sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Carol Shields ja Blanche Howard, Kuiva kausi





Carol Shields ja Blanche Howard julkaisivat yhteisen romaaninsa jo 1991, mutta se on suomennettu vasta tänä vuonna. Joissain kohdissa parissakymenssä vuodessa tapahtuneet muutokset hätkähdyttävät. Pariskunta ei voi kirjoittaa toisilleen sähköpostilla, koska ei halua, että perheen lapset näkevät heidän kirjeenvaihtonsa. Eikö, 90-luvun alussa?

Keski-ikäiset, keskiluokkaiset, akateemiset kanadalaiset Jock (Jocelyn) ja Chas (Charles) joutuvat vuodeksi erilleen vaimon saatua hyvän työtarjouksen kalliin lentomatkan päästä. He päättävät ryhtyä kirjeenvaihtoon. Aluksi kirjeissä käsitellään tavallisia kodin asioita ja ikävää, mutta vähitellen kirjeet saavat myös tummempia sävyjä. Ero ei tee hyvää parisuhteelle, toisen kertomat asiat synnyttävät väärinymmärrystä ja väärintulkintaa. Kun sitten tulee mahdollisuus tavata, se odotetuin eli seksi ei sujukaan. Jock on niin tyrmistynyt miehensä tekemistä muutoksista "omassa keittiössään", että käyttää yhteiset päivät kiukutteluun, ja toisella kertaa Chas joutuu odottelemaan kiireistä vaimoaan vieraassa kaupungissa, niin että tavatessa jäljellä on vain pettymystä. 

Minua kiinnosti tähän kirjaan tarttuessani avioliiton kuvaus, kirjeenvaihtoon perustuva romaani ja kahden kirjailijan yhteistyö.

Kirjeissä tapahtuu juuri se, mitä odotinkin.

Arvaa mitä? Se että olen kirjoittanut sinulle kirjeitä pitkin vuotta on vaikuttanut minuun kummallisella tavalla, ikään kuin paljastanut, mitä ajattelen. Sitä minä tulen kaipaamaan.

Olen huomannut omassa elämässäni, että paitsi rakkaudessa myös ystävyyden ylläpitämisessä kirjeenvaihto lisää itsetuntemusta eri tavalla kuin puhelinsoitot. Ystävyydessä kirjeet syventävät suhdetta, mutta rakkaussuhteessa ne voivat myös hämmentää.

Carol Shields on kirjoittanut miehen kirjeet ja hänen tuntemattomampi kirjailijaystävänsä Blanche Howard vaimon kirjeet. Minusta ne ovat hämmästyttävän samanlaisia tyyliltään. Nimetkin kun kuulostavat molemmat miehen nimeltä, piti oikein tarkistaa aina, että kumpi nyt kirjoittaa. Olivatko puolisot tulleet näin samanlaisiksi vuosien mittaan, runoilijasieluinen arkkitehtimies ja lakinainen!

Molemmat kirjoittavat myös kirjeen, jonka hävittävät samantien ja lähettävät matkaan vesitetyn version. Nämä hävitetyt kirjeet ovat hyvin tärkeitä kirjoittajalle itselleen, ja ratkaisu olla lähettämättä on oikea. Ei rakastetun tarvitse tietää hoopouksissa tehtyjä seksielämän mokia. Kirjoitettuna - ja sanottunakin - merkityksettömästä hairahduksesta voi tulla vuorenkorkuinen.
Vahingossa tapahtunut ryhmäseksi ei oikein kuulosta uskottavalta kuvatussa ihmisryhmässä. Se kuulosti laskelmoidulta ja turhalta. Teeman kannalta turhaa on myös erään henkilön sukupuolisen suuntautumisen paljastaminen. Onneksi hylätyissä kirjeissä kuvataan nämä tilanteet lyhyesti.  

Jockin työ köyhyyden naisistumista selittävän komission lainopillisena neuvonantajana tuo kirjaan kiinnostavaa pohdintaa köyhyyden kokemisesta. Opiskelijalle ja ns. valkokaulusköyhälle köyhyys ei ole mielentila, vaan vain jotain väliaikaista. Jock tajuaa, että jos häntä ahdisteltaisiin työpaikalla, hän ottaisi välittömästi yhteyttä ihmisoikeuskomissioon toisin kuin pysyvästi köyhä tarjoiljatyttö, jolta puuttuu siihen vaadittava tuohtumus, omanarvontunto ja paheksunta. Jos mies jättäisi hänet, hän selviäisi säästöjensä avulla toisin kuin perintönä köyhyyden omaksunut. 
Kun työkaverit sanovat vastaan vänkäävälle Jockille suoraan, ettei hän ole koskaan ollut köyhä, hän alkaa työyksiössään, kaunista kotiaan ikävöidessään, tajuta olevansa todella hyväosainen. 

