Pientä matkailua, makuelämyksiä ja kirjoja (tietenkin)

Paimio 14.5.2024, Kuva: Ume

Edellisviikonloppuna kävimme Turussa kyläilemässä. Olimme siellä heillä syksyllä käydessämme retkeilemässä Paimiossa, ja huomasin polun varrella viitan entiseen tuberkuloosiparantolaan. Oi, olispa kiva mennä tuonne joskus, huokaisin, ja - ihmeellistä - joulutontut kuulivat sieltä metsästä toiveeni ja saimme mieheni kanssa lahjaksi tutustumiskierroksen, joka toteutettiin nyt kauniina kevätpäivänä. Pääsimme kivassa seurassa opastetulle kierrokselle kuulemaan, mitä kolmikymppiset nuoret suunnittelijat Aino ja Alvar Aalto olivat ajatelleet tätä parantolaa suunnitellessaan ja näkemään, miltä nykyään museona toimivassa rakennuksessa näyttää.

Aallon arkkitehtitoimisto voitti vuonna 1928 järjestetyn suunnittelukilpailun ja funkkistyylinen rakennus ympäristöineen oli valmis vuonna 1933. Periaatteena oli, että sairaala itsessään olisi parantava elementti. 

Paimio 14.5.2024, Kuva:Ume

Kun rakennus tulee näkyviin mäntymetsän keskeltä, ensimmäisenä ihastuu sen kokoon ja puhtaaseen valkoisuuteen.
Vaaleus jatkuu sisällä, pääväreinä käytävillä ovat valkoinen ja auringon keltainen.
Eri kerrokset on maalattu erilaisin kirkkain värein. Potilaspaikkoja on parisataa.
Muodot sisätiloissa ovat sileitä ja pyöreitä, jolloin pöly ei tartu niihin kuten tarttuisi nurkkiin, koloihin ja koukeroihin. Jopa vaatekaapit ovat pyöreitä ja ovenkahvat renkaan muotoisia, mistä on sekin etu, että vaatteet eivät tartu niihin kuten suorana sojottaviin kahvoihin. Bakteerien uskottiin pesivän erityisesti pölyssä.

Artek valmistaa edelleen samoja huonekaluja, joita on ensimmäiseksi suunniteltu Paimion parantolaan, mm. vanerista taivutettuja istuimia. Kuuluisa Paimio-tuoli on suunniteltu niin, että siinä istuessa keuhkot saavat mahdollisimman paljon happea.  

Paimio 14.5.2024, Kuva: Ume

Potilaat asuivat parantoloissa kuukausia. Parannuskeinoja olivat yleensä vain puhtaus, väljä asuminen, raikas ilma, ravitseva ruoka ja maltillinen liikunta, lääkkeinä kuumelääkettä ja yskänlääkkeitä. Radikaaleimmiksi hoidoiksi kehitettiin typetyshoito ja keuhkon osien poistoja.
Aterioiden välillä potilaat vietiin sängyissään lepäilemään kattoterassille useampaan otteeseen päivittäin, talvella turkisvuorisissa makuupusseissa. Makuuterassilla oli - on edelleen yli sadan petitilan edessä - mäntyjä isoissa ruukuissa. Potilalle järjestettiin elokuvaesityksiä ja konsertteja, joihin he osallistuivat kuntonsa mukaan. Hyvässä kunnossa olevat potilaat lukivat kirjastossa, tekivät potilaslehteä, harjoittelivat näytelmiä, tekivät ohjelmaa parantolan omaan keskusradioon ja ulkoilivat lähimaastossa, "lumpustelivatkin", mitä termiä käytettiin romanttisesta seurustelusta. Metsälampi on nimetty Lemmenlammeksi.

Olosuhteet olivat parhaat mahdolliset paranemiselle, mutta tietenkään kaikkia ei pystytty näillä menetelmillä auttamaan. Ruumiita säilytettiin alueen ruumiskellarissa siihen asti, että niitä ehdittiin tulla hakemaan menehtyneiden kotipaikkakunnille.
 
