perjantai 15. marraskuuta 2019

Vanha kirja kertoo - ja miten paljon nyt onkaan paremmin!



Tein löydön ostoskeskuksen pop-up antiikkikaupasta. Arkkiatri, lastentautiopin professori Arvo Ylpön toimittama Auringonpojan terveysaapinen ilmestyi alunperin vuonna 1925. Tämä ostamani on sen näköispainos vuodelta 1987, jolloin Arvo Ylppö täytti 100 vuotta. Juhlakirja siis.

Kirjan takakannella on Ylpön juhlapainokseen laatima teksti kirjan synnystä. Hän toteaa, että tietää kuvan ja riimityksen auttavan oppimisessa ja siksi tätä menetelmää käytettiin myös tässä kirjassa, joka sisältää neuvoja päivittäin toistuvissa terveydenhoidollisissa ja kasvatuksellisissa asioissa.
Hän kokosi Auringonpojan terveysaapisen yhdessä kuvataiteilija Rudolf Koivun ja serkkunsa, suomenkielen professori Heikki Ojansuun kanssa. En ymmärrä, miksi näiden miesten nimet eivät ole kannessa. Ensimmäisellä sisälehdellä lukee 'Toimittanut Arvo Ylppö, kuvittanut R. Koivu' ja vasta toisella 'Säkeet sommitellut Heikki Ojansuu'. 

Ylppö toteaa myös, että vuonna 1925 aika ja tavat olivat toiset kuin 80-luvun lopussa eikä hän enää käyttäisi kasvatuskeinona "vihtaa viidakosta", vaan luottaisi lapsen ohjaamiseen sanojen ja esimerkin avulla.


Paljon muutakin on muuttunut kuin "lapsen oman tahdon harjoitteluvaiheen" ymmärtäminen. Tämän termin ystäväni, lastenneuvolassa työskennellyt terveydenhoitaja, opetti minulle, kun käytin sanaa uhmaikä. 
Ennen lapsista piiskattiin pois "vanhaa aatamia". Vanhan Testamentin Aadam ei totellut, vaan söi kielletyn omenan ja huonosti kävi. Hyvin monessa näistä aakkosrunoista on kyseessä juuri totteleminen. Jos syö kiltisti mitä syötetään ja juo mitä juotetaan, niin joulupukki tuo parhaat lahjat. 

Jos tulitikut kiehtovat, niin 'tukkapölly tulee tuima'.  
Ennen lapsia oli paljon perheissä ja vanhemmat kiinni töissä. Yksiviivaisempi suhtautuminen oli olosuhteista johtuvaa. Aina ei voitu olla vahtimassa, jospa muisto tukistamisesta auttaisi.
Nukkumaanmenon piti sujua vaivattomasti, ilman nykylapsille tyypillistä iltavenkoilua, kun ei haluta päästää irti päivästä, on jano ja ei nukuta ja halutaan tulla viettämään iltaa aikuisten kanssa.
Öisin nukkuu lapset kiltit, 
pitää päällään peitot, viltit.
Sijaansa ei kasta kuinkaan, 
eikä itke, huuda suinkaan.

Koskettavaa on lukea näistä runoista se, miten vaarallista on ollut sairastua tavalliseen flunssaan. Peitot tiiviisti päällä ja erään runon painottama jalkojen kuivana pitäminen viittaavat tähän. Samoin U-runon varoittelu.


Jos kaikesta varomisesta huolimatta sairastui, niin paras lääke oli vuodelepo. Muuta ei ollut. Tässä on tapahtunut iso muutos. Sairaaloissakaan ei paljon makuuteta, antibiooteilla kuntoon, ylös, ulos ja liikkeelle.


Yllä olevan runon loppuosan olen kuullut aiemmin. Sitä on käytetty, kun lapsille on pitänyt antaa pahanmakuisia lääkkeitä. Nykyään antibiootitkin ovat karkin makuisia, lasta ei tarvitse houkutella runolla. 

Riisitauti on ollut ennen Suomessa yleinen D-vitamiinin puutostauti. O-kirjainrunossa haukataan omenaa, niin että sääret oikenevat ja posket punertuvat. Kuvan kalpealla lapsella on länkisääret. Hedelmät olivat talvella kalliita ylellisyystuotteita, jos niitä jostain sai. Minunkin, vuonna 1950 syntyneen, ikätovereissa on vielä niitä, joilla riisitauti näkyy luuston epämuodostumina.  
Kesällä D-vitamiinia saa auringosta. Auringon vaaroista ei ennen tiedetty mitään. Moni poikalapsi poltti itsensä ollessaan koko kesän ilman paitaa ja sai melanooman alun, joka aktualisoitui aikuisena. Ison perheen pyykki tehtiin käsin, kesällä oli sen suhteen helpompaa.


