sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Paljon ruokaa lukijalle, ja mitä muuta Jenny Offill sanookaan


Tutkimukset ovat osoittaneet, että lukeminen on suunnaton haaste neurologiselle järjestelmälle. Eräässä psykiatrisessa julkaisussa väitettiin, että afrikkalaisten heimojen unentarve kasvaa sen jälkeen, kun heimon jäsenet ovat oppineet lukemaan. Ranskalaiset uskoivat vakaasti näihin teorioihin: toisen maailmansodan aikaan he jakoivat suurimmat ruoka-annokset niille, jotka tekivät raskasta fyysistä työtä, ja niille, joiden työhön kuului lukemista ja kirjoittamista. 

Eipä ihme, että on niin nälättänyt viime päivinä!

Äskeinen ote on Jenny Offillin romaanista Syvien pohdintojen jaosto. Takakannessa on ärsyttävästi kirjastoläpykkä  sellaisen arvion päällä, joka alkaa: "Näinä päivinä on melkeinpä mahdotonta keksiä romaanimuotoa uudelleen, mu..." No, minusta tämä on säeromaani, verse novel, mihin genreen vastikään tutustuin. Päiväkirjanomaisia fragmentteja päähenkilön elämästä ja ajatuksista, parisuhteen ja vanhemmuuden pohdintaa, otteita aiheesta, johon hän perehtyy työtehtävässään, kirjailijoiden ja tiedemiesten ajatuksia ja paljon muuta ilmavasti pikkukappalein. Kaiken fragmentaarisuuden sisällä kirjassa on myös selkeä juonitarina. 

Kirjan alku, ensimmäinen kappale: 
Sanoit, että antiloopeilla on kymmenkertaiseksi suurentava näkö. Olimme juuri tavanneet, tai sitten se oli pian sen jälkeen. Se mitä kerroit tarkoittaa, että kirkkaana yönä antiloopit saattavat nähdä Saturnuksen renkaat. 

Vilkaisen yleensä kirjasta alun ja lopun ja päättelen, kannattaako lukea. Minusta tämä alku on hieno. Mutta kun vilkaisin loppua, tiesin, että pitäisin kirjasta todella paljon. 
Tyttö ojentaa meille ryppyiset paperinsa ja ryntää juoksuun. Sinä jäät odottamaan minua. Katselemme, kun tyttäremme muuttuu yhä pienemmäksi. Vasta aikuisena valkenevat asioiden nimet. 

Kirjan kansi on minusta kauhea. Kaiken sekamelskan lisäksi vielä yhdessä noista läiskistä huonosti saksittu pätkä Guardianin arvostelusta: "Poikkeuksellinen romaani... Älä pyristele vastaan vaan lue." No mutta, ei tämän lukemiseen mitään vastarinnan voittamista tarvita. Helppo, soljuva teksti. 

Sanoinko jo, että kirjan teksti on todella kaunista! Vastakohta rumalle kannelle. Miksi nykyään törmää niin usein rumiin kansiin? Tekeekö joku kustannustoimistossa niitä sivutyönään? Tästäkään ei löydy tekijän nimeä. Meillä on taitavia kuvataiteilijoita työttöminä!

Kävin etsimässä tietoja Jenny Offillista: yliopiston opettaja Columbian yliopistossa New Yorkissa, kirjoittanut toisenkin romaanin ennen tätä ja neljä lastenkirjaa. Esikoisromaani
Last Things vaikuttaa hyvin kauniilta, luin siitä pätkiä, käsittelee lapsen suhtautumista äitinsä ilottomuuteen. Tekispä mieli lukea sekin. 

Kirjoittaminen on tehnyt nyt niin nälkäiseksi, että lähdenkin tästä syömään. 
Palailen lyhyiden kirja-arvosteluiden kanssa. Slimania, Itkosta, Knausgårdia ja Skiftesvikiä.  

Kävin vielä katselemassa toisten blogikirjoituksia tästä:
Lumiomenan Katja huomasi kiitellä myös suomentajaa Marianna Kurttoa (klik) Yhdyn kiitokseen.
Omppu Martin ihmetteli kehujen ketjuuntumista ja ylikehuja (klik)
Minäkin oudoksuin takakannen hehkuttelua - kimmeltävä elämän käsikirja, kirjallinen pommi, hah!
Suketus (klik) korostaa kepeänä kulkevan tekstin alla olevaa syvää ja vakavaa. Koin samoin. 

8 kommenttia:

  1. MM

    ettäs kehtaatkin kurkata kirjan loppusivuille ennen paneutumista! ;)
    Mie never, kuten tänäänkin todistin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, enhän miä sikaa säkissä - ei vaiskaan, en katso, jos tiedän, että juoni on kirjassa tärkeä. Ja yleensä katson vain loppuvirkkeen.

