tiistai 28. elokuuta 2018

Kouvolan Priden tunnelmia ja hyvä gay-elokuva!




Kouvolan ensimmäinen Pride-viikko onnistui yli odotusten. Pitkin viikkoa oli monenlaisia tapahtumia sisällä ja ulkona ja lopuksi lauantaina kulkue ja monituntinen puistojuhla.

Kävin katsomassa yhden viikon teemaan liittyvän elokuvan ja seuraamassa kulkueen valmistautumista ja lähtöä. 
Tapasin järjestäytymispaikalla ihanat tytöt, Kitteen lesbot, joita kuvasin. Kiitos kuvista, tytöt!  




Kulkueessa oli yli 500 ihmistä! Määrä oli moninkertainen järjestäjien alkuperäiseen arvioon verrattuna. Järjestäytymispaikalla oli iloinen karnevaalimeininki, naamiaisasuja, sateenkaarilippuja, ilmapalloja, perheitä lastenrattaineen, iloista musiikkia. Kulkue oli satoja metrejä pitkä. 
Ihmiset, jotka odottivat liikennevaloissa, taputtivat suosiotaan. 
Mikä tärkeintä: ei yhtään ongelmia, ei yhtään häiritsijää.

Kun suurella osalla oli karnevaaliasu, tosi huikeitakin joukossa, eivät kulkueen transnaiset ja transvestiitit herättäneet isompaa huomiota kuin muutkaan. Eräs transvestiittimies kertoo paikallislehden artikkelissa, että kun hän 1990-luvun alussa liikkui Helsingissä naiseksi pukeutuneena, niin oli ihan normaalia, että perään huudeltiin koko ajan. 
Muutosta parempaan toisten ihmisten kunnioittamisessa on tapahtunut ja tapahtuu koko ajan. 

Kulkueessa näkyi kyltti Translaki nyt!. Tämä asia on minusta syytä hoitaa kuntoon mitä pikimmin. 
Meidän nykyinen translakimme ei kunnioita ihmisen itsemääräämisoikeutta. Meillä siis vaaditaan transsukupuolisen ihmisen ryhtyvän muuttamaan hormoneilla itseään hedelmättömäksi ennen kuin hän voi saada virallisesti sen sukupuolen identiteetin, johon hän tuntee kuuluvansa. 
On transihmisiä, joille juuri fyysinen muutos tarvittavine hoitoineen on tärkeä, mutta on myös niitä, jotka eivät halua kehoonsa kajottavan. Sukupuoli sijaitsee aivoissa, itse kullakin. Miettikää, onhan heteroissakin miehisiä naisia ja naisellisia miehiä. Jos me hyväksymme moninaisuuden, me emme vaadi kanssaihmisiltä sellaista, mikä kuuluu vain ja ainoastaan heille itselleen pohdittavaksi ja päätettäväksi. 
On siinä lakimuutoksessa vähän muutakin, mutta tässä tärkein niille lukijoista, jotka eivät ole tutustuneet tähän muutosvaatimukseen.
Saa nähdä, milloin asia otetaan käsiteltäväksi eduskunnassa ja millaista keskustelua se herättää. 


Pride-viikolla  näytettiin kolme elokuvaa. joista kaksi olin nähnyt aiemmin, brittiläisen Priden, jossa homoyhteisö lähtee tukemaan kaivostyöläisten lakkoa, ja amerikkalaisen kahden naisen rakkaudesta kertovan Love is Love, mutta kolmas oli minulla katsomatta, ja se oli elokuva, jonka olin toivonutkin näkeväni, Mikko Mäkelän käsikirjoittama, ohjaama ja leikkaama A Moment in the Reeds.  

A Moment in the Reeds on 2017 valmistunut pienen budjetin indie-elokuva, jota on näytetty paljon festivaaleilla. Luin jostain, että kuvaaminen kesti vain 12 ja puoli päivää. Päähenkilöitä on kolme, neljäs henkilö on mukana  yhdessä kohtauksessa.  
Kirjallisuutta Pariisissa opiskeleva Leevi (Janne Puustinen) saapuu tapaamaan isäänsä mökille, jota tämä remontoi myyntikuntoon. Leevin isä (Mika Melender) on palkannut TE-toimiston kautta avukseen työmiehen. Hänen harmikseen toimisto lähettää apulaiseksi huonosti suomea puhuvan syyrialaisen maahanmuuttajan Tareqin (Boodi Kabbani), jonka taitoja ennakkoluuloinen mies epäilee.  
Isä joutuu kesken remontin poistumaan firmansa asioiden vuoksi. Kun nuoret miehet jäävät mökille, heidän välilleen syttyy tunnustellen kiihkeä rakkaussuhde. 