Alueella on myös hoitajien sekä lääkäreitten asunnot, oma vedenpumppaamo ja puhdistuslaitos. Aallot suunnittelivat kaiken kaikkiaan yhdeksän rakennusta parantola-alueelle. 

Paimio 4.5. 2024, Kuva:Ume

Paimion parantola oli ensimmäinen rakennus Suomessa, johon tehtiin maisemahissi. Hissistä avautui näkymä mäntymetsään. 

Menneestä muistuttava asia on sylkykupit, joille on ollut myös oma erityinen hissinsä. Sinne saattoi laittaa kupin sisältöineen ja hissi vei kupit puhdistettaviksi.
Ihmisillä oli ennen tapana syljeksiä sinne tänne, tekeväthän jotkut sitä vieläkin, ja julkisissa tiloissa oli kieltoja lattioille syljeskelemisestä. Tuberkuloosi on tarttuva tauti, joten hygienia on ollut sen hoidossa erittäin tärkeää. 

Hienompi versio sylkykupista

Paimio 4.5.2024, Kuva Ume

Retken jälkeen meitä odotti maukas espanjalainen koti-illallinen, mikä sekin kuului tonttujen lahjakokonaisuuteen: alkupaloina tapasvati, pil pil -katkaravut ja patatas bravas kaksine kastikkeineen, pääruokana kanaa ja paellaa, hyvää viiniä tietenkin ja jälkiruokana kahvi ja sitruunatorttu. Söimme pitkään... ah, kyllä maistui.  

Me syömme arkena yksinkertaisesti, joten "fine dining" on kivaa joskus, eikä meillä ruuat jäähtyneet kuten isoilla, hienoilla illallisilla, joitten pienten annosten jälkeen on mentävä hampurilaiselle. 
Tässä muistuu mieleeni Anna-Leena Härkösen kolumni, jossa hän ihmetteli gourmet-ravintolan alkupaloina tarjottuja friteerattua jäkälää ja punajuuripölyä. Härkönen oli tehnyt kotiin päästyä itselleen meetvurstileivän.

Tällä reissulla mukanani oli Tomi Norhan romaani Naarasperho. 
Miten joku voikin kirjoittaa niin vanhanaikaisen kauniisti...

Puutarhan kukkaloisto levittäytyy Ellin eteen koko runsaudessaan. Taffelipiano soi, linnut laulavat, perhoset joko lentelevät tai pysyvät paikoillaan, niin kuin luonto on kullekin määrännyt. Tässä on kesä, Elli ajattelee. Tässä on kesän korkein kohta, tämän ylemmäs ei suvi tällaista ihmispiikaa päästä.

Tämä pienenä maistiaisena. Kirjoitan kirjasta lisää kunhan palaan ja palaudun Tarton reissusta, jonne olemme lähtökuopissa. 
Kohti uusia seikkailuja ja lomalle lompsis, ne hyvät kuluneet sanonnat.
Olen kuullut sanottavan, että eihän eläkeläinen tarvitse lomaa, koska on aina lomalla. Asia on aivan päinvastoin: eläkeläisellä on niin paljon arkea, että hän se vasta lomaa tarvitseekin.
Matkalukemiseksi otan kaksi pienoisromaania, jotka vaikuttavat kiinnostavalta luettavalta: Vigdis Hjorth, Toisto ja Amélie Nothomb, First Blood.
Aina pitää olla lukemista, vaikka nautin myös, ja ensisijaisesti tietysti, ihmisten ja paikkojen katselemisesta matkoilla, ja ihmeesti meillä myös riittää juteltavaa matkakumppanini kanssa, vaikka olemme olleet yhdessä jo lähes viisikymmentä vuotta.  

Mille Iiu Susiraja sanoo ei?

 

No, 2017
Ei
Nej

Kävin katsomassa Iiu Susirajan laajan näyttelyn Ei mikään helppo nakki/ Inte så klart som korvspad/ No Piece of Cake Wäinö Aaltosen museossa Turussa.
Susiraja on valokuva- ja videotaiteilija, mutta on tehnyt myös veistoksia, installaatioita ja piirroksia, joita kaikkia on esillä tässä näyttelyssä (enää kaksi päivää, 12.5. asti). Tyyli on surrealistinen.
 
