tiistai 28. huhtikuuta 2015

Jenny Nordberg, Kabulin tyttöjen salaisuus (2014)


Ruotsalainen toimittaja Jenny Nordberg on kirjoittanut kirjan tyttöjen syrjimisestä, äärimmäisestä ihmisarvon puuttumisesta ja sosiaalisen sukupuolen käsitteestä Afganistanissa ja muutamissa muissa paikoissa. Tämä on tärkeä puheenvuoro ja lievästi ilmaistuna hämmentävä kirja.

Afganistanissa pojan syntymää juhlitaan, tytön syntymää saatetaan hävetä ja surra. Mutta on kolmas vaihtoehto, bacha posh, tyttö, jota kasvatetaan väliaikaisesti poikana. Valepoikakin on parempi kuin tyttö.

Jos perheeseen syntyy kymmenen tytön jälkeen taas tyttövauva, saattaa kylän päällikkö julistaa pojan syntyneeksi, ja perhe pääsee huolestaan. Elinajan odote on Afganistanissa alhainen. On äitejä, jotka nääntyvät perättäisissä synnytyksissä. On lääkäreitä, jotka suunnittelevat naisille pojan syntymistä edistäviä ruokavalioita ja tököttejä, joilla on lähinnä uskomusarvo. Naiset käyvät pojan saadakseen myös zarathustralaisuuden ajalta peräisin olevissa pyhätöissä palvomassa hedelmällisyyden jumalatarta Anahitoa.

Vain poika perii, tyttö siirtyy miehensä sukuun. Poika on sosiaaliturva ja perheen maineen takaaja.

Joskus tyttö elää poikana heti syntymästä, joskus hänet muutetaan pojaksi niin myöhään, että hän saa itse päättää.

Haluatko näyttää pojalta ja pukeutua kuin poika ja tehdä hauskempia asioita, kuten pojatkin? Ajaa polkupyörällä, pelata jalkapalloa ja krikettiä? Ja haluaisitko olla samanlainen kuin isä?

Suomalainen tyttö ei haluaisi, ei tätä pysty edes kuvittelemaan. 
Mutta 7-vuotias Mahnoush haluaa. Tyttönä hän on istunut paljon sisätiloissa, verhottuna, vähän tilaa vieden, katse alasluotuna. Poikana hän juoksee, pomppii, kiipeää puuhun, istuu reteästi isänsä ja tämän ystävien seurassa olohuoneessa naisten kantaessa huomaamattomina heille ruokaa. Poikana, Mehranina, hän saa liikkua yksin ulkona mukavissa vaatteissa.

Eikä tarvittu kuin hiustenleikkuu, basaarista ostetut pitkät housut ja farkkupaita, jonka selkään oli painettu teksti "supertähti". Yhden iltapäivän aikana perhe, jossa oli neljä tytärtä, muuttui perheeksi, jota oli siunattu kolmella pikkutytöllä ja harjastukkaisella pojalla. Kuopus ei vastaisi enää kutsumanimeen Mahnoush, joka merkitsee "kuutamo", vaan pojan nimeen Mehran. Ulkomaailman - ja etenkin Azitan badghisilaisen valitsijakunnan - silmissä perhe oli vihdoin täydellinen.

Azita on Mahnoush-Mehranin äiti, parlamentin jäsen. Afganistanissa on pieni eliitti naisia, joilla on asema ja koulutusta. Kommunistiselta kaudella tyttöjen koulutusta lisättiin, ja jotkut kävivät jopa opiskelemassa Moskovassa tai Leningradissa. Kuten tiedämme tämä aika jäi lyhyeksi. Maaseudun syvään juurtuneet tavat ja patriarkaalinen talous eivät kestänyt näin suurta muutosta. Koulutetut naiset tekevät nyt työtään veitsen terällä, anteeksipyytäen.

Mahnoush muutettiin äidin poliittisen aseman vuoksi. Isäkin on tyytyväinen, koska hänen ei enää  tarvitse olla halveksittu meraat, mies jolla ei ole poikia. Mehranin saattamana perheen tytöt voivat käydä läheisellä leikkikentällä.

Luulisi äidin olevan huolissaan tytön murrosiästä.
"Siis sitten kun hän kasvaa isoksi?" Azita sanoo hahmotellen käsillään ilmaan naishahmon. "Se ei ole ongelma. Muutamme hänet takaisin tytöksi."

Myös naislääkäri ihmettelee toimittajan juuttumista sukupuolikysymyksiin. Lapsestahan tässä vain puhutaan.
Miksi on niin tärkeää kuuluttaa tytön sukupuolta, etenkin kun se leimaa hänet heikommaksi, kahlitummaksi, vähemmän arvokkaaksi lapseksi?

Käy ilmi, että näin on tehty kautta aikain, jo paljon ennen islamia. 
Kouluterveydenhoitajat kertovat, että joillain alueilla on joka koululuokassa pari bochaa, ei siitä tehdä numeroa. Eihän läntinen ajatus "omana itsenään olemisesta" päde afganistanilaisessa yhteiskunnassa edes aikuisiin.

Bacha posh-lasten vanhemmat voivat olla rikkaita, köyhiä, sivistyneitä, kouluja käymättömiä ja eri heimoista. Köyhä perhe tarvitsee pojan eri syistä kuin rikas. Yhdistävänä tekijänä on yhteiskunta, joka vaatii poikia.
Jos perhe tarvitsee työssä käyvän lapsen, tyttö puetaan pojaksi, niin että hän voi mennä kiillottamaan kenkiä, kaupustelemaan purukumia tai tarjoamaan ikkunoiden pesua liikennevaloihin pysähtyneille autoilijoille.  Monella lapsella ei ole helppoa poikanakaan. Poika, kuten tyttökin haluaisi varmaan olla mieluummin kotona kuin pakkotyössä.
Joskus pojaksi tekeytyminen on tarpeen vaarallisen koulumatkan vuoksi tai perheen tyttöjen vartiomiseksi. 
'Harjoituspoikia' käytetään myös maagisesti oikean pojan saamiseksi ja vain siihen asti, että poika syntyy.
Joskus lapsen elämä jakautuu kahtia saman vuorokauden aikana, koulussa tyttö, iltatyössä poika. Tämä ei länsimaisittain ajattelevasta ihmisestä tunnu niin psyykkisesti vaaralliselta kuin kokoaikainen eri sukupuolessa eläminen.

