sunnuntai 22. elokuuta 2021

Amos Oz, Naisen ikävä - ja mitä onkaan samaistuminen

 


Miten kaunis kansi! Pablo Picasson maalaus "Unelma".  Keltaisen kirjaston kirja, laatua. Olenkohan lukenut mitään Amos Ozilta? Ehkä nuorempana, jolloin en kiinnittänyt paljonkaan huomiota kirjailijaan, vain tekstiin. 
Näillä ajatuksilla lähdin lukemaan Ozin romaania Naisen ikävä
Tiesin, että kirjailija on israelilainen ja luin sisäkannen melko seikkaperäisestä kirjan esittelystä, että päähenkilö on salaisen palvelun agentti, joka saa työmatkalla Helsingissä ollessaan kutsun kotiin kesken tehtävän, koska vaimo on kuollut. 
Hepreankielinen alkuteos Lada'at isha on julkaistu Israelissa vuonna 1989. Suomennos on vuodelta 1993, suomentaja on Kristiina Lampola, joka on myös itse kirjoittanut kirjoja. Lampola suomentaa hepreasta, ei englanninnoksen kautta, kuten nykyään paljon käännetään. 

Kirja kertoo eläkkeelle jäämisen jälkeisestä sopeutumisesta ja merkityksen hakemisesta. 
Joel Ravid on vasta 47, eikä hänen tarvitsisi jättää työtään, mutta hän tuntee, että aikuistumassa oleva tytär tarvitsee häntä, samoin oma äiti ja anoppi.
Näyttää siltä, että erilaiset perhekoostumukset ovat Tel Avivin esikaupungissa tavallisia. Kun Joel ajautuu seksisuhteeseen naapurissa yhdessä veljensä kanssa asuvan naisen kanssa, veli kysyy, aikooko Joel kosia hänen sisartaan ja pääseekö hän siinä tapauksessa asumaan pariskunnan kanssa. Nämä naapurit ovat juuri muuttaneet USA:sta, toinen naapuri on Romaniasta. Juurettomuus ajaa ihmisiä  etsimään ystävyyttä ja välttämään yksin oloa.

Joel ajelehtii. Hän ei oikein saa kiinni mistään. Hän vaikuttaa masentuneelta.

Mitäs hän nyt tekisi? Pyykki oli jo kokonaan kuivunut ja oli paikoillaankin kaappien hyllyillä viivasuoraan viikattuna paitsi se osa, joka oli vielä kuivumassa puutarhan pyykkitelineessä. Joe silitti sen minkä sai silittää. Mitä hän oikein voisi vielä tehdä? Puutarhavajan hän oli siivonnut perusteellisesti jo viime sapattina. Kaksi viikkoa sitten hän oli käynyt läpi ikkunat ja ruostesuojannut kaikki saranat. Hän tiesi että sähköpora hänen oli jo unohdettava. Keittiö loisti puhtauttaan eikä kuivaustelineessä ollut yhtä ainoaa lusikkaa: kaikki oli paikoillaan laatikossa. Mitä jos yhdistäisi kaikki aloitetut sokeripussit? Tai kävisi Bardugon taimistossa Ramat-Lotanin liittymässä ostamassa vähän talvikukkien sipuleita? Vielä sinä sairastut, hän toisti mielessään äitinsä sanoja, vielä sinä sairastut, jos et ryhdy johonkin.

Joel on ollut työssä joka vaatii äärimmäistä keskittymistä. Häntä on kutsuttu valheenpaljastuskoneeksi. Edelleen hän käy hissiin astuessaan nopeasti läpi kaikkien kasvot ja kiinnittää uusissa paikoissa huomionsa yksityiskohtiin, mutta kotona käppäillessään Joelilla ei ole haasteita, jotka antaisivat merkitystä elämälle. Hän on tottunut elämään adrenaliini korkealla ja nyt hän tuntee olevansa kuin sumussa tai unessa. 
Anoppi kehottaa opiskelemaan, äiti ja entinen työtoveri ryhtymään liikemieheksi, naapuri lähtemään kanssaan vapaaehtoistyöhön ja tytär tarjoilee avuksi väsähtäneisyyteen runoutta. 

