lauantai 23. tammikuuta 2016

Ajan hammas, elämänkaari, jana, kehrä vai kaikkiko samaa hetkeä?

Ajan hammas syö niin esinettä kuin ihmistä. Viime aikoina olen ajatellut usein vanhenemista.
Vietin loppiaisena syntymäpäiviäni ja olen nyt lähempänä seitsemää- kuin kuuttakymmentä. Ihmettelen, mitä on tapahtunut. Vasta äsken jäin eläkkeelle. Mihin ne kuusi vuotta ovat menneet? Ne tuntuvat niin paljon lyhyemmiltä kuin kuuden vuoden jaksot nuorempana. Olen myös törmännyt blogeissa asioihin, jotka saavat muistelemaan. Eräässä blogissa oli kuvia 70-luvulta, vuosikymmeneltä, joka muokkasi minua paljon.

Tämä kuva on vuodelta 1964. Olen kuvassa 14-vuotias. Mekon olen ommellut itse. Hameeksi sitä sanottiin, ja se vaatekappale, mikä nykyään on hame oli "pualihame". Siskoni on kirjoittanut kuvan taakse Miss Mansikka Kesäkakka. Hän on ollut aina hyvin verbaalinen, ja skitsofrenian puhjetessa nuorena aikuisena hänen kielensä oli alkuun niin ilmaisuvoimaista, että yritin kirjoittaa hänen puheitaan henkeä haukkoen puhelimessa muistiin. Hän ei soita enää eikä varmaan muista, miksi kävi kirjoittamassa kuvan taakse tuon tervehdyksensä.
Hän ehkä nauroi sisarensa totiselle poseerausilmeelle. Mitä tämä kuvan tyttö, eli minä, ajatteli ja mistä haaveili? Muistan hänen olleen kaipaava ja tyytymätön siihen, mitä elämä silloin tarjosi. Kirjoitin jokin aika sitten Toni Morrisonin Sula-romaanin tytöistä. Eläydyin, koska tunnistin heissä niin paljon itseäni. Tytöt ovat monimutkaisempia ja intohimoisempia olentoja kuin monesti luullaan. Aikuisena myös unohtaa millainen oli. Hyvät kirjailijat auttavat nostamaan muistoja esiin.


Entä tämä nuori nainen vuodelta 1975? Elämässä oli tapahtunut paljon traagisia asioita. Miten se ei näy enempää vai näkyykö se edes yhtään hänessä!

Eräs bloggari kirjoitti, miten näkee ympärillään omissa lähimmissään vain kauniita ihmisiä. Jonkun toisen mielestä heissä voi olla vikoja ja puutteita. Kauneushan todella on katsojan silmissä. Minä näen paitsi lähimpäni myös nuoren itseni, tuon samalla kertaa tutun ja vieraan, nyt kuvissa kauniina. Silloin, kun nuo kuvat otettiin, häpesin aina jotain kohtaa itsestäni. Lapsena luulin olevani iso ja ruma amatsoni. eikä kukaan korjannut käsitystäni. 
Minun nuoruudessani ei ollut paljon peilejä. En muista, että sovituskopeissakaan olisi ollut sivupeilejä ja mahdollisuutta kauhistella tai ihailla omaa profiiliaan ja takaraivoaan.
Ei myöskään ollut sopivaa puuttua toisen ihmisen ulkonäköön, kehua tai moittia. Naapurin isokoisesta emännästä sanottiin vain, että hän on komea. Kukaan ei sanonut lihava tai läski. Sama pidättyväisyys koski ominaisuuksia. Homoisännästä sanottiin, että hän tykkää katsella mattomalleja ja semmoista, mistä yleensä emännät ovat kiinnostuneita. Minä ymmärsin silloin, että tämä isäntä on kauneudentajuinen.
Kauneudesta ei puhuttu ehkä myöskään siksi, että se oli vanhempieni sukupolvella niin nopeasti katoavaa. Raskausaika kulutti naisia niin, että heiltä putosivat hampaat. Myös liian raskas työ veti ihmisiä vänkyrään. Ihmisruumista ei ole tarkoitettu koneeksi, mutta sitä oli pakko käyttää maa- ja metsätöissä koneenomaisesti. "Hyvä tyäihminen" oli tärkeämpi arvo kuin kauneus, johon liittyi jotain pelättävää. Turhamainen, omaa erinomaisuuttaan korostava  ihminen oli minun lapsuuden ympäristössäni ehkä naurettavinta, mitä voi olla.
Toinen ominaisuus, mistä ei pidetty, oli  leuhkuus ja vähästä suuttuminen. "Siälä se ny menee pua pitkällä", sanottiin ihmisestä, joka suuttui pienestä ja  lähti leuhkana vetämään pois paikalta. Ai mikä pua - takapuoli. Minä en melkein voi kirjoittaa tätä sanaa, koska se tuntuu yhä niin rumalta. Lapsuuden kodissani ei puhuttu rumasti eikä kiroiltu. Kuulin roisia kieltä vasta kun lähdin maailmalle. Tynnyrissä kasvanut tyttö!