Asiantuntijat myöntävät, että muuttumista ei saa jättää liian myöhään, mutta syy tähän ei ole lapsen hämmennys seksuaalisuudestaan - sitähän ei ole - vaan pelko siitä, että tyttö pilaa oman mahdollisuutensa päästä naimisiin ja tahraa perheen maineen. Teini-ikäisinä tytöt eivät saa olla lähelläkään samanikäisiä poikia.

Seksuaalisuus afganistanilaisittain on miehen seksuaalisuutta. Naiset eivät ole seksuaalisia tai sitten heissä on jotain vialla. Niinhän se on ollut meilläkin! Ajatellaan vaikka Suomi-leffojen kahdentyyppisiä naisia, kunnialliset ja luntut.
Afganistanissa avioliiton yhdynnät ovat naisille velvollisuus, ei nautinto.
Miehet saattavat harjoitella ja harjoittaa seksiä köyhien poikien kanssa, mutta se ei ole homoseksuaalisuutta - sitähän ei myöskään ole virallisesti olemassa - vaan sijaisten käyttämistä, koska naisten vaalittu ominaisuus ja omaisuus, siveys, ei salli suhteita naisten ja miesten välillä. 
Lapsella ei ole ihmisoikeuksia, joten miehet eivät ilmeisesti kärsi paljon omantunnontuskia rikkomuksesta, joka meidän mielestämme on yksi pahimmista.
Kun toimittaja tiedustelee varovaisesti muutamalta nuorelta naimattomalta kabulilaisnaiselta heidän seksuaalisista tunteistaan, hän saa kuvauksen hyvin abstrakteista mielikuvista, joissa ei esiinny miehiä eikä yhdyntöjä. Masturbointifantasioissa saattaa olla taivaan ja rauhan kokemuksia. Kuulostaa siltä, että kyse ei ole samasta asiasta kuin länsimaisella naisella. Sooloseksin esteenä on ahdas asuminen ja pelottelu neitsyyden menettämisestä itseään koskettelemalla.

Nordbergillä on neljä haastateltavaa Mehranin ja hänen äitinsä lisäksi. 
Asia ole aivan niin yksinkertainen kuin hänen ensin annettiin ymmärtää. Paremmin tutustuttaessa Azitakin myöntää miettivänsä, tekikö oikean ratkaisun nuorimman tyttärensä kanssa. 
Perheen kouluttamaton isä, Azitan serkku, on tyytyväinen järjestelyyn. Hän on heikko, turhautunut vaimoaan pahoinpitelevä mies, joka haluaisi viedä perheen kotikylään, jossa hänkin olisi jotain. 

Zahra, 17, on kieltäytynyt muuttumasta takaisin tytöksi. Hän on jättänyt koulun kesken ja haaveilee muuttavansa ulkomaille, jossa olisi enemmän hänen kaltaisiaan. Poikanakin Zahran saattaa kyllä olla tyttömäisempi kuin pohjoismainen tyttö. Kun toimittaja Nordberg pyytää kabulilaisystävää muuttamaan hänet sosiaalisesti mieheksi, tämä nauraa, että ei Jenny sinussa ole mitään muuttamista. Sinä liikut kuin maailman omistaja, harpot pitkin askelin, otat tilasi, puhut römeällä äänellä ja katsot kaikkia silmiin.

Lääkäriksi opiskeleva sairaanhoitaja Shukria eli kaksikymmentä vuotta miehenä, meni sitten naimisiin ja sai kolme lasta. Äkkiarvaamatta mies ilmoitti eroavansa sanomalla:"Talaq. Talaq. Talaq." Sana tarkoittaa solmun avaamista, ja kun mies sanoo sen kolmesti, ero on virallinen. Nyt Shukria pelkää, että mies voi viedä lapsetkin, koska paikallisen lain mukaan "jokainen lapsi on isän luoma". Eronnut, lapseton nainen on niin alhaalla, että hänelle ei ole edes nimeä.

Ohjelmistoyrityksessä työskentelevä Nader ja hänen ystävänsä, luku-ja kirjoitustaidoton amerikkalaisten kouluttama soturi, poliisi Shahed, molemmat bachoja, ovat päättäneet jäädä pysyvästi miehiksi. He ovat aloittaneet oman perintönsä luomisen voimaannuttamalla nuoria bachatyttöjä. He opettavat näille taekwondoa ja jalkapalloa salaa kellareissa. Alkuteoksen nimi The Underground Girls of Gabul kertoo tästä maanalaisesta toiminnasta.

Pojaksi muuttuminen ei siis ole vain surkeaa, väliaikaista haaveilua, vaan se voi olla tie eteenpäin. Muuna esiintyminen on tuttua sorretuille aina ja kaikkialla. Se voi olla pelastautumiskeino ja kumouksellista soluttautumista. Tätä on nähty myös meillä Euroopassa. On nuoria naisia, jotka ovat opiskelleet miehen asussa, kun opinnot oli suunnattu vain miehille, ja taistelukentiltä kannettaessa on selvinnyt, että soturi onkin nainen. Kirjan alaotsikko Vaietun vastarinnan jäljillä Ahganistanissa avaa tämän positiivisen näkökulman kauheaan aiheeseen.

Tässä on vain raapaisuja laajasti sosiaalista sukupuolta tarkastelevan kirjan sisällöstä.  

Lopuksi kaksi lausetta, jotka jäivät mieleeni erityisesti. Azitan isä, entinen yliopiston opettaja, kaipaa vanhoja hyviä aikoja, jolloin vaimo käytti minihametta ja nyt syrjään työnnetyt naiset olivat mukana yhteiskunnan kehittämisessä. Hänen mielestään tyttärentyttären on hyvä tulla poikana voimakkaammaksi ja rohkeammaksi kuin nurkissa lymyävät tytöt. Kun rauha tulee, niin naisten asema muuttuu. Eihän millään kansalla ole varaa pitää puolta väestöstään sivussa. Tämä viisas vanhus tiivistää keskustelun lauseeseen, joka pätee kaikkialla kaikkina aikoina: "Me olemme sellaisia kuin meidän täytyy."

