Asioin Silmäasemalla ja katseeni osui mainokseen, jossa kerrottiin firman tavoitteena olevan maailman onnellisimmat silmät. Mikä ihana tavoite!
Maailman onnellisimmat silmät ovat terveet silmät,
jotka näkevät elämän sen kaikessa
moninaisuudessa.
Viestinnän professori Anu Kantola pohtii kolumnissaan "Intohimolla on varjopuolensa" (HS 25.4.) sitä, miten vaalikeskusteluja hallitsi eräänlainen goottiromantiikka, jossa puolue toisensa perään maalasi synkkiä kuvia maailmasta ja oman maamme tilanteesta.
Oliko viisasta puhua tällä tyylillä tulevaisuudesta, kun masennus ja ahdistushäiriöt ovat muutoinkin lisääntyneet viime vuosina? Alamaissa oleva imee ympäristöstä itseensä helposti negatiivisia tunteita, jotka leviävät sitten yhteisöissä tarttuen ihmisestä toiseen pandemian tavoin. Tätä kannattaa miettiä.
Milloin viimeksi olen lukenut jonkin laajan positiivisen artikkelin nuorista? Tai vanhoista? Mistään?
Itse innostuin paikallisia vaalipaneeleja seuratessani heti, kun joku ehdotti konkreettisia tekoja asioiden parantamiseksi sen sijaan, että olisi vain voivotellut synkkiä tilastoja ja uhkakuvia.
Sellaista lisää!
Jään miettimään tuota goottiromantiikkaa... onko sitä nykyään vähän kaikkialla?
Miksi niin harva hymyilee kuvissa iloisesti? Onko muka jotenkin hienompaa ja älykkäämpää olla synkkä ja melankolinen kuin iloinen?
Epäviisasta. Synkkyys johtaa aikaansaamattomuuteen ja paikallaan pysymiseen, ilo nostaa ja vie eteenpäin.
Ajan henki on jännä asia. Kukaan ei pääse sitä pakoon, mutta aina voi kyseenalaistaa asioita ja miettiä, voitaisiinko elämään suhtautua toisinkin.
Kun aloitin silmistä, niin myös lopetan silmiin ja tarjoan teille täällä lopussa kysymyksen muotoisen intialaisen ajatelman.
Tervehditkö aurinkoa vasta kun olet menettänyt silmäsi?
Tämän juttuni kuvitus on Arboretum Mustilasta Elimäeltä, jossa viikko sitten käydessämme kukkivat sinivuokot, sirot kevätkellot ja kokonainen rinne oli täynnään valkeita jouluruusuja. Puuveistokset ja maalatut kivet toivat sadun maailman metsikköön. Seuraavaksi pääsemme ihastelemaan alppiruusujen ja atsaleoiden väriloistoa.
Olen parhaillaan puolivälissä Jussi Moilan romaania Tuntematon. Onpa hyvä kuvaus luovan työn paineista ja ahdistuksesta!
Huomenna menen katsomaan elokuvan Aftersun - päivämme auringossa. Edellinen elokuva, minkä näin, oli Hiljainen tyttö. Se sai tuntemaan vahvasti.
Odotan Aftersunilta samaa.
Kärsin myös hirveästi siitä, kun ihmiset, yhteiskunta ja elämä ovat niin ilottomia. Itselleni nauru on normi, enkä lakkaa ihmettelemättä ihmisiä, jotka ihmettelevät vaikkapa juuri minun iloisuuttani. Tunnistan kyllä tuon kaipuun tiettyyn 1800-luvun taiteelliseen melankoliaan, mutta ilottomien ihmisten seurassa on vaikea olla. Tuo on aivan upea intialainen viisaus. Pistää pohtimaan monelta kantilta.
VastaaPoistaSekin mikä ilme kasvoilla kulkee on monesti tapakulttuuriin liittyvää, kuten myös äänen voimakkuus. Jos näissä poikkeaa paljon ympäristöstä, niin se herättää huomiota.
