keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Hämmästelyä, muijahaarasta brändäyksiin ja raivohuoneisiin




Aloituskuva on osa erään uutuuskirjan kantta. Kirjoitukseni lopussa on kuva koko kannesta ja selitys kuvan valinnalle.

Olen kerran aiemmin kirjoittanut hämmästely-aiheisen blogikirjoituksen, jossa oli kymmenkunta kohtaa. 
Silloin ajattelin, että otan uusiksi, kun siltä tuntuu. Nyt tulee koko ajan vastaan asioita, jotka saavat kysymään: miksi ihmeessä, hei älkää viittikö!

1. Helsingin Sanomissa oli pari päivää sitten toimittaja Taika Dahlbomin arvostelu Erkka Mykkäsen romaanista Something Not Good. Kirjoituksella on pitkä otsikko, joka alkaa "Something Not Good on bueno ...". Toimittaja vertaa nykyajassa 2010-luvulla elämässään haparoivan nuoren päähenkilön Veikon elämää omaan nuoruuteensa.
"Erkka Mykkäsen ensimmäistä romaania lukiessa käy ilmi, että about juuri sellaista kuin meikällä tuossa 20 vuotta sitten. Jos voidaan siis päästää irti sellaisesta sosiaalisesta konstruktiosta kuin sukupuoli, koska Something Not Good -romaanin päähenkilö on Veikko-niminen miesoletettu." 

Oletettu? Kirjan päähenkilö on mies, jolla on tyttöystävä toisensa perään, eikä hän ole korjaamassa sukupuoltaan. Miksi toimittaja kyseenalaistaa hänen sukupuolensa? Se vaikuttaa vinoilulta. Onko niin, että jotkut ihan tosissaan käyttävät normaalikielessä naisesta ja miehestä sanoja naisolettu ja miesoletettu? Uskomatonta.

Ja ennen kaikkea, t ä l l a i s t a k o on tämän hetken kirjallisuusarvostelun kieli? Vietämme Kalevalan päivää ja nimipäiviään viettävät Onni ja Sisu. Kielemme  kehitys on huikea. Ilari Aallon ja Elina Helkalan kirjassa Matkaopas keskiajan Suomeen kerrotaan, miten  Turun piispa opetti 1400-luvulla saksalaiselle pyhiinvaeltajalle tärkeän lauseen tämän Suomen matkaa varten: "Münna tachton gernast spuho somen gelen Emÿna daÿda" (tahtoisin mielelläni puhua suomea, mutta en osaa). Tällaisesta se on lähtenyt. Ja nyt meillä on buenot ja aboutit; kirjoitettu kieli on usein samalla tavalla huolimatonta kuin puhekieli.  
Kun aloin blogata, olin sitä mieltä, että ammattikriitikot ovat ammattilaisia ja kirjoittavat aina paremmin kuin me bloggaajat. Näin ei todellakaan ole enää, oliko silloinkaan. Harrastajien taso ylittää usein ammatikseen kirjoista kirjoittavien tason. 
Tämä masentaa minua. 

2. Eräässä toisessa lehdessä esitellään räp-duo Sofa, kaksi nuorta naista (kai), jotka istuvat usein Instagram-kuvissaan tarkoituksella jalat levällään. Asennolle on annettu nimi muijahaara, se on voimaannuttava asento ja sillä vallataan tilaa patriarkaatilta. Tämä on siis haaste miehille, joilla on ollut tapana istua noin. En kyllä ole muuten kauheasti nähnyt tuota istumistyyliä, äijähaaraa, miehilläkään. 
Pitääkö etsiä kaikkea rumaa miesten kultturista ja  apinoida sitä? Naiset ja miehet ovat anatomisesti erilaisia, millä myös voi olla jotain tekemistä istuma-asentojen kanssa. Itse en voimaantuisi, vaan saisin krampin, jos alkaisin istua pitemmän aikaa jalat reisistä äärimmäisen auki. 
Onko sillä nyt jotain väliä tässä maailmassa, miten ihminen istuu!
Kiroilukin on joidenkin mielestä feminististä vallanottoa. Minusta se on vain rumaa, toisia huomioimatonta käyttäytymistä. 
Tämäkin masentaa minua.
  