Toinen ajatuksia herättävä lause on kirjan tekijän. Hän pohtii, miten jotkut valittelevat sitä, että naisten on miesvaltaisille aloille soluttautuessaan, niin Afganistanissa kuin Wall Streetillä, luovuttava hulmuavista hameista ja kukista hiuksissaan. Hän kysyy:"Ja kuka voi sanoa, että juuri tällaiset koristukset tekevät naisen?"

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Espanjan matkalla koettua, osa 2, Gibraltar



Kun olimme viettäneet viikon Aurinkorannikolla, alkoi tehdä mieli ulkomaille. Gibraltar ja Marokko ovat molemmat lyhyen matkan päässä.
Olemme aiemmalla matkallamme käyneet Tarifasta lähtevällä autolautalla Marokon puolella Tangerissa, siispä nyt Gibraltarille.

Varasimme Fuengirolan bussiasemalta päiväretken, johon sisältyi myös kiertoajelu perillä. Tämä osoittautuikin järkevämmäksi kuin omatoiminen matka, koska rajalla kaikki sujui bussilla hyvin jouhevasti ja saimme pätevän ja kivan John-oppaan, joka jutteli koko matkan Stephen Fry -tyyppisesti jutustellen ja antaen tietoa hauskassa paketissa. Perillä vaihdoimme pikkubussiin, jonka kuski-opas, Belgiasta Gibraltarille muuttanut kaveri, vasta hauska olikin, kuin paraskin stand-up -koomikko. Ajattelin heti koulua ja miten tärkeää on, että opettajalla on huumoria. Moni opetusalan ihminen purnaa, ettei häneltä pitäisi vaatia viihdyttämistaitoja, mutta kyllä niitä on hyvä olla. Ei monikaan jaksa opiskella tosikkomaisessa tunnelmassa. Ajoimme parissa tunnissa Gibraltarin ympäri ämpäri, saimme faktaa ja fiktiota sekä hyvää mieltä.

Ennen Espanjan valtaa tämäkin alue on kuulunut muslimien kalifaattiin. Sotapäällikkö Tarik on antanut nimensä alueelle, Tarikin vuori eli Gibraltarik, josta nykyinen lyhyempi muoto, Gibraltar. Vuonna 1704 merivalta Englanti koki tarvitsevansa Gibraltarin vuoren sotilaalliseksi tukikohdakseen ja valloitti sen Espanjalta. Alue sai itsemääräämisoikeuden 1969. Sillä on oma hallinto, lippu ja raha. Kuningatar Elizabeth on muodollinen pää, kuten Australiassa. 
Liikenne on autojen yleistyessä muutettu oikeanpuoleiseksi. 
Euro on nykyään aivan käypä raha, vaikka hinnat ovatkin vain punnissa. Myyjät muuttavat ne hetkessä euroiksi.

Gibraltarin vuoren kupeessa sijaitseva asuttu alue on todella pieni, 5 km pitkä ja 1,2 km leveä. Se on ollut vieläkin pienempi, mutta väkiluvun kasvaessa aluetta on vallattu lisää mereltä. 
Gibraltarilla on tällä hetkellä noin 30 000 asukasta, joista 1%, 300, on suojeltuja Gibraltarin apinoita, ainoita luonnossa vapaina liikkuvia apinoita Euroopassa. Näille söpöille serkuillemme oli järjestetty ruokintapaikka ja uima-allas. Heillä on myös oma sairaala. Oppaamme kertoi, että aiemmin apinoita vietiin ihmisten sairaalaan, ja nukutuksesta herätessä naapurisängyssä saattoikin olla apina nimeltä Tony Blair. Tämä kuului hänen tarinointinsa fiktio-osastoon. Joka tapauksessa apinoilla näytti olevan mainiot oltavat. Niiltä suvaitaan jopa sellaista käytöstä, mitä ihmisiltä ei. Jos ikkuna jää auki, niin pienet vandaalit käyvät sotkemassa ja sabotoimassa koko huushollin. Muita rikollisia Gibraltarilla ei sitten kuulemma olekaan, koska kaikki tuntevat toisensa. Poliiseja on 300, sattumalta sama määrä kuin apinoita.






Espanjan puolelta käydään paljon töissä Gibraltarilla. Rajan ylitys ei ole ihan yhtä helppoa kuin Tornion ja Haaparannan välillä, mutta ei vaikeatakaan. Henkilöllisyystodistus on oltava mukana, mutta ei sitä näytty paljon tarkastettavan.

Englanti on virallinen kieli, mutta gibraltarilaiset ovat käytännössä kaksikielisiä. Kolmantena kielenä on kielten sekoitus Spanglish, jossa puolet on espanjaa, puolet englantia tyyliin "muchos thank you". Tämäkin tuo mieleen Suomen ja Ruotsin rajapaikkakunnat. Tietenkin löytyy myös muunkielisiä vähemmistöjä. 

Uskontoja Gibraltarilla on 12, joilla kaikilla on omat pyhättönsä: moskeija, synagoga, hindulaisten temppeli, Bahai-temppeli, eri kristillisten ryhmien kirkot ja Jehovan todistajien valtakunnansali. Kaikkien uskontojen harjoittajat elävät sovussa. Sen huomasi kadulla. Siellä kulki kipa- ja huivipäisiä oppilaita, oppilaita suorissa housuissa ja vekkihameessa tai urheiluasussa, kaikilla sama burgundinpunainen koulupuvun väri.


Huomasin kyltin, jossa kerrottiin, että yliopisto avaa pian. Varmistin asian oppaalta. Kyllä vain, tämä "pikkuvaltio" saa oman neljän tiedekunnan yliopistonsa lähiaikoina. Tähän asti kaikki korkeakouluopiskelijat on lähetetty Englantiin, mikä on tullut kalliiksi. Minulle tuli ajatus, että jos olisin gibraltarilaisopiskelija, saattaisin pitää tätä huononnuksena. Miten kiva onkaan nuorena päästä pois vanhempien kotoa, itsenäistymään, mutta miten sen tekee, jos joka paikkaan on 15 minuutin matka ja kaikki tuntevat toisensa.

Gibraltar sijaitsee kahden meren yhtymäkohdassa, Atlantin ja Välimeren. Afrikan rannikko häämöttää 25 kilometrin päässä. Vuodessa on yli 300 aurinkoista päivää.