Eräs koulukuvaajan ottama kuva, vuosi on 1993.
Tässä iässä ehdin kaikkea. Olin mukana monissa projekteissa sekä työssä että vapaa-aikana. Perhe oli viisihenkinen ja touhua riitti. Tämän tunikan neuloin muun menon ohessa  itse. Hyvä tyäihminen!


Pääsin mummiksi vähän päälle viisikympisenä. Kuva on vuodelta 2003. Epäolennaisuudet ja itsekritiikki olivat jo alkaneet karista. Mitä siitä, jos on isot jalat ja kädet! Mitä siitä, jos sotkee sanoja puhuessaan ja muistaa väärin. Oli ihanaa päästä mummiksi. Tässä vaiheessa  minulle oli jo monta monituista kertaa sanottu, että olen kaunis ja ihana. 


Tässä juuri eläkkeelle jääneenä, tarmokkaana. Uusi elämä edessä, kun vain pysyisi terveenä.  Kun sairauksia sitten tulee, muuttaa ajatteluaan ja päättää, että mitä pienistä krempoista, kun ei vain saisi kuolemantautia. 

Vanhuus vanhentaa ja sairaus vanhentaa nykäisten. Vanheneminen on fyysisesti kuin murrosikää, mutta toisin päin. Sitä seuraa kiinnostuneena, mitä ulkoiselle olomuodolle tapahtuu, sillä erotuksella vain, että itseään ei tarkastele ahdistuneena eikä moittien. Aamulla katsoo peiliin hyväksyen ja näkee itsensä viehättävänä. Kas, kukapa se siellä, huomenta! Have a nice day!

Kaikki ikäkaudet ovat mukana vanhassa ihmisessä. Tiedän nuoren ihmisen levottomuuden, epämääräisen kaipuun ja ahdistuksen ja keski-ikäisen huolet, joista monet ovat turhia, mutta eihän sitä silloin tiennyt. Vaatimukset ja itsensä syyllistäminen ovat ominaisia kiireiselle keski-ikäiselle. Paljon rennommin olisi voinut monesti ottaa, mutta toisaalta pieni positiivinen stressi vie asioita eteenpäin. 
Stressitön elämä on tyhjää. Kiirekin on vain hyväksi, jos ne asiat mitä tekee ovat mieluisia. Parhaillaan minulla on kiire kirjoittaa kirjoituskurssille koulumatkastani, joka oli kauhuja täynnä, koska pelkäsin henkimaailman olentoja. Pelkäsin, että jostain pimeästä kahahtaa polkupyörän kapeaan valokiilaan koko tien valaiseva, häikäisevä enkeli tai suosta nousee sinne siunaamattomana haudatun lapsen luurankokäsi.

Henkisesti, asenteiltaan ja mielipiteiltään, ihminen muotoutuu koko elämänsä. Koko ajan tapahtuu uutta, johon on otettava kantaa. Olisi hyvä pysyä avoimena, kysellä ja kyseenalaistaa. Mutta voiko sitäkään valita! Temperamentti määrää kiihkeytemme ja tausta, aika ja ympäristö muokkaavat meitä.

