maanantai 24. heinäkuuta 2023

Kaiken mä ajoissa hoksaan...?

 




Aukesi hehkuva ruusu
vieressä orvokin armaan.
Liljakin havahtui kukkaan,
tuulelle nyökkäsi varmaan.

Korkean taivahan alla
Leivosten laulelu helkkää.
Metsässä soi satakieli
raikuen riemua pelkkää.

Georgia, kukkiva maamme,
rakkahin tervehdys sulle!
Ystäväin, oppia hanki
maallesi ylpeydeks tullen.
 


Kukas se noin lyyrisesti helkyttelee - no eräs Josif vain muiden hommiensa ohella.
Sama herkkä Josif muuttuu välistä aivan pieneksi ja avuttomaksi vauvaksi, jota Nadja-vaimon pitää kylvettää, asettaa potalle ja hellitellä. Hän kirjoittaa lepertelylappusia Ainoalleen, naiselle, johon luottaa ja jonka uskoo ymmärtävän ja puolustavan häntä kaikissa olosuhteissa.

Tatka!
Jot tinä ei täättä anna monta tuukko, lupeen ikkeen heti. Tuukkoja oikein paljon.
Josif.
 


Josif tunnetaan paremmin sukunimellään Stalin, Tatka (Nadja) on hänen toinen vaimonsa Nadežda Allilujeva, joka eli vain 31-vuotiaaksi.  Hänen kuolemansa on määritelty itsemurhaksi sydämeen ampumalla. 
Pariskunnalla oli paljon riitoja paitsi miehen uskottomuuden vuoksi myös siksi, että tavallisesta kansasta eristettynä pidetty Nadja sai salanimisenä opiskellessaan tietää miehensä hirmuvallasta valtion johtajana. Hän järkyttyi kohdatessaan junamatkallaan ukrainalaisen nälkää näkevän lapsen, jolle ei ehtinyt viedä leipää ennen kuin juna lähti liikkeelle. Vilja-aitan vilja vietiin muualle. 

Olga Trifonova on kirjoittanut vuonna 2001 romaanin Ainoani, jossa hän kertoo Nadežda Allilujevan elämästä pohjautuen tositapahtumiin.
Trifonova on määritellyt kirjansa versioromaaniksi, koska se on eräs versio siitä, mitä olisi voinut tapahtua. Henkilöt ovat kirjassa oikeilla nimillään, tapahtumat ja niiden ajankohdat ovat totta ja kirjeet autenttisia. Kirjailija on tehnyt ison tutkimustyön arkistoissa, jotka ennen Putinin valtakautta olivat käytössä, ja täyttänyt mielikuvituksellaan puuttuvat aukot. 

Kauno- ja tietokirjailija Trifonova tunnetaan miehensä, kriittisesti kirjoittaneen ja sensuurin rajalla taiteilleen kirjailijan Juri Trifonovin perinnön vaalijana ja Stalinin vainoja esittelevän Talo rantakadulla -museon johtajana. Museo on ollut kiinni tammikuusta lähtien. Trifonova on aivan viime aikoinakin kritisoinut Stalinin ajan kaunistelua ja sitä millaisena sankarina, "kansojen isänä", Josif Stalin esitetään. 

Seurasin Kymi Librissä Ainoani- romaanin suomennoksen julkaisutilaisuutta, jossa Idiootti-kustantamon Tuukka Sandström haastatteli suomentajaa Päivi Nenosta. Tuukka Sandströmillä on myös iso osuus kirjassa. Hän on kirjoittanut loppuun listan huomautuksia, jossa saamme lisää tietoa ja peräti 16-sivuisen luettelon kirjassa esiintyvistä henkilöistä. Aika monen henkilön esittely päättyy tietoon teloitustavasta ja -paikasta. 
Kirjaa ei ole käännetty muille kielille.    

Päivi Nenonen on asunut pitkään Pietarissa ja nähnyt läheltä Putinin Venäjän ilmapiirin muuttumisen. Tällä hetkellä hän asuu Suomessa. Häneltä on julkaistu myös runoteoksia ja elämästä Pietarissa kertova kirja Maleskelulupa.
En osaa venäjää, mutta koen Ainoani-suomennoksen erittäin onnistuneena. Dialogi on luontevaa ja runot, muutkin kuin tuo alussa lainaamani, todella onnistuneita.

Trifonovan kirja tuntuu hyvin ajankohtaiselta. Luen sitä parhaillaan.
Pysähdyin miettimään, miten tärkeää on käydä rehellisesti läpi menneisyyden rikkomuksia niin, että ne eivät pääse toistumaan tänä päivänä, olkoon kyse valtioiden asioista tai yksityisen ihmisen elämästä. 

Se että ihminen runoilee, puhuu hellästi puolisolleen ja rakastaa omia lapsiaan yli kaiken ei takaa, ettei hän haudo toisten lasten hävittämistä.
Ihmisillä voi olla käsittelemättömiä traumoja ja mielenterveyden puutteita, jotka tekevät heistä sopimattomia tiettyihin tehtäviin, jotka vaikuttavat muiden elämään.