Oz vie taitavasti lukijan Joelin nahkoihin. Se tuntuu minusta samalta elämykseltä, minkä koin katsoessani unkarilaisen László Nemesin elokuvaa Son of Saul, jossa katsoja kokee keskitysleirin tapahtumia päähenkilön sisältä käsin. 
Joel palaa yhä uudelleen samoihin ajatuksiin. Hän pohtii tapaamiaan ihmisiä.
Kuka oli hänen Helsingissä näkemänsä kaikki raajansa menettänyt mies ja kuka oli salaperäinen nainen Bangkokissa? Jäikö hänelle tehtäviä kesken?
Hän muistelee erimielisyyksiään vaimonsa kanssa ja miettii, miten pääsisi taas elämän alkuun. Lopuksi Joel yleensä pyöristää huolensa sukulaisilta omaksuttuihin lohduttaviin viisauksiin "päivä se on huomennakin" ja "merihän ei minnekään pakene". Isoisänsä väitettä, että kaikilla olisi samat salaisuudet Joel ei pysty käsittämään. Sitä hän pyörittelee ärtyneenä. Joelia vaivaavat asiat, joihin hän ei löydä ratkaisua. Hän ei koe turtumuksessaan edes pystyvänsä ajattelemaan selkeästi.

 
Että voidakseen vielä toivoa onnistuvansa tulkitsemaan jotain tai pystyvänsä edes muotoilemaan jonkin osuvan kysymyksen hänen pitäisi hinnalla millä hyvänsä herätä. Vaikka hintana olisi onnettomuus. Tai loukkaantumista. Tai sairautta. Tai joku sotku. Mitä tahansa kunhan se ravistelisi hänet valveille. Viiltäisi kuin tikarinpistolla rikki sen pehmeän, rasvaisen kelmun, joka kietoi hänet sisäänsä kuin kohtu.

Ihmissuhteet ja se, miten erikoisen perheen jäsenet toisiinsa suhtautuvat on kuvattu herkullisesti. Joel on erittäin pidättyväinen reagoinneissaan, mutta mummit räiskyvät senkin edestä. Lievää epilepsiaa sairastavaan tyttäreensä Nettaan Joel suhtautuu aivan liian suojelevasti.

Pidän tästä pohdiskelevasta kirjasta paljon. Tunnistan tuon kokemuksen sumussa ajelehtimisesta jostain aiemmasta elämänvaiheestani, en eläkkeelle jäämisestä, joka taas on merkinnyt minulle selkeyttä ja vapautta. 

Mietin, miksi nykyään on alettu ymmärtää samaistuminen niin, että sitä voi tapahtua vain jos sekä kirjoittaja että hänen kuvaamansa henkilöt ovat samanlaisia kuin lukija itse on. Jotkut vaativat jopa sitä, että kirjan tapahtumien on oltava myös itselle tapahtuneita ennen kuin kirjaa saa edes arvostella. 
Lukeminenhan on aina ollut samaistumista eli eläytymistä toisten elämään -  toisten - ei omaan ja vain omankaltaiseen. Minusta olisi tylsää lukea vain seitsenkymppisen eläkeläisnaisopettajan elämästä. Haluan eläytyä myös aivan erilaisten ihmisten tunteisiin ja kohtaloihin ja varsinkin niihin. 
Jos tuollainen hassu samanlaisuuden vaatimus, tiukka kohderyhmäajattelu, valtaa alaa, niin se tarkoittaa fiktiivisessä kirjallisuudessa alaspäin menoa.  

Mielikuvitus on lukemisen ydin ja konditionaali sen aikamuoto. 

