Teneriffalla koettua 4: KIRJAT

Kanariansaarten espanjalaisvalloittajien historia 1630-luvulta,
Museo de la Historia de Tenerife, La Laguna

Otin matkalle mukaan kaksi kirjaa, Mieko Kawakamin romaanin Breasts and Eggs ja Abdulrazak Gurnahin Dottien.
Kawakamin luin jo pitkälle lentokoneessa ja Gurnahin päätin säästää paluulennolle. Miehelläni on e-kirjoja, mutta hän ei ottanut mukaansa lukulaitetta vaan tabletin, koska hän voi käyttää sitä muutenkin, katsoa urheilua ym. No, tabletilta teksti ei näy auringossa ja minä haluan nimenomaan lukea altaalla ollessa, siispä en ole voinut turvautua hänen kirjoihinsa, jotka muutoin kävisivät hyvin minun makuuni. No, onneksi täällä huoneistohotellissa on joka kerroksessa kirjahylly, johon matkustajat ovat jättäneet kirjojaan. Kävin tietenkin tutkimassa ne kaikki. Saksankielisiä oli eniten, mutta löytyi myös ruotsin-, tanskan- ja suomenkielisiä. Kelpuutin luettavakseni kolme kirjaa.   

Ensin otan käsittelyyn kotoa mukaan ottamani Kawakamin. Kirjan kansi on mielestäni puistattava. Se on ruskeampi kuin minulla kuvassa, ällö.

Breast and Eggs, rintoja ja munasoluja. Kannessa The new York Timesin kriitikko kehuu Mieko Kawakamin tarkkuutta kehon ja sen kaipausten kuvaamisessa.
Päähenkilö Natsuko Natsume on Tokiossa elävä nainen, joka elää kirjoitustöillä ja herää 38-vuotiaana ajatukseen, että häneltä saattaa sittenkin puuttua elämästään jotain. Pitäisikö hänen hankkia lapsi keinohedelmöityksellä? Miestä hän ei halua, varsinkaan koska ei tunne mitään seksuaalista halua. Ajatus ei jätä Natsukoa rauhaan. Hän haluaa kipeästi kohdata oman lapsensa.
 
Is this my life?
I'm glad that I can write

I'm thankful for this life
And all the good it's given me
but can I live like this forever?

Alone
Can I really be alone like this? Forever?
I can't take it - actually, that's not true, that's a lie. 
I'm fine on my own

It's fine, but what about you 
Am I really okay
Not knowing you? What if I regret it?
My child, unlike any other.
Can I really say I'm okay
Never knowing you?

Ongelma tulee pohdituksi kunnolla (kirjassa on sivuja 430), monelta kantilta ja monen henkilön kanssa keskustellen. 
Tiedän, että Japanissa aihe on ajankohtainen. Syntyvyys on alhainen. Yhä useampi nainen valitsee uran, koska yhteiskunta on sellainen, että naisen on vaikea saada molempia, uraa ja perhettä.
 
"Everyone says the same thing", Yuriko said. "And I'm not just talking about artificial insemination... Everyone. They think babies are adorable. They want to try being parents: they want to see how their children will turn out. As women they want to make full use of their bodies. They want their partners' genes to live on. Or maybe they're lonely and they want someone to look after them when they're old.

Yuriko, lapsena kaltoin kohdeltu nuori nainen, on yksi niitä joiden mielipiteitä Natsuko pyörittelee. Yuriko pitää lasten synnyttämistä itsekkäänä, koska siinä pelataan arpapeliä toisen ihmisen elämällä. Lapsi saattaa syntyä mielihyvään tai tuskaan. Me emme voi tietää.
But here it is, the only way to actually keep your child from ever knowing pain. Don't have them in the first place."

Kiitos Elegialle (Kartanon kruunaamaton lukija), sait minut lukemaan Mieko Kawakamin kirjoja. Koitan linkittää, mutta verkko on niin huono, ettei onnistu. Palaan asiaan myöhemmin.  - No niin, nyt onnistuu (tästä klik).

Ja sitten hotellista lainattuja. 

Vanha tuttu konstaapeli Harjunpää, pitkästä aikaa. Harjunpää Onervan ja muiden ryhmänsä jäsenten kanssa rikosta selvittämässä ja illalla rivitalon takapihan terassilla rauhoittumassa vaimonsa Elisan seurassa.
Nuorena luin paljon Matti Yrjänä Joensuun dekkareita. Harjunpää ja rautahuone (2010), hänen viimeinen kirjansa, oli jäänyt minulla lukematta. 

Harjunpään kuvaukset mätänemistilassa olevien ruumiiden käsittelystä ja oikeuslääketieteen laitoksen tutkimuksista ovat vaikuttavia asiantuntevuudessaan. 

Preparaattori viilsi ensin päänahan auki korvasta korvaan ja veti sen etuosan vainajan kasvojen ylle niin että niiden peittyessä kuollut menetti viimeisetkin inhimilliset piirteensä. Häijyintä oli kalotin kannen irrottaminen. Preparaattorin käyttämä, huikeaa nopeutta pyörivä sähkösaha teki sen kyllä nopeasti, mutta ilmoille nousi makeankarvas kitkan polttaman luun haju, ja se oli Harjunpäästä aina yhtä outo ja vastenmielinen, sillä vastaavaan ei missään muualla törmännyt. Lisäksi terä saattoi sinkauttaa kattoon tai ikkunoihin asti ihonkappaleita tai lihasssuikaleita, joista preparaattorit totesivat vain ohimennen: "Lepakoita näemmä lentelee."

