Anna-lehden pääkirjoituksessa toimituspäällikkö Tyyne Pennanen kirjoittaa seuraavasti:
Anteeksi, saanko kysyä, minkä ikäinen olet? Kysymys saa minut joka kerta hämmentymään. No, tottakai saa kysyä! Olen 44-vuotias! Aina kun kuulen tämän kysymyksen minusta tuntuu kuin feminismi ottaisi askeleen taaksepäin kohti aikoja, jolloin naisen piti joko olla tai näyttää 25-vuotiaalta.
Minä koen aivan samalla tavalla. Olen 66, kohta 67 ja sopivassa iässä, kuten olin sopivassa iässä 25-vuotiaanakin.
Olen tehnyt vaativaa työtä 35 vuotta, ja iän lisääntyessä tulin siinä joiltain osin vain paremmaksi. Olen saanut kolme lasta, jotka ovat jo aikuisia ja heillä kaikilla on lapsia. Enhän minä mitenkään voi olla enää nuori nainen. Miksi minun siis pitäisi kujerrella ja kiemurrella ikää kysyttäessä.
Kun nainen ei kerro ikäänsä pelkääkö hän, että jos ikä olisi tiedossa häntä saatettaisiin pitää vanhan näköisenä ikäisekseen?
Haluaako hän varmistaa kehut salailemalla? No, minkä ikäiseksi kuvittelet minut? Tämän kysymyksen kuultuaan pitää ensin miettiä, mitä pitää totena ja sitten pudottaa siitä kymmenen vuotta. Ooh, kiitos, KIITOS! Ja kysyjä hyrisee mielihyvästä, olen ikäistäni nuoremman näköinen, ah!
Kun vaihdoin työpaikkaa viisikymppisenä eräs miespuolinen kollega sanoi lähtiessä minulle kohteliaisuutena, että hän tulee muistamaan minut ulkonäöllisistä avuista (juuri näin muotoiltuna). Siis naisen, joka oli tehnyt samaa työtä kuin hän, intomielisenä. Kiitin nöyrästi ja iloisena, hyvä kun saa kiitosta edes jostain. Siinä tilanteessa olin odottanut kehuja projekteista, joissa olin ollut aktiivisesti mukana - etupäässä niistä ja myös niistä. Saa ulkonäköäkin kehua.
Anna-lehden juttu sai minut ottamaan esiin vanhat kuvataulut, jotka ostin kerran kirpparilta. Toisessa on naisen, toisessa miehen elämänvaiheet. Miehen vaiheissa on lapset mukana vain yhdessä vuosikymmenessä, kolmikymppisenä, naisen kolmikymppisestä seitsenkymppiseen. Nainen on kumartuneena lapsukaisten puoleen suurimman osan elämästään, mies seisoo hyväryhtisenä yksinään. Mutta kun lastenhoito on ohi niin kas, mies onkin hoivaamassa naista. Nainen on itsekseen vasta 90-vuotiaana.
No, tämähän on muuttunut täysin. Miehet ovat nykyään mukana lastensa elämässä vauvaiästä aikuisuuteen. Isoisät puuhastelevat lastenlasten kanssa. Sekä naiset että miehet ovat töissä ja saavat työuran jälkeen oman eläkkeensä. Sen jälkeen he molemmat vanhenevat omaan tahtiinsa.
Kvinnans åldrar ja Mannens åldrar. Hauska verrata ja miettiä, miten ajat ovat muuttuneet ja miten vanhat käsitykset silti yhä vaikuttavat.
Vielä eräs kiinnostava kohta näissä vanhoissa tauluissa: naisella on enkeli mukana syntymässä ja kuolemassa, mies pärjää ilman. Uskonto ja lapset ovat kuuluneet naisille.
Vanhoja asenteita kuvaa sekin, että nainen on 'rouva' tai 'neiti', miehen tittelissä 'herra' ei ilmoiteta, onko vapaa vai varattu? Näitä tosin ei käytetä enää suomen kielessä niin paljon kuin ennen.
Amerikkalaisilla on käytössä lyhenne Ms entisten Mrs ja Miss ohessa.
Olen kerran saanut postia eräältä englantilaiselta herrasmieheltä muodossa Mrs Unto Mentula - siis Rouva Unto Mentula! Kuulostaa ajalta ennen maailmansotia, suurten pukudraamojen aikaiselta.