Vierasperäiset kirjaimet B, C, D, W, X, Z, ja Å puuttuvat kirjasta. Tämäkin kertoo ajastaan. Nykyään olisi helppo "sommitella säkeitä" näillekin, onhan meillä käytössä English!

Näitä lukiessa ihmettelin taas kerran sitä, että en ole koskaan lapsuudessani saanut minkäänlaista ruumiillista kuritusta, en piiskoja, tukisteluja enkä luunappeja. Tiesin kyllä, mitä ne olivat, olin kuullut juttuja, mutta omat vanhempani eivät näihin keinoihin turvautuneet eivätkä myöskään 1800-luvun puolella syntyneet isovanhemmat, jotka asuivat samassa taloudessa. 
En usko heidän olleen aikansa kasvatusguruja valistuneempia, päinvastoin. He pitivät varmaan Ylpön ohjeita "herrojen hömpötyksenä". Äiti ei myöskään imettänyt pikkusisariani kellon mukaan, kuten ohjattiin, vaan vähän väliä. Itse muistan nukuttaneeni vauvasiskoani vieressäni niin, että annoin hänen kieputtaa hiuksiani sormensa ympärille, kunnes vaipui uneen. Auts, se sattui, mutta ei tullut mieleenkään keskeyttää häntä, osaksi siksi, että toimenpide olisi kestänyt pitempään ja osaksi siksi, että noudatin kotini lempeää kasvatusmallia. 

19 kommenttia:

  1. Tuo "Lapsi on pipi" -runo taisi olla ihan yleisesti tunnettu koska isäni (s. 1931) on kirjoittanut sen pienenä poikana äitinsä pitämään vieraskirjaan. Olisiko sitä luettu 30-luvulla koulussa. Meilläkään ei kotona annettu piiskaa vaikka isäni olikin tuosiaan tuota vanhempaa sukupolvea. Koulussa sen sijaan oli opettaja, joka opetti meitä viimeisinä vuosinaan ennen eläkkeelle jäämistä. Hän harrasti oppilaiden tukistamista :( /Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri tätä runoa lainattiin ilmeisesti aika paljon koulujen lukukirjoissa.
      Monella on muistoja opettajista, joita sai pelätä. Minä olin siinäkin suhteessa onnekas. Henkistä painostusta tapahtui kyllä muutaman kerran, kun jostain pienestä rikkeestä järjestettiin aivan ylimitoitetut kuulustelut.
      Meillä ei Suomessa ole sentään ollut sellaista suunniteltua ruumiillista kuritusta kuin esim. Briteissä, jossa ei ole pitkäkään aika siitä, kun sormille lyönnit olivat hyväksytty rankaisukeino.

      Poista
  2. marjatta

    omassa nuoruudessani läimäytykset, luunapit ja tukistaminen olivat ihan yleisiä juttuja. karkeasti yleistäen sanoisin, että 50-luvun lapsen elämä oli täysin sen varassa, mitä isä ja äiti tekivät tai jättivät tekemättä.

    minäkin kuulun niihin onnekkaisiin, joita ei koskaan läpsitty tai lyöty. vanhemmillani oli kyllä kasapäin omia lapsuustraumoja, mutta he eivät oirehtineet niitä vuotta nuorempaan veljeeni tai minuun.

    tai oirehtivat tietysti siten, että kotona oli usein painostava ilmapiiri. heräsimme esimerkiksi veljen kanssa usein vanhempien kovaääniseen riitelyyn. kurjimmissa tilanteissa äiti tuli hakemaan minut lastenhuoneesta, koska mielipidettäni tarvittiin riidan ratkaisuun.

    jotenkin uskon siihen, että lapsuuttaan voi muuttaa, ainakin vähän. en tarkoita mitään totuuden vääristelyä enkä kärsimysten mitätöimistä, vaan ehkä sitä, että toiset ihmiset voivat tehdä sen mitä omat vanhemmat eivät kyenneet tekemään. minulla on se vahva kokemus, että lapsuudesta puuttuneita kokemuksia voi saada ja elää myöhemminkin.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joissain perheissä lasten rankaiseminen on ollut oikein seremonia. Rikkeen tekijä on joutunut odottamaan sydän pamppaillen isää kotiin (äiti on ulkoistanut pahoinpitelyn isälle), ja sitten lapsi on joutunut hakemaan itse vitsan ellei se ole ollut jo valmiina oven päällä. Rikkeen suuruus on arvioitu ja sen mukaan on tullut "koivuniemen herraa" eli piiskan lyöntejä paljaalle pyllylle. Sadistisen kohtelun jälkeen lapsen on ollut kiitettävä ja pyydettävä anteeksi. Tässä tuntuu olevan jotain sadomasokistiseen pedofiliaan ja insestiin viittavaa, mutta voihan olla, että vanhempi on vain itku kurkussa tehnyt, mitä kasvatusoppaat ovat neuvoneet, varmistaakseen ettei hänen lapsestaan "kurin puutteessa" tulisi huonoa ihmistä.
      Olen nähnyt erään itseni ikäisen miehen vauvakirjassa äidin täyttämän kohdan, jossa hän vastasi kysymykseen, miten tämä lapsi saatiin rauhoittumaan seuraavasti:"Lyömällä ja tukistamlla". Tämä tuntuu vitsiltä, koska nykyään tähän kohtaan kirjoitetaan aivan päinvastaista.

