maanantai 17. syyskuuta 2018

Matkalla olosta

Bolivian kaunotar
ystäväni ikkunalla Joensuussa


Miksi ihminen matkustaa? 

Työn vuoksi, rentoutuakseen, päästäkseen irti arjesta, nähdäkseen maailmaa ja oppiakseen uutta, kokeakseen palvomansa tähden konsertin tai maailmankuulun oopperaesityksen, pitääkseen ryhmämatkalla hauskaa toisten kanssa, tutkaillakseen itseään yksinmatkalla, saadakseen virikkeitä taiteelliseen työhön, eksoottisia tai esteettisiä elämyksiä kokeakseen, jotain pakoon tai jotain kohti. Syitä on useita.

On sellaisiakin ihmisiä, joille jo ajatus matkasta on uhka ja stressi. He pelkäävät selviytymistään vieraissa paikoissa ja tuntevat helposti koti-ikävää. Jotkut eivät saa matkailusta irti mitään erityistä ja kokevat, ettei maksa vaivaa.

On myös yhä enemmän niitä, jotka pitävät matkustelua epäeettisenä. Itse olen päätynyt siihen, että koska ne koneet kuitenkin nousevat ilmaan, niin minäkin voin niihin istahtaa. Olen pieni herne rokassa. Sinä päivänä kun matkailu kielletään tai raihnastun niin, etten jaksa lähteä mihinkään, alan matkailla sohvalla kirjojen parissa ja matkaohjelmia katsellen, ihan tyytyväisenä olooni, uskon.

Silvia Hosseini pohtii esseekirjassaan Pölyn ylistys matkalla olemisen ja siinä ohessa myös kirjoittamisen tuomaa onnen tunnetta.
Voimakkaimmat onnen tunteet olen kokenut matkalla johonkin. Voin olla esimerkiksi metrossa menossa töihin, ajatuksiini vaipuneena, sitten vilkaisen ulos, ja yhtäkkiä kirkas, kaiken läpäisevä onnellisuuden tunne leviää ympärilleni. Tai oikeastaan se ei leviä, vaan yllättäen onnellisuudessa vain on vähän samaan tapaan kuin ihminen on vedessä uima-altaassa ollessaan - tai metrossa metrossa ollessaan. Tunne on hetkellinen, mutta se on niin itsestään selvä, se läikkyy ja kohisee ruumiissa niin voimakkaasti, että on vaikea ymmärtää,  miksei se voisi olla siinä aina. 
   Usein ajatellaan, että onnelliseksi tulee se, joka on saavuttanut elämässä jotain merkityksellistä. Kirjoittaminen on merkityksellistä, ja jokainen teksti on saavutus. Se ei kuitenkaan tee onnelliseksi; ei ainakaan samalla välittömällä tavalla kuin matkojen sattumanvaraiset havahtumisen hetket. Ranskalainen  filosofi Pascal Bruckner uskookin, että onnea on hetkellinen kaikista merkityksistä vapautuminen, yllättävä ilo. 
   En tiedä, miksi sitä varten on oltava matkalla. Ehkä ruumis pitää siitä ristiriidasta, että istuu paikallaan ja silti etenee. Sellaista on tosin kirjoittaminenkin parhaimmillaan. Istuu paikallaan ja silti etenee. 

Itse olen tehnyt lähinnä perhematkoja, osaperhematkoja, kaksinmatkoja mieheni kanssa ja yksinmatkoja. Muutama inspiroiva opintomatka työhön liittyvissä kansainvälisyysprojekteissa on myös tullut tehtyä. 

Kolmen sukupolven perhematkoissa on se hyvä puoli, että yhdessäoloon on matkalla oikeasti aikaa, kun kenenkään aika ei kulu ruuanlaitossa ja muissa huolehtimisissa. Omat läheisensäkin näkee uudessa ympäristössä paremmin, objektiivisemmin, kun on poissa kodin tutulta puuhasteluareenalta. 

