maanantai 29. tammikuuta 2018

Asko Sahlbergin He-romaanista vielä, huoneentauluja


Torremolinos, syksyllä 2017


Asko Sahlbergillä on kirjoissaan lauseita, jotka muistuttavat huoneentauluja, sellaisia joita ennen näki ristipistoin kirjailtuina kotien seinillä. Niissä oli Raamatun lauseita, rohkaisuja ja ohjeita onnellisuuteen. Nykyään näiden tilalla kodeissa on englanninkielisiä Home sweet home -tekstejä, usein isoilla puisilla pölkkykirjaimilla tehtyinä ja kauas näkyvinä.
Sahlbergin mietelauseet ovat tuoreempia, mutta samalla tavalla kiteytettyjä kuin nuo vanhat huoneentaulut. Poimin joitain muistiin romaanista He.


Ihminen ei pääse menneisyydestään koskaan, hän raahailee sitä ympäriinsä kuin vanhaa takkia ja hänet tunnistaa siitä takista, sen näystä ja hajusta.

Jostain syystä ihmisen elämä on rakennettu niin, että sitä taaksepäin katsoessaan joutuu usein kopeloimaan sydänalaansa.

En tiedä Sinusta lukija, mutta minuun  nuo kaksi lainausta sopivat tavattoman hyvin. Lapsena ja nuorena häpesin tiettyjä asioita taustassani,  jopa eristäydyin niiden takia. Myöhemmin olen ollut vain  tyytyväinen siitä, että minulle on tapahtunut kaikenlaista sellaista, mistä voi kertoa selviytymistarinoina. Yhteen aikaan ajattelin, että oli ollut hyvä kokea menetyksiä jo varhain, koska varmaan on olemassa jokin vakio ja olen turvassa, ja että jos jotain vielä sattuisikin, niin olen rokotettu vastoinkäymisten varalta. Tämä ajattelu on tietysti minun positiivisen luonteeni mukaista vaikeiden asioiden hyväksi kääntämistä. Oikeasti mitä tahansa voi sattua milloin tahansa, ja joskus voi tulla 'se suurin', joka on liikaa.  

Keskusteluissa niin blogimaailmassa kuin muuallakin se seikka, että ihminen raahaa mukanaan menneisyytensä takkia, aiheuttaa väärinymmärryksiä, kun ei tiedä, mistä taustasta ja kokemuksista käsin kukin keskustelee. Sanat ovat monesti kirjoitettuina painavampia kuin sanottuina, ja niiden merkitys on meille kullekin hieman erilainen. Sanonta 'toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäästä' on täysin totta. 
Toisaalta, ne erilaiset takit juuri tekevätkin ajatustenvaihdosta kiinnostavaa. 

Vauvojen syntymäasu on sama, äitiyspakkauksen varusteet ovat nekin samoja, mutta jokaisen potkupuvun sisällä on erilaisin ominaisuuksin varustettu lapsi. Joku on valmiiksi hymysuu, toinen näkee kaiken vaikeana. Me  emme näin ollen saa koskaan järjestetyksi kaikille yhtä hyvää elämää, mutta voimme vaikuttaa asiaan tasa-arvoa lisäävin toimenpitein.  

Taaksepäin katsoessa joutuu kopeloimaan sydänalaansa. Mitä me löydämme parinkymmenen vuoden päästä? Mikä meitä kalvaa tätä aikaa muistellessa?
Eilen presidentinvaalien tulosillassa eräs ehdokas toisteli pirteänä, miten uusisänmaallisuudesta on tulossa uusi normaali. Hän takoi tuota lausetta joka käänteessä. Me tiedämme, mitä uusisänmaallisuus pitää sisällään. Liekö valittu presidentti ajatellut tätäkin, kun sanoi, että meillä on hieno maa ja siitä me pidämme kiinni. 


Kauna on huono opettaja.

Syytin pitkään joitain lapsuuteni ihmisiä asioista, joiden olisin halunnut olevan toisin. Se kaunan kantaminen loppui vasta, kun ymmärsin, että he tekivät parhaansa niissä olosuhteissa ja sillä, mitä heillä oli. 'Kantaa kaunaa' on osuva ilmaisu. Kauna on kantamus. Kun sen pudottaa pois, niin olo kevenee. 


Sitä kun ei koskaan tiedä toisen ihmisen pakoista.

Sahlbergin kirjoissa on ihmisiä, joilla on omia pakkojaan. Näkökulmatekniikalla pääsemme kurkistamaan siihen, miten toiset näkevät jonkun ihmisen toimet ja miten ne sitten paljastuvatkin tämän henkilön nahkoihin siirryttäessä aivan muuksi.