      Voi, meri, nuo ovat ikäviä muistoja. Mutta kuten sanot, niin lapsuutta voi korvata myöhemmillä hyvillä kokemuksilla perheestä.
      Minulla oli todella hyvä varhaislapsuus. Ilmapiiri ja harmoninen tasapaino perheessä muuttui kuolemantapausten jälkeen. Perheeseen tuli ikäänkuin kesän tilalle syksyn kaamos. Omassa perheessä olen pitänyt tärkeänä luoda sitä lapsuuden turvallisuutta ja hyvää oloa. Aluksi olin kyllä parisuhteessakin enemmän lapsi kuin aikuinen, mutta olen vahvistunut.
      Toinen tapa, millä lapsuus muuttuu onnellisemmaksi on iän tuoma uusi näkökulma siihen. Vanhempana alkaa nähdä sellaista, mitä tarvitsevana lapsena ei voinut ymmärtää, kuten vanhempien taustat. Heiltä odotti kaikkivoipuutta, mutta he olivat nuoria ja mahdollisesti sodan ja puutteiden vaurioittamia. Kun suhteellisuudentaju kasvaa, niin ikäänkuin tyytyy vähempään ja huomaa, että se mitä kritisoi aiemmin olikin melko hyvää elämää.

      Poista
    2. marjatta

      "kun suhteellisuudentaju kasvaa, niin ikäänkuin tyytyy vähempään ja huomaa, että se mitä kritisoi aiemmin olikin melko hyvää elämää."

      JUST NOIN!

      hesarissa oli juttu anni saastamoisen uudesta sirkka-kirjasta. jutussa oli lause, joka on niin, niin hieno: "nykyaikana radikaaleinta voi suurien tavoitteiden sijaan olla tyytyminen."

      minullakin on hirveä halu tyytyä ja tuntea iloa ihan tavallisista asioista. esimerkiksi siitä makaroonilaatikosta, jonka juuri sulloin uuniin mitä harmaimman sunnuntaipäivän päätteeksi. on ihanaa, että elämässä ei tapahdu mitään makaroonilaatikkoa tai kissan silittämistä monimutkaisempaa.

      meri

      Poista
    3. Sirkka, nainen joka tyytyy sivurooliin. Erittäin tärkeä sanoma tällä kirjalla! Eihän siitä mitään tule, jos kaikki haluavat olla keskipisteitä ja kokea uutta ja jännittävää. Minä taidan ryhtyä oikein opettelemaan tätä sivuhenkilöyttä.
      Kotiarki on parasta maailmassa, varsinkin syksyn pimeässä.

      Poista
  3. Huh huh mikä kirja ja äitini käytti kaikkia oppeja meihin lapsiin ja meinasipa käyttää myös lapsenlapsiin, mutta pidin puhutteluja. Onneksi maailma muuttuu. Viime aikoina on pitänyt puhua maahanmuuttajavanhempien kansssa, kun heidän lapset ovat mustelmilla. Lasten kurittaminen on Suomessa kielletty lain mukaan. Onneksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä sinä! ♥ Katkaisit ketjun.

      Päivän Hesarissa on Lauantai-osiossa kiva juttu Etiopiasta Suomeen viisivuotiaana adoptoidusta nuoresta miehestä, joka oli alkuun ihmetellyt, mikä tämä juttu on, kun juomalasin puoamisesta ei seuraakaan lyöntejä. Poika oli rämpytellyt valokatkaisimia ja tehnyt kaikenlaista muutakin kiellettyä löytääkseen rajan, missä lyödään. Sitä ei tullut. Sen sijaan piti harjoitella olemaan pahoillaan ja pyytämään anteeksi.
      Eikös "sivistymaa Ranskassa" (panin lainausmerkkeihin, koska mitä tämäkin nyt sitten tarkoittaa) jotkut olekin olleet kovasti sitä vastaan, että lasten läpsiminen kiellettäisiin lailla.

