Elisa Shua Dusapin ja niukka versus runsas proosa

 

Ei ole kiva olla toipilaana. Menetän suunnittelemiani menoja, kuten huomisen teatterin, vesijumpan ja päivittäiset lenkit kauppaan ja kirjastoon. Toisaalta potiessa saa ottaa vapauksia, kun on kerran sairaana ja on tylsää. Rikon asettamaani telkkarisääntöä - vasta iltakuuden jälkeen - johon olenkin jo aiemmin tehnyt yhden lievennyksen ja myöntänyt itselleni jakson jotain hyvää sarjaa päiväkahvin kera. Nyt lievää flunssaa sairastaessani olen katsellut tallentamiani ohjelmia ja suoratoistoja päivälläkin.  

Olen lukenut kaksi romaania ja miettinyt erilaisia proosatyylejä. Yksityiskohtainen, laveasti kuvaileva vai niukka, arvoituksellinen kerronta? Mikä näissä tyyleissä viehättää, ja kummasta nykyään nautin enemmän?
Kimmokkeen tälle pohdinnalle antoi Ritan kommentti edellisessä kirjoituksessani: "En ole varma onko hyvän kirjailijan ehdoton vaatimus laaja sanavarasto. Sekin on taito, että tekee tunnelmaa niukoin sanoin ja lyhyin lausein. Tätä olisi kiinnostavaa tutkia enemmän." 

Minusta on mukava ennen lukemista tutkailla kirjan ulkonäköä, kantta ja grafiikkaa. Elisa Shua Dusapinin romaani Sokcho talvella toi heti mieleeni jotain muutakin kuin kirjan. Teksti on kustantajan nimeä lukuunottamatta pystysuunnassa. Kun kirjan kääntää kyljelleen, niin - haa siinä se on...

... tulitikkurasia tai Sisu-aski, viehättävä, pieni pakkaus! 
Kirjan graafinen suunnittelu on Luke Birdin ja Tuula Mäkiän. Taustakuvana näkyy eteläkorealainen, lähellä Pohjois-Korean rajaa sijaitseva Sokchon kaupunki. Keskellä lienee kirjan nimi tyyliteltynä koreaksi.
Alkukieli ei ole korea vaan ranska. Elisa Shua Dusapin on korealais-ranskalainen ja asuu Sveitsissä. Sokcho talvella/Hivèr a Sokcho on Dusapinin esikoinen. Se julkaistiin 2016 ja sai englanninnoksestaan vuonna 2021 parhaan käännöskirjan palkinnon. Suomennoksen on tehnyt vuonna 2023 ranskasta Anu Partanen. 
Entä "Sisu-askin" sisus: ilmavaa, miellyttävää lukea, otsikoimattomien lukujen välillä tyhjä sivu. 

Hän saapui syvälle villakangastakin sisään kääriytyneenä. Laski matkalaukun jalkojeni juureen ja veti myssyn päästään. Länsimaalaiset kasvot. 

Kirja alkaa niukan toteavasti kuin ympäristön karuutta jäljitellen.   
Sokcho on talvella kylmänkalsea ja tapahtumaton paikka, kesällä vilkas turistikaupunki.
Dusapinin tarinan aika on talvi ja miljöönä on pieni majatalo vähine asukkeineen. Päähenkilö ja kertoja on parikymppinen nainen, joka on opiskellut Soulissa, mutta palannut sieltä kotikaupunkiin äitinsä luo miettimään tulevaisuuttaan. Hän on töissä majatalossa ja viettää viikonloput hieman vastentahtoisesti äitinsä ahtaassa asunnossa nukkuen tämän vieressä. Soulissa mallintöihin pyrkivä poikakaveri käy aika ajoin pyytämässä naista mukaansa, mutta tämä pitää enemmän pysähtyneestä elämästään pensionaatissa. Hänen elämäänsä on tuonut sisältöä sinne vieraaksi saapunut ranskalainen sarjakuvapiirtäjä. 

Sokcho ei tehnyt muuta kuin odotti. Turisteja, laivoja, ihmisiä, kevättä. 

Koetin ajatella Soulia. Alkoholi, kaikki nauru, valot jotka repivät silmät päästä, melu joka räjäyttää kehon ja kaikki ne nuoret naiset, muoviset nuoret naiset ja miehet tuossa kaupungissa, joka keikisteli ja keinutteli, kurkotti aina vain korkeammalle, ja sanoin että se oli ok. Ettei hänen pitänyt luopua mistään minun takiani. Hän sanoi että olin hölmö. Että hän rakasti minua kovasti. 

Kauneusleikkaukset ovat arkipäivää ja keino parantaa asemaa työnhaussa. Kertojan poikakaverikin suunnittelee korjauttaa ulkonäköään niiden avulla ja köyhä äiti olisi halukas kustantamaan tyttärelleen plastiikkakirurgin palveluja. Hän on myös huolissaan tämän laihuudesta. Taustalla tuntuu olevan syömähäiriö, joka yhä näkyy niin, että tytär syö itsensä ähkyyn aloitettuaan syömisen äitinsä mieliksi.   
  