He-romaanin Emäntää seurataan paheksuen. Hänen pullopiilonsa tiedetään, ja mitä hän mahtaakaan tehdä Muonamiehen luona? Emäntä itse tietää pakkonsa. Hän kertoo juomisestaan näin:"En ole koskaan valehdellut tässä itselleni: minä hotkin paloviinaa kuin merimies. Mitä muutakaan olisin tehnyt, kun likeisimpinä seuralaisinani ovat suuren osan elämääni olleet tyhjät hetket, unettomat yöt ja niistä kalpeina kohottautuvat aamut." 

Romaanissa Siunaus on mies, Gustav, joka seuraa kadulla vaeltaessaan pakonomaisesti halujensa kohteita, tuossa on lauma heitä, tuossa on Hän. Gustav kammoaa satuttaa ketään, kaikki hänessä kurottaa suojelemiseen. Hän pakenee paikalta kädet vapisten omaan erakkouteensa, mutta ulkopuoliset näkevät hänessä iljettävän rikollisen. 

Me emme todellakaan tiedä toisten pakoista. 
On aivan liian helppoa tuomita ihmisiä jostakin mitä he haluavat, mutta joka on itselle yhdentekevää. Olisi parempi verrata toisen haluja johonkin itselle todella tärkeään. Silloin jää sanomatta, pitääkö noin ajatella ja tuota himoita ja pitääkö taas mennä ja pitääkö aikaa käyttää tuohon, eikö olisi parempi tähän.   

Minunkin on "aivan pakko" kirjoittaa näitä aivoituksiani, vaikka jonkun mielestä - monenkin varmaan - ne ovat typeriä julkaistavaksi ja koko blogikirjoitteluni hyödytöntä ajanhukkaa. 

Kun lapsen on pakko saada jotain aikuisen mielestä turhaa tai turhan kallista, niin ei kannata heti kieltää. Se kielletty asia voi olla, kuten Sahlbergin romaanin Henrik-pojan hevonen, suunnattomasti tärkeämpi kuin mitä lähipiirin aikuiset ymmärtävät.  

Alkukuva ei liity tekstiin mitenkään. Se vain tuntui jotenkin sopivalta. 
Saisipa jostain tänne Välimeren valoa! 


lauantai 27. tammikuuta 2018

Asko Sahlberg, Höyhen

Höyhen ( 2002 ) on Asko Sahlbergin varhaistuotantoon kuuluva pienoisromaani. Samaan aikaan tämän romaanin kanssa hän kirjoitti Göteborg-sarjaansa.
Sahlberg on kuvannut paljon yksinäisiä sivullisia. Hän elää itse maahanmuuttajana Ruotsissa, joten sivullisen tarkkailijan kokemus on ollut hänelle tuttu omassa elämässä.

Luin romaanin Höyhen ja Sahlbergin myöhemmin kirjoittaman romaanin Siunaus peräkkäin ja aloin kirjoittaa niistä samassa kirjoituksessa, mutta huomasin pian, että  ne ovat molemmat niin vahvoja teoksia, että vaativat oman postauksensa.
Yhteistä näissä romaaneissa on oman tahdon menetys. Siunaus kertoo miehestä, jota kahlitsee pakkomielle, ja Höyhen kertoo miehestä, joka on täysin puolustuskyvytön ja toisten armoilla.



Höyhen-romaanin kansi kertoo kirjan ahdistavuudesta. Se on melkein liian ahdistava. Missä on höyhen? 

Ville on kehitysvammainen nuori mies. Sahlberg kuvaa hänen elämäänsä yhden päivän ajalta laitoksessa. Ville ei voi vaikuttaa mihinkään. Häntä työnnetään ja retuutetaan, seinä tulee ja häviää, sohva menee pois alta, joskus tulee suihku, mihin hän haluaisi jäädä. Ympärillä on muita, Toisia, jotka käyttäytyvät arvaamattomasti.  Jotkut Villeä hoitavat kädet ovat lempeitä, useimmat kovia. 

Hän katsoi  seinää ja näki suihkut seinän takana. Inahti, meni seinän ohi sinne missä suihkut olivat. Pysähtyi. kuuma alkoi jyskyttää hänen sisällään. Hän seisoi liikkumatta ja katsoi putkea, kun se meni pitkin seinää, ja kuuma hänessä jyskytti. Hän puristi kaksin käsin suihkukopin reunoja ja näki miten kädet tarttuivat häneen ja häntä raahattiin ja seinät kääntyivät nurin ja kovat äänet kimpoilivat hänen ympärillään ja hänet sidottiin paikalleen, ja hän tunsi kivun, sen äkillisen mustan aallon kuohahtamisen lävitseen. Kuului ääni, kun hän tönäisi itsensä irti suihkukopista. Hänen päässään tykytti, hänen suunsa oli kuiva. 

Ville kokee elämää aisteillaan. Ikkunan kahva on hänelle 'kiiltävä' ja käsiin niiden pureskelemista estämään laitetut pussit ovat 'sininen'. Jos Ville on tottelematon ja repii hampaillaan pois sinisen, kun haluaisi niin kovasti pidellä paljain käsin kiiltävää, häneltä evätään hänen rakastamansa kahvi. 