Tareq ei halua kotiväkeään Suomeen, koska he eivät hyväksyisi hänen seksuaalista suuntautumistaan, hän haluaa olla lopultakin vapaa toisten tuomioista. Leevi taas on lähtenyt saman vapaudenkaipuun siivittämänä pois ahtaista kotiympyröistä Pariisiin. 
Nuorilla miehillä on paljon enemmän yhteistä keskenään saman sukupolven jäseninä kuin Leevillä on isänsä kanssa, joka on häneen tyytymätön ja suhtautuu tuhahdellen hänen valintoihinsa. Kouluja käymättömälle isälle pojan oppineisuus, Rimbaudin ja Sarkian tutkiminen, on yhtä suuri muuri heidän välillään kuin homous. Tietenkin isä aavistaa pojan homouden. 

Tämän elokuvan ehdottomasti paras puoli on näyttelijöiden luonnollisuus, ihan kuin he vain eläisivät elämäänsä, jota sattumoisin kuvataan. 
Koska poikien yhteinen kieli on englanti, jota isäkin yrittää puhua elekielen ja Leevin avittamana, elokuvassa on suomenkielinen tekstitys, ja niissä kohdin, joissa isä ja poika keskustelevat suomeksi, toistensa ohi tai riidellen, on englanninkielinen käännösteksti. 
Seksikohtaukset ovat rohkeita ja samalla hyvin luonnollisia ja luontevia, rohkeampia kuin Tom of Finland -leffassa.
Nuorten miesten välillä on pakahduttavaa  himoa, ja myös paljon muuta. Hellyys ja ymmärrys välittyvät katsojalle vahvasti. Samoin suru siitä, että heidän tiensä pian eriytyvät. Tareq toivoo saavansa koulutustaan vastaavia arkkitehdin töitä Suomessa, hän ei  jaksa enää uusia alkuja, ja Leevi viihtyy parhaiten Pariisissa.  

Teemoina näen vähemmistöön kuuluvan ihmisen aseman (olkoon kyseessä sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöön kuuluva tai maahanmuuttaja), muurin sukupolvien välillä ja maaseudun autioitumisen sekä lähtemisen ja palaamisen ongelmat. 

Eräs elokuvan hienoja puolia on myös se, että se nostaa esiin suomalaisen järviluonnon kauneuden. Leevi on lähtenyt taustaansa kyllästyneenä, mutta näkee nyt mietteliään Tareqin kautta ja hänen kanssaan, miten kaunista hiljainen luonto ympärillä onkaan auringonnousuineen ja -laskuineen. Lintujen äänet hiljaisessa kesäyössä ovat lumoavia. 
Miljöö on juuri sama kuin monissa vanhoissa romanttisissa Suomi-Filmin klassikoissa heterorakkauden syttymistä myötäilemässä.

Tekee mieli lainata tänne loppuun ote Lauri Viidan runosta Onni:
Läikähti lämmin lämmintä vasten, 
ryöpsähti yli. Me vaikenimme.
Milloin ja missä? Emmehän tienneet. 
Olimme kaksin ja rakastimme. 

4 kommenttia:

  1. marjatta

    kirjoituksestasi tuli hyvä mieli. ja siitä, että sateenkaaren päässä todella on kouvola, niin kuin sloganissa sanottiin.

    koetin äsken miettiä niitä tilanteita, joissa oma suvaitsevaisuuteni on jollakin tavalla asetettu puntariin. huomasin, että minun ei ole täytynyt elämäni aikana kertaakaan suvaita ulkomaalaisia, maahanmuuttajia tai seksuaalisia vähemmistöjä suomessa. tarkoitan suvaitsemisella siis näitä tilanteita, joissa joku ihmisryhmä omalla olemisellaan ja toiminnallaan jollain tapaa olisi ärsyttänyt tai hankaloittanut elämääni.