PoistaKoronan aikainen eristäminen oli huono asia varsinkin opiskelijoille, joiden elämässä juuri vuorovaikutustaitojen oppiminen on yksi osa aikuistumista ja tärkeää mielenterveydelle. Outoa on sekin, että etäopetusta on pyritty jatkamaan edelleen nyt kun se on opittu ja havaittu taloudellisesti kannattavaksi. Oma kampaajani sanoi, että on vaikeuksia saada uusia hyviä työntekijöitä, koska heitä koulutetaan niin vähän ja yhä vähemmän koulutuksesta tapahtuu käytännön harjoitteluna ja suuri osa etänä. Miten surullista, että nuori innokas kampaaja (ja muu käytännän työhön opiskeleva) joutuu tuijottamaan nettiä yksin kotona sen sijaan, että saisi olla luokassa, kokea yhteisöllisyyttä ja pitää hauskaa porukassa. On unohdettu, että ihminen tarvitsee toista, ihan fyysisesti.
Enpä ole tuota intialaista aatosta ennen kuullut. Tulee mieleen kuningas Oidipus, joka oli tietämättään tehnyt vääriä ratkaisuja ja tämän bonjattuaan sokaisi itsensä nähdäkseen totuuden. Jos nyt sen likikään oikein muistan. Muistissani on likinäköä.
VastaaPoistaHyvä mieleenjohtuma!
PoistaJa tästä sinun kommentistasi muistin ilokseni Leena Krohnin esseekirjan "3 sokeaa miestä ja 1 näkevä". Sen ensimmäisessä esseessä Krohn tarkastelee syväsokeita, eri iässä näkönsä menettäneitä, joilta kertoo oppineensa paljon näkemisestä.
Näkeminen on mielenkiintoinen termi, koska sitä käytetään ainakin suomessa ja englannissa myös ymmärtämisestä ja tapaamisesta. (Miten sinä tämä näet? Nähdään, näkemisiin!)
Tuo Silmäaseman lause on täyttä rautaa ja se olisi hyvä pitää visusti mielessa! Goottiromantiikkaa tai ei, merkillepantavaa on ollut sitten koronan alun + lisämausteena Ukrainan sodan eräänlainen näköalattomuuden ja passiivisuuden lisääntyminen kuin tuon kalan tyhjä katse, alistuminenko?
VastaaPoistaIlahduttavaa ja uutta on kuitenkin ollut huomio, että esim. kävelylenkeillä vaihdetaan tervehdyksiä ja vähintäinkin silmiin asti ulottuvat hymyt tai peräti jäädään kotvaseksi juttusille ihan ennestään tuntemattomien ihmisten kanssa. Samoin nostan hattua monille nuorille, kuten perhekunnan omille koht'siltään valmistuville, joilla on peruspositiivinen ote elämään ja selkeät näkemykset tulevaisuutensa tavoitteista ja suunnasta.
Eiköhän tervehditä reippaasti aurinkoa pitäen mielessämme
Viktor Borgen totuus: "Hymy on lyhin välimatka kahden ihmisen välillä."
Nyt on auringon tervehtimisen aika! Miten ihanaa että sen näkee ja tuntee.
PoistaNegatiivisuuden keskellä on hyvä muistaa, että enemmistöllä nuoristakin menee hyvin ja on paljon sellaista mihin voi olla tyytyväinen.
Tyytymättömyys on tietenkin eteenpäin johtava voima, mutta myös tyytyväisyyden aiheita on syytä nostaa esiin. Luin juuri Tilastokeskuksen sivuilta siitä, miten paljon ilmastopäästöt ovat vähentyneet Suomessa ja EU:ssa. Yleensä ajatellaan - virheellisesti - että maailma menee kaikessa huonompaan suuntaan, vaikka suunta on päinvastainen. Väestönkasvu on hidastunut ja alkaa jossain vaiheessa jo lähitulevaisuudessa kääntyä alaspäin, ihmiset ovat yhä terveempiä jne.
Hymyillään, tervehditään, uskotaan, että oikeus voittaa myös nyt meitä lähellä käytävässä sodassa ja hyökkääjä joutuu kohtaamaan todellisuuden.
On hyvä muistaa, että väkivaltahan on kaiken aikaa vähentynyt maailmassa. Siksi oli niin vaikea uskoa, että Venäjä alkaa hyökätä naapurimaahan ja uhkailla epämääräisesti koko läntistä maailmaa.