Villen laitoksen ulkopuolisessa elämässä on yksi rakas ihminen, sisko, jonka hän kuvittelee kaaosmaisen elämän keskelle luokseen. Sisko on auttanut häntä sellaisessa nautinnossa, mikä on häneltä kiellettyä ja minkä hänen kaipaamansa suihku palauttaa nopeina välähdyksinä mieleen. 
Kehitysvammaisten seksuaalisuus on asia, joka taitaa olla edelleen tabu. 

Ville yrittää viestiä lyhyillä ilmaisuilla vaatimattomia toiveitaan, mutta harva ymmärtää niitä. Harva edes yrittää ymmärtää.  

Hän oli istuallaan lattialla, hän huojutti itseään. "Ei."
"Katotaan." Miehen ääni lensi ylemmäs. "Jos multa kysytään, niin toi voitas kyllä yhtä hyvin viedä nurkan taa ja lopettaa. Niinku kaikki muutki."
"Älä puhu tollasia", nainen sanoi. "Älä ainakaan niin että noi toiset kuulee."

Missä on Villen elämän arvokkuus? 

Huomasin, että tänä iltana tulee televisiossa unkarilainen László Nemesin ohjaama elokuva Son of Saul. Näin sen elokuvateatterissa pari vuotta sitten ja jähmetyin katsoessa liikkumattomaksi paikalleni. Minulle tuli nyt ensimmäisenä mieleen, miten Saul Ausländerin elämä parin päivän aikana keskitysleirillä on aivan kuin Villen pitkä päivä vammaislaitoksessa. Molempia siirrellään heidän tahtonsa ohittaen tilanteesta toiseen. Molempien elämä on katastrofaalista. 
Molemmat löytävät jotain, mistä pitää viimeisillä inhimillisyytensä rippeillä kiinni. Mitä se on, se selviää, kun katsot elokuvan ja kun luet Höyhenen. Välillä katoava ja välillä taas löytyvä höyhen on yksi Villelle tärkeä yksityinen asia, mutta on muutakin. 
En tiedä, pystynkö sahlbergeitten jälkeen edes katsomaan Saulin poikaa. Se oli nyt TV-ohjelmissa suomalaisella nimellä, kun elokuvateatterilevityksessä sillä oli englanninkielinen nimi! Nämä ihmisen riistämistä kuvaavat aiheet kohta musertavat minut synkkyydellään. 

Onko Sahlbergin kuvaus Villen tyyppisen kehitysvammaisen ihmisen elämästä todenmukainen? Sitä emme voi tietää. Tärkeintä on, että se tuntuu oikealta ja että se saa miettimään elämää.

Syvän masennuksen tai muun psyyken luhistumisen kokenut voi ehkä oman kokemuksensa kautta ymmärtää jotain Villen elämän pohjattomasta murheesta. 

Villen kautta tulee myös perheenjäsenten ja eri hoitajien erilaiset suhtautumiset kehitysvammaiseen ihmiseen kirkkaana esiin.

Ville takertuu yksittäisiin sanoihin. Turha hänelle on asettaa ehtoja ja uhkailla vähien ilojen pois ottamisella.  

"Ville kahvia", hän sanoi.
"Sulla pyyhkii huonosti"; sanoi nainen hänen vieressään. Sä jäit ilman aamukahvia ja nyt meni jälkiruoka. Eiks kannattais olla kiltisti?"
"Olla", hän sanoi.
....
"Kahvia. Älkiuoka kahvia."

maanantai 22. tammikuuta 2018

Asko Sahlberg, He




Olen tuskin kuullut lumen narskahtelun, kun jo tiedän tulijan. Henrik astuu tapansa mukaan verkkaisesti ja raskaasti, yrittää survoa jalkojaan maan sisään. Niin erilaisia voivat veljekset olla - Erik tarpoo hätäisesti ja kevyesti, hänellä tuntuu olevan ikuinen kiire, hän on tässä ja jo samassa poissa.

Astelen ulos ja siirryn syrjään oviaukosta. Hevonen astelee tallista hitaasti ja korskeasti, röyhkeästi, ilmiselvästi valmiina kuopimaan maahan miehen mentäviä kuoppia mutta päättäneenä silkkaa ylväyttään siitä pidättäytyä. Keskellä pihaa se pysähtyy katsomaan halveksivasti kärryjä ja niissä istuvia matkalaisia, ravistaa tyytymättömästi päätään ja jatkaa painavin kavioin aivan kuin yrittäisi takoa niitä maan sisään, pellon reunaan. Sen ei tarvitse loikata ojan yli, se ylittää ojan vauhtiaan kiihdyttämättä. Vasta keskellä peltoa se kavahtaa laukkaan. 

