lauantai 9. toukokuuta 2015

Matkalla luettua, vakavaa ja kevyttä




Lasken hieman tasoani ja kirjoitan lyhyesti äskeisellä matkalla lukemistani kirjoista. Haa, lyhentäminenhän saattaa olla vain tason nousua!

Ensimmäiseksi luin Jenny Nordbergin tietokirjan Kabulin tyttöjen salaisuus, josta jo kirjoitin pari postausta taaksepäin.
Sen ajatukset myllertävät yhä päässäni. Ne nousevat mieleeni, kun näen television keskusteluohjelman juontajalla kauhean epämukavat ns. istumakengät, joilla todennäköisesti ei voi edes seistä, tai kun luen lehdistä, että suomalainen teinityttö on tappanut luokkatoverinsa.

Seuraavaksi luin italialaisen Elena Ferranten Hylkäämisen päivät (2004).
Kanteen on painettu kirjan tehokas alku. 
Eräänä huhtikuun iltapäivänä, heti lounaan jälkeen, mieheni ilmoitti jättävänsä minut. Hän sanoi sen samalla kun korjasimme likaisia astioita pöydältä. Samantyylistä suoraan ytimeen vievää lakonisuutta olen tavannut mm. Jari Tervolla. Alkua seuraa epätoivon täyttämä jakso naisen, Olgan, elämässä. Kun Olga näkee kadulla miehensä ja tämän uuden nuoren rakastetun itselleen kuuluneissa perintökorvakoruissa, hän hyökkää kuin muurinmurtaja täydellä painollaan.
Hän kuvitteli, että hänellä oli oikeus ottaa minun paikkani kaikessa ja näytellä minun osaani, se alhainen paska. Anna minulle ne korvakorut, anna minulle ne korvakorut. Halusin repiä ne hänen yltään korvineen päivineen, halusin vetää riekaleiksi koko kauniit kasvot, silmät, nenän, huulet ja päänahan vaaleine hiuksineen.
Olga joutuu ponnistelemaan säilyttääkseen järkensä. Hänen psyykkinen vajoamisensa on kuvattu niin hyvin, että lukija pelkää pahinta. Kirjasta on hyvä esittely Donna Mobilen kirjat -blogissa täällä.


Kolmas kirjaston kirja, jonka olin tuonut matkalle mukanani oli Joni Skiftesvikin novellikokoelma Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja (1983). Olen lukenut tämän kirjan jo heti sen ilmestyttyä. Sittemmin olen lukenut Skiftesvikiä enemmänkin, nähnyt hänen kirjoihinsa perustuvan elokuvan Katsastus ja KOM-teatterin näytelmän Pystyyn haudattu.
Oli kiinnostavaa lukea kirja uudelleen ajatellen, että tästä se alkoi.
Kirjan neljässätoista novellissa tarkastellaan pohjoisen Suomen ihmisiä viime sotien ajoilta 80-luvulle asti. Olosuhteet ovat rankat. Puitteina on tehdastyö ja työ merellä. Ankeus, huumori ja surumielisyys kulkevat käsikkäin Skiftesvikin proosassa. Huumori röyhyää varsinkin novelleissa Valtuuskunta ja Näprääjä. Surullisimmat ovat kaksi kuolemaa käsittelevää novellia, Peilinki sekä Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja, jonka tunnelmiin Skiftesvik palaa viimeisimmässä kirjassaan, omaelämäkerrallisessa romaanissa Valkoinen Toyota vei vaimoni (2015). Siinä tragedian kuvaus on muuttunut lyyrisemmäksi, kun tapahtumaan on etäisyyttä. 
Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja -novellin alku:
Kylmä.
    Sinisten jäiden yli kulki kolea länsituuli. Se puskeutui villaisen läpi ihoa vasten. Väristykset juoksivat pitkin selkäruotoa ja vapisuttivat hartioita.
     Pilvipeitteessä lähellä taivaanrantaa, siellä, missä jäänmurtajan auki runnoma rannikkoväylä kulki, roikkui vaalea läiskä. Se oli auringon korvike. Se hehkui enemmän vilua kuin  lämpöä.
     Lennun hampaita kalisutti.

Sitten loppuikin kotoa tuotu lukeminen. Ostin trillerin The Boy That Never Was, joka on irlantilaisen Karen Perryn tuore esikoisromaani. Se jäi kuitenkin odottamaan paluulentoon asti, ja luen sitä parhaillaan loppuun kiihkeän odotuksen vallassa. Lukutahti on hidastunut, kun pitää lukea kaikki matkan aikana kertyneet sanoma- ja aikakauslehdet.