Paikallisen ruuan ja tapojen kuvaukset saavat tämän romaanin tuntumaan houkuttelevalta matkakirjalta. Miltä mahtaa maistua tteokguj-keitto, merileväletut, tammenterhohyytelö, kimchi (onko kuten meidän hapankaalikeitto?), ohraliemi keitettyjen kananmunien kera ja fugu sashimi, jossa raaka pallokala, fugu, leikataan hienonhienoiksi läpikuultaviksi fileiksi varoen sisäelimiä, joitten myrkky saattaa jo pienenä annoksena tappaa ihmisen? Miltä tuntuisi jjimjilbang, rikkikylpy, ja Seollalin, uuden vuoden, juhlinta räikeästi koristellussa kalanhajuisessa rantakaupungissa? 

Tytär ajattelee, ettei äiti ikinä antaisi hänen käsitellä fugua, mutta niinpä vain hän kirjan lopussa valmistaa täydellisen fugutarjottimen, jossa kalanpalat ovat "vain vähän ilmaa kiinteämpiä", höyhenenkevyitä, helmiäiskuvioisia taideteoksia. (Kannattaa googlata fugu!) 

Haluaisin kovasti nähdä sarjakuvataiteilija Yan Kerrandin kirjan, jonka hän piirtää valmiiksi Sokchossa. Siinä olisikin hieno rinnakkaisteos tälle kirjalle, jossa kertoja seuraa hänen työskentelyään, välillä vakoillen ja jopa mustasukkaisena sille naiselle, jota Kerrand yrittää saada kuvatuksi koskaan onnistumatta.
Nuoren eksyneen oloisen naisen ja häntä paljon vanhemman miehen suhteesssa on romanttista väreilyä ja välittämistä, jota kertoja ei pue sanoiksi.

Mieleeni tulee tunnelma elokuvassa The Bridges of Madison County, jossa myös on taiteellinen mies, joka lähtee. Meryl Streep ja Clint Eastwood saavat taitavilla roolisuorituksillaan aikaan odottavan ja haikean tunnelman.
Myös Sokcho talvella on kuvattu, aivan äskettäin, elokuvaksi Winter in Sokcho, jonka on ohjannut ranskalaisjapanilainen ohjaaja Koya Kamura.
  
Kirjan loppuluku, jossa taiteilija on lähtenyt ja jättänyt luonnosvihkon jälkeensä on äärimmäisen kaunis, runollinen, viipyilevä, kuin vastakohta alkuosan toteavalle tyylille.  

Tarina hiipui. Se hiipui kuin olisi lähtenyt harhailemaan kauas pois siinä sormieni, katseeni alla. Lintu oli sulkenut silmänsä. Paperilla näkyi enää vain sinistä.  Sivukaupalla taivaansinistä mustetta. Ja tuo mies meren yllä, talvessa hapuilemassa, hän antautui aalloille ja hänen vanavetensä sai naisen hahmon... 

  

Tämä kirja on 148-sivuinen, mutta se on jatkanut elämäänsä minun ajatuksissani paljon pitempään kuin sen jälkeen lukemani Colm Tóibinin puolta pitempi Long Island (2024), joka myös on tasokas romaani. 

Olen lukenut viime vuosina kahden Nobel-kirjailijan teoksia Abdulrazak Gurnahilta useampia ja Jon Fosselta yhden. Gurnahin teokset ovat paksuja, erittäin seikkaperäisesti henkilöittensä tunteita ja ajatuksia kuvaavia proosateoksia ja Jon Fossen Aamu ja ilta on pienoisromaani, jonka tyylinä on ohjata tarina jatkumaan lukijan mielessä. Fossen kirja herätti enemmän tunteita ja on palautunut mieleeni kaiken aikaa.
Minuun taitaa sitten vedota enemmän niukka kuin runsas muoto. Riippuu tietenkin kirjan tasosta, mutta usein ylipitkä väljähtyy. 
Monet paksuista lukuromaaneista*, sukutarinoista ja pitkälle ajassa kulkevista tarinoista, ovat kyllä kiinnostavia, uppouttavia ja viihdyttäviä, myös tietoa lisääviä, mutta harvoin niin säväyttäviä kuin pienet kirjahelmet. 

No, nyt en jaksa enää listata runsassanaisen tyylin etuja. Toisella kertaa. Sohvaannun säälittelemään itseäni kahvikupposen ja leipomani kermaisen kääretortun kera. Ehkä jotain telkkarista. Rakkaat lapset -sarja tuli jo katsotuksi, voi miten hauska! Miitta Sorvali kuin Joanna Lumley Absolutely Fabulous -sarjan Patsyn roolissa. 

*Tiedän, että sana lukuromaani nostaa joillakin lukijoilla karvat pystyyn. Minä en ole kokenut sitä negatiiviseksi, enkä käytä negatiivisessa merkityksessä. 

  

Kirjastossamme on tällaisia kirjanmerkkejä,
joita kehotetaan jättämään palauttaessa kirjan
väliin suositukseksi seuraavalle lainaajalle. 
Käytin edellisessä jutussani Melenderin esseeteoksesta
avartava-lappua ja nyt Dusapinin kirjasta säväyttävää.
Veikeä - hm - harvemmin tulee luetuksi mitään veikeää.