Viimeksi vuonna 2002 on äänestetty liittymisestä Espanjaan. Tulos oli, että 99 % haluaa kuulua edelleen Englantiin. En ihmettele. Tämän paikan viehätyshän on osittain juuri tässä erikoisessa asemassa itsehallintoalueena. Verovapaat ostokset, aurinko ja The Rock houkuttelevat myös matkailijoita. Gibraltarilla käy miljoona turistia vuodessa.


Keskellä horisontissa häämöttää Marokon rannikon vuoria

Meillä oli ihana päivä Gibraltarissa. Nautin hyvästä opastuksesta. Olen joskus ollut opastetuilla retkillä, joilla olen harmitellut, että olisinpa lähtenyt itsekseni. Tällä kertaa opastus oli erinomaista.

Kierroksen jälkeen jäi vielä kolme tuntia omaa aikaa ennen bussin lähtöä. Kävimme fish and chips -lounaalla, tietenkin, ja hyvällä kahvilla. Kyllä suomalainen kahvi on pahaa, väljähtänyttä ja karvasta, kun sitä vertaa vahvaan, pehmeän suklaiseen kahviin, jota monissa maissa valmistetaan kuppi kerrallaan tuoreena jokaiselle juojalle erikseen. Nautin kahvin suklaakakun kanssa, mies otti palan omenapiirakkaa, kuten aina, kun sitä on saatavilla.

Sitten me shoppailimme. Minä ostin miehelle lisää synttärilahjoja. Hän sai Mijaksesta ostettujen vöiden lisäksi nyt paidan ja valitsi koululaisten asujen värisen tyylikkän viininpunaisen. Itselleni ostin parfyymikaupasta Kenzon Flower-tuoksun. Mietin sen ja Poêmen välillä. Tupakat, alkoholi ja parfyymit ovat edullisia. Me emme tarvitse kahta ensimmäistä, mutta tuoksuja on kiva joskus ostaa, vaikka eipä niitä enää voi paljon Suomessa yleisissä tiloissa käyttää, kun lähes kaikki ovat allergisia. Käytän sitten kotiseinien sisällä arjessa. Oli kiva kulkea brittikaupoissa. Löysimme kivan lastenvaatekaupan F & F, josta ostimme tuliaisia, erilaisia kuin muualla näkemäni.

Minusta on aina hauskaa kulkea ihmispaljoudessa ulkomailla, vaihteluna Suomen väljyyteen. Mitä ruuhkaisempaa ja mitä enemmän erilaisia ihmisiä sitä parempi. Tämäkin mielihyvä toteutui Gibraltarissa. Asukastiheys tällä 6,5 neliökilometrin alueella on 4303 asukasta/neliökilometri, kun se Suomessa on 18 asukasta neliökilometrillä.

Palatessa torkahtelimme tyytyväisenä bussissa. Ei tarvinnut huolehtia, kun John jätti jokaisen oikeaan paikkaan, meidät asuntomme lähellä olevalle huoltoasemalle.

Tyytyväisenä totean: Muchos thank you!


keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Espanjan matkalla koettua, osa 1: Kun liikutuin Mijasissa



Tänään vietimme päivän Mijasin kaupungissa, joka sijaitsee viehättävästi vuoren rinteellä. 
Hieno surumielinen musiikki sai meidät astumaan valokuvagalleriaan. Näyttelyn kuvat olivat valokuvataiteilija Jesus Jaime Motan Afrikka-sarjasta.
Ensimmäisenä silmäni osuivat isoon kuvaan koululuokasta, jossa istui penkeillä 3 - 4 oppilasta rinnakkain, kaikki tikkusuorana, kasvot ojentuneina opettajaa kohti. Laihoja, köyhiä lapsia, olikohan kaikilla housujakaan. Vieressä oli kuva, jossa kolme oppilasta lukee yhteistä kirjaa päät yhdessä ja jalat pulpetin alla vierekkäin. Siirryin lukemaan tietoja valokuvaajasta: hän on Mijasin poikia ja arvostettu kehitysmaiden kuvaaja. Tässä linkki. Osassa kuvia oli huumoria, osassa iloa, ei kaikki suinkaan pelkkää osattomuutta. 
Monet kuvat kertoivat alun tarinalle, joka jää muotoutumaan katsojan mieleen. Minulla tuli mieleen Meeri Koutaniemen kuvat. Sama kutsumus näillä kahdella kuvaajalla.

Eilen ostin Pablo Picasson maalauksista tehtyjä kortteja Malagassa, jossa vierailimme hänen lapsuudenkodissaan, nykyään pieni museo. Picasso on jo lapsena maalannut hienoja muotokuvia ja omakuvia. Hänen rauhanaiheiset teoksensa, kyyhkyt ja muut, ja Motan kuvaama ihmisten kärsimys ovat tähän mennessä koskettavinta tällä matkalla.







Ihmeellisintä, mitä olen täällä nähnyt, on miniatyyritaide, jota myös ihailimme Mijasissa. Näyttelyssä sai katsella suurennuslasien läpi riisinjyvään taiteiltua kopiota Leonardo da Vincin maalauksesta Viimeinen ehtoollinen ja hammastikkuun allekkain kuvattuja maailman seitsemää ihmettä. Näyttelyssä oli myös Lincolnin pään kuva nuppineulan päässä. Materiaalit ja tekniikat vaihtelivat. Maisemia oli ikuistettu nappeihin ja kolikoihin. Enpä ole nähnyt missään taidokkaampia nukkekodin esineitä kuin tässä näyttelyssä. Kutistettu intiaanin pää, jolla oli jostain syystä valkoisen miehen hiuskuontalo (FBI tutkinut, että niin on!) kuuluu jo sarjaan, mikä kauhistutti minua.

Miniatyyrimuseoon oli seniorialennus, ja koska mies täytti juuri tänään 65 vuotta, saimme molemmat alennuksen. Ja arvatkaapa mitä: mies sai lipunmyyjätytöltä onnittelusuukon molemmille poskilleen. Se on kuulemma maan tapa. Suloista! En ehtinyt ottaa kameraa esiin.

