Ryu Murakami, Sixty-nine - ja omaakin hippitouhuilua

Sain vinkin romaaniin Sixty-nine ja muihinkin Ryu Murakamin kirjoihin Hyönteisdokumentti-blogista. Innostuin tästä kirjasta, koska olenhan elänyt tuon kirjan kuvaaman ajan itsekin. Minua kiinnosti lukea, miten japanilainen 17-vuotias poika on kokenut Vietnamin sodan vastustamisen, uuden musiikin ja muut ajan ilmiöt. Onko mitään samaa kuin suomalaisen 19-vuotiaan tytön kokemuksissa? Molemmat käyvät vuonna 1969 lukion viimeistä luokkaa.

Luin tätä fiktiivistä muistelmaa hymyssä suin. Miten voikin 32-vuotias tarkastella teini-iän kohelluksiaan noin lempein silmin. Murakami on julkaissut  teoksensa vuonna 1987, ja se on käännetty englanniksi 1993. Suomennosta ei ole tälle eikä muillekaan Guy Murakamin teoksille, jotka ovat kai aivan erilaisia kuin Sixty-nine. Tästä on hyvä aloittaa.

Kensuke Yazaki on toiminnan kaveri. Hän, pikkukaupungin poika, on haistanut suuren maailman muutoksen tuulet, uuden musiikin, vapaan seksin ja yliopistojen vallankumoukset. Hän haluaa kiihkeästi mukaan kaikkeen, mikä kuulostaa hauskalta. Ken-poikamme on täynnä itseluottamusta kaiken muun paitsi tyttöjen suhteen. Avantgarde-elokuvan tekeminen, rock-festarin järjestäminen ja koulun sulkeminen barrikadein ovat 'easy-beasy' bambisilmäisen Lady Janen valloittamisen rinnalla.

Now and again, the angel's thigh brushed against mine. Each time that happened, the sofa we were sitting on was transformed into an electric chair: a powerful current shut to the top of my skull, my hair stood on end, it was hard to breathe, my crotch tingled, my throat went dry, my palms grew sweaty, and the lonely expression on Iwase's face faded from my field of vision.

Vaikka teini-Kensuke on pullisteleva ja itserakas, hän on myös hyvin rakastettava.
Myös 32-vuotias Kensuke on hauska. Mikä hulvaton idea kirjoittaa muistelmat siinä iässä ja kirjoittaa ne yhdestä tärkeästä nuoruusvuodesta!

Muistelija-Kensuke koettaa usein ensin värittää tarinansa dramaattisemmiksi ja fiksummiksi kuin ne ovatkaan, mutta kertoo kohta, miten asiat oikeasti olivat. Tämä kiva sivupersoona-tekniikka antaa hänestä sympaattisen kuvan ja saa lukijan nauramaan. Ken juo tiettyjä juomia, lukee tiettyjä kirjoja ja on kiinnostunut tietyistä elokuvista - koska on niin taiteellinen - ei vaiskaan, vaan koska on huomionkipeä ja haluaa tehdä vaikutuksen tyttöihin. 
Kaverit, joita Ken on saanut mukaan tempauksiisna kysyvät joskus epäilevinä, miksi me teemmekään näin, miten se Che Guevara tähän liittyikään, mutta Kenistä nuo kysymykset ovat turhia.  

In 1969, when I was seventeen, it was the Morning Wood Festival, but even now, as a thirty-two-year-old writer, I always seem to be on the lookout for new excuses, and new ways, to celebrate. The rhythm of the drum that turned me on at three linked up with the jazz of the fifties and the rock of the sixties, and in one form or another it's led me all over the planet in search of bigger and better thrills.
   What exactly that rhythm meant to me, I'm not sure, but I suspect it was just the promise of endless fun.

Mikä oli yhteistä Japanissa ja Suomessa vuonna 1969?

Pienessä maalaislukiossa, jota kävin, me tuunasimme vaatteitamme hipahtaviksi. Ei paljon muuta. Vaatteet on mun aatteet. 

