perjantai 18. marraskuuta 2022

Havaintoja ja mietittyjä asioita, hieman rönsyillen

Huomaan, että minulla on luettuna kolme kirjaa, joista kaikista tekee mieli kirjoittaa. Ennen sitä otan yhden kirjoituksen verran vauhtia kirjoittelemalla kaikkea mieleni päällä polttelevaa.
Laitan kuitenkin kirjoitukseni kuvitukseksi kuvat ja pienet maininnat näistä kolmesta kirjasta, niin tiedätte mitä odottaa. 


Sodanjälkeistä kurjuutta pakoon lähetetyt lapset Viola Ardonen teoksessa Lasten juna ja samanaikaiset viestittelyt pietarilaisen tuttavani Olgan kanssa, joka ei käsitä, miksi hänen pitäisi tuntea sympatiaa ukrainalaisia kohtaan, jotka eivät ymmärrä ottaa vastaan Venäjän apua (!), saivat aikaan oudon pessimistisiä tuntemuksia siitä, että maailma ei muutu, ennen kuin humaanius kasvaa ihmisissä ja nousee aatteena yli poliittisten ideologioiden. Kasvaako se? 

Olen ottanut yhteyttä Olgaan aina silloin tällöin 24.2. jälkeen ja kysellyt, miten menee. Häntä on ärsyttänyt kysymykseni siitä, miten hänen sukulaisensa Ukrainassa voivat. Hyvinpä tietenkin, koska siviilikohteisiin ei erityisoperaatiossa kosketa ja itse hän elää yltäkylläisyydessä Pietarissa, jossa hänellä on kaikki herkut saatavilla kaupoissa ja niin hyvin lämmitetty asunto, että ovea on pidettävä auki parvekkeelle.
Olga sanoi, että minun ei pitäisi seurata massamediaa, joka antaa väärän kuvan Venäjän toimista. Massamediaa? Minä selitin, millaista se media on, mitä minä seuraan  - maailman korruptoitumattomimpiin vuodesta toiseen rankattu suomalainen media, BBC ja Al Jazeera - ja kysyin, millä perustein hän pitää Venäjän propagandamediaa niin ylivoimaisena. Sodan ajan mediahan on sodan osapuolilla aina tarkoituksellista ja värittynyttä. Olga tästä hieman loukkaaantui ja kysyi, eikö minun pitäisi huolestua ensisijaisesti omasta maastani Suomesta, jossa kaikki menee päin mäntyä ja ydinaseitakin on tuotu läjäpäin rajalle, hän kysyy vaan miksi.
Olga ei pystynyt kutsumaan sotaa sodaksi, kysyin asiasta. Lopuksi olikin vain todettava, että turha jatkaa keskustelua tästä aiheesta. Kokeilen taas joskus toiste. Olga on itse kotoisin Ukrainasta ja hänen tyttärensä on asunut Suomessa jo parikymmentä vuotta, mutta ilmeisesti ei seuraa sanomalehtiä eikä uutislähetyksiä televisiosta.

Katsoin eilen dokumenttielokuvan Ansa Moskovassa, jossa nuorten keskusteluryhmään soluttautuneet käräyttäjät johtavat heitä ansaan saadakseen varoittavan esimerkin siitä, miten "vallankumouksellisuus" johtaa yliopisto-opiskelijat pitkiin kotiaresteihin ja vankeustuomioihin. 
Toivon, että venäläiset näkisivät tämän dokumentn. Eivät tietenkään näe, ja jos näkisivät, niin suurin osa pitäisi sitä lännen valheina.  

Aiheesta toiseen.
Kävimme kyläilemässä ystävien luona mukanamme keskustelukortit, joiden mainostetaan vievän keskustelun pintaa syvemmälle. Näitä kortteja myy Keskustelupakka ja niitä on neljä erilaista korttipakkaa: Klassikko, Perhe, Parisuhde ja Muksut. Kussakin kortissa on kolme erilaista kysymystä ja kortteja on 60 - 61, joten sytykkeitä riittää useampaankin keskustelutuokioon. Käytimme kortteja niin, että joku meistä luki ääneen kortin kolme kysymystä ja kuka tahansa saattoi alkaa puhua heti kun siltä tuntui. Nämä toimivat!
"Miksi oikein toimiminen on joskus hankalaa? Jos saisit poistaa jonkin kokemuksen elämästäsi, mikä se olisi? Listaa kolme asiaa, jotka pännivät sinua eniten maailmassa."
Vastauksemme kysymykseen meistä kirjoitetun elämäkerran nimestä olivat niin osuvia, että pysähdyimme ihmettelemään niitä pitkäksi aikaa. Minä se olin, Mitäpä minusta, Ujo poika Mutin kylästä ja Tästäkin selvitään. Viimeinen on tietysti minun. Käytin samaa otsikkoa kommentissani Heidille (Ei saa mennä ulos saunaiholla -blogi), joka nosti esiin sellaisen huomion, että hän kirjoittaa aina uudelleen ikään kuin samaa blogikirjoitusta. Niinhän sitä teen minäkin, ja kirjoitan myös yhä uudelleen samoja reipas tyttö -kirjeitä. Jos minua haastateltaisiin kuolemansellissä, niin luulen, että toteaisin iloisesti "Tästäkin selvitään!" ja uskoisin myös niin. 
Haastankin teidät tämän kirjoitukseni lukijat vastaamaan kysymykseen, mikä olisi sinun elämäkertasi nimi. Yleensä se ensimmäisenä mieleen tuleva on paras. 