Ja mikä kauhistutti - sekä raivostutti - oli aasitaksit pitkässä rivissä, kahdessa kerroksessa, noin 60 aasia rattaineen. Eläinparat oli kiinnitetty tiukasti paaluihin, niin etteivät ne päässeet edes kääntelemään päätään. Joidenkin pää oli aivan epänormaalissa asennossa. Turpa oli myös sidottu. Keskellä otsaa oli kummallinen riippuva koriste, joka lopsotti silmän päällä. Seinällä oli puolusteleva kirjoitus ja selitys, miten nämä äksyilevät ja näykkivät toisiaan, siksi varotoimenpiteet. Voi, voi mitä sitä muuta voi vankeudessa tehdä. En nähnyt kenenkään käyttävän näitä 'takseja'. Jospa tällainen kidutus loppuu, kun ihmisten ymmärrys toisia lajeja kohtaan laajenee. Härkätaisteluthan ovat jo onneksi jäämässä historiaan.

Mijasin härkätaisteluareena, käytössä tänäkin päivänä 


Olen lukenut muutamia kirjoja, joista vaikuttavin on Jenny Nordberg, Kabulin tyttöjen salaisuus, vaietun vastarinnan jäljillä Afganistanissa. Monet tytöt elävät poikina jonkin aikaa lapsuudestaan! Kun toimittaja kysyy, mitä tapahtuu murrosiässä, erään tällaisen tytön äiti, parlamentin jäsen, tarkentaa piirrellen ilmaan naisen muotoja, että ai sitten kun he kasvavat isoiksi, no me muutamme heidät takaisin tytöiksi. Tämä käytäntö ei ole voimissaan vain Afganistanissa, vaan laajalti myös muissa vanhoillisissa patriarkaalisissa yhteisöissä. Syitä ja selityksiä on erilaisia. Eräs vastaus: "Halusin näyttää nuorimmaiselleni, millaista elämä on toisella puolella." 
Tämän kirjan sisältö vaivaa minua. Ihan kuin tolppaan sidottu aasitaksi päästettäisiin joksikin aikaa niitylle.
Ja onko ajatus ihan outo meillekään? Ensimmäisillä naisylioppilailla Suomessa 1870-luvulla piti olla keisarin myöntämä erivapaus sukupuolensa aiheuttamasta esteestä.
Selvittelen ajatuksiani kirjoittamalla tästä kirjasta oman postauksensa jossain vaiheessa. 


tiistai 14. huhtikuuta 2015

Sitä sun tätä, matkakuumetta

Olemme lähdössä mieheni kanssa torstaina Espanjaan Malagan lähelle pariksi viikoksi. Palaamme vapun jälkeen. Katsotaan, tuleeko blogatuksi. Läppäri ja tabletti otetaan mukaan. Kirjoja olen varannut matkaan paljon, ja myös majapaikasta löytyy pieni kirjasto. Asumme kodikkaasti sukulaisen loma-asunnossa.

Kaivelin hyllystä Federico Garcia Lorcan runokirjan Andalusian lauluja, jonka sisälehdelle olen kirjoittanut tyttömäisellä kaunolla Marjatta Korpela 1967. Olen siis ostanut tämän kirjan lukion alussa. Olen oikein alleviivannut kirjan lopussa olevaa pitkää kirjailijan esittelyä. Lorcan runot on suomentanut taidolla Matti Rossi. En osaa espanjaa, mutta käännös kuulostaa upealta.

Los caballos negros son.
Las herraduras son negras.

Sobre las capas relucen
manchas de tinta y de cera.

Ratsut mustat ovat.
Mustat ratsuilla raudat.
Miesten viitoissa kiiluvat
mustetahrat ja vaha. 

Runoista löytyy paikkoja, joissa aiomme nyt käydä. Mies on vuokrannut auton, mutta teemme varmaan myös junamatkan jonnekin kauemmas, jossa yövymme. Me haluamme aina katsella uusia paikkoja kiireettömästi, ja tässä elämänvaiheessa siihen on mahdollisuus. Kahdessa viikossa ehtii vaikka mitä.

Tie

Sata mustaviittaista miestä
minne ratsastaa
pitkin appelsiinilehdon
matalaa taivasta?
He eivät koskaan saavu Córdobaan, 
eivät Sevillaan.
Eivät Granadaan joka kaipaa
aavaa merta.
Heitä kantavat
untelot, nuokkuvat ratsut
ristien sykkyräteille
missä laulut vapisevat.

Seitsemän tuskanhuutoa piikkeinä kyljessään
minne vaeltavat
Andalusian lehtojen
ratsastajat?

Eräs suosikkirunoistani kirjassa oli nuorena Elokuu, josta kopioin alun tähän.

Elokuu. 
Puoleksi sokeria
ja puoleksi persikkaa.
Illan sylissä aurinko
kuin hedelmän luu.

Maissintähkä on löytänyt
keltaisen, tuikean naurun.

Elokuu.
lapset syövät
mustaa leipää, kuujuustoa.

Mutta nyt on huhtikuu. Vein Andalusian laulut tuulettumaan aamulenkilleni ja otin kuvan luonnossa. Kirja ei olekaan päässyt ulos sitten lukioaikojen, jolloin luin sitä linja-autopysäkillä sydän pamppaillen. Granaattiomenat, mitähän nekin on? Oliivit, sitruunapuut, kuuliljat? Pääsenkö koskaan tuollaisin eksoottisiin paikkoihin? On siinä ollut Korpelan Marjatalla haaveilemista.


Kieliasiaa. Tienvarsissa Kouvolan seudulla on kylttejä, joissa on allekkain sanat LUKIO RASISMI KOUVOLASSA. Tämä viittaa ilmeisesti lukioiden karsimiseen ja tarkoittaa, että Kouvolassa on lukiorasismia. Mutta eihän sellaista ole, ellei sitten ole alettu sulloa vähäisiä maahanmuuttajaopiskelijoita samaan lukioon! Minua ärsyttää, että sanaa rasismi on alettu käyttää kaikesta, mikä ei itseä miellytä, mikä on omasta mielestä epäreilua, epistä. Hei, miks mää sain piänemmän palan, oot sää rasisti? Enks mä pääsis mukaan, rasistista! Meiän lukio lopetetaan, rasismia!
Ei kannattaisi vesittää ja banalisoida hyviä termejä.

