perjantai 13. elokuuta 2021

Tove Ditlevsen, Lapselle on tehty pahaa


Vanhat kirjan kannet olivat usein yksinkertaisia, vain kaunis pinta, ei tekstejä. Tähän on piirretty lisäksi taitettu kukka.
Tanskalainen
Tove Ditlevsen (1917 - 1976) kirjoitti esikoisromaaninsa Man gjorde et barn fortraed vuonna 1941 julkaistuaan sitä ennen kaksi runokokoelmaa. Kirjan suomalainen nimi noudattaa alkuperäistä, Lapselle on tehty pahaa, 1950. Suomentaja on Yrjö Korhonen.

Nimi kertoo mistä on kysymys. Kyllä, lapsen hyväksikäytöstä, ja osuvasti myös sen, että lapsena seksuaalisen pahoinpitelyn kohteeksi joutuneesta tuntuu aikuisena, kun syy pahaan oloon on selvinnyt, että sen kauhun on kokenut joku toinen, vieras lapsi, jonka hän on kerran tuntenut.

Kirsten Worm on huolehtivien työväenluokkaisten vanhempien vielä kotonaan asuva nuori nainen. Päättelen, että eletään ensimmäisen maailmansodan jälkeistä aikaa. Kirsten  on kohdannut miehen, Jörgenin, josta pitää, mutta ei pysty tuomaan häntä kotiinsa, vaikka tietää, että aina huolissaan olevat vanhemmat iloitsisivat tietäessään, että hänellä on kunnollinen poikaystävä. Vanhempien ja Kirstenin välit ovat etäiset. He ovat kaikki avuttomia ja kykenemättömiä lähestymään toisiaan. 

Jokin oli hullusti, mutta hän ei tiennyt,  mikä se oli. Hän tiesi vain, että hänen ruumiissaan oli kuume, hän kaipasi elämää. Hän istui mielellään "Sisiliassa" Jörgenin ja Ninan ja Egonin kanssa juomassa porteria ja limonaadia. Hän tunsi mielihyvää tanssiessaan Jörgenin kanssa ja tuntiessaan hänen laihojen sormiensa liukuvan pitkin selkärankaansa. Hän tiesi, että oli olemassa jotain muuta, syvempää iloa, puhtaampaa, mutta hänen sydämensä oli niin levoton ja hänen yhdeksäntoistavuotiaan sielunsa yllä häilyi varjo, jonka syytä hän ei tiennyt. 

Varjo on se, että Kirsten kavahtaa seksuaalista lähestymistä. Jörgenin halua viestivä katse pelästyttää ja tuo muiston jostain kauhistuttavasta. Kuitenkin hän haluaa olla Jörgenin kanssa, vaikka tietää, että "se tärkein" puuttuu.
Hän tunsi itsensä niin äärettömän yksinäiseksi. Ei ollut yhtään miestä, jonka olkapäätä vasten olisi voinut painaa päänsä ja tuntea itsensä turvalliseksi. Ei ollut mitään turvaa miehen läheisyydessä. Oli vain himoa ja tuskaa.

Kirstenin ongelma alkaa selvitä, kun hänen työpaikalleen kirjapainoon tulee uusi työntekijä, vanhempi mies, jonka tapa lähestyä äänettömästi epävarmoin askelin saa hänet varuilleen ja nostaa alitajunnasta jotain unohtunutta. Vaaran tunne kulkee hänen lävitseen, mutta hän puistelee sen pois. Seuraavaksi hän säpsähtää miehen pitkiä valkoisia sormia ja kohottaa katseensa tämän kasvoihin, jotka ensin tuntuvat oudosti tutuilta ja sitten kohta vierailta. Vanhemmille miehen nimi ei sano mitään. Kirsten tuntee olonsa pettyneeksi, Miten hän olisikaan voinut lapsena tavata tätä miestä, ylihuolehtiva äitihän vahti hänen joka askeltaan.   

Muistot tilanteista, joissa Kirsten on lapsena kauhistunut kenen tahansa vieraan miehen kasvojen tullessa lähelle alkavat nousta pintaan ja painajaisunet johdattavat häntä eteenpäin.
Siis jo silloin, hän ajatteli, ja silloin olin seitsenvuotias. Olenko elänyt jo kerran aikaisemmin vai onko mahdollista, että seitsenvuotias lapsi -?  Tässä ajatukset vaikenivat, kuten aina. Tässä oli syvä, tiheä pimeys, läpitunkematon. 