    on kaapuihmisiä, hipstereitä, nistejä, transuja, homoja ja mitä vielä. mikään näistä ryhmistä ei vaikuta elämiseeni millään lailla. aina kun näen ihmisten pussaavan tai halaavan, tulee hyvä mieli, pussaajien ja halaajien sukupuolijakaumaan katsomatta.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. meri,
      oli kiva nähdä tämä kotikaupungin Pride-viikon huipennus ja sen iloinen tunnelma.
      Olen kuullut niin paljon pahaa puhetta ja ennakkoluuloa sateenkaaritapahtumia kohtaan tyyliin "Tartteeko niitten niin kauheesti näkyä" ja viimeksi nämä Puolimatkan pedofilia-horinat.

      Mielenkiintoinen kysymys sinulla: milloin oma suvaitsevaisuus on joutunut puntariin. Ei minuakaan ole mitkään vähemmistöryhmät kai ärsyttäneet, vaan jotkut yksittäiset ihmiset.

      Kun meille alkoi tulla turvapaikanhakijoita Irakista, Afganistanista ja Syyriasta, niin siinä yhteydessä kohtasin sellaisia rasisteja, jotka herättivät minussa kauhua esim. eräässä asukasinfotilaisuudessa, josta silloin kirjoitinkin. http://marjatankirjat.blogspot.com/2015/09/pakolaisten-vastaanottaminen_24.html
      Tämä on tilanne, jossa viimeksi tapasin ihmisiä, joiden käyttäytymistä oli mahdoton suvaita ja jotka jopa hankaloittivat elämää.

      Teininä ärsytti kotiväki ja työssä joskus muurrosikäiset toilailuineen, vaikka positiivisen puolelle hekin asettuivat. He järjestivät niin paljon huumoria kouluarkeen, että työstä on jäänyt päällimäiseksi muistiini se, että luokissa naurettiin paljon.

      Nuo tytöt säteilivät sellaista onnellisuutta, että se aivan veti puoleensa. Tapasin ensin kylttiä pitelevän tytön ja pyysin kuvata sitä kylttiä blogiin, johon hän heti, että kyllä hänkin tulee oikein mielellään kuvaan ja kulta kans. Kyltin toisella puuolen on teksti "Kitteen lesbot".

      Poista
  2. Hyvät bileet näyttää olleen Kouvolassa.

    Mitä tulee sanaan "suvaita" on se jo itsessään ongelmallinen, koska se synnyttää tilanteen, että on joku, joka ikään kuin ylhäältä päin suvaitsee ja tämän vuoksi se jo sanana on alistava niitä kohtaan, joita ns. suvaitaan. Tätä selventää, jos miettii, miltä omalla kohdalla tuntuisi, jos joku sanoisi: minä suvaitsen sinua

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli kyllä, ja sääkin suosi. En ehtinyt puistojuhlaan ollenkaan, ajoimme ohi iltakuuden aikaan ja huomasin, että nurmikolla oli vieläkin perheitä piknikillä ja monenlaista iloista tapahtumaa menossa.

      Joo, heti jos pitää miettiä, suvaitseeko, niin toisessa on omasta mielestä jotain vialla. Oikeastaan tätä termiä pitäisi käyttää vain asioista, suvaitsenko remontista aiheutuvan melun, jaksanko sitä.
      Kuten meri tuolla sanoi, niin yleensä tätä kysymystä ei edes tarvitse miettiä. Jos ihmisryhmät alkavat hirveästi ärsyttää, niin olisi varmaan paras pohtia, onko itsessä jotain vikaa, omissa asenteissa tai hermostossa.
      Olen ymmälläni niiden ihmisten suhteen, joiden mielestä ihonväri, kansallisuus tai seksuaalinen suuntautuminen määrää ihmisen arvon ja se oma itselle syntymässä saatu on ainoa oikea ja jopa siinä määrin oikea, että niitä toisia on lupa vainota. Tällaisista ihmisvihaajista voisin sanoa, että pakkohan heitäkin on suvaita, mutta arvostukseni ja kunnioitukseni suuntautuu muualle.

      Poista

Kolmanteen ja neljänteen polveen...

Kuvassa vasemmalla maamies isäni, kausipalkollinen Anni, ryhdikäs Mamma ja lempeä Pappa, minä Papan edessä 3-vuotiaana ja viimeisenä oikeall...