perjantai 8. huhtikuuta 2016

Marceline Loridan-Ivens, Isä, et koskaan palannut - minun keskitysleiritarinani





Yksi vuoden kauneimmista kirjoista? Voiko muistelma keskitysleiriltä olla sellainen? Vastaukseni: kyllä voi.

Ranskalainen Marceline Rozenberg on juuri täyttänyt 16 vuotta joutuessaan isänsä kanssa natsien keskitysleirille talvella 1944. Hänet viedään Birkenauhun ja isä Salomon (Shloime) viereiseen Auschwitziin. Isä katoaa, kun natsit pyrkivät hävittämään kiireellä tuhoamisleirit ennen venäläisten tuloa ja ajavat vangit niistä pois kuolemanmarsseille. Marcelinella on parempi onni. Hänet siirretään Birkenausta Bergen-Belseniin, jossa ei ole kaasukammioita ja sieltä edelleen sotakalustoa valmistavaan tehtaaseen, vaikka sota on jo hävitty. Isä jää jonnekin matkan varrelle, kenties ammutaan tai vain tuupertuu väsymyksestä. Marceline palautetaan kotiväkensä luo. 

Marceline Loridan-Ivens on elänyt pitkän elämän, menestynyt tv-työssä ja elokuvaohjaajana. Vanhoilla päivillään hän palaa siihen vuoteen elämässään, joka muutti kaiken. Hän kirjoittaa pitkän kirjeen isälleen. 

Tiedätkö, olen ollut iloinen ihminen huolimatta siitä, mitä meille tapahtui. Iloinen meidän tavallamme, kostoksi surullisista ajoista, olen halunnut kuitenkin nauraa. Siitä piirteestä muut minussa pitivät. Mutta minä muutun. En katkeroidu. ei tämä sitä ole. Ikään kuin en olisi enää olemassa. Kuuntelen radiota, uutisia, tiedän mitä tapahtuu ja usein pelkään. Minulle ei ole enää paikkaa täällä. Ehkä vähitellen hyväksyn kuoleman tai minulta on kadonnut elämänhalu. Hidastan vauhtia. Ja ajattelen sinua. 

Kun Marceline palaa kotiinsa, hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Kukaan ei ole häntä vastassa, vaan hän joutuu matkustamaan yksin junalla kotiin. Hän toivoo, että voisi jäädä orpotyttöjen kanssa parantolaan toipumaan. Siellä hän saisi rakkautta ja tukea toisilta saman kokeneilta. Hän kammoaa palata kotiin, jossa ei ole isää. Äiti vaatii pikaista toipumista. Myös yhteiskunnassa pahat muistot halutaan haudata ja mennä kovaa eteenpäin. 
Asenne nuorten tyttöjen kohtaloon on sen aikaisessa maailmassa julma.

Hyvin pian äiti kysyi minulta matalalla äänellä oliko minua raiskattu. Olinko vielä puhdas? Kelpasinko vielä naitettavaksi? Sitä hän kysyi. Sillä kertaa suutuin oikeasti. Hän ei ollut ymmärtänyt mitään. Emme olleet leirillä enää naisia tai miehiä. Olimme likaista juutalaista rotua, Stücke, haisevia elukoita. Meidät pantiin riisuutumaan vain silloin kun haluttiin arvioida milloin oli aika tappaa meidät. 

Rozenbergin perhe ei toivu isän poissaolosta koskaan. Äiti pärjää kovuudella. Perheen poika Michel sairastuu henkisesti ja päätyy itsemurhaan, kuten myös vastarintaliikkeessä toiminut sisar Henriette vanhoilla päivillään. Marceline kokee, että kaikki hänen perheensä jäsenet sairastavat keskitysleirien tähden ja hän ainoana sen kauhut kokeneena potee selviytyjän traumaa. Isän olisi pitänyt palata ja hänen jäädä. Hän, joka keskitysleirillä piti kaikin voimin kiinni elämästä, on nyt vähällä luopua siitä. 

Loridan-Ivens on harvoja viimeisiä itse keskitysleirin kokeneita muistelijoita. Hän on 87-vuotias. Hän syö kerran kuussa päivällistä eloonjääneiden ystäviensä kanssa. Eräs heistä, ministerinä toiminut menestynyt nainen, pihistää pikkulusikoita, ettei joutuisi latkimaan Birkenaun surkeaa lientä ilman lusikkaa.
Tietäisivätpä kaikki, joka iikka, miten pysyvästi leiri on meissä. Se on meidän mielessämme kuolemaamme saakka.  

Kirjan lopussa Loridan-Ivens kirjoittaa nykypäivästä. Hän yrittää kuvata isälleen aikaa, jolloin antisemitismi taas nostaa päätään. Hän näkee, että maailmassa on muitakin äärimmäisyyksiin vietyjä ajatusmalleja, outoja yhteisöjä ja uskontoja, mutta juutalaisvastaisuus ei katoa koskaan. Se näyttäytyy eri aikakausina eri tavoin, ja kullakin ajalla on sille hirviönsä. 

Ei ole ihme, että Loridan-Ivensiä väsyttää. 
Hän on itse ollut aina ihmisten puolella olkoot he sitten minkätaustaisia tahansa. Hän ei usko kuolemanjälkeiseen elämään vaan tähän maanpäälliseen ja ihmisten yhteiseloon. Hän on tehnyt dokumenttielokuvia Vietnamin sodasta ja Kiinasta yrittäen rakentaa siltaa idän ja lännen välille. Hän on tehnyt myös keskitysleiristä elokuvan, jossa Anouk Aimée asettuu Birkenaussa hänen laverilleen muistelemaan. Hän on kannattanut sekä Israelin että Palestiinan valtiota. 
Kun hän nyt näkee kotikaupungissaan poliiseja synagogan edustalla, hänen ensimmäinen ajatuksensa on, ettei hän halua olla sellainen ihminen jota täytyy suojella.

Vein tämän kauniin pienen kirjan tänään mukanani luontoon, josta löytyi sekä kevään ensimmäisiä sinivuokkoja että talven yli säilyneitä puolukoita. 

Olen lukenut kirjan viikkoja sitten. Olen sen jälkeen miettinyt traumaattisia kokemuksia. Mitä ne tekevät ihmiselle? Nuoret pojat sodan kauhuissa, terroristijärjestö Boko Haramin sieppaamat koulutytöt Nigeriassa (missä hekin ovat?) lapsisotilaat, kahdeksan vuotta kaapattuna ollut itävaltalaistyttö Natascha Kampusch, joka on ulkoisesti menestynyt vapauduttuaan, Syyriaan keskelle sotaa jääneet, nälänhädän kokeneet.

Oma, viisi vuotta nuoruudestaan sodassa viettänyt isäni hakeutui mielellään sotaveteraanien seuraan. Hän tunsi, että siellä häntä ymmärrettiin parhaiten.

Entä selvinneen trauma? Se on raskas kantaa. 
On syyllinen olo, jos itse pärjää ja toinen uupuu. Jos perheessä muille sisaruksille tapahtuu pahaa, selviäjä tuntee, ettei hänellä ole oikeutta nauttia elämästä. Jos pystyy pelastautumaan avannosta ja kaveri jää sinne, pelastunut kokee epämääräistä syyllisyyttä lopun elämäänsä. 

Minun paluuni merkitsi samalla sinun poissaoloasi, Yhtälö oli niin vaikea, että halusin vetää henkselit paluuni ylle, ja kadota, minäkin.     

6 kommenttia:

  1. Kirjoituksesi perusteella Jorge Semprunin Kirjoittaminen tai elämä on kuin vieressä kulkeneen veljen kirjoittama. Niin samaa elämän mittaista, tuon kuoleman kokemuksen traumaa josta yrittää sen jälkeen selvitä, siitä puhumalla, kirjoittamalla.

    Minun isäni oli myös sotaveteraani ja sodassa haavoittunut, mutta ei taas koskaan näyttänyt kaipaavan saman kokeneiden seuraan. Enempi oli Olavi Paavolaisen Synkän yksinpuhelun linjoilla sodan jälkeen. Tosin emme enää paljon noita sota-ajan asioita hänen kanssaan pohtineet kun itse olin aikuinen, enemmän päivänpolitiikkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt olisi minulla oikea aika lukea perään tuo Semprunin kirja. Kävin kurkkaamassa sinun postaustasi siitä; olimme näemmä käyneet keskustelua keskitysleirikirjoista.

      Isäni ei nuorempana puhunut sodasta kuin vitsaillen tai joskus johonkin yksittäiseen muistoon palaten. Olin yllättynyt, kun hän päälle kahdeksankymppisenä alkoi puhua me-muodossa ja se me tarkoitti veteraaneja. Hänellä oli jokin tehtäväkin paikallisyhdistyksen hallituksessa. Pappi sanoi hautajaispuheessa, että isällä alkoi elämänhalu hiipua, kun hänelle tärkeä "korsukaveri" kuoli eikä ollut enää muistojen jakajaa.

      Poista
  2. Kuulostaa vaikuttavalta ja tärkeältä kirjalta. Kirjoitat hienosti syyllisyydestä ja selviämisestä, että haluaa kuolla, vaikka on selvinnyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä Loridan-Ivenskin ihmetteli. Hän oli pitänyt kynsin hampain kiinni elämästään keskitysleirillä, mutta halusi vapauteen päästyään kuolla. Pimeän jälkeen normaali valo oli liian sokaisevaa ja hänen oli vaikea kestää sitä normaaliutta sekä pettymystä isän kohtalosta.

      Poista
  3. Miksikähän minä en kestä lukea enää mitään juutalaisten kohtalosta sodan aikana. En kestä sotakertomuksiakaan. Ne ovat liian kauheita. Minun on pakko panna silmät kiinni ja olla ajattelematta.

    Sitä ihmettelen eri toten, miksi tv:ssä esitetään jatkuvasti aina uusia. ja uusia rikossarjoja. Eikö todellisuus riitä? Joka päivä uutisissa on uusia huonoja uutisia. Luultavasti ne eivät lopu koskaan. Tai ehkä sitten kun viimeinen ihminen on poistunut maapallolta. Josko sittenkään. Ehkä riidan siemeniä on jäänyt maahan muhimaan.

    Ehkä kaikki pahuus ei ole ihmisten syy. Kenen syy se sitten olisi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en myöskään lue sotakirjoja tai katso rikossarjoja.
      Psykologiset rikosromaanit kyllä kiinnostavat ja myös vaikeista kokemuksista kertovat omaelämäkerralliset kirjat.

      En usko, että pahuus häipyy. Tällä hetkellä tuntuu, että itse paholainen on liikkellä. Kun luen, miten aikuiset suomalaiset ihmiset keksivät valheita turvattomista pakolaislapsista, koen samaa, mitä koin katsoessani dokumenttia pienestä tytöstä, joka ensimmäisenä värillisenä käveli valkoisten kouluun USA:n etelävaltioissa rouvashenkilöiden sylkiessä hänen päälleen ja huudellessa "Lynch her!"
      Jos ihminen häipyy maapallolta, niin elämä pallolla muuttuu paremmaksi. Kivet eivät pilkkaa toisiaan.

      Poista

Matkakirjeitä Espanjan aurinkorannikolta 2: taidetta, fanittamista ja muuta

¡Hola amigos! Tällä kertaa tarinaa positiivisista elämyksistä.  Yksi ihana elämys on meri, joka on ollut niin lämmin, että jopa minä olen ...