Näiden kahden sitaatin välillä on vähän toistasataa sivua. Raskaasti askeltava mies aloittaa kirjan ja samalla tavalla painavin askelin etenevä hevonen lopettaa. Tapahtuma-aika ei ole kovin pitkä, mutta siinä tapahtuu paljon, ensin lähinnä muistoissa ja lopuksi kiihtyen räjähdykseen, jossa valheet paljastuvat ja henkilöiden todellinen luonto paljastuu. 

Heti lopetettuani Asko Sahlbergin romaanin He olin valmis lukemaan sen uudelleen, niiden henkilöiden vuoksi, joista paljastuu uutta kertomuksen lopussa ja nauttiakseni hienosta kielestä. Kirjassa ei ole yhtään turhaa henkilöä eikä yhtään turhaa sanaa. 

Minusta tuntuu, että käsissäni on harvinainen sekä juonellisesti että tyylillisesti Täydellinen Romaani. Tämä kirjoitukseni saa toimia kirjavinkkauksena: lukekaa ja nauttikaa!

Takakannen esittelyssä kirjaa verrataan Shakespearen näytelmiin petoksesta ja kostosta. Minulla taas tulevat mieleen etelävaltiolaisdraamat, Steinbeckin romaani Eedenistä itään ja Elie Kazanin sen pohjalle rakentama elokuva, William Faulknerin romaanit sekä jotkut Tennessee Williamsin näytelmät.
Ihmissuhteissa on selvittämätöntä. Talon ihmiset tarkkailevat toisiaan ja varovat kohtaamisia. Lukija ymmärtää, että jotain on tapahtuva. Ilmapiiri on uhkaava ja odottava. 

Kirjan kertojina vuorottelevat  Muonamies, Emäntä, veljekset Henrik ja Erik, taloon adoptoitu poikien serkku Mauri, Erikin vaimo Anna sekä kerran lyhyesti kruununvouti ja eräs tietty sisäpiika. 

Kun kytenyt kauna lopulta pääsee irti, se roihahtaa. Lopuksi voidaan kysyä, kuka on onnellinen ja kuka ei. Minä ainakin jäin kysymään.
Toinnuttuani lopun tapahtumista, aloin kuvitella jatkoa joidenkin kirjan henkilöiden elämään. Siellä on myös pieni mahdollisuus isoon onneen. Kukaties.

Kirjan englanninkielisen käännöksen nimi on The Brothers. Veljekset ovat pääosassa, joten nimi sopii hyvin, mutta kyllä He voi viitata myös kaikkiin romaanin henkilöihin yhdessä, he kohtalonsa vieminä, tai veljesten ohella muihin henkilöihin parittain. 
He on sisällöllisesti hyvä, mutta muutoin outo ratkaisu kirjan nimeksi. Luulin ensin, että kyseessä on englanninkielinen kirja, hän.

Ai niin, kirjan tapahtuma-aika on 1808 -1809, Suomen sota on juuri päättynyt. Vaikka kyseessä on historiallinen romaani, niin tapahtuma-ajalla ei niin ole väliä. Sekä aika että paikka ovat näyttämö, jolla tapahtuu ikiaikaista. 
Paikka on maaseutu Vaasan lähellä. Vaasassa käydään asioimassa, eräs henkilöistä kaipaa pääkaupunkiin Turkuun, ja levottomin, Henrik, liikkuu ulkomaita myöten. 

Jäin miettimään Hevosta. Henrik leimautuu välittömästi tähän hirviöön, jota muut kauhistelevat. Hän sulautuu Hevoseen, hän on kuin sen selkään syntynyt. Kentauri? "Sen nimi on Hevonen!" toistaa Henrik epäilijöille, jotka penäävät itsestäänselvää. 
Tunnen niin paljon sympatiaa Henrikiin. 

Ja ei kun lukemaan uudestaan... 

Olen lukenut Sahlbergiltä toistaiseksi kaksi teosta, Suomesta Ruotsiin lähetetystä sotalapsesta kertovan Irinan kuolemat, siitä olen blogannutkin, ja nykyaikaan sijoittuvan Amandan maailmat, jossa päähenkilönä on kehitysvammainen, vanha nainen. He on aivan erilainen kuin nämä kaksi. 

Jatkan Sahlbergin lukemista. Olen juuri varannut teokset Siunaus ja Höyhen

------------

illalla

Toinen lukukerta kannatti. Luin kuin katsoisin elokuvan, lähes yhtä päätä. Joitain lauseita luin ääneen, kuulostellen.
Nyt pyörii mielessäni edellisen kirjoitukseni kommenteista Pekan lause:"Kirjat ovat yksi osoitus minulle siitä, että ihmiskunta on saanut aikaiseksi myös hyvää ja kaunista."


perjantai 19. tammikuuta 2018

Pelasta minut!




Mitä tapahtuu, kun näet tällaisen hyllyn kirjastossa. Alat kierrellä sitä hämmentyneeenä, pysähdyt, otat käteesi yhden kirjan ja toisen. Mitä, jokaisen kirjan välissä on kirjanmerkkinä vetoomus: Lukisipa joku minut, Lainaa minut, et kadu, En ole käynyt missään aikoihin, Karkoitus varastoon uhkaa, Kukaan ei ole koskaan lainannut minua, Pelasta minut! 