Aloin siis säästellä ostamaani kirjaa, ja kävin pläräämässä lomapaikan taloyhtiön yhteisiä hyllyjä. Mies jätti sinne Westön kirjoja ja minä nappasin kaksi kirjaa, joista toinen on kiinnostava ja toinen hauska.

Barbie Probert-Wright on vanha Englannissa asuva rouva, joka oli kauan harkinnut muistojensa kirjaamista. Kun hänen miehensä huomasi ilmoituksen, jossa etsittiin parhaita tosielämän tarinoita julkaistaviksi, hän ymmärsi hetken koittaneen. Näin syntyi kirja Little Girl Lost (2006), joka voitti ensimmäisen palkinnon kilpailussa nimeltä TRUE.
Barbie oli alunalkaen Bärbel, 7-vuotias saksalaistyttö, joka oli joutunut eroon äidistään, kun hänet oli lähetetty muka parempaan turvaan isonsiskonsa Evan luo. Siskokset kulkivat jalan läpi sodan runnoman maan päästäkseen satojen kilometrien päähän äitinsä luo. Vuosi oli 1945, ja vihollinen lähestyi. Tytöt näkivät muutaman kuukauden matkallaan ihmisiä ammuttavan, kävelivät ohi ruumiskasojen, näkivät nälkää, ja nukkuivat välillä ojassa. Heidän vähäiset tavaransa ryöstettiin ja isosisko raiskattiin. Kaiken kauhean ohessa he kokivat myös ihmeellistä anteliaisuutta ja ystävyyttä ja pääsivät lopulta äidin luo Hampuriin. Alue, josta he lähtivät, jäi Itä-Saksalle.
Kirja antaa tarkkaa kuvaa, siitä, miten saksalaiset elivät sodan aikana ja sen jälkeen. Maahan oli järjestetty pakolaisille huoltopaikkoja maalaistaloihin, mutta pakomatka oli silti todella vaikea sisaruksille. Länsisotilaat olivat ystävällisiä pakolaisille, mutta venäläisiä valloittajia oli syytä pelätä.
Kirjassa on sitaatteja Evan päiväkirjasta, mutta aivan yhtä kiinnostavia ovat Bärbelin pienen tytön havainnot. Valokuvat keskellä kirjaa kertovat myös paljon.
Oli kiinnostavaa lukea aikalaiskuvaa saksalaisten kärsimyksistä natsismin alla. Sota tuhosi monia kaupunkeja niin täysin, että kun se oli ohi, ihmisille tehtiin asuntoja kellareihin ja jopa yleisiin vessoihin.
Niin paljon on kirjoitettu juutalaisten kohtalosta ja annettu ymmärtää, että saksalaiset olkoot hiljaa ja painakoot päänsä. Mutta tavallinen tyttö, kuten 19-vuotias suurkaupunkilainen Eva, ei todellakaan tiennyt, mitä tienvarressa seisoville raita-asuisille luurankomaisille ihmisille oli tapahtunut. Tytöt luulivat heitä sairaalan potilaiksi.
Tämä kirja sai aikaan mieliteon lukea uudestaan Peltirumpu ja muuta Günter Grassilta.

Viimeisenä matkakirjanani luin viisikymppisen naisen päiväkirjamuotoon kirjoitettua pohdiskelua ikääntymisen tuomista muutoksista, chicklitiä, josta on Englannissa saanut nauttia myös tv-sarjana, Judith Holder, Grumpy Old Woman (2006).
Täytyy sanoa, että tämä oli juuri sopivan kevyttä rantalukemista. En kyllä ymmärrä, miksi vanheneminen niin dramaattista on, mutta minähän olenkin jo pitkälti ohi keski-iän kriisien. Ehkä en vain muista.
October 9th
You don't think it's going to happen to you. You were part of the generation who invented sex, you had a pair of  hot pants, some Mary Quant shiny patent boots, you invented free love, you were around at the start of the Beatles. Surely you would be exempt? Catalogue addiction wouldn't happen to you. Then one day when your guard is down ....
The catalogues start coming. They know where you live , they know you have hit middle age and they know what you want. Now. Probably make you want them. Inside you are still a sex kitten, still a groovy chick who can strut your stuff on the dance floor to Tina Turner ... but to everyone else you are now just a middle-aged old cow with bad hair and bad jumpers. 

