perjantai 16. toukokuuta 2014

Hans Fallada, Yksin Berliinissä (2013)



Hans Falladan romaani Yksin Berliinissä on uudelleenlöydetty klassikko. Kirjailija ehti saada teoksensa valmiiksi juuri ennen kuolemaansa. Hän oli epäröinyt tämän teoksen kirjoittamista, mutta ryhdyttyään työhön, hän kirjoitti 866 konekirjoitusliuskaa neljässä viikossa jo hyvin sairaana. Kirja julkaistiin hänen kuolinvuonnaan 1946 lyhennettynä ja muokattuna nimellä Jeder stirbt für sich allein. Ajan kuvaan ei sopinut esim. sellainen asia, että vastarintaan ryhtynyt pariskunta olisi ollut aluksi mukana natsijärjestöissä. Kirjasta otettiin jatkuvasti uusia painoksia silotellussa muodossa, kunnes vuonna 2011 se julkaistiin Saksassa alkuperäisasussaan, karkeana, raakana ja muokattua intensiivisempänä. Tästä kirjasta tuli hitti. Se on ollut 20 maan myyntilistojen kärjessä. En ihmettele suosiota. Kirja osoittaa, että paitsi yksittäiset, tunnetut sankarit, myös tavalliset työtätekevät ihmiset vastustivat Hitleriä. Päähenkilöiden oivalluksen hetki ja kääntyminen pois valta-ajattelua myötäilevästä asenteesta, nämä kirjaan nyt palautetut asiat, tekevät siitä psykologisesti kiinnostavamman kuin jos päähenkilöt esitettäisiin pelkästään esikuvallisina hahmoina. 

Fallada kuvaa, millaista saksalaisten elämä oli natsien hirmuvallan aikana. Ihmiset elivät pelossa, ilmiantaen toisiaan ja totellen yhä uusia määräyksiä. Tehtaat määrättiin muuttamaan tuotantolinjojaan (aseita ja ruumisarkkuja tarvittiin) ja johto komennettiin tarkkailemaan työntekijöitä. Vähäisemmästäkin hallintoa epäilevästä lauseesta saattoi joutua Gestapon kidutettavaksi ja keskitysleiriin. Kaikessa toimi hierarkia, ylimpänä natsit. Tällainen asetelma antoi myös yhteiskunnan pohjasakalle, pelureille ja pettureille, mahdollisuuden kieroiluun ja vääriin ilmiantoihin. Viranomaiset joutuivat muuttamaan tyyliään brutaalien SS-miesten määräämään suuntaan. Kuulustelut eivät olleet enää haastatteluja vaan silkkaa kidutusta. Kunnon ihmiset koettivat olla mahdollisimman huomaamattomia. Maanalaistakin toimintaa oli, mutta usein urkintajärjestelmä toimi ja vastarinta nitistettiin. 

Tällaisessa tilanteessa Quangelin pariskunta, Otto ja Anna, saavat tiedon ainoan poikansa kaatumisesta, ja heissä molemmissa herää kapinamieli. He kirjoittavat kahden vuoden ajan postikorteille Hitlerin vastaista sanomaa ja jättävät kortteja portaikkoihin. Heidän toiveensa on, että kortteja luetaan ja kierrätetään kädestä käteen, mutta näin ei tietenkään käy. Korttien teksti on liian vaarallista kenenkään säilytettäväksi: Fuhrer käski – me tottelemme! Kyllä vain, me tottelemme, meistä on tullut lauma lampaita, jotka Hitler saa ajaa mihin tahansa lahtipenkkiin. Me olemme lakannneet ajattelemasta ...

Järjestelmä käyttää paljon energiaa ja väkivaltaa korttien kirjoittajan löytämiseen. Komissaari Escherich joutuu tehottomuuden takia vangituksi ja kidutetuksi hänkin, kunnes hänet taas palautetaan entiseen tehtäväänsä ja piiskataan metsästämään korttinikkaria. Komissaari on pitänyt tätä työtään kiinnostavana palapelinä, mutta vankikokemus ja kohtaaminen tekijän kanssa muuttavat hänen elämänsä. Itse asiassa hän on ainoa, joka todella muuttuu korttien vaikutuksesta. Hän huomaa, että kortteja kirjoitellut hiljainen mies, huonekalutehtaan työnjohtaja Quangel onkin paljon häntä parempi ihminen.