Tässä meidän mökkisaarta. Sille hyvästit! Laukut on pakattu ja kohta laitan läppärin matkatavaroihin. Eskokreeta ja kreetaesko (Mrs Unto Mentula - heh) lähtevät ajelemaan kohti lentokenttähotellia ja sieltä aamuvarhaisella Espanjaan. Seuraava kirjoitus tulee Benalmádenasta.
---------------------------
Lisäys illalla Pilotti-hotellissa:
Mikä sai minut Anna-lehden kirjoituksen lisäksi näihin ajatuksiin on USA:n presidenttiehdokas Trumpin käsitykset naisista.
Nyt käydään myös keskustelua peruskouluille annetuista ohjeista sukupuolineutraaliuden toteuttamiseksi. Tasa-arvo koulussa on hyvä asia, mutta eri oppiaineisiin annetut esimerkkivinkit, joista olen lukenut, tuntuvat todella omituisilta ja keinotekoisilta.
Sekä tyttönä että poikana olemisessa on omat hienot puolensa. On rikkautta, että on naisia ja miehiä eikä vain henkilöitä.
Ihanaa lomailua ;)
VastaaPoistaKiva postaus jälleen. Koska olen rehellinen, niin olen aina sanonut ikäni, paitsi 14-vuotiaana lisäsin pari vuotta lisää festareilla. Sallittaneen nuoren hupsuuden. Työkaveri ei antanut lastenlasten sanoa mummiksi, vaan heidän piti puhutella häntä nimellä. Höpsöä. Mutta ollaan sitä mitä olemme ja nautitaan elämästä ja elämänkokemuksista ja niistä muistoista, jotka joskus saattoivat koskettaa hellyydellä tai kivulla <3
Kiitos kivasta kommentista, Mai! <3
PoistaJoo, tiettyyn ikään asti halutaan olla vanhempia. Lapset sanovat usein ikänsä tarkasti "olen viisi ja puoli" eli on tärkeää, että on jo yli viisi.
Ja se tärkeä etappi 18!
Minusta oli hauskaa tulla mummiksi silloin kun olin vielä nuori, vähän päälle viisikymppisenä ja ei vielä mummin näköisenä.
Mukavaa Espanjan lomaa, Marjatta! Mielenkiintoiset ikätaulut! Minustakin on ikä on ikä ja "näytätpä ikääsi nuoremmalta" aika outo tokaisu. Joskushan on jopa outoa jos 60-kymppinen näyttää - muka - alle 49-vuotiaalta. Ennemminkin se voi olla epäkohteliaisuus, sillä sehän viestittää myös että ko henkilöltä tuntuu puuttuvan upea elämänkokemus....
VastaaPoistaJuuri niin, onhan se koomista, jos vanheneva ihminen yrittää näyttää teiniltä.
PoistaNuo taulut kiinnostavat minua niin paljon, että tekisi mieli purkaa kehykset ja katsoa löytyisikö niiden takaa mitään tietoa. Taustapahvissa on koristeellisella vanhanaikaisella käsialalla "Till Eva från Far" ja päiväys, jossa on vuosilukuna -80. Kai se on 1980, mutta taulu voi olla jostain 1900-luvun alusta.
Kiitos toivotuksista. Olemme pitemmän aikaa, joten ei tarvitse ahmia uutta. Katsotaan, mitä eteen tulee.
Hauskat taulut, joiden sanoma - vaikkakin asenteet muuttuvat - istuu tiukassa. Iän täräytän aina kysyttäessä suoraan, sehän on vain pari numeroa aina eri järjestyksessä ja jokainen ikä on kulloinkin juuri se paras ikä, eikös juu? Juonikasta reissua!
VastaaPoistaPari numeroa eri järjestyksessä, kivasti sanottu! Voi olla jopa kolme, jos hyvin käy, mutta se ikä ei varmaan olisi enää se paras ikä.
PoistaKiitos Takkutukka, tuntuu ihan siltä, että tästä tule hyvä reissu.