HS:ssa Jaakko Lyytikäinen kirjoitti vähän aikaa sitten, että jääkiekossa menestyneet pikkuleijonat ovat saaneet pieninä iloa ja syliä ja ovat siksi niin tasapainoisia. Niin varmaan. On varmaan parempi, jos ihaillaan lapsena, mutta hyviä ihmisiä voi tulla myös niistä, joita ei paljon ihailla. Vanhempien ikäpolvien vanhemmilla ei ollut aikaa pysähtyä kehumaan ja ihailemaan lapsiaan eikä se ollut ajan tapa. Silti he antoivat hyviä eväitä elämään.

Miss Mansikka Kesäkakka haaveilemassa

38 kommenttia:

  1. Mukava muistojen kavalkadi ja nätit kuvat Marjatta! Miss Mansikka Kesäkakka johtaa kyllä ajatuksen vain siihen minkä jokainen näkee. Siskosi mielestä olet nätti ja oliko hän sitten vähän kateellinen.
    Tuosta muistosta tuli minulle mieleen äitini vanha kellastunut keittokirja. Selasin sitä joskus teininä koska olin kova leipomaan. Sitten uuvahdin ja kirjoitin viimeiselle sivulle sitä kyllästystäni kuvaavan reseptin 'Pieni paskavuoka'. En tässä nyt kertaa ainesosia. Siskoni vasta löysi sen joskus myöhemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hi hih, vai semmoinen ruoka! Voisit julkaista sen reseptin ...

      Me kiusoteltiin siskoni kanssa toisiamme pieninä melkoisesti. Joskus tapeltiinkin iloisesti painien, ja sisko pienempänä alakynteen jäädessään puri minua. Meidän väliin tuli juopa siitä, että minä pääsin oppikouluun, mutta siskoani ei enää päästetty, kun äiti kuoli juuri siinä vaiheessa ja kaikki oli niin sekavaa.

      Poista
    2. Leena, lisäsin kaksi postausta taaksepäin siihen God Help the Child-kirjoitukseeni nyt loppuun sen erään kohdan suomennoksen.

      Poista
  2. Upea kirjoitus, johon minulla ei ole mitään sanottavaa, vaikka ajatuksia ja tunteita nostattikin pintaan. Mutta ne ovat sellaisia, että pidän ne itselläni. Sinua vain kiitän, kun kirjoitit ja olet <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ps. Olit kaunis silloin ja kaunis nyt! Harmi ehkä, ettei ihminen tajua sitä itse aikanaan. Vaan onneksi ihmisessä on muutakin kuin pinta.

      Poista
    2. Elegia, kiitän. Tiedän, että Sinä tunnet. ♥

      Poista
  3. Olipa aivan ihana kirjoitus Marjatta! Olit kaunis ja olet edelleen. Kunpa itsekin oppisi olemaan vähän armollisempi itselleen. Minä yhä edelleen tutkin kuvia ja etsin pääasiassa vikoja itsestäni. Harvoin tunnen myös tyytyväisyyttä peilikuvaani katsellessa, nyt aivan kuten jo nuorempanakin. Huoh! Miksi ihmisen pitää olla niin turhamainen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri niin! Sanopa muuta, Jaana! Miksi me naiset, varmaan yhä enemmän myös miehet, ollaan niin huolissamme ulkonäöstä! Kyllä minäkin olen edelleen turhamainen. Nythän se ei enää olekaan paheksuttavaa. Tykkään sovitella vaatteita, nautin kampaajalla käynnistä ja laitan vähän meikkiä aamuisin yms. mutta ero siihen angstiseen itseeni nuorempana on suuri. En enää pelkää esim. että paino yhtäkkiä muuttuisi hallitsemattomasti. En myöskään osta liian pieniä kenkiä, kuten pöljyyksissäni nuorena tein. Nykyään naisten kenkäkoko onkin kasvanut niin, että minun ei ole enää suurimpia.

      Eläkkeelle jääminen helpottaa itsetarkkailussa, kun ei tarvitse enää olla esillä.

      Poista
  4. Hieno teksti, ihanaa viisautta. Kiitos!

    Ulkonäkö on nykyisin jotenkin aivan kritiikittömän palvonnan kohde (tai ollut toki jo kauan). Nuoret ovat paikoin todella julmia toisilleen ulkonäköön liittyvissä ihan pienissäkin seikoissa. Saati sitten opettajille. Olen minäkin kuullut olevani milloin läski tai mammutti. Ensimmäisillä kerroilla se vavahdutti, nykyisin tulen siitä lähinnä surulliseksi – en niinkään itseni kuin sen kapeakatseisuuden vuoksi, josta tuollainen kumpuaa.