Me kaksi olemme saaneet elää jossain mielessä suojattua elämää, Chas. Aina kun katselen tätä asuntoa, minulla on jotenkin  - no, jalo tai uhrautuva olo - kun suostun elämään tällä tavalla. Tilapäisesti. Mutta entä jos se olisi aina tätä, koko elämä? Ilman mahdollisuutta paeta?

Kaikkien näiden kuukausien jälkeen, joina olen pohtinut vaurautta ja köyhyyttä, olen yhä ymmälläni - vielä enemmän kuin syyskuussa, kun lähdin panemaan maailmaa järjestykseen. Sano minulle, Chas, mitä nuo sanat tarkoittavat.

Vaimon, kodin hengettären, poissaollessa taloon pesiytyy kummallinen sakki ihmisiä eri yhteiskuntaluokista, nelihenkisen perheen kodissa asuu välillä yksitoista ihmistä. Tämä tuntui epäuskottavalta. 
Lasten kuvaus jäi ohueksi. Tuli tunne, että heille voi tapahtua kauheita, kun äitiä ei ole paikalla. Mummot olivat karikatyyrisiä hahmoja. Muiden henkilöiden ohuus on osin ymmärrettävää, koska fokus on Jockissa ja Chasissa.

Ärsytyskynnystäni nosti perinteinen ajatus, että naisen on vaarallista poistua kotoa. 

15 kommenttia:

  1. Minäkin koin suurta helpotusta, kun pari jätti ne eräät tunnustuskirjeensä läehttämättä. Waltarilla on tähän oikein hieno viisauskin, jossa hän kertoo mitä on mieltä moisten paljastusten tuhovaikutuksista.

    Olen itse kirjoitellut noin viisi vuotta verbaaliesti lahjakkaan, paljon maailmaa nähneen naisen kanssa häntä tapaamatta. Olemme kokeneet viidessä vuodessa paljon ja kun tapasimme elokuussa vihdoin, muistelimme 'tapahtumiamme' kuin ne olisivat olleet todellisia. Myös tuntui, että tunismme toisemme. Olemme luvanneet olla paljastamatta kirjeitä muille, mutta minä olen suostunut siihen, että jos hän haluaa kirjoittaa meidä kirjeromaanin ja vaihtaa nimet ja muutaman muun tunnisteen, antaa palaa vaan. Pariskunnan kohdalla uskon, että vuoden ero olisi tuhoisa ja krijeet aiheuttaisivat vain väärinymmärryksiä. Kun mieheni teki työnsä takia pitkiäkin lklomaan matkoja, huomasin, että läheisyyden puuttuminen pelotti niin, että sattui. Onneksi kaikki meni äkkiä kohdilleen toisen palatessa.

    Jockille tekee sekvästi hyää olla poissa ja saada kuin tuulta siipiensä alle, omaa vahvuutta, mikä puolestaa taas hämmensi Chasia. Poissaolo myös kasvatti Jockia huomaamaan, että kaikilla ei ole yhtä hyvin. Vaikka teoriassa olisi, on ihmisiä, jotka eivät tiedä oikeuksistaa, tai ovat liian arkoja niitä käyttämään.

    Kyllä noita mainitsemiasi karikatyyrimummoja on olemassa ihan livesti. Omassa suvussakin pari yli 80 -vuotiasta, joista et uskoisi, jos kertoisin...;) Mitä diivoja, mitä mehikäikuningattaria!

    Tämä on vahva lisä omaan Shields -kokoelmaani ja minusta tuntuu, että sinäkin pidit. Kannattaa huomata, että Kanadassa jotkut asiat ovat vähän vanhoillisempia kuin Suomessa. Kun kuuntelen Kanadan sukulaistamme, tuntuu joskus, että he elävät joissakin asioissa meitä 20 vuotta jäljessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, kiinnostavaa tuo kirjeenvaihtosi alunperin tuntemattoman kanssa.

      Minulle tuli noista mummoista mieleen tilanne eräästä Woody Allenin elokuvasta, jossa aikuisen miehen äiti (oikea Jewish mama) lähestyy maisemakonttoria toisen pikkumummon kanssa käsilaukut tanassa valmiina pistämään "pojan" asiat kuntoon.
      Totta, todellisuus on joskus fiktiota ihmeellisempää.

      Kävin tarkistamassa Googlesta, että olenhan minä lukenut Shieldsiltä aika paljon. Pidän enemmän esim. Kivipäiväkirjoista ja Larryn juhlista, mutta Shieldsin kirjoissa ei ole sellaista, mikä jäisi pohdituttamaan.