Chicklit-henkisesti lopussa vielä kuva itsestäni mielipuuhassani kaltaisteni (lue:pöljien) joukossa.



17 kommenttia:

  1. Muistan että 3-kymppisenä (!) mulla oli joku kriisi, mutta sittemmin jyrkemmiltä tunteilta olen välttynyt eikä tuo viimeksi siteeraamasi tunnu ihan omalta, mutta onhan se hauskaa karikatyyriä. Kuten vastaavat grumpy old men-tyypitkin. Sinä näytät kuvassa nuorelta rantapimulta, joka on sävyttänyt hiuksensa harmaalla.
    Kiitos linkityksestä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mainiota Leena! Juu kolmikymppisenä mullakin saattoi olla joku suruvaihe päällä! Tässä puhutaan myös aviomiehestä lyhenteellä GOM eli grumpy old man. Minusta miehetkään eivät yleensä tule äreiksi vanhetessaan vaan herkiksi.
      Se on kuvakulmasta kiinni, miltä näyttää. ;) Mutta katsos tuota minun lysähtänyttä peukaloniveltäni: minulla on yhdeksänkymppisen kädet! Ensi talvena tehdään molempiin peukaloihin ja ehkä muihinkin sormiin korjausleikkauksia.

      Poista
  2. Ihan samaa mieltä Leenan kanssa. Nuori pimuhan se siinä makoilee rannalla.

    Minulla odottaa tuo Hylkäämisen päivät lukemistaan. Amalian rakkaus teki ison vaikutuksen jokin aika sitten.Sinun laillasi luin tuon Skiftesvikin joskus 80-luvulla, muistelisin. Hänessä on tyrmäävää voimaa.

    Minunkin pitäisi varmaan blogata useammasta kirjasta samalla kertaa, kun on useampi postaus odottamassa pääsyä eetteriin. Toisaalta voin pitää niitä varalla, jos iskee totaalin bloggarin valkoisen näytön probleemi.

    Mukava henki tässä sinun postauksessasi. Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, heh! Kiitos Omppu, vai nuori pimu! ;)

      Minulla on Amalian rakkaus lainakirjojen pinossa. Käväisin lukemassa äsken postauksesi uudelleen. Luin silloin tuoreeltaankin, mutta nyt alkoi kiinnostaa vielä enemmän, kun tunnen vähän tämän salaperäisen kirjailijan tyyliä.
      Minusta on hienoa, että Skiftesvik palasi uudessa kirjassaan uudestaan Puhalluskukkapoikaan. Siitä huomaa, miten aiheet kypsyvät kirjailijan mielessä.

      Minulla jää monista hyvistäkin kirjoista kirjoittamatta, kun olen niin perinpohjainen. Niinhän sinäkin olet - ja kirjoitat pitkästi! :)

      Poista
  3. Tällaiset minimietteet ovat oivallisia, kiitos! Aina ei tarvitse pitkästi kirjoittaa. Nappaan tästä heti omalle listalleni tuon Elena Ferranten Hylkäämisen päivät (saatavilla enkuksi helposti). Mahdollisesti poimin muutaman muunkin, mutta ei liikaa kerralla ettei mene pää sekaisin. :D

    Ei hassumpi lukupaikka sinulla! Kyllähän tuolla voisi itsekin lukea. Lepotuoli näyttää oikein mukavalta. Pitäisi saada mökille tuollainen, niin voisi röhnöttää oikein kunnolla pihamaalla! Yhdyn edellisiin kommentteihin rantapimusta: nuorelta näyttää ja nythän on muotia nuorten keskuudessa värjätä hiukset harmaaksi. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle tekee hyvää kirjoittaa lyhyemmin, kun välillä on mennyt pitkiksi esitelmöinneiksi. Ei liikaa kerralla, kyllä. Se vaara tässä blogihommelissa on, että innostuu liian monista kirjoista ja menettää jotenkin niiden mahdollisuuksien takia vapautensa. :)

      Lukupaikka oli mahtava. Raahasin muotoiltavan tyynynkin ja mukelsin sen niskaani sopivaksi. Mies kuskasi minua ja tuli sovitusti rantaravintolaan lounaalle. Hän ei ole koskaan tykännyt biitsillä makoilemisesta, johon minä olen ihan hulluna. Yksi syy auringon palvomiseeni on varmaan se, että minulla on yleensä aina kylmä. Tein jo teininä itselleni aitan rapuille lomakeitaan, ilman vettä kylläkin. Isäni, maanviljelijä, käveli ohi murahdellen äkäisesti.