    Luulen, että olen vielä pitkälti matkalla itsensä hyväksymistä kohti. Aina on jotain, mitä voisi parantaa ja timmiyttää. Mutta onneksi melkein joka aamu on kuitenkin hyvä fiilis, kun tervehtii itseään peilistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, opettajan työ kyllä pitää itsetarkkailua ja kritiikkiä yllä. Lapset ja nuoret ovat niin suorapuheisia ja usein myös ilkeitä. Tiedän naisopettajan, joka kerran pukeutui hieman avokaulaisempaan ja sai siitä ilkeän lisänimen. Minulla on paljon koomisia muistoja oppilaiden kommenteista. Niissä en kokenut julmuutta, mutta muutoin kyllä eräässä vaiheessa ennen kuin minut hyväksyttiin uutena opettajana.
      Istuin etupulpetilla luokan edessä ja heiluttelin jalkojani, kun eräs seiskaluokkalainen poika totesi viattomasti:"Ope sulla ei oo suonikohjuja. Meidän äitillä on."
      Viimeisinä työvuosina käytin usein valkoista virkattua ponchoa. Kun lähestyin luokkaa, niin eräs poika otti minut vastaan käytävällä sanomalla lempeästi:"Sieltä se Mentula taas tulee pöytäliina päällä."
      Ja hienoa Kalevalakorun Rakkaus-sarjan sydänriipustani kommentoitiin:" Tuo on varmaan pääsiäismunasta." Tämän sanoi tyttö ja toiset rupesivat heti tuhahtelemaan hänelle paheksuvasti.

      Poista
  5. Ihana tarina sinusta ja hiukan siskostakin. Kyllähän sitä katselee itseään tarkkaan, mutta sehän kuuluu siihen minäkuvan tarkkailuun ja tietysti se olisi hyvä, jos pystyisi hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. Tietysti mahdollisimman terveenä. Kun ihmisiltä kysytään omista elämänarvoista sieltä nousee varsinkin naisilta perhe, terveys ja ystävät esille. Työkin on monille vastaajille tärkeä elämänarvo.
    Elämää ei voi elää taaksepäin, eikä sitä voi elää eteenpäin, vain tämä hetki missä olemme nyt on tärkeä ja eletään sitä pitämällä hyvää huolta itsestä, kädet ympärille ja halataan itseämme, olen hyvä ja rakas.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin sanottu, Mai! Tiedätkö, minä tein sen halauksen juuri äsken.

      Poista
    2. Ihana juttu, se toimii aina <3

      Poista
  6. Hieno kirjoitus. Itsekin olen pohtinut elämääni vanhojen valokuvien ja päiväkirjojen avulla. Opin pian huomaamaan, että ei kannattanut liikaa uskoa siihen mitä toiset sanovat. Niiden perusteella kuitenkin luo helposti mielikuvan itsestään. Muistan kun olin n. 7v ja tätini piirsi kuvaa minusta. Senkin muistan, kun täti ohimennen huikkasi äidille kynällä mittasuhteitani, toinen silmä kiinni mitatessaan: "Ei tuo Liisu olekaan niin ruma!"
    Se lause jäi mieleeni. Siinä oli ehkä pohja epävarmalle itsetunnolle, sillä kuulin vain tuon sanan: ruma. Se poikkesi siitä, mitä siihen asti olin ajatellut itseä peilistä katsoessa ja jolloin luulin olevani soma pikku tyttönen, itseeni hyvin tyytyväinen! :)

    Tuo selfie tuossa vieressä syntyi kun yritin ottaa kameralla peilistä kuvaa. Kameran salamavalo räpsähti sopivasti keskelle naamaa. Joten voin hyvällä syyllä sanoa olevani nykyisin "valaistunut". : )
    Olen siihen tyytyväinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos nappaat tuota Liisu sanaa kuvan vieressä näet sen hiukan suurempana.

      Poista
    2. Liisu, minä ehdin jo ihmetellä kuvaasi, mutta valaistunut ihminenhän se siinä on!