Haluan sellaisen "kuluttajansuojan", että tiedän oman maani valtion johdossa olevien ihmisten omaavan humanistisen maailmankuvan, johon ei kuulu rasismin ja fasismin ihailua, levittämistä ja vaivihkaista toteuttamista. Se ei voi olla liikaa vaadittu demokraattisessa valtiossa!
Vielä vähän aikaa sitten se olisikin ollut itsestäänselvyys.  

  
Trifonovan kirjan alla on kuvassani Helsingin Sanomien kolumni, jossa toimittaja Vesa Siren käsittelee runoilija Fjodor Tjuttševin runossaan vuonna 1866 luomaa myyttisromanttista kuvaa Venäjästä slaavilaisten kansojen pelastajana, jota ei voi järjellä ymmärtää eikä millään yhteisellä mitalla mitata, koska se on niin erityinen.
Erityinenpä hyvinkin, mutta kysymys kuuluu - missä asioissa erityinen?

Palatakseni Nadjaan ja Josifiin, molemmat kirjoittavat. Kun Josif lahjoittaa Nadjalle päiväkirjan, hän epäilee tämän kirjoittavan siihen jotain laimeaa ja sommitteleekin itse malliksi alkurunon.

Kirjoitan koneella nopsaan.
Rivit on selvät ja suorat.
Kaiken mä ajoissa hoksaan, 
toisin kuin porvarishuorat!


maanantai 17. heinäkuuta 2023

Matilda Levoranta, Totuus nuoruudesta

 



      Janeten tuhertaessa läksyjä aivoni päättivät keksiä taas tyhmyyksiä. Oli pakko koputtaa lattiaa 60 kertaa, tai jotain pahaa kävisi. En tiedä, mitä pahaa, mutta koputusten tekeminen oli pieni työ. Kyllä se varmuuden vuoksi kannatti tehdä. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen...
     "Miksi sä koputat lattiaa?" Roosa nauroi.
     "Öööö, ai koputanko mä lattiaa", yritin miettiä tekosyytä. "Taidan koputtaa sitä vain musiikin tahtiin."
     "Luulin jo, että oot seonnut tai jotain", Roosa sanoi. 

Pakko-oireinen häiriö OCD (obsessive-compulsive  disorder) saa ihmisen ajattelemaan pakkoajatuksia ja tekemään pakkotoimintoja. Häiriö esiintyy eri asteisena, lievästä invalidisoivaan.
OCD on yksi niistä monista häiriöistä, jotka ovat yleisiä nuorilla.
Matilda Levorannan romaanin 13-vuotias päähenkilö Usva pohtii mielenterveyttä sekä oman että ystäviensä häiriöiden vuoksi.
Hän tekee myös kouluesitelmää aiheesta 'Mielenterveyshäiriöiden vähättely ja romantisointi', jossa hän käsittelee OCD:n lisäksi masennusta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, anoreksiaa ja fobioita. Hän on huomannut, että näitä häiriöitä tarkastellaan usein hassuina luonteenpiirteinä tai jopa supervoimina, esimerkiksi pakonomaisesti oirehtiva saatetaan nähdä perfektionistina, jonka ympärillä kaikki on tiptop ja anorektikko turhamaisena unelmakropan tavoittelijana tai nirsoilijana, joka ei kunnioita hyvää ruokaa. 

Matilda Levoranta on 14-vuotias!
Sekä kirjan sisältö että tyyliseikat ovat kuin paljon vanhemman henkilön. Kerronta on hyvää yleissuomea, nuorten henkilöiden puhekieli nuorten kieltä, jossa jätetään päätteitä pois, esim ".... nii pliis, voinko?" 
Kirja on romaani, jonka päähenkilön taistelua seuraa sydän syrjällään. Samalla kaunokirjallisen tarinan ohessa saamme tietoa ja vetoomuksen kuunnella nuoria.

Aikuiset saattavat tehdä vahingossa loukkaavia asioita, joita nuoriso ei hyväksy. En halua olla vanhemman tai nuoremman sukupolven puolella. (- - -)
     Pidän näkökulmiani arvokkaina, mutta en minä niitä uskalla jakaa. Olenhan vain höpsö, avuton lapsi, joka ei ymmärrä mitään. Ei minua kuunneltaisi.
  
 
Olin katsellut paikallisen Reuna-kirjakaupan ikkunassa tätä kirjaa kävelylenkeilläni. Mielenkiintoinen kansi, Totuus nuoruudesta - ajattelin, että kyseessä on nuortenkirja. Yhtenä päivänä piipahdin kauppaan hankkimaan konserttilippuja, ja kuinka ollakaan siellä oli parhaillaan tämän kirjan kirjoittaja.
Tarja Tornaeus (Reunan monitoimihenkilö ja kulttuurivaikuttaja) esitteli Matildan minulle. Luin kirjan takakansitekstin, kiinnostuin kovasti ja ostin kirjan. Sain samalla omistuskirjoituksenkin.  

Totuus nuoruudesta ei ole todellakaan vain nuortenkirja, vaan kirja kaikille. Suosittelen sitä erityisesti nuorten kanssa työtä tekeville. Kirjan lopputekstissä toivotaan, että se herättää keskustelua ja madaltaa nuorten kynnystä hakeutua hoitoon. 