Asiasta vielä kolmanteen. Bloggarit, oletteko seuranneet kirjoitustenne kävijämääriä? Minä vasta hiljattain kävin ensimmäisen kerran kurkkimassa, mitä juttuja on luettu eniten, ja sitten seuraavana päivänä uteliaana, onko joku käynyt siellä tällä välin. Ihme ja kumma, luku pienenee välillä. Käykö joku jotenkin perumassa piipahtamisensa!
Toinen luku, mikä minua kummastuttaa on lukijoiksi ilmoittautuneiden määrän epämääräisyys. Ilokseni aina joku uusi lukija ilmoittautuu, mutta kun minä selaan taaksepäin ja ynnään, niin heitä on 2 ihmistä vähemmän kuin mitä Jäsenet-luku näyttää. Minulla on siis joko 98 tai 96 seuraajaa. Mystinen Bloggeri!

Kiitos kaikille, jotka olette tulleet viime aikoina lukijoikseni! On kiva ajatella, että niin moni haluaa lukea näitä aivojeni tuotoksia.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Rosa Liksom, Maa (2006)

Kannen kuva on Rosa Liksomin omaa taidetta.
Kuva jatkuu sisäkannelle.

Minulla on ollut sellainen tuntu, että olen lukenut joskus Liksomin lyhytproosasta novellin, joka on pysäyttänyt minut ja saanut kokemaan, että siinä on jotain minulle merkityksellistä ja äärettömän kaunista. Olen myös katunut, etten kopioinut tuota aarretta tai ottanut kirjan nimeä muistiin. Se löytyi!

Etsin harvoin kirjastosta mitään hyllystä, haen vain varaamiani kirjoja. Nyt lähdin jostain syystä kävelemään hyllyrivien sivua ja kohta käteni hamusikin Rosa Liksomin kirjaa Maa. Selustan kuva saattoi viestiä, että tämä se on. Luin järjestyksessä ja nauttien hienoa, hienoa tekstiä. Kirjahan on taitavaa elämäkertaproosaa, jossa on luultavasti paljon Anni Ylävaaran elämää fiktiivisten muistojen muodossa. Jatkoin lukemista ja - pam - yhtäkkiä tiesin löytäneeni kadottamani tekstin.

Ajoin työsuhdeautollani kohti pääkonttoria. Päivän työpaperit ja läppäri olivat salkussani etupenkillä. Olin pukeutunut Jil Sanderin lyijynharmaaseen bisnespukuun ja Charles Jourdanin avokkaisiin ja kuuntelin puolella korvalla radiota, jossa analysoitiin turbokapitalismia. 
...
Bisnesnaisemme ajaa kohti Ruoholahtea, kun haastattelu loppuu ja toimittajan loppusanojen taustalta nousee surumielinen iskelmä. Äkkiä varoittamatta kyynelet alkavat valua sumentaen silmät niin, että naisen on pakko ajaa auto sivuun keskellä siltaa ja aamuruuhkaa.
...
Painoin pääni rattia vasten ja huusin mielessäni isää, jonka olin menettänyt kauan sitten. Painoin pääni rattia vasten ja huusin mielessäni isää, jonka följyssä molen menossa poroaijale ja sei saa juurikhaan otetta ratista ko sillä on kolmet kinthaat päälekkäin käsissä. Mie kyyhötän rattorin perässä pienessä kourussa. Siinä samassa missä syänkesälä äiti ja maitopänikät rönkyttävät lypsyle jänkän taka lehmitten kesäpaikhaan. Molen naftisti kymmenkesänen ja mulla on hypheet kontassa.
...
Tarina jatkuu meänkielellä. Isä ja tytär saapuvat poroaidalle, jossa kangistunut tyttö pääsee nuotion ääreen lämmittelemään ja vahtaamaan verissään maassa makaavaa miestä muiden nuotiolla seisoskelevien kanssa. Mies lienee loukkaantunut. Isä ei välitä rokulimiehestä, ja tyttökin keskittyy omiin tuntemuksiinsa.
...
Isä vilkaisee sitä kälmiä eikä perusta siittä sen enempää. Se pyöhräyttää ittensä tulile kellihmään. Mie laitan itteni sitä vastapäätä, lämpenen pikkuhiljaa ja tunnen olon vähävointiseksi mutta silti muutamanlaiseksi. Maattelen, että tämä on minun maailma, että täälä mie tunnen kaikki ja kaikki tuntevat minut. Että täälä on kaikki tuttua ja äläskelposta, mutta silti jotenki salasta.
     Kun havahduin hereille, pyyhin vapisevalla kädellä kasvoni ja laitoin aurinkolasit silmille. Ennen kuin käynnistin moottorin katselin merellä keinuvaa purjevenettä ja mielessäni heräsi pieni toivo, että kenties minäkin voisin joskus rakastaa.

Mikä tekee tästä tekstistä sitten niin hyvän? 
- Hieno liukuma kesken virkkeen yleiskielestä murteeseen, ja lopussa taas paluu nykyhetkeen sinne työmatkalle tien varteen.
- Hienoja murreilmaisuja: muutamanlainen, pari valskia vaimoihmistä, net toljottavat ja taaraavat paikoihlaan, jos molen palelluttanu itteni leiniksi.
- Kaksi kohtaa, jotka soivat hienosti minun korvaani: 
  täälä on kaikki tuttua ja äläskelposta, mutta silti jotenki salasta
  mielessäni heräsi pieni toivo, että kenties minäkin voisin joskus rakastaa

Ja mikä tekee tästä tästä tekstistä sitten minulle niin erityisen?
En tiedä. Ehkä muistan, miten kolkottelin oman isäni kanssa hevosenrattailla myllyyn. Jotain samaa tunnelmaa, mennyttä aikaa. Ehkä jotain muutakin pyrkii pinnalle omista muistoistani. Kun veimme lehmää astutettavaksi, kun sikoja lahdattiin, kun oltiin pitkiä päiviä heinäpellolla, kun päivät olivat kaikki pitkiä.

Maa jakautuu neljään osaan: nainen, kylä, kaupunki ja kartano.
Alussa nainen kaartelee kotitalossaan, mutta ei ole vielä valmis kaivamaan esiin menneisyyttään kahdeksan talon kylässä. Sen sijaan hän kertoo tarinoita sieltä täältä ihmisten elämän solmukohdista.
Viimeisessä osassa nainen kävelee sisään ja sytyttää valot.
Kirja loppuu lyyriseen tunnelmakuvaan, jossa saunan jälkeen keinutuoliin nukahtanut nainen herää ja katselee lapsuudesta tuttua pihamaata ja toteaa: Keitän kahvit ja aloitan.