Kaksinmatkailussa on pitkään yhdessä olleilla hyvän seuran lisäksi myös yksinmatkailun edut, koska toista ei tarvitse aina ottaa huomioon, vaan voi syventyä välillä omiin puuhinsa ja liikkua sekä yksin että erikseen. 
Minä en jaksaisi  olla matkalla tuttavan tai ystävän kanssa, joka ei ole tarpeeksi tuttu. Siinä tulee helposti kursailua ja joko joutuu itse tekemään kompromisseja tai kärsii siitä, että huomaa toisen tekevän niitä. 
    
Jokin samanhenkisten ryhmämatka voisi sopia minulle, jooga- tai kulttuurimatka, mutta vain tarpeeksi pienellä ryhmällä ja niin, että ohjelma on väljä ja omaa aikaa on riittämiin. En ikinä menisi matkalle, jossa paahdetaan nähtävyydestä toiseen minuuttiaikataululla.    

Matka ja onnellisuuden kokeminen?  En ole kokenut Hosseinin kuvaamaa onnen tunnetta liikkeessä, liikennevälineessä, paitsi odotuksen ja innostuksen siitä, että matkan päässä on uutta, mutta turkoosinsinisessä  meressä kelluessani sen sijaan olen ollut niin suloisen autuuden vallassa, että voisi luulla jonkun lirauttaneen huumeita vesipullooni. Tällaisessa onnen hetkessä aika unohtuu ja maailma tuntuu pakahduttavan kauniilta paikalta.  Eikä se pelkkä hetkikään ole, euforia voi jatkua suloisena olona ihossa ja mielessä vielä lämpimässä illassa kävellessä. 

Matkalla aistit terästyvät, kun niille on tarjolla uutta aistittavaa. 
Yksin matkaillessa kaiken kokee syvimmin. Pienetkin asiat ovat merkityksellisiä, kun niistä ei höpötä toiselle, vaan tarkastelee omissa ajatuksissaan. Parempi on tietenkin välttää liikaa some-elämää ja elää siinä paikassa, mihin on matkannut.

Kirjoittaessa "istuu paikallaan ja silti etenee", totta, ja onnea tuottaa paitsi itse kirjoittaminen, niin myös kirjoituksen valmistuminen. Itse en kirjoittaisi edes sähköpostia, vaan soittaisin, ellen kokisi viestini muotoilua miellyttävänä tapahtumana. Kirjoittaessa eteen aukeaa uutta kuten matkaillessakin.

Tein juuri matkan Joensuun kirjallisuustapahtumaan, Eläin kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa. Kun muusikko Wimme Saari joikasi yleisölle riekon ja karhun ja lapsuutensa ensimmäisen kesälomapäivän allin, niin tunsin olevani matkalla. Ja kun heti perään näyttelijä Taisto Reimaluoto esitti Henriikka Tavin runoista valmistamansa  monologin, niin kysyin itseltäni, olenko enää tällä planeetallakaan. Hurmaava tapahtuma. Suurkiitos matkallaoloelämyksestä järjestäjille!


21 kommenttia:

  1. Tervehdys Marjatalle pitkästä aikaa! En ole matkustanut vähään aikaan minnekään, mutta odotan marraskuuta ja lentoa etelän suuntaan. Täytyy sanoa, että en pidä lentämisestä, en ole koskaan pitänyt. En pelkää sitä, mutta lähes ahdistun lentoaseman rituaaleista, odottamisesta, jonottamisesta ja sitten se itse lento: kohinaa, ahtautta, painetta korvissa, pitkästymistä. Onneksi on se päämäärä. Sen sijaan laiva ja meri ovat yhdistelmä, joka tekee minut aina onnelliseksi, jopa myrskyisällä säällä. Nautin seisoessani laivan kannella kun satama jää taakse, tunnen rentoutta aavalla merellä, jonkinlaista miellyttävää yhteyttä kaikkiin niihin seutuihin, jotka vesi yhdistää. On avaraa ja raikasta, toista kuin autossa tai lentokoneessa kykkiminen. Laivamatka on hienoa matkaa jo kulkuneuvossa, muissa on odotettava määränpäätä.
    Hyvää syksyä! Oletkohan matkustamassa jonnekin? Jos, niin hyvää matkaa!
    t. manu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Terve manu!
      Minä pidän merestäkin enemmän rannalta ja rantavesistä käsin, mutta ymmärrän, mitä tarkoitat. Meren avaruus on vähän samanlaista kuin avaran maiseman katseleminen korkealta mäeltä tai vuorelta.
      Kiitos hyvänmatkantoivotuksesta ja samaa sinne!
      Tässä on monta reissua näkyvissä, kaksi viikonloppumatkaa Suomen sisällä ja kaksi ulkomailla. Etelän suuntaan minäkin. Kirjoitan niistä sitten, kun se aika on.