Asko Sahlbergin romaanissa Marraskuun mies (ajankohtainen nimi!) kysytään myös, kuka minä oikein olen ja etsitään elämälle merkitystä. Luin kirjan, koska mieheni kehui sitä niin paljon. No, Asko Sahlbergin kielikuvathan ovat ainoita laatuaan. (Maltan mieleni... sitaatteja toisella kertaa.)

Mietin kielen monia ulottuvuuksia myös vastatessani erääseen lehtikilpailuun jossa arvotaan Lancômen Idôle Nectar -hajuvesi. 
"Hajuvesi on puhdas, säteilevä ja viettelevä kukkaistuoksu, joka koostuu värikkäistä päärynän, pionin ja magnolian latvatuoksuista, joita säestää ruusuinen sydäntuoksu. Tuoksu yllättää räjähtävän suolapopcornin ja lämpimien toffeen sävyjen yhdistelmällä. Tässä ihastuttavassa tuoksukokemuksessa korostuvat sekä Isparta-ruusu että bourbon-vaniljauute, jotka ovat molemmat kestävästi viljeltyjä." 
Toivon, että onnetar suosii minua, koska kyllähän tuo tuoksu tekee varmaan mimmistä kuin mimmistä suorastaan syötävän suloisen. 





Aino Kiven joutonainen Annu ajelehtii eikä paljon hajuvesiä ostele, saattaa kyllä pihistää. Luin tämän kirjan Jyväskylän junamatkalla. Kiven edellisen Maailman kaunein tyttö luin Tallinnan laivalla mutama vuosi sitten. Lukukokemuksissa oli muutakin yhteistä kuin kulkuneuvossa lukeminen. Pohdin paljon nuorten naisten maailmaa, mistä pohdiskeluista lisää myöhemmin. 

Nyt on menossa Yle Teeman elokuvafestivaaliviikko. Tänäänkin tulee laatuelokuvia. 
Eilen katsoin järkyttyneenä elokuvan Quo Vadis, Aida. Elokuva kertoo serbien järjestämästä kansanmurhasta bosnialaisille Srebrenicassa heinäkuussa 1995 YK-sotilaiden seuratessa voimattomina vierestä. Elokuva on yhdeksän maan yhteistuotantoa, palkittu ja palkintonsa ansainnut.  
Tämä elokuva vei tietenkin ajatukseni Ukrainan kärsimyksiin ja keskusteluihini pietarilaistuttuni kanssa. Hän ei ilmeisesti ymmärtänyt tai ei halunnut ymmärtää minua, kun kirjoitin humaanien johtajien paremmuudesta ja siitä, miten Venäjän pitäisi laajenemisvimmansa sijaan käydä läpi omaa kauhutekojen historiaansa, kuten Saksa on käynyt läpi natsiaikaa ja pystyttänyt Berliiniin lukuisia muistomerkkejä ja rakentanut museoita. Ettemme unohtaisi.
Kansallisylpeys ei saisi tehdä ihmisistä sokeita. Me emme Suomessa pienen demokraattisen maan kansalaisina voi tajuta, miten on mahdollista, että asioita ei seurata eikä olla kriittisiä. Me olemme tottuneet osallistumaan, vaikuttamaan ja arvostelemaan päättäjiämme.

Tämä sota-aika ja sodan laajenemisen pelko ja jännitys ovat saaneet minut ajankohtaislähetysten tuijottamisen ohella keskittymään vastapainoksi joulunajan valoihin ja koristeluihin. Ensimmäinen amaryllis on jo nupulla, joululahjat rakkaimmille suunnitteilla ja joulukortit hankittu.
Maahan tuli viime yönä hieman valkoista. Toivon, että sitä tulisi niin paljon, että naapuritalon yhä puussa olevat omenat saisivat kauniin kuorrutteen ja voisin ottaa niistä tunnelmallisia kuvia. 