      Poista
    2. Tuossa myöhemmin Katjan kommenttiin vastatessa muistin romaanin Ellei, josta pidin ja joka jätti ajatuksia. Vaikka olen pitänyt yksityistä lukupäiväkirjaa, niin ennen blogia luetut kirjat eivät ole jääneet niin vahvasti mieleen.

      Poista
  2. Luimme tämän samaan aikaan. En usko, että Kuiva kausi toi mitään uutta Shieldsin kirjailijakuvaan ja toinen tekijä on minulle tuntematon. En ole kirjeromaanien ystävä. Shields on minulle tärkeä kirjailija, joten luin sen takia. Vieroksun parisuhdedraamoja, en vain jaksa sen enempää avuttomia naisia kuin avuttomia miehiä.

    Luin kesällä trilogian, jonka lukeminen otti koville, mutta loppujen lopuksi olen onnellinen lukemastani. Atwood merkitsee minulle kuitenkin enemmän. Hänen 1980-luvun kirjatkin ovat enemmän ajassa mukana, jopa parisuhteessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lukaisin sinun kirjoituksesi nopeasti, mutta aion nyt vasta omat vaikutelmani kirjoitettuani käydä kunnolla lukemassa sinun ja muiden tästä kirjoittaneiden mielipiteitä.

      Hyvin vanhanaikaiselta tämä tilanteen käsittely kyllä tuntui, enemmän 60-luvun loppuun tai 70-luvulle sopivalta.
      Atwoodilta olen lukenut pari kirjaa. Ehkä luen lisää.

      Poista
  3. Olen lukenut tästä aika ristiriitaisia mielipiteitä: toiset ovat vaikuttuneet ja ihastuneet, toiset ovat olleet pettyneitä. Olen lukenut Shieldsiä 2000-luvun alusta saakka ja luen itseni hänen fanikseen. Tämän kohdalla en halua pitää kiirettä. Kuulosten vielä. Kirjeromaanit ovat aina vieraannuttaneet minua, joten muotokin tässä työntää pois. Vaan onhan tämä luettava - sitten joskus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjeromaani on vaikea, kun kaikki pitäisi saada sanotuksi kirjeissä, ja vielä niin että ne kuulostaisivat aidoilta.

      Pitäisi varmaan lukea vielä jotakin Shieldsiltä. Ai niin, olihan yksi, josta pidin kyllä kovasti, Unless, Ellei. Siinä oli ajankohtaisuutta, painavaa asiaa ja jos nyt oikein muistan, niin myös kiinnostava rakenne.

      Poista


    2. Kuulun Schieldsin lukijoihin minäkin. Kaikista hänen kirjoistaan, joita olen lukenut, olen pitänyt. Ja tämä kirjeromaanikin kiinnostaa. Itse olin aiemmin innokas kirjeenkirjoittaja, nykyisin tulee vain mailattua. Olen kyllä säästänyt kaikki saamani kirjeet, sekä omaisten, että tuttavien. Olen pannut ne kansioihin, joissa on myös omat kirjeeni kopioina mukana.

      Me molemmat olemme olleet "maailmalla" yhdessä ja erikseen
      (mummot "kotimiehinä") ja pisin aika erillään oloa n. vuosi. Kiva on ollut taas kun kaikki on kotona. Kerran kun tulin Englannista oli pikkueteisen oven ulkopuolelle pantu iso plakaatti: Tervetuloa kotiin! (se tuntui ihanalta, liikuttavalta :)

      Poista
    3. Liisu, voi mitä järjestelmällisyyttä!

      Minulla on vanhoja kirjeitä vain vähän tallella. Ne ovat todella hämmentäviä, varsinkin omat kirjoittamani. Olen kirjoittanut niin valoisasti pahoissakin tilanteissa. Minulla on ilmeisesti ollut iso tarve pärjätä ja saada kaikki hyväksi.
      Nyt yritän säilyttää henkilökohtaiset saadut ja lähetetyt s-postikirjeet. Niitä voi ihmetellä joskus myöhemmin.

      Meillä on mieheni kanssa pisin eron aika ollut kaksiviikkoinen, jolloin hän oli vaihto-opettajana Kostamuksessa, muutoin vain viikon matkoja tai koulutuksia. Nämä pienet erillään olot ovat kyllä vahvistaneet liittoa. On ollut hyvä kokea asioita itsekseen ja todeta kodin arvo.

      On ollut varmaan ihana palata kotiin pitkän matkan jälkeen. Ikävöinti on myös hyvä tunne.

      Tervetuloa kotiin -kyltti! Voi, miten suloista. Mitä jos kopioisin tämän idean ja laittaisin miehelle kyltin,kun hän tulee joltain viikonloppureissulta;) !