     "Kyllä minä tiedän, mitä olen tehnyt. Ja minä toivon, että tekin tiedätte, mitä te teette, herra komisario."
     "Mitä minä sitten teen?"
     "Te olette murhaajan käskyläinen, ja te toimitatte jatkuvasti uutta saalista murhaajan kynsiin. Te teette sen rahasta ettekä ehkä edes usko siihen mieheen. Ei, te ette varmaankaan usko häneen. Pelkästään rahasta ..."


Teos perustuu tositapaukseen. Kun Fallada oli saanut käsiinsä Otto ja Elise Hampelin tapausta käsittelevät asiakirjat, hän kirjoitti ensin esseen Bau-lehteen otsikolla Saksalaiset tekivät sittenkin vastarintaa Hitlerin terrorille. Jo tässä esseessä hän käytti fiktiivistä lähestymistapaa ja korostaa myös kirjan alkupuheessa, että yksityiskohdat eivät ole kaikki yhtä todellisten tapahtumien kanssa. Hän haluaa välittää "sisäisen totuudellisuuden". Hän kiinnostui aiheesta, jossa tavalliset, eristäytyneet ihmiset onnistuvat järisyttämään valtavaa natsikoneistoa; groteski asetelma, jossa elefantti säikähtää hiirtä. 


Kirja on raaka. Siitä tekijä varoittaa jo esipuheessa.
Moni lukija on varmaan sitä mieltä, että käsillä olevassa kirjassa on kovin paljon kidutusta ja kuolemaa. Tekijä katsoo aiheelliseksi huomauttaa, että tässä puhutaan lähes yksinomaan ihmisistä, jotka taistelivat Hitlerin hallintoa vastaan, heistä ja heidän vainoojistaan. Näissä piireissä kuoltiin melko paljon vuosijaksolla 1940 - 1942 ja sen molemmin puolin. Runsas kolmannes tämän kirjan tapahtumista sijoittuu vankiloihin ja mielisairaaloihin, eikä kuoleminen ollut niissäkään harvinaista. Tekijästä ei itsestäänkään ollut aina miellyttävää luonnostella niin synkkää maalausta, mutta valon lisääminen olisi ollut valehtelua. 

Mutta Fallada lisäsi kuitenkin loppuun valonpilkahduksen, mikä tuntui hyvin perustellulta. Hän näyttää, että uusi elämä versoaa rehellisten, hyvien ihmisten parissa, maata viljellään ja kaltoinkohdeltu lapsi saa uuden mahdollisuuden. 

Yksin Berliinissä vaikutti minuun syvästi, 766-sivua kerrontaa, joka jää mieleen. Nimen olisin halunnut säilyttää alkuperäisenä myös uudessa suomennoksessa: kukin kuolee itsekseen. Se on Oton sellikaverin, erään hienon ihmisen, lausuma ajatus.
En ehtinyt lukea tätä kirjaa ennen vappumatkaamme Berliinissä, mutta näin jälkeenpäin luettuna se lisäsi myös jotain matkakokemuksiini. En enää aprikoisi, tiesivätkö saksalaiset keskitysleireistä. Niihin joutuminenhan on ollut jokapäiväinen uhka, ja sillä on peloteltu. Mietin vain, miksi ihmiset eivät tänä päivänä Oranienburgissa muka tienneet keskitysleiristä, kun kyselimme sitä heiltä käveltyämme vahingossa ohi. Alkavatko he väsyä aiheeseen? Onhan se kauheaa, että paikkakunnan nähtävyys on tuota lajia. Vaivaako kollektiivinen syyllisyys yhä vielä saksalaisia? Falladan kirja tuo siihen ainakin helpotusta.

Berliini ja sen historia tuntuu olevan nyt muotia. Todennäköisesti tämänkin kirjan myötä ihmiset käyvät katsomassa tiettyä osoitetta, jossa Kempelit - Quangelit asuivat ja paikkoja, joihin he jättivät kortteja. Hyvä historiallinen romaani toimii juuri näin.  Suosittelisin tätä kirjaa nuorille, jotka muutoinkin lukevat paljon paksuja kirjoja, taruja ja dystopioita. Tämä romaani koukuttaa ja pitää jännityksessä samalla tavalla ja on kaiken lisäksi totta. 








16 kommenttia:

  1. Minustakin tämä oli hieno kirja, siinä oli romaanin vetävyyttä ja tosiasioiden koukuttavuutta ja karmeutta juuri sopivassa suhteessa.

    Siihen nähden, että Berliini on muotia, on tämä kirja ollut yllättävän vähän esillä muun muassa blogeissa ja muutenkin mediassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, tämä kirja on ollut vähän esillä! Amazon on kai myynyt tätä hurjasti. Joskus vuoden alussa HS:ssa oli lyhyt arvio, muuta en ole mediassa nähnyt.

