Lyhyitä: Li Ang, Jurvelin, Didion ja Oates

Olen lukenut paljon ja kirjoittanut lukemastani vähän. Nyt pieni korjausliike. Yritän lyhyitä.

Taiwanilaisen Li Angin romaani The Butcher's Wife on alkukieliseltä nimeltään Sha-Fu eli 'Tappaa aviomiehen'. Niin Lin Shi tekee vuosia kestäneen seksuaalisen ja muun pahoinpitelyn ja kaltoinkohtelun jälkeen.
Lin Shin mies Chen Jiangshui on sikojen teurastaja. Hän on huomannut työssä saavansa energiaryöpyn tappamisesta ja on siirtänyt saman mallin siviilielämään: hänen naisensa on kiljuttava henkensä hädässä.

Tämä kirja näyttää saman mitä Ferdinand von Schirachin teos Rikoksia: rikosta tuomittaessa olisi katsottava motiivia. Lin Shun kotikaupungissa näin ei tehdä. Aika on 1930-luku ja paikka rujo kolkka Kiinassa. Taikausko vallitsee ja tavat ovat brutaaleja.

Kauheimmalta lukijasta tuntuu ympäristön naisten täydellinen epäsolidaarisuus. 'Vangit' ovat kiinnostuneita vain oman nahkansa pelastamisesta ja liittoutuvat mieluummin pahoinpitelijän kuin sorretun kanssa.


Pirkko Jurvelinin kirja Lapseni kuin nukke saa odottamaan kuvausta yhdestä henkilöstä, mutta se on kolmanteen sukupolven yltävä tosiasioihin perustuva perheen kuvaus. 
Suuri osa tekstistä käsittelee kyllä yhtä lapsista Elinaa, joka on lapsena lupaus, mutta sammuu ja jää anoreksian vangiksi. 

Perheenjäsenet puhuvat vuoron perään minä-muodossa, kaikki muut paitsi Elina, jota tarkastellaan muiden silmin.

Minua ilahdutti eritoten lopussa oleva Viljo-veljen puheenvuoro. Perheen naisten lempeiden ja peittelevien puheenvuorojen jälkeen hänen selkeä, tervejärkinen tyylinsä riemastutti.

Viisaasta kirjasta jäi tyyni olo.  Niin paljon voi tapahtua, ja silti me selviämme. Tomerinkaan ei voi muuttaa toisen elämää, jos tämä ei tahdo muuttua.



Joan Didionin Maagisen ajattelun aika on surun perkaamista. Teos on elämäkerrallinen. Amerikkalainen kirjailijapariskunta Joan Didion ja John Gregory Donne kirjoittivat yhdessä kotona 40 vuotta, kunnes John saa lounaalle valmistautuessaan keittiössä massiivisen sydänkohtauksen kesken lauseen. Traagista on, että pariskunta on juuri palannut sairaalasta katsomasta tytärtään Quintanaa, joka makaa koomassa tehohoito-osastolla.

Kirjasta on jäänyt mieleeni erityisesti eräs kohta itsesäälistä ja 'surussa piehtaroimisesta'. Kirjailija hämmästelee, miksi ei saisi tuntea itsesääliä, kun koko elämä muuttuu. Kenelle kertoo aamun sanomalehteä lukiessa mielipiteitään? Kenen kanssa käyttää pariskunnan yhteisiä sanontoja? Toisen kuollessa jälkeen jäänyt huomaa, ettei hän ole enää kenenkään silmissä nuori. 

Avioliitto ei ole vain aikaa: se on paradoksaalista kyllä myös ajan kieltämistä. Neljäkymmentä vuotta näin itseni Johnin silmin. En vanhentunut. Tänä vuonna näin itseni muiden silmin ensimmäisen kerran sen jälkeen kun olin täyttänyt kaksikymmentäyhdeksän. Tajusin, että olin kuvitellut itseni huomattavasti nuoremmaksi kuin olin.

The year of Magical Thinking, kirjan erittäin onnistunut nimi, tulee siitä, miten surevan ajattelu saa maagisia piirteitä. Hän ei halua antaa pois kuolleen vaatteita, koska se olisi niin lopullista. Millä hän sitten kävelee, jos annan kengät pois?

Kannen valokuvassa Joan näyttää katsovan sivulleen. Kuva jatkuu kannen sisäpuolella. Siellä ovat rakkaat mies ja tytär. 

Quintana menehtyi pari vuotta isänsä kuoleman jälkeen. 
Kirjassa Blue Nights, Iltojen sinessä, Joan Didion pohdiskelee elämää ja rakkautta tyttäreensä. 

Luen parhaillaan Joyce Carol Oatesin tuoretta romaania The Sacrifice. Kirja vaikuttaa kiinnostavalta rasistisen yhteisön kuvaukselta pelkoineen ja salaisuuksineen. Lopuksi pieni maistiainen kirjan alusta, joka johtaa suoraan taphtuneeseen rikokseen. 

Seen my girl? My baby? 
She came like a procession of voices though she was but a singular voice. She came along Camden Avenue in the Red Rock neighbourhood of inner city Pascaine, twelve tight-compressed blocks between the New Jersey Turnpike and the Passaic River. In the sinister shadow of the high-looming Pitcairn memorial Bridge she came. Like an Old Testament mother she came seeking her lost child.