Minkkinen on
amerikansuomalainen valokuvataiteilija, jonka kuvista on koottu kuusi teosta.
Tämä Suomen kuvat on niistä
henkilökohtaisin. Luin ja katselin kirjan itsekin, mutta esittelen sen nyt tekemällä miehelleni, valokuvauksen harrastajalle, muutaman kysymyksen.
-Unto, miksi juuri tämä
kirja? Ostit sen itsellesi joululahjaksi.
-Tämä osui käsiini
tienvarsimyymälässä. Minkkinen on pitkäaikainen suosikkikuvaajani, ja olen
nähnyt myös näyttelyn juuri näistä kuvista. Törmäsin Minkkisen kuviin ensimmäisen
kerran 80-luvulla. Ne kiehtoivat heti; kuvia, joissa ihminen sulautuu osaksi
luontoa. Minkkinen oli myös luennoitsijana samalla vuosikymmenellä Oulun
Pohjoinen Valokuva -tapahtumassa, jolloin pääsin kuulemaan häntä.
-Mikä näissä kuvissa
kiinnostaa sinua?
-Monikin taiteilija on
tehnyt omakuvia, mutta Minkkisen tyyli on aivan hänen omansa. Hän kuvaa
alastonta itseään tai osaa itsestään, usein osana luontoa. Hän on kuvannut tällaisia
kuvia eri puolilla maailmaa, mm. Kiinassa, Norjassa, Meksikossa ja Suomessa.
- Luin kirjasta, että hän
kuvaa ajastimella ilman avustajia. Kerro hänen tekniikastaan.
-Kyllä, pääsääntöisesti ilman avustajaa.
Hän on sanonut, että kuvan suunnittelu on työlästä ja kuvanottotilanteet jopa
niin vaarallisia, ettei hän halua saattaa ketään toista vaaralle alttiiksi. Hän
piirtää yleensä kuvan ensin ja saattaa sitten tehdä esim. lumitunnelin, jota
myöten ryömii niin, että kuvaan tulee vain puhdas hanki ja hänen lumesta esiin
työntyvä päänsä. Tällaisia otoksia saattaa joutua ottamaan useita ennen
kuin kuva on onnistunut. Minkkinen kuvaa vanhalla tekniikalla eikä käytä paljon
muuta jälkikäsittelyä kuin rajausta. Pääosa hänen töistään on mustavalkoisia.
-Olet vaikuttunut näistä
kuvista. Oletko itse suunnitellut koskaan mitään samanlaista?
-No, olen monta vuotta
hahmotellut suosarjaa, jossa makaisin osittain suon sisällä ja mättäiden
takana. Saatan toteuttaa sen ensi kesänä.
-Hmm. siinä on kyllä
paras olla vahti mukana, ettet jää sinne suohon! Kun katselin kirjaa, niin huomasin,
että siinä on kuvia myös muista henkilöistä, yleisimmin alasti.
-Kyllä. Minkkisellä on
myös luontokuvia ilman ihmistä ja myös muita henkilöitä, pääasiassa kauniita
kuvia omasta vaimosta. Hän kuvaa mielellään naisia alusvaatteissa.
-Voitko mainita jonkin
suosikkikuvasi tästä kokoelmasta?
-No, esim. tämä kuva
käsistä, Kallavesi, Kuopio 91.
Minkkinen kertoo kirjassa
lyhyesti elämäkertansa. Omakuvat saavat oman mausteensa siitä, että hän syntyi
vaikeasti suuhalkioisena lapsena, oli kauniin äitinsä häpeämä ja joutui
viettämään pitkiä aikoja sairaalassa. Arne oli kuusivuotias perheen muuttaessa
Amerikkaan. Hänet laitettiin koulussa piirtämään ja maalaamaan tunnista toiseen, mistä syystä hän oppi lukemaan vasta kymmenvuotiaana. Näistä lähtökohdista hän ponnisti
yliopistoon ja valmistui kirjallisuus pääaineenaan.
Miksi pohdin
muistia niin paljon? Miksi valokuvissani nousevat esiin moiset sattumukset ja muistot
leikkaussaleissa vietetystä ajasta kuusikuisesta melkein kymmenvuotiaaksi – itkua
vastaan tappelu, kun pakotetaan tyttöjen pyjamaan tai kun kuulee isän vyön
läjähdyksen, joka kumoaa väitteet suosikkiasemastani? Kuinka kaikki nuo
koivujen ympäri kiedotut vääntyneet raajat, kokonaan lumeen haudatut ruumiit
tai metsänrajan yllä heiluvat torsot vertautuvat näihin kadonneisiin aikoihin,
temps perdu? Mitä yritän sanoa kokeilemalla yhden ihmisruumiin rajoja näillä
eittämättä ihmeellisillä ja oudoilla tavoilla? Ja mikä sija on kauneudella,
joka liittyy niin moniin näistä kuvista? Kenties se on vastavuoroisuutta. Mutta
hyvän ja pahan tasapaino ei ole koskaan mustavalkoinen.
Amerikkalaisissa
elokuvissa väkivalta ja alastomuus ovat yhdenveroisia syntejä. Omituista, että
ihmiselon luonnollisin puoli – alastomuus – on samalla näyttämöllä maailman
hirveyksien kanssa.
Minkkisellä on kirjan
lopussa kaksi lukua, joissa hän kiittelee toisia kuvaajia. Ensimmäinen on
otsikoitu "Mitä opin opettajiltani" ja toinen "Mitä opin
oppilailtani". Hän sanoo, että valokuvaus on sellainen ala, jossa
mestarikuva voi syntyä myös jo aivan uran alkutaipaleella. Tämä on
viehättävästi sanottu. Pidän myös amerikkalaisesta tavasta kirjoittaa kirjan
loppuun laajat kiitokset eri tahoille ja alkuun taidokas omistuskirjoitus. Kirjan
tekstit ovat sekä englanniksi että suomeksi, suomennos on Petri Stenmanin.
Kauniista tyylistä
esimerkkinä omistuskirjoitus omalle pojalle, Danielille, joka on auttanut
kirjan tekemisessä tietokoneasioissa – niinhän se menee nykysukupolvilla.
Always remember, my son, that the Finnish language still flows in your blood.
Tästä Minkkisen kotisivuille!
Always remember, my son, that the Finnish language still flows in your blood.
Tästä Minkkisen kotisivuille!
Kiitios taas kivasta arviosta! Kiva kun liikut muillakin kun proosan alueilla. Tietokirjoissa on myös monia helmi.
VastaaPoistaNiin on, helmiä. Valokuvan alueella on paljon tutustumisen arvoista. Monella kuvaajalla on myös kirjallista lahjakkuutta, kuten tällä Minkkisellä. Hän on valinnut omaksi alakseen kuvataiteen, mutta teksti kulkee niin hienosti, että hän voisi myös kirjoittaa.
PoistaUpea haastattelu ja upea kirja! Taas sain aimo annoksen yleissivistystä. Mielenkiintoinen persoona tämä Minkkinen.
VastaaPoistaKiitos Elina! Minkkinen on hyvin kiinnostava. Hän on hyvin intohimoinen kuvaaja. Eräskin kuva oli syntynyt tilanteessa, jossa perheen Ismo-koira kuoli ja Arno Rafael pyysi heti poikaansa auttamaan sen kantamisessa laiturille, jonka jälkeen hän riisuutui ja asettui lumeen koiran taakse makaamaan. Tämä omakuva on mystinen ja surullinen. Ilma on hämärä, lunta sataa hiljaksen ja laiturilla makaa kaksi myttyä.
Poista