      Joo, hiusten väri on muodikas, ja kuvaaja on löytänyt armollisen kuvakulman. Rantapimu, yeah! :D

      Poista
  4. Marjatta, nyt minulle ihan outoja kirjoja. Viimeisestä saattaisin nauttia tv-sarjana. Olenhan katsonut mm. Vanha suola janottaa sekä myös Todella upeeta, joista viime maintitussa iki-ihanat, kypsät Edna ja Patsy, jotka ovat unohtaneet syntymävuotensa;)

    Näytät ihan teinitytöltä tuossa rantakuvassa!!! Nyt on aikuismalleille kysyntää...mieti sitä.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, olisi hauska katsoa tätä sarjana. Kirjassa on hauskoja kohtauksia, eräässä mm. jalkovälistä neppareilla kiinnitettävä hoikentava vartalonmuokkausbody kimmahtaa yhtäkkiä auki kesken päähenkilön työpaikalla pitämän esityksen ja alkaa rullautua vaudilla kainaloita kohti. Voin kuvitella muutamankin brittinäyttelijän tähän kohtaukseen.

      Minulla on Vanha suola janottaa mennyt ihan ohi, mutta Edna ja Patsy ovat kyllä tuttuja. Siinä on hauska hahmo myös se tosikko tytär - pitäähän jonkun olla aikuinen. :)

      Vai malliksi! Nuorena lähetimme kollegani kanssa Kuhmosta monet kerrat kuvamme Anna-lehteen muuttumisjuttuihin. Ne eivät huolineet meitä. :( Me olisimme niin nauttineet Helsingin matkasta. Pitäisköhän yrittää uudestaan ET tai Viva -lehtiin!

      Poista
  5. Hieno postaus. Pidän lyhyistä, pitkiä en jaksa aina lukea, jos kirja ei innosta. Huomaan tekeväni a-kirjat huolellisemmin, muistan suomentajat, laitan pyydetyt linkit sivulleni ja kustantajalle ym, mutta jos teen oman ostoksen, niin ei minun tarvitse muistaa mitään. A-kappaleita ei vain kehtaa käsitellä, että hrr kun oli hyvä kirja, että osta sinäkin hrr....

    Sä näytät hyvälle. Iästä puheen ollen, Mazzarellan kirjat ovat siihen hyviä, hänen kirjoissa maistuu elämän maku. Nautin niistä todella. Ikä ei pelota minua, paras ystäväni vanhenee edellä, toinen sai lapsen tällä viikolla, kolmas on viisivuotiaiden kaksosten isä, neljännellä on taidenäyttely parhaillaan.

    Olen unohtanut tuon Ferranten Amalian rakkauden. Pidin tuosta sinun lukemasta Hylkäämisen päivistä.

    VastaaPoista
  6. Kyllä tiivistäminen on lukijaystävällistä tänä runsauden aikana. Pidän tiiviistä tyylistä ja persoonallisista kirjoituksista, mutta en mielestäni aina itse onnistu näissä.

    Tarkoittaahan a-kirja arvostelukappaletta, siis kustantajan ilmaiskirjaa? Juuri tästä syystä minä en halua näitä. Velvollisuudentuntoisena tyyppinä tuntisin vapauteni olevan vaarassa. ;) Toisaalta voihan se toimia myös juuri noin, laadun takeena.

    Kiitos vain! Minulla on jotkut kohdat raihnaisia, kuten kädet, mutta kroppa on pysynyt suht samanlaisena läpi elämän. Se on kiva, että on eri-ikäisiä ystäviä. Mieheni kummitäti halusi aina tavata meitä, koska lääkäri oli sanonut hänelle, että hän tarvitsee nuorten seuraa. Me olimme silloin kuusikymppisiä. Hän kuoli viime talvena meidän nuoresta seurastamme huolimatta. ;) Minä luulen, että jotkut nuoret pitävät vanhempia ihmsiä enemmän erilaisena kuin he ovatkaan. Vanhassa on kaikki senastiset iät, joten hän tuntee hyvin myös nuoren ajatusmaailman.
    Pidän kovasti Mazzarellan tyylistä ja ikäpohdinnoista. Samoin Claes Andersonin.

