Niin paljon kuuluu rakkauteen

Yövyin perinteisellä siskostapaamisellamme Tampereella Omena-hotellissa. Sinkoilin paluujunaa odottaessani ympäri kaunista kaupunkia ja katselin, miten se on muuttunut sitten viime käynnin. 
Erityisesti tämä iso juliste lämmitti sydäntäni.

Joku oli nähnyt vaivaa ja kurkotellut repimään pois julisteen alareunan tekstiä "Tampereen seurakuntien sateenkaarityö", mikä kertoo asian tärkeydestä. Jos rakkautta vastustetaan, niin silloin sen tärkeyttä on myös nostettava esiin.

Siskostapaamisemme kuuluu yksityisyyden piiriin. Siitä ei muuta kuin että niin paljon kuin hoivalaitoksia moititaankin, niin toisen siskoni ryhmäkoti Kotiranta Huittisissa on kodikas ja hyvä paikka. Menemme sinne sitten etukäteen ilmoitettuna aikana tai yllättäen, niin tunnelma on aina yhtä ystävällinen ja vieraanvarainen. Siskollani oli syntymäpäivä ja hän oli pyytänyt tilaamaan mansikkakermakakun, vaikka ei muutoin oikein tykkää juhlia virallisen ajanlaskun mukaan, vaan sanoo olevansa kymmenkunta vuotta nuorempi, mikä on aivan ymmärrettävää. Niin paljon elämänvaiheita on jäänyt kokematta sairauden vuoksi. 

Nuoret jakoivat kadulla ilmaisia sanomalehtiä ja ottivat vastaan lehtitilauksia.
Sain heiltä Aamulehden, jossa huomioni kiinnitti juttu evakkona perheensä kanssa Sortavalasta Suomeen saapuneesta ja täältä sotalapseksi Ruotsiin pienenä lähetetystä naisesta. Hän kertoi, miten hänen äitinsä piikitteli häntä läpi lapsuuden ja nuoruuden hienohelmaisuudesta, koska hän oli köyhään kotiinsa palautettuna kysellyt sellaisten asioiden perään joihin oli hyvinvoivassa Ruotsin perheessä tottunut. Letkauttelu oli jatkunut aikuisuudessakin ja loppunut vasta kun tytär alkoi tutkia taustaansa ja harrastaa itkuvirsiä. 
Tämän naisen kohtalo havainnollistaa hyvin edellisen kirjoitukseni kommentissa esiin nostettua asiaa, miten asenteet ja olosuhteet jakavat meitä ja ahtavat meitä kupliin, jos annamme niin tapahtua.
Katkera äiti loukkaantui oman pienen lapsensa hämmingistä muutosten kierteessä ja eväsi tältä rakkautensa. 

Juna-asemalla istuin lähtökahvilla pikkuruisessa kahvilassa, jossa viereisessä pöydässä istui neljän vaihtaritytön ryhmä isoine matkalaukkuineen. He näyttivät ja kuulostivat olevan eri maista ja puhuivat keskenään englantia. He olivat nuorten tapaan riehakkaita ja iloisia, paljon elämyksiä takana ja ehkä Suomi-seikkailuja vielä edessäpäinkin.
Minä näpyttelin puhelimellani viestejä nauttiessani kahvista ja Ellen Svinhufvudin kakusta. Nyt sain sitä - niin monta kertaa kuin olenkin käynyt Svinhufvudin perheen kotimuseossa Kotkaniemessä, niin aina on Ellenin kakku ollut loppu museon kahviossa ja on pitänyt tyytyä korvapuusteihin. Aloin seuraavaksi lukea saamaani Aamulehteä. Hymyilin edellä mainitsemani jutun otsikolle "Olin yli 60, kun äiti ensimmäisen kerran kehui minua", kun korvani rekisteröivät tyttöjen keskustelussa muutoksen. He vaimensivat ääntään, ja yksi tytöistä sanoi: "Isn't she cute?"
Nostin hitaasti katseeni, ja huomasin, että tytöt tarkkailivat minua ja käänsivät katseensa pois, kun huomasivat minun huomanneen. Heillä ei ollut esillä mitään puhelimia ja vauvojen tai lemmikkieläinten kuvia tms. eikä kahvilassa ollut enää ketään muita - siis minä olin mitä ilmeisimmin se "cute". Jatkoin söpöilyäni, kunnes tuli aika hakea laukku säilöstä. Tytötkin olivat sillä välin lähteneet. Olisin halunnut sanoa heille "Hi, you guys made my day". Onhan se nyt todella kivaa tulla määritellyksi söpöksi.
Oliko se heistä söpöä, että vanha ihminen näpytteli kännykkäänsä? Onko sellainen touhu heidän kulttuurissaan vain nuorten juttu, vai sekö oli söpöä, että minä eläydyin lehtijuttuun niin paljon? En saa tietää.

Kotiin tultua meillä kävi australialainen pariskunta kahvilla, pojan vieraita.
Niin hymyileviä, niin päivettyneitä, niin iloisia ja mukavia ihmisiä.
Vitsailimme "suomalaiselle onnellisuudelle". Aussit sanoivat, että kaikki heidän tapaamansa suomalaiset ovat todenneet tästä aiheesta puhuttaessa, että ovat varmaan niitä ainoita mittausten ulkopuolelle jääneitä ei-niin-onnellisia.
Minä nostelin suupieliäni sormilla ylöspäin. Monen suomalaisen kasvojen luusto, minunkin, on sellainen, että suupielet kääntyvät helposti kasvojen vanhetessa alaspäin. Pitäisköhän mennä kasvojen kohotukseen, saisin ehkä sitten myöhemminkin kuulla söpöys-kommentteja. 
 
Päivettymisestä mieleeni nousee epäluuloinen kysymys, miten muka kaikki ihon päivettyminen olisi tulehdusta. Sellaisella pelotellaan nyt terveysjutuissa. Sittenhän suurella osalla maapallon ihmisistä olisi jatkuvasti tulehdus kasvoillaan - ja muuallakin, koska kuka jaksaa kuumassa ilmanalassa koko ajan verhota itseään kiireestä kantapäähän. Tehdään ulkotöitä ja istuskellaan ulkona vapaa-aikana. Auringonvalo on tärkeää niin kasveille kuin ihmisillekin. Eihän aurinkotuotteitakaan ole ollut aina, ja silti ihmiset ovat pärjänneet. Kysynpähän vain.
Itse kyllä käytän koko kesän päivittäin kosteusvoiteena kasvoille suunniteltua aurinkovoidetta ja spruutailen aurinkotuotteita (moussemuotoinen on mukavin) myös muihin verhoamattomiin kohtiin kehossani. Minä olenkin ollut, ja olen edelleen, paljon auringossa aina kun se on mahdollista. 

Vieläkö tarinointini sopii otsikkoon... no mikä ettei. Minähän rakastan kesää, joka antaa nyt odottaa itseään.