Kirsten tietää, että hänen on pakko uskaltaa selvittää salaisuutensa oman elämänsä ja vierellään pysyneen Jörgenin elämän vuoksi. Mikä mies Emanuel Schultz oikein on? Miksi tämä tulee hänen painajaisiinsa? Kirsten järjestää tapaamisen.
Silloin revittiin pois se verho, jonka läpi hän oli jo puoliksi tunkeutunut. Silloin hän näki kaiken - ja huusi. Silloin hän eli kaiken uudelleen ja painoi rystyset suuhunsa tukahduttaakseen huudot, jotka kohosivat hänen kurkkuunsa. 

Kirstenin huutaessa mies kääntyy kylmänä pois ja miettii, että jaahas tällaiset asiat jäävät muistiin. Hän oli pelännyt kolmivuotiaaseen kajotessaan, että seuraavana päivänä äiti ja poliisi tulisivat, mutta mitään ei ollut tapahtunut. Nuori luotettava pyhäkoulunopettaja jatkoi oheiskasvattajana.
Hän oli saanut saatella pienen rakkautensa kohteen kotiin ilman epäilyn häivää,  eikä tämä ollut valittanut asiasta. Hänen olisi pitänyt - silloin, ei nyt enää. 

Tämä on siis mahdollista, hän ajatteli. Vuosilla ei ole  mitään merkitystä. Lapsi ei kuole, sitä ei käännetä ylösalaisin kuin koteloa, josta täysikasvuinen ihminen astuu esiin. Se jatkaa elämäänsä eristettynä johonkin ihmisessä ja voi milloin tahansa sukeltautua esiin. Eloisana. Tuorein muistoin. Ne huudot tulivat kuusitoista vuotta liian myöhän. 
Lapsi ei ollut huutanut. 


Kristen kuuntelee miehen selittelyä siitä, miten aivan hyvin voi rakastua lapseen, koska lapsessa on jotain niin esteettistä.
Hän selittää itseään kuin varas, joka kaikesta huolimatta on ylpeä siitä mitä tekee ja pitää sitä mielenkiintoisena. Hän on pelännyt vain ilmiantoa eikä hän vieläkään välitä lapsesta, vain itsestään. 


Tahdoin vain vähän leikkiä kanssanne. 

Hänen äänensä sameni: - Te olitte niin pieni, ja teillä oli pieni, lyhyt, sininen hame. Teidän pienet kiinteät jalkanne - 

Emanuel selittää, miten lapsen viaton luottavaisuus voittaa hänen kaltaisellaan aikuisen naisen laskelmoivuuden ja miten ihme ja paratiisi toteutuu, kun pieni lapsi käsittää sellaista mitä ei saisi käsittää, kun saa aukaista kukannupun ja murskata terälehdet. Luonnonvastaista, no juu, mutta eihän sille mitään voi, kun on sellainen kuin on. 

Ditlevsen on kuvannut pedofiliatapauksen tarkkanäköisesti ja läheltä. Ei kai vain... Hänen oma elämänsä oli onneton ja päättyi itsemurhaan.
Ditlevsenin elämäkertatrilogian ensimmäinen osa on hiljattain ilmestynyt suomeksi Katriina Huttusen suomentamana. Toivottavasti kaikki osat suomennetaan. 

Ajankuva ja yhteiskuntaluokkien kuvaus ovat Ditlevsenin vahvuuksia.
Kirstenin silmin hän arvostelee ja armahtaa, ei pedofiiliä, mutta muita, joita on katsonut arvostellen. Kirsten aikuistuu.
Hän löytää säälin tunteen vanhempiaan kohtaan, jotka ovat yhtä tietämättömiä ja lannistettuja kuin hän itsekin on. 

- Mikä isänne on? kysyy johtaja kohteliaasti. - Työläinen? Vai niin, jaahah, luulen, ettemme voi käyttää teitä mihinkään. Lisäksi: te olette ilmeisesti niitä, joiden pitää elää palkallaan, me etsimme hyvästä perheestä olevaa nuorta tyttöä, joka vain tahtoo ansaita vähän taskurahoja. 