Olen pohtinut myös tarkkoja kaunokirjallisuuden genrejakoja. Miksi pitää olla sellainenkin ryhmä kuin nuoret aikuiset? Eikö nuorten kirjoista voi siirtyä suoraan aikuisten kirjallisuuteen?


PS  Tiedän, että nykyään käytetään paljon muotoa 'samastuminen'. Tämä lisäys vain, jos jotakuta kiusaa minun käyttämäni muoto 'samaistuminen'. Se on minusta kauniimpi ja yhteneväinen monien muiden i-muotojen kanssa, sisäistyminen, ulkoistaminen jne. 


13 kommenttia:

  1. marjatta

    kirjoitit: "mietin, miksi nykyään on alettu ymmärtää samaistuminen niin, että sitä voi tapahtua vain jos sekä kirjoittaja että hänen kuvaamansa henkilöt ovat samanlaisia kuin lukija itse on."

    olisi kamalaa, jos pitäisi samaistua vain samanlaisiin. jos listaan ihmisiä, joihin olen hiljattain samaistunut, niin ainakin erääseen brittisarjan machopossumieheen, joka vain murjottaa, tuijottaa käsiinsä tai kiristelee hampaitaan. samaistuminen tulee niistä kohtauksista, kun hänet esitetään haavoittuvaisena ja vanhenevana miehenä.

    eilen kun luin lapsenlapselle iltasatua, samaistuin omahyväiseen ja itsekeskeiseen katto-kassiseen. better call saul -sarjan sauliin samaistuin koko sarjan olemassaolon ajan. hänethän luotiin juuri minulle. pysyin sarjalle uskollisena silkasta kiitollisuudesta.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noin se menee!
      Yleensä sitä eläytyy päähenkilöön, koska kirjat/elokuvat/sarjat on rakennettu niin.
      Katselin Loistava ystäväni -sarjan ja tottakai samaistuin hiljaiseen tarkkailevaan Elenaan, johon kirjailija todennäköisesti on kirjoittanut itseään, mutta samaistuin myös Lilan tuskiin ja ehdottomuuteen. Siinä on ikään kuin kaksi puolta psyykessä, tumma ja valoisa. Miehistä samaistuin Enzoon hänen uskollisuutenssa vuoksi.

      Sukupuolelella, kansallisuudella ja ihonvärillä ei ole mitään tekemistä samaistumisen kanssa, ei edes sillä, onko hahmo johon samaistuu, ihminen vai keksitty hahmo, kuten sinulla iltasatua lukiessasi. Olen monta kertaa pyrskähtänyt nauruun, lukiessani lapsille Katto-Kassisen touhuista. Kerrassaan suloinen hahmo itsekeskeisyydestään huolimatta.

      Muumihahmoista on järjestetty kyselyjä, kuka olet. Ei siinäkään kirjaa lukenut ajattele, että tottakai Pikku Myy, koska olen pieni, vaan koska olen pippurinen.

      Poista
  2. Menee vähän aiheen ohi, mutta onhan vakavasti kritisoitu sitä, että meidän pitäisi suhtautua empaattisesti toisenlaisiin ihmisiin tai että kirjojen lukeminen kasvattaisi empatiaan oppimista.

    Tässä tutkija (en nyt muista kuka, jossakin arkistossani hänen kirjoituksensa on) sanoi (väitti), että ihmisen aivoissa on geneettisenä perintönä samanlaisuuden luokse hakeutuminen - erilaisuus on merkki mahdollisesti vihamielisyydestä ja vaarasta. Tälle aivojen ikiperitylle ominaisuudelle on vaikea etsiä vaihtoehtoa tunteilemalla, empatialla. Eikä kukaan ensi reaktiossaan tavatessaan jotakin erilaista ja outoa, pysty estämään kavahtamistaan,hetken pelkoa vaarasta.