      Poista
    2. Siis ulkomaanmatkat pidempiä, ei pelkkiä viikonloppuja. Kirjoitin epätarkasti.

      Lennotkin voivat olla elämyksellisiä. Kun lensin nuorena USA:han, kapteeni kuulutti yöllä revontulista. Ja kyllä oli mahtava näky taivaalla!
      Lentoasemilla on tuskastuttavaa olla ja useimmiten lennoillakin, kuten kuvasit. Tarkastukset ovat nykyään niin pitkiä, minut vielä vedetään aina sivuun tutkittavaksi, koska lonkan keinonivelen titaani piippaa.

      Poista
  2. MM

    vähänkö nolottaa: en ollut Joensuun Kirjallisuustapahtumassa, vaikka olen ääntä pitänyt, kehunut ja innostuksesta hehkunut monena vuonna.
    Syy: Joensuu-Kouvola pesäpallo-ottelu Ruutu plussalla!

    Viime syksynähän Hannu Mäkelän esiintyminen oli jälkikäteen ajateltuna mitä tunnekylläisin sekä Tomi Pulkkisen Volter Kilpi -tulkinnat mitä hienoimmat, värekarvoihin käyvä.

    Mäkelän pilkahtelevan Valon arvostelinkin tänään Kirjavinkkeihin: https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/valo-kertomus-rakkaudesta/

    Mitä matkustamiseen tulee, niin voihan sitä muka körötellä Kimin kyydissä ihan hurlumhei, Jes! ja silleen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. hikkaj,
      vähän mietinkin, että oletko siellä yleisössä.
      Lohdutan sinua sillä, että on muitakin, joille joukkupelien katsominen voittaa kirjallisuustapahtuman. Mieheni tuli perjantaina kanssani Joensuuhun, mutta häippäsi jo lauantaina. Syy: tuo sama peli kuin sinulla plus vielä Mypan jalkapallo-ottelu. :) Urheilu on kai myös homo ludensin keksimää kulttuuria.

      Minulla on jäänyt muutama vuosi Joensuuta väliin, aiemmin kävin siellä säännöllisesti.
      Tänä vuonna tykkäsin edellä kertomani lisäksi mm. Kimmo Ohtosen luennosta, jossa hän käsitteli suomalaista luontoa maalaustaiteessa von Wrightin veljesten ajasta nykyajan digikuviin. Siinä missä ennen piti hiihtää korpeen, ampua lintu ja täyttää se malliksi, räpsitään nykyään autosta tasokkaita kuvia puhelimella. En tiennyt, että Taistelevissa metsoissa on ollut sama täytetty metso mallina molemmille taistelijoille.
      Juha Hurme oli myös hyvä. Hän kertoi tuotantoeläinten asemasta nykyään ja Pentti Haanpään eläinrääkkäykseen kantaa ottavista novelleista. En saa mielestäni Hurmeen kuvausta vasikanlihaksi synnytetyn vasikan elämästä. Vasikka erotetaan heti emostaan ja kasvatetaan muutama kuukausi laatikossa, jossa se ei pääse liikkumaan, ettei sille kasvaisi lihaksia ja liha sitkistyisi, sitten teuraalle. Hurme sanoi pihvi suussa syntyneenä syövänsä lihatuotteita, mutta totesi, että jokaisen on syytä tiedostaa tiettyjä asioita. Olen samaa mieltä.
      Rosa Liksomia en ehtinyt kuunnella, piti ehtiä junalle.
      Heikki Turunen kehui itseään, kun piti puhua eläimistä, oli kyllä hauska itsensäkehuja.