Synkkänä poseeraaminen taitaa tosiaan olla muotia oli sitten somevaikuttaja tai poliitikko. Kyllä itsekin näin kevään kynnyksellä toivoisin piristävämpiä asioita. Toisaalta niinhän se taitaa olla, että hyvät uutiset eivät myy läheskään niin hanakasti kuin huonot...
VastaaPoistaJuu, huono uutinen on uutinen, pysyvässä hyvässä kun ei ole mitään raportoitavaa, paitsi tietysti jos tapahtuu jotain erityisen hyvää.
PoistaKatsopa joidenkin kirjailijoiden kirjan takakansissa tai kannen sisäpuolella olevia kuvia; vielä kymmenen vuotta sitten hymyiltiin aurinkoisesti ja nyt pitää näyttää kärsivältä.
Minusta taas tuntuu, että nykyään kuvissa hymyillään enemmän kuin aikoinaan. Omissa lapsuudenkuvissani olen vakava ja sitä vanhemmissa kuvissa ihmiset vasta ovatkin synkeän näköisiä. Kieltämättä maailmanlopun visiot hallitsevat polittikkaa. Oli muuten aika piristävää lukea Imagesta Sirpa Pietikäisen haastattelu, toivoisin, että Kokoomuksessa olisi useampiakin hänen tyyppisiään rohkeita poliitikkoja (en siis ole koskaan äänestänyt Kokoomusta). No Pietikäinen on ollut vuosia Brysselissä. Aftersan jäi mieltä kaivelemaan, sillä mitään ei selitetty. Hieno elokuva. Hiljaisessa tytössä minua hieman häiritsi se, että suhde omiin sisaruksiin ja vanhempiin meni niin helposti poikki. Yleensä on niin, että vaikka oma perhe olisi kuinka kamala, niin siihen tunnetaan rakkautta ja heistä saatetaan olla huolissaan, ainakin vielä tuossa iässä. Tilanne on ainakin ristiriitaisempi kuin Hiljainen tyttö esittää.
VastaaPoistaNäin on jos mennään ajassa tarpeeksi taaksepäin. Kameratkin olivat sellaisia, että kuvaa ottaessa piti odottaa liikkumatta todella kauan, kyllä siinä hymy hyytyi. Kuvat olivat myös niin harvinaisia, ettei niissä ollut sopivaa "virnuilla".
PoistaVoi myös ajatella, että elämän ollessa ankeaa ei ollut syytä hymyyn. Eiköhän suomalaisetkin ole tulleet nälkävuosien ja sotien jälkeen hymyilevämmiksi. Nykyään ilmeen valinta johtuu paljon siitä, millainen trendi on vallalla.
Meidän lapsenlapsi on ollut vihainen päiväkodin kuvaajalle, joka loihti kuvaan valloittavan suuauki ja silmät sikkurassa -naurun esittämällä pieraisevansa. Minusta tuo kuva on aurinkoisuudessaan ihana. Se on meillä jääkaappimagneettina, ja aina kun sitä vilkaisee, tulee itsekin hyvälle tuulelle.
Minulla on Imagesta lyhyt tilaus ja eka numero tullut hiljattain. Huomasin tuon jutun Sirpa Pietiköisestä, mutta en ole vielä lukenut.
Olen arvostanut myös Tytti Tuppuraista ja Annika Saarikkoa, paitsi asiaosaamisesta niin myös miellyttävästä käyttäytymisestä, mikä ei ole kovin tavallista poliitikoilla(kaan).
Minusta Hiljaisen tytön tilanne oli uskottava, koska hänen perheensä oli niin epätavallisen kamala ja hän poikkesi siinä perheessä paremmin pärjäävistä reippaista sisaristaan. Hän sai ensimmäisen kerran elämässään hyväksyntää ja rakkautta kesäperheessään ja toivoi voivansa jäädä sinne. Viola Ardonella on sama aihe romaanissaan Lasten juna.
Aftersun kiinnostaa siksikin, että se tuo varmaan mieleen omia ensimmäisiä etelänlomia iloisessa ilmapiirissä Turkissa. Ohjaaja on skotti, kun taas Hiljaisen tytön ohjaaja on irlantilainen. Olen kiinnostunut siitä, millaista englantia tässä elokuvassa puhutaan. Hiljaisessa tytössä muut puhuvat iiriä paitsi perheen isä englantia (muistaakseni).
