. Sikuriina-sarjan kirjoissa on erilaisia perhemalleja, ideologioita ja sosiaalisia luokkia. Tatun ja Patun luokalla on näkövammainen ja lukivaikeuksinen ja monta muuta, jokainen on omalla tavallaan erityinen eikä tumma ihonväri tai huivipäisyys korostu. Xingin luokan matikkanero on tummaihoinen Ali. Voisi ajatella, että tämä toimii vastapuheena yleistä käsitystä vastaan, jonka mukaan maahanmuuttajalapset laskevat luokan tasoa. 

Leena Virtanen ja Salla Savolainen, Pikku Xing
Anna Rastas tarkastelee, miten lastenkirjoissa kuvataan afrikkalaisten diasporaa ja afrikkalaistaustaisten lasten identiteetin rakentumista. Jokainen afrikkalaistaustainen joutuu ottamaan kantaa afrikkalaisten orjahistoriaan ja rasismiin jollakin tavalla aivan kuten juutalaiset tiedostavat taustastaan juutalaisvainot ja idean yhtenäisestä kansasta. Rastas muistuttaa, ettei kukaan halua olla pelkkä uhri, vaan myös sankari. Milloin joku kirjoittaa kirjan, jonka päähenkilönä on Peppi Pitkätossu -tyylinen Fatima?

Kielitieteilijä Sirkku Latomaa korostaa monikielisyyttä vallitsevana olotilana maailmassa. Suurin osa maapallon väestöstä käyttää arjessaan useampaa kuin yhtä kieltä, onhan kansallisvaltioita vain noin 200 ja kieliä lähes 7000. Tästä huolimatta monikielisyyteen suhtaudutaan usein poikkeuksena. On hyvä tiedostaa, että Suomikin on monikielistymässä. Kaupunkinuorten keskuudessa on syntymässä uusi monietninen kielimuoto. Muistan muutama vuosi sitten lukeneeni tästä artikkelin Helsingin Sanomissa. Siinä esiteltiin lauseen aloittava muoto mä vannon/ mä lupaan, joka tulee arabiasta ja on vähän kuin englannin I think. Ruotsalainen Jonas Hassen Khemiri on kirjoittanut tästä teemasta teoksissaan Ajatussulttaani (2004) ja Montecore – uniikki tiikeri (2007). Sitaatti jälkimmäisestä kirjasta:
Meillä on tunisialaiset isät ja ruotsalaistanskalaiset äidit eikä me olla ihan suedis eikä ihan arabis vaan jotakin muuta, jotakin kolmatta ja tieto siitä että tämä yhteisö ei ole ihan yksinkertainen kasvattaa meidät luomaan oman lokeron, uuden yhteisön josta puuttuu rajat, josta puuttuu historia, se on kreolisoitu piiri jossa kaikki on sekoitettua ja miksattua ja hybridisoitua. Me ollaan muistutus siitä, että teidän aikanne on ohi. Me ollaan niitä, jotka vievät teiltä teidän ällöttävän kielenne ja murjovat sitä. Me ollaan niitä jotka eivät ikinä hyväksy kieltä joka on konstruoitu seulomaan meidät pois. 

Kasvatustieteilijä Juli-Anna Aerila korostaa kaunokirjallisuuden lukemista elämän ymmärtämisenä. Hän listaa monikulttuurisuutta käsitteleviä nuortenkirjoja. Erityismaininnan ansaitsee Marja-Leena Tiainen, jonka useista ulkomaalaisaiheisista kirjoista Alex, Aisha ja Sam (2007) perustuu haastatteluihin ja on lähellä elämäkerrallista tai dokumentaarista romaania. Kaunokirjallisuuden käyttämisessä eettisenä kasvatuksen välineenä on myös vaaransa, joista Aerila varoittaa. Lukijan lukutaito ja maailmankuva määräävät, miten hän kokee lukemansa ja pahimmillaan ennakkoluuloista lukeminen voikin vahvistaa ennakkoluuloja. Taitava opettaja tuntee ryhmänsä ja liittää lukemiseen muuta toimintaa, piirtämistä, näyttelemistä ja vähintään keskustelua. 