      Poista
    2. MM

      vertailepa Straniuksen Pentin kokemuksia päiviltä, ainakin Turusen kohilla samma mening:
      https://blogit.kansanuutiset.fi/oisinajattelija/mina-elain-eli-kuunteluoppilaana-joensuun-kirjallisuustapahtumassa

      Poista
    3. Juu, niinpä näkyy olevan.

      Kyllä Öisinajattelija siinäkin on oikeassa, että Hurme ei ollut oikein jäsennellyt esitystään. Hän halusi sisällyttää tunnin esitykseensä niin paljon kaikkea, jolloin Haanpää-osuus jäi lyhyeksi. Minua tämä ei haitannut, koska minulle oli paljon uutta siinä eläinten historiassakin.
      Kaikkien aikojen paras luennoitsija Joensuussa on minusta ollut Anna Kortelainen. Hän rakentaa ja jäsentelee alustuksensa aina viimeisen päälle valmiiksi. En muista, mikä oli teema sinä vuonna, kun hän luennoi tapahtumassa, mutta sen muistan, että häntä oli suuri ilo kuunnella.

      Öisinajattelijan mielestä tapahtumassa pitäisi suosia tulevaisuudessa paikallista, minusta sitä voisi nuorentaa. Alle nelikymppinen luontotoimittaja Kimmo ohtonen oli raikas poikkeus vanhojen joukossa.

      Poista
    4. MM

      Kurkkaapa vielä paikallisen kirjailija-toimittajan näkemystä:
      https://erkkijormanainen.blogspot.com/2018/09/kulttuuriahky.html

      Poista
    5. Kiitos linkistä, hikkaj!

      Kirjailija Turunen ei näytä nyt oikein vakuuttaneen ketään. Miksi hän oli niin katkerakin, mieshän on saavuttanut paljon. Hänen kohdallaan juuri ajattelin, että mieluummin kuuntelisin jotakuta nuorta vähäisemmän egon ja vitsivaraston omaavaa henkilöä, joka puhuisi aiheesta. :)

      Olen nähnyt Turusen aiemmin Joensuussa tässä tapahtumassa, kun teemana oli Rakas. Se aihe sopi hänelle. Hänellä oli alustus peräkkäin Miina Äkkijyrkän kanssa. Siinä oli oikein kaksi estotonta luonnonlasta vauhdissa. Miina, tuo rakastettava ja rakastava ihminen, kävi säihkyen ja rönsyillen läpi rakkauksiaan ja ihastumisiaan.

      Poista
    6. Se oli 2004 ja Äkkijyrkkä käytti silloin nimeä Liina Lång.

      Poista
  3. Jos matkustus-aiheet kiinnostavat, suosittelen sinulle Marjatta lämpimästi Mia Kankimäen juuri ilmestynyttä Naiset joita ajattelen öisin. Olen itse vasta lukenut vajaa sata sivua, mutta vie mennessään :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä Sanna!
      Ampaisin googlailemaan tietoja tästä kirjasta (vaikuttaa kiinnostavalta) ja sitten kirjaston sivulle varaamaan. Kirja on viimeisteltävänä, pääsin 11. varauslistalla. Ihmettelen, että tätä on hoksattu varata näin paljon - onkohan jonkun lukupiirin ohjelmassa - kun isosti mainostetun Tervon Aamenen sain heti.

      Poista
    2. Ensimmäisestä kirjastaan Kankimäki sai Helmet-palkinnon (?), ja se oli ilmeisen suosittu. Ehkä ovat varautuneet tähän?

