Hämmästelyä, muijahaarasta brändäyksiin ja raivohuoneisiin

Aloituskuva on osa erään uutuuskirjan kantta. Kirjoitukseni lopussa on kuva koko kannesta ja selitys kuvan valinnalle.

Olen kerran aiemmin kirjoittanut hämmästely-aiheisen blogikirjoituksen, jossa oli kymmenkunta kohtaa. 
Silloin ajattelin, että otan uusiksi, kun siltä tuntuu. Nyt tulee koko ajan vastaan asioita, jotka saavat kysymään: miksi ihmeessä, hei älkää viittikö!

1. Helsingin Sanomissa oli pari päivää sitten toimittaja Taika Dahlbomin arvostelu Erkka Mykkäsen romaanista Something Not Good. Kirjoituksella on pitkä otsikko, joka alkaa "Something Not Good on bueno ...". Toimittaja vertaa nykyajassa 2010-luvulla elämässään haparoivan nuoren päähenkilön Veikon elämää omaan nuoruuteensa.
"Erkka Mykkäsen ensimmäistä romaania lukiessa käy ilmi, että about juuri sellaista kuin meikällä tuossa 20 vuotta sitten. Jos voidaan siis päästää irti sellaisesta sosiaalisesta konstruktiosta kuin sukupuoli, koska Something Not Good -romaanin päähenkilö on Veikko-niminen miesoletettu." 

Oletettu? Kirjan päähenkilö on mies, jolla on tyttöystävä toisensa perään, eikä hän ole korjaamassa sukupuoltaan. Miksi toimittaja kyseenalaistaa hänen sukupuolensa? Se vaikuttaa vinoilulta. Onko niin, että jotkut ihan tosissaan käyttävät normaalikielessä naisesta ja miehestä sanoja naisolettu ja miesoletettu? Uskomatonta.

Ja ennen kaikkea, t ä l l a i s t a k o on tämän hetken kirjallisuusarvostelun kieli? Vietämme Kalevalan päivää ja nimipäiviään viettävät Onni ja Sisu. Kielemme  kehitys on huikea. Ilari Aallon ja Elina Helkalan kirjassa Matkaopas keskiajan Suomeen kerrotaan, miten  Turun piispa opetti 1400-luvulla saksalaiselle pyhiinvaeltajalle tärkeän lauseen tämän Suomen matkaa varten: "Münna tachton gernast spuho somen gelen Emÿna daÿda" (tahtoisin mielelläni puhua suomea, mutta en osaa). Tällaisesta se on lähtenyt. Ja nyt meillä on buenot ja aboutit; kirjoitettu kieli on usein samalla tavalla huolimatonta kuin puhekieli.  
Kun aloin blogata, olin sitä mieltä, että ammattikriitikot ovat ammattilaisia ja kirjoittavat aina paremmin kuin me bloggaajat. Näin ei todellakaan ole enää, oliko silloinkaan. Harrastajien taso ylittää usein ammatikseen kirjoista kirjoittavien tason. 
Tämä masentaa minua. 

2. Eräässä toisessa lehdessä esitellään räp-duo Sofa, kaksi nuorta naista (kai), jotka istuvat usein Instagram-kuvissaan tarkoituksella jalat levällään. Asennolle on annettu nimi muijahaara, se on voimaannuttava asento ja sillä vallataan tilaa patriarkaatilta. Tämä on siis haaste miehille, joilla on ollut tapana istua noin. En kyllä ole muuten kauheasti nähnyt tuota istumistyyliä, äijähaaraa, miehilläkään. 
Pitääkö etsiä kaikkea rumaa miesten kultturista ja  apinoida sitä? Naiset ja miehet ovat anatomisesti erilaisia, millä myös voi olla jotain tekemistä istuma-asentojen kanssa. Itse en voimaantuisi, vaan saisin krampin, jos alkaisin istua pitemmän aikaa jalat reisistä äärimmäisen auki. 
Onko sillä nyt jotain väliä tässä maailmassa, miten ihminen istuu!
Kiroilukin on joidenkin mielestä feminististä vallanottoa. Minusta se on vain rumaa, toisia huomioimatonta käyttäytymistä. 
Tämäkin masentaa minua.
  

Amnestyn tarra

3. Uutislähetyksessä oli pitkä selostus siitä, miten jokaisen alkaa olla aika brändätä itsensä. Juupa juu... ei ole tullut mieleen. Onko ihminen siis  itsensä mainos?