    Niinpä ko. tutkija sanoi, että erilaisuuteen pitää suhtautua järjellä, ei empatialla; ts. ei ole järkevää vihata erilaisia ihmisiä vaikka tunteet sanoisivat mitä vaan. Hyvätekeväisyyden, huono-osaisten auttamisen pitää näin ollen perustua järkeen, ei empatiaan, koska kaikille on loppujen lopuksi hyödyllistä että huono-osaisuus poistuu.

    Niinpä sitten, kun palataan tähän moderniin identitettiajatteluun, huomataan, että se, erilaisista identiteeteistä voimaantuvien perustelu, onkin ikiaikaista primitiivistä käyttäytymistä eikä lainkaan modernia, rationaalista toimintaa.

    Eli pinnallisena yhteenvetona: samaistumisen (samastumisen) vaatimus ei perustu järkeen vaan alkeelliseen empatiaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm, eli kivikautista reviiriajattelua. Voi olla. Näin ollen niin muukalaisvihamieliset kuin intersektionaalisesti jaottelevat toimisivat saman vaiston mukaan erilaisuutta ja rajoja vahvistaen.
      Martin Luther King on saanut intersektionalisteilta kritiikkiä, koska hän korosti sitä, että me olemme kaikki samaa rotua eli ihmisiä.

      En erottaisi tunnetta ja järkeä noin, eiköhän ne kulje yhdessä. Pekka Haavistokin liikuttui kertoessaan faktatietoja evakuointitoimista Afganistanissa.
      En puhuisi myöskään empatiasta tunteilemisena vaan eläytyvänä ymmärtämisenä.
      Tunteilu taas on tekopyhää ja teeskenneltyä myötätuntoa. Sitä tapahtuu, kun on päätetty puolustaa jotain erilaista sen erilaisuuden vuoksi ylevöittäen, joko siksi että itse vaikuttaisi jalolta ja kuuluisi johonkin tiettyyn ryhmään tai siksi ettei se oma vieroksunta näkyisi.

      Politiikasta mainitaan usein, että siinä pitäisi toimia vain järjen mukaan, mutta eiköhän siinäkin tarvita molempia tunnetta ja älyä.
      Yksi porukka mikä pelaa paljon tunteiden varassa ohi faktojen on mielestäni perussuomalaiset. Heidän ryhmässään on paljon heikon koulutustaustan omaavaa koulutettua väkeä, jolle Purra on nyt antanut ohjeen, että pitää puhua muukalaisvastaisen tunnepuheensa niin, ettei jää kiinni eli haukkua sievemmin. Halla-ahon jäähyväispuhe oli täynnä itsesäälin tunnetta. Hän puhuu värikkäin, halveksivin sävyin yleensä kaikista muukalaisista, nämä lompsivat, kun suomalainen kävelee. Purra toisteli pelastettavista suomenafgaaneista, että näitä on mennyt lomalle (sanaa venyttäen), vaikka hänellä ei ollut mitään tietoa siitä, miksi joku yksittäinen turvapaikan saanut on mennyt entiseen kotimaahansa. Ehkä järjestämään kotiin paluuta, katselemaan olisiko se mahdollista, jonkun tiedän menneen vanhempansa kuolinvuoteelle. Purra suo isänmaallisuuden vain suomalaisille ja todellakin koittaa vedota ihmisten negatiivisiin tunteisiin.

      Minä en kyllä kavahda toisenlaisia ihmisiä. Vaikka kuinka vaikuttaisin itserakkaalta, niin sanon sen. Tunnen uteliasta kiinnostusta erilaisin ihmisiin kotipuolessa ja matkoilla. Yleensä kavahdan vain ilkeileviä.

      Mitä vielä? Niin samaistumista on turha vaatia. Se vain tapahtuu, jos on tapahtuakseen.