Kesällä ylioppilaaksi kirjoitettuani lähdin Englantiin kansainväliselle työleirille, jossa oli nuoria kaikista maanosista. Leirillä poimittiin marjoja ja tehtiin työtä hillotehtaalla. Tiptreen marmeladeja on yhä myynnissä ja Suomessa mm. Stokkalla. Tärkeintä oli tutustuminen uusiin ihmisiin ja vapaa-ajan vietto kivassa seurassa. Melkein kaikki pojat olivat raahanneet kitaran mukaansa, pyrkivät vaikuttamaan meihin tyttöihin soitollaan. 

Leirin jälkeen vietin muutaman päivän lähes rahattomana yksin Lontoossa, joka tuntui olevan nuorten kaupunki. Kellaridiskoja oli toinen toisensa vieressä.  Säilytin suurina aarteina kaikki kadulla saamani diskojen mainoskortit. Ei minulla ollut varaa mennä niihin. Sen sijaan ravasin museoissa ja istuskelin Trafalgar Squarella, joka oli tärkeä nuorison kokoontumispaikka. Siellä kuuli  musiikkia ihan ilmaiseksi.

Pojat suunnittelevat performanssia Tiptreessä, 1969

Syksyllä siirryin opiskelemaan Tampereelle. Mehän yritimme vallata yliopiston iskulauseena 'One man - one vote'. Opiskelijoiden piti päästä päättämään kaikesta opintomateriaaleja myöten. En minä siitä mitään ymmärtänyt, kunhan menin enemmistön mukana ja istuin luentosalissa, jossa jotkut pitivät palopuheita.

Madison, Wisconsin, 1970

Vuoden päästä olin kesästä kesään USA:ssa. Reissun "oikea" tarkoitus (vertaa Kensuke) oli tarkistaa, tuleeko 15-vuotiaana syttyneestä rakkaudesta ja  etäsuhteestani amerikkalaispoikaan mitään. Halusin myös kauas kotiväestäni, joita kohtaan tuntemani huoli oli tappaa minut. 

Madison, Wisconsin oli ja on pieni yliopistokaupunki. Siellä järjestettiin Vietnamin sodan vastaisia marsseja ja konsertteja sekä muistotilaisuus Kentin yliopiston kahden opiskelijan muistolle, jotka poliisit - 'cops, those capitalistic pigs' - olivat ampuneet rauhanomaisessa sodanvastaisessa mielenosoituksessa.

Ostin poikakaverilleni kirjaillun tunikan, mitä hänen vanhempiensa oli vaikea sulattaa. Itse kuljin minihameissa ja Afrikka-mekoissa. Asuimme vanhassa puutalossa. Se oli muodikkaampaa kuin asuntolassa asuminen. Puutalossa asuminen oli 'far out' ja 'groovy' eli tosi nastaa. 

Madison, Wisconsin, 1970

Asuntomme ryövättiin, ja kun teimme ilmoituksen poliisille - voi miksi, hehän olivat opiskelijoiden vihollisia - niin he katsoivat, että mitä täällähän on kaksi hammasharjaa ja parivuode, tulee fornication-syyte!  Riensin tarkistamaan sanakirjasta, 'fornication', haureus. Kuljin apeana Marimekon pikkushortseissa ja paidassa. Koko muu garderobini oli ryöstetty, ja murehdin, että joudun vankilaan. No, ei käynyt kuinkaan! Taisi olla poliiseilla kuitenkin isompia murheita. Pärjäsin ihan hyvin vähillä vaatteilla. Vaatteista murehtiminen olisikin ollut todella 'uptight' ja porvarillista typeryyttä.

Madison, Wisconsin, 1971

Rahaa ei tarvittu paljon. Ei ollut syytä käydä kampaajalla, hiukset saivat kasvaa. Välimatkat liftattiin tai mentiin kimppakyydeillä. Ei ollut mitään ruokahifistelyjä, se oli vanhojen ja kalkkeutuneiden hommaa. Syötiin mitä sattui.