Aftersun oli mielestäni hyvä, haikea. Luulen, että isä ei ollut pelkästään masentunut, vaan myös fyysisesti kuoleman sairas. Aika oli 90-luku, ja isä kertoi Sophielle muuttavansa yhteen Keithin kanssa... ,haave joka ei ehkä toteutunut? Ehkä "aika auringossa" oli jäähyväiset paitsi tyttärelle niin koko elämälle. Tämä on minun tulkintani. Joku muu voi tulkita toisin.
PoistaTyttö käyttäytyi kuten ikäisensä, paljon jäi huomaamatta, paljon hataria muistoja, joita aikuisena paikkaa.
Olen asunut kohta 20 vuotta aika krymppyotsaisessa (lainaus Heli Laaksoselta) Turussa, jossa ollaan aika sisäänpäinlämpiäviä, eikä oikein muualta tulleita suvaita. Ei siis juuri hymyjä näy missään. Äitini on kasvattanut minut tyyliin hymyhuulet suukon saavat, hymyhuulet huomataan. Luulenpa, että hymyjä löytyy mitä pohjoisemmaksi tai itään päin mennään. Ja myös sitä suvaitsevaisuutta ja vieraanvaraisuutta.
VastaaPoistaMinä olen kyllä "krymppyottane murhettuja", mutta luulen, että enemmän kuin synnyinpaikkaa siinä on omaa luonnetta ja joidenkin ikävien kokemusten jättämää "hualettumista". Olen pyrkinyt pois synkkämielisyydestä, mutta tiedän, että se luuraa jossain taustalla, ja olen onnellinen, että elämäni puitteet ovat kunnossa.
Poista"Hymyhuulet suukon saavat... ", arvaa, alkoiko soida korvamatona. :)
ihminen on sellainen, että se tykkää jauhaa siitä mikä kaikki voi mennä pieleen ja mietiskellä synkeästi kohtaloa ja maailman tilaa.
VastaaPoistamitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän yltiöpessimistisyys ahdistaa minua. en missään tapauksessa tarkoita sitä, että ihmisen pitäisi olla joku postiivisen palon ruumiillistuma, päinvastoin.
on hyvä että vaikerrukselle löytyy tilaa, mutta se ei saisi mennä kestoruikutuksen puolelle. kyllä yksilön on paljon helpompi elää ja olla ja uskoa, jos näkee tilanteen ylitse.
meri
Usein käy niin, että faktat kumoavat paljon toistellun mukatotuuden.
PoistaMinua miellytti kovasti se, että sanomalehdet kirjoittivat eilen näkyvästi Elinkeinoelämän valtuuskunnan uudesta arvo- ja asennetutkimuksesta, josta näkyy, että yli puolet suomalaisista suhtautuu myönteisesti siihen, että maahanmuuttajien tuloa Suomeen alettaisiin helpottaa. Siis tottakai niin pitää tehdä meidän tilanteessamme; monella alalla pulaa työntekijöistä maassa, jonka väki vanhenee ja ilmasto ja hiljaisuus ei juurikaan houkuttele ulkomaalaisia. Ja niin kuin eräskin puolue kävi vaalikampanjaansa "suomalaisten puolesta" iskulauseella "Ei maahanmuuttajia tänne, ei KETÄÄN!"
Huonoja uutisia ja pelkoja aletaan toistaa ja paisuttaa ja hyvät jäävät vähemmän hätkähdyttävinä huomiotta. Some tässä mukana lisäämässä negatiivista kuvaa maailmasta.
Kestoruikutuksiin kuuluu sekin, että jotkut puhuvat koronatartunnoista ikään kuin ne olisivat jonkun syy ja aina yhtä paha asia, "piti olla ohi".- Ja hyvä uutinenhan on se, että uudet variantit eivät ole enää niin tappavia kuin ne ensimmäiset. Todella huonon yleiskunnon omaava sisareni on toista kertaa koronassa ja oireena vain uupumus, sama kuin minulla, mutta pahempana, eikä tarvitse muuta hoitoa kuin tarkkailua.
Poista