Marrasomenia,
marraskuun puolivälissä 2022



16 kommenttia:

  1. Kylläpä sinulla on vaikea tilanne Olgan kanssa. Minun on vaikea uskoa että naapurissa on tietämättömyyttä. Luulisi kellojen soivan kun ei enää saa tietoa ulkomaailmasta ja kun ei enää tarvitse pitää vaaleja päämiehen valitsemiseen. jne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kai ne kiristykset ja vallan keskittämiset ovat tapahtuneet niin vähitellen, että poliittiseen passiivisuuteen tottunut kansa ei ole huomannut muutoksia tai ei ole välittänyt. Heillä politiikka ei kuulu tavallisille kansalaisille.
      Tässä tilanteessa luulisi tosiaan olevan mahdotonta olla havahtumatta, mutta vanhemmat venäläiset ihmiset näyttävät ajattelevan niin, että ne alueet, jotka ovat joskus kuuluneet Neuvostoliittoon kuuluvat Venäjälle edelleen - ovat vain välillä hairahtuneet pois systeemistä ja että aina välillä on sodittava. Ei siis ihme, että Latvia ja Viro ovat antaneet suhteellisesti eniten apua Ukrainalle.
      On erittäin tärkeää, että Venäjä pysäytetään.

      Tilanne Olgan kanssa ei ole vaikea. Olen tottunut keskustelemaan erimielisesti ja me olemme tunteneet toisemme 80-luvun lopusta alkaen. Kulttuurierot ovat kalskahdelleet mm. kouluasioissa, joissa tapasimmekin.
      Minusta on mielenkiintoista todeta, miten eri tavalla ihmiset ajattelevat.

      Poista
  2. marjatta

    "mikä olisi sinun elämäkertasi nimi. yleensä se ensimmäisenä mieleen tuleva on paras." 

    ensimmäisenä mieleeni tuli "pieni vainaja". en voi tässä avata nimen taustoja, mutta jos saisin valita, haluaisin sen kirjoittajaksi suomentaja katriina huttusen. hän olisi tarpeeksi rehellinen ja salailematon. joskus elämäkertojen vinouttajana on halu kuvailla asiat nätimmin kuin ne ovat olleet.

    jos kirjoittaisin kirjan itse, lainaisin nimen eleanor rooseveltin muistelmista: "this i remember" - tämän minä muistan. muistin ja muistamisen valikoivuudestahan omaelämäkerroissa on pitkälle kyse.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pieni vainaja - oi, tulee mieleen vanhat valokuvat vainajista arkuissaan sukulaisten ympäröiminä. Olen nähnyt kotonani sellaisen, jossa oli pieni lapsi havunoksilla koristelussa arkussa.
      "This I Remember" on hyvä ja todella rehellinen muistelmien nimi, kaunis myös epätavallisine sanajärjestyksineen.

      Nyt minusta on alkanut tuntua hyvältä nimisuunnitelmalta "Elämäkertani, eräänlainen". Siinä on samaa sävyä kuin Eleanor Rooseveltin muistelmien nimessä.

      Poista
  3. Ooh, tuo Lasten juna onkin pitänyt lukea! Olin unohtanut sen, kun en kirjoita oikein mitään ylös. Paitsi elämäkerran nimen, pelkäsin unohtavan sen! Dementikon muistelmat. Vähän tylsä kyllä ja dementialiitto haastaisi oikeuteen. Runo/afokirja Ajatteleva kärpänen stimuloi älynystyrää enemmän, voisi kai sekin elämäkerta olla. Mutta kolmannen luultavasti valitsen sitten, jos tällainen elämäkertakirjailijuus tulee joskus ajankohtaiseksi. Vaan mikseipä tulisi, eikös nykyään kuulu se liian "nuorena ja turhana "kirjoittaa. Mutta noin se on kuten sanoit, helposti toistaa jotain tiettyä tarinaa (itsessään).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liian nuorena ja turhana - heh... On myös pidettävä varansa, ettei jätä kirjoittamista niin pitkälle, että se ei enää huvita.

      "Dementikon muistelmat" korostaa myös kivasti sitä, että ei ehkä kaikkea muista oikein ja tulkitsee omalla tavallaan.

      "Ajatteleva kärpänen" olisi myös kiva blogin nimi.

      Lasten juna on koskettava. Kirjoitan pian, mitä siitä löysin.