Vanhempien vallasta lapsiinsa Kirsten toteaa, että nämä voivat vahingossa vaikka lyödä lapsensa kuoliaaksi eikä heitä voida siitä rangaista.
Että olisi tuomioistuin vanhempia varten oli ennenkuulumaton ajatus, aivan liian rohkea juolahtamaan heidän mieleensä. 

Köyhälistön lapset elävät ahtaasti ja saavat liiankin pieninä todistaa aikuisten intiimiasioita ja rankkoja riitoja. Elokuvissa ja viikkolehdissä he taas tapaavat täydellisen sliipatun sankarin ja sankarittaren joka naisellisesti pää taaksepäin taipuneena antautuu romanttiselle viettelijälleen. Näistä kahdesta he rakentavat itselleen mallin.
Kumppani on löydyttävä samasta yhteiskuntaluokasta tai kauniilla työläistytöllä joskus selkeästi ylempää. Luokkaerot määräävät elämän. 

Tanssiravintola on paheiden pesä, josta nuoria varoitellaan.   
Kaikki oli yhtä lainehtivaa ihmismerta. Nämä ihmiset olivat kokoontuneet sinne sattumalta ja tiheään toisiinsa  sulloutuneina hengittivät toistensa kasvoihin. Kasvoihin, jotka muutamaa yksinäistä poikkeusta lukuunottamatta olivat äärettömän tyhjiä ja välinpitämättömiä. Tyhmiä, nuoria ja hikisiä - siellä täällä katseessa häivähdys jostakin kerran olleesta, kadotetuista mahdollisuuksista, poistuhlatuista sielunkyvyistä, kallisarvoisista lahjoista, jotka oli murskattu ja tapettu jazzin idioottimaisessa neekerimölinässä ja viettien kohtalokkaassa sokeudessa. 

Ditlevsenin tyyli on melodramaattista, mutta ei liikaa. Aikanaan se ei ole vaikuttanut niin pateettiselta.
Asiaa on paljon ja sellaista asiaa, mikä nykylukijalle muistuttaa, miten paljon on menty eteenpäin ihmisten oikeuksissa ja tasa-arvossa.  


Olen katsonut YleTeemalla menevää italialaista Elena Ferranten romaaneihin perustuvaa tv-sarjaa Loistava ystäväni, jossa kuvataan napolilaisia työläisnuoria. Ajankohta on myöhäisempi kuin Ditlevsenin nuorilla, sarjan alussa ollaan 50-luvulla, mutta luokkajaot ovat yhtä jyrkät kuin Ditlevsenin kuvaamana aikana Tanskassa. 
Luin myös Simone de Beauvoirin elämäkerrallisen romaanin Erottamattomat, jossa porvaristytöt kärsivät ahtaasta katolisen uskonnon rajaamasta elämästään 1900-luvun alun Ranskassa. 
Ditlevsenin, Elena Ferranten ja Simone de Beauvoirin romaanit liittyvät yhteen sillä tavalla, että niissä kaikissa nuoret tytöt etsivät omaa rooliaan ja oikeuttaan mielekkääseen elämään. Kaikki he etsivät myös rakkautta kaivaten, pettyen, murtuen ja onnistuenkin.  
Ditlevsenin kirja päättyy kahteen tärkeään lauseeseen:
Vihan voimme unohtaa. Rakkautta emme koskaan. 


  

13 kommenttia:

  1. Olen lukenut yhden kirjan aihepiiristä ja se oli Marja Björkin Posliini. Olen kirjasta edelleen järkyttynyt. Sen lisäksi olen lukenut Vanessa Springoran omaelämäkerrallisen teoksen Suostumus. Lisäksi joissakin lukemissani kirjoissa aihepiiriä sivutaan. Aihepiiri on suorastaan oksettavaa ja sairasta.
    Suomalainen uskonnollinen lahko on tullut suorastaan tunnetuksi kyseisistä teoista, jotka annetaan anteeksi ja unohdetaan sen jälkeen, mutta uhri ei pysty unohtamaan. Pahimmillaan siitä seuraa itsemurha, tai pitkäaikaiset mielenterveyteen liittyvät ongelmat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pedofilian vaikutusta on tutkittu paljon mm. dissosiatiivisten häiriöiden yhteydessä. Ihmisen minuus rakoilee, kun sen joidenkin osien pitää ryhtyä suojaamaan häntä traumaattisen kokemuksen muistamiselta. Olen lukenut tällaisia kirjoja ja myös joitain viime aikoina ilmestyneitä naisten elämäkerrallisia kirjoja teininä kokemastaan viettelystä. Se on kuitenkin eri asia kuin pikkulasten kokemat seksuaaliset pahoinpitelyt.
      Vaikeimpia selvitettäviä ovat hyvin pienten lasten kokemat hyväksikäytöt, heillä kun ei ole vielä edes sanoja tapahtuneelle, ja ainoa mikä kertoo, että jotain on vialla, on paha olo. Tässäkin Ditlevsenin kirjassa pedofiilin uhri on ollut vasta kolmivuotias.
      On jännittävää lukea, miten aikuinen Kirsten ponnistelee päästäkseen eteenpäin mielensä sumussa eikä hän varmaan olisi ikinä saanut selville trauman aiheuttajaansa ellei sama henkilö olisi sattunut lähipiiriin ja Kirstenin vaistot heränneet tuntemaan vaaraa.

      Poista
  2. Ditlevsen kiinnostaisi, erityisesti lapsinäkökulma, vaikka tämä on kyllä todella rankka aihe, yhden teoksen Sara Saarelan nimeä minut uudelleen olen aiheesta lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä ei tule kovin paljon lapsinäkökulmaa. Kirstenin mieli suojaa häntä muistamiselta. Lapsi näkyy selvästi vain pedofiilin kuvaamana, hänen suloinen ulkonäkönsä ja luottavaisuutensa.
      Ikävää, että on tällainenkin seksuaalisuuden muoto, jota ei voi millään hyväksyä. Kyllä moni pedofiilisia taipumuksia omaava kärsii ja toivoo, että hänen tilansa voisi muuttaa, mutta kuinka moni uskaltaa mennä lääkäriin kertomaan, että tarvitsisi hoitoa pakkomielteisiin ajatuksiin lapsen viettelemisestä.

      Poista
  3. Kiinnostavaa, että tästä aiheesta on jo 1940-luvulla kirjoitettu näin avoin kirja. Ajattelin, että asia oli sellainen että sitä piiloteltiin tarkoituksellisesti vielä tuolloin. (Vaikka kai vieläkin) Itse olen kiintiöni lukenut tästä rankasta aiheesta, mieleen tulee ainakin Björkin Posliini, Tikkasen Toinen silmä kiinni ja Erik Axel Sundin Varistyttö.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä minäkin pohdin. Ditlevsenillä on erittäin tarkka psykologinen silmä. Onko hän aikaansa edellä siinä, että osaa mennä myös pedofiilin mieleen? Hän kuvaa, miten tämä kokee kauhua paljastumisensa vuoksi ja haluaa epätoivoisesti saada Kirstenin ymmärtämään, kun Kirsten taas kokee, että Schultz on röyhkeä puolustellessaan ja selitellessään itseään hänelle. Kuten onkin.
      Tässä kirjassa ei mennä mihinkään yksityiskohtiin, kuten nykyään on usein tapana. Pidän Ditlevsenin tyyliä parempana kuin sitä, mitä esim. Varistyttö edustaa. Sama elokuvissa; sijoitan elokuvan yleensä heti B-luokkaan, jos se keskittyy kuvaamaan intiimejä tai väkivaltaisia tilanteita pitkään. Tekijöiden pitää luottaa siihen, että lukijalla/katsojalla on mielikuvitusta ja kykyä oivaltaa.

      Poista
    2. Tuo lukijan oivallus on tärkeä osa lukukokemusta. Minulla on lukupöydällä Sigrid Undsetin teos Yksitoista vuotta, jossa viitaan "sinimiehiin", joita tyttöjen piti karttaa. Siinäkään ei puhuta suoraan, mistä on kyse, vaan annetaan vain vihjeitä.

      Poista
    3. Kävin katsomassa Wikipediasta, mitä siellä löytyy Sigrid Undsetista ja silmiini osui tämä: Undset myi Nobelin palkintomitalin ja lahjoitti siitä saadut rahat Suomen lasten hyväksi talvisodan aikana.
      Ehkä pitäisi lukea enemmän vanhoja kirjoja. Ehkä en pettyisi niin usein kuin nyt lukiessani uusia kirjoja joita kaikkia kehutaan vimmaisiksi tms ylisanoja. Ennen kirjoitettiin vähemmän eikä kirjoitettu kuunneltava muoto mielessä.