Naiset sanovat usein naureskellen täyttävänsä joka kerran 25 vuotta. Olisi kamalaa jäädä 25-vuotiaaksi. 40 vuotta olisi parempi (vitsi, vitsi). Vanhempaa naista ei arvosteta työelämässä, joten ei tee mieli toitottaa ikäänsä. 80 vuotias äitini sanoo käyvänsä jumpassa, josta hän sanoo vähättelevään sävyyn: siellä käy vain eläkeläisiä.
VastaaPoistaMinä olin ainakin 25-vuotiaana niin epävarma, että on paljon parempi olla vanhempi ja tasapainoisempi. Hehkeämpi ulkonäkö ja epävarmuus vai kulahtaneempi ulkoa, mutta onnellinen sisältä - ei ole vaikea valita.
PoistaOn se kumma, että kokemusta ei arvosteta kaikilla työpaikoilla. Sitten kun vasta hyvin osaa, niin luullaan, ettei enää osaa.
Kokonaan eläkeläisistä koostuvissa harrastusporukoissa on kyllä leppoisaa, mutta vähän liiankin leppoisaa, ihan kuin oltaisiin koulussa, mutta hyväntahtoisina eikä murrosiän kiukkupusseina. Minä tykkään omasta pilatesryhmästäni, koska siinä on monenikäisiä.
Tartun taas epäoleelliseen. Tervehdin nimittäin ilolla kaikkia pyrkimyksiä poistaa koulumaailmasta sukupuoleen liittyviä rajoituksia. Ainakin itse koin 90-luvun peruskoulun tarjoamat sukupuoliroolit äärimmäisen rajoittuneiksi ja rajoittaviksi. Olen saanut melko sukupuolineutraalin kotikasvatuksen, vaikka konservatiiviset vanhempani tuskin sitä sellaiseksi mielsivät. Kunhan ajattelivat, ettei sukupuoli ole hyväksyttävä syy olla osaamatta jotakin. Ala-asteella sitten törmäsin toiseen todellisuuteen, jossa pojat saivat tehdä kaikkea kivaa, riekkua ja riehua, ja tytöt saivat seistä sadelipan alla supisemassa parhaan kaverin kanssa jostain yhdentekevästä. Tuolloin vielä tytöt olivat tekstiilikässässä, jota vihasin, ja pojat puukässässä. Ruokalaan tytöt ja pojat jonottivat eri jonoissa. Ei ollut kauheasti tilaa matemaattisesti lahjakkaalle, tieteestä ja kilpa-autoilusta innostuneelle tytölle, vaikka toki jossain vaiheessa opin painostuksen alla, että pojissa on pöpöjä ja on parempi olla vain tyttöporukassa. Lukion viimeisellä luokalla meitä oli kaksi tyttöä fysiikan tunneilla. Edelleen koulumaailman sukupuolittuneisuus näkyy muun muassa siinä, että monilla fiksuillakin naisilla on käsittämättömän kehnot tiedot esimerkiksi perusfysiikasta, joka on kuitenkin ihan yhteiskunnan ymmärtämisen kannalta oleellinen asia.
VastaaPoistaOnneksi aikuisena ei tarvitse välittää niin paljon, ja sukupuolineutraali tohtori riittää titteliksi, kun sellaista tarvitaan. Tyttönä ja poikana olemisessa on hienot puolensa, kunhan jokainen saa määritellä ihan itse, millainen tyttö tai poika tai jokin muu on. Sukupuolen määrittely ulkoapäin aiheuttaa vain turhaa ahdistusta niille, jotka eivät mahdu stereotypioihin.
Ei ollenkaan epäoleellista Kirjavuorenpeikko, vaan juuri esiin nostamaani asiaa. Kiitos hyvästä kommentista!
PoistaMutta kuka määräsi teidät tytöt supisemaan sadelipan alle? Eivät opettajat, vaan te itse. Sinä et ehkä halunnut lähteä ainoana tyttönä juoksemaan poikien joukkoon, vaan valitsit sen mitä enemmistö tyttöjä valitsi. Useimmista oli ehkä kivampaa olla juttelemassa. Minusta olisi ollut. ;)
Käsitöissä sai valita silloin kyllä myös sen epätavallisemman vaihtoehdon, ei siinä ollut mitään lukujärjestysteknisiä syitä pakottamassa yhdenmukaisuuteen. Oma 80-luvun puolivälissä koulun aloittanut poikani valitsi tekstiilityön. Hän oli kiinnostunut tekemään vaatteita itselleen ja teki niitä innokkaana kotonakin, sekä ompeli koneella että neuloi puikoilla ja teki jopa muoviämpäreistä sählypeliin maalivahdin suojia itselleen ja kavereille.