      Uskon, että lukeminen kasvattaa empatiaa, toisten ymmärtämistä, kahdella tavalla: 1) se antaa tietoa erilaisista ihmisistä eri aikoina ja eri paikoissa ja 2) se imaisee samaistumisen kautta erilaisten ihmisten elämään ja saa tuntemaan myötätuntoa muutakin kuin aivan lähipiiriä kohtaan.

      Poista
    2. Vielä tuli mieleen, että tietysti sekin vaikuttaa kavahtamisherkkyyteen, minkä tasoisesta outoudesta on kyse. Ja siinäkin auttaa lukeminen, kuten myös muihin pelkoihin, samoin matkustelu (vaikka lomalla oloonkin kohdistuu monesta suunnasta paheksuntaa).

      Poista
    3. Hola!
      Jotta ei jäisi ihan mutumeiningiksi (kun viittasin epämääräisesti "jonnekin", niin kaivoin omasta blogistani referoidun kirjoituksen. Se on julkaistu 16.3.2017. Laitan siitä pätkän tähän, vähän halpamaisesti. Todeten samalla ettei tähän tietenkään ole mitään objektiivista, yksioikoista, vastausta.

      "Tunteilu on kuitenkin muotia.
      Maailman sekasorrosta ja kauheuksista syytetään tunteiden puuttumista, ei järjen puuttumista. Mitä järkeä moisessa syytöksessä on?
      Muutama viikko sitten Gaby Hinsliff kirjoitti The Guardianissa, että meille on yliannosteltu empatiaa. Kun jossakin on ongelma, vaaditaan että pitää ryhtyä empaattiseksi; että myötätunto pelastaa ja sovittaa.
      Hinsliff perusti kirjoituksensa amerikkalaisen psykologin Paul Bloomin kirjaan Against Empathy: The Case for Rational Compassion.
      Bloomin idea on, ettei empatia, kanssaihmisten tunteisiin samaistuminen, suinkaan tee meistä parempaa ihmistä vaan pikemmin hämärtää moraalisia arvostuksiamme ja vahvistaa ennakkoluuloja. Bloomin mielestä tarvitaan enemmän päätä ja vähemmän sydäntä, enemmän objektiivisuutta ja etäisyyden ottoa, jotta pystymme oikeudenmukaisesti arvioimaan ketkä todella tarvitsevat myötätuntoamme.
      Lopeta tunteilu, käytä järkeäsi, ajattele!
      Bloom toteaa, että empatiamme kohdistuu yleensä samanlaisiin ihmisiin kuin mitä itse olemme. Erilaisten ihmisten, sellaisten joista emme pidä, unohtaminen on helppoa silloin kun kaikki perustuu empatiaan. Sitä paitsi, empatia kohdistuu yleensä yksilöön, ei ryhmään ihmisiä vaikka todelliset ongelmat ovat usein ryhmiin liittyviä, eivät yhden ihmisen asia.
      Rakkaus ei aina voita vihaa, vaikka mitä julistettaisiin, Hinsliff päätteli. Sen sijaan järkeilty argumentti saattaa voittaa vihankin."

      Poista
    4. Hola, Kyösti! Comprendo.
      Huitelin tuossa edellä kommentissani sinne tänne, kun en oikein ymmärtänyt. Sitaattisi selvensi ja kävin lukemassa kirjoituksesi kokonaan. Jatkat vielä näin: "Älä pelkästään tunteile. Käytä aivojasi ja ajattele! Jepulis?"
      Maltti on valttia ja se unohtuu usein ja varsinkin nyt nopean viestinnän aikana reagoidaan vikkelään tunnehyöyn vallassa ja ajatellaan vasta sitten. Se on tuhoisaa ja kaaosta luovaa.
      Tätä on tapahtunut #metoon aikana, kun on "kaadettu patsaita", poliitikot ovat reagoineet toistensa lausuntoihin pelkästään tunteilemalla jne.