Loppu on alku lyhytproosan nerolle Rosa Liksomille.

.........................

Kommentteihin vastatessa tuli olo, että minun on välttämätöntä kiitellä Topi Mikkolaa Liksomin tekstien esittämisestä. Sodankylästä kotoisin oleva Kuhmon kulttuurisihteeri Mikkola on esittänyt Liksom-monologeja ympäri Suomea, mm. Kom-teatterissa.

Näin Topin ensimmäisen esityksen Mie jätän tämän rakkauhen Kuhmossa 1991. Sen jälkeen hän on esittänyt Mie hellustin sitä akkaa (1995), Hyännäkönen mies (1998), Mie alan tekemhän syntiä (2001), Reitari (2005) ja Mie olen niin mahtava mies (2009).
Reitari, joka kertoo Reidar Särestöniemen elämästä, on jäänyt minulta näkemättä. Harmi. Kirjahan on valtavan hauska ja herkkä. Se sisältää kiinnostavia juttuja aikalaisista, Timo K. Mukasta Kekkoseen.

Kerran Kamarimusiikkifestareilla Topi esitti jossain ullakolla tuskaisia, rakkauden puutteessa riutuvia peräkamaripoikia ja päätti esityksensä seisoen jakkaralla valkoisessa paidassa kädet kohti taivasta, selässä pienet siivennysät - olikohan hirttoköysikin kaulassa - ja huusi kovalla äänellä, että hän on nyt naiset jättänyt (siis ronskimmin: Mie olen p-----t jättännä). Yleisö oli todella pitkään hiirenhiljaa ennen aplodeja. Jokin nyyhkäisy kuului hiljaisuudessa.

Topi Mikkola osaa esittää Liksomin tekstejä vakavasti. Jotkut esittävät kaiken murteellisen velmusti, silloinkin kun siihen ei ole aihetta. Ei murre sinänsä ole hauskaa, se on tietyn alueen ihmisten käyttökieltä. 

Liksom on sanonut, että Topi Mikkola on hänen pohjoiseen sijoittuvien tekstiensä ainutlaatuinen tulkki, klassikko.

Kiitos Topi, koin sinun esityksissäsi koskettavia hetkiä ja kuulin, miten Rosa Liksomin kieltä puhutaan!

Linkki Topi Mikkolan ja Rosa liksomin yhteistyöhön tässä. Googlesta löytyy lisää.


tiistai 7. huhtikuuta 2015

David Vann, Legend of a Suicide (2008)


Takakannen tekstissä puolielämäkerralliseksi määritelty Legend of a Suicide vie mukanaan. Minulle kävi, kuten Lionel Shriverille, joka kirjoittaa, että aikoo haastaa Vannin oikeuteen yöuniensa riistämisestä. Amerikkalaiseen tapaan kirjan alkulehdillä on runsaasti kiittäviä lausuntoja kirjailijakollegoilta. Colm Tóibín sanoo, että kirja on aarre jo pelkästään kielikuviensa ja lauseenmuodostuksensa ansiosta. Olen samaa mieltä, tämä kirja on yhtä iso aarre kuin Vannin suomennettu romaani Caribou Island, Kylmä saari, jonka hän kirjoitti kaksi vuotta tämän kirjan julkaisemisen jälkeen.

Vann on omistanut kirjansa edesmenneelle isälleen James Edwin Vannille, 1940 -1980. David oli 13-vuotias, kun isä teki itsemurhan. Suvussa on enemmänkin itsemurhataipumusta. Vannin isän toisen vaimon vanhemmat ovat tehneet kaksoisitsemurhan, mistä hän on saanut ainesta Kylmän saaren asetelmaan.

Vann käsittelee lapsuutensa tragediaa ja rakkautta isäänsä fiktiivisesti. Hän työsti kirjaa yli 12 vuotta, ja sen osia on julkaistu aiemmin lehdissä. Vann luo fiktiossaan vaihtoehtoisia kuolemia, eikä se edes aina ole isä, joka kuolee. Pidän paljon tästä käsittelytavasta, joka on eräänlaista kokemuksen tislaamista ja itse asiassa todempaa kuin mikään todellisen yksittäisen hetken kuvaaminen ihmisen elämässä. Jos kirjoittaisin omista kipeistä hetkistäni, niin tuntisin tämän käsittelytavan hyvinkin omakseni Claes Andersonin lyhyiden muistovälkähdysten ja Pirkko Saision fragmentaarisen tyylin ohella.

Kirja koostuu kuudesta novellista, joiden pituus vaihtelee 9 sivusta yli 70 sivuun. Novellien päähenkilöt ovat samat, ja ne muodostavat kokonaisuuden, mutta eivät ole kuitenkaan romaanin lukuja, vaan novelleja. 

Ensimmäinen luku Ichtyology (oppi kaloista) alkaa kuvauksella synnytyksestä eristyksissä armeijan sairaalassa.
My mother gave birth on Adak Island, a small hunk of rock and snow far out on the Aleutian chain, at the edge of the Bering Sea. My father was serving two years as a dentist in the Navy; he had wanted Alaska because he liked hunting and fishing, but he obviously had not known about Adak at the time of his request. 
Had my mother known, she would have scratched out the request herself. Given enough information, my mother has never made the wrong choice.

Vannilla näyttää toistuvan sama miesmalli, mikä vei perheen tuhoon romaanissa Kylmä saari, mies, joka ajaa takaa omaa unelmaansa pyrkimällä yhä syvemmälle villiin luontoon omaamatta taitoja selviytyä erämaan armoilla.

Toisessa novellissa Rhoda Roy-poika tarkastelee isän uutta vaimoa ja tämän onnettomassa avioliitossa eläviä vanhempia. 

Kolmannessa novellissa A Legend of Good Men äiti ja poika yrittävät selvitä isän itsemurhan jälkeen kumpikin tavallaan, ei hyvin. 'Good men' tarkoittaa äidin vaihtuvia miehiä.