Susiraja on usein itse teoksissaan jonkin tutun esineen kanssa, jota hänen esittämänsä hahmo käyttää absurdilla tavalla. Kuvauspaikkana on kodikas kotimiljöö, joissain kuvissa myös hotellihuone tai studio.
 
Kuvien naishahmo on täysin ilmeetön, ellei sitten hieman kyllästyneen tai välinpitämättömän näköinen. Kuvat eivät ole edustavia muotokuvia tai söpöileviä selfieitä. Kyse on jostain aivan muusta. 
Näyttelyn todella hauska ja ilkikurinen nimi haastaa pohtimaan kuvien merkitystä. 

Sinä hautaat sydämeni maahan minun miettiessäni
minkä arvoisia olemme, 2012
Du begraver hjärtan i marken medan jag funderar
på hur värdefulla vi är
You Bury Hearts in the Ground While I Wonder
What We Are Worth

Teosten nimet ovat Susirajan töissä tärkeitä. Ne tuovat usein kuvaan jotain aivan uutta, huumoria, uuden sävyn tai kokonaan uuden näkökulman.
Varhaisemmissa kuvissa teksti on ensin suomeksi, sitten ruotsiksi ja lopuksi englanniksi, uudemmissa englanninkieli on ensin, mikä onkin järkevää, koska Susiraja on menestynyt maailmalla isosti. Viimeksi hänen töitään nähtiin ennen Turun näyttelyä MoMassa New Yorkissa. 

Goodbye Playboy Cover, 2018
Hyvästi Playboyn kansi
Farväl Playboys omslag

Happy Bride, 2017
Iloinen morsian
Glada bruden

Susiraja tarkastelee naisen roolia mustalla huumorilla ja ironisesti, usein ikonisia naiskuvia karnevalisoiden. 

Hot Mona, 2023
Kuuma Mona
Heta Mona

Kuvat nostavat tarkasteltaviksi kauneusihanteita, seksuaalisuutta ja kotitöitä. Monissa töissä esineitä on työnnetty jalkoväliin jotenkin lapsenomaisen viattomasti. Miesten paitapaketit riippuvat rintojen alta ja tennissukat riippuvat ihosta jeesusteipillä kiinnitettyinä. 

Näyttelyssä on videoalue jossa on isoja videonäyttöjä limittäin niin, että samassa tilassa voi katsella useampia lyhyitä videoita peräkkäin tai limittäin miten haluaa. Eräässä videossa naishahmo saapuu alusvaatteissaan sängylle, jossa on lasten autoleikkien pikkuauto, joku upea merkki. Nainen tarttuu autoon ja hyväilee sillä itseään kaikkialta ylävartalosta kuin rakastaja, vie lopuksi auton beessien pikkuhousujensa sisään ja poistuu.

Zoo, 2021
Eläintarha
Zoo

Saint of Housework, 2024
Kotitöiden pyhimys/ Hemarbetets helgon
(veistosrivin ensimmäinen teos)

Kehollisuus Susirajan teoksissa on vahvasti läsnä, varsinkin myöhemmissä, joissa hänen painonsa on lisääntynyt niin paljon, että ne tuovat mieleeni toisenlaisen kehokertomuksen, omaa anorektista kehoaan kuvanneen norjalaisen Lene Marie Fossenin valokuvat. Fossen (1986– 2019) sairasti anorek­siaa kymmenvuotiaasta saakka. 
Molempien naisten kuvat kertovat ihmisen painosta, joka ei ole valinta, kuten monesti virheellisesti ajatellaan, vaan ominaisuus, johon puuttuminen ei ole mikään helppo nakki.

