lauantai 10. kesäkuuta 2023

Kirjoittaminen ja kirjallisuus - keskustelua, ajattelua, toisen ihmisen painostamista?

Jyrki Kiiskinen, runoilija, kääntäjä ja kirjallisuuden opettaja totesi HS:n 60-vuotispäivänsä kunniaksi tehdyssä haastattelussa ("Tätä nykyä nautin runojen kirjoittamisesta kovasti" 7.6), että hän näkee kirjoittamisen ja kirjallisuuden yhtenä suurena keskusteluna ja opettamisen tuon keskustelun ja näkökulmien availuna.

Joan Didion taas korostaa esseessään Why I Write sitä, että kirjoittaminen on minän korostamista ja kirjoittava ihminen tekee käännytystyötä pakottaessaan lukijan kuulemaan mielipiteitään.
Hän kertoo lainanneensa esseen otsikon George Orwellilta ja viehättyneensä sen rimmaamisesta minä-sanojen kanssa I - I - I . Olen kyllä nähnyt tämän otsikon muuallakin ja sehän on ollut myös aiheena eräässä luentosarjassa, jonka luentoja on julkaistu kirjoina. Kaikki kirjallisuudessa virtaa, ja on vaikeaa sanoa, onko jonkun tunnetun henkilön sitaatiksi nimetty todella hänen oma aivoituksensa vai onko hän kirjailijanvainullaan kuullut sen naapuripöydästä ravintolassa ja tallentanut aina mukana pitämäänsä muistivihkoon, jolloin ajatelman äiti/isä oikeastaan on tuntematon lounasvieras. 


In many ways, writing is the act of saying I, of imposing oneself upon other people, of saying listen to me, see it my way, change your mind, It's an aggressive, even a hostile act. You can disguise its aggressiveness all you want with veils of subordinate clauses and qualifiers and tentative subjunctives, with ellipses and evasions - with the whole manner of intimating rather than claiming, of alluding rather than stating  - but there's no getting around the fact that setting words on paper is the tactic of a secret bully, an invasion, an imposition of the writer's sensibility on the reader's most private space.

Tämän hienosti muotoillun tekstin tiivistetty sanoma on siis se, että kirjailija on salatyranni, joka työntyy lukijansa yksityiselle alueelle vaatien huomiota ja että usein tämä aggressio naamioidaan kielellisillä kiemuroilla ja kohteliaalla vihjaamisella määräilyn sijaan, mutta siitä ei päästä mihinkään, että kirjailijan syvin motiivi on sanoa "Minä Minä Minä".


Tämä essee sisältyy Joan Didionin kahdestatoista ennen julkaisemattomasta esseestä vuosilta 1968 - 2000 koottuun kirjaan Let Me Tell You What I Mean (2021). Kirjan esseet on koonnut amerikkalainen kirjailija, kirjallisuuden opettaja ja teatterikriitikko Hilton Als, joka on myös kirjoittanut pitkän esipuheen/esseen Didionin kirjailijakuvasta. Kaikki esseet ovat ajattomia ja sopivat erittäin hyvin tähän päivään, vaikka esim. esseessä Pretty Nancy Didion kuvaa Nancy Reaganin haastattelun tekemistä vuonna 1968.

Joan Didion oli journalisti, joka laajensi kirjoittamistaan lehtiartikkeleista kirjoihin.
Olen poiminut jostain tämän kirjan esseestä lauseen, joka on vielä yksi vastaus kysymykseen, miksi kirjoitan: writing is thinking.


Itselläni ehkä eniten vetää kirjoittamaan juuri ajattelu. Kirjoittaminen on tehokas tapa pähkäillä asioita, punnita ja järjestellä niitä itselleen. 
Koen kirjallisuuden myös yhtenä suurena keskusteluna. Olen aina valtavan iloinen kommenteista täällä blogissa. Joillakin kirjoittajilla ei edes ole kommenttipalstaa blogissaan tai he eivät vastaa kommentteihin. Heitä jatkokeskustelu oman kirjoituksen aiheesta ei kiinnosta. Minä en voisi kirjoittaa niin. Olen kait seurankipeä. Vaiko peräti huomionkipeä? 
Tottakai koetan myös sanoa "see it my way" (se "mie mie mie"), mutta myös erilaiset mielipiteet ovat toivottavia, joskus aivan parasta, koska innostavat selkeämpään perusteluun ja ajattelemaan lisää.
 
Hei bloggari, tai muu kirjoittaja - kaikkihan nykyään kirjoittavat jonnekin (Facebook, Insta...) ja blogikävijöissäni on myös journalisteja ja kirjailijoita - MIKSI sinä kirjoitat? Mikä vetää näpyttelemään mieluummin kuin tekemään jotain muuta? Mikä on kirjoittamisen lumo?