Usva on hyvin kunnianhimoinen niin koulussa kuin urheilussakin. Koulussa on liikaa kokeita, projekteja ja kirjoitelmia, ja tyttöjen välinen kateus lisää stressiä ja pahaa oloa.
Usva muistelee haikeana alakoulua, jolloin sai olla lapsi, läksyihin meni viisi minuuttia ja elämä oli rentoa. 


    Nyt aika oli erilaista. Läksyihin meni tunteja, matikka oli liian vaikeaa, aikuisvitsit sai häpeämään elämää, keinumisesta tuli huono olo ja muotitrendit muuttuivat jatkuvasti.

    Olen ihminen ja nuori sellainen. En vielä kestä tätä. 

Pakkomielteet alkavat haitata Usvan elämää niin paljon, että hänen on vaikea salata niitä.
Jos juoksutossuja sitoessa huomaa, että nauhat ovat vahingossa laahanneet maata, ei startista tule mitään ennen kuin on käynyt vessassa hinkkaamassa käsiään muistaen laskea samalla, ja eikös saippuaa lisätessä käden jo pesty osa hipaisekin hanaa, jolloin se kohta pitää pestä kuusi tai kuusikymmentä kertaa uudelleen. Vessasta urheilukentälle astuessa pitää näyttää vahvalta, vaikka taskuihin työnnetyt kädet vuotavat verta. 
Työmatkalla olevalle äidille tapahtuu pahaa, jos Usva ei tee rituaalejaan. Hän ymmärtää, että ne ovat oire sairaudesta, mutta ei voi mitään... "varmuuden vuoksi". 

Mietin tätä kirjaa lukiessa, miten me usein ajattelemme, että lievä masennus kuuluu murrosikään, teiniangsti. Huomaammeko, milloin tilanne on vaarallinen?
Edesmennyt kirjailija Miki Liukkonen kertoi avoimesti vuosia omasta ahdistuksestaan. Ajattelivatko auttajat, että hänen masennuksensa oli kirjailijuuteen kuuluva normaali mielentila? Jos henkilö katsotaan liian sairaaksi terapiaan, niin eikö hänet pitäisi ottaa hoitoon lepäämään? Näinkö huonoa meidän nykyinen mielenterveyden hoitomme on!     


Aikuisvitsit saivat uuden sisällön mielessäni tämän kirjan luettuani, kun joidenkin äärioikeiston ministereiden "läppiä" nostettiin medioissa päivänvaloon. Aiemmin olisin ajatellut aikuisvitsillä tarkoitettavan vain huonolla maulla kerrottuja seksivitsejä.
Miten nuorille voi selittää koulussa sen, että meidän asioistamme on maan korkeimmassa johdossa päättämässä ihmisiä, joiden arvot ovat täysin niiden käyttäytymisohjeiden vastaisia, mitä koulussa opetetaan ja myös niiden mitä hallitus on omaan ohjelmaansa kirjannut? 

Matilda Levoranta on kirjoittanut tärkeän kirjan. 

Meillä on kulttuuripaikkakunta Myllykoskella Kymi Libri -kirjamessut tällä viikolla torstaista lauantaihin. 
Tästä (klik) voit klikata tietoa tapahtumasta ja avata käsiohjelman, jonka loppupuolella s 36 näet ilmoituksen Matilda Levorannan haastattelusta. Käsiohjelma myös tästä (klik).
Pääsen siis tapaamaan Matildan toisen kerran ja kiittämään häntä kirjasta nyt sen luettuani. 

Kirjan kannen kuva on Iiris Levorannan.

-------

Jatkoa. su 22.7. 
Kymi Libri on päätöksessään. Kävin joka päivä parissa tapahtumassa. 
Matilda Levorannan haastattelu oli hyvin rakennettu ja herätti keskustelua. En (taaskaan) onnistunut kovin hyvin kuvaamisessa, mutta liitän silti tänne loppuun otoksen haastattelusta.
Matilda kertoi kirjoittamisensa motiivin olleen halu vaikuttaa. Hyvä!  
Mieleeni jäi eräs kommentti, jossa kommentoija kertoi olleensa Pori Areenassa, jossa oli paljon alustuksia nuorten ongelmista, mutta nuorisoa edustavat olivat
kolmikymppisiä.


Matilda Levoranta vasemmalla,
oikealla haastattelija Viivi Mauno.


 

torstai 13. heinäkuuta 2023

Moraalin portailla

 

Kyltti Right to Live -mielenilmauksesta 
Kouvolassa vuonna 2017


Viime aikoina on uuden hallituksemme useammalta ministeriltä sekä eduskunnan puhemieheltä tullut ilmi niin hirveitä asenteita, että olen suorastaan kauhuissani. Nämä puheet ja kirjoitukset eivät sovi sivistysvaltion johdossa oleville, eivätkä ne kerro totuutta Suomesta. Osatotuuden kyllä, valitettavasti. 