"Kukaan" ei käynyt salilla, mutta "kaikki" lukivat. Matkustellessa saattoi ihan hyvin nukkua puiston penkillä. Oltiin luottavaisia. Love and peace, man!
Musiikki oli todella tärkeää, samoin muut taiteet ja mietiskely.

Tunnistan Murakamin kirjan sävyissä paljon USA:n vuoteni tunnelmia.

Mietoja huumeita oli liikkeellä runsaasti. Itse asiassa kaikissa kokoontumisissa kulki marihuana-savuke suusta suuhun, jopa luentosalissa. 
Minä en ole koskaan halunnut pistää suuhuni mitään epäilyttävää, joten annoin savukkeen mennä eteenpäin huuliani hipaisten. Hyvä niin. Kampusalueen laitamilla oli rähjäinen dropouttien alue, jossa asuivat liikaa pössytelleet ja sille tielle jääneet. Kävin kerran siellä eräissä juhlissa tytön kanssa, joka aneli minua turvakseen lesbopartyyn. Hän oli keksinyt, että hän on ehkä lesbo, mutta ei uskaltanut mennä tuolle alueelle yksin.

Seksiin suhtauduttiin - käytännöllisesti. Minullekin sanottiin, että hei sinä olet Scandinavian girl, eikö sinulla voisi olla useampi poikaystävä yhtä aikaa. No, sorry, ei oikein käy, olenhan romanttinen. 


Hippiajasta on paljon hyviä elokuvia, paras niistä Hair. Siinä on paljon sellaista, mikä tuntuu tutulta, vaatteissa, kampauksissa, iloisessa menossa ja suvaitsevaisuuden vaalinnassa.

Liike hiipui 70-luvulla. Kaupallisuus ja kovat huumeet löivät rikki rakkauden sanoman, mutta kyllä siitä jäi vaikuttamaan paljon sellaista hyvän sanomaa, mikä vaikuttaa tänäkin päivänä. Women's Lib on jatkunut meidän päiviimme asti. Monet, monet ihmisoikeusliikkeet saivat alkunsa hippi-ideologian ansiosta.

Entä Korpelan Marjatta? 

Palasin Suomeen ja vaihdoin Helsingin yliopistoon. Siellä hämmästelin, miksi olisi pitänyt uskoa fanaattisesti johonkin vanhaan mieheen, Taistoon! Hänen sanomansa oli muka 'in ja pop', minusta aivan 'out'.

Ei Suomessa ollut mitään oikeaa, iloista hippiliikettä. Jotain matkimista vain, kuten Kensukellakin Japanissa. Suomessa oltiin vakavia.
Mutta hippiajan laineet synnyttivät myös Suomessa ihmisoikeusliikkeitä ja yhdistyksiä. Vappu ja Ilkka Taipale esimerkiksi ovat olleet perustamassa ja touhuamassa vaikka mitä ja ovat edelleen mukana hyvissä hankkeissa. 

Opiskelijajärjestössä minua oli epäilty, koska olin ollut USA:ssa. Tämän kuulin myöhemmin, kun tapasin tulevan aviomieheni, joka toimi kielten yhdistyksessä ja aloimme viettää aikuisten elämää. Olin ollut kuulemma silmälläpidon alla paitsi USA-vuoteni takia, niin myös koska osallistuin porvarillisen englannin opettajan järjestämille kansainvälisille teekutsuille. No, tottahan minä sinne menin verryttelemään American English -taitoani. Oi, niitä aikoja!
      

Heilutan teille tässä postireissun jälkeen kipsikädelläni. Sain uuden kevyemmän kipsin, jonka saa välillä pois kädestä. Nyt pitää tehdä paljon sormijumppaa. Adlibriksen paketissa on tällä kertaa valokuvakirja The Family of Man. Ihmiskunta on samaa perhettä. Kun vain osaisi olla.

Huomenna menen Kouvolan Meillä on unelma -tapahtumaan.