Kukaan ei ole koskaan lainannut minua kuulostaa ihan samalta kuin kukaan ei ole koskaan rakastanut minua. Pelasta minut! Kyllä, kyllä pelastan...
Lainasin Juhani Peltosen lyhytproosaa, "sanarkiaa" sisältävän kirjan Lähes täydellisiä käsityksiä kaikesta, välissä lappu Olen nähnyt mihin lainaamatta jääneet kirjat joutuvat ja kirjastoreissullani mukana ollut mieheni lainasi Veikko Ilmastin muistelmateoksen Koiviston poika ja Zhadanovin lupaus. Sen välissä on lappu Alahyllyltä aitiopaikalle! Meidän olohuoneen pöydän pää on nyt se aitiopaikka.

Mistä tempaus lähti? Kouvolan pääkirjaston virkailija Tommi Yläoutinen oli huomannut, että on paljon tasokkaita kirjoja, jotka jäävät hyllyyn ja ideoi nostaa näitä kirjoja esiin inhimillistettyinä. Tunteisiin vetoava näyttelypöytä on saanut valtavan suosion. Sitä on tultu varta vasten katsomaan ja kirjoja lainattu solkenaan, oltu liikuttuneita ja keskusteltu toisten pöydän ympärille jähmettyneiden kanssa. Olipa joku sanonut haluvansa adoptoida jonkin näistä kirjoista ja ryhtyä sille ystäväksi. 

Yläoutisen ideasta on noussut someilmiö ja kirjanpelastushaaste. Kirjaston Facebook-sivulla on näyttelystä video, jota on käyty katsomassa aivan eri määrin kuin mitään aiempaa. Xamkin (kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun) luovien alojen projektipäällikölle Kirsi Purhoselle oli  käynyt kuten muillekin, pöytä sai pysähtymään, minkä seurauksena hän myötätunnosta kirjoja kohtaan ja kirjaston luovuudesta ihastuneena kirjoitti tviitin, joka lähti lentoon. Hän käynnisti myös haasteen #lainaakirjaedeskerrankuussa

Kirjastovirkailijat arvelevat, että tempauksen suosio on vastalause nykypäivän kiivaalle tahdille. Kirjan ikähän on yhä lyhyempi, kuten vaatteiden ja kodin esineiden. Eräs asiakas oli verrannut  kertakäyttöistä suhtautumista kirjoihin ruokahävikin hyväksymiseen. 

Kirjastot eivät voi säilyttää kaikkea, seinät tulevat vastaan, se on selvä. Virkailijoiden on suoritettava karsintaa ja samalla yritettävä säilyttää hyllyillään hyvä kokoelma. Olisi kuitenkin hyvä, että kirja luettaisiin edes kerran ennen kuin se joutuu myyntipöydän kautta silppuriin. 

Minusta parasta kirjastoissa on juuri se, että niissä on eri aikojen kirjallisuutta, myös vanhempaa, kerroksia historiastamme. Miten me voisimme ymmärtää nykyaikaa katsomatta taaksepäin?

Lainaan lopuksi kirjastonhoitaja Arja Kuismaa Kouvolan Sanomien haastattelussa.
- Kirjamaailmassa hehkutetaan jatkuvasti vain uusimpia, varatuimpia ja eniten myytyjä. On virkistävä ajatus, että jotakin hyvää on ollut piilossa alahyllyllä, ja nyt se pääsee esiin. 




maanantai 15. tammikuuta 2018

Hanna Ryti, Syli



Hanna Rytin esikoisromaani Syli on romaani ihmisen ikävästä toisen luo. Sen tyylilaji on farssimainen chicklit. 

Pastori Ritva, Ritu, seksifantasioissaan Mimosa ja lopuksi nimenvaihdon tehtyään Rea asuu kahdestaan teinipoikansa Pietun kanssa. Ritu on pettynyt avioliitossaan, eronnut ja potee kroonista yksinäisyyttä. Hän tarrautuu mustasukkaisesti ystäviinsä. Hän on myös hurjassa seksin nälässä. 
Kirja alkaa hierojan pöydältä, jossa Mimosa himoitsee hierojaansa ja kuvittelee hänelle ajatuksia, joita tällä perheellisellä miehellä ei ole. Kun hieroja Jorma ei ymmärrä pitkiä katseita, Mimosan on tehtävä aloite, mikä saa Jorman laittamaan hänet tauolle jäähtymään. Ritu ei usko, vaan aloittaa häirinnän. 
Kotiin tunkeutumisessa ja pensaissa lymyämisessä on vieraannuttavaa yliampumista. Miten uskottavaa muka on, että joku luulisi tekevänsä itsestään tunnistamattoman mustilla laseilla ja hiusten siirtelyllä? 
Suntio Petrin kanssa Ritu-Mimosalla on tyydyttävää seksiä, mutta kun Petri haluaa oikeaa suhdetta, jossa tutustuttaisiin toisen ystäviin, niin sehän ei sovi kotileikkejä kammoavalle Ritulle. 
Rakastuminen Kateriinaan tuntuu perustelemattomalta ja laskelmoidulta. Pappi ja lesbosuhde.