Amnestyn tarra


3. Uutislähetyksessä oli pitkä selostus siitä, miten jokaisen alkaa olla aika brändätä itsensä. Juupa juu... ei ole tullut mieleen. Onko ihminen siis  itsensä mainos?

4. Saan tihenevässä tahdissa  sähköpostissa tarjouksia ilmaisista kirjoista, tarjoajina sekä pienemmissä kustantamoissa kirjojaan julkaisseita kirjailijoita. että isojen kustantamoiden markkinointihenkilöitä.
Periaatteeni on, etten ota vastaan arvostelukappaleita. En halua joutua siihen härdelliin ja ryhtyä kirjoittamaan kirjoista, joista minulla ei ole mitään sanottavaa. 
Nähdäänkö blogistit nyt yhä enemmän mahdollisina mainostajina? 
Huh, tämä sekä masentaa että turhauttaa.
Joissain kirjeissä on lähestytty kehumalla, että olen suosituimpia bloggareita. En usko. Voi olla, että nimeni on löytynyt Cision-listauksista. Olin yhtenä vuonna, hämmästyttää tämäkin, Cision Top 10 -kirjablogien joukossa. Ensin innostuin ja heti perään aloin nolostella sitä mukaanpääsyä, koska päättelin, että olin ehkä saanut suosiota vääristä asioista. Minulla oli silloin sarja syöpäpostauksia. Olihan niissäkin useimmissa tarinaa myös kirjoista, mutta ei kaikissa. 
Aion silti edelleen kirjoittaa sairauksista ja kaikenlaisista aiheista, jotka vaivaavat mieltäni. En välitä mistään kaupallisesta suosiosta. Kirjoittaminen sellaisenaan vetää puoleensa. Kirjoittaisin itselleni ilman blogiakin, mutta julkisessa kirjoittelussa on bonuksena yhteys muihin ja kommenttikenttä.

5. Suomeen on rakennettu raivohuoneita. Ainakin Jyväskylässä ja Tampereella on jo sellaiset. Voi mennä maksusta hajottamaan suojavaatteet päällä erilaisia esineitä. Talo tarjoaa aseet (lekat, pesäpallomailat, lapiot ja muut) sekä hajotettavat esineet, ellet halua viedä omiasi. Siellä mäiskiessä sitten pitäisi puhdistua raivostaan.
En usko, että nuo 'rage cubet' ja 'anger roomit' menestyvät kauaa. Polttariporukat voivat pitää niitä tietysti vähän aikaa pystyssä, mutta riittääkö se?
Miten olisi metsässä samoilu? Metsä on perinteinen rauhoittumispaikka, ja sinne pääsee meillä Suomessa kaikkialla. 

Tämmöisiä pohdin täällä alun kolmatta viikkoa flunssassa. Nyt sain laajakirjoisen antibiootin kahteenkin eri tulehdukseen, sellaisen paketin, joka kuulemma sekoittaa rautaisenkin mahan. Sitä vastaan on estolääke, toivottavasti tepsii.

Onneksi on hyviä kirjoja. Sain Adlibriksestä André Acimanin romaanin Call Me By Your Name ja kirjastosta seuraavan kirjasatsin: Luiz Ruffato, Lissabonissa muistin sinut, Rafael Donner, Ihminen on herkkä eläin, Tiina Laitila Kälvemark, Seitsemäs kevät ja Asko Sahlberg, Siunaus (luin sen juuri, mutta haluan tarkistaa jotain).

Mihin minä tarvitsen kasvavia ilmaiskirjakasoja, kun saan näin hyvin uutuuksiakin, kuten Rafael Donnerin esseekirjan, omasta lähikirjastosta? Nämä voi aina palauttaa eikä tarvitse miettiä, mitä tehdä postin tuomien kanssa, joita en ole hankkinut oman kiinnostukseni vuoksi. 
Jos joku pienessä kustantamossa julkaissut tarjoaa kirjaansa arvosteltavaksi toivoen sille tunnettuutta, tarkistan aina, onko kirja kirjastossamme, ja jos ei ole, niin ehdotan sitä hankittavaksi. Olen saanut useita ehdotuksiani läpi.

Rafael Donnerin kirjalla on hieno nimi, Ihminen on herkkä eläin. Laitoin nimen takia sen aloituskuvaksi. Selasin kirjaa jo vähän, vaikuttaa viehättävästi herkältä kirjalta. 
Toinen syy, miksi se sopii tämän kirjoitukseni alkuun on, että siinä kysellään.
Ote kirjan esipuheesta:
"En varmaan ole ainoa, joka on huomannut, että ajan myötä nuoruuden vallankumoukselliset ajatukset hiipuvat, että vanhetessaan viisastunut ihminen oppii, että kysymykset ovat monesti tärkeämpiä kuin vastaukset. Esitän tässä kirjassa paljon kysymyksiä mutta toivon, että se nuoruuteni ansiosta sisältää myös muutamia vastauksia."

Kirjoitan Donnerin kirjasta oman postauksensa. Alan lukea sitä tänään.    





12 kommenttia:

  1. Olipas pitkä ja kattava postaus. Ihan hyvässä mielessä!

    Minuakin ärsyttää monien toimittajien suomen kielen käyttö. Eivät ole olleet sellaisten äidinkielenopettajien opetuksessa kuin meidän ikäluokan "lapset".

    Sitä vaan odottaa ns. ammattilaisten osaavan, mutta pettymys tuo totta tosiaan.

    Samaa mieltä myös muijahaarasta ja raivohuoneista.

    Rafaelin opuksen otan lukulistalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen nyt lukenut tätä kirjaa jo aika pitkälle. Siitä puuttuu täysin joidenkin nuorten kirjailijoiden itserakkaus. Kirjoittaja on itseään korostamaton ja kirjoittaa kiinnostavasti isoista asioista omista kokemuksistaan käsin.

      Minun olisi pitänyt jakaa tämä useammaksi pakinaksi. Kiitos kun jaksoit lukea, Seija!

      Poista
  2. Otan muijahaaran ihan vitsillä vastaan, sillä tykkään istua satulatuolissa ja siinä ei voi istua muuten kuin jalat haarallaan. On muuten hurjan hyvä tuoli selkävaivaisille, kuten olen itse ollut viime aikoina. Suosittelen haaraistuntaa terveyden kannalta kaikille ihmisille.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaa, jotkut tosiaan pitävät noista satulatuoleista. Minulle se ei sovi leikatun lonkan vuoksi. Lopetin kuntosalinkin, kun en voinut tehdä reiden loitontajia ja lähentäjiä enää. Kiukutti, kun piti karsia niin monia, olin tykännyt mm. jalkaprässistä, sekään ei ollut hyväksi.
      Selkäkivuilta olen säästynyt, siis minullakin on sentän joku paikka vahva.
      Sain keinoniveloperaation jälkeen ohjeen istua aina jalat rinnakkain jalkaterät suoraan eteenpäin, mikä tuntuu kin hyvältä. Ei koskaan polvea toisen päälle. Se asento on kai kaikille pahaksi.

      Haarassa ei voi käyttää mekkoja. Ei ainakaan niissä äijä- ja muijahaaroissa mistä löysin kuvia googlesta. :)

      Mai, hyvää kuntoutumista selällesi! <3

      Poista
    2. Kiitti Marjatta. Eihän se kuntoudu kun olen töissä, mutta selät ovat sellaisia pitkään kipuilevia. Voltarenia ja buranaa.
      Enpä sitten suosittele ihan kaikille satulatuolia, vain heille joille se sopii.

      <3

      Poista
  3. Kohtalotoverisi täällä. Makaan sängyn pohjalla influenssa -B:n kourissa. Äijähaara on olemassa. Istuin kerran lähijunassa, ja Pasilasta viereen änkesi kolme somalimiestä. Lähimpänä oleva levitti jalkansa minun puolelleni. Huomautin asiasta. Hän korjasi asentoaan ja puolustautui sillä, että miehellä on pelit ja vehkeet. Niin ja kun se on näin iso, sanoin, ja näytin puolta metriä. Kaikki purskahdimme nauramaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Terve, sairas kohtalotoverini! Mainio keskustelu sinulla, hyvä että huomautit herralle.

      Kävin tarkistamassa Unton asennon telkkarin ääressä: jalat kevyesti harallaan. Se on kuulemma mukavin, sanotuista syistä, mutta sitä lievää harotusta ei kai äijähaaraksi kutsutakaan, vaan leveämpää tuuletusta. Onhan se aika rumaa, jos joku istuu vastapäätä jalkoväli niin levällään, että housut meinaa ratketa ja epäkohteliasta, jos vieressä istuessa levittäytyy niin, että tunkee sinut sivuun omalta alueeltasi. Sellaista ei kenenkään kannata matkia muuten kuin vitsinä.

      Tsemppiä ja paranemista!

      Poista
  4. Tuo itsensä brändääminen on ollut esillä jo silloin kun itse opiskelin viestintää. Ei tosin niin voimakkaasti eikä laaja-alaisesti. Nykyään tuntuu, että jokaisen pitäisi brändätä itsensä, jos haluaa minkä tahansa työn. Rakastin opintojani, mutta samalla myös tajusin, etten koskaan voi työskennellä "omalla alallani" (ellen olisi jatkanut pidemmälle ja vaikkappa tutkimuspuolelle).

    Olen hyvin yksityinen ihminen enkä halua brändätä itseäni tai muutenkaan korostaa itseäni/persoonaani (ne kuuluvat vain minulle ja ystäväpiirilleni) eikä pelkkä työn kunnolla hoitaminen enää riitä. Työskentelin toimittajana aikana, kun ei vielä tarvinnut naamatauluansa liittää jutun kylkeen. Olen aina seissyt sanojeni takana ja mielestäni naaman antamisen "julkiseen käyttöön" pitäisi olla ehdottomasti oma valinta.

    Nämä tällaiset brändäykdset suosivat ekstroverttejä ja seurallisia ihmisiä, jotka suorastaan elävät huomiosta. Itse olen aina valehdellut työhaastatteluissa olevani ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen jne. vaikka en oikeasti ole. Hakemieni töiden kannalta näillä piirteillä ei ole koskaan ollut suurtakaan merkitystä, koska osaan käyttäytyä, ottaa toiset huomioon enkä ole mikään nurkassa tärisevä ihmiskammoinen raunio.

    Tuohon neloskohtaan liittyen: totta kai kustantamot näkevät kirjablogit osana markkinointistrategiaansa. Tai ainakin jos viestinnästä vastaa joku pätevä henkilö. Kirjablogit ovat kustantamoille yksi sidosryhmä ja markkinointikanavana lähinnä tyyppiä "puskaradio" (ennakoimaton ja kontrolloimaton). Itse en näe eroa kirjoittaako kirjasta X, joka on oma, lainattu kirjastosta tai saatu arvostelukappaleena. Valintahan on bloggaajan - kukaan ei pakota ottamaan blogiansa varten mitään vastaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan se ollut esillä aika ajoin, siis brändäys.

      Sitä antaa tietenkin itsestään jotain kuvaa koko ajan tiedostamattaan, mutta heti kun aletaan puhua brändäämisestä, tulee sellainen tuntu, että siinä tekemällä tehdään myönteinen imago. Liittyy tietenkin kilpailuun. Vaikka brändäämistä pidetään tärkeänä, niin samalla myös korostetaan aitoutta. Vähän kuin meikeissä joilla luodaan kovalla työllä luonnollinen, meikitön kuva.

      Silloin kun hain ensimmäisen kerran töitä, 70-luvulla, niin ei tarvittu kuvia ja opettajaksikin valittiin pelkillä virallisilla hakulomakkeilla ilman henkilökohtaista yhteydenottoa. Jo silloin USA:ssa haettiin mm. opiskelijaksi vapaamuotoisin kertomuksin ja edustavin valokuvin.
      No, sitten kun kyllästyin Kainuuseen ja hain uudelleen töitä viisikymppisenä 2010, piti jo kirjoittaa hakemus omin sanoin, liittää kuva ja valmistautua haastatteluun. Haastattelu oli leppoisa tilanne. Osa siitä oli englanniksi, enkunopeksi kun hain niin halusivat nähdä, osaanko kieltä. Kerroin olevani easygoing - hah, minä rento! Siinä oli kyllä hieman brändäämisen makua. :D

      Minulla on bloggajan kriisi, paras vaieta.
      Kyse ei ole siitä, minkä sinä todennäköisesti ymmärrätkin, että arvostelisin kenenkään muun tapaa hankkia kirjojaan. Minulle on vain tullut kammo sitä kohtaan, että menetän itsenäisyyteni ja joudun joksikin markkinointivälineeksi.
      Tuntuu, etten halua enää mennä edes kirjamessuille (en ole pariin vuoteen käynytkään, koska olen ollut Espanjassa), koska ne tuntuvat liikaa markkinatapahtumilta. Sellaiset tapahtumat kuten Helsinki Lit ja Joensuun kirjallisuustapahtuma sen sijaan eivät minussa tätä tunnetta herätä. Mutta jospa tämä kammo tästä hellittää. Se vauhdittui, kun eräässä blogissa keskusteltiin blogin tuloista ja menoista, ja minä kun en voi millään ymmärtää, että harrastuksessa käytetty tietokone ja kamera olisivat blogimeno.
      Ei voi kuin todeta, että ihminen on herkkä eläin. Tämä siis tuosta Rafael Donnerin kirjan nimestä. Hyvä kirja!

      Poista
    2. Juu, ymmärsin :) Siksikin, että olen itsekin kelaillut noita samoja asioita (siis liittyen arvostelukappaleisiin jne.).

      Luin myös niitä juttuja kirjablogien mahdollisista menoista ja tuloista (keskusteluihin en osallistunut, koska olin Suomessa ja epäergonomisen koneen äärellä). Niistä en nyt lätise tämän enempää, koska olen aikeissa kirjoittaa aiheesta itsekin. :D

      Poista
    3. Pakko tehdä yksi korjaus tuohon omaan kommenttiini: haimme tänne Kymenlaaksoon 2000, ja vuodesta 2010 olen ollut eläkkeellä. Minä ja vuosiluvut...

      Kiinnostavaa, että sinäkin aiot kirjoittaa blogggamisesta tuosta näkökulmasta. Odotan sitä.

      Poista
  5. Hei Marjatta,

    Blogger on mennyt ihan omituiseksi - en saa vastattua viestiisi OMASSA blogissani. Eli näin olisin sinulle vastannut, jos baan bloggerjumalat olisivat suoneet:
    Voi hurja mikä nimi kirjalla Marjatta, ihan järkytyin. En muista mistä luin, mutta jossain oli juttua miten Saksassa koululaisille kerrotaan natsiajoista ja opetetaan heitä suhtautumaan menneeseen. Tietenkään nykysaksalaiset eivät ole millään lailla syyllisiä - eivät voi olla. Mutta silti olen joskus miettinyt, miten itse suhtautuisin jos olisin saksalainen. Kyllä vaikealta tuntuisi.

    Kiitos kirjavinkistä. Kun joskus on sopiva mielentila, taidan lukea. Sorry että tuli väärään paikkaan - poista vaikka!

    VastaaPoista

Isänpäivän aamuna elettyä ja ajateltua

Vietämme isänpäivää kahden vanhimman lapsenlapsemme ja perheen lemmikkikoiran kanssa Tuusulassa. Olemme täällä muutaman päivän nuorten...