Neljäs novelli tai pienoisromaani, Sukkwan Island, on kirjan ydin, sen vaikuttavin osa. En ole pitkään aikaan lukenut mitään niin kauhistuttavaa. Masentunut, öisin itkeskelevä eronnut hammalääkäri-isä, Jim, houkuttelee 13-vuotiaan poikansa Royn metsämajaan vain helikopterilla tavoitettavaan paikkaan. Poika on luottanut isänsä taitoihin, mutta käy ilmi, että tämä on epävarma kaikesta, ei hallitse rakentamista, metsästystä eikä kalastusta, ei osaa tutustua poikaansa, kuten oli tarkoitus, vaan mouruaa entisten heilojensa perään ja uskoutuu murrosikäiselle pojalle seksiasioistaan, täysi surkimus ja tumpelo haihattelija. Miten epätoivoiselta mahtaakaan normaalielämästään erotetusta pojasta tuntua, kun päivät ovat pelkkää odotusta ja yöt isän niiskutusten kuuntelua. Kun lukija on kulkenut mukana isän ja pojan puuduttavassa elämässä aikansa, tapahtuu yllättävä kulminaatio, jota seuraa sen kaltainen fyysinen ja henkinen taival, että lukija kokee uupumuksen ja ahdistuksen lähes fyysisenä. 
Tämä novelli on mietiskelevä, mutta myös niin visuaalinen, että näen kuin elokuvassa lopputaivalluksen, jossa toinen on kuollut ja toisessa henki on vähissä. Sivistyksen pariin siirryttyä juoni tihenee ja lukija yllättyy vielä kerran.
Novellin tyyli tuo mieleeni Cormac McCarthyn Tien ja sen mietteliäisyys myös John Williamsin Stonerin, jota olen vasta lukenut sieltä täältä. Ehkä mielipiteeni muuttuu, kunhan luen kirjan. Hemingway tulee myös mieleen aika ajoin.

Viidennessä novellissa Ketchikan, minäkertoja, kirjailijan alter ego Roy matkustaa varhaislapsuutensa Alaskaan, Ketchikaniin, josta on muuttanut pois jo 6-vuotiaana vanhempien avioeron jälkeen. Koettaessaan selvittää isän mieltymystä Alaskaan hän jopa kutsuu päivälliselle paikallisen avioparin, jonka vaimon kanssa - muiden muassa - isä oli pettänyt Royn äitiä. Roy ei saa otetuksi puheeksi isänsä henkilöllisyyttä, mutta hänelle jää sellainen tuntu, että isän rakastettu Gloria kyllä oivalsi sen. 
Omituisen juurtenetsimisretkensä aikana Roy käy tutustumassa myös entiseen kotitaloonsa, jonka uudet asukkaat kutsuvat hänet ystävällisesti sisään. Hän pettyy, ei tunne mitään ja kokee, että kaikki on pienempää ja surkeampaa kuin muistoissa. 
Memories are infinitely richer than their origins, I discovered; to travel back can only estrange one even from memory itself. And because memory is often all that a life or a self is built on, returning home can take away exactly that. 

Vimeinen novelli The Higher Blue on kokoelman kevyin ja vapautunein. Poika muistelee parhaita hetkiään isän seurassa ja kyselee äidiltä tämän muistoista, jotka ovat ihanan ironisia. 
The first two years were good. Then he took me for granted. I gave him a life, and he was so pleased, he started giving it to others. To a receptionist called Gloria, to be exact.
Keveyden tuntu tulee osin siitä, että katselukulma on nyt hän-muodossa.'The father' ja 'the boy' ovat hauskasti suurennuslasin alla, ja heidän tekemisiään tarkastellaan lempeällä huumorilla. Isä, joka erottuaan sai äidiltä purkinavaajan, mutta ei tiennyt, mikä se on, yrittämässä pojan avustamana valmistaa täydellisen zabaionen, epäonnistuen tietysti. Sitten isä saa päähänsä lähteä metsästämään - villimmän metsästyksen puutteessa - poikansa kanssa ostoskeskuksesta kaulakorua silloiselle tyttöystävälleen syntymäpäivälahjaksi. Pelleily ostoskeskuksessa jättää pojalle hellän muiston isästä. 

Perhaps we never were generous enough to the father. A father, after all, is a lot for a thing to be. That sounds bitter, I suppose, but I don't mean it to be bitter; there were times when the father showed me most clearly what I would become, and that, certainly, is a kind of gift, if not always a blessing.



maanantai 6. huhtikuuta 2015

Luova ote


Jos aina teemme vain sellaista, minkä muut jo ovat tehneet, silloin kuolleet elävät ja elävät ovat kuolleita.
- Anatole France


On olemassa rohkeita tasapainoisia ihmisiä, jotka luottavat kykyjensä riittävyyteen kaikissa tilanteissa. He sanovat mielipiteensä luontevasti, empimättä ja vastaväitteitä pelkäämättä. He uskovat, että heidät hyväksytään juuri sellaisina kuin  he ovat. He ovat yleensä korkeintaan viisi vuotta vanhoja. 
- Olen saksinut tämän Pirkko Parkkarin artikkelista Terveys 2000 -tutkimuksen yhteydessä julkaistussa lehdessä.


Tulkaa lasten kaltaisiksi, niin tulette onnellisiksi.
 - Minun muunnelmani Matteuksen evankeliumista, jossa Jeesus puhuu taivasten valtakuntaan pääsystä. Minusta opettaja ja kapinallinen toisinajattelija Jeesus Nasaretilainen käytti taivasten valtakuntaa onnellisen elämän metaforana.



Mikä on aikuinen. Arjen läksyttämä lapsi.
- Simone de Beauvoir


Me elämme keskellä lapsuudesta kumpuavia muistoja, jotka rytmittyvät ja kaikuvat halki koko elämämme, aivan kuten lasinsirpaleet kaleidoskoopissa ilmaantuvat aina uusina muotoina, muistuttavat laulua kertosäkeineen ja loppusointuineen ja jäsentyvät yhdeksi ainoaksi yksinpuheluksi.
Elämme alituisesti omien tarinoidemme toisintojen keskellä, kerrommepa mitä tarinaa tahansa.
- Olen kirjoittanut tämän talteen muistikirjaani Michael Ondaatjen romaanista Divisadero.

Koristelujen tekijä saamassa palkaksi
intialaista päänhierontaa

Tuure Kilpeläisen laululyriikasta

Laululyriikka on kirjallisuuden genre, joka arvostettiin korkealle viiime vuonna, kun yhdysvaltalainen folk- ja rocklaulaja Bob Dylan ...