Voimanainen, 2011
Styrkekvinnan
Strongwoman

Meat Model, 2020
Lihamalli
Köttmodel

Kuva, jossa ylipainoinen nainen on läntännyt suklaatuutin ylöskohotetuille kasvoilleen tekee minut jostain syystä hyvin surulliseksi. Koen kuvassa itseinhoa. Siinä ei sanota uhmaten pitäkää tunkkinne, vaan koetaan ahdistusta omasta herkuttelunhalusta. Hauska nimi Yksisarvinen ei muuta kuvan tunnelmaa.
Eräässä toisessa kuvassa nainen löhöää nojatuolissa nakit kohotettuina molemmissa käsissään. Siinä kuva ei ole niin rankka, mutta nimi sisältää itseironiaa ja  moitetta. Vai sisältääkö - Himojen matriarkka? Sama tilanne on myös yhdellä videolla. Siinä nainen kieputtaa nakkeja vinhasti ilmassa porakoneitten kuin pyssyjen päissä ja nimi tuo nyt hauskuuden - videon nimi on John Wayne.

Unicorn - Chocolate,  2017
Yksisarvinen - suklaa
Enhöring - choklad

   

Matriarch of Desires, 2022
Himojen matriarkka
Begärens matriark

Osa videosarjaa

Mille kaikelle Iiu Susiraja sanoo EI ja mille hän näyttää keskaria? 

Hyvä näyttely, koska pisti miettimään. 

Killjoy, 2023
Ilonpilaaja/Glädjedödare 

Rakennettua tunnetta, 2014
Uppbygd känsla
Constructed Feeling

Jotain muutakin kulttuuria tuli Turun reissulla koetuksi, siitä tulossa oma juttunsa...

Kertokaa, oletteko nähneet Susirajan töitä ja miten koette ne. 

Minä näin näin.  

Sunjeev Sahota, China Room

 

Ottaessani kuvaa Sunjeev Sahotan romaanista olohuoneen pöydällä huomasin, että siinä vieressä maljakossahan on minulle kuvausrekvisiittaa; ruusujen väri oli täsmälleen sama kuin kirjan kannen oranssina hohtava kuu.
Ruusun lehti peittää kuvassani harmillisesti kirjailija Kamila Shamsien kehuista sanan "read". Hänestä kollegan China Room on upeaa ja mukaansatempaavaa luettavaa. Olen samaa mieltä. 

Kirjassa on monta muistelun tasoa, mikä tekee rakenteesta kiinnostavan.

Keski-ikäinen intialaistaustainen mieshenkilö on tullut huolestuneena tapaamaan jalkaleikkauksesta toipuvaa vanhaa isäänsä. Hän tuijottaa seinälle ripustettuja perhekuvia, joista varsinkin yksi kuva vangitsee hänen huomionsa. Siinä on hän itse parkuvana vauvana isoisoäitinsä sylissä, Vanhus on tullut Intiasta asti Englantiin tapaamaan suvun uutta perheenjäsentä.
Mies alkaa muistella vierailuaan sukunsa juurille 18-vuotiaana huumeaddiktiosta toipuvana, hämmentyneenä brittinuorukaisena. 

Sukulaisperhe ottaa brittipojan vastahakoisesti hoiviinsa ja pian hän muuttaakin suvun hylätylle maatilalle tervehtymään ja etsimään itseään. Talossa poikkeilevat kyläläiset tietävät kertoa, että erääseen talon huoneista liittyy tarina morsiamesta, pojan verisukulaisesta. Tämä huone on lukittu ja paljastuu sinne murtauduttua tyrmän tapaiseksi. 
Nuori mies alkaa ymmärtää, että on ollut muitakin vaikeita aikoja ja muitakin kärsimyksiä kuin hänen hikoilunsa ja tärinänsä. Hän on pienestä pitäen vaiennut kohtaamastaan syrjinnästä, koska on huomannut, että niin perheessä tehdään. Kasvojen säilyttäminen on käynyt kuitenkin raskaaksi ajan mittaan niin pojalle kuin myös arvokkuudestaan kiinni pitävälle kauppiasisälle. He ovat kaupungin ainoa siirtolaisperhe.
Tuoko kesä hiljaisuudessa ja omien juurien selvittely pojalle, kirjan kertojalle, rauhan?

