Matkalla olosta

Bolivian kaunotar
ystäväni ikkunalla Joensuussa

Miksi ihminen matkustaa? 

Työn vuoksi, rentoutuakseen, päästäkseen irti arjesta, nähdäkseen maailmaa ja oppiakseen uutta, kokeakseen palvomansa tähden konsertin tai maailmankuulun oopperaesityksen, pitääkseen ryhmämatkalla hauskaa toisten kanssa, tutkaillakseen itseään yksinmatkalla, saadakseen virikkeitä taiteelliseen työhön, eksoottisia tai esteettisiä elämyksiä kokeakseen, jotain pakoon tai jotain kohti. Syitä on useita.

On sellaisiakin ihmisiä, joille jo ajatus matkasta on uhka ja stressi. He pelkäävät selviytymistään vieraissa paikoissa ja tuntevat helposti koti-ikävää. Jotkut eivät saa matkailusta irti mitään erityistä ja kokevat, ettei maksa vaivaa.

On myös yhä enemmän niitä, jotka pitävät matkustelua epäeettisenä. Itse olen päätynyt siihen, että koska ne koneet kuitenkin nousevat ilmaan, niin minäkin voin niihin istahtaa. Olen pieni herne rokassa. Sinä päivänä kun matkailu kielletään tai raihnastun niin, etten jaksa lähteä mihinkään, alan matkailla sohvalla kirjojen parissa ja matkaohjelmia katsellen, ihan tyytyväisenä olooni, uskon.

Silvia Hosseini pohtii esseekirjassaan Pölyn ylistys matkalla olemisen ja siinä ohessa myös kirjoittamisen tuomaa onnen tunnetta.
Voimakkaimmat onnen tunteet olen kokenut matkalla johonkin. Voin olla esimerkiksi metrossa menossa töihin, ajatuksiini vaipuneena, sitten vilkaisen ulos, ja yhtäkkiä kirkas, kaiken läpäisevä onnellisuuden tunne leviää ympärilleni. Tai oikeastaan se ei leviä, vaan yllättäen onnellisuudessa vain on vähän samaan tapaan kuin ihminen on vedessä uima-altaassa ollessaan - tai metrossa metrossa ollessaan. Tunne on hetkellinen, mutta se on niin itsestään selvä, se läikkyy ja kohisee ruumiissa niin voimakkaasti, että on vaikea ymmärtää,  miksei se voisi olla siinä aina. 
   Usein ajatellaan, että onnelliseksi tulee se, joka on saavuttanut elämässä jotain merkityksellistä. Kirjoittaminen on merkityksellistä, ja jokainen teksti on saavutus. Se ei kuitenkaan tee onnelliseksi; ei ainakaan samalla välittömällä tavalla kuin matkojen sattumanvaraiset havahtumisen hetket. Ranskalainen  filosofi Pascal Bruckner uskookin, että onnea on hetkellinen kaikista merkityksistä vapautuminen, yllättävä ilo. 
   En tiedä, miksi sitä varten on oltava matkalla. Ehkä ruumis pitää siitä ristiriidasta, että istuu paikallaan ja silti etenee. Sellaista on tosin kirjoittaminenkin parhaimmillaan. Istuu paikallaan ja silti etenee. 

Itse olen tehnyt lähinnä perhematkoja, osaperhematkoja, kaksinmatkoja mieheni kanssa ja yksinmatkoja. Muutama inspiroiva opintomatka työhön liittyvissä kansainvälisyysprojekteissa on myös tullut tehtyä. 

Kolmen sukupolven perhematkoissa on se hyvä puoli, että yhdessäoloon on matkalla oikeasti aikaa, kun kenenkään aika ei kulu ruuanlaitossa ja muissa huolehtimisissa. Omat läheisensäkin näkee uudessa ympäristössä paremmin, objektiivisemmin, kun on poissa kodin tutulta puuhasteluareenalta. 

Kaksinmatkailussa on pitkään yhdessä olleilla hyvän seuran lisäksi myös yksinmatkailun edut, koska toista ei tarvitse aina ottaa huomioon, vaan voi syventyä välillä omiin puuhinsa ja liikkua sekä yksin että erikseen. 
Minä en jaksaisi  olla matkalla tuttavan tai ystävän kanssa, joka ei ole tarpeeksi tuttu. Siinä tulee helposti kursailua ja joko joutuu itse tekemään kompromisseja tai kärsii siitä, että huomaa toisen tekevän niitä. 
    
Jokin samanhenkisten ryhmämatka voisi sopia minulle, jooga- tai kulttuurimatka, mutta vain tarpeeksi pienellä ryhmällä ja niin, että ohjelma on väljä ja omaa aikaa on riittämiin. En ikinä menisi matkalle, jossa paahdetaan nähtävyydestä toiseen minuuttiaikataululla.    

Matka ja onnellisuuden kokeminen?  En ole kokenut Hosseinin kuvaamaa onnen tunnetta liikkeessä, liikennevälineessä, paitsi odotuksen ja innostuksen siitä, että matkan päässä on uutta, mutta turkoosinsinisessä  meressä kelluessani sen sijaan olen ollut niin suloisen autuuden vallassa, että voisi luulla jonkun lirauttaneen huumeita vesipullooni. Tällaisessa onnen hetkessä aika unohtuu ja maailma tuntuu pakahduttavan kauniilta paikalta.  Eikä se pelkkä hetkikään ole, euforia voi jatkua suloisena olona ihossa ja mielessä vielä lämpimässä illassa kävellessä. 

Matkalla aistit terästyvät, kun niille on tarjolla uutta aistittavaa. 
Yksin matkaillessa kaiken kokee syvimmin. Pienetkin asiat ovat merkityksellisiä, kun niistä ei höpötä toiselle, vaan tarkastelee omissa ajatuksissaan. Parempi on tietenkin välttää liikaa some-elämää ja elää siinä paikassa, mihin on matkannut.

Kirjoittaessa "istuu paikallaan ja silti etenee", totta, ja onnea tuottaa paitsi itse kirjoittaminen, niin myös kirjoituksen valmistuminen. Itse en kirjoittaisi edes sähköpostia, vaan soittaisin, ellen kokisi viestini muotoilua miellyttävänä tapahtumana. Kirjoittaessa eteen aukeaa uutta kuten matkaillessakin.

Tein juuri matkan Joensuun kirjallisuustapahtumaan, Eläin kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa. Kun muusikko Wimme Saari joikasi yleisölle riekon ja karhun ja lapsuutensa ensimmäisen kesälomapäivän allin, niin tunsin olevani matkalla. Ja kun heti perään näyttelijä Taisto Reimaluoto esitti Henriikka Tavin runoista valmistamansa  monologin, niin kysyin itseltäni, olenko enää tällä planeetallakaan. Hurmaava tapahtuma. Suurkiitos matkallaoloelämyksestä järjestäjille!