      Poista
  4. Kuuntelen juuri tuota Ditlevsenin elämäkertasarjan ensimmäistä suomennettua osaa. Hän on ollut minulle kyllä nimenä tuttu mutta nyt vasta olen lukenut enemmän hänen elämästään ja tuotannostaan. Kiitos tästä mielenkiintoisesta kirjaesittelystä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Mari!
      Minä luin tätä kirjaa hyvin jännittyneenä toivoen, että Kirsten löytäisi selkeyttä tilaansa, joka aiheutti hänelle tuskaa ja yleistä tyytymättömyyttä.

      Minulla on elämäkertakirja, oliko nimi yksinkertaisesti Lapsuus, varauksessa. Ajattelin, että luen sitä odotellessa tämän, joka osoittautuikin hyvin vaikuttavaksi kirjaksi.

      Kävin tutkimassa elämäkertatrilogiaa, englanniksi saisi jo kaikki osat. Kolmannen osan nimi on Gift, joka tarkoittaa sekä naimisissa olevaa että myrkkyä ja on käännetty englanniksi Dependency eli riippuvuus. Ei tainnut olla hyvä avioliitto.
      Paras odottaa kuitenkin suomennoksia, Katriina Huttunen on niin hyvä pohjoismaisten kielten suomentaja.

      Poista
    2. Samaa mietin, että taidan odottaa suomennoksia koska ainakin tämän ensimmäisen osan suomenkieli aivan soljuu korvissa (kuuntelen äänikirjana). Nämä löytyisivät varmasti myös ruotsiksi mutta vaikka puhun ruotsia sujuvasti niin korvaani se ei samalla tavalla sykähdytä kuin suomi 🙂

      Poista
  5. marjatta

    kun luin ditlevsenin kirjan, minulle tuli mieleen laulaja kari tapion luonnehdinta hyvästä laulutekstistä: hyvä teksti on sellainen, että se saa ihmisen ryntäämään komerolle ja pukemaan reumakerraston, kun ihokarvat nousevat pystyyn.

    minulle tapahtui ditlevsenin kanssa juuri noin.

    kirjoitit: "pidän ditlevsenin tyyliä parempana kuin sitä, mitä esim. varistyttö edustaa. tekijöiden pitää luottaa siihen, että lukijalla/katsojalla on mielikuvitusta ja kykyä oivaltaa."

    olen tuosta tismalleen samaa mieltä, mutta huomaan kuitenkin valitsevani kirjoja molemmista tyyleistä. välillä tykkään lukea arkisia tarinoita, joissa elämä on jotenkin rikki, eikä ihmisillä ole voimia muuttaa elämänsä realiteetteja.

    välillä on pakko saada annos reijo mäen vares-kirjojen äijähuumoria. välillä miellyttää turvallisen tuttu kaava ja lähestymiskulma, koska sen jälkeen jaksan vaikka sitä varistytön makaaberia väkivaltaa ja ihmisen hirviömäisyyttä.

    parin viime päivän uutiset afganistanista ovat olleet niin raskaita, että olen paennut hercule poirotin terävien hoksottimien, myrkytettyjen teekupillisten ja englantilaisten puutarhojen pariin. siellä murha ratkeaa aina, ja viimein kaikki on hyvin.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihokarvojen pystyyn nousu on varma merkki siitä, että teksti vaikutti.

      Minua häiritsee aina liian perinpohjainen ja yksityiskohtainen kerronta (luuleeko kirjoittaja, ettei minulla ole kykyä kuvitella ja oivaltaa) ja dekkareissa se, jos huomaan, että kirjoittaja on kerännyt kaiken mahdollisen puheenaiheina olevan pahuuden samaan kirjaan (laskeeko hän, että tämä myy).
      Jos kirjassa on tällaista, niin reumakerrasto jää kaappiin.

      Poista

Kolmanteen ja neljänteen polveen...

Kuvassa vasemmalla maamies isäni, kausipalkollinen Anni, ryhdikäs Mamma ja lempeä Pappa, minä Papan edessä 3-vuotiaana ja viimeisenä oikeall...