Juoni vetää, dialogi on jouhevaa, henkilöiden ja miljöön kuvaus vankkaa ja oman aikansa yhteiskunnallisiin oloihin sijoitettua. Mitä muuta voisi hyvältä dekkarilta toivoa!

Anne Tyler on hyvä arjen kuvaaja, lempeän satiirin keinoin henkilöitään ja heidän suhteitaan tarkasteleva amerikkalaiskirjailija. Kirjan alkuperäinen nimi Saint Maybe (1991)on  hauskempi kuin suomennoksen. Pyhimys sattuman oikusta, (1992) tulee myös paljastaneeksi liikaa.

Suomennoksessa on johdantoessee, jonka on kirjoittanut Maria Alstedt. Hän tiivistää kirjan aiheet seuraavasti: "Anne Tyler nostaa esiin monia ihmiselämän keskeisiä kysymyksiä: vastuun, syyllisyyden ja sovituksen, elämän sattumanvaraisuuden, uskon voiman arjen sankaruuden."
Suomennos on Raija Mattilan. Hitsi miten hän onkaan tavoittanut 60-luvun lopun puhekielen! "Heissulivei" ja "no, olkoon sitten, jos kansa kerran vaatii". 

Päähenkilö on kirjan alussa vasta 17-vuotias lukiolaispoika Ian, jonka huoleton elämä muuttuu odottamatta täysin yllättävän tilanteen seurauksena. 
Myös muut perheen henkilöt ja koko kortteli tulevat kuvatuksi monitahoisesti. 

Yksi taloista on saanut nimen Ulkomaalaisten talo, koska siinä asuu Lähi-idästä tulleita opiskelijoita, joiden amerikkalaistumisesta on hauskoja tilannekuvauksia. 
Kun ulkomaalaiset Mannyksi ja Buckiksi nimetyt kaverit tuovat vastasyntyneelle vauvalle lahjaksi potan varmisteltuaan moneen kertaan, että lahja on sopiva, he joutuvat kuitenkin kiipeliin.
Ian sanoi:"Totta kai se on sopiva. Oikein paljon kiitoksia teille."
   "Amerikassa jokainen mitä tekee on sopiva", huomautti Manny Buckille. He näyttivät jatkavan jotakin aiempaa kiistaansa. "Mitä sinä niin aina pelotut?"
   "Väärin", Buck sanoi. "He sanovat se on sopiva. Sitten huomaavat sinun tekemän virheen. Haa!" hän karjaisi niin että Ian säpsähti. "Pinkki nauha. Pojille pitää olla sininen."

Se mitä tässä kirjassa erityisesti ihailen on hyvä lapsikuvaus, lasten ymmärtäminen ja kolmen erilaisen lapsen persoonien kuvaus, niin että lukija näkee nämä lapset edessään ja tuntee heidän tunteitaan.
Eivätkö aikuisten  painajaiset olleetkin usein juuri  lapsuuden kauhujen heijastusta - painajaiset joissa sinä juokset pääsemättä mihinkään,  joissa olet kokeessa jota varten et ole lukenut tai näytelmässä jota et ole harjoitellut. Voimattomana, ulkopuolisena. Toisten kuiskiessa pääsi yli asioita, jotka ovat kaikille muille tuttuja paitsi sinulle. 

Carl Hiaasen säkenöivä, nopeatempoinen rikosromaani Strip Tease (alkuteos 1993, suomennos 1996) osoittautui hurjan hauskaksi kirjaksi. Olin aluksi epäluuloinen ja luulenpa, että kotona olisin jättänyt kirjan kesken. Mutta kun altaalle ei tullut muuta mukaan, painoin menemään ja ihastuin.
 
Nuoren Paulin kaverit järjestävät hänelle polttarit stripparibaarissa, jossa hän illan lopuksi ryömii lavalle ja ripustautuu yhteen esiintyjistä. Pahaksi onneksi paikalla sattuu olemaan myös naisia addiktiivisesti rakastava kongressiedustaja, joka hyppää kärppänä lavalle mätkimään Paulia samppanjapullolla päähän. Avustaja, joka on hetkeksi jättänyt kaitsettavansa yksin, yrittää pelastaa tilanteen ja vetää tämän pois ennen kuin kukaan tunnistaa, vaalitkin tulossa, mutta kanta-asiakas Rillipää on jo tunnistanut poliitikon. Seuraa monenlaista hämäräpuuhaa rikoksen peittämiseksi, sivujuonia, petoksia ja niiden yrityksiä, purevaa yhteiskuntakritiikkiä ja vaihtuvia tilanteita.

Epilogissa kerrotaan, miten tarinan keskeisten henkilöiden elämä lutviutui siitä mihin kirjassa jäätiin. Kukin selvitys on oma herkullinen tarinansa, "cherry on top of the cake". 

On vaikea erottaa yhtään yksittäistä sitaattia, joka kuvaisi tekstin ilotulitusmaista vyöryntää. Iloinen kirja vakavista teemoista.

Kiitän suomentajaa, Osmo Saarista. Mahtavasti suomennettu!

Loppuun vielä kuva itsestäni kirjakaupassa. Kirja, jota selailen, on ylähyllyltä  oikealta: Julio Albi de la Cuesta, España Contra los Piratas Musulmanes de Filipinas (1574 - 1896).

 

PS. Tämän kirjoittaminen oli tuskaisaa, koska yhteys katkeilee kaiken aikaa, huono verkko. 
En uskalla enää tarkistaa mitään.