Duane Michals, Joan Didion 2001

Tämä kuva on Suomen valokuvataiteen museon Kämp Gallerian taannoisesta Duane Michalsin valokuvanäyttelystä, jossa oli mitä herkimpiä kuvia tunnetuista henkilöistä.
Minusta tämä kuva on niin paljon kauniimpi kuin tuo kirjan kansi jonka räikeän oranssia väriä kammoksun. Himmensin sitä vähän, jolloin sain ihmisen sieltä oranssin keskeltä paremmin esiin ja koska en halunnut silmienne  sokeutuvan - heh, niin sitä todellisuutta vaan muutetaan ja vängätään omaa näkemystä viattomalle katsojalle. 


PS Olen kirjoitellut aika taajaan, koska on kirjoituttanut (mikä ihmeellinen sanonta), mutta ehkä ensi viikko jää postauksissa väliin. Saamme brittivieraan ja pitää ryhtyä vähän valmistautumaan.
Huh, puhe-englantini on aivan ruosteessa. Se on niin eri asia kuin lukeminen ja kirjoittaminen, jossa voi etsiä sanoja ja valita parhaat. Puhuminen on nopeaa ja häipyvää - ehkä tässäkin on yksi kirjoittamisen viehätys: se mitä sanon säilyy. Ajatella, minulla on lähemmäs 900 kirjoitusta täällä blogissa, hyvässä säilössä!
Hei, lukekaa niitä vanhoja kirjoituksia minua ikävöidessänne. Cheerio! 


17 kommenttia:

  1. Lissu täällä, ei anonyymi.
    Miksi kirjoitan? Siksi että haluan kuulostella maailmaa itsessäni. Luultavasti kaipaan huomiota. Noteeraan tarkoin kommentit, vaikken jatka keskusteluja, mutta vastaan aina.
    Aika ajoin katselen vanhoja postauksia, varsinkin hiljattain avattuja. On kuin albumeita selaisi. Muistuu mukavasti mieleen tekstiin liittyviä seikkoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Haluan kuulostella maailmaa itsessäni". Hienosti muotoiltu ajatus!
      MInulla sama kokemus kuin sinulla, blogikirjoitukset muodostavat eräänlaisen albumin. Joskus on kirjoittanut iloisena ja innostuneena, joskus harmistuneena. Siellä se koko historia on. Jostain vanhasta kirjoituksestani ajattelen - ohho, noinko kirjoitin ja taputan itseäni poskelle, onpa hyvin kirjoitettu :D.

      Poista
  2. Kirjoittaminen on hengittämisen muoto. Kaikki lähtee siitä, työ, sanat tarpeen ympärillä. Varmaan olen joskus jossain pidemmin pohtinut tätä, aika monet kirjoittavat nykyisin myös kirjan aiheesta.
    Hieno saavutus tämä valtava määrä kirjoituksiasi, joita on aina ilo lukea. Ihminen on aina hakunnut jättää jäljen historiaan. Me jätämme ainakin bittiavaruuteen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan, hengittämisen muoto. Kirjoittamisesta tulee tapa, jotain mikä kuuluu elämään ja jota ilman ei halua olla.
      Yhä harvemmin haluan kirjoittaa jotain kirja-esittelyn tai arvostelun tapaista. On hauskempi kirjoittaa lukemisen synnyttämistä ajatuksista kuin koko kirjasta. Nytkin tuossa pöydän päässä on neljä kirjaa muistilaput välissä. Luultavasti heitän ne laput roskiin ja annan ajatusten kehittyä.
      Yksi hieno puoli tässä kirjoittelussa on myös se, että se on niin "turhaa" - siitä ei saa palkkaa, mutta siitä ei myöskään tarvitse maksaa. Mikä sen ylellisempää kuin saada käyttää aikaansa lukemiseen ja kirjoitteluun.

      Poista
  3. Kirjoittaminen on ajattelemista. Se on totta ja niinhän on vissiin aika moni tosiaan todennut. Sen sijaan tyylejä ja vaikuttimia on monenlaisia. Samoin kuin lukijoita. Osa ei niele (eikä pitäisikään) tarjottua tekstiä sellaisena kuin kirjailija mahdollisesti haluaisi vaan tulkitsee lukemansa itsekkäästi miten sattuu. Ihan niin kuin runoudessa. Täytyy olla aika eksakti johdattaakseen lukijan olemaan jotain tiettyä mieltä ja silti lukija ei välttämättä ole.

    En siis jaa Didionin ajatusta siitä, että kirjailija olisi salatyranni. Tai jos onkin, on myös lukija tulkitessaan tekstiä ja päättäessään haluaako olla kirjailijan tekstien kanssa samaa mieltä. Ajatuksien herättelijänä ja ideoiden ja tilanteiden tarjoajana kirjallisuus on mainiota. Itse olen melko kriittinen vähän kaiken (myös itseni) suhteen, joten pidän tuota lainaamaasi Didionin kirjoitusta jokseenkin itserakkaana (siis siinä mielessä, että kirjailija kuvittelee hänellä olevan valtaa, jota hänellä ei välttämättä tai todennäköisesti ole).