      Poista
    3. Tällaista olen niin odottanut kaiken metoon hömppäosaston rinnalle tai yli. Matkapäiväkirja, jossa unohdettuja naistutkimusmatkailijoita ja naistaiteilijoita. Minulta jäi Kankimäen ensimmäinen kirja kesken, ehkä palaan siihenkin vielä paremmalla ajalla.
      Aamun Hesarin tiedesivuilla hyvä artikkeli ohitetuista luonnontieteilijänaisista. Artikkelin esittelemä Jocelyn Bell Burnell luuli itsekin ajan hengen mukaisesti tulleensa vahingossa valituksi yliopistoon (tyttöjen helposti tuntema huijarisyndrooma, josta johtuen alisuoriutumista; minä tunsin sitä myös ja ihmettelin, miksi opiskelu on niin helppoa ja että olen varmaan käsittänyt kaiken väärin).

      Meillä on Kouvolan kansalaisopiostossa lukupiiri, jossa luetaan naiskirjailijoiden teoksia. Vetäjä tyrkkäsi minulle lukulistan tavatessa, (kiinnostavia kirjoja, olin lukenut niistä monta), mutta koska joutuisin olemaan niin paljon poissa, niin en halunnut viedä paikkaa joltain ahkerammalta osallistujalta. En ole kyllä oikein lukupiirityyppikään, koska pelkään moottoriturpia tai että itse yltyisin jossain tilanteessa sellaiseksi. Kankimäen ensimmäinen kirja taisi olla tuolla listalla ja jos kurssi toteutuu ensi vuonna, niin tämä teos sopisi varmaan hyvin sinne yhdessä pohdittavaksi.

      Poista
  4. marjatta

    minne lähtisit nyt, jos saisit lähteä minne vain. mikä maailmankolkka on sellainen, jonne pääsemisestä haaveilet. häipyisitkö reppureissaajaksi bhutaniin vai asfalttituristiksi new yorkiin. kumpi näistä: juna trans-siperiaan vai linja-auto nivalaan. mitä haluaisit nähdä mieluiten: jäätikköä, ikimetsää, aavikkoa, viidakkoa, tasankoja, tulivuoria vai muuta.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kylläpä esität, meri, kutkuttavan kysymyksen.
      Minne vain... kyllä se olisi New York, Little Italy Manhattanilla, Bronx ja muut kiinnostavat kaupunginosat ja niiden elämänmeno... tai Etelä-Afrikka, josta J.M. Coetzee ja André Brink ovat kirjoittaneet.
      Enemmän ihmisten kuin luonnon perässä, ja lämmintä, ei jäätiköitä.
      Ai niin, Australia ja Uusi-Seelanti, niihin olen aina halunnut mennä, ja muutamat Etelä-Amerikan maat, Kuuba, Brasilia... Copacabana...

      Poista
    2. Ja entäpä kysyjä itse? Arvelen, että valitsisit jotain syrjäisempää ja vähemmän tallattua.

      Poista
  5. marjatta

    jos vain taivas olisi kattona, niin toteuttaisin elinikäisen unelmani alaskasta. sain siitä kipinän katsomalla the northern exposure -sarjaa parikymmentä vuotta sitten.

    käyttäisin matkaan monta kuukautta ja tekisin osan matkasta liftaamalla. tiedän että siinä on riskejä, mutta niin on kaikessa. mielummin kuolen niin, että luotan ihmisiin, kuin kuolen ilman luottamista.

    tietysti on helppo luottaa, kun tielle ei ole sattunut yhtään sarjamurhaajaa tai muuten weirdoa tyyppiä. pelkästään normaaleja, avoimia ja yksinajoon kyllästyneitä ihmisiä. on ihana huomata, miten kultaisia ihmiset ovat ventovieraalle.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi joi, meri! Minä en liftaisi, mukavuudenhalu on isompi kuin seikkailunhalu. Liftasin viimeksi 70-luvulla, silloin paljonkin, kuten lähes kaikki opiskelijat.