Isoisoäidin tarina kulkee nuoren miehen tarinan rinnalla. 
Eletään 1920-luvun loppua ja taustalla on menossa Intian itsenäistymiseen liittyvää liikehdintää. Niistä 15-vuotias Mehar Kaur ei tiedä paljon mitään.
Hän on yksi kolmesta miniästä, jotka on tuotu taloon yhtä aikaa. Tytöt viettävät töiltä liikenevän ajan yhteisessä makuusopessaan, jossa he myös laittavat ruokaa. Huoneelle on annettu nimi "china room", posliinihuone, koska anoppi Mai säilyttää siellä hienoa kapioastiastoaan. Anoppi hakee tyttöjä yhteistilasta vuorollaan siitettäviksi siihen tarkoitukseen varattuun ikkunattomaan huoneeseen.
Mehar voi vain toivoa, että hänelle valittu aviomies olisi sellainen jota hän voisi rakastaa, kun vain saisi nähdä hänet ja viettää hänen kanssaan enemmänkin aikaa kuin muutaman tovin pimeässä kopissa pää tavan mukaan sivuun kääntyneenä.
Päivisin miniät rehkivät monenlaisissa talon töissä, kuten  pojatkin, joiden odotetaan saavan aikaan perillisen. 
Mehar koettaa saada vaivihkaa selvää, kuka miehistä on hänen aviomiehensä. Hän kuuntelee ääniä ja tarkkailee käsiä ja jalkoja, kun hänet on kutsuttu huntu kasvoilla kaatamaan teetä Maille ja tämän pojille.
Mai ilmoittaa suorasanaisesti, ettei Meharin ole tarpeen tuntea miestään, vain tehdä tehtävänsä ja että hän saa myös olla tyytyväinen, ettei talossa ole appiukkoa käpälöimässä öisin "omaisuuttaan".
No, 15-vuotias saattaa olla kapinoiva ja romantiikannälkäinen ja aivan varmasti hän noissa oloissa kaipaa myös vapautta. Pojilla, jotka saavat sentään katsella heille valittuja morsiamia, vaikkakin peitetysti puettuina, saattaa myös olla omia mielipiteitä. 
Lukija seuraa henkeä pidättäen tragedian kehittymistä toivoen parasta ja peläten pahinta.

Entisajan yhteisössä oli erittäin vaikea vaalia minkäänlaisia omia haaveita, koska visusti omissa tehtävissään kulkevat perheenjäsenet myös tarkkailivat toisiaan, juonittelivat ja liittoutuivat keskenään. 
Saman saa kokea myös kertoja vuosikymmeniä myöhemmin Intian kesänään. Hän ystävystyy muutamien ympäristöstään poikkeavien ihmisten, erityisesti erään itseään paljon vanhemman naisopettajan, kanssa ja heti kylällä juorutaan hänen suhteensa laadusta. 
A  scandal, that was all these people wanted, some easy story that they could loop around a person's neck, and lynch them with. 

Pidän tämän kirjan yhteisöllisen kulttuurin kritiikistä. Länsimaisessa yksinäisyyttä lisäävässä yksilökulttuurissa saatetaan puhua haaveksuvasti itämaisten kulttuurien isoista perheistä, jossa kaikista pidetään huolta. Näihin asetelmiin liittyy kuitenkin paljon alistusta ja vaatimuksia. 
Olen katsellut amerikkalaista sarjaa "90 päivää morsiamena", josta saa hyvän käsityksen siitä, miten avioliittoon eri puolilla maailmaa suhtaudutaan. Me kuulumme Suomessa kulttuuriseen vähemmistöön, jossa parisuhde  on kahden kauppa. Intiassa nainen liittyy avioliitossa miehen perheeseen myös nykyään, usein konkreettisesti muuttamalla samaan talouteen anopin määräysvallan alle. Tärkeää on, että perhettä ei häväistä. Kaikki mitä yksi perheessä tekee koetaan koko perheen kunniaksi tai häpeäksi.  

Pidän kirjan tunnelmakuvauksista ja kuvakielestä. 
Night came all at once, like a cupboard door shutting, and I heaved out a charpoy, its frame cracked and loose and showing signs of woodworm, its weave so slack that it was more hammock than bed. 
Yö tuli yhtäkkiä kuin kaapin ovi sulkeutuisi... kaunis kielikuva, jollaisia Sahotalla on paljon.
Kirjassa on lukuisia intialaiseen kulttuuriin kuuluvia sanoja, kuten charpoy - hetekan tapainen punottu laveri, chunni - huivi, salwar - löyhät housut, roti - leipä jne. Yleensä en lukiessa tarkista sanoja, mutta näitä oli kiinnostavaa tutkia. 