      Poista
  4. Ihana omenapuu. Elämäkertani nimi voisi olla Villiomenapuu. Kesämökkimme pihalla kasvaa oikeasti villiomenapuu. Kun näin sen eka kerran, se oli minua pienempi sitkeä puun alku, ja 18 vuodessa se on kasvanut tosi isoksi. Tykkään siitä, että se kasvaa vähän miten sattuu saariston tuulessa ja tuiverruksessa, ja tekee pahanmakuisia omenia. Elämässä tarvitaan juurtumista, sinnittelyä ja päättäväisyyttä. Onnellinen voi olla vähästäkin.
    Lasten junan ja Marraskuun miehen olen jo lukenut ja pidin molemmista.
    Uskomatonta, miten ystäväsi on saatu uskomaan valheita. Toivon, että sota loppuu pian, tänään, heti paikalla, nyt. Slava Ukraina!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näyttää siltä , että paskat diktatuurit varustavat toisiaan (Iran ja Pohjois-Korea Venäjää) ja sota alkaa kääntyä sivistyksen ja barbarian kaksintaisteluksi. Ukraina oli huono valtio monella tapaa, mutta halusi sivistyneitten joukkoon, ja sehän olisi arvovaltatappio barbarialle.
      No, kauppasuhteet ovat monimutkaisia ja jo niiden vuoksi kaikkien pitäisi tulla toimeen keskenään tällä hauraalla pikku pallollamme. Missään nimessä ei kuitenkaan pidä mielistellä diktaattoreita myönnytyksillä, koska heillä on pohjaton ruokahalu.
      Omenapuun kasvaminen on hieno vertaus ihmisen, Main ♥ kasvulle! Minun isäni samaistui pihakoivuun, joka oli istutettu hänen syntymänsä aikoihin. Hän kävi mutisemassa sille kuin joku intiaanipäällikkö voimapuulleen.

      Nuo meidän naapuritalon omenapuun omenat ovat ihan syötäviä. Niitä on kasa maassakin. Voi kun pysyisivät vielä pari päivää, huomenillalla pitäisi alkaa hiutailla lunta, ja minähän olen maanataiaamuna valmiina kuvaamaan heti kun valostuu.

      Poista
  5. Näin myös tuon Quo vadis, Aida -elokuvan aiemmin tänä vuonna. Se jäi mieleen! Nuo keskustelusi Olgan kanssa muistuttavat Anna-Lena Laurenin raportteja Dagens Nyheterissä, joissa hän kertoo keskusteluista omien venäläisystäviensä kanssa. Venäläisen päätä ei käännetä! Monet venäläiset tuntuvat nyt olevan satavarmoja, että Suomeen rahdataan juuri parhaillaan kasapäin ydinaseita.

    Mietin tuota omaelämäkerran nimeä ja minulle tuli ensimmäisenä mieleen "Kaikkeni yritin". Hiukan lohduton nimi, mutta lopputulos näyttää ainakin tällä hetkellä ihan hyvältä. Onpas muuten loistava idea nuo keskustelukortit, saisikohan vastaavia ruotsinkielellä jostakin, täytyy kuuklata!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pelin kehittelijöinä on valkeakoskelainen pariskunta https://www.aamulehti.fi/hyvinvointi/art-2000009125281.html
      Varmaan kannattaisi kehittää näistä myös vieraskielisiä versioita.
      Meillä on Klassikko (josta nuo esimerkit) ja Perhe, jonka suositus on 7+. Aivan hyvin nämäkin kysymykset sopivat myös aikuisille: "Mikä asia on harmittanut sinua viimeksi? Voiko rohkeutta kehittää? Minkä asian haluaisit tietää tulevaisuudesta?"

      "Kaikkeni yritin" - hyvä!

      Jostain syystä Hesari on poiminut haasteltavaksi sellaisia venäläisiä, jotka ovat paenneet sortoa ja häpeävät sitä, mitä Venäjä tekee. Ehkä nuo sodan puolella olevat eivät halua tuoda mielipiteitään esiin kasvoillaan ulkomaalaisille lehdille. Tietävätkö kuitenkin siis kannattavansa vääryyttä?

      Poista
    2. Siis kyseessä näissä korteissa ei ole peli, vaan kekusteluaiheita.

      Poista
    3. Siksipä juuri Anna-Lena Lauren on niin mielenkiintoinen lähde näiden Venäjän mielialojen kuvaajana, hän tuo loistavasti esille miltä se elämä näyttää sieltä Venäjältä päin nähtynä. Hän kirjoittaa säännöllisesti Dagens Nyheteriin.

