Sarianna Vaara, Huomenkellotyttö (2013), kirje kirjailijalle

Hyvä Sarianna Vaara,                     Kouvolassa 3.10.2013                                                                  

Luin kirjasi ja yllätyin. En olisi uskonut, että Maria Vaaralla on noin täysipäinen tyttö! Onneksi olkoon sinulle, Selviytyjä!

Luin äitisi kirjat heti niiden ilmestyttyä. Nehän olivat ihme aikanaan: niin sairas ihminen pystyi kirjoittamaan harhoistaan niin tarkasti ja taiteellisesti. Sinä luit hänen kirjansa vasta sairaanhoito-opiskelijana, kun toinen opiskelija piti niistä esitelmän ja sinä kauhistuit.

Ei se noin mennyt, ei se ollut tuollaista! Ei minun äitini ole noin sairas, ei hän kuule ääniä eikä kamppaile noin pahojen voimien kanssa. Ei tuo ole totta!

Ensin kiellät ja sitten raivostut - äidille, joka näytti hulluutensa; kustantajalle, joka julkaisi näitä harhoja ja yllytti äitiä kirjoittamaan; lukijoille, jotka ahmivat toisen tragediaa.

Ja päätin, etten kirjoittaisi itse koskaan mitään. En ikinä kirjoittaisi mitään kenenkään todellisesta elämästä enkä mitään muutakaan. Kirjoitettuja sanoja ja lauseita oli meidän perheessämme riittävästi, minun ei tarvitsisi niitä lisätä. Ei tulisi kirjaa jonka etulehdellä lukisi Äidille Annalta.

No, nyt minulla on kädessäni sinun esikoisromaanisi, Huomenkellotyttö. Omistuskirjoitusta kirjassasi ei ole. Kirjasi kertoo tytöstä, Annasta, joka kasvaa taiteilijaäitinsä, Elenan kanssa. Välillä Elena karkaa muualle, jonnekin, ystävien luo tai sairaalaan, koska ei halua näyttää tyttärilleen pahaa oloaan. Välillä äiti löytyy lääkkeiden yliannostuksesta tokkurassa, itsensä kolhineena. Neuvokkaat tytöt, Anna ja Maija, tietävät aina miten toimia. Äiti on kertonut, kenen luo mennä. Pienessä yhteisössä Kainuussa tilanne tiedetään ja osataan auttaa. Anna toivoo välillä, että heilläkin olisi ihan tavallista, kuten muissa perheissä. Välillä heillä onkin, ja välillä on vielä parempaa kuin tavallista. Anna istuu äidin kanssa lukemassa tai kutomassa ja he keksivät hulvattomia sanaleikkejä illan ratoksi. Maija-sisar lähtee jo varhain kotoa ammattikouluun Kouvolaan, vaikka olisi voinut jäädä Kajaaniin. Myöhemmin Anna tajuaa, että Maija tiesi enemmän kuin hän, siksi hän lähti. Anna ei todellakaan lapsena ymmärrä äitinsä sairauden laatua. Hän matkustaa pienenä yksin Ouluunkin äidin luo mielisairaalaan ja juonii itsensä ylilääkärin avustamana äidin huoneeseen. Siellä hän nukkuu äidin selän takana turvassa. Nuorena aikuisena Anna kiemurtelee äitinsä vaatimusten ja syyllistämisen kehässä. Isosisko on kaukana, ja Anna joutuu auttamaan äitiään kaikessa. Viimeinen pisara on se, kun äiti pyytää tytärtään, sairaanhoitajaa, hankkimaan hänelle laittomasti lääkkeitä. Anna on saanut sulatella kaikenlaista. Hän on tajunnut äitinsä olevan skitsofreenikko, narkomaani, lesboutta kokeileva, tyttäreensä takertuva sairauseläkeläinen. Mutta nyt ollaan tultu taitekohtaan.

Eikö tämä saatanan paska lopu koskaan?