Vähän myöhemmin tuli poikien keskuudessa muotiin pipojen neulominen. Jotkut pojat perustivat oikein firman.
Nykyään käsitöissä on molemmille sukupuolille kaikenlaisia käsitöitä yhdessä, mutta moni kokee, että siinä on vähän sitä sun tätä ja missään ei päästä kunnon tekemiseen.
Naisellisuus ja miehekkyys ovat minun mielestäni ihan eri asioita kuin kiinnostuksen kohteet.
Tohtori on hyvä neutraali titteli, ja nykyään taitaa Suomessa ollakin jo tohtoreina enemmän naisia kuin miehiä.
Kyllähän minä juoksentelin ainoana tyttönä poikien joukossa. ;) On totta, että sukupuoliroolit opitaan myös toisilta koululaisilta, mutta esimerkiksi tyttöjen ja poikien omat ruokajonot olivat ihan opettajien käsky. Samoin toisen sukupuolen käsityön sai valita vasta kahdeksannella luokalla. Pakolliset käsityöt opiskeltiin ehdottomasti erillisissä ryhmissä. Yläasteella tytöillä oli käsityötä samaan aikaan kuin pojilla liikuntaa ja toisinpäin, ja eiväthän sekaryhmät liikunnassa olisi tulleet kyseeseen. Minusta koulun kasvatustehtävään kuuluu myös se, että se kyseenalaistaa eikä ylläpidä kouluyhteisössä vallitsevia vahingollisia käyttäytymismalleja, vaikkeivat ne suorastaan olisi seurausta opettajien käskystä. Suomessa koulutus ja työelämä on muihin Länsi-Euroopan maihin verrattuna poikkeuksellisen sukupuolittunutta. Olisi aika omituinen ajatus, että koulu olisi täysin syytön siihen, vaikka varmasti jossain Etelä-Suomessa on ollut jo vuosikymmeniä vapaamielisempää meininkiä kuin Pohjois-Suomen pienillä paikkakunnilla.
PoistaMinustakin naisellisuus ja miehekkyys ovat eri asia kuin kiinnostuksen kohteet, mutta yhteiskunnassa jotkin kiinnnostuksenkohteet ovat sosiaalisesti hyväksytympiä miehillä kuin naisille ja toisinpäin. Työelämän ja harrastusten sukupuolittuneisuus perustuu hyvin vähän mihinkään luonnollisiin eroihin. Kyllä se syntyy ihan vain meidän kaikkien toiminnasta, ja jokainen voi kiinnittää huomiota siihen, avaako vai sulkeeko ovia.
Erilliset ruokajonot? Ehkä ruokailuun meno on sitten onnistunut parhaiten niin. Sen tiedän, että aina kun koulussa jonotetaan, kuuluu "Epistä!". Yläkouluissa, joissa olen opettanut, on menty syömään vapaassa muodostelmassa, mutta opettajan valvonnassa, koska ei se muuten onnistu. Siinäkin on pitänyt nostaa välillä viimeisiä ensimmäisiksi, koska jotkut pitävät itseään etuoikeutettuina. Joskus on joutunut jopa laatimaan taidokkaita vuorosysteemejä, että kaikki olisivat tyytyväisiä. Useimmat ovat valinneet pöytäseurakseen oman sukupuolen oppilaita. (Minusta he ovat oppilaita (siis lapsia) eikä oppijoita tai asiakkaita, kuten yhteen aikaan määriteltiin.)
PoistaKuhmossa oltiin edistyksellisiä peruskoulun toteuttamisessa. Siellä pystyi valitsemaan toisin ja oli sekä poikia että tyttöjä, jotka valitsivat käsityön tuntinsa ei-perinteisesti. Isot koulut antoivat ehkä enemmän mahdollisuuksia. Alakoulussa oli silloin noin 500 oppilasta ja yläasteella, jossa minä opetin oli toista tuhatta oppilasta.