    Sinun postauksesi on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä – eli juuri sellainen, jollaisia tykkään lukea!

    Itse pidän blogeja, koska tykkään kirjoittamalla jäsentää ajatuksiani ja se ruokkii usein myös mielikuvitusta. Näin on aina ollut. Lisäksi kielellä leikkiminen on hauskaa. Blogejani pidän itsekkäästi palvelemaan omia intressejäni, mutta toki kommentit aina ilahduttavat ja niitä on kiva saada. Muuten sulkisin kommentoinnin.

    Tällaisia mietteitä nyt aamukahvin kera, mukavaa sunnuntaita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen huomannut, että sinulla on kielellä leikkimistä blogeissasi. Ja huumoria! Osaat myös pitää erityylisiä blogeja yhtä aikaa.
      Minustakin olisi kiva kirjoittaa hauskasti, joskus tietyssä mielentilassa se onnistuu. Voisi vaikka keksiä jonkin hahmon, jonka nimissä antaisi palaa.
      Me bloggarit ollaan varmaan kaikki kielen rakastajia, jossain määrin, ei tähän muuten viitsisi käyttää aikaa.

      Minäkin ihmettelin tuota Didionin räväkkää ja varmaa mielipidettä. Myöhemmin samassa esseessä hän kyllä selittää, että jos hänellä olisi ollut selkeämpi mieli, niin hänellä ei olisi ollut mitään tarvetta ryhtyä kirjoittamaan ja että hän kirjoittaa yksinomaan ottaakseen selvää, mitä ajattelee, mitä haluaa ja mitä pelkää. Tämä kuulostaa enemmän tutulta Didionilta, jolle on tyypillistä äly ja kaihoisa mietteliäisyys, kuten kanteen ylimmäs präntätty Stylist-lehden mainos sanoo (no eihän se minun kuvassani näy).

      Poista
    2. Ja hyvää sunnuntain jatkoa sinulle sinne Järville myös!

      Poista
  4. Minua motivoi blogin pitämiseen eli kirjoittamiseen oikeastaan kaksi asiaa: 1) saa tallennettua lukukokemuksia ja 2) saa toivottavasti käydä toisten kanssa keskusteluja. Myönnän avoimesti, että tykkään kovasti kommenteista. Aina sykähdyttää uuden postauksen jälkeen, kun joku kommentoi.

    Blogi on myös pitkään ollut ainoa jonkinlainen luovuuden kanava. Kaikki muu on kuihtunut, mutta kirjoista kirjoittaminen on onneksi pysynyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, sitä kaipaa luovaa tekemistä. Minä neuloin intohimoisesti nuorempana. Saatoin valvoa pikkutunneille niin, että sain jonkin neulepaidan tai tunikan valmiiksi ihailtavakseni. Kun sormet kipeytyivät, niin lopetin. Vieläkin sykäyttää kun näen kauniita lankoja ja jonkun päällä itseneulotun vaatteen.

      Minulla on lista luetuista kirjoista erikseen. Joistain syntyy tarve pohtia kirjan herättämiä ajatuksia ja silloin kirjoitan jos ehdin.
      Kommentit osoittavat että se mitä olet kirjoittanut kiinnostaa muitakin, ja kommentin löytäminen blogista tuntuu aina kivalta tervehdykseltä.

      Poista
  5. MM

    Jukka Perko osaa soittaa - improvisoi saksofonilla upeasti, nostelee näytille sielunsa syvyyksiä.
    Mie en osaa soittaa - improvisoin kynällä, kokoelen sielunriekaleita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, saksofoni, paletti ja sivellin, balettitossut, kynä (arkisemmin ilmaistuna tietokoneen näppäimistö), ja varmaan on muitakin välineitä, joilla tavoitellaan samaa.
      Musiikki ja tanssi menevät katsojalla suoraan tunteisiin, nopeammin ja tehokkaammin kuin teksti koskaan. Toivoisin osaavani näitä, tanssia ja soittaa tai laulaa, en vain olla vastaanottajana.
      Kävin muuten siellä Saarikosken haudalla ja tökkäsin kynäni muitten kynien joukkoon.

      Poista
    2. Vaan milläs nyt kirjoitat, kynättä? ;)

      Puhuin ed. vast. improvisoimisesta; korjaan nyt: taidan pikemminkin improvosoida! :)

      Poista
    3. Jaa, että (im)provosointia... no elähän mittää, minä pidin hyvät kynät itselläni ja lahjoitin Pentille semmoisen surkean, jossa oli enää vähän mustetta jäljellä. Pentti ei ehdi sitä huomata, kun niitä kyniä joudutaan keräämään välillä pois, niiin että taas uusia mahtuu tilalle.