      Köyhien auttamisessa riittää järki, kuten tuolla edellisessä kommentissasi sanoit, koska järki sanoo, että kaikille on hyväksi että huono-osaisuus poistuu. Sama koskee toimenpiteitä ilmaston lämpenemisen hidastamiseksi, pandemian kukistamista (jo "pan" epidemiaan liitettynä kertoo että asia on maailmanlaajuinen ja sellaisena yhteinen), terrorismin voittamista ja sivistyksen edistämistä maailmassa.

      Nyt juolahti mieleeni, että jossain tutkimuksessa suomalaiset luokiteltiin maailman vähiten empaattisten kansojen joukkoon. Mikähän se oli ja mihin perustui? Ollaanko me sitten järki-ihmisiä?

      Poista
    5. Aika erikoinen tulos tässä yhdysvaltalaisten yliopistojen tekemässä tutkimuksessa kaiken kaikkiaan, Ecuador, Saudi-Arabia ja Peru ylimpänä ja Usa itsekin kymmenen empaattisimman joukossa. Yksi selitys Suomen huonolle sijoitukselle on ainakin se, että meillä auttaminen on valtion tehtäviä, joten vapaaehtoistyö ja hyväntekeväisyystalkoot eivät ole niin yleisiä. Islamilaisissa maissa jokaisen pitää huolehtia "almujen antamisesta" osana uskontoa, joten se voi näkyä plussana tilastossa, me hoidamme tämän veroina, mikä taas ei.
      No, on kyllä vaikea mitattava.

      Poista
  3. Olen lukenut Amos Ozilta puolikkaan kirjan verran tämän omaelämäkerrallista romaania "Tarina rakkaudesta ja pimeydestä". Aloitin sen pari vuotta sitten mutta se ei jäänyt kesken sen takia, että olisi ollut huono. Päinvastoin, kirja on niin tiivistä ja upeaa kerrontaa, että säästelen loppuosaa kunnes tulee oikea lukufiilis. Haluan, että on aikaa ja rauhaa keskittyä tekstiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä, Mari! Herätit uteliasuuteni tätä kirjaa kohtaan, jonka nimikin on houkutteleva.
      Se näyttää olevan lähikirjastossani kuten paljon muutakin Ozilta.

      Poista
    2. Ymmärrän, että Ozin elämäkertaromaani jäi sinulta kesken. Hain sen nimittäin - 649 sivua! Katson, viitsinkö paneutua nyt tähän vai olisiko jonkin minimalistisemman tai kevyemmän lukemisen vuoro. Vogue Scandinavia -lehtikin on jo matkalla luokseni.

      Poista
  4. Tämäpä kuulostaa mielenkiintoiselta kirjalta! Kirjoitan ylös vihkoon, johon olen ryhtynyt merkkaamaan elämän aikana luettavia teoksia. Ehkä se on riittävä aikajana. Ja tosiaan upea Pablo Picasson taiteilema teos kannessa. Sen kun saisi omaksi, löysin jo hyvä paikan :D tätä et varmaan uskokaan, mutta suvussa on yksi Picasson työ, lahjaksi saatuna! En edes yritä toivoa, että se päätyisi joskus minulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, tottakai se päätyy sinulle, Esmeralda, "because you are worth it" L'Orealin mainosta siteeraten.
      Elämän aikana luettavat kirjat... Luin juuri Hannu Mäkelän kirjan 'Lukemisen ilo, eli miksi yhä rakastan kirjoja'. Siinä on meillä kunnon bibliofiili. Hän on ostanut jopa kirjoja, joiden kieltä ei ymmärrä ja lapsuudenkodin kirjahyllyn kirjat uudelleen, kun ei saanut niitä perinnöksi.

      Poista

Koronasta, sydämestä ja lukemisista (aina!)

Lumi Dele, 7v Tämä ansiokas teos on yksi vuosi sitten järjestetyn Lasten Hesarin koronakuvakilpailun satoa. Elämme toista koronatalvea. Pah...