      Poista
    4. Helsingin Sanomissa on myös mielenkiintoinen juttusarja Kirjeitä Venäjältä, jossa pietarilainen toimittaja Mihail ja moskovalainen kulttuuriammattilainen Jan kirjoittavat, miten Venäjän hyökkäys Ukrainaan näkyy arjessa. Nämä henkilöt ovat kirjoittaneet sekä aivan lähipiiristään, että muutoksista kaupunkilaisten elämässä.

      Mietin vain, että olisi mielenkiintoista kuulla, miten esim. Suomeen paennut armeijaa välttelevä tai täällä jo pitkään asunut kaksoiskansalainen perustelevat Putinin politiikan puolella olemistaan.

      Katselin tietoja Anna-Lena Laurenista. Hän on kirjoittanut mm. kirjan Ukraina - rajamaa.
      Niin paljon kiinnostavaa jää lukematta...

      Poista
  6. Tänään oli Hesarissa juttu noista suomalaisista kaistapäistä, jotka urheina taistelevat Putinin joukoissa ja levittävät disinformaatiota Suomesta minkä kerkivät, Johan Bäckmanin kavereista. Sieltä ilmeisesti on peräisin sekin juttu, että meillä on tuotu läjäpäin ydinaseita rajalle.
    Katsoin myös tuon Quo vadis Aida -leffan. Vaikuttava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hoh hoijaa, mitä urhoja nämä "Suomen todelliset patriootit"!
      Oli karmeaa lukea tuosta jutusta ne samat väitteet, mitä Olga toi minulle totuutena: Suomen valtamedia levittää disinformaatiota, rajalle tuodaan ydinaseita ja Suomessa jäädytään (tällä O ilkkui minulle ja minä vastasin, että en ole huomannut ja onhan se hyvä, että meillä molemmilla on lämmintä, Ukrainasta tässä olen huolissani).

      Olen katsellut aika lailla kummeksuen joitain Russian Media Monitor -videoita YouTubesta. Julia Davis, amerikkalainen toimittaja, joka on syntynyt Ukrainassa Neuvostoliiton aikana on ottanut pätkiä Venäjän valtiollisen television suosituimmista keskusteluohjelmista ja varustanut ne englanninkielisillä käännösteksteillä. Näissä ohjelmissa selitetään uutislähetysten tapaan karttakuvin ja asiantuntevalla tyylillä, miten iskut Ukrainaan ovat puolustautumista länttä vastaan, joka uhkaa levittäytyä ja kaapata Venäjän, jolloin venäläisillä ei ole enää oikeutta edes puhua omaa kieltään ja lapsukaisista tehdään homoja. Välillä keskusteluryhmän propagandistit poikkeavat asiatyylistä, vaahtoavat vihaa tihkuen ja nimittelevät Zelenskyitä alatyylisesti.
      Julia Davisia on kutsuttu Venäjä-kuiskaajaksi, joka katsoo noita kauheita ohjelmia meidän puolestamme ja välittää niistä oleellisen.
      Voivatko ihmiset pitää tuollaista showta uskottavana? Missä on arvostelukyky?

      Kauheaa on sekin, että olen huomannut samantyyppisiä mielipiteitä Venäjän oikeutetusta huolesta ja Zelenskyistä pellenä lievempänä myös Suomessa korkeasti oppineitten ihmisten parissa.
      Onko ehkä niin, että halutaan olla eri mieltä erimielisyyden vuoksi, jotenkin diivaillen, paremmin tietävinä ja erottuakseen yhtä mieltä olevista?

      HS:n jutussa on yksi kohta Venäjä-mielisistä, joka huvittaa:"Oikeastaan porukkaa yhdistää vain eräänlainen kaiken vastustaminen."

      Poista
    2. Minun on vielä laitettava tänne yksi ehdotus elämäkertakirjan nimeksi. Musiikkikriitikko Seppo Heikinheimo kirjoitti masentuneena Mätämunan muistelmat. Minusta sillä nimellä voisivat kirjoittaa muistelmansa suomalaisputinistit, jotka valehtelevat Suomen oloista Venäjän medialle ja houkuttelevat suomalaisia ns ystävyysmatkoille (pankkiretkille avaamaan tilin Venäjällä !) luvaten "vodkulia, kaviaaria ja balalaikkaa". Todella matalaa.

      Poista

Tuomo Pirttimaa, Kaksi kärpästä

  Tuomo Pirttimaa on pohjoisen kirjailija.  Hän on syntynyt Nivalassa ja asuu nykyään Kuusamossa vapaana toimittajana. Pirttimaa on kirjoit...