Minusta yhteinen käsityön opetus, jossa on pieniä maistiaisia sitä sun tätä (ompelua, neulomista, puuta ja metallia) on laskenut tasoa. Ennen erillisissä töissä tehtiin esim. tekstiilityössä kunnon vaatekappaleita, ei enää.
Itse ajoin uskonnottomien tasa-arvoa opettamalla elämänkatsomustietoa ja pitämällä uskonnollisten juhlien aikana vaihtoehtoisia tunnustuksettomia juhlia, joihin osallistuivat uskonnottomat ja muihin kuin kristinuskon piiriin kuuluvat lapset. ET:n tunnit olivat sekä ala- että yläasteella yhtä aikaa uskonnon tuntien kanssa eikä koulun jälkeen, kuten useimmissa kouluissa, mikä minusta on todella huono ratkaisu ja ikäänkuin pakottaa sinne uskonnon tunnille. Kuka nyt haluaa istua ensin päivällä tunnin tyhjänpanttina kirjastossa ja jäädä sitten ikäänkuin jälki-istuntoon, kun toiset lähtevät kotiin! Näin ET:n opetusta yhä toteutetaan monissa kouluissa, tai sitten niin että oppilaat lukevat itsekseen kirjoja, jotka on tarkoitettu keskustelutyyliseen opetukseen.
Eksyin sivupoluille. Mutta siis: minusta siinä opetushallituksen tasa-arvo-oppaassa, sen verran mitä siihen olen netin kautta tutustunut, ei ole paljon uutta. Siinä todetaan paljon sellaista, mikä on kouluissa vallitseva käytäntö.
Mutta sitten siinä on joitain aivan hupaisia uusia kohtia, kuten se, että tyttöjä ja poikia ei pitäisi kutsua vain tytöiksi ja pojiksi vaan puhutella heitä heidän nimillään. Kuka nyt ei muka kutsu oppilaita nimillä!!! Minäkin oikein skannasin uusien luokkieni luokkakuvat syksyisin ja opettelin kotona nimet nopeasti, ksoka oppilaat loukkaantuivat, jos heitä kutsui vahingossa väärällä nimellä.
On puhuttu paljon poikien viihtymättömyydestä koulussa ja siitä, että tyttöjen saavutuksia ei arvosteta. En ole nyt oikein varma, että ainakaan tämä ohjeistus vastaa näihin ongelmiin. Minusta ainakin tytöt ovat pärjänneet hyvin. Onhan nykyään enemmistö lääketieteellisessä ja oikeustieteellisessä tyttöjä.
Tasa-arvoon pitää kiinnittää huomiota. Se on meillä hyvällä mallilla, jos tilannetta katsotaan maailmanlaajuisesti.
Mulla on ollut onni tuntea niin ihanan epäkohteliaita "nuoria" miehiä, jotka on tokasseet iästäni, että näytät kyllä vanahemmalta. Jotenki se on toki ikävääki kuulla. Toisaalta tiiän sen kyllä ihan hyvin iteki ja ilahduttaa rehellisyys ja suoruus.
VastaaPoistaLapsi sano mulle muutama vuosi sitte, kun mietin, näytänkö hirviän vanahalta yhesä takisa, että näytät ihan sen ikäseltä kuin ootki, eikä äitien kuulu näyttää nuoremmilta. Niinpä, lapset, joitten äitit yrittää näyttää ikinuorilta ehkä häpeää vanhempiaan eniten.
Heh heh, mutta hei Serentis, sinä voit pysyä tuossa samassa näössä ja ollakin myöhemmin toisia nopeasti ikääntyviä freesimpi.
PoistaLapsesi on oikeassa. On noloa, jos äiti pukeutuu nuorisotyyliin ja liian paljastavasti tai isä hiphop-tyyliin.
Olen parhaillaan Espanjan Aurinkorannikolla. Kävin äsken flamencoesityksessä. Yleisössä oli minun ikäisiäni brittinaisia pinkeissä minishortseissa ja rantasandaaleissa ja ranskattaria tummansinisissä housupuvuissa ja avokkaissa. Itselläni oli pitkä mekko ja ihailin ranskalaisten tyyliä. Minishortsinaiset näyttivät vanhoilta pikkutytöiltä, rusetti vain puuttui hiuksista.