Pidän kahden aivan erilaisen tarinan yhdistelmästä. Miehen elämäntarina on autofiktiotyylistä omien tunteiden selvittelyä ja nuoren morsiamen tarina on kuin balladi.  
Pidän siitä, miten nämä tarinat yhdistyvät ja eri aikakaudet käyvät keskustelua. Ihmisten luokkaerot näkyvät niin vuonna 1929 köyhien tyttöjen ollessa eläinten asemassa intialaisessa perheessä kuin vuonna 1999, jolloin nuori länsimainen mies taistelee samassa talossa irti heroiinista ja vuonna 2019, jolloin sama mies parikymmentä vuotta vanhempana katselee valokuvasta isoisoäitiään ja muistaa nuorena sukutalosta löytämänsä lukitun vankihuoneen. China room?   

Nelikymppisen Sunjeev Sahotan isänpuoleiset isovanhemmat ovat tulleet Englantiin Punjabista. Kirjan tarina on saanut inspiraatiota Sahotan omasta perhehistoriasta.

Yllätykseni on suuri, kun näen kuvan
kirjan lopussa. Vanha Mehar ja
lapsenlapsenlapsi!

Sunjeev Sahota ehti 18-vuotiaaksi ennen kuin luki ensimmäisen romaaninsa, Salman Rushdien kirjan Midnight Children. Hän oli läpäissyt koulun kirjallisuuden kurssin lukemalla pari näytelmää ja runoja. Hän oli myös juuri aloittamassa matematiikan opintojaan ja suunnitteli aivan muuta kuin kirjailijan uraa. Rushdie innoitti häntä kuitenkin paitsi lukemaan lisää monen kirjailijan teoksia niin myös kirjoittamaan itse yhteiskunnallisia romaaneja. 
Sahotan ensimmäinen romaani pakistanilaisbrittiläisestä itsemurhapommittajasta kertova Ours Are the Streets ilmestyi  2011 ja toinen laittomista maahanmuutajista kertova The Year of the Runaways vuonna 2015. Jälkimmäisestä Sahota on saanut useita palkintoja. 
Nykyään Sahota on yliopiston kirjallisuuden opettaja. Työ vakuutusyhtiössä jäi lyhyeksi, kun mies löysi kirjallisuuden. 
Sahotan kirjoja ei ole suomennettu, en tajua miksi. 

China Room nostaa mieleeni hurjan turkkilaisen elokuvan Yol (suom. Tie), jonka olen nähnyt muinoin Kuhmon kansalaisopiston elokuvakerhossa.
Elokuvan käsikirjoittanut kurdi Yilmaz Güney vietti suuren osan elämästään vankilassa poliittisena vankina. Hän pyysi vankitovereitaan pitämään kirjaa viikon mittaisen vankilomansa aikaisista kokemuksista ja valitsi niistä viisi elokuvaan, jossa kuvataan sotilasdiktatuuria ja väkivaltaisia perinteitä. Muistan näistä episodeista vain yhden, joka järkytti minua perin pohjin ja uurtui ikuisesti mieleeni.
Nuori vaimo oli mukamas pettänyt miestään, koska ei ollut peittänyt kasvojaan ja joku vieras mies oli nähnyt ne. Hänet teljettiin ketjulla kylmään navettaan odottamaan miestään, jonka oli sitten toimittava perinteen mukaan ja kannettava vankeudessa heikentynyt vaimonsa paleltumaan vuorille ohuissa juhlavaatteissa. Kuvitelkaa tämä elokuvassa, luettunakin se on karmea.  
China Room tuo mieleeni samaa kauhua kuin tuo elokuva. Ruohonjuuritason raakuus on onneksi vähentynyt maailmassa sivistyksen myötä, kun tieto on voittanut ikivanhat perinteet. 
  

PS
Innostuin lukemaan tämän kirjan luettuani Elegian kirjoituksen Naiset synnytyskoneina. (klik)