      Poista
  4. Kyllä kasvatusmetodit ovat muuttunut sitten tämän kirjan kirjoittamisen ajoista. On ne muuttuneet siitä ajastakin, kun itse olin lapsi -40-luvun loppupuolella.
    Olen kyllä maistanut vitsaa kintuille ja tuntenut, miltä tuntuu, kun jonkun käsi on hiuspehkossa, mutta traumoja ei ole jäänyt, enkä koe tulleeni hakatuksi.
    Pipinä joskus olin ja jopa sairaalassakin, josta todella sain elinikäisen trauman. Se on piikkipelko!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moni muukin on sanonut, ettei ole jäänyt mitään traumoja.
      Eräässä elämäkerrallisessa kirjassa muistelija kirjoitti, että fyysinen rangaistus oli helppo, koska se klaarasi tilanteen. Sen sijaan se, että jätettiin syyllisyydentuntoiseksi eikä asiaa käsitelty mitenkään, kalvoi ja teki pahan olon.
      On tietysti myös eri asia läpsäistä ohimennen suuttuneena kuin järjestää selkäsauna.

      Lapsen sairaalassa olo on muuttunut paljon. Nykyään ilmeisesti vanhemmat ovat paljon lapsen mukana, eivätkä piikitkään ole niin isoja.

      Poista
    2. Joillekin on jäänyt jännityksiä lapsuuden kovasta kohtelusta. Minusta tuntuu, että jännittyneisyys on lapsilla vähentynyt, mutta on tullut muuta oirehdintaa. Nykyään lapsilta odotetaan ylimitoitettua suoriutumista ja itsenäisyyttä. Kauhistelen kouluja, joihin ei rakenneta luokkahuoneita.

      Poista
  5. Minunkin äitini on sanonut, että 70-luvulla imetti minua laitoksella, miten halusi, kun nuoret äidit opastettiin imettämään neljän tunnin välein. Kun vauvat itki, nuoret äidit olivat ottaneet mallia nelikymppisestä moninkertaisesta äidistäni, kun olin tyytyväisenä ja kylläisenä nukkunut. 😄👶🏻 Sekin taisi olla Ylpön oppeja tuo kellon mukaan hoitaminen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla oli vielä synnyttäessä sellaiset sairaalakokemukset, että lapset tuotiin äideille määräajoin. Kuopus, joka oli vain vähän päälle pari kiloa, oli keskolassa, ja sinnekin mentiin silloin kun haettiin. Ilmeisesti hoitajat antoivat välillä lisämaitoa. Kotona sitten lapsitahtisesti. Olihan tämä sairaalassa olo kyllä helppoa verrattuna nykyiseen perhehuonesysteemiin. Äidit saivat toipua.

      Oma äitini synnytti kaikki lapset kotona. Minua, pientä rääpälettä, oli pidetty leivinuunin päällä lampaanvillojen välissä "keskoskaapissa", josta äitini oli ottanut minut vähän väliä aterioimaan.

      Kauhea oppi tuo neljän tunnin imetysväli. Lasta ei muutoinkaan saanut ottaa liian tiheään pois sängystään, ettei oppisi vaativaksi. Itkettämistä selitettiin silläkin, että keuhkot vahvistuvat. Tämä tuntuu uskomattomalta nykyään. Miten äiti voi puuhastella rauhallisena, jos lapsella on epämukava olo ja hän itkee!

      Poista
  6. lapseni sai uusintapainoksen 80-luvun lopussa ko.kirjaa.mitä lie anoppi ajatellut,ehkä halusi opettaa miten lasta tulee kasvattaa.ei ollut kovin kiltti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, vaivihkainen viesti. Voisi olla myös vitsi vai pitikö anoppi tärkeänä tätä kirjan historiaa.

      Poista
  7. Muistan tän kirjan lapsuudestani. Aikamoista tekstiä on nykytiedon mukaan, ku nykyään on niin erilaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tällaisista vanhoista kirjoista huomaa ajan muutoksen. Enää ei lapsia pelotella joulupukin vitsoilla, jos ei tottele, eikä näkillä, joka vie, jos kurkkii kaivoon.

      Poista
    2. Voihan näkki. Mummulasa käydessä mummu aina pelotteli meitä näkillä, ettei mentäis mummulan vieressä olevan pienen joen rannoille leikkimään.

      Poista
    3. Minua varoiteltiin näkistä, joka asuu vinttikaivossa. Hui kamala, joskus kurkistin kauhun väreitä tuntien tosi kaukaa kaivon mustaan veteen, kun joku aikuisista haki vettä.

      Poista

Kolmanteen ja neljänteen polveen...

Kuvassa vasemmalla maamies isäni, kausipalkollinen Anni, ryhdikäs Mamma ja lempeä Pappa, minä Papan edessä 3-vuotiaana ja viimeisenä oikeall...