    Luetaas Ulla Amalian rakkaus. Se on ilmeisesti aika hurja kirja, vain 150-sivuinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. A-kappale juu oikein tulkitsit. Laadusta en tiedä. Ja kuitenkin sanon tunteeni ääneen. Siksi vältän oman alani kirjoja siis kotimaisia.

      Tuohon vielä, että nuo minun esimerkkini eivät niin viittaa ikään. Taidan olla vuoden pari nuorempi tuota viisivuotiaiden isää. Itsestäni ei siihen olisi. Eli ollaan hyvin samassa iässä, mutta eri vaiheissa. Samaa mieltä tuosta iän suhteesta. Liian usein unohdamme, että vanhemmatkin olivat nuoria ja rakastivat ihan samoilla tunteilla. Eikä ikä sanele mitään, kun ajattelee huomistakin. Olen miestäni nuorempi ja yksin. Vaikka vanhempani elivät pitkälti yli 80. Ja mieheni kumpikin vanhempi on elossa.

      Poista
  7. Osaat taidon tiivistää sanomasi. Näistä kirjojen esittelyista sai mainiosti käsityksen kirjasta, Tykkään ja usein koetan itsekin kaikessa kirjoittamisessa tiivistää sanottavani, en vain osaa.
    Kivan näköistä puuhaa, olet lomailemassa, aurinkotuolissa lukemassa ja silmäsi nostat kirjan sivuilta, edessäsi kimaltelee meri.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Aimarii! Pyrin kyllä kovasti tiivistämään. Käyn monesti vielä julkaisemisen jälkeen poistamassa turhia rönsyjä.

      Meri ja meri-ilma on niin ihania. Vielä ei tarennut kahlailla aalloissa, mutta nautin meren läheisyydestä ja äänestä. Tuntui että hiuksetkin olivat koko ajan pöyheät, kun tuuli kohotti niitä, iho voi hyvin ja koko kropassa oli lämmin olo. Nivelet voivat hyvin. Jäi kaipaus mennä Välimeren alueelle pian uudestaan.

      Poista
  8. Onpahan timmi täti! Taitaa olla parikymppinen, joka on värjännyt tukkansa muotivillityksen perässä harmaaksi. Ja olitko kuukauden matkalla... Aikamoinen lukuahmatti todella olet, ja kun näytät ehtivän lukemisen lisäksi nauttia kaikista muistakin matkan nautinnoista. Outo Mimmi! Upeaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä oli paljon ihan vain koti-iltoja, ja kun ei ollut lehtien lukemista ja telkkarin katselua (mies kyllä katsoi espanjankielisiä lähetyksiä), niin minulle jäi hurjasti lukuaikaa. Luulin, etten kirjoittaisi sieltä yhtään postausta, mutta innostuin niistäkin eli oli hyvä, että läppäri oli mukana.
      Tuosta kuvakulmasta mimmi kuin mimmi näyttää sirolta. ;) Kiitos Inna! Hyvä kuva voimauttaa eli kannattaa aina deletoida äkkiä kaikki epämieluiset ja säilyttää vain imartelevat otokset.

      Poista
  9. Voi kun Skiftesvikin kirjassa oli kamala kansikuva, pelottava. Valkoinen Toyota vei vaimoni oli todella hieno teos :)
    Olet kyllä ehtinyt lukea kovasti matkalla :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun olet lukenut Valkoisen Toyotan, niin tiedät, mitä nuo pressunyytit pitävät sisällään. Kyllä, kauhea kuva, Valkoisen Toyotan kannessahan oli samanoloinen tilanne, mutta kaunis kuva, pari toisiaan tukien kahlaamssa joessa. Tämä voisi kertoa tyylin muutoksesta karskista pehmeämpään, ja onhan näiden kirjojen välillä - ajatella - yli 30 vuotta.
      Yleensä luen ehkä sellaisen 1,5 kirjaa viikossa, nyt tuli luetuksi enemmän, kun ei ollut mitään arjen askareita. Himoitsemiani rantailmojakin oli vasta lopussa emmekä lähteneet joka päivä pitkille reissuille.

      Poista

Teatteria suomalaisuudesta 1, Pesärikko

Pesärikko, käsiohjelma Olen nähnyt vähällä aikaa kaksi näytelmää, joissa on tarkasteltu suomalaisuutta, Pesärikon Kotkan kaupunginteat...