Iso plussa tässä romaanissa on  teinien haparoinnin kuvaus. Pietu-poika katselee aikuisten kohellusta tarkkanäköisesti. Äidin ja pojan epäily toistensa vähäisestä välittämisen asteesta liikuttaa.
Pikkuhiljaa alkaa tuntua, etten mä kiinnosta sitä yhtään. Sille on aivan samantekevää, missä mä pyörin ja mitä teen, Se ei koskaan kysy multa mitään, se ei koskaan sano mitään mihinkään, paitsi jos se vastustaa jotain mitä haluan tehdä. 
Näin tuntee Pietu, Entä Ritu?
Pystyn olemaan hiljaa lentokentälle asti. Siellä ratkean,
- Olkaa sitte varovaisia. Ja mitään huumeita ette sitten käytä. Älkääkä minnekään pimeille kujille menkö, ja ottakaa taksi, jos liikutte iltaisin. Ja Pietu, sä oot alaikänen muista se.

Lopussa Rea pehmenee ja pääsee sitoutumisen peloistaan. Tässäkin tarinan vaiheessa minua viehättää eniten Pietun asennoituminen.
Mä nään syrjäsilmällä kun äiti ja  Petri pussaa. Get a room, tekisi mieli huutaa, vaikka ei se ole mitään nuolemista. On aivan helvetin vaikeaa totutella ajatukseen, että joutuu katselemaan äitinsä pussailua. 

Pietua ärsyttää kuvitella äidilleen seksiä. Ihmeekseni huomaan, että tässä kirjassa seksin kuvaukset eivät ollenkaan ärsyttäneet minua, kuten niin monessa muussa, banaaliudellaan. Komiikka pelasti. 

Pieni kirja, isoja teemoja, kevyesti.

Yksi kohta kirjassa hykerryttää minua. Otan sen tänne loppuun, jos se vaikka herättäisi keskustelua. Rea on juuri päättänyt, että suhde naisen kanssa olisi helpompi kuin miehen.

Jos Kateriina olisi hetero, se olisi kyllä haukkunut miehensä nimeltä ruokapöydässä, kuten kaikki kunnon mammat lounaalla tekevät. Meidän Mauri on niin saamaton vätys. Joudun sille kalsaritki ostamaan, muuten se kulkee reikäsissä. Ja vaatteet se jättää just siihen keskelle lattiaa, mihin se ne riisuu. On se niin söpsä. Inhon väristys kulkee pitkin selkäpiitä. Ihan kuin ne puhuisivat koirasta tai minipossusta. Onneksi en ole koskaan joutunut elämäntilanteeseen, jossa alkaisin huolehtia aikuisesta ihmisestä kuin maskotista. Kas kun eivät pyyhi miestensä perseitäkin.

Tuntuuko tällainen puhe tutulta? 

Entä millä nimellä kutsutte miestänne julkisesti arvon naiset? Onko hän mieheni vai Mauri vai Muttinen (Muttinen sitä ja Muttinen tätä, voi sitä Muttista) vai Isäntä vai meidän isä vai kultapuppeli? Onko yksityisessä ja seurassa käytetyssä nimessä eroa?

Entä miehet? Asuuko teillä Liisa vai muija vai Emäntä vai meidän äiti? 

Filosofi Esa Saarinen puhui tästä nimiasiasta jokin aika sitten Hesarin artikkelissa ja oli sitä mieltä, että koska me rakennamme sanoilla todellisuutta, niin on aivan eri asia, onko vierellä eukko vai rakas. 

Näyttelijä Kai Lehtinen käyttää pakinoissaan vaimostaan kivaa ilmaisua Nainen, joka meillä asuu. Minusta siinä on jännitystä. Toinen ei ole mikään keittiöpiika vaan Nainen. 

Tietysti noissa nimityksissä saattaa olla jotain kodikasta hempeilyäkin ja perheen keskeistä vitsiä. Minun on sitä kyllä vaikea tajuta. Itse en haluaisi mieheni Unton kutsuvan minua äidiksi. 
Jotkut luulevat, että kun perheeseen tulee lapsia, niin kaikki pitää nähdä heidän kauttaan ja vanhemmat muuttuvat toisilleen äidiksi ja isäksi ja isovanhemmat omille lapsilleen mummiksi ja vaariksi. Haloo, eivät lapset niin yksinkertaisia ole! 

Syli on hyvä nimi tälle romaanille. Se kertoo, mistä on kyse. 
Lopussa Rea saa pidellä sylissään ystävän vastasyntynyttä vauvaa, jonka läsnäolo saa hänet tuntemaan, ettei siinä hetkessä millään muulla ole väliä. 