      Juu, tuollaisista tilanteista voi tulla väärinymmärrys.Tätisi kommentti oli varmaan kehuksi tarkoitettu, mutta kiellon kautta ilmaiseminen on lapselle vaikeaa ymmärtää. Ja ironian kanssa on sama juttu, sanotaan toista mitä tarkoitetaan.

      Poista
  7. Nyt olisi kirjoituksestasi niin paljon sanottavaa, että en meinaa osata sanoa mitään. Otan nyt sitten vaikka tuon mainitsemasi temperamenttikysymyksen.

    Temperamentti tietenkin vaikuttaa moneen asiaan. Olen kuitenkin myös sitä mieltä, että itsekin pystyy vaikuttamaan maailmassa olemisen ja toimimisen tapaansa. Tyttärelleni aina sanon, että tärkeintä on sinnikkyys ja kyky innostua. Jos omaa nuo kaksi kykyä, kaikki muu kyllä järjestyy. Noiden kahden asian suhteen olen itse aika onnekas ja sen vuoksi minulla ei koskaan ole tylsää ollutkaan. Vaikeaa kyllä, musertavaakin, mutta se on eri juttu.

    Sinä olet juuri sellainen innostuva ihminen, jota ihailen. Ikä tuo fyysistä kremppaa ja pahimmassa tapauksessa sitä ei selviä kovin tolkuissaan, mutta jos nyt edes jotenkin selviää, niin koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä mitä tahansa (tietyt fyysiset rajoituksen pois lukien, mutta ne ei nyt tässä ole oleellisia). Ihailin suunnattomasti mummoani, joka esim. sinnikkäästi ompeli kaikenlaista, vaikka ei oikeasti ommella osannutkaan. Vähitellen alkoi luonnistua aika hyvin. Minusta sinussa on jotakin samaa kuin hänessä. Love!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi pystyy vaikuttamaan, kyllä. Ihminen pystyy myös kehittymään koko elämänsä ajan. Sinnikkyys ja kyky innostua ovat elämää kannattelevia asioita. Jos nämä joskus vähenevät ja masentuu, niin toiveikkuus luonteenpiirteenä auttaa.

      Kiitos Omppu! <3

      Poista
  8. Oi, sinä kaunis Marjatta! Olet kirjoittanut upean ja monia ajatuksia herättävän tekstin. Positiivisuus kuultaa ajatuksistasi. Hyvä sinä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marjatta! Minua sysäsi tämän kirjoittamiseen paitsi nuo blogeissa kohtaamani asiat, niin edellä kommentoineen Liisun ajatus aiemman kirjoitukseni kommenttikeskustelussa, että me kerromme blogissa itsestämme, vaikka kirjoittaisimme ihan muista asioista. Ajattelin sitten kirjoittaa ihan suoraankin itsestäni välillä. Joka viikkoinen elämäntarinakirjoittelu kansalaisopiston piiriin nostaa myös muistoja pintaan.

      Poista
  9. Kiitos hienosta tekstistä ja kauniista kuvista. Voi hyvin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mari! Minä voin todella hyvin tällä hetkellä.
      Mukavaa sunnuntaita sinulle!

      Poista
  10. Minäkin kiitän nöyränä ja nuorena tekstistäsi. Tätä oli mukava lukea ja katsella <3! Mukavia talvipäiviä sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nöyränä ja nuorena heh, hauskasti sanottu, bleue! <3
      Mukavia talvipäiviä myös sinulle!

      Poista
  11. Itse en halunnut nuorena olla ikinä kuvattavana ja näin jälkikäteen ajattelen, kuinka pöhköä. Kaikki nuoret ovat niin kauniita. Pöhköjä olemme iäkkäämpinäkin suurin osa, sillä kauneus on katsojan silmässä (minäkin näen läheiseni kauniina ja ihanina) ja meissä viehättää sisäinen maailma ja meistä pulppuavat hyvät asiat. Kiitos ajatteluttavasta postauksesta, joka kuljetti omaan nuoruuteen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä huolehtii kuvaan mennessä ihan turhista asioista, onko tukka hyvin yms., kun kuvassa kuitenkin tärkeintä on ilme.
      Tilannekuvat ovat minusta parhaita. Niistä muistaa myöhemmin katsellessa niin paljon. Minulla on eräs aukeama vanhassa valokuva-albumissa nimellä "Yrityksiä perhekuviksi", ns. epäonnistuneita, joissa joku on istahtanut kyllästyneenä maahan toisten pönöttäjien katsoessa paheksuen, miehen sylissä oleva kuopus on pannut nyrkkinsä isänsä suuhun ja joku nauraa hervottomasti. Nämä ovat paljon ihanampia kuin se parhaaksi valittu perinteinen "hyvä kuva".