      Alaska, liian kylmää minulle, Havaiji kiinnostaa sen sijaan kovasti.
      Sarjat, elokuvat ja kirjat vaikuttavat kyllä paljonkin näihin matkahaaveisiin. Minulla tuli Havaijista heti mieleen eräs elokuva, jossa George Clooney oli pääosassa, The Descendants.

      Poista
  6. Hyvä kirjoitus, Marjatta. Olen myös pohtinut paljon matkustamista. Miksi matkustamme? Someaikana herää yhä useammin kysymys: mitä ja keitä varten? Ihmisen luontainen temperamentti määrittää varmasti paljon suhdettamme matkustamiseen ja siihen, miten suhtaudumme vieraaseen.
    Oli mielenkiintoista seurata eri ihmisten reaktioita synttärimatkalla, jonka teimme Istanbuliin isolla naisporukalla. Nuorin oli 18-vuotias, vanhin 60-vuotias. Ehkei Istanbul ollut paras paikka heille, jotka eivät olleet käyneet aiemmin kuin Ruotsissa ja Virossa, jos niissäkään. Minä taas viehätyin tavattomasti kaupungista, jossa länsi kohtaa idän, ja jossa heräsimme joka aamu korvan juurella soivaan minareetista kantautuvaan lauluun. Lähtisin koska tahansa uudelleen kokemaan elämäni rentouttavimman kaksituntisen keskiaikaisessa hamamissa. Yksi seurueesta kuitenkin totesi: kyllä parasta on nokipannukahvit omalla lähilaavulla. Molempi parempi!
    Ja tosiaan, jollei matkalle tule syystä tai toisesta lähdettyä, kirjallisuus on oiva keino tutustua uusiin kulttuureihin. Lukeminen onkin parhaillaan menossa tässä sohvalla, syysflunssan kourissa. Bruce Springsteenin Born to Run antaa sekin omalla tavallaan hyvän läpileikkauksen Yhdysvalloista ja amerikkalaisen unelman tavoittelusta. Todella hyvin kirjoitettu teos ajattelevalta ihmiseltä, suosittelen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle on myös jäänyt kaipuu palata Istanbuliin. Olimme siellä mieheni kanssa yhtenä keväänä ja ihailimme eri kaupunginosien erilaisuutta, vierekkäin ultramodernia ja vanhaa ja vanhoillista. On kyllä monipuolinen ja värikäs kaupunki, jossa riittää ihmeteltävää.

      Sekin on hyvä matkan vaikutus, jos sen jälkeen tuntuu, että koti on hyvä paikka.
      Mutta se, että menee vieraaseen maahan ylimielisenä arvostelemaan ja nyrpistelemään on minusta tosi kauheaa. Kerran kun olin yksin rantalomalla valmismatkalla, tapasin seurueen, jonka mielestä kaikki oli ollut lomapaikassa huonoa. Tämäkin oli Turkissa, jossa saa aina todella ystävällistä palvelua. En ollut tavannut ketään samalla lennolla tullutta ennen kuin lähtöbussia odottaessa. Saavuin paikalle onnellisena lämmöstä ja rentouttavasta lomasta ja aloin kysellä, miten toisilla oli lomailu mennyt. Odotin "kiitos hyvin"-vastausta tai samanlaista innostusta kuin itselläni, mutta ei - paikka oli huono, oli liian kuuma (mitä he oikein odottivat!), oli roskaista, ei saanut kunnon ruokaa, kauppiaat huutelivat ja ainoa hyvä asia oli se, että pääsi pois. Kun jääkylmäksi ilmastoitu bussi saapui, niin nämä ihmiset huokasivat, että nyt pääsee sivistyksen pariin.

      Toivotan pikaista paranemista flunssasta!

      Poista

Kolmanteen ja neljänteen polveen...

Kuvassa vasemmalla maamies isäni, kausipalkollinen Anni, ryhdikäs Mamma ja lempeä Pappa, minä Papan edessä 3-vuotiaana ja viimeisenä oikeall...