Kansi on halju ja omituinen, kuin vankila. 


Jälkimietteitä 16.1.

Olen lukenut vähän chicklitiä. Juonikuvio lienee yleensä perinteinen, henkilö seestyy aikansa kompuroituaan. Lapsen syntymä on varma tyynnyttäjä, kuten se usein tosielämässä onkin. Riikka Pulkkisen kirjassa Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on samantyyppinen ratkaisu. Pidin Pulkkisen kirjasta kovasti, pidän sitä itse asiassa hänen parhaimpanaan. 

Vielä pitää lisätä, että en tarkoittanut noilla puolisoille annetuilla nimillä joidenkin blogeissaan käyttämiä perheenjäsenten peitenimiä. Ne ovat tietenkin intimiteettisyistä ja niissä on mitä kekseliäimpiä kivoja nimityksiä. Tosielämän tilanteet ovat kyseessä, bussissa kuullut keskustelut ja tietysti joidenkin nettisivujen yhteisölliset mammojen tunteenpurkaukset. Tämä selitys siksi, että nykyään loukkaannutaan vähästä ja ettei kukaan käsittäisi minua väärin. 

torstai 11. tammikuuta 2018

Paha Nuutti pois sen viepi, kohti arkea, vähitellen


Omalta parvekkeelta alkuillasta

Vuoden vaihde on ohi, samoin loppiainen, ja ylihuomenna on Nuutinpäivä, jolloin vasta riisun kuusen ja poistan viimeiset joulunajan koristeet.


Siirtelin uuden vuoden tienoilla tärkeitä tietoja, syntymäpäiviä, teatterivarauksia yms. vanhasta uuteen kalenteriin. Aloitin myös viiden vuoden kalenterin, jossa samalla sivulla on viiden vuoden ajan jokaisesta päivästä sen päivän isoin anti. 
Onpa hauska katsoa vuonna 2022 mitä edellisenä neljänä vuotena on samaisena kalenteripäivänä tapahtunut. Toivottavasti ei mitään maailmankatastrofia ja omalla kohdalla uusia syöpiä. Toivottavasti läheisilläni menee hyvin. 

Vietin syntymäpäiviäni loppiaisena. Vuoden vaihde oikein korostuu, kun oma syntymäpäiväkin on samaan syssyyn. Sain rakkailtani lahjaksi liput samaksi illaksi Tuomari Nurmion konserttiin ja hyvinvointilahjan ihaniin hoitoihin. 
Konsertti oli vanhassa hylätyssä elokuvateatterissa ja koostui blues- ja folklauluista ilman orkesteria, vain mies ja kitaransa. Pidin Dumarin esityksistä valtavasti, eläydyin. Olinkin jo valmiiksi sopivassa mielentilassa, liikuttunut kaikesta juhla-ajan sosiaalisuudesta ja läheisyydestä.

Kirjoja sain tontuilta lahjaksi pari, George Saundersin Booker-palkitun romaanin Lincoln in the Bardo ja John Williamsin kehutun teoksen Stoner, jonka olen lukenut englanninkielisenä, mutta luen mielellään uudelleen suomeksi.  Nämä odottavat lukemistaan. 
Viimeksi olen lukenut Hanna Rytin romaanin Syli ja aloittanut Ilkka Malmbergin tietokirjaa 1917. Niistä saattaa siirtyä jotain tähän blogiini myöhemmin. Sylistä olenkin jo pistellyt muistiin yhtä sun toista. 

Uuden vuoden tienoissa oli tarkoitus kirjoittaa Heli Laaksosen runon synnyttämiä mietteitä. No, otetaas se tänne uudelleen.

Uure vuore ohjei
Ot käpy pois kenkäst, kaar vesi pois saappaast.
Nost ämpär silmiltäs, juo kuppis tyhjäks.
Ol ilone, ol valone, ol pulune.
Älä lait kät sirkkeli, älä purot kirvest kintuil.
Älä unohr kotti avaimi.
Älä karot annetui syrämei. 


Ot käpy pois kenkäst. En pysty pitämään käpyjä kengässä. Tartun aika nopeasti hiertävään tai muutoin vaivaavaan asiaan ja menen kohti. Tämän kohdan ruksaan ok, helppo. 

Nost ämpär silmiltäs, kuluneemmin sanottuna älä kulje lappu silmillä. Sitä ei yleensä huomaa, jos näin on. On hyvä pyrkiä raottelemaan silmälappuja. Toivottavasti joku lähimmäinen raottaa lisää, vaikka riuhtaisee sen lapun tai ämpärin pois, jos en itse hoksaa. Juo kuppis tyhjäks, Laaksosella on hauska kalevalainen toisto. 
Tässä kohtaa tulee mieleeni semmoinen lupaus, että ehdottomasti jatkan blogikirjoittelua omalla kyselevällä ja uteliaalla tyylilläni, vaikka tulisi takkiin. 
En halua enkä osaa muodostaa mielipidettäni kenenkään esiajattelijan perässä enkä sen mukaan, että nyt kuuluu ajatella noin. 
En tiedä, milloin meillä Suomessa olisi viimeksi ollut sellainen ryhmäpaine mielipiteen muodostuksessa kuin tänä päivänä, ehkä 70-luvun taistolaisaikana. Minulle on sanottu, että et sinä noin voi ajatella, jos olet feministi tai et toimia noin, jos olet kiinnostunut luonnon suojelemisesta tai...Vastaus: voinpas!   