Afrikkalaisen kirjallisuuden dosentti Raisa Simola tarkastelee Yrjö Kokon satua Pessi ja Illusia (1944). Illusia-keiju laskeutuu kotoaan Sateenkaarelta Pessi-peikon luo metsään ja jää onnettomien seikkojen seurauksena maan päälle. Ihmisten maailmassa soditaan. Pessi opettaa Illusiaa elämään rankassa neljän vuodenajan ilmastossa, ja Illusia opettaa Pessille optimistisempaa elämänasennetta. Yhdessä he selviävät yli rankan talven kumpikin oppien toisiltaan. Pessimistinä ei pärjää, mutta ei kannata myöskään olla liian sinisilmäinen. Kevään tullen pariskunnalle syntyy lapsi ilman peikon karvaa ja keijun siipiä, uusi ihminen. Kirja on ihana satu ja aikansa luonnon kultainen kirja, sodasta selviämistarina ja kasvukertomus.
Simola ottaa esiin myös aivan uuden tulkinnan. Illusia on maahanmuuttaja, joka onnistuu sopeutumaan ja Pessi on supisuomalainen, joka opettelee Illusian seurassa elämään monikulttuurisesti. Kokon kirjassa näkyvät aikansa asenteet, naisten ja miesten roolit ovat vanhanaikaiset ja mustaihoista sanotaan neekeriksi. Nämä ovat aikansa tapakulttuuria, jolle nykyään hymähdellään paheksuvasti tai huvittuneesti. Tällä kertaa nämä seikat saavat jäädä taka-alalle, kirjassa on niin paljon muuta. Pessin ja Illusian satu ei olisi kestänyt, ellei se olisi niin monitulkintainen.

Taiteen tohtori Helena Oikarinen-Jabai kertoo somalinuorten kanssa toteuttamastaan Mun stadi- projektista, jossa nuoret valokuvasivat ja videoivat arkeaan sekä haastattelivat toisiaan. Merkittävää on, että nuoret olivat tässä projektissa kanssatutkijoita, ei vain tutkimuksen kohteita. Materiaalista valmistui näyttely, radio-ohjelma ja kirja Mun stadi (2012). 

Kuvataiteilija Sasha Huber kertoo, miten hänen haitilainen isoisosisänsä PaGeo kuvitti koulukirjat uudelleen. Hän sai kustantajan vakuuttuneeksi siitä, että lasten kirjoissa on oltava kuvat ja tarinat heidän omasta ympäristöstään. PaGeo teki sitten samanlaisia kuvitusprojekteja myös Ranskassa ja Ghanassa UNESCON apurahan turvin.

Lontoossa asuva, kustannusalalla työskentelevä, intialaistaustainen Sharmila Beezmohun toteaa, että myös monikulttuurinen Lontoo on hyvin suppea kirjavalikoimassaan.  
Näyttääkin siltä, että siskoni lasten kirjahylly on hyvin samankaltainen kuin oma lapsuusajan kirjahyllyni oli. Se hylly kyllä riitti ruokkimaan rakkauttani kirjoihin, mutta on tyrmistyttävää, että sisareni lapset joutuvat todennäköisesti etsimään aivan yhtä pitkään kuin minäkin, ennen kuin he löytävät kirjallisuutta, johon samaistua.

Politiikantutkija Mai Palmberg kirjoittaa ruotsalaisten oppikirjojen Afrikka-kuvasta. Tähän kuvaan kuuluu, että usein yksi afrikkalainen yleistetään edustamaan koko kirjavaa maanosaa, jossa asuu lähes miljardi hyvinkin erinäköistä ihmistä useassa eri valtiossa. Afrikkalaiset ovat edelleen oppikirjoissa usein ilman nimiä, kotoisin paikasta nimeltä Afrikka.  

Viimeisen puheenvuoron saa kirjassa edesmennyt antropologi Ulla Vuorela, jonka työ jäi kesken. Hänen artikkelinsa Lapsilukija vallan maailmassa on toimitettu tähän teokseen. Vuorela korostaa sitä, että lapsi ei ymmärrä lukemaansa kolonialistiseksi tai rasistiseksi, mutta lukukokemuksen voi avata myöhemmin aikuisena ja tarkastella sitä oman aikansa kontekstissa.

Tämän ansiokkaan tietokirjan lopussa on kattava kirjaluettelo monikulttuurisia lasten ja nuorten kirjoja maittain ja aiheittain. Siihen kannattaa tutustua.

Kun kirja on suunnattu tutkijamaailman ulkopuolelle, tekijöiden olisi kannattanut karsia akateemisia piirteitä, kuten pitkiä viiterimpsuja. Joitakin kirjoituksia vaivaa toisteisuus ja kuivakkuus. Tekijät olisivat voineet myös olla tarkkana, että eivät käsittele keskenään samoja asioita. Hieman lisää työstämistä ja hyvästä kirjasta olisi tullut loistava.

Loppusitaatiksi valitsen upean kohdan Raisa Simolan artikkelista. Olen täysin samaa mieltä kirjoittajan kanssa!
Olisi tärkeää, että monikulttuurisen nyky-Suomen kouluissa tiedostettaisiin viihteellisen kulutuskulttuurin valta ja toimittaisiin tomerasti sitä vastaan, vanhanaikaisuuden leimaa pelkäämättä. Olisi tärkeää puhua hitaan - paneutuvan - lukemiskulttuurin puolesta yleensä ja erityisesti ajattelun ja klassikkojen puolesta. Silti klassikoihinkaan ei kannata suhtautua kritiikittömällä ihailulla vaan analyyttisellä luennalla: aikansa lapsia nekin.