      Poista
  12. Varmaan ulkonäöstä puhumisessa oli eroja paikkakunnittain/perheittäin - vai oliko sitten kymmenessä vuodessa tapahtunut niin suuri muutos ihan yleisesti. Olen seitsemän vuotta sinua nuorempi ja olin kotona aina "maailman kaunein ja ihanin ja suloisin". En kyllä objektiivisesti ottaen ole... Mutta siitä kaikesta kehumisesta syntyi sellainen yhdistelmä, että vaikka tiedän, että tietyt kohdat olisivat toisenlaisina voineet olla kauniimpiakin, niin minä nyt kumminkin olen aina tykännyt omasta ulkonäöstäni aina kovasti enkä olisi halunnut muuttaa yhtään mitään. Mutta sitä ei oikeastaan ole koskaan kehdannut sanoa ääneen, koska vallitseva tapa on olla aina jostain tyytymätön ja kompleksinen. Jos on itseensä tyytyväinen, niin sitten on jotenkin leuhka tai tyhmä, kun ei huomaa vikojaan.

    Kerran esimerkiksi eräs ihminen valitti, että haluaisi tavata edes yhden onnellisen ihmisen. Kun totesin, että tässä olis yksi, hän katsoi minua pitkään ja sanoi, että jos noilla edellytyksillä ja tuollaisessa elämässä ajattelet olevasi onnellinen, niin olet lähinnä tyhmä... :) ja oli ihan tosissaan! Hih!

    Nykyisin olen tullut tyhmyyden lisäksi myös niin itsekkääksi, että otan kaiken ilon ja nautinnon irti kauniiden ihmisten katselemisesta. Enhän minä itseäni näe kuin joskus vilaukselta peilissä. Mutta kauniita ihmisiä, asioita, esineitä, maisemia, kukkia, taideteoksia ja vaikka mitä on maailma pullollaan ja minä saan katsella niitä! Eikä näitten muiden ihmisten tekemien kauniiden asioiden takia tarvitse nähdä mitään vaivaa... Sen kuin katselee vain!

    VastaaPoista
  13. Noin sen olisi pitänyt olla. Hienoa, että sinulle on lapsena luotu hyvä näkemys itsestäsi. Minun on pitänyt psyykata itseäni ja odottaa, että näkisin itseni vähemmän kriittisesti, "oikein". Monesti silti pidän esim. itsestäni otettuja kuvia kohdettaan parempina, sattumina tai hyvän kuvaajan ansiona.

    Sama harrastus täällä, kauneuden katselu ja näkemästään nauttiminen. Se on onnellisuutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainakaan omalta kohdaltani en voi allekirjoittaa Anonyymin mainitsemaa näkemystä yleisestä muutoksesta. Olen 1960-luvun lapsi ja en muista, että äitini olisi koskaan kehunut minua sen enempää ulkonäön suhteen kuin muutenkaan.

      Poista
    2. Varmaan yksittäisiä eroja on, mutta yleensä on menty lapsikeskeskeisempään ja lapsia hellivämpään suuntaan. Omat 70-luvun lopulla ja 80-luvun alussa syntyneet lapseni saivat kehuja ja huomiota meiltä molemmilta vanhemmilta, mutta jos vertaa isien suhtautumista, niin ero eri sukupolvien isien välillä on suuri. Mieheni isä hakkasi poikaansa, jos maitolasi kaatui, mieheni oli rakastava mutta tiukka ja pojat taas ovat aivan ihastuksissaan lapsistaan.

      Poista
  14. Hei Marjatta! Muistan sinut 80-luvun lopulta yläasteen englanninopettajana, et tosin opettanut minua muuta kuin satunnaisesti sijaisena. Mielessäni salaa ihailin iloisuuttasi (murrosikäisen tytön ei kuulunut silloin olla iloinen :)) ja kauneuttasi (siis sinulla oli jo monta lasta ja olit jo yli 30 v ja silti kaunis...)