      Minusta alun ja lopun pitää olla myös yhteismitalliset. Jos alku on voimakas ja lopussa teksti vain hiipuu, niin minusta kirjailijan ei olisi pitänyt vielä jättää käsikirjoitusta, vaan antaa sille lisää aikaa. Joskus loppu on kuin kiireessä tehty solmu, löysä.

      Poista
  2. marjatta

    samoja ajatuksia kansista. olen tässä aika pakkomielteinen: jos kirja on hyvä ja kansi kauhea, paperoin sen ruskealla voimapaperilla lukemisen ajaksi.

    hyvä kansi on subjektiivinen juttu ja monille kansi on vain tekstin paketti, mutta kyllä hyvät kannet pystyvät, jos eivät nyt ihan tuplaamaan, niin kuitenkin vahvistamaan kirjan sisältöä.

    fontti, taitto, paperin sormituntuma, marginaalit, rivin pituus... kaikki tuo vaikuttaa lukemiseen. kesällä löysin hyönteisprofessorin kirjoittaman kirjan, jonka kanteen oli piirretty kaunis koppakuorianen. koppiksen takia oli pakko lukea kirja.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en mene ihan noin pitkälle, mutta kyllä huono kansi hyvässä kirjassa harmittaa.

      Tästä kirjakasasta, mitä minulla nyt on kirjastosta lainassa pidän Minna Rytisalon kirjan Rouva C. kannesta. Se on arvokas, kaunis ja rauhallinen. Jos kirja on myös sisältä hyvä, kuten luulen, saatan ostaa sitä montakin kappaletta joululahjaksi. Lahjaksi en antaisi kirjaa, jonka kansi on näin halju kuin tällä Offillin kirjalla.

      Erityisesti harmittaa se, että kirjojen päälliskansiinkin on alettu lätkiä kehuarvosteluja, liian suostuttelevaa ja kertakäyttöistä, muistuttaa lehtien kansia.

      Poista
  3. Hauska säetyyppinen bloggaus:) Samat fiilikset kirjan suhteen. Kansi on aika täynnä ameeboja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai,sinullahan on myös tosi hyvä blogikirjoitus tästä! Erityisesti pidin siitä, kun näit kirjan woodyallenmaisen newyorkilaisena. Pariskunta voisi tosiaan olla Allenin leffan älykköpari, joka vatvoo asioita kahviloissa perin pohjin. Nämä kirjoittavat toisilleen kirjeitä, oikeita kirjeitä.

      Ameeboja! Olisko siellä tekstissä joku kohta liittyen ameeboihin, vai näetkö kannen kuviot muutoin sellaisina? Nyt pitää ryhtyä pläräämään.

      Minusta ne huomiot lapsesta ovat kirjassa tosi hauskoja. Vauva joka laittaa molemmat jalkansa samaan potkupuvun lahkeeseen ja odottaa juonikkaana vanhempien huomaavan sen. Tämä on visuaalisesti hyvä kuvaus, ja totta. Pienikin lapsi kokee olevansa osa perhettä ja haluaa osallistua oman huumorintajunsa kautta, olen todennut sen monesti.

      Poista
  4. Tässäpä ilmoittautuu toinen lopun kurkistelija, etenkin jos teos herättää alun jälkeen epäilyksiä...

    Jäin pohtimaan kannen merkitystä. Heti kättelyssä olisin liputtanut vain sisällön puolesta, mutta on ollut harvakseltaan tapauksia, jolloin kansi on herättänyt halun tutustua itse teokseen. Kaunis kansi ja etenkin sisältöä vastaava sellainen on suuri lisäbonus lukunautinnolle, kuten esim. Risto Isomäen Viiden meren kansan Jussi Karjalaisen "käsialaa" oleva. Elina Warsta tuottaa myös laadukasta, silmäniloksi olevaa jälkeä:)

    Maukkaita välipaloja, lukuiloa ja mainiota alkanutta viikkoa:)

    VastaaPoista
  5. Juu, loppu kertoo paljon.
    Luin hiljattain tosi onnistuneen lopun, se on Knausgårdin vastikään suomennetussa esikoisromaanissa Poissa päiväjärjestyksestä.
    Loppulause on niin tärkeä.

    Kävin katselemassa kuvia Viiden meren kansan kannesta. Kyllä, samaa mieltä, se on kaunis. Yksi kauneimpia, mitä nyt tulee mieleeni on Aki Ollikaisen Nälkävuosi-romaanin kansi ja kirjan muu graafinen suunnittelu. Se on Elina Warstan työtä.

    Kiitos, samoin sinulle!

    VastaaPoista

Kolmanteen ja neljänteen polveen...

Kuvassa vasemmalla maamies isäni, kausipalkollinen Anni, ryhdikäs Mamma ja lempeä Pappa, minä Papan edessä 3-vuotiaana ja viimeisenä oikeall...