Eduskunnan puhemies joutuu mahdollisesti kokoamaan eduskunnan kesken kesätauon äänestämään joidenkin ministereiden luottamuksesta. Yksihän on jo vaihdettu, mutta veikö vaihto parempaan?
Pääministeri kiirehti vakuuttelemaan hallituksen puhtautta ja rasistisesta viestinnästä viimeksi kiinnijäänyt pahoitteli sanavalintojaan valikoidusti (vain sanavalintoja, ei lupausta muutoksesta asenteissa ja tavoitteissa). Kaiken lisäksi eduskunnan puhemies, jonka pitäisi pysyä neutraalina, virnistelee rasistisen viestinnän tuomitseville tulkiten heidän olevan psykoosin kalatsiessa tilassa.
Kyllä psykoosi on aivan muuta kuin suoraselkäisyys moraalisissa kysymyksissä. Aivan muuta!

Eino Huotari- Annukka Kavanne; Elämänkatsomustieto 8. 


Vuonna 1987 julkaistussa elämänkatsomustiedon kirjassa, josta nykyään on uudempi versio, esitellään moraalin kehittyminen kolmen portaan avulla. 
Ensimmäinen porras kuvaa esisovinnaista tasoa, jossa moraali perustuu siihen, että toimitaan oikein, jos siitä on hyötyä itselle, käydään kauppaa ("jos teen näin, niin saanko... ") ja koitetaan välttää rangaistuksia (lapsi on kunnolla, jos on vaarassa menettää viikkorahansa). Jotkut vanhemmat ovat maininneetkin leikillään parhaiksi lastenkasvatuksen keinoiksi lahjonnan ja uhkailun. Tähän sopii myös se venkoilu, että "niinhän kaikki muutkin" ja "aina minua". 
Toinen taso on nimetty sovinnaiseksi tasoksi. Tällä tasolla uskotaan opettajiin, lakeihin ja uskontoon ja halutaan toimia oikein. Tämä on elämää ylläpitävä taso, joka on järjestyneen yhteiskunnan perusta.
Kolmas moraalin porras on itsenäis-periaatteellinen taso. Ymmärretään, että lait ovat yhteisiä sopimuksia ja niitä on aika ajoin korjattava. Korkein moraaliperiaate on ihmisoikeuksien kunniottaminen. Tällä tasolla saattaa joutua toimimaan esimerkiksi, jos tietää, että oma maa on toimimassa väärin eikä voi olla siinä mukana, kuten jotkut venäläiset, jotka ovat ryhtyneet vastarintaan Venäjän hyökättyä Ukrainaan. 

Haluan kysyä, minkä tasoista on vihaa ja uhkailua tihkuva viestittely ulkomaalaisista ihmisistä "samanmielisten" seurassa, ihmisryhmien nimittely ja toisten samanmielisten yllyttäminen lähteä vahingoittamaan pakolaislapsia, jotka ovat erinäköisiä kuin omat? 
Minkä tasoista on uhriutuminen ja väite, että kaikiltahan meiltä löytyy somesta rasistista puhetta, jos "kaivellaan". Harvalta löytyy. 
Minkä tasoinen on se pahoittelu, jossa ei irtisanouduta vahingollisista asenteista, vaan pahoitellaan vain vääriä sanoja ja pyydetään anteeksi "niiltä, jotka ovat teksteistä mielensä pahoittaneet"? Harmitellaan siis vääriä sanoja, koska niistä on jäänyt kiinni, eikä pahoitella yleisesti, vaan annetaan olettaa että loukkaantujat ovat joku tietty pieni joukko, jolta nyt joutuu pyytelemään anteeksi. 

Kyltti Meillä on unelma -mielenilmauksesta
Kouvolassa vuonna 2015

Viha on paha, koska se kasvaa usein puheista teoiksi. Ne jotka puuhastelevat sanallisessa pahuudessa "näin meidän kesken" eivät ota huomioon, että joku porukasta tai ulkopuolelta, jonne sanoma on kiirinyt, alkaa ennen pitkää toteuttaa sanomisia tekojen tasolla, ensin pienten sitten isojen. 
Näin alkoi holokausti, jonka jälkeen muotoiltiin lause "Ei koskaan enää".

Mennäänpä kouluelämään, jossa koko työssäoloaikani toimin.
Kuvitellaan, että koulussa on tullut ilmi pahaa erilaisista muista oppilaista puhuva kiusaajaryhmä. Oman luokkani oppilaita on ollut siinä mukana. 
- Läksyksi oppilas R. Purralle annan tehtävän tutustua koulumme opetussuunnitelman osioon periaatteista ja arvoista. Lisäksi kehotan häntä olemaan rehellinen ja kaikkien suuntaan sama. "Ole oma itsesi!", kuten missikandidaatteja neuvotaan. Pyydä anteeksi, kun olet miettinyt ja pystyt tekemään sen oikein. 
- Koulumme oppilaskunnan puheenjohtajalle J. Halla-aholle annan pinon holokaustikirjoja luettavaksi, ja kehotan lukemaan ensimmäiseksi sen, jonka itse viimeksi tästä genrestä luin, Elie Wieselin omasta kärsimyksestään kirjoittaman kirjan - ja muistutan, että termi on holokausti eikä holohölö. Myös oppilas Halla-ahoa neuvon miettimään syvästi pahoja puheitaan ja pyytämään anteeksi, jos tuntee katumusta. Jos ei, niin lisää miettimistä.   
- Kaikille tässä ryhmässä liepeilleille oppilailleni annan neuvon siirtyä kauemmaksi. Paha tarttuu kuten hyväkin. Se näkyy paitsi puheissa ja käyttäytymisessä, niin ennen pitkää  myös kasvoissa. Se näkyy suupielten halveksuvassa asennossa ja silmissä. Kai te lapset haluatte pysyä ystävällisinä ja helposti lähestyttävinä ihmisinä. Muistakaa, että viha on paha.
Pitäkää itsenne ihmisinä!