      Poista
  6. marjatta

    kirjoittamiseni painopiste oli vuosikausia pelkästään kirjeissä. muutamalla tietyllä kirjekaverilla oli iso merkitys. jouduin tavallaan tekemään uuden perustuksen kaikelle. jouduin ajattelemaan syvemmältä ja paneutumaan asioihin. tuli uutta miettimistä. kirjeiden avulla tajusin mm. sen, etten halua ajatuksilleni isoa lukijakuntaa. yksi lukija on tärkeä, kaksi on jo ylellisyyttä.

    olin pitkään aika äkkipikainen kirjoittaja. ärsyynnyin teeskentelystä ja jeesustelusta, omasta ja muiden. olin sitä mieltä että teeskentelijöitä ja jeesustelijoita ei koskaan voi tukistaa liikaa. nykyisin kirjoitan ihan tavallisista asioista, joita olen miettinyt päivän mittaan. kaikenlaiset pienet asiat tulevat suuriksi.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin oli vuosia kirjekaveri, jonka kanssa puitiin asioita pitkissä sähköpostikirjeissä. Molemmat vielä tulostimme niitä kirjeitä ja säilöimme kansioihin. Sitten tuli whatsapp, vanhenimmekin, ja aloimme viestiä lyhyemmin.

      Vähempi ja kiinnostuneempi lukijamäärä on minustakin aina parempi kuin laaja ja välinpitämätön.

      Pienen kautta voi kertoa suuresta.
      Ärsyyntyminen lieventyy iän ja elämänkokemuksen mukana.
      Luulen, että jos olisin aloittanut bloggaamisen ja blogikeskustelut nuorempana niin olisin suutahdellut. Nyt olen hämmästellyt sitä, että jotkut toiset ovat joskus suuttuneet - mielipiteistä!

      Poista
  7. Aloitin oman blogikirjoittelun muutama vuosi sitten kun tajusin, etten muista lukemiani kirjoja jälkeenpäin. Nyt muistan! Kirjoittaminen on ajatusten kehittelyä ja jäsentelyä, mitä ei tule tehdyksi jos vain yksin lukee kirjan toisensa perään. On myös hieno tunne kun joku kommentoi jotain kirjoittamaani. Tai että joku ajatukseni herättää toisessa jonkun toisen ajatuksen. Blogin myötä kirjojen lukemisesta on tullut minulle enemmän yhteisöllistä. Toivon vain, että olisi enemmän aikaa hioa blogikirjoituksiani, nyt ne ovat usein sellaisia räpistyksiä ja jälkeenpäin mietin, että olisi pitänyt kehitellä ajatuksia vähän pidemmälle. Mutta kirjoittamisen sormiharjoitteluina ne ovat hyvä keino pitää yllä suomen kieltä (jota siis puhun vain noin 40 % ajasta, vähemmänkin jos lapsi on jossain liesussa...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ulkosuomalaiselle suomeksi kirjoittamisessa on tämäkin merkittävä funktio. Sinulla on kyllä suomi pysynyt hyvin mukana, kuten parilla muullakin expatilla, keitä seuraan.

      Itse olen hidas kirjoittaja, enkä olisi työaikana varmaan ehtinyt kirjoittaa niin usein ja pitkästi kuin nyt.
      Kun katsoo kirjoitteluaan taaksepäin, niin huomaa, että se on kaikki kuin yhtä kirjoitusta. Samat teemat nousevat esiin ja samat kysymykset vaivaavat.

      Minulle käy välillä niin, etten muista lukemiani edes vaikka olen kirjoittanut niistä. Saatan ounastella kommentissani jonkun toisen blogiin, etten ole lukenut mitään hänen esittelemältään kirjailijalta, ja sitten löydän omasta blogistani kirjoituksen ja muistan lukeneeni ko kirjailijalta muutakin. Pelkkä kirjan nimi ei sano mitään, vähän sama kuin se että joskus alkaa katsoa elokuvaa ja huomaa, että tietää aina vähän etukäteen mitä seuraavaksi tapahtuu ja on siis nähnyt elokuvan. Onneksi on tuo tagilista, josta voi tarkistaa.
      Pidin ennen blogia lukupäiväkirjoja, ensin vain listoja, sitten laajempia. Tämä tapa jäi, ja kirjaan edelleen ne, mistä en kirjoita blogissa.

      Poista

Kielivarannosta

Ne ovat jo nouseet lumen alta, sinivuokkoset. Kävin aamukävelyllä katsomassa ja jatkan tarkkailuani, kunnes näen ne ihanat siniset kukat. Ta...