    Hieno kirjoitus ja niin totta. Nyt päälle 40-vuotiaana olen monesti muistellut omia opettajiani ja muita aikuisia jotka ovat vaikuttaneet elämääni nuorena. Sinä jäit mieleeni jotenkin poikkeuksellisen innostavana naisen mallina. Sinusta myös aisti aidon välittämisen työstäsi ja oppilaistasi.

    Oikein hyvää jatkoa elämääsi! Aion jatkaa juttujesi lukemista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, miten iloiseksi tämä kommenttisi tekeekään minut! Kiitos!
      Minä rakastin työtäni niin paljon, että onneksi oli perhe, niin ei päässyt ihan kokonaan siihen uppoamaan.
      Kuhmossa oli myös innokkaita ja eteenpäin pyrkiviä oppilaita, jotka innostivat opettajaa yrittämään parhaansa heidän vuokseen. Sinä olet varmaan ollut sellainen.

      Silloin ei saanut olla yläluokkalaisena iloinen, eikä taida nykyäänkään. Kun katsoo nuorten selfieitä, niin niissä ollaan yleensä aika totisia.

      Kiva kun käyt lukemassa! :)

      Poista
  15. Kiitos Marjatta mahtavasta kirjoituksestasi.
    Olen nyt eläkkeellä ollessani pohtinut paljon noita samoja asioita. Muistellut omaa lapsuuttani ja nuoruuttani, etsinyt muististani tapahtumia ja tuntemuksia.
    Kiitos fbn, löysin sen kautta varhaislapsuuteni tärkeimmän ihmisen, Kaisun, joka hoiti minua syntymästäni kouluiän alkuun asti.
    Sain häneen yhteyden puhelimella viikko sitten ja itkuunhan se ensimmäinen kohtaaminen päättyi. Kaisu täyttää syksyllä 88 vuotta ja huhtikuussa tapaamme hänen kotonaan Kaakonkulmalla.
    Oman varhaiselämän tärkeät asiat ovat vyöryneet muistiini ja uutta tulee koko ajan.
    Kirjoitat niin kauniisti ja monta kertaa lukiessani pysähdyin ja jäin miettimään omaa vastaavaa aikaani. Piti lukea useampaan kertaan.
    Päätin kirjoittaa omat tunteeni myös talteen, josko niitä joskus tarvitsen.
    Isot halaukset sinulle 💚

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Riitta, hienoa että tämä kirjoitus johdatti sinua omiin muistoihisi. <3

      Meidän iässä tulee tarve muistella. Untokin on alkanut kirjoitella muistiin merkittäviä tuokiota omasta lapsuudestaan.

      Tapaaminen Kaisun kanssa tulee olemaan sinulle - teille molemmille - merkittävä, tunteellinen kokemus.

      Minulla on kesän lopulla luokkakokous, 50 vuotta sitten Pomarkun yhteiskoulun keskikoulusta päässeet. Odotan sitä jännittyneenä. Tuleeko tuttuuden tunnetta ja miltä ne toiset nyt näyttävät?

      Halit Riitta! ♥
      P.S. Tiedän, että sinunkin kommenttisi lopussa on sydän, se näkyi oikein tuolla kommenttilistalla, mutta tänne Blogger väänsi muuta.

      Poista
    2. Näin on, miksihän noin tapahtuu?.
      Unohdin kertoa, että huomenna 30.1 on iso päivä minulle ja susaruksilleni. Meidän äidin syntymästä on kulunut 100 vuotta.
      Muistelemme äitiä, mummia, isomummia ja anoppia monissa eri kodeissa, monin eri tavoin.

      Poista
    3. Johtuukohan laitteesta, jolla kirjoittaa, en tiedä, Jonkun toisenkin kommentissa on näkynyt sama ilmiö.
      Hyvää muistopäivää teille!

      Poista

Vain kolme kuvaa - maaliskuu

Bloggari Kristiina K on aloittanut vuoden alussa kuvahaasteen Vain kolme kuvaa . Tehtävänä on julkaista joka kuukausi kolme kuvaa, joiden ai...