 

Kuuden vuoden takainen kirjoitukseni, jossa oli alkukuvan kyltti (klik) .

Viha on paha -kyltti on alkukuvana tässä kirjoituksessani  (klik) . 


perjantai 7. heinäkuuta 2023

Kaikenlaista kivaa kesällä


Mustilan arboretumin kivitaidetta


Lupasin edellisissä mietteissäni listata positiivisia asioita tämän hetkisessä elämässäni. Kaikkialla esiin noussut ahdasmielisyys raivostuttaa, mutta nyt keskityn hyvään. 

1. Kesä. 

Kesällä on paljon hauskempi liikkua kuin talvella. Ei kun vaellussandaalit jalkaan ja patikoimaan tai pyörälenkille.
Kävelylenkkini tarjoaa iloa kaikille aisteille. Saan katsella veden väreilyä, kukkaloistoa, joutsenia ja lasten leikkejä maauimalassa. Saan kuunnella mustarastasta ja tuntea ihollani auringon ja lämpimän tuulen. Tunnen nenässäni ihania tuoksuja ohittaessani kurtturuusupensaita. Välillä pysähdyn napsimaan suuhuni metsämansikoita, kohta myös mustikoita.
Kun kaipaan kaupunkimaisempaa elämää ja kulttuuria voin lähteä kuuntelemaan ulkokonsertteja tai istahtaa kahvilan ulkopöytään katselemaan elämää kävelykadulla. 

 

2. Olen oppinut viihtymään mökillä. 

Mieheni hankki meille mökin toistakymmentä vuotta sitten. Se oli silloin unohdettu, hoitamatta jäänyt röksä viidakoituneine pihoineen. Mökin pelastamisesta ei ollut aluksi varmuutta. Yövyimme remonttivaiheessa teltassa tai rantasaunan pukutilassa. Tontilla oli mökin lisäksi puuvaja, sen kyljessä huussi, vanha sauna, leikkimökki ja uudempi sauna aivan rannassa. 
Mieheni oli innoissaan, minä kauhuissani. En ymmärtänyt mieheni mökki-intoilua ollenkaan.
Ainoat rakennukset, jotka ovat nykyään entisellään ovat rantasauna ja puuvaja. Päämökkiin on tehty paljon remonttia, vanhan saunan tilalle on rakennettu pikkumökki, kaivo on puhdistettu, vedetty sähköt, kaadettu puita, rakennettu grillipaikka ja kaksi laituria ja alettu muokata hiekkarantaa. Vanhat polut on saatu käytössä esiin. Osa oli laatoitettu jo vanhastaan, osa on kaunista luonnonpolkua. 
Nykyään minusta on hauskaa vaihtelua olla mökillä. Sinne on kiva myös viedä vieraita. 

3. Läheisten vierailut

Vieraittenkin kanssa on kesällä hauskempaa kuin talvella. Eri ikäisille löytyy enemmän tekemistä: mökkeilyä, frisbeegolfratoja, uimarantoja, patikkapolkuja.  

4. Hyvät kirjat.

Tulihan se sieltä: kirjat, rakkaani! En kirjoita "kesäkirjat", koska miksi kesällä pitäisi olla eri kirjat kuin talvella. Joissakin kirjastoissa jopa kerätään ihmisille valmiiksi muutaman kirjan sisältäviä kesäkasseja, joihin on kerätty kevyeksi arvioitua kirjallisuutta.
No, Suomen kesä on niin odotettu ja lyhyt, että ajatellaan ihmisten pitävän lomaa kaikesta raskaammasta, vakavammasta ja vastuullisemmasta. Puhutaan myös kesäheiloista ja kesäkissoista (molemmat siis  väliaikaisia), helposti valmistuvista kesäruuista ja huolettomasta kesätukasta.