Petojahan me olimme, susia. Äiti oli johtajasusi, minä uskollinen alamainen, nuolin äitisuden haavat ja pidin tarkasti huolen että en olisi ensimmäisenä saaliin kimpussa, ottaisin sen, mitä jäljelle jäisi, nukkuisin luolan suulla vartioiden äitisuden unta, puolustaisin, häipyisin häntä koipien välissä kauemmaksi aina kun minua ei tarvittu. Ja se saatanan paskan tajuaminen ja ääneen sanominen livautti minut verkon toiselle puolelle. Katselijan puolelle, turvalliselle puolelle.

Sarianna - Anna - kirjasi kehyskertomuksessa olet äidin kuolinvuoteella, muistat ja muistelet. Kirja alkaa tilanteesta, jossa juokset talviyössä kauhuissasi hakemaan apua äidillesi ja se päättyy muistoon, jossa olet kolmivuotissyntymäpäivänäsi äitisi sylissä Oulujärvessä ja äiti opettaa sinua uimaan.

 "Anna Huomenkellotytöni, näin sitä uidaan!"

Äiti uitti ja hyppyytti minua, äiti kannatteli, vesikin kannatteli, eikä minua pelottanut enää yhtään. Minä tiesin, että äiti ei päästäisi irti. Saatoin hellittää otteeni.

Sarianna, kirjassasi on yhtymäkohtia omaan elämääni. Siksikin se oli mielenkiintoinen lukea.

Ensinnäkin, olen asunut sinun lapsuuden Kirkonkyläsi naapurikylässä pisimmän jakson aikuiselämääni. Te olitte jo muuttaneet Ouluun, mutta muistan, miten äitiäsi muisteltiin kirjastonhoitajana, joka sekosi ja alkoi kirjoittaa.

Siinä kohtauksessa, jossa juokset pikkutyttönä henkeä haukkoen hakemaan apua äidille, sinä hylkäät itsellesi syötetyn ajatuksen kaikki näkevästä ja huolehtivasta Jumalasta, jonka pitäisi asua ystävällisessä kirkossa. Sinusta kirkko näyttää pelottavalta, silllä on musta suu, ja taivaalla ei ole pienintäkään tähdentuiketta.
Jumala hävisi minun maailmastani öisellä polulla, ja se toteamus nosti minut ylös.
Minulle kävi juuri samalla tavalla ja suurin piirtein samassa iässä. Äitini ja veljeni olivat kuolleet lyhyellä aikavälillä ja pappi saarnasi hautajaisissa, miten nyt tätä perhettä vedetään Jumalan puoleen näillä muistutuksilla. Isäni laski nöyränä päänsä ja isovanhempani rukoilivat polvillaan. Minua, esimurrosikäistä, raivostutti. Oivalsin saman kuin sinä, Sarianna. Jätin pyhäkoulut ja rukoukset ja juuri siksi voimistuin ja jaksoin.

Toinen asia, jossa tunnen kuten sinä, on onnettomuudesta selvinneen huolehtijan syyllisyys. Mietit siinä äitisi kuolinvuoteella, että voisit ehkä jo jättää murehtimisen ja märehtimisen.

Kuka se sanoikaan että eilisiä ei voi elää tänään? Että ne pitää muistaa, mutta niissä ei tarvitse elää. Joku sanoi niin, ei kauankaan sitten.

Ne lähimmät, joilla ei mene hyvin, jäytävät paremmin pärjäävän mieltä ja pahimmassa tapauksessa estävät häntä elämästä omaa elämäänsä. Sinä löysit Olavin. Olavi tuli ja jäi. Ja irtaannuttuasi sinä jaksoit kirjoittaa tämän hienon lapsuudenkuvauksen, jossa on koko kirjo elämän värejä. Odotan jo sinulta uusia kirjoja.

Kiitos hyvästä kirjasta!

Terveisin, lukija Marjatta Mentula