Ol ilone, ol valone, ol pulune. Helppo nakki! En ole kestohymyilijä, mutta en näe itseäni myöskään minään mököttäjänä. En ole valittelija. Olen yleensä iloinen optimisti.

Älä lait kät sirkkeli. En, en saata itseäni vaaraan tahallaan ja huimapäisesti, mutta varomisessakin on rajansa. Se, joka ei ryhdy mihinkään on kyllä turvassa omalla sohvalla, mutta ei koe myöskään mitään kivaa. 
Jos otan ohjeen ihan konkreettisesti, niin käsi olisi menossa "sirkkeliin" viikon päästä; uutta peukalo-operaatiota tarjottiin, mutta lykkäsin sitä, koska haluan miettimisaikaa. Viimeksi katkaistiin hermo ja nirhaistiin valtimo auki. Minulle on tullut leikkausväsymys ja pelko, että saattaisin tulla seuraavasta leikkauksesta ilman peukaloa. On tästä pikku peukustani sentään vähän hyötyä tämmöisenäkin, voimattomana. Onneksi ei ole kipuja enää.    

Älä unohr kotti avaimi. En koskaan. Koti on paras paikka maailmassa. Sen tietää siitä, että sinne on hyvä palata.   

Älä karot annetui syrämei. Lupaan olla kadottamatta, jos se on minusta kiinni. Jos taas toinen vetää sydämensä pois, niin minähän tarraan siihen kuin takiainen.

No niin, uudenvuoden lupaukset on nyt julkisesti tehty. 

Lupaan pitää blogia niin kauan kuin huvittaa. Vielä ei ole tehnyt mieli jäädä tauolle. Blogissa ei kyllä pieni taukokaan haittaisi, koska se elää, vaikka minä en siellä kävisikään. Aina joku muu käy blogiani moikkaamassa.
Viime vuonna kirjoitin vähemmän, mutta ehkä paneutuvammin kuin edellisinä vuosina. 
Minua ei ole enää kiinnostanut kirjoittaa niinkään yksittäisistä kirjoista kuin niiden herättämistä ajatuksista. 

Saa nähdä, mitä on kalenterissani viiden vuoden kuluttua. Nyt kirjasin yhteen päivään "blogissa vilkasta keskustelua työttömyydestä". Sinä päivänä ei ollut muuta erityistä.   


Tuomari Nurmio keikalla Kouvolassa 6.1.2018
kuva Ume

Viime vuosi oli kauhea maailmanpolitiikassa. Se jätti ahdistusta ja huolta.
Toivottavasti 2018 on parempi vuosi. 
Tuomari Nurmion kappaleessa Vielä yksi opetus on säkeistö, joka lohduttaa  uuden vuoden alussa:

Vaikka totuus ja valhe vaihtelevat
Vaatteita ilman varoitusta
Pimeinkin yö aavistamattaan
Kuljettaa aamua kainalossaan.

maanantai 1. tammikuuta 2018


Amnestyn tarra


Kun vuosi vaihtuu, on tapana pohtia mennyttä ja kaavailla tulevaa, kenties tehdä oikein lupauksia ja elämäntapamuutoksia. Minä en ole tehnyt mitään lupauksia tai vaatimuksia itselleni vuosiin. 
Sain sähköpostikirjeessä Heli Laaksosen mainion runon, josta voisi kyllä ottaa opikseen. 
Kirjoitan sen tähän ja palaan viikon päästä pohtimaan, mitä siitä voisi oppia. Nyt on kiireinen viikko, kun keskityn viettämään aikaa läheisteni kanssa. 
Tähän voi kyllä kommentoida jo etukäteen, ja edellisessä postauksessani on keskustelu työstä käynnissä, sinne myös. 


Uure vuore ohjei
Ot käpy pois kenkäst, kaar vesi pois saappaast.
Nost ämpär silmiltäs, juo kuppis tyhjäks.
Ol ilone, ol valone, ol pulune.
Älä lait kät sirkkeli, älä purot kirvest kintuil.
Älä unohr kotti avaimi.
Älä karot annetui syrämei. 

Luin nuortenkirjan, mietin YA-genreä ja muita lukemiani kirjoja

Nina LaCourin nuortenromaania Välimatkoja (2018)   on kehuttu niin lehtiarvosteluissa kuin blogeissakin. Se on myös saanut jonkin nuo...