Kesällä  kehotetaan lukemaan dekkareita - jostain syystä. No, luin kaksi rikosromaania, Karin Fossumin kirjan Helvetintuli ja Anne Vuori-Kemilän esikoisteoksen Taivas ilman reunoja, joista jälkimmäinen on todella hyvä. Fossumin kirja on laimea ja jännitteetön, Vuori-Kemilän täydellinen romaani: koukuttava, hyvä juoni, hyvä kieli ja uskottavat monipuoliset henkilöhahmot, joihin kiintyy. Pidin myös Vuori-Kemilän vuoden 2020 Finlandia-ehdokasteoksesta Mustaa jäätä, jolle jotkut kriitikot naureskelivat vahingossa ehdokasjoukkoon päätyneenä "lukuromaanina". Minä taas en ole tajunnut, mitä hyvää joissain kokeellisissa ehdokasteoksissa on ollut. Eihän kokeellisuus ole mikään itseisarvo eikä perinteinen romaanimuoto hylkäämisen peruste.
Nyt on menossa äänestys kaikkien aikojen parhaasta kaunokirjallisuuden Finlandian voittaneesta teoksesta. Äänestin Olli Jalosen Taivaanpalloa.  



Muita hyviä viime aikoina lukemiani kirjoja ovat Johan Bargumin Kesäpoika, Osamu Dazain Ei enää ihminen ja Elie Wieselin
Bargumin romaani kertoo lapsuuden tapahtumista, joiden selvittely jää aikuisuuteen - mutta selviääkö niistä täysin koskaan?
Wieselin kirja on raskas kuvaus keskitysleiristä ja siitä tyhjyydestä, mihin pelastunut pelastuu. Dazain kirja on vielä raskaampi. Se kuvaa masentuneen ihmisen mielen melko lailla tyhjentävästi.

                                                           .......

Voi Miki Liukkonen. Musertava uutinen. On vaikea hyväksyä sitä, että ihmistä ei aina pystytä auttamaan. Otan osaa läheisten suruun.

En ole oikein osannut lukea Liukkosen runsasta proosaa, mutta hänen runonsa ovat vaikuttaneet minuun vahvasti. Itsekin liian varhain äitini menettäneenä itkin Elisabetia lukiessani. Syksyllä julkaistaan Liukkosen viimeinen kirja Vierastila, varasin sen. Ikään kuin nimi olisi enteellinen.





tiistai 4. heinäkuuta 2023

Laput silmillä ja suu supussa?

 


Silmieni päällä ei ole topattu bikinien yläosa vaan Tallinnan Rahva Raamatista (kyllä, sielläkin paljon muuta kuin kirjoja) ostamani unimaski. Maskia mainostettiin sillä ominaisuudella, että sen sisällä pitkätkään räpsyripset eivät litisty. Minun ripseni eivät tarvitse näin paljon tilaa, mutta muutoin unimaski on joskus kesämatkoilla tarpeellinen. Haluan nukkua pimeässä ja joskus majapaikoissa on turhan valoisaa yöllä. Kotona meillä on makuuhuoneen verhosysteemissä kaksoiskisko, joka mahdollistaa pimentävien verhojen käytön sisäverhoina, päällä kauniimmat.

Laput silmillä on vertauskuva sille, ettei halua nähdä ongelmia.
Minä en halua kulkea laput silmillä, enkä myöskään halua pitää suutani supussa näkemistäni harmeista. Mutta - haluan tuoda ärsytykseni esiin kauniisti, en repien, ivaten ja provosoiden, kuten nykyään paljon tapahtuu. 

Nyt on mieleeni kertynyt paljon harmitusta, ja selvittelen tässä ajatuksiani  kirjoittamalla. Usein kirjoittaminen auttaa tunteiden työstämisessä siedettävään tilaan.
Olen myös utelias kuulemaan, mitä mieltä muut (mahdollisesti) ovat minun mielenrauhaani häiritsevistä asioista.

1. Äärioikeiston nousu somemaailman syövereistä maamme hallitukseen. 😨

Syksyllä työnsä aloittava hallitus on kokoontunut tänään yrittämään sopia säännöistä. Jos yksi hallituspuolue ei halua sitoutua hallituksen arvoihin, jotka ovat yleisiä humanistisia arvoja, vaan haluaa muiden suostuvan omiinsa ja pidättäytyvän arvostelemasta niitä, niin miten siinä on mahdollista sopia mistään? No, luulen että näkemyseroja peitellään ohuella harsolla, joka repeilee tuota pikaa. 
Hallituksen työskentelyn pohjaksi on lueteltu länsimaisen demokratian perusperiaatteita, kuten tasa-arvoisuus, ihmisoikeudet, kansainvälisten ihmisoikeuksien kunnioittaminen, oikeusvaltioperiaatteet ja vapaan lehdistön kunnioittaminen. Näihin ei todellakaan sovi ihmisten arvottaminen heidän syntyperänsä mukaan, mistä kielivät termit "haittamaahanmuutto", "väestönvaihto" ja "ilmastoabortti", joita lähes jokainen poliittisella urallaan ylennyt perussuomalainen käyttää ja pitää normaaleina sanoina. Minusta nuo ovat kauhistuttavia sanoja kauhistuttavine sisältöineen.
Hallituksen periaatteet ja tavoitteethan ovat täysin vastakkaiset perussuomalaisten ajamille asioille eli sille heille yhdelle ainoalle ja tärkeälle, maahanmuuton vastustamiselle. Miten tällaisen tavoitteen ajaminen onnistuu Suomen hallituksessa tänä aikana, jolloin me Suomessa tarvitsemme työntekijöitä muualta!