      En ole huomannut myöskään bloggauksia muilta kuin sinulta ja Donna Mobilen kirjat -blogin Leenalta. Nyt kävin uudelleen sinun blogissasi ja huomasin sieltä Melenderin postauksen.

      Tämä on niin paksu kirja, että se saattaa tyrmätä lukijoita. Lukiessa tulikin oikein tunne, että nyt luen kuin joskus ennen, hätäilemätöntä tekstiä, konstailematonta kerrontaa ja tutustumista henkilöihin vähitellen niin että heissä tapahtuvat muutokset eivät töksähtäneeet missään vaiheessa.

      Poista
  2. Mukava lukea sinun arviosi, yhtä vaikuttunut olin minäkin. Tästä tuli kyllä ylevöitynyt olo. Niin hienosti kirjoitettu että tuntui kuin lukijaankin olisi tarttunut jotain siitä rohkeudesta jota nämä ihmiset osoittivat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ylevöitynyt kuvaa kirjan jättämää tunnetilaa hyvin. Oton suorat sanat olivat uljasta luettavaa.
      MInä pidin myös laajasta "alamaailman tyyppien" esittelystä. Oli siellä joukossa melkoisia vekkuleita!

      Poista
  3. Kiinnitin tähän huomiota Jaanan blogissa ja kirja on ollut mielessä. Haluan ehdottomasti lukea tämän. Tarina kuulostaa hurjalta ja sen pohjautuminen todellisuuteen lisää sen arvoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa lukea, Elina. Kuten Leena tuossa edellä sanoi, tämä tekee ylevän olon. Jotenkin haluaa nostaa päänsä pystyyn ja olla hyvän puolella.

      Poista
  4. Muistelin että tämä Fallada oli "muotia" 60-70-luvuilla ja hänen kirjoihinsa perustuvia tv-sarjoja näytettiin Suomessakin; ja kun katsoo elokuvatietopankista niin niinpä taitaa olla. Kirjoituksesi kohde - tosin siinä siloitellussa muodossa - on filmattu kahteen kertaan, kerran 60-luvulla ja toisen kerran 70-luvulla.

    Sitä en muista aiheuttivatko tv-elokuvat silloin kiinnostusta Falladan romaaneihin. Ehkä, ehkä ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä onkin sitten Falladan toinen tuleminen, jonka on aiheuttanut Berliinin suosion nousu taiteilijapiireissä ja myös turistikaupunkina.

      Saas nähdä tarttuuko joku tuottaja tähän ja elokuvakin filmataan uudestaan. Katsoisin sen mielelläni.

      Poista
    2. Huomasinpa juuri 2016 Berliinin elokuvajuhlien kilpasarjassa olevan elokuvan Alone in Berlin perustuen juurikin tähän kirjaan. Uusi tuleminen, todellakin.

      Poista
    3. Hyvä! Kiitos tiedosta. Tämän haluan katsoa heti, kun se tulee levitykseen.

      Poista
  5. Minä olen ilmeisesti onnistunut välttymään kuulemasta tästä kirjasta aiemmin. Ainakaan nimi ei soita kelloja päässä, ei myöskään mielenkiintoinen arviosi, jonka ansiosta tämä kirjaa lentää oitis lukulistalleni. Kiitos siis esittelystä!

    Minusta alkuperäinen nimi (Kukin kuolee itsekseen) kuulostaa minusta "paremmalta". Tarkoitan sitä, että ilmeisesti se kuvaa kirjaa paremmin kuin siisti ja kliininen Yksin Berliinissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään ollut kuullut tästä, ennen kuin huomasin parin bloggaajan postaukset. HS:n juttukin oli mennyt ohi, kunnes etsin sen nyt tässä keskustellessa googlesta.

      Minä pidän nimistä, jotka on otettu jostain tilanteesta kirjan tarinassa. Lukiessa oivaltaa, ai tässä se nyt on. Yksin Berliinissä on todella juuri kliininen ja tylsä eikä viittaa mihinkään toisin kuin vanha runollisempi nimi.