4. Saan tihenevässä tahdissa  sähköpostissa tarjouksia ilmaisista kirjoista, tarjoajina sekä pienemmissä kustantamoissa kirjojaan julkaisseita kirjailijoita. että isojen kustantamoiden markkinointihenkilöitä.
Periaatteeni on, etten ota vastaan arvostelukappaleita. En halua joutua siihen härdelliin ja ryhtyä kirjoittamaan kirjoista, joista minulla ei ole mitään sanottavaa. 
Nähdäänkö blogistit nyt yhä enemmän mahdollisina mainostajina? 
Huh, tämä sekä masentaa että turhauttaa.
Joissain kirjeissä on lähestytty kehumalla, että olen suosituimpia bloggareita. En usko. Voi olla, että nimeni on löytynyt Cision-listauksista. Olin yhtenä vuonna, hämmästyttää tämäkin, Cision Top 10 -kirjablogien joukossa. Ensin innostuin ja heti perään aloin nolostella sitä mukaanpääsyä, koska päättelin, että olin ehkä saanut suosiota vääristä asioista. Minulla oli silloin sarja syöpäpostauksia. Olihan niissäkin useimmissa tarinaa myös kirjoista, mutta ei kaikissa. 
Aion silti edelleen kirjoittaa sairauksista ja kaikenlaisista aiheista, jotka vaivaavat mieltäni. En välitä mistään kaupallisesta suosiosta. Kirjoittaminen sellaisenaan vetää puoleensa. Kirjoittaisin itselleni ilman blogiakin, mutta julkisessa kirjoittelussa on bonuksena yhteys muihin ja kommenttikenttä.

5. Suomeen on rakennettu raivohuoneita. Ainakin Jyväskylässä ja Tampereella on jo sellaiset. Voi mennä maksusta hajottamaan suojavaatteet päällä erilaisia esineitä. Talo tarjoaa aseet (lekat, pesäpallomailat, lapiot ja muut) sekä hajotettavat esineet, ellet halua viedä omiasi. Siellä mäiskiessä sitten pitäisi puhdistua raivostaan.
En usko, että nuo 'rage cubet' ja 'anger roomit' menestyvät kauaa. Polttariporukat voivat pitää niitä tietysti vähän aikaa pystyssä, mutta riittääkö se?
Miten olisi metsässä samoilu? Metsä on perinteinen rauhoittumispaikka, ja sinne pääsee meillä Suomessa kaikkialla. 

Tämmöisiä pohdin täällä alun kolmatta viikkoa flunssassa. Nyt sain laajakirjoisen antibiootin kahteenkin eri tulehdukseen, sellaisen paketin, joka kuulemma sekoittaa rautaisenkin mahan. Sitä vastaan on estolääke, toivottavasti tepsii.

Onneksi on hyviä kirjoja. Sain Adlibriksestä André Acimanin romaanin Call Me By Your Name ja kirjastosta seuraavan kirjasatsin: Luiz Ruffato, Lissabonissa muistin sinut, Rafael Donner, Ihminen on herkkä eläin, Tiina Laitila Kälvemark, Seitsemäs kevät ja Asko Sahlberg, Siunaus (luin sen juuri, mutta haluan tarkistaa jotain).

Mihin minä tarvitsen kasvavia ilmaiskirjakasoja, kun saan näin hyvin uutuuksiakin, kuten Rafael Donnerin esseekirjan, omasta lähikirjastosta? Nämä voi aina palauttaa eikä tarvitse miettiä, mitä tehdä postin tuomien kanssa, joita en ole hankkinut oman kiinnostukseni vuoksi. 
Jos joku pienessä kustantamossa julkaissut tarjoaa kirjaansa arvosteltavaksi toivoen sille tunnettuutta, tarkistan aina, onko kirja kirjastossamme, ja jos ei ole, niin ehdotan sitä hankittavaksi. Olen saanut useita ehdotuksiani läpi.

Rafael Donnerin kirjalla on hieno nimi, Ihminen on herkkä eläin. Laitoin nimen takia sen aloituskuvaksi. Selasin kirjaa jo vähän, vaikuttaa viehättävästi herkältä kirjalta. 
Toinen syy, miksi se sopii tämän kirjoitukseni alkuun on, että siinä kysellään.
Ote kirjan esipuheesta:
"En varmaan ole ainoa, joka on huomannut, että ajan myötä nuoruuden vallankumoukselliset ajatukset hiipuvat, että vanhetessaan viisastunut ihminen oppii, että kysymykset ovat monesti tärkeämpiä kuin vastaukset. Esitän tässä kirjassa paljon kysymyksiä mutta toivon, että se nuoruuteni ansiosta sisältää myös muutamia vastauksia."

Kirjoitan Donnerin kirjasta oman postauksensa. Alan lukea sitä tänään.