2. Äärireagoinnit 😕

Ei jokainen juntti ole rasisti, onpahan vain sivistymätön, eikä jokainen ääriwokeihminen ole paha hänkään, vaan esimerkiksi vain... nuori. Tai hämmentynyt.
Keskusteluyhteyksiä on yritettävä pitää yllä myös, ja varsinkin, eri mieltä olevien kanssa. Me olemme paljon muutakin kuin poliittiset mielipiteemme. Jokainen joka on omassa elämässään tekemisissä monenlaisten ihmisten kanssa tietää tämän, osaa suhteuttaa asioita eikä harrasta ylireagointeja. 
Toivon, että normaali suomen kieli riittää keskustellessa ja väitellessä. Sitä meille opetetaan päiväkodista alkaen, samoin kuin sitä, että pitää ottaa vastuu omista  sanomisistaan eikä hokea että tuokinsanoi ja ainaminua ja läppäläppä. 



3. Eikö Pride olekaan kaikille? 😢

Olen ajatellut, että sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien ajaminen on yksi niitä harvoja asioita, jossa voin olla täysin sydämin mukana. Nyt olen pettynyt.
Priden sisälläkin on alettu valita ja jakaa ihmisiä. Kaunis sateenkaarilippu ei riitä, vaan siihen on alettu lisätä väriä, viivaa tai merkkiä vähemmistöille vähemmistön sisällä. Edessä on loputon tehtävä. Mustalle ja ruskealle ihonvärille on omat raitansa, mutta missä viipyvät väriraidat muille ihmisihon väreille. Transihmisille on kolme eriväristä raitaa ja intersukupuolisille iso alue kuvioineen ja väreineen. Joku on jo pahoitellut, että vammaisia sukupuolivähemmistöjä ei ole huomioitu erikseen, mutta entä mielenterveysoireiset ja köyhät? Eikö aseksuaalisuus olekaan tärkeä vähemmistö? Lippua kuulemma muokataan edelleen. Nyt on päästy vasta alkuun. Huokaus...
Sateenkaari on kaunis toivon ja yhteisyyden symboli, jossa jokaisella värillä on merkityksensä: punainen tarkoittaa elämää, oranssi pitää yllä terveyttä, keltainen edustaa valoa, vihreä luontoa, sininen harmoniaa ja violetti henkisyyttä. Hieno yhdistelmä. 
Miksi se ei riitä?
Ketä nämä lokeroinnit ja eri vaiheissa olevat liput hyödyttävät?
Eikö pitänyt lisätä tasa-arvoa eikä korostaa eroja?


Eräs Mustilan arboretumin kivimaalauksista

En tahdo olla pelkästään negatiivinen ja haluaisin aina lopettaa blogikirjoitukseni hyväntahtoisesti. Siksi loppuun päivänkakkaroita.
Aloin jo laatia tasapainottavaa positiivisten asioiden jatkoa tälle harmituslistalleni. 



PS Kuten rasisteilla on omia salamerkkejään, numerosarjoja, kirjainyhdistelmiä ja kuvia (pesukarhu ei ole söpö eläin, vaan haukkumasana tummaihoisille jne), niin nuorisolla on alkuperäisestä muunnettuja sisältöjä emojeille. Siksi - varmuudeksi:
ensimmäinen emojini kertoo pelon maustamasta epäilystä, toinen huolestumisesta ja kolmas ihan vain surusta.


sunnuntai 2. heinäkuuta 2023

Kaksi kirjaa rakkaudesta

Luin juuri Jani Toivolan kirjan Rakkaudesta (2021). Joskus kesän alussa olen lukenut tanskalaisen Anne Cathrine Bomannin teoksen Agathe (2017) ja odottanut, milloin löytäisin sopivan näkökulman kirjoittaa siitä.
Nyt nämä kirjat alkoivat puhua toisilleen. Ne keskustelevat rakkauden kipeydestä, peloista ja elämästä selviytymisestä.
Keskustelun sävy on rehellinen ja arvokas. 



Anne Cathrine Bomann on tanskalainen psykologi ja kirjailija. Häneltä on julkaistu kolme romaania. Agathe on hänen esikoisteoksensa ja toistaiseksi ainoa suomennettu. 
Kirjan ulkoiset tapahtumat ovat pieniä, päähenkilön, 71-vuotiaan hartaasti eläkepäiviään odottavan, kyynistyneen psykiatrin sisäisessä liikehdinnässä sen sijaan tapahtuu iso muutos. Hän elää tylsää elämää, jossa ei odota keneltäkään mitään ja tuskin kuuntelee asiakkaittensa vuodatuksia. Hän ei halua ottaa enää yhtään uutta asiakasta, mutta eräs nainen, Agathe, ei anna periksi.
Agathen kanssa vietetty aika saa psykiatrin näkemään itsensä ja ympäristönsä uusin silmin. 


Pidän kirjan ydinkeskusteluna seuraavaa, jossa psykiatri on voittanut vastahakoisuutensa ja lähtenyt tapaamaan sihteerinsä miestä, joka makaa kuolinvuoteella. 

Hän irrotti otteensa, kun kuiva yskä pakotti hänet käpertymään kerälle. Ojensin hänelle lasin, ja hän joi hieman vettä. 
"Toivottavasti teille selviää, mitä pelkäätte", hän kähisi ja painautui tyynyihin. "Kaikki muu olisi hirvittävää tuhlausta."
Katsoin häntä ja kohautin olkapäitäni. Eikö valtaosa ollut tähänkin asti ollut tuhlausta? Kysyin silti:" Miten saa selville, mitä pelkää?"
"Minun kokemukseni mukaan", Thomas vastasi, ja hänen silmänsä painuivat umpeen, "kannattaa aloittaa siitä, mitä eniten toivoo."

Pelot hallitsevan yllättävän paljon meidän ihmisten elämää, vaikka usein esiin nostettu tunne on jokin muu, kuten viha, halveksunta ja välinpitämättömyys. Peitämme pelon ja häpeän, koska koemme ne niin pelottavina ja hävettävinä.

... mitä eniten toivoo. 
 




Jani Toivola on kirjailija, joka on tunnettu myös näyttelijänä, juontajana ja vihreiden entisenä kansanedustajana. Hän on ollut esillä mediassa kannanotoistaan seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksien puolesta ja kaipuustaan perheeseen ja isyyteen. 
Rakkaudesta on julkaistu 2021. Sen jälkeen on ilmestynyt 
Pantteri ja minä (2022), johon on koottu Toivolan sosiaalisessa mediassa julkaisemia kertomuksia elämästään kaksin pienen lapsensa kanssa. 
Olen lukenut Toivolan varhaisemmat teokset Musta tulee isona valkoinen (2016) ja Kirja tytölleni (2018), joissa hän pohtii elämää samalla tyylillä kuin Rakkaudesta-teoksessa. Pidän näiden kirjojen esseemäisestä, älykkäästä ja selkeästä tavasta tarkastella monimutkaisia asioita.
Huomasin kirjaston sivuilta, että Toivola on kirjoittanut myös lastenkirjoja, mikä onkin luonnollista, koska hän on antanut itsestään kuvan erittäin lapsirakkaana ihmisenä.

Toiveet ja pelot hallitsevat myös Toivolan ajatuksia.
Hän on valkoisen äidin kasvattama tummaihoinen homomies joka on pohtinut ihonväriään ja miehuuttaan koko elämänsä. Hän on kokenut erilaisuutta lapsesta asti ja pelännyt, ettei oppisi rakastamaan itseään ja toista ihmistä. 
Hän on nyt nelikymppinen, juuri koulutaipaleensa aloittaneen tytön isä. Rakkaussuhteita on ollut, mutta vielä ei ole löytynyt pysyvää kumppania.

Pidän Toivolan lapsiperhekuvauksista. Lapsi imee vanhemman voimat ja rajoittaa hänen elämäänsä, mutta on rakkainta mitä on. Toivola kiittää tytärtään siitä, että tämä on opettanut hänelle ylivoimaisesti eniten rakkaudesta.


Kaikissa muissa ihmissuhteissani olen tähän asti voinut aina tahtoessani tai tahtomattani valita etäisyyden, arkailun ja peittelyn. Tässä suhteessa sille ei ole tilaa. Kaikki nousee tai nostetaan pintaan, halusin sitä tai en. Ja silti kukaan ei lähde pois.    

Minun on pitänyt hyväksyä se, etten kohdannut elämäni rakkautta 25-vuotiaana. Vaikka rinnalle nyt asettuisi kuka tahansa, meidän tarinastamme ei enää voi tulla sitä tarinaa. Onneksi on niin monta mahdollista tarinaa, jotka voivat alkaa tästä hetkestä. 

 
Kiitos valoisuudesta, Jani Toivola! 

Kiitos siitäkin, että jaksoit olla eduskunnassa kahdeksan vuotta, kaikesta huolimatta. 

Vaikeinta lopulta olikin itsestään kiinni pitäminen. ettei kadottaisi itseään politiikan maailmaan: siihen tarinaan tai sen rooleihin ja vuorosanoihin. Niiden ulkopuolella oli hyvin vähän liikkumatilaa, eikä sivukäytävillä nuuskimisesta yleensä palkittu. Eduskunnan normit tuntuivat häkellyttävän tiukoilta ja vanhanaikaisilta, kuin olisin palannut takaisin yläasteen käytäville: uskallus ylittää annettuja rajoja vaati yksilöltä valtavaa ponnistelua ja rohkeutta, ja usein sitä seurasi ulkopuolisuuden tunne.
Kukaan ei kieltänyt olemasta oma itsensä, mutta mikään ympärillä ei siihen myöskään kannustanut. Toisilla on kyky selviytyä tällaisissa ympäristöissä, mutta minulle se oli alku itseni kadottamiselle. Vuosille, joiden keskellä olin vallanpitäjä ja samaan aikaan vallan alla.



Maija Laura Kauhanen, Ihmeköynnös

  No, onpas tässä virkistävä kirja, monella tapaa virkistävä, rehellinen, ei trendejä kumartava vaan kirjoittajan omaan tarinaan ja valintoi...