      Poista
    4. Marjatta, laitapa plakaatti, niin iso, että sen huomaa! Se minulle tarkoitetettu oli pahvipaperista ja n. metrin mittainen suorakaiteen muotoinen. Minulle se sen koko teki vaikutuksen. Yhdistin sen SUUREEN kaipaukseen. Pieni lappu olisi pieni kaipaus :)

      Tuo koko näytteli myös miehen tiheään lähetettämissä kirjeissä. Niihin oli taakse piirretty ympyrä. Ihmettelin mitä se tarkoitti. Selitys: mitä suurempi ympyrä, sen useimmin ajatuksissa. No joo, minäkin aloin tehdä ISOJA ympyröitä kirjeiden taakse. Nyt niitä on hauska katsella. Ja sisältö, sitä ei korvaa mikään. Italiassa oli/on usein lakkoja ja kun oli postilakko, eikä kirjeitä kuulunut pitkään aikaan, silloin tuli sähköposti! Sekös säikäytti. Nykyisin on helppo homma, kun on kännykät ja tietokoneet. Sanat kulkevat nopeasti. Emsimmäisen tietsikan hankin vasta 1995. Tosin sitä ennen mulla oli käytössä dos-kone, jossa piti toimia kirjoittamalla kunkin paikan osoise, mihin halusi siirtyä. Windows oli suuri helpotus. Kaikki valmiina.

      Poista
    5. Nuo vanhat kirjeet isoine ympyröineen ovat varmaan sinulle tosi arvokkaita.

      Viestintätekniikan kehitys on huikeaa. Meille tuli yhtä aikaa koulun kanssa ensimmäinen tietokone, (mikähän lienee vuosi, pienin ei ollut vielä koulussa ja hän on syntynyt 83), niin sehän sijoitettiin keittiöön, kaikille yhteiselle alueelle ja valvonnan alle.
      Koulun koneella harjoiteltiin välitunnilla s-postia. Kukaan ei vain oikein tiennyt, mikä se 'miukumauku' on, nykyinen at-merkki. Minä jouduin koekaniiniksi kirjoittamaan ystävälleni ja kirjoitin kirjaimin miukumauku. Ei kun opaskirjat esiin.
      Nyt on kaikki helppoa. Minäkin olen lopulta opetellut kuvankäsittelyn ja värkännyt jo parisen kuukautta kaikki kuvani blogiin itse. Siihen asti avulias mieheni palveli minua laiskimusta. Kyllä hän ansaitsee kyltin. ;)

      Poista
  4. Tykkään valtavasti Shieldsistä. Kertomasi panee vähän epäämään, tartunko tähän uuteen suomennokseen. Ohuita henkilökuvia, karikatyyrisia mummoja ja epäuskottavaa perhe-elämää. Harmi, sillä monesti tykkäämisemme on mennyt yksiin, kun olen seurannut kirjakritiikkejäsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Inna, lue vaan! Oli tässä kirjassa paljon hyvääkin. Minulla oli ilmeisesti kranttupäivä, kun halusin listata noin paljon myös negatiivisia asioita. :)

      Poista
  5. Ryhmäseksi kohtauksella haluttiin ehkä kertoa/vihjata lukijalle toisesta ryhmäseksiin osallistuneesta naisesta. Tämän seksuaalisesta käytöksestä Jock kirjoitti myöhemmin kirjeessään.

    Minusta tämä oli ihastuttava kirja! Lisää tällaista, arkisen ihanaa kaikenmaailman juonikikkailun sijaan.

    P.S. Kuka mahtaa olla Suomen Carol Shields? Tai oikeastaan minkä tahansa maan; haluan lukea lisää tämäntyylistä perheproosaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tämä oli juohevaa luettavaa kiinnostavasta elämäntilanteesta.
      Pidän myös kirjemuodosta romaaneissa.

      Olen joskus lukenut Kiti Kokkosen kirjan Terveisin Karo, joka koostuu sähköpostikirjeistä. Pidin siitäkin, kevyehkö, pirtsakka luettava.

      Ja eikös joku suomalainen ole kirjoittanut myös tekstiviesteistä koostuvan jännärin! Google auttoi - se on Hannu Luntialan Viimeiset viestit. Tekee mieli tutustua tähän juuri tuon muodon takia.

      Poista

Väinö Linna, Tuntematon sotilas (Kirjablogit ja 101 kirjaa, vuosi 1954)

Kuva: Tuntematon sotilas, Elokuvapainos, 1956 Väinö Linnan suomalaisista sotilaista kertova romaani  Tuntematon sotilas , 1954, on it...