      Poista
  6. Luin kirjan vastikään ja rinnan alkuteoksen kanssa. Olen kyllä muiden kehusta poiketen melkoisesti eri mieltä. Kirja vilisee virheitä, isompia ja pienempiä: käännösvirheitä, väärin ymmärrettyä, poisjättöjä, muutoksia ja lisäyksiä, selittelyjä, joita alkuteoksessa ei ole ja jotka ovat turhia, paikoin kummallisen viralliselta kuulostavaa kieltä ym. ym. Tarina on sinänsä tietysti jännittävä, mutta suomennoksesta en ole vakuuttunut. Esim. Marjatan arviossa oleva lainaus: "Führer käski - me tottelemme" on paitsi loogisesti outo, myös väärin. Tuo oli natsiajalla oikea iskulause, jota kansa hurmiossaan huusi, mutta se meni näin: Führer käske - me tottelemme! Eli kansa odotti F:n käskyä, jota sitten noudatti. Juutalaisrouva Rosenthal ei ollut suinkaan pitänyt pesulaa, vaan omistanut liinavaatekaupan. Tässä nyt vain kaksi konkreettista esimerkkiä. Ja näitä löytyy ja löytyy ja löytyy sivu sivulta... Kirjan nimenkin olisi saanut jättää entiselleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kuin kerrot! Onpas ikävää, että käännös on tehty noin huonosti.
      Saatoin huomata kömpelyyksiä, mutta tässä asia vei mukanaan, enkä pitänyt niitä niin haittaavina. Eri juttu tietysti, jos tuntisin myös alkuperäisen saksalaisen kirjan.

      Luen englanninkielisiä joskus rinnakkain suomalsien käännöksen kanssa ja vertaan.
      On hyviä ja huonoja kääntäjiä.

      Jos on lukenut jonkun kirjailijan teoksia pääasiassa alkukielellä ja vaihtaa sitten suomeen, niin kirja voi tuntua epäaidolta. Jos kääntäjä pysyy samana, hänellä on mahdollisuus päästä kunnolla kirjailijan ajatusmaailmaan ja kieleen. Jotkut tällaiset luottokääntäjät ovat aivan loistavia.

      Poista
  7. Tänään Sveitsin sunnuntaiaamupäivän ohjelma Sternstunde esitteli Falladan. Siinä mm Falladan poika kertoi isästään ja elämäkerrasta paljastettiin sellainenyksityiskohta, että Fallada halusi kaverinsa kanssa murrosikäisenä tehdä itsemurhan, jok aolisi naamioitu kaksintaisteluksi. Kaveri sai osuman ja Fallada meni luokse ja ampui kaverinsa ja yritti sitten itsemurhaa ampumalla itseään, mutta vain haavoitti ja joutui pariksi vuodeksi mielisairaalaan. Tästä hän ei koskaan puhunut eikä kirjoittanut, vaikka muista elöämänvaiheistaan ja jossakin luin, että hänen kipunsa, joihin hän aloitti morfiinin käytön, olisivat johtuneet jostain onnettomuukdesta vaunuajelulla. No, tämä vain yksi yksityiskohta: Yksin Berlinissä on itselleni hyvin tärkeä kirja, koska se valottaa sitä myyttiä, että "saksalaiset eivät tienneet" tai että saksalaiset saattoivat itse valita puolensa. Kirja näyttää aukottomasti, että tavallinen kansalainen ei voinut olla kuin natsien puolella, jos ei halunnut tai pystynyt pakenemaan. Ilman tätä aikalaiskuvausta olisi ollut vaikea kuvitella, miten aukoton natsien systeemi oli. Falladahan yritti itse sinnitellä kirjoittamalla natseille sopivia harmittomia sankaritarinoita lapsille, ottamatta julkisesti kantaa, maanpako ei ollut hänen keinonsa, mutta kirjoittamlla kirjansa Jeder stirbt für sich hän teki suurenpalveluksen jälkimaailmalle kuvaamalla läheltä, millaista elämä Berliinissä tuolloin oli. Hän kuoli mielisairaalassa ja "für sich", näkemättä kirjansa julkaistuna ja vasta vuosikymmenten jälkeen se julkaistiin sensuroimattomana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hienosta täydennyksestä tämän kirjan esittelyyn!
      Kyllä elämä on ollut tuon ajan ihmisille niin vaikeaa, että sitä ei pysty edes kuvittelemaan.

      Jos olet se Liisa Laukkarinen, joka on toiminut runoilijana ja kääntäjänä niin kiitän sinua myös hienoista runoistasi ja poikasi kanssa yhdessä kirjoittamistasi asperger-kirjoista.

      Poista

Matkakirjeitä Espanjan aurinkorannikolta 2: taidetta, fanittamista ja muuta

¡Hola amigos! Tällä kertaa tarinaa positiivisista elämyksistä.  Yksi ihana elämys